Raudan valmistus Rautaa on osattu sulattaa Suomessakin jo yli 2000 vuotta. Kansanomaisena niin sanottuna talonpoikaistaitona raudan sulattaminen eli hapen poistaminen malmista hiilen avulla tapahtui yksinkertaisin menetelmin ja jo kauan ennen suuria, teollisia raudan tuotantomuotoja. Yksinkertaisin ja vanhin menetelmä oli hiekkarinteeseen kaivettu noin metrin korkuinen kivillä vuorattu kuilu uuni. (Kautovaara 1986: 34.) Raudanvalmistuksen ensimmäinen askel oli hölmän eli järvenpohjasta nostetun malmin pasuttaminen. Malmi kasattiin kuivista pölkyistä tehdylle lavalle, peitettiin kuivilla puilla ja pantiin saatu rovio palamaan. Näin liika kuona poistettiin malmista jatkokäsittelyä silmällä pitäen. Pasutus tehtiin usein jo järven rannassa ennen varsinaista raudanvalmistuksen aloittamista rautatehtaassa. Pasuttamalla karkeasti puhdistettu hölmä siirrettiin ruukkiin ja siellä se joutui masuuniin. Masuuni panostettiin, eli sen yläosassa sijainneesta suusta laitettiin sisään malmikerroksia ja sysikerroksia vuoron perään. Kuuma ilma ja kaasut sulattivat malmin ja puhdistivat sen hapesta, jolloin saatiin aikaan riittävän puhdasta rautaa. Masuunin alaosassa olevien aukkojen kautta sula rauta valutettiin harkkomuotteihin jäähtymään. Pinnalle kertynyt sula kuona otettiin erilleen ylempänä masuunissa olevien aukkojen kautta. Tästä sivutuotteesta, slagista, valmistettiin tiiliä, joita voitiin käyttää esimerkiksi talousrakennusten ja erityyppisten rakenteiden tekemiseen. Masuuni Masuuneja on monia malleja: on matalia ja korkeita, paksuja ja ohuita, kivisiä ja vähemmän kivisiä. Niille kaikille oli kuitenkin yhteistä jatkuvatoimisuus. Masuunin rakenteen kehityksessä voidaan erottaa ainakin kolme päävaihetta, irsikehikkomasuuni, ranskalaistyyppinen masuuni ja skottilainen masuuni. Hirsikehikkomasuunissa piippu eli kuilu ympäröitiin lämpöä eristävällä maakerroksella, jota piti koossa hirsikehikko. Ruotsin ja Saksan vanhimmat masuunit olivat tätä tyyppiä. Mahdollisesti niitä on ollut myös Suomessa, mutta yhtään ei ole säilynyt meidän päiviimme. Myös ranskalaistyyppisissä masuuneissa piipun ja ulkokuoren välissä oli eristävä maakerros. Muuten ne oli kokonaan rakennettu kivestä, jopa ilman kivien välistä sidelaastia. Skandinaviaan tämä malli tuli ranskankielisten valloniseppien mukana. Pohjoismaissa viimeisenä sortui Haapakosken kivimasuuni toukokuussa 1984. Skottilaisessa masuunissa tiilinen ulkomuuri kevensi rakennetta, josta tuli sylinterimäinen. Tämä malli yleistyi
1800 luvun loppupuolella. Iisalmen koillispuolella Jyrkän ruukilla on yhä pieni skottilaismasuuni. (Kautovaara, P. 1986: 37) Kurimon masuuni oli skottilaistyyppinen, tiilestä muurattu sylinterimäinen rakennelma. Korkeutta masuuneilla saattoi olla jopa 10 metriä. Suuremman kuutiotilan saamiseksi masuunin sisäosa rakennettiin sylinterimäiseksi, jolloin sulatettava tavara ja kaasut jakautuivat hyvin ja painuivat tasaisesti. Täysin suoria piippuja ei tehty, koska lopputulos olisi ollut niukanlainen. Laajentumiskulman oli oltava oikea: muuten panoksen laitaosat valuivat hitaammin ja joutuivat olemaan kaasujen pelkistävässä paahteessa kauemmin kuin keskiosat. Noin 80 asteen laajentumiskulma oli hyvä. Masuunimestarin oli laskettava sisämuurin, takamuurin ja kehysmuurin materiaalien keskinäinen kestävyys. Silti muureja oli vahvistettava siderenkailla ja raudoilla. Sisältä masuuni oli vuorattava kauttaaltaan tulenkestävillä tiilillä, vuolukivellä, vanhempana aikana jopa hiekkakivellä. Alimmaksi rakennettavan pesän yläosa oli yhteydessä hormeihin. Niiden läpi puhallettiin palkeilla tms. ilmavirta lämpötilaa kiihdyttämään. Sulanut rauta valui pesän alaosaan. Masuunin ulkomuotoa hallitsivat vastakkain olevat holvatut aukot. Toinen oli palkeilla puhallusta varten, ja toisesta valutettiin sula takkirauta ulos maalattialla oleviin muotteihin jäähtymään. Jotta masuuni olisi toiminut jatkuvasti ja tuottanut keskeytyksettä rautaa, kuilu uuni oli täytettävä kerroksittain. Panoksen valuessa alaspäin palamisen myötä pesää täytettiin ylhäältä jatkuvasti eli tehtiin uusia panoksia. Näin saatiin masuunin yhtäjaksoinen sulatusaika pidennetyksi vuoteen, jopa pariin. Alimmaksi aseteltiin suurempia, sitten pienempiä hiiliä. Kun karkeammat olivat alempana, ei panos vuotanut eli malmi ei sulaessaan juossut joistakin kohdista ennen aikojaan. Hiilille kasatun malmikerroksen päälle voitiin tarpeen mukaan lisätä kalkkikiveä kuonan saamiseksi. (Kautovaara, P 1986: 37 38.) Kurimoon kalkkikiveä tuotiin pororaidoissa Suomusalmen Salmisesta. Alimmat hiilet sytytettiin ensin. Palkeilla lisättiin lämpöä. Pariviikkoisen hehkutuksen jälkeen malmi alkoi sulaa. Jos kuonareiän korkeus arinasta ei ollut oikea, kuonan juoksu vaikeutui. Tällöin kuonaa oli koukutettava ja jäähtyessään pesä hidasti malmin sulamista. Kuonareiän oli sijaittava lisäksi niin, ettei sula rauta päässyt siitä ulos. (Kautovaara, P. 1986: 38 41.) Jos rautaa haluttiin käsitellä muuten kuin valamalla, piti masuunista saatava takkirauta käsitellä putlausuunissa. Siinä sulaa takkirautaa hämmennettiin kalkin kera korkeassa lämpötilassa hapettavissa olosuhteissa niin, että takkiraudan sisältämä hiili hapettui pois ja tuloksena saatiin keittorautaa. Kalkkikivi muodosti seoksessa olevien rikin ja fosforin kanssa kuonaa, joka voitiin erottaa panoksesta.
Putlauksen tuloksena saatu keittorauta voitiin vielä laittaa vesivoimalla toimivan vasaran alle, joka hakatessaan sai viimeisetkin kuonat pois raudasta ja muotoili siitä kanki eli takorautaa. Putlausmenetelmän myötä järvimalmimasuunien rautaa voitiin täten käyttää myös valssauslaitoksissa. Kurimon ruukinpatruuna Axel Backmanin ansioksi on mainittava, että hän oli yksi ensimmäisistä, joka kokeili teräksen valmistamista järvi ja suomalmista, ja onnistui kokeilussaan hyvin. Valuteräs oli laadultaan kaikissa suhteissa erinomaista, kuten tarkastajien lausunto kuului. Ruukkitoiminnan ylläpitämiseksi oli tärkeää turvata puuhiilen riittävyys ja valjastaa vesivoima raudantuotannon käyttöön. Puuhiiltä tarvittiin niin vasarapajoissa kuin masuuneissakin. Koska hiiltä ei voinut kuljettaa pitkiä matkoja, sijaitsivat ruukit, niin Kurimokin, hyvien hiilimetsien lähettyvillä. Kurimokosken voimalla pyörivän vesirattaan avulla taas voitiin käyttää muun muassa ruukin vasaroita, puhalluskoneita, malmin murskaimia ja nostolaitteita. Utajärvisen Pekka Kukkosen (Gullstén, Gullberg) laulamia runoja on kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Hän lauloi myös raudan synnystä. Rauan synty Rauta poika Vuolahainen Vuolahaisen poian poika Ett säs sillon suuri ollut etkä suuri etkä varma et kovin koreakana kuin sas maitona makasit nuoren neitosen nisissä kasvavaisen kainaloissa. Sitäkös suureksi sukesit kasvot aivan kauhiaksi ettäs veistit veikoasi lastusit emonsi lasta Sukuansi suin pitelit tulet työnsi tuntemahan pahasi parantamahan ennen kuin sanon Emollen
Virkan Valta Vanhemmallen Enämpi emollen työtä Vaiva suuri Vanhemmallen. Sulakohon sun Vikasi kuin suola suli meressä painukoon sun pahasi kuin santa vajo vetehen kaotkohon karvahasi Niinkuin terva tehtaissa rasva räijyteltäessä ihosta imehnoraukan karvasta kavon tekemän Emon tuoman ruumihista Immin kantaman ihosta. Nouse kaste kalliosta Rasva rauan suumalosta teräksestä tekto voie kipehille voitehiksi Viollen parantehiksi. Veäpäs peälle lemme lehti Kulta ummisko kuleta kulta lumme luikauta Maion maahan juoksemata, punasen putoamata tillervoisen tippumata. Sitehiksi Luojan silkki Herran kelsi ketteheksi Marian kalvo katteheksi Ettei maito maahan juokse puna peltohon putoa Ylite Jumalan Luonnon Yli aivan autuan Syömess' on sinun siasi maksassa sinun majasi Alla keuhon kellarinsi Veri seiso niin kuin seinä Asu hurme (i. e. veri) niin kuin aita kuin miekka meressä seiso saraheinä sammaleessa. Ei ole löylyn löytämistä lämpösen lähenemistä
pakkasen palelemista kovan ilman koskemista minun silmin nähtyäni käsin peällä käytyäni suin pyhin puheltuani käsin kämmöteltyani kourin kuomueltuani.