KATSAUS Raudanpuuteanemian diagnostiikka ja hoito Allan Rajamäki ja Kari Punnonen Verenvuoto-oireisilla potilailla raudanpuuteanemian diagnoosiin riittää tavallisesti punasoluindeksien tarkastelu. Jos tilanne ei ole yksiselitteinen, on tutkimusvalikoimaan syytä liittää rautastatuksen arviointi. Rautatasapainon selvittelyssä totunnaisesti käytettyjä laboratoriotutkimuksia ovat seerumin rauta-, transferriini- ja ferritiinimääritykset. Niiden avulla ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole mahdollista osoittaa luotettavasti rautavarastojen ehtyminen. Seerumin transferriinireseptorimääritys on uusi lupaava laboratoriotutkimus elimistön rautatasapainon arvioimiseen. Raudanpuute lisää transferriinireseptorien määrää punasolujen esiasteissa, ja elimistön rautavarastojen ehdyttyä myös seerumin reseptoripitoisuudet suurenevat merkittävästi. Transferriinireseptorimääritys onkin osoittautunut parhaaksi yksittäiseksi laboratoriotutkimukseksi raudanpuuteanemian diagnosoinnissa. Komplisoituneissa tilanteissa joudutaan edelleen turvautumaan luuydintutkimukseen. Aikuisen raudanpuuteanemia on tavallisimmin seurausta kroonisesta verenhukasta, ja sen syy on aina selvitettävä. Oraalinen rautahoito korjaa anemian tavallisesti 4 6 viikossa, ja rautavarastot täyttyvät 4 6 kuukaudessa. Elimistö tarvitsee rautaa pääasiassa hemoglobiinin synteesiin, ja noin 70 % elimistön raudasta on hemoglobiinissa, jonka rakenteessa rauta-atomi on ns. keskusatomina. Hemoglobiinin lisäksi rautaa tarvitaan eräiden entsyymien toimintaan. Varastoraudan eli ferritiiniin ja hemosideriiniin sitoutuneen raudan osuus elimistön rautamäärästä on noin 0 %. Punasolujen hajotessa niiden rauta kerääntyy retikuloendoteliaalijärjestelmään, mistä transferriini kuljettaa sitä muun muassa luuytimeen erytropoieesissa käytettäväksi. Elimistö säätelee raudan määrää joko lisäämällä tai vähentämällä raudan imeytymistä ravinnosta. Rautavarastojen ollessa niukat rautaa imeytyy ravinnosta tehokkaasti, ja rautavarastojen lisääntyminen puolestaan vähentää raudan imeytymistä. Punasolutuotannon solut ylläpitävät solunsisäistä rautatasapainoaan säätelemällä solupinnan transferriinireseptorimäärää. Solut kompensoivat raudan vähenemistä lisäämällä transferriinireseptorien muodostumista. Raudan tarve vaihtelee elämän eri vaiheissa. Lasten ja nuorten eri kehitysvaiheisiin, kuten kasvuun ja puberteettiin, liittyy rautatasapainon säätelyn erityispiirteitä, ja rautatasapainon arviointi voi näissä tilanteissa olla huomattavan monimutkaista (Kivivuori ym. 1993, Oski 1993). Pienillä lapsilla raudanpuute saattaa liittyä raudan niukkuuteen ravinnossa ja olla yhteydessä esimerkiksi liian yksipuolisesti maitotuotteita sisältävään ravintoon. Tässä katsauksessa keskitymme käsittelemään aikuisen rautatasapainoa ja sen laboratoriotutkimuksia, mutta samat perusperiaatteet pätevät suurelta osin myös lapsiin. Duodecim 1998; 114: 1187 93 1187
Suomalaisessa väestössä raudanpuuteanemia ja niin sanottu kroonisen taudin anemia eli sekundaarianemia ovat kaksi yleisintä anemiaa. Anemiapotilaita tutkittaessa tavanomainen kysymyksenasettelu onkin raudanpuuteanemian ja kroonisen taudin anemian erottaminen toisistaan (Cook 1994, Punnonen ym. 1997). Kroonisen taudin anemialla tarkoitetaan infektio- tai tulehdustiloihin tai syöpätauteihin liittyvää anemiaa. Kroonisen taudin anemian oletetaan johtuvan ns. akuutin vaiheen reaktioon liittyvien sytokiinien välittämästä punasolutuotannon häiriintymisestä. Tässä anemiassa elimistön rautavarastot ovat riittävät mutta raudan käyttö punasolutuotannossa on akuutin vaiheen reaktioon liittyen heikentynyt. Raudanpuuteanemiaan johtava rautavarastojen väheneminen on tavallisimmin seurausta kroonisesta verenhukasta. Mikäli verenhukan kautta menetettävän raudan määrä on suurempi kuin ravinnosta imeytyvän raudan määrä, on vähitellen seurauksena rautavarastojen ehtyminen ja anemisoituminen (Cook 1994, Beguin ym. 1995). Naisilla kuukautisvuodon määrä vaikuttaa merkittävästi elimistön raudantarpeeseen ja rautavarastojen määrään. Myös maha-suolikanavan verenvuoto voi aiheuttaa rautavarastojen ehtymisen. Verenvuodon aiheuttajia voivat olla muun 8 6 4 0 4 6 8 A n=64 B n=65 sensitiivisyys 68 % spesifisyys 90 % 57 61 66 70 75 80 84 89 94 98 103 MCV K u v a 1. Punasolujen keskitilavuusarvojen (MCV) jakauma potilailla, joilla on kroonisen taudin anemia (n=64) (A), ja raudanpuuteanemiaa potevilla (n=65) (B). Mikäli raudanpuutteen diagnoosi tehtäisiin mikrosytaaristen anemioiden määrityksessä yleisesti käytetyn MCV-arvon (80 fl) perusteella, saataisiin sensitiivisyydeksi vain 68 %. muassa mahalaukun ja suolen pahanlaatuiset kasvaimet sekä mahan ja pohjukaissuolen haavaumat. Verenhukasta aiheutuneen lisääntyneen raudan menetyksen lisäksi raudanpuute voi johtua joskin melko harvoin raudan vähentyneestä imeytymisestä. Aikuisilla vähentynyt imeytyminen voi liittyä esimerkiksi gastrektomian jälkitilaan tai malabsorbtiotiloihin, kuten keliakiaan. Koska raudanpuuteanemian taustalla on aikuisilla merkittävän usein maha-suolikanavan pahanlaatuinen kasvain, on raudanpuutteen syy aina selvitettävä (Rockey ja Cello 1993). Raudanpuuteanemian syyn selvittelyä on kuvattu hyvin hiljattain ilmestyneessä Veritaudit-oppikirjassa (Remes ja Siimes 1997). Tässä katsauksessa rajoitumme käsittelemään raudanpuuteanemian laboratoriodiagnostiikkaa ja hoitoa. Raudanpuuteanemian tavanomaiset laboratoriotutkimukset Raudanpuuteanemiassa punasolut ovat tyypillisesti hypokromisia ja mikrosytaarisia. Punasolujen keskitilavuus (MCV) on normaalia pienempi, mutta on huomattava, että myös kroonisen taudin anemiassa punasolujen keskitilavuus on usein tavanomaista pienempi. Punasolujen keskitilavuuden perusteella ei näin ollen ole mahdollista luotettavasti erottaa raudanpuuteanemiaa ja kroonisen taudin anemiaa toisistaan, eikä ns. viitealueella oleva tulos myöskään sulje pois raudanpuutteen mahdollisuutta (kuva 1). Rautatasapainon selvittelyssä totunnaisesti käytettyjä laboratoriotutkimuksia ovat seerumin rauta-, transferriinija ferritiinipitoisuuksien määritykset. Niiden avulla ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole mahdollista osoittaa luotettavasti rautavarastojen ehtymistä eikä erottaa raudanpuuteanemiaa kroonisen taudin anemiasta (Guyatt ym. 199). Seerumin rautapitoisuus on pienentynyt sekä raudanpuuteanemiassa että niillä, joilla anemia liittyy krooniseen perussairauteen. Tämän vuoksi seerumin rautamääritys ei ole hyödyllinen tutkimus pyrittäessä erottamaan näitä kahta anemiatyyppiä toisistaan. Akuutin vaiheen reaktiot vaikuttavat myös transferriinipitoisuuksiin; pitoisuudet pienenevät infektio- ja tulehdustilanteissa, mikä huonontaa tutkimuksen erotusdiagnostista arvoa. 1188 A. Rajamäki ja K. Punnonen
Rauta- ja transferriinimääritysten herkkyyttä ja spesifisyyttä on pyritty parantamaan laskemalla ns. transferriinin rautasaturaatio. Suomessa tämä käytäntö ei ole yleistynyt, ja on syytä todeta, että transferriinin rautasaturaation laskeminen ei poista alkuperäisiin mittauksiin liittyviä biologisia, akuutin vaiheen reaktioihin liittyviä virhelähteitä. Myös ferritiinitulosten tulkintaan liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkään tulosten tulkinnassa ei voida suoraviivaisesti käyttää terveiden henkilöiden viitearvoja päätöksenteon tukena. Merkittävällä osalla raudanpuuteanemiaa potevista ferritiinipitoisuus on yhä viitealueella, ja näissä tapauksissa diagnoosin tekeminen on vaikeaa (Guyatt ym. 199, Punnonen ym. 1994 ja 1997). Toinen ongelma on se, että seerumin ferritiinipitoisuus pienenee raudanpuutteessa mutta suurenee infektio- ja tulehdustiloissa. Seerumin ferritiinimääritysten tulkinta onkin erityisen ongelmallista silloin, kun potilaalla on mahdollisen raudanpuutteen lisäksi jokin tulehduksellinen sairaus. Näillä potilailla on todettu vielä melko suurienkin, jopa 60 µg/l, ferritiinipitoisuuksien viittaavan rautavarastojen ehtymiseen (Guyatt ym. 199). Tulkintaan liittyvien ongelmien vuoksi onkin ollut tarvetta nykyistä paremmille raudanpuutetta osoittaville laboratoriotutkimuksille. Seerumin transferriinireseptori Seerumin transferriinireseptorien määritys on uusi laboratoriotutkimus, jota voidaan käyttää anemioiden erotusdiagnostiikassa. Rauta kulkee verenkierrossa transferriiniin sitoutuneena, ja raudan ja transferriinin kompleksi siirtyy punasolujen esiasteisiin solupinnan transferriinireseptorien (TfR) välityksellä. Solupinnan TfR on dimeerirakenteinen glykoproteiini, joka muodostuu kahdesta 95 kd:n alayksiköstä. Punasolujen kypsyessä reseptorin solukalvon ulkopuolinen osa irtoaa ja kulkeutuu verenkiertoon. Seerumissa esiintyvä TfR on solupinnan reseptorin 85 kd:n suuruinen alayksikkö, josta puuttuu solupinnan reseptorin 100 ensimmäistä aminohappoa. Raudanpuute lisää punasolujen esiasteissa TfRmäärää, minkä vuoksi elimistön rautavarastojen ehdyttyä reseptoripitoisuudet suurenevat myös seerumissa merkittävästi (Flowers ym. 1989, Cazzola ja Beguin 199, Cook ym. 1993). Valtaosa elimistön koko transferriinireseptorimäärästä on luuytimen punasoluja tuottavassa solukossa. Tämän vuoksi seerumin transferriinireseptoripitoisuudet heijastelevat myös punasolutuotannon määrässä tapahtuvia muutoksia, ja ne suurentuvat esimerkiksi hemolyyttisissä tiloissa ja polycythaemia verassa. On osoitettu, että tulehdustai infektiotilat eivät vaikuta TfR-pitoisuuksiin. Raudanpuutetta diagnosoitaessa voidaan samoja päätöksentekorajoja käyttää tulkinnan perustana sekä miehillä että naisilla, mutta pienillä lapsilla pitoisuudet ovat hieman suurempia kuin aikuisilla. Nykyään on kaupallisesti saatavilla muutamien eri valmistajien TfR-määritysmenetelmiä, jotka kaikki ovat immunoentsymaattisia kuoppalevymenetelmiä. Tulostasot vaihtelevat menetelmittäin jonkin verran, minkä vuoksi tulosta tulkittaessa on otettava huomioon käytetty menetelmä. On oletettavissa, että aivan lähitulevaisuudessa tulee saataville myös kaikkiin laboratorioihin soveltuvia automatisoitavia menetelmiä. Käypä laboratoriodiagnostiikka Raudanpuuteanemian diagnoosi voidaan tehdä hyvin varmasti, jos potilaalla on kliinisesti anemian selittävä tauti (esimerkiksi runsaat kuukautiset) ja lisäksi punasoluindeksit (MCV ja MCH) ovat pienet (taulukko 1). Ellei potilaalla ole kiistatta lisääntyneeseen verenhukkaan viittaavaa oiretta tai löydöksiä, ei pelkän MCV:n (tai MCH:n) perusteella kuitenkaan ole mahdollista tehdä luotettavasti raudanpuuteanemian diagnoosia, eikä normosyyttinen MCV-arvo myöskään sulje pois raudanpuuteanemian mahdollisuutta (kuva 1). Tällöin on rautastatuksen selvittäminen perusteltua. Totunnaisesti tähän on käytetty seerumin raudan, transferriinin ja ferritiinin pitoisuuksien mittaamista. Kaikkien näiden ongelmana on se, että akuutin vaiheen reaktiot muuntavat näitä pitoisuuksia ja vaikeuttavat tulosten tulkintaa. Seerumin rautamäärityksistä ei ole apua pyrittäessä erottamaan raudanpuuteanemiaa ja kroonisen taudin anemiaa toisistaan, sillä pitoisuudet ovat pieniä molemmissa tilanteissa. Seerumin transferriinipitoisuuskin on suurentunut selvästi vain osalla raudanpuuteanemiaa Raudanpuuteanemian diagnostiikka ja hoito 1189
T a u l u k k o 1. Laboratoriotutkimukset raudanpuuteanemian diagnostiikassa. Perusverenkuva ja trombosyyttilaskenta kuuluvat jokaisen anemiapotilaan tutkimuksiin. Oireet ja löydökset Mikrosytaariset 1 ja hypokromiset punasoluindeksit, lisäksi verenhukkaan kiistatta sopivat oireet ja löydökset Lisätutkimukset Lisätutkimukset eivät välttämättömiä Mikrosytaariset ja hypokromiset punasoluindeksit, ei anemisoitumista selittävää Seerumin ferritiini tai transferriinioiretta tai löydöstä; lisäksi mahdollisesti infektio tai tulehdustila reseptori 3 Ei verenhukkaan viittaavia oireita tai löydöksiä. Rautatasapainon laboratoriotutkimuksissa ristiriitaisia löydöksiä (tai tulkintavaikeuksia) Luuydintutkimus 1 Mikrosytaarisuuden määritelmä ei ole yksiselitteinen; TYKS:n hematologian laboratorion ilmoittama MCV:n viitealueen alaraja on 84 fl. Huomioitava akuutin vaiheen reaktioiden vaikutus. Tulkintaongelmissa luuydintutkimus aiheellinen. 3 Toistaiseksi käytettävissä vain harvoissa sairaaloissa. potevista. Seerumin ferritiini kuvastaa rautavarastojen määrää, ja sen avulla on usein mahdollista erottaa raudanpuuteanemia ja kroonisen taudin anemia toisistaan. Tulosten tulkinta ei kuitenkaan aina ole yksiselitteistä. Pyrittäessä erottamaan raudanpuuteanemia kroonisen taudin anemiasta on käytettävä suurempia päätöksenteon raja-arvoja kuin viitealueiden perusteella määräytyy. On arvioitu, että anemiapotilailla ferritiinipitoisuudet, jotka ovat alle 40 µg/l, viittaavat enemmän raudanpuuteanemiaan kuin kroonisen taudin anemiaan. Tähän päätöksentekorajaan on päädytty omassa sairaalapotilasaineistossamme (Punnonen ym. 1997), ja käytännöllisesti katsoen samaan raja-arvoon on päädytty myös ferritiinitutkimusten meta-analyysin perusteella (Guyatt ym. 199). Mikäli anemiapotilaalla on samanaikaisesti vielä jokin infektio tai tulehdussairaus, joka suurentaa ferritiinipitoisuutta rautatasapainosta riippumatta, viittaavat seerumin ferritiinipitoisuudet aina arvoon 60 µg/l saakka yleensä luuytimen rautavarastojen ehtymiseen. Ferritiinitutkimuksista tehdyn meta-analyysin perusteella on arvioitu, että ferritiini-pitoisuus alle 15 µg/l varmistaa anemiapotilaalla raudanpuuteanemian, ja kun arvo on yli 100 µg/l, se sulkee pois raudanpuutteen mahdollisuuden (Guyatt ym. 199). Näiden arvojen väliin jää siten merkittävä joukko potilaita, joilla raudanpuutteen diagnoosia ei voida varmistaa tai sulkea pois ferritiinipitoisuuden perusteella. Seerumin TfR-pitoisuuden kasvu osoittaa luotettavasti rautavarastojen ehtymisen (Cook ym. 1993, Baynes 1996, Punnonen ym. 1997, Suominen ym. 1997) (kuva ). TfR-määritys onkin paras yksittäinen laboratoriotutkimus raudanpuuteanemian diagnosoinnissa, ja sen antama tulos on hyvin yhtäpitävä luuytimen rautavärjäyksen kanssa. TfR-määritystuloksen tulkintaa helpottaa huomattavasti se, etteivät infektio- tai tulehdustilanteet vaikuta pitoisuuksiin. Kuvassa on esitetty kaavamainen tulosjakauma, joka perustuu erään immunoentsymaattisen menetelmän (Orion Diagnostica) antamiin tuloksiin. Paras herkkyyden ja spesifisyyden yhdistelmä (yli 90 %) raudanpuuteanemian diagnosoinnissa saadaan käyttämällä päätöksentekorajana pitoisuutta 3.6 mg/l (Suominen ym. 1997). Kroonisen taudin anemiassa TfR-pitoisuudet ovat samanveroiset kuin terveillä. TfR-määrityksiä ei vielä ole yleisesti saatavilla, mutta aivan lähitulevaisuudessa saataneen käyttöön automatisoitavia, kaikkiin laboratorioihin soveltuvia menetelmiä. TfR-määritysten myötä elimistön rautatasapainon arviointi helpottuu suuresti etenkin ongelmatilanteissa. Mikäli kliininen tilanne viittaa vahvasti raudanpuuteanemiaan tai kysymyksenasettelu voidaan rajata raudanpuuteanemian ja kroonisen taudin anemian erottamiseen toisistaan, TfR-määritys yleensä riittää raudanpuutteen diagnosoimiseen tai pois sulkemiseen. Mikäli rautatasapainon laboratoriotutkimuksissa saadaan ristiriitaisia löy- 1190 A. Rajamäki ja K. Punnonen
döksiä tai niiden tulkinta on muutoin ongelmallista, on luuydintutkimus aiheellinen. Oraalinen rautahoito Raudanpuutteen hoidon tavoitteena on korjata ensin veren hemoglobiinipitoisuus ja täyttää sen jälkeen elimistön ehtyneet rautavarastot. Ferrosulfaatti on tehokkain ja halvin suun kautta annettavista rautalääkkeistä. Aikuisten hoitoannos on 00 mg rautaa vuorokaudessa kahteen annokseen jaettuna. Sivuvaikutuksiin totuttautumiseksi on suositeltavaa ottaa puoli annosta muutaman vuorokauden ajan ja jatkaa sitten täydellä annoksella. Lasten hoitoannos on 3 mg/kg x 3 tyhjään mahaan tai kaksinkertainen määrä, jos rauta otetaan sivuvaikutusten hillitsemiseksi aterioiden yhteydessä. Rauta imeytyy parhaiten tyhjästä mahasta, mutta tällöin sivuvaikutusten mahdollisuus suurenee. Tyypilliset sivuvaikutukset, kuten pahoinvointi, epigastrinen täyteyden tunne ja ripuli tai ummetus, ovat annoksesta riippuvaisia, ja niitä ilmenee 15 0 %:lla potilaista. Sivuvaikutusten ilmaantuessa voidaan annosta pienentää tai siirtää lääkkeen otto aterioiden yhteyteen, jolloin imeytyminen jossain määrin huononee. Jos potilas ei näistä toimenpiteistä huolimatta siedä hoitoa, voidaan kokeilla muita rautasuoloja (fumaraatti, suksinaatti, aspartaatti). Suolistossa hitaasti liukenevat rautavalmisteet aiheuttavat hieman vähemmän sivuvaikutuksia mutta ovat kalliimpia ja teholtaan heikompia. Rautahoidon teho voidaan varmistaa määrittämällä veren retikulosyyttiarvo, jonka kasvu on todettavissa noin viikon hoidon jälkeen. Anemian korjaantumiseen menee tavallisesti 6 10 viikkoa. Tämän jälkeen hoitoa jatketaan vielä 4 6 kuukautta rautavarastojen täyttämiseksi. Joissakin tapauksissa, kun anemiaan liittyy merkittäviä hypoksisia sydän- ja verenkierto-oireita eikä hoitovastetta voida odottaa (esim. iskemiapotilailla), voidaan tehdä punasolujen siirtoja. Jos anemian syy on jatkuva (esimerkiksi runsaat kuukautiset), on jaksoittaista rautahoitoa syytä antaa niin kauan kuin anemisoitumisalttius jatkuu. Vatsaoireista johtuva huono hoitomyöntyvyys on tavallisin syy rautahoidon huonoon tehoon. Myös krooninen tulehdus, munuaissairaus tai huono ravitsemustila voivat olla syynä huonoon hoitovasteeseen. Samoin runsas ja jatkuva raudan menetys voi aiheuttaa sen, että suun kautta annettava rauta on riittämätöntä. Raudan huono imeytyminen on vain harvoin raudanpuutteen syynä, mutta gastrektomiapotilailla ja malabsorptiotilojen yhteydessä (keliakia) voi esiintyä raudanpuutetta. Myös eräät lääkehoidot vähentävät raudan imeytymistä (esim. kalsiumlääkkeet ja antasidit). Pitoisuus (mg/l) 5 0 15 10 8 6 4 1 A B Potilasryhmät K u v a. Seerumin transferriinireseptorien (TfR) pitoisuudet sekundaarianemiassa (A) ja raudanpuuteanemiassa (B). Harmaalla väritetty alue kuvastaa viitealuetta ja siten terveiden henkilöiden transferriinireseptoripitoisuuksia. Poikkiviivalla on merkitty nämä kaksi anemiamuotoa parhaiten erotteleva TfR-pitoisuus (3.6 mg/l) (Suominen ym. 1997). Raudanpuuteanemian diagnostiikka ja hoito 1191
Parenteraalinen rautahoito Parenteraalinen rautahoito on harvoin tarpeellinen. Sen aiheita ovat malabsorptiotilat, oraalisten valmisteiden huono sieto, erytropoietiinihoitoa saavien dialyysipotilaiden raudan saannin varmistaminen (ns. funktionaalinen raudanpuute) ja niin suuri raudanmenetys jatkuvan verenvuodon takia, ettei oraalinen anto riitä sitä korvaamaan. Parenteraaliseen rautahoitoon liittyy pieni mutta todellinen rautamyrkytyksen vaara. Anafylaktisen reaktion vaara on alle 1 %. Muita parenteraalisen hoidon sivuvaikutuksia ovat nivelkivut, kuume, verenpaineen lasku, päänsärky, mahavaivat ja urtikaria. Lihakseen annettaessa pistoskohta on kivulias, ja liian pinnallinen pistos voi johtaa ihon värimuutokseen jopa vuosiksi. Suomessa on saatavilla kaksi parenteraalista rautavalmistetta, lihakseen ruiskutettava rautapolymaltoosi (Colleofer) ja laskimoon annettava rautasakkaraatti (Venoferrum). Suositeltu päiväannos on 1.5 mg rautaa painokiloa kohti. Kokonaisannosta laskettaessa on huomioitava paitsi anemian korjaamiseen tarvittava annos myös varastojen täyttämisen tarvittava annos (miehillä noin 1 000 mg ja naisilla noin 600 mg). Hemoglobiiniraudan vaje saadaan kaavasta: vaje (mg) = hemoglobiinivaje (tavoitearvo todettu) x 1/10 paino x.. Jos esimerkiksi 60-kiloisen naisen hemoglobiinipitoisuus on 70 g/l, hemoglobiiniraudan vajeeksi saadaan (130 70) x 7 x. = 94 mg. Tarvittava kokonaisrautamäärä on siten 94 mg + 600 mg = 1 54 mg. Raudanpuutteen ehkäisy Raudanpuutteen profylaksiasta on hyötyä, kun se kohdistetaan raudanpuutteen riskiryhmiin, keskosiin, kasvuikäisiin ja niihin raskaana oleviin, joiden hemoglobiinipitoisuus on alle 110 g/l. Profylaksiaan pyritään sekä antamalla rautaa että vähentämällä sen menetystä. Keskosille suositellaan rautaprofylaksiksi syntymäpainon mukaan rauta-annosta 4 mg/kg/vrk ensimmäisen vuoden ajalle. Riskiryhmiin kuuluvilla aikuisilla ravinnossa päivittäin saatavaa rautamäärää (noin 10 mg) on lisättävä ruokavaliomuutoksilla ja rautalääkityksellä. Menstruoivilla naisilla ja kasvuikäisillä raudan päivittäisen saannin tulisi olla 10 0 mg ja raskaana olevilla 0 40 mg. Gastrektomiapotilailla ja malabsorptiotilojen yhteydessä tulee mahdollista anemian kehittymistä seurata säännöllisin verikokein. Raudanpuutetta voidaan pyrkiä ehkäisemään myös vähentämällä raudan menetystä elimistöstä. Tyypillinen potilas on raudanpuuteanemian partaalla oleva fertiili-ikäinen nainen, jolla runsaiden kuukautisten aiheuttamaa raudanpuutteen uhkaa voidaan vähentää traneksaamihappolääkityksellä vuotopäivinä. Myös ehkäisypillereillä on mahdollista vähentää vuodon määrää. Suolistoverenvuotoihin taipuvaisten tulee välttää steroideihin kuulumattomien tulehduskipulääkkeiden käyttöä. Kirjallisuutta Baynes R D. Assessment of iron status. Clin Biochem 1996; 9: 09 15. Beguin Y, Loo M, R Zik S, Sautois B, Lejeune F, Rorive G, Fillet G. Quantitative assessment of erythropoiesis in haemodialysis patients demonstrates gradual expansion of erythroblasts during constant treatment with recombinant human erythropoietin. Br J Haematol 1995; 89: 17 3. Cazzola M, Beguin Y. New tools for clinical evaluation of erythron function in man. Br J Haematol 199; 80: 78 84. Cook J D, Skikne B S, Baynes R D. Serum transferrin receptor. Annu Rev Med 1993; 44: 63 74. Cook J D. Iron-deficiency anaemia. Baillieres Clin Haematol 1994; 7: 787 804. Flowers C H, Skikne B S, Covell A M, Cook J D. The clinical measurement of serum transferrin receptor. J Lab Clin Med 1989; 114: 368 77. Guyatt G H, Oxman A D, Ali M, Willan A, McIlroy W, Patterson C. Laboratory diagnosis of iron-deficiency anemia: an overview. J Gen Intern Med 199; 7: 145 53. Kivivuori S M, Anttila R, Viinikka L, Pesonen K, Siimes M A. Serum transferrin receptor for assessment of iron status in healthy prepubertal and early pubertal boys. Pediatr Res 1993; 34: 97 9. Oski F A. Iron deficiency in infancy and childhood. N Engl J Med 1993; 39: 190 3. Punnonen K, Irjala K, Rajamäki A. Iron-deficiency anemia is associated with high concentrations of transferrin receptor in serum. Clin Chem 1994; 40: 774 6. Punnonen K, Irjala K, Rajamäki A. Serum transferrin receptor and its ratio to serum ferritin in diagnosis of iron-deficiency. Blood 1997; 89:105 7. Remes K, Siimes M A. Raudanpuuteanemia. Kirjassa: Ruutu T, 119 A. Rajamäki ja K. Punnonen
Rajamäki A, Krusius T, toim. Veritaudit. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 1997, s. 87 94. Rockey D C, Cello J P. Evaluation of the gastrointestinal tract in patients with iron-deficiency anemia. N Engl J Med 1993; 39: 1691 5. Suominen P, Punnonen K, Rajamäki A, Irjala K. Evaluation of new immunoenzymometric assay for measuring soluble transferrin receptor to detect iron deficiency in anemic patients. Clin Chem 1997; 43: 1641 6. ALLAN RAJAMÄKI, dosentti, osastonylilääkäri TYKS:n keskuslaboratorio, hematologian osasto Kiinamyllynkatu 4 8, 050 Turku KARI PUNNONEN, dosentti, apulaisopettaja KYS:n kliinisen kemian osasto PL 1777, 7011 Kuopio kari.punnonen@uku.fi Raudanpuuteanemian diagnostiikka ja hoito 1193