1 SUOMI JA EUROOPPA 1958 PAASIKIVI - SEURAN JA ULKOASIAINMINISTERIÖN SEMINAARI SÄÄTYTALO 3.9.2008 MINISTERI PAAVO RANTANEN SUOMI JA LÄNSI-EUROOPAN INTEGRAATIO 1950-LUVULLA Kokonaiskuvan piirtäminen annetusta teemasta vaatii tunkeutumista läntisen integraation juurille toisen maailmansodan jälkeen. Esitykseni jatkossa tarkoitukseni on kuvata integraation vauhdittumista 1950-luvun alkupuolella, jolloin Suomi tässä suhteessa eli ikään kuin omissa oloissaan viattomuuden aikaa. Tuon vuosikymmenen toinen jakso on täynnä tapahtumia läntisessä Euroopassa, minkä johdosta integraatiokysymys nousi väistämättömäksi haasteeksi myös Suomen päättäjille ja talouselämälle. Lähtökohtia länsieurooppalaiselle integraatiolle oli monia toisen maailmansodan jälkeinen rauniotila ja kielteiset kokemukset 1930-luvun protektionismin seurauksista panivat etsimään uusia ratkaisuja. Vähitellen valtasi alaa ajattelu, ettei eurooppalainen veljessota saisi toistua, ja että Euroopan oli yhdyttävä rauhan ja jälleenrakennuksen tavoitteet mielessään. Winston Churchill toi nämä ajatukset julki Zürichissä v.1946 pitämässään puheessa näky Euroopan Yhdysvalloista nousi keskusteluun. Hollanti, Belgia ja Luxemburg olivat jo tätä ennen avanneet integraatiokehityksen perustamalla Benelux-tulliunionin. Poliittisella ja aatteellisella puolella Eurooppa-liike pääsi vauhtiin, ja suuri joukko politiikan merkkimiehiä kuten Paul-Henri Spaak, Alcide De Gasperi, Jean Monnet, Robert Schuman, Paul Van Zeeland, Altiero Spinelli ja Konrad Adenauer asettui eurooppalaista aatetta yhdysvaltoja, federaatiota tai muuta vastaavaa tukemaan. Integraation alkutahdit poliittisia ja taloudellisia motiiveja Taloudellisen jälleenrakennuksen rinnalla oli kysymys Euroopan poliittisesta tulevaisuudesta Neuvostoliiton laajennettua valtapiiriään Itä-Euroopassa. Monestakin syystä Neuvostoliitto koettiin Länsi-Euroopassa vakavaksi uhkaksi. Sillä oli kuitenkin tiettyä vetovoimaa, ja kommunistit olivat alkuun mukana mm. Ranskan ja Italian hallituksissa. USA oli tiedostanut Eurooppaa koskevan vaaran, patoamisoppi oli otettu ohjenuoraksi, ja Englannin uupuessa itäisen Välimeren suunnalla, USA ryhtyi Trumanin opin merkeissä tukitoimiin Kreikassa ja Turkissa. Dean Acheson kuvailee muistelmissaan USA:n ryhtymistä vastatoimiin. Ulkoministeri Marshallin puhe 5.6.1947 Harvardissa oli voimakas signaali Euroopalle. Hän lupasi Euroopalle finanssiapua ja esitti, että laadittaisiin ohjelma, jossa olisi mukana suuri määrä eurooppalaisia maita, tai vaikkapa kaikki Euroopan valtiot. Englannin ulkoministeri Bevin saatiin välittömästi tukemaan Marshallin suunnitelmaa, ja Ranskan ja Englannin johdolla saatiin aikaan Euroopan Jälleenrakennusohjelma (ERP). Asiasta neuvoteltiin myös Molotovin kanssa, joka lisäohjeita saatuaan torjui yhteistyöajatuksen Neuvostoliitto ei hyväksynyt tarjotulle avulle mitään ehtoja, eikä halunnut vaarantaa asemiaan Itä- Euroopassa. Acheson totesi tyytyväisenä, että tämä helpotti suuresti idean toteuttamista. Hyvin nopeasti, jo 12.7.1947 oltiin koolla Pariisissa, konferenssissa, jossa 16 Länsi-Euroopan maata sopi yhteistyön linjauksista, USA:n ja Kanadan ollessa huomioitsijoina. Tämä merkitsi mittavaa taloudellista apua Länsi-Euroopan maille sekä velvoitusta yhteistoimintaan. Taloudellinen yhteistyöjärjestö OEEC aloitti toimintansa huhtikuussa 1948. USA:n keskeisenä motiivina oli Länsi-Euroopan pelastaminen Neuvostoliiton kynsistä se Moskovassa oivallettiin, joten OEEC:hen otettiin kielteinen kanta. Tämä vastasi maan perinteistä vieroksuvaa asennetta läntisiä yhdentymispyrkimyksiä vastaan. Integraatioajatusta julistettiin voimakkaasti suuressa kongressissa Haagissa toukokuussa 1948. Paikalla oli näyttävä joukko poliitikkoja, ministereitä ja eri alojen väkeä yhteisen aatteen merkeissä. Suomalaisia ei tähän tapahtumaan osallistunut. Entinen ulkoministeri, lähettiläs ja Rytin puolustusasianajaja Hjalmar Procopé oli kutsuttu huomioitsijaksi, mutta ei lähtenyt Haagiin. Hän kirjoitti Paasikivelle, ettei halunnut tuottaa vaikeuksia Suomen hallitukselle. Churchill oli kongressin puheenjohtaja. Tavoitteiksi tuli mm. kaikenlaisten rajaesteiden poisto, ja myös Saksan edellytettiin kuuluvan aikanaan syntyvään Euroopan unioniin tai federaatioon. Poliittista demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioittamista korostettiin. Mitään järjestöä ei kongressin pohjalta syntynyt, mutta laaja-alaista yhteistyötä edistävä Euroopan Neuvosto aloitti toimintansa v.1949. Sen tukena oli samoja eurooppalaisia johtohahmoja, jotka näyttivät tietä Eurooppa-liikkeessä. Kiintoisaa on, että amerikkalainen Paul Hoffman, joka hallinnoi Marshall-apua, esitti jo lokakuussa 1949 huikean vision laajoista eurooppalaisista markkinoista käyttäen ilmausta a single large market.
2 Laadullisesti aivan uutta avausta merkitsi Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisön perustaminen. Sen ideoi Jean Monnet, ja syntysanat lausui 9.5.1950 Ranskan ulkoministeri Robert Schuman. Hän esitti aloitteen rauhanprojektina, jossa Saksan piti olla mukana. Sodan raaka-aineet, teräs ja hiili, oli saatettava perustettavan yhteisön alaisuuteen. Puheen mukaan tuotannon solidaarisuus osoittaisi, ettei sotaa Ranskan ja Saksan välillä voisi enää ajatella, se olisi materiaalisesti mahdoton. Perustamissopimus osapuolina Ranska, Benelux-maat, Saksa ja Italia allekirjoitettiin huhtikuussa 1951. Oleellisesti uutta oli, että nuo kuusi maata luopuivat tietyissä asioissa suvereenisuudestaan yhteisön Korkean Viranomaisen hyväksi. Tältä pohjalta oli syntyvä paljon uutta. Adenauer kommentoi yhteisöä sen merkitys oli ensin ja ennen muuta poliittinen ei taloudellinen. Hankkeen poliittiseen merkitykseen kiinnitettiin huomiota Suomen Kölninedustuston raportissa yhteisön aloitettua toimintansa. Saksan asema oli 1950-luvun alussa pohdinnan kohteena. Adenauer torjui Neuvostoliiton esittämän mallin Saksan yhdistymisestä, ja Saksan Liittotasavalta oli mukana länsimaiden yhteistyön kehittämisessä erilaisin sopimuksin. Hiilija Teräsyhteisö oli ollut suuri menestys, mutta Euroopan Puolustusyhteisön (EDC) perustaminen kaatui v.1954 Ranskan parlamentissa ennen muuta kommunistien ja gaullistien vastustukseen. Seuraavana vuonna Länsi-Saksa tunnustettiin suvereeniksi valtioksi, Länsi-Euroopan Unioni (WEU) perustettiin, ja Länsi-Saksa liittyi Natoon. Länsi-Euroopan integraation kehittämisajatus ei Pariisin takaiskusta huolimatta kuitenkaan kuollut, ja sitä pitivät yllä ennen muita Belgian Spaak ja hollantilainen ministeri Beyen. Spaakin arvion mukaan Neuvostoliiton pyrkimys oli poistaa USA Euroopasta ja ehkäistä Länsi-Euroopan yhdistyminen. Kylmä sota ja siihen liittyvät siirrot olivat sävyttäneet tilannetta jo vuosia. Suomen reaktiot - viattomuuden aika Suomella oli omat suuret ongelmansa 1940-luvun loppuvuosina jälleenrakennus, sotakorvaukset, taloudellinen elvyttäminen ja länsimaisen yhteiskuntamuodon säilyttäminen olivat keskeisiä haasteita. Ulkomaankauppaa viriteltiin, mutta ankara valuuttapula koetteli maata. Kun IMF ja Maailmanpankki olivat aloittaneet toimintansa, alettiin niistä kiinnostua meilläkin. Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto oli asialla, sillä luottoja oli saatavissa Maailmanpankista. Suomen jäsenyys pantiin vireille keväällä 1947 prosessin aikana mm.puola ilmoitti tukevansa Suomen hakemusta ja jo vuoden lopussa asia oli valmis. Asiaan ei näytä liittyneen poliittisia ongelmia idän suunnalla. Neuvostoliitto - ilmeisesti sotakorvausten sujuminen mielessään - ymmärsi Suomen valuuttatarpeet, eihän se näinä vuosina asetellut esteitä Suomen hakiessa lainoja USA:sta. Toisin kävi OEEC:n syntyvaiheessa. Paasikiven päiväkirjoista saa tiivistetyn kuvan tapahtumista. Suomen lähetystöt eivät ilmeisesti ehtineet Marshall-suunnitelmasta raportoida, sillä päiväkirjamerkinnän (19.6.47) mukaan Paasikivi oli lehdistä lukenut suunnitelmasta Euroopan auttamiseksi. Talousmiehenä hän oli asiasta kiinnostunut ja toivoi Suomen voivan osallistua ohjelmaan. USA:n apu auttaisi myös sotakorvausten hoitamisessa. Hän vainusi kuitenkin idästä koituvan ongelman ja kehotti heti ulkoministeri Enckelliä kiinnittämään tähänkin huomiota: Tätä kysymysten kompleksia olisi tarkasti harkittava, niin että emme tule tekemään äkkinäisiä päätöksiä. Paasikivi hahmotteli itse useita versioita Suomen vastaukseksi konferenssikutsuun, joka tuli 4.7. Asia ratkesi melko nopeasti. Moskovan kielteisen reaktion esitti Andrei Zhdanov jo 30.6. SKP:n Ville Pessille ja Hertta Kuusiselle. Saman viestin toi pääministeri Pekkalalle 8.7. valvontakomission kenraali Savonenkov: Neuvostoliiton hallitus odottaa, että Suomi ei ota osaa Pariisin konferenssiin. Pari päivää myöhemmin lähettiläs Abramov leimasi suunnitelman yritykseksi muodostaa blokki Neuvostoliittoa vastaan. Suomen harkintaan vaikutti sekin, ettei Neuvostoliitto vielä ollut ratifioinut Pariisin rauhansopimusta. Tämä riitti Paasikivelle ja hallitukselle, vaikka moni ministeri, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan enemmistö ja valuuttapulasta kärsivä puunjalostusteollisuus kannatti osallistumista. Suomen kanta esitettiin lyhyellä nootilla Englannin asiainhoitajalle. Paasikiven loppukaneetti tapahtumiin oli seuraava: Tämä on surkea asia. Osoittaa, millainen poliittinen asemamme on. Suomi ei kuitenkaan jäänyt aivan syrjään kauppapoliittisesta kehityksestä, sillä saatuaan syksyllä 1948 kutsun osallistua GATT-sopimuspuolten kolmanteen tullikonferenssiin Annecyssä, se Ruotsin ja Tanskan tapaan vastasi myöntävästi. Tämä johti lokakuussa 1949 päätökseen liittyä GATT-sopimukseen. Suomen vientiteollisuus ts. metsäteollisuus ajoi tätä asiaa, sillä saatavilla oli tullimyönnytyksiä sekä pysyvästi suosituimmuusasema vastaisen varalle. Annecy-maat vastasivat noin 75 % Suomen ulkomaankaupasta. Asia tuli valmiiksi nopeasti, ja jo helmikuun lopussa 1950 hallitus esitti eduskunnalle Suomen liittymisen hyväksymistä. Epäilyä tuli äärivasemmistosta neljä SKDL:n kansanedustajaa esitti asiaa käsitelleen valiokunnan mietintöön eriävän mielipiteen, koska GATT-sopimuksesta ei koitunut Suomelle mitään hyötyä. Eduskuntakäsittelyssä SKDL kantoi huolta idänkaupan vaarantumisesta. Ministerit Tuomioja ja Takki kumosivat väitteet. Todettiin, että haittaa ei ollut, sillä itäryhmän maat nauttivat Suomessa vastikkeetta suosituimmuuskohtelua. Kommunistilehdet arvostelivat ratkaisua jälkeenpäin. GATT-jäsenyydellä tuli olemaan Suomelle erittäin suuri merkitys.
3 Integraation vauhti kiihtyy vähitellen 1950-luvun alkupuolella Suomi oli syrjässä läntisen Euroopan integraatiopyrinnöistä, elettiin Impivaaran mailla. Edustustojen raportoinnissa kehitystä selostettiin silloin tällöin. Brysselissä tuolloin palvellut Olli Kaila kertoi minulle päälliköstään hän ei ollut kauppapoliitikko, pikemminkin kaukana siitä. Suomessa vallitsevaa varovaista asennetta kuvasi Kekkosen hallituksen vieroksuva reaktio Robert Schumaniin, joka oli tulossa luennoimaan keväällä 1953 Ulkomaankauppaliiton vuosikokoukseen. Hallitus ei halunnut lainkaan noteerata tätä integraation isää. Paasikivi kävi kuuntelemassa esitelmää ja otti tämän merkkimiehen seuraavana päivänä vastaan. Schuman selosti integraatioasioita ja Saksan kysymystä, Paasikivi kuvaili Suomen politiikkaa. Herrat ilmeisesti arvostivat toisiaan. Paasikivi merkitsi muistiin: Schuman on tosiaan miellyttävä ja intelligentti mies. Vieras esitti myöhemmin Suomesta positiivisia kommentteja. Pravdan kirjeenvaihtaja näki Schumanin käynnin ilmauksena Atlantin piirin painostuksesta Suomea kohtaan. Jollain tapaa on kuvaavaa, että UM:n arkiston Hiili- ja Teräsyhteisö-mapissa on kuudentoista vuoden aukko! Ministeriö kiinnostui yhteisöstä vasta syksyllä 1968. Länsi-Euroopan integraation myllyt jauhoivat hitaasti, mutta eivät pysähtyneet. Takapiruna oli jälleen Jean Monnet, joka kannusti Benelux-maita aktiivisuuteen. Messinan konferenssissa kesäkuun alussa 1955 Hiili- ja Teräsyhteisön ulkoministerit päättivät ulottaa yhdentymisen koko taloutta koskevaksi, tavoitteeksi tuli mm. tulliliiton aikaansaaminen. Paul-Henri Spaak valittiin asiaa valmistelevan komitean puheenjohtajaksi. Työ ei ollut helppoa, sillä monenlaisia kiistoja käytiin protektionismista atomienergiaan. Englanti oli alkuun mukana, mutta vetäytyi komiteasta, koska ei halunnut hyväksyä ajatusta tulliliitosta. Toukokuussa 1956 hyväksyttiin Spaakin komitean raportti, joka oli johtava Rooman sopimukseen maaliskuussa 1957 sekä EEC:n ja Euratomin toiminnan alkamiseen vuoden 1958 alusta. Liikkeellä olivat myös kolme pohjoismaata Ruotsi, Norja ja Tanska, jotka olivat jo v.1954 käynnistäneet selvitystyön pohjoismarkkinain luomiseksi. Tavoitteena oli tulliliitto. Tätä työtä tehtiin sitkeästi vuosikausia muun integraatiokehityksen katveessa Pohjoismaiden Neuvoston antaman mandaatin pohjalta. Englannin vastavetona oli ehdotus laajan vapaakauppa-alueen muodostamisesta. Asia oli esillä OEEC:ssä vuoden 1957 alusta, ja seuraavan vuoden puolellakin ns. Maudling-komitea käsitteli sitä usean kuukauden ajan. Toimintansa aloittaneet kuutoset eivät Englannin ideaa hyväksyneet, ja asia raukesi marraskuussa 1958. Tämän seurauksena viritettiin Englannin johdolla, Ruotsin ja Norjan tukemana, neuvottelut eurooppalaisen vapaakauppa-alueen luomiseksi. Syntyi ulkoseitsikko. Neuvotteluja käytiin intensiivisesti keväästä 1959 lähtien, ja tuloksena oli tammikuussa 1960 allekirjoitettu EFTAn perustamissopimus Tukholman konventio, joka tuli voimaan toukokuussa. Suomi alkaa hakea ratkaisuja Maamme ulkomaankauppajärjestelmä perustui korkeisiin tulleihin, tiukkaan tuontisäännöstelyyn sekä bilateraalisiin sopimuksiin kauppakumppanien kanssa. Itäsuunnalla vallitsi kauppa Neuvostoliiton kanssa, mutta Länsi-Euroopan merkitys oli silti kauppavaihdossamme suurempi. OEEC:n ulkopuolella oleminen ja bilateralismi eristi meidät, kuvasi UM:n kauppapoliittisen osaston päällikkönä tuolloin toiminut Olli Kaila. Näkymätöntä muuria ryhdyttiin purkamaan syksyllä 1956, jolloin Pohjoismaiden Neuvostoon liittynyt Suomi alkoi osallistua pohjoismarkkinoita koskeviin tutkimuksiin. Suomessa hanketta johti valtiovarainministeriön osastopäällikkö Erik Törnqvist, joka patisti talouselämää laajaan selvitystyöhön. Pohjoismaat ottivat Suomen hyvin vastaan meitä ei pidetty tunkeilijoina, kertoi Kaila. Projektiin meno oli hänen mielestään erittäin hyvää harjoitusta vastaisen varalle. Tässä vaiheessa Suomi alkoi myös osallistua pohjoismaiden kauppapäällikköjen kokouksiin. Suuri muutos kauppapolitiikan puitteissa tapahtui v.1957. Sysäys uudistukseen tuli Kansainväliseltä Valuuttarahastolta, ja tuloksena oli ns. Helsingin-klubin perustaminen, mikä merkitsi länsituontimme laajaa liberalisointia. Järjestelyssä, joka myöhemmin laajeni, oli alkuun mukana 11 länsieurooppalaista maata. Tuonnin vapauttaminen toteutettiin ensin globaalikiintiöin ja sitten automaattisen lisenssinannon pohjalta, jolloin vapauttamisaste oli peräti 78 %. Vastapainoksi Suomi sai liberaalin tuontikohtelun sopimusmaissa ja mahdollisuuden siirtää saataviaan sopimusmaasta toiseen. Bilateralismin muuri oli näin murrettu. Järjestelyn tueksi suoritettiin markan devalvointi 39 %:lla. Vuoden 1957 ratkaisu oli sinänsä tärkeä, mutta vielä paljon tärkeämpää oli, että se pohjusti Suomen mahdollisuuksia osallistua integraatiojärjestelyihin vastaisuudessa. OEEC ei ollut varsinainen integraatiojärjestö, joskin senkin päämääriin kuului kaupan esteiden poistaminen. Sen puitteissa käytiin jatkuvasti keskustelua ja neuvotteluja taloudellisesta yhteistyöstä sekä integraatiosta. Järjestön rinnalla toimi Euroopan Maksuliitto (EPU), joka helpotti jäsentensä maksuliikettä ja antoi mahdollisuuden rajoitettuun luotonantoon. Ei ihme, että asia meitäkin kiinnosti. Suomi oli järjestön ulkopuolella, mutta harjoitti silti rajoitettua informaatioyhteistyötä mm. metsäteollisuuden osalta. Jo syksyllä 1955 virisi idea Suomen lähentymisestä järjestöön. Marraskuussa kävi USA:n va. asiainhoitaja UM:n kauppapoliittisella osastolla. Hän viittasi Suomen tulevaan
4 jäsenyyteen Pohjoismaiden Neuvostossa ja ehdotti, että Suomi pyrkisi OEEC:n huomioitsijaksi. Pitemmälle meni kuun lopussa norjalainen diplomaatti, joka UM:ssä käydessään suositteli Suomelle jäsenyyttä järjestössä. Hänelle vastasi virkamies Joel Toivola, jonka mukaan Suomi oli normalisoinut ulkomaankauppaansa omaa tietään mahdollisuuksiensa mukaan, mutta tuskin menisi tässä vaiheessa sen pitemmälle. Kuitenkin jo seuraavan vuoden alussa Suomen Tukholman-lähettiläs Gripenberg keskusteli OEEC:stä Ruotsin ulkoministerin kanssa, jonka mielestä OEEC oli Ruotsille selvästi sekä hyödyllinen että tärkeä. Suomi voisi kenties ajatella huomioitsijan asemaa. Vuoden 1957 alussa käynnistyi prosessi Suomen liittymiseksi OEEC:hen. Presidentti Kekkosen ohjeen mukaan Suomi voisi ryhtyä liittymistoimenpiteisiin, kun taloudelliset ehdot sen sallivat. Syyskuussa hallitus hyväksyi Klaus Wariksen muistion, joka merkitsi selkeää toimenpideohjelmaa jäsenyyttä voitaisiin anoa vuoden 1958 puolella. Suomea koskeva selvitystyö käynnistyi OEEC:n sihteeristössä, se eteni hyvin ja tammikuussa 1958 asia näytti teknisesti valmiilta. Helmikuun alussa pohjoismaiden teollisuusliitot hyväksyivät julkilausuman, jossa kannatettiin osallistumista OEEC:n puitteissa käytäviin neuvotteluihin. Osastopäällikkö Kaila kiinnitti huomiota Neuvostoliittoon, jota hänen mielestään tuli informoida ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä. Myöhemmin hän pohti, miten voitaisiin kohdata Neuvostoliiton mahdollinen painostus. Ulkoministeri Hynninen, joka Kailan mielestä pelotteli Kekkosta, oli huolissaan ja oli valmis lykkäämään OEECasiaa, kannattaen vain pyrkimistä EPU:n jäseneksi. Tunnustelut lännessä osoittivat tämän mahdottomaksi, Suomella ei olisi myöskään pääsyä vapaakauppaneuvotteluihin ilman OEEC-jäsenyyttä. Armoniskun antoi suurlähettiläs Lebedev, joka kävi Hynnisen luona 12.3.1958. Hän teki tiettäväksi, että OEEC ei pyri kehittämään idän ja lännen välistä kauppaa ja että sen 13 jäsentä kuuluu Natoon, joka ajaa vihamielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Näin ollen on toivottavaa, että Suomen hallitus suhtautumisessaan OEEC:hen ottaa huomioon neuvostolais-suomalaisen yhteistyön edut ja karttaa askeleita, jotka voisivat tuottaa vahinkoa Neuvostoliiton ja Suomen välisille suhteille yleensä ja Neuvostoliiton ja Suomen kauppasuhteille erityisesti. Samaa levyä soitettiin Suomelle monta kertaa myöhemminkin integraation eri vaiheissa. Hynninen vastasi, että Suomi ei ollut tehnyt päätöstään ja lisäsi totuutta muuntaen ettei ollut selvyyttä, voisiko Suomi täyttää jäsenyyden ehdot. Hän totesi, että Suomen motiivina oli ollut huoli syrjinnästä läntisillä markkinoilla. Lebedev otti asian esiin myös presidentti Kekkosen kanssa. Virkamiehet eivät antaneet periksi, vaan laativat useita muistioita, joissa perusteltiin jäsenyyden hyötyjä ja eristäytymisestä koituvia haittoja. Nuo paperit olivat laajoja ja laadukkaita, mutta kovia olivat tekijätkin: Klaus Waris, Olli Kaila, Ralph Enckell ja Gunnar Korhonen. Mutta OEEC-yritys jäi ilmaan ja raukesi lopullisesti yöpakkasten seurauksena. Suomen pyrkimys ei pysynyt salassa, ja sitä sivuttiin lehdistössä myös ulkomailla. Kovimman arvion esitti kaksi pohjoismaista diplomaattia suomalaiselle virkamiehelle Kööpenhaminassa. Kuultuaan Suomen taipumisesta Neuvostoliiton painostukseen he totesivat, että nimenomaan jäsenyysanomuksen tekemättä jättäminen synnyttäisi poliittisesti erittäin epäedullisen vaikutuksen länsimaissa. Näin kävi. Olisiko Suomi voinut menetellä toisin siinäpä kysymys. Suomi oli ristiriitaisessa ja hämmentävässä tilanteessa. Se oli toisaalta täysin ulkona eurooppalaisista vapaakauppakaavailuista ja toisaalta täysin mukana pohjoismarkkinaneuvotteluissa. Jo kesällä 1957 oli valmistunut pääraportti, jonka mukaan 80 % neljän maan välisestä kaupasta sopisi tulliunionin piiriin. Vaikka Pariisissa käytiin laajempia neuvotteluja, pohjoismaat katsoivat, että niiden oma rakennelma mahtuisi suuremman järjestelmän puitteisiin. Kesällä 1958 valmistunut raportti lisäsi merkittävästi tulevan tulliliiton kattavuutta. Tästä raportoitiin Pohjoismaiden Neuvostolle nyt puuttui lopullinen poliittinen päätös. Sitä ei koskaan tehty, sillä alkukesästä 1959 käyntiin lähteneet ulkoseitsikon neuvottelut veivät toiseen ratkaisuun, kun todettiin, ettei pohjoismaista rakennetta voitu yhdistää valmisteilla olevaan vapaakauppaliittoon. Suomi oli pudota integraatiojunasta, mutta näin ei sittenkään käynyt. Jo toukokuussa 1959 presidentti Kekkonen esitti korkealle englantilaiselle virkamiehelle toivomuksen, ettei Suomea jätettäisi kaupallisten järjestelyjen ulkopuolelle. Suomen teollisuus ilmaisi juhannuksen aikaan kiinnostuksensa Efta-suunnitelmaan, tilannetta tutkittiin monin tavoin, osastopäällikkö Munkki suoritti tutkimusmatkan eräiden Efta-maiden pääkaupunkeihin. Suomen ensimmäinen virallinen siirto lausuttiin pohjoismaiden pääministerien kokouksessa Kungälvissä 11.7. V.J.Sukselaisen suulla: Tässä vaiheessa olen kuitenkin valmis ilmoittamaan, että jos (vapaakauppa)suunnitelmaan ei sisälly poliittisia velvoituksia, eikä se edellytä ylikansallisia elimiä, Suomi ei ole vähemmän kiinnostunut tästä suunnitelmasta kuin muut pohjoismaat. Tämä oli monelle suuri yllätys, ja vei Suomen asiaa eteenpäin. Suomi ei ollut tähän mennessä saanut seurata seitsikkomaiden neuvotteluja, mutta 21.7. ministeri Karjalainen sai osallistua niiden kokoukseen Saltsjöbadenissa ja esittää maamme kannan. Hän viittasi puolueettomuuspolitiikkaan ilmoittaen samalla, että hallitukseni on kuitenkin kiinnostunut tekemään vain kauppaa ja tariffeja koskevia sopimuksia. Poliittiset velvoitteet ja ylikansallisen elementin hän rajasi pois. Tämä avaus otettiin suopeasti vastaan ja Suomelle annettiin
5 mahdollisuus lähettää tarkkailija asioita seuraamaan. Tässä vaiheessa ja myöhemminkin Ruotsin tuki oli Suomelle tärkeä, vaikka olimme metsäteollisuudessa kilpailijoita. Neuvostoliiton edustajat olivat seuranneet Suomen liikkeitä kasvavalla epäluulolla, ja niinpä KGB:n residentti tinkasi Kekkoselta lupausta olla menemättä Eftaan. Annettiinko lupaus vai ei, on kiistakysymys. Kallistun siihen suuntaan, ettei tällaista selkeästi annettu. Kekkosella ei olisi ollut varaa huijata naapuria. Syksymmällä pantiin toimeksi Suomen ratkaisua suunnitellen. Hallitus antoi täyden selonteon tilanteesta eduskunnalle ja pyysi hyväksyntää jatkotoimille. Tarkoitus ei ollut pyrkiä tulevan Eftan jäseneksi vaan neuvotteluin selvittää, millä ehdoin Suomi voisi olla järjestelyssä mukana. Lupa saatiin äänin 143-49 SKDL:n äänestäessä vastaan. Efta-maille ilmoitettiin Suomen aikeista kohta tämän jälkeen, ja alkukosketus seitsikkoon tapahtui pian Pariisissa. Neuvotteluja käytiin vauhdikkaasti vuoden 1960-puolella, mutta toukokuussa piti ottaa aikalisä. Yhtä ja toista, mm. suosituimmuusongelma, piti selvittää Moskovan kanssa. Hrushtshev tuli Helsinkiin syyskuussa, minkä jälkeen onnelliseen loppuun johtava loppusuora aukesi. Mutta se on toinen juttu. Suomen toiminta läntisen integraation katveessa 1950-luvulla tapahtui suurpoliittisessa kuviossa ja ulkopolitiikan ehdoilla. Neuvostoliitolle asia oli kaiken aikaa epämieluisa ja se epäili lännen saavan kasvavaa vaikutusvaltaa täällä. Ruotsin turvallisuusetujen mukaista oli, että Suomi onnistuisi, ja tukea tuli myös Englannilta ja USA:lta, joiden mielessä oli laajempi itä-länsi asetelma. Ulkomaankauppamme järjestelyt tukivat maan taloudellista selkärankaa ja perimmältään sen itsenäisyyttä. Efta-ratkaisumme suuri menestystarina pohjusti tietä siihen, missä 2000-luvun Suomi tukevasti seisoo.