TARHAREISSU TG-JIUHUN MAALISKUUSSA 2016 Perinteinen kevätreissu Tg-Jiuhun tehtiin pääsiäisenä mielettömän mukavan porukan voimin. Ensimmäistä kertaa mukana menossa oli tällä kertaa Nina. Hänen äitinsä Tuula oli jo toista kertaa ja Pirjo viidettä kertaa muutaman välivuoden jälkeen. Ja pahnan pohjimmaisina mieheni Jukka sekä minä. Meillä reissuja on jo takana niin monta, ettei kertoja jaksa enää laskeakaan, yli kolmekymmentä ainakin. Torstai 24.3 Matkapäivä alkoi kaikilla aamuyöstä, kuka oli nukkunut tunnin, pari kuka hieman enemmän, jokainen kuitenkin paljon normaalia vähemmän. Reissaaminen sujui kommelluksitta ja jo tutuksi käynein rutiinein. Suurin muutos oikeastaan oli se, että lensimme ensimmäistä kertaa Air Berlinillä. Ja ainoa miinus taisi olla se, että Berliinin lentokentällä ei ollut tupakkahuonetta ja pettymys suorastaan loisti Ninan kasvoilta. Bukarestiin päästyämme totesimme sään olevan sateisen, mutta siihen olimmekin jo ehtineet varautua. Saimme kohtuullisen nopeasti vuokra-auton allemme, joskin meille tarkoitetussa autossa oli suomalaisittain sakkorenkaat alla ja takaovetkaan eivät pysyneet kiinni. Sakkorenkailla meidät olisi laitettu matkaan, koska ne olivat ihan normaalit romanialaisittain. Mutta vuokraamo totesi ovien kiinni pysymättömyyden sellaiseksi seikaksi, että saimme toisen auton käyttöömme. Bukarestista moottoritielle matkaaminen kesti sitten tuskastumiseen saakka, kun rekkajono tukki tietä ja malttamattomat pikkuautoilijat poukkoilivat sivuilta etuilemaan ja estämään liikenteen sujuvuutta entisestään. Lopulta tavoitimme kuitenkin aikataulun ja ehdimme jopa pysähtyä kahville pariin tuttuun paikkaan. Toisessa taukopaikassamme meille tarjottiinkin kahvin kyytipojaksi konjakkia ilman lisäveloitusta. Palvelussa ei ollut moittimista
Teiden varsilla oli mielestämme huomattavan paljon enemmän jolkottelevia koiria useampaan reissuun ja jopa vuosiin nähden. Mietiskelimme mistä se voisi johtua, mutta emme keksineet mitään pätevää vastausta. Harmaa ja ikävä sade seurasi meitä aina 50 km:n päähän Tg-Jiusta, mutta sitten sää yhtäkkiä kirkastui ja ihmeellinen valoilmiö ilmestyi eteemme johdattamaan meitä Pro Animals Romanian tarhalle, jonne tietenkin suuntasimme ensimmäisenä. Tarhalle päästyämme rapsuttelimme vastaan tulleet tarhan edustalla "vartioivat" ystävämme. Carmenan pakua ei näkynyt pihalla, joten arvasimme hänen olevan vielä ruokkimassa Cristin kanssa lähialueen koiria. Siirryimme odottamaan Carmenaa PARin tarhan etupihalle, jossa meitä oli vastaanottamassa parikymmentä nuuskunenää, osa vanhoja tuttuja, osa edellisen reissumme jälkeen tarhalle pelastettuja. Puolisen tuntia ehdimmekin koirien kanssa seurustella ja saada kymmenien suukkojen lisäksi vaatteisiimme tuttuja tassukuvioita ja pieniä "sinä olet minun - kasteita". Ne ovat ehdottomia uniikkeja hittituotteita tarhalla vieraileville, ja aivan ilmaisia. Tervehdittyämme Carmenaa ja vaihdettuamme pikaisia kuulumisia, oli meidän riennettävä kirjoittautumaan hotelliin, joka oli meille täysin uusi tuttavuus. Hotellin aulassa törmäsimme vielä tuttuun henkilöön, paikalliseen eläinlääkäri Popescuun, jonka klinikalla on steriloitu jo helmikuusta lähtien vähävaraisten ihmisten lemmikkejä. Popescu kertoi käyvänsä säännöllisesti hotellin kuntosalilla ja saunassa, joten varta vasten meitä vastaan hän ei ollut sentään tullut. Kannettuamme laukkumme huoneisiin ja todettuamme ne erittäinkin sopiviksi, päätimme käydä vielä syömässä iltapalaa.
Hotellin pienessä ravintolassa koimme pienen yllätyksen, kun ruokalistat olivatkin pelkästään romanian kielellä ja tarjoilijakaan ei puhunut sanaakaan englantia. Toki olisimme muuten varmasti erinomaisesti tulkanneet toisiamme, mutta erilaiset ruokarajoitteet eivät ole ihan helppoja selitettäviä aina edes äidinkielellä. Onneksi viereisessä pöydässä istui perhe, jonka äiti aikansa seurattuaan tarjoutui auttamaan. Hän varmastikin ymmärsi, että meiltä jää pian iltapala saamatta. Loppujen lopuksi saimme kukin eteemme juuri mitä halusimmekin ja söimme hyvillä mielin. Sen jälkeen olikin aika sopia seuraavan aamun aikataulusta ja hiipiä pikkuhiljaa Nukkumatin viereen. Perjantai 25.3 Aamulla heti herättyä ensimmäinen tehtävä oli tarkistaa säätilanne. Se ei näyttänyt mitenkään hääppöiseltä eli sataa tihuutteli aika ikävän näköisesti. Meitä sade ei kuitenkaan saanut lannistumaan emmekä edes pahoittaneet mieltämme moisesta. Reippaina suorastaan rynnimme aamupalalle, joka olikin mitä maukkain ja runsain. Hihittelimme kuitenkin jälleen kerran sille, että eteen tuodut kahvikupposet olivat pikkuriikkiset ja niissäkin vain puolilleen kahvia, joka tosin oli mustaa ja vahvaa. Yritämme aina kerta toisensa jälkeen selittää, että haluaisimme kahvia isossa kupissa tai jopa mukissa, mutta aina meitä katsotaan yhtä hämmästyneesti ja kerrotaan, että saamamme kahvikupillinen on iso. Ainoastaan kerran reissuillamme on onnistuttu saamaan aamukahvit teemukeissa. Aamiaisen jälkeen olikin vuorossa reppujen ja kassien kokoaminen ja suuntaaminen tarhalle. Toki matkan varrella koukkasimme Kauflandin kaupan kautta - kuten aina. Sieltä lähti pienten eväiden lisäksi mukaamme ainakin kilokaupalla nakkeja sekä penturuokaa.
Tarhalle päästyämme Patricia oli jo meitä odottelemassa ja halailtuamme sekä vaatteita vaihdettuamme purimme tuliaiset ja kävimme niitä läpi Patrician kanssa. Mukanamme oli paljon hyödyllisiä lääkkeitä, lisäravinteita ja loishäätöjä kuin myös nuttuja ja takkeja pikkukoirille sekä pennuille, harjoja, kampoja, kynsileikkureita ja Tuulan käsityönä tekemiä ihania koiranpetejä ym. Pian Carmenakin liittyi joukkoomme ihastelemaan tuliaisten määrää.
Kun tuliaisten katselmus oli tehty, hävisivät muut reissulaiset pitkin poikin tarhalle minun, Carmenan ja Patrician jäädessä odottamaan Iristä ja Connieta, jotka olivat saapuneet edellisyönä Saksasta Pro Animals Deutschlandin (PAD) edustajina tarhavierailulle. Olimme sopineet, että keskustelemme yhdessä tärkeistä asioista ja päällimmäisenä niistä oli se, että Carmena ei jaksa loputtomiin tehdä päivittäisiä noin 3-4 tunnin mittaisia kaupungin tarhan kierroksia oman tarhan johtamisen ja muiden velvollisuuksien ohella. Pian olimmekin kaikki koolla ja iloinen viiden naisen kalkatus täytti klinikkatilat. Iris luovutti Carmenalle ja Patricialle kaksi isoa julistetta, joihin oli koottu satoja kuvia Saksaan PARin sekä kaupungin tarhalta adoptoiduista koirista. Oli ilo nähdä onnellisten koirien kuvia ja siitäkin huolimatta, että adoptiokuviot eivät ole kuuluneet PAFin ja PARin väliseen yhteistyöhön, on hienoa että PAD kykenee niitä hoitamaan. Saksalaisillahan on mahdollisuus tehdä sopimuksia sellaisten yritysten kanssa, jotka tekevät koirien kuljetuksilla liiketoimintaa ja PARin tarhaltakin hakee koiria firma, jonka isoon autoon mahtuu kerralla kymmenittäin Saksaan uusiin koteihin meneviä koiria. Nämä yritykset hoitavat myös kaikki TRACES -ilmoitukset, joten kuljetukset ja TRACES-asiat eivät rasita juurikaan PADin toimijoita. Tg-Jiussahan ei edes ole yhtään eläinlääkäriä, joka olisi saanut TRACES-luvan. Tämä pienenä informaationa sen suhteen, että joku aina aika ajoin mietiskelee miksi PARin tarhalta ei organisoida Suomeen enemmänkin adoptioita. Julisteiden kuvia aikamme ihasteltuamme pääsimmekin sitten niihin tärkeisiin asioihin, joista oli määrä keskustella. Koska Carmenalla on arjessaan todella niukalti mahdollisuuksia keskustella ongelmista ja vaikeista asioista halusi hän luonnollisesti ensin kerrata tilannetta ja niitä haasteita, joita hän kohtaa päivittäin. Vaikka olemmekin olleet vuosikausien ajan tietoisia siitä kuinka vaikea yhtälö Carmenalla on hoidettavanaan, on ratkaisujen löytäminen tilanteen helpottamiseksi ollut toistaiseksi suoraan sanoen mahdotonta. Siihen vaikuttaa niin monta tekijää ja yksi iso sellainen on tietenkin taloudellinen tilanne. Vaikka kuinka toivottavaa olisikin ollut jo aika päivää sitten saada PARin tarhalle lisää työntekijöitä helpottamaan niin Carmenan kuin siellä pitkää päivää ahertavien Valerican, Stelican, Nicun, Eugenen ja Cristin taakkaa, on sen toteuttaminen toinen juttu. Käytyämme läpi resursseja ja mahdollisuuksia niiden puitteissa useiden tuntien ajan, tulimme aina vain siihen tulokseen, että Carmenan on löydettävä tarhalle pari uutta työntekijää, joista toisen hän koulisi tekemään myös päivittäiset kaupungin tarhan kierrokset. Tiedostimme toki, että sellaisen ihmisen löytäminen on varmasti kuin neulan etsiminen heinäsuovasta, mutta muuta
vaihtoehtoa ei ole kuin yrittää. Ja eihän ne haasteet pelkästään jää siihen, että löydetään sopiva henkilö tehtävään, kun jo pelkästään tarhan töitä tekemään on vaikeaa löytää uusia ihmisiä. Ja jos ja kun niitä löydetään, niin heille on maksettava työstä myös palkkaa. Minä Pro Animals Finland ry:n puheenjohtajana ja Iris Pro Animals Deutschland e.v:n puheenjohtajana tietenkin halusimme luvata Carmenalle, että hoidamme palkka-asiat tavalla tai toisella. Me koimme, että se on meidän velvollisuutemme näitä arjen todellisia sankareita kohtaan. Ja uskomme, että kaikki Pro Animalsien ystävät ovat täysin samaa mieltä. Usean tunnin kestäneen "palaverin" jälkeen Carmenan olikin jo lähdettävä hoitamaan velvollisuuksiaan tarhalle sekä sen jälkeen hakemaan kotoaan soppalastia jaettavaksi kuivamuonan kanssa kaupungin tarhan koirille. Minäkin jo hinguin kovasti tervehtimään satoja ystäviäni PARin tarhalla. Päätimme jatkaa tärkeiden asioiden läpikäymistä seuraavana päivänä. Reissupäivät kuluvat aina niin nopeasti ja ajan pitäisi riittää niin moneen asiaan. Vanha tuttu stressi jyskyttää aina takaraivossa, jos tarhapäiviä on vain kolme. Ja niin se teki nytkin, vaikka ensimmäinen tarhapäivä oli vasta menossa. Onneksi minua lohdutti se, että muut reissulaiset olivat ehtineet jo rapsutella koiria tuntikausia ja tiesin, että muutama takkuturkkikin oli aivan varmasti setvitty. Kun olin käynyt moikkaamassa tarhan työntekijät ja antamassa heille tuliaistupakat (niitä aina kovasti toivotaan) alkajaisiksi keskityinkin seuraavat tunnit halailemaan ja suukottelemaan hieman karvaisempia kavereita. Ja kuten aina, kiirehdin ensin sinne tarhan osaan, jota vanhimmat ystäväni asuttavat. Useimmiten joku vanhuksista on lähtenyt reissujen välissä koirien taivaaseen ja niin oli käynyt nytkin. Moni oli otettu talven tullen lämpimiin huoneisiin hallitilassa ja sieltä löysinkin lopulta useita rakkaita iäkkäitä ystäviäni, jotka jo pelkäsin menettäneeni.
Tarha-alue on niin iso, että viisipäinen reissulaisten ryhmäkin onnistuu piiloutumaan sinne tuntikausiksi ja vasta joskus myöhemmin iltapäivällä pientä välipalaa syödessämme saimme kerrattua hieman ensimmäisen päivän antia. Kuten arvasin kammat ja sakset olivat jo kovasti heiluneet ja sormet olivat hellinä rapsutusten jäljiltä. Vaatteet olivat saaneet aivan uudet printtikuviot ja taskut olivat täynnä koirien takkutupsuja. Tuula oli huolissaan, kun ei ollut löytänyt kummikoiraansa Ricaa ja Ninalle pukkasi suuren ikävän, kun hän näki tarhalla Amstyn, joka muistutti kovin Ninan edesmennyttä lemmikkiä Nina oli joutunut viemään oman rakkaan koiransa viimeiselle matkalle vain kuukausi ennen reissuamme. Onneksi tarhalla on niin paljon säpinää ja koirat pitävät kyllä yleensä huolen siitä, että ajatukset pysyvät tiukasti paikan päällä. Pikkuhiljaa Ninankin ikävä ja suru hellitti niin, että Amstysta tuli uusi ihana ystävä kainaloon. Muitakin kainaloisia oli klinikan edustalla hinkumassa huomiota ja yksi heistä oli todella reipas ja äijäenergiaa uhkuva Pricorius. Oli hämmästyttävää todeta kuinka kuoleman kielissä ollut, julmalla tavalla toisen etujalkansa menettänyt ihmisen raivon kohteeksi joutunut koira luotti niin täydellisesti uusiin ja outoihin ihmisiin. Ja miten onnellisen ja iloisen oloinen hän olikaan. Sydän läikähti jälleen kerran.
Iris ja Connie olivat lähteneet majapaikkaansa kaupungin laitamilla, koska he eivät olleet nukkuneet edellisyönä kuin pari tuntia. Meillä oli sen sijaan riittävästi yöunta takana, joten ei mennyt aikaakaan, kun välipalan jälkeen olimme taas hajaantuneet kuka minnekin. Minä tarkistin keitä klinikan viereisessä toipilashuoneessa majailee ja löysinkin sieltä useamman Patrician päivittämien uutisten ja kuvien kautta tutuksi tulleen ystävän. Heillä on vielä pitkä matka toipumisen tiellä, mutta tärkeintä on se, että kaikki ovat hyvien ihmisten hellässä hoidossa. Sitten lähdin auttamaan Tuulaa Rica-kummikoiran etsimisessä ja löytyihän tyttönen, joka oli mennyt välillä lepäämään kavereiden luo viereiseen loossiin. Jukkakin oli löytänyt niin uusia kuin vanhojakin kavereita. Tässä tarhan vanhimpiin ja suurimpiin ystäviin lukeutuva Tintti.
Niin se ensimmäinen tarhapäivä sitten alkoi hämärtyä iltaa kohti ja jossakin vaiheessa pimeän vallattua tienoon oli aika pikkuhiljaa saapastella vaihtamaan vaatteita ja suunnata kohti hotellia. Ennen kuin ehdimme lähteä tarhalta, toi Carmena ja Cristi klinikkatiloihin uupuneen oloisen koiran kaupungin tarhalta. Koira oli maannut vain häkissä lähes tiedottomana ja Carmena oli päättänyt ottaa reppanan omalle tarhalleen saamaan ensiapua. Nämä "tapaukset" ovat Carmenalle ja tarhan työntekijöille niin tuttuja ja kuuluvat lähes päivittäisiin toimintoihin, ettei niissä oikeastaan ole sen kummempaa draamaa. Sadekin oli jossakin välissä tauonnut ja toivoimme, että se pysyisi poissa seuraavien päivien aikana. Meidän lähdettyämme tarhalta, oli Carmenalla ja työntekijöillä vielä parin tunnin urakka edessään. Oli ikävää jättää ystävät raatamaan. Koirien oli kuitenkin jo aika rauhoittua yöpuulle ja meidän hääräämisemme niiden keskellä olisi aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyötyä. Hotellin iltapalan jälkeen jäin juttelemaan vuorossa olleen vastaanottovirkailija Claudiun kanssa ja kun hän kyseli millä asialla liikumme kaupungissa, ei minua voinut pysäyttää mikään. Siitä tulikin sitten melkoisen pitkä keskustelu, jonka aikana kävimme läpi kulkukoira-asioita, Pro Animalsien yhteistyötä, sterilointikampanjoita sekä tietenkin pormestarin ja yleensäkin viranomaisten nihkeää suhtautumista meihin ja kulkukoiraongelman ehkäisemiseen. Romaniassahan on kesäkuussa pormestareiden vaalit ja valta vaihtuu Tg-Jiussakin. Claudiu kertoi, että kaupunkilaiset haluavat päästä eroon nykyisestä pormestarista ja odottavat paljon uudelta. Claudiu kertoi myös, että tuntee hyvin nykyisen varapormestarin ja lupasi kertoa hänelle tavanneensa minut ja siitä mistä kaikesta keskustelimme. Hän kertoi, että ei voi tietenkään luvata yhtään mitään varapormestarin puolesta, mutta halusi kuitenkin olla edes jotenkin avuksi. Olin iloinen, että pääsin juttelemaan Claudiun kanssa, sillä mahdollisuuksia antoisiin rupattelutuokioihin paikallisten kanssa on reissujemme aikana kovin vähän. Sterilointikampanjoiden aikanakin vain harva puhuu englantia ja lemmikkien omistajat ovat tilanteessa melkoisen tunnekuohun vallassa, joten syvällisistä keskusteluista ei siinä yhteydessä välttämättä mitään tulisikaan vaikka yhteinen kieli olisikin. Lauantai 26.4. Aamu valkeni puolipilvisenä rientäessämme aamiaiselle. Hotellissa oli suhteellisen rauhallinen tunnelma siihen verrattuna, että se tuntui olevan jonkinlainen paikallisten tennisaktiivien keskus. Aamiaisellekin tuli lähinnä perheitä lapsineen. Huvittavaa oli havaita se, että isät ja lapset olivat puettuina kovin urheilullisiin tamineisiin, mutta äideillä olikin sitten aivan erilainen vaatetus ja täydet meikit kasvoilla. Se on varmastikin myös romanialainen tapa eli naiset haluavat laittaa itseänsä eikä siinä ole sinällään mitään moitittavaa. Meidän aamurutiinit sujuivat normaaliin malliin ja Kauflandin kautta suoriuduttiin taas tarhalle. Patricia oli jo työn touhussa samoin kuin tietenkin Valerica, Stelica, Nicu, Eugene ja Cristi. Patricia vastaa PARin tarhan lääkinnällisestä koordinoinnista ja on myös mukana paikallisen eläinlääkärin luona organisoitujen vähävaraisten ihmisten lemmikkien sterilointien aikana. Koiria ja kissojahan ei pelkästään steriloida vaan Patricia keskustelee jokaisen omistajan kanssa ja heidän lemmikeistään tehdään rekisterilomakkeet ja annetaan tietenkin ohjeet kuinka sterilointien jälkeen lemmikkejä tulee hoitaa. Eli voidaan puhua vallan hyvin valistustyöstä.
Kun muut reissulaisemme taas katosivat touhuamaan tarhan koirien kanssa, jäin minä odottamaan Carmenaa sekä Iristä ja Connieta, jotta voisimme jatkaa edellispäivänä kesken jääneitä tärkeitä pohdintoja ja yrittää löytää pulmakohtiin jonkinlaisia ratkaisuja. Odotellessani juttelimme Patrician kanssa sterilointikampanjoista sekä siitä kuinka voisimme laajentaa niitä Tg-Jiun kaupungin ulkopuolelle ja varsinkin maaseudun väestön ulottuville. Totesimme, että meidän on vain tehtävä kaikkemme saavuttaaksemme päämäärämme, sillä steriloinnit ovat ainoa keino lopettaa ei-toivottujen pentueiden jatkuva kierre ja tehdä samalla valistustyötä. Patricia on myös etsinyt mahdollisuutta treenata sterilointeja sillä kampanjoiden aikana tahti on melkoisen kova ja siihen tarvitaan kokemuksen tuomaa varmuutta. Valitettavasti Romaniassa ja sen ulkopuolellakin sterilointiopetusta antava "oppi-isä" eläinlääkäri Stefan Aurelian on niin kiireinen, ettei Patricia pääse hänen oppiinsa. Kun Carmena ja Iris sekä Connie saapuivat tarhalle, saatoimme jatkaa keskusteluamme tarhan tarpeista. Me suomalaiset (PAFi) olemme turvanneet PARin tarhan ylläpitoa kuukausittaisella summalla, joka on yritetty pitää jo pidemmän aikaa minimissään 6.500 eurossa. Saksalaiset sen sijaan ovat pyrkineet siihen, että toimittavat PARin tarhalle kuukausittain 10 000 kg kuivamuonaa, joka on ns. tarvittava perusruokamäärä aikuisille ja terveille koirille. Ruokatoimitusten lisäksi saksalaiset (PAD) ovat kyenneet auttamaan vain hyvin vähäisessä määrin tarhan ylläpitokuluissa ja Iriksen mukaan näkymät ovat edelleen sellaiset, että he kykenevät turvaamaan nykyiset ruokatoimitukset, mutta eivät voi luvata muuta. Toki Iris kertoi, että he koko ajan yrittävät saada lisää tukijoita ja tahtotila olisi tietenkin se, että voisivat tulevaisuudessa osallistua esim. mahdollisten uusien työntekijöiden palkkaukseen. Saksalaisten PARin tarhan kuivamuoniin liittyen meillä oli vielä erikseen aika pitkä keskustelu. Heidän toimittamansa ruoka kun on tosi köyhää ravinteiltaan ja koirilla on ollut lisääntyviä iho-ongelmia kuin myös muita outoja oireita (mm. epileptisiä kohtauksia), jotka todennäköisesti johtuvat ruoasta. Iris kertoi, että he ovat yrittäneet saada aikaan sopimuksia useiden toimittajien kanssa ja Saksasta onkin löytynyt taho, joka olisi halukas myymään laadukasta ruokaa tosi edullisesti. Mutta ruoka tulisi kuljettaa Saksasta Tg-Jiuhun (nykyinen ruoka tulee Bukarestista) ja toimituskulut muodostuvat pullonkaulaksi. Toivottavasti Iris ja kumppanit löytävät ratkaisun, sillä Saksa on kuitenkin paljon lähempänä Tg-Jiuta kuin Suomi ja Saksassa on varmasti pilvin pimein kuljetusliikkeitä, joiden kanssa voisi saada aikaan ihan hyvän diilin. Sterilointikampanjoihin ja mobiiliklinikan kuluihin saksalaisten osallistuminen on ollut ja tulee olemaan erittäin köykäistä ainakin toistaiseksi. PAD toimittaa toki kuukausittain 2 000 kg kuivamuonaa Tg-Jiun kaupungin tarhalle sekä 500 kg Rovinarin tarhalle. Se on myös maksanut 50 euroa kuussa henkilölle, joka on käynyt päivittäin tarkistamassa ko. kaupungin tarhan tilanteen. Keskustelimme myös siitä kuinka tärkeää olisi löytää yrityssponsoreita, mutta totesimme miltei samaan hengenvetoon kuinka vaikeaa se on. Olemme molemmat (PAD ja PAFi) lähestyneet kymmeniä ja taas kymmeniä yrityksiä mm. sterilointikampanjoiden ja mobiiliklinikan sponsoroinnin tiimoilta, mutta toistaiseksi ilman tulosta. Pro Animalsien kaltaiset pienet toimijat eivät kykene antamaan potentiaalisille yrityksille heidän kaipaamaansa näkyvyyttä ja kun sponsoriavun kohteena on kaiken lisäksi koirat Romanian kaltaisessa maassa, on yritysten mukaan saaminen todella tiukassa. Resurssipula on myös yksi asia, joka vaivaa pieniä yhdistyksiä eli kun tätä vapaaehtoishommaa tehdään leipätyön ja muiden pakollisten velvollisuuksien ohella, on yritysten kontaktointi rajallisempaa kuin jos sitä voisi tehdä virka-aikaan ja niin, että siihen voisi
keskittyä täysillä. Päädyimme kuitenkin jatkamaan mahdollisuuksien mukaan yritysten kiinnostuksen herättämistä niin Saksasta kuin Suomestakin. Puolen päivän aikoihin pääsin minäkin taas rapsutteluhommiin ja sitä riittikin sitten tuntitolkulla pitkälle iltapäivään. Havahduin siihen, kun joku huuteli minua syömään Sorinin meille tuomia herkkuja. Tarhapäivät ovat omalta osaltani sellaisia, että nälkä ikään kuin katoaa ja sitä voisi porskuttaa aamupalan voimin pitkälle iltaan. Mutta terveellistähän se on haukata välillä energiaa ja varsinkin kuumina aikoina nestetankkaus on tärkeää. Siinä välipalaa syödessämme keskustelin Iriksen kanssa yhdistystoiminnasta ja sen eroavuuksista Suomessa ja Saksassa. Saksassa rahankeräykseen ei tarvita lupia, mutta kerättyjen varojen tilittäminen on hankalampaa kuin meillä Suomessa. Jokaista eteenpäin lahjoitettua summaa vastaan täytyy olla jokin kuitti siitä mihin varat on käytetty, kun me taas voimme lähettää varoja PARin tilille sitä mukaa kuin lahjoituksia kertyy ja rahankeräystilityksen yhteydessä teemme sitten poliisihallitukselle selvityksen siitä miten keräysvarat on käytetty. Vaikka rahankeräyslupahakemuksen sekä tilityksen tekeminen onkin työlästä, niin jotenkin se kuitenkin tuntui juohevammalta systeemiltä kuin saksalaisten. Juttelimme myös mm. kannatustuotteista, joita PAD kykenee hankkimaan todella hyvään hintaan, kun heidän tukijoukoistaan löytyi alan ammattilainen, jolla on hyvät verkostot. Sitten olikin taas kiire jatkamaan koirakavereiden kanssa seurustelua ja yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että pitää niitä kuviakin varmaan ottaa. Se hetki, kun sen tajuaa, on myös joka kerta miltei veret seisauttava. Kun olet uppoutunut niin kovasti käyttämään käsiäsi kaikkeen muuhun kuin kuvien ja videoiden ottamiseen ja sitten silmänräpäyksessä tajuat, että aikaa on jäljellä enää niin vähän ja pitäisi ehtiä siihen ja tähän. Eli niin siinä sitten kävi, että loppuiltapäivä ja ilta kuluivat pimeän tuloon saakka silleen, että kuljin tarhalla kamera toisessa kädessä ja toisella yritin paijata koiria parhaani mukaan. Taas kerran olin hyvilläni, että meitä seuraneitejä oli useampia ja yksi herrakin, joten koirat saisivat kyllä mahdollisimman paljon halituksia. Patricia antaa lääkkeitä niitä tarvitseville toipilaille
Vasemmassa kuvassa hallitilan koirat seuraavat tarkkana mitä Valerica puuhastelee. Oikealla Eugene paijailee tarhan suurinta nallekarhua. Niin se päättyi toinenkin tarhapäivä siihen, että pimeys valtasi tienoon ja iltapuuhat olivat jo täydessä vauhdissa. Minua harmitti se, etten ollut ehtinyt käydä Carmenan kanssa kaupungin tarhalla, mutta päätin, että seuraavana päivänä sen teen. Siitäkin huolimatta, että sydämeni särkyisi jälleen kerran. Sunnuntai 27.4. Aurinkoisena avautuneesta viimeisestä tarhapäivästä tulisi todella kiireinen. Sen lisäksi, että oli vielä ehdittävä kiertää hyvästelyjen merkeissä koko PARin tarha ja sen noin 800 asukasta, oli ehdittävä vierailla Carmenan kotona ja käydä kaupungin tarhalla. Ja päivän päätteeksi meidät oli kutsuttu Carmenan veljen Sorinin ja hänen vaimonsa Simonan luo illalliselle. Nopean aamiaisen jälkeen koukkasimme vielä kerran Kauflandin kautta ja ostimme viimeiset hyllyillä olleet penturuoat. Olemme Kauflandissa vieraillessamme aina jonkinlainen nähtävyys koiranruokakärryinemme. Nykyään emme sentään enää keräile pahveja ostoskärryihin kuten joinakin hulluina vuosina. Usein henkilökunta juoksi perässämme ja nyhti kärryistä pahveja pois samaa vauhtia kuin me niitä keräsimme. Jossain vaiheessa tuli nimittäin tarkat säännöt sille mitä pahveja saimme ottaa ja mitä emme. Kun pääsimme tarhalle, vaihdoimme vaatteita lennosta eikä kukaan vitkastellut päästäkseen kavereiden luo. Pirjolla oli vielä pitkä lista siitä, montako takkuturkkia oli ehdittävä vielä selvittämään ja taisipa Ninalla ja Tuulallakin olla samankaltaisia ajatuksia mielessä. Minulla sen sijaan oli taas kamera lujasti toisessa kädessä lähtiessäni jäähyväiskierrokselle. Kun me reissulaiset vietämme tarhalla aikaamme koirien kanssa, niin emme suinkaan sulje pois maailmastamme tarhan työntekijöitä. He ovat läsnä jatkuvasti ja joka puolella, sillä tarha on heidän työpaikkansa aamukahdeksasta myöhäiseen iltaan (22.30-23.00). Meille on myös tullut aikojen saatossa
läheinen suhde tarhan työntekijöiden kanssa ja se varmaankin johtuu osaltaan siitä, että pidämme heitä suuressa arvossa ja yritämme reissujemme aikana myös kommunikoida heidän kanssaan kielimuurista huolimatta. Minua erityisesti sykähdyttää Nicun välittömyys. Tällä reissulla se ilmeni siten, että hän tuli luokseni pienen musiikkia soittavan pienen kännykkänsä kanssa haluten näyttää minulle suosikkilaulajansa videon. Siinä me sitten päät yhdessä katselimme ja kuuntelimme pikkuruiselta näytöltä musiikkivideota. Eugene taas on melkoinen huuliveikko ja usein hänen pilantekokohteenaan on Nicu. Eugene olikin ratketa naurusta, kun hän huomasi minun ja Nicun yhteisen musiikillisen hetken. Mitä ilmeisimmin Eugene ei välitä juurikaan musiikista, tai ainakaan maku ei osu yhteen Nicun kanssa. Cristi, Stelica ja Valerica ovat myös välittömiä ja aina hymyssä suin, vaikka varmasti usein väsymys, kipu ja taakka painavat mieliä. Yhden aikaan meidän olikin sitten kiiruhdettava tervehtimään Carmenan suojatteja hänen kotitontilleen tai niitähän on kaksi; vanha sekä uudempi, vastakkaisilla puolilla katua. Carmenalla on suojissaan noin 70 koiraa, kymmenkunta kissaa ja Daria-hevonen. Siinä olisi jo yhdelle ihmiselle riittävästi "työmaata" ilman oman tarhan, kaupungin tarhan sekä koko läänin eläinsuojelullisia asioitakin. Onneksi Carmenalla on ollut apunaan ihana Mari, joka huolehtii Carmenan koirista ja kissoista sekä Dariasta silloin, kun Carmenan on keskityttävä muihin velvollisuuksiin. Carmenahan tulee kotiinsa lähes joka ilta vasta yhdentoista jälkeen ja ruokkii vielä kaikki koirat sekä kissat siivoten sen lisäksi paikkoja. Myöhäisen päivällisen hän syö joskus yhden aikoihin yöllä ja nukkumaan Carmena pääsee aikaisintaan kahdelta. Mutta palataanpa takaisin vierailuun. Meitä oli vastassa iloisenkirjava joukko koiria ja kissoja, joista kaikki on jostakin jollakin tapaa pelastettuja. Daria-hevonenhan syntyi turvassa Carmenan kotona, mutta hänen useaan kertaan pelastetun emänsä Donan tarina olikin sitten melkoisen hurja. Tiedoksenne: Koska word ohjelma tilttaa jo aika pahasti tässä vaiheessa (todennäköisesti siksi, että olen lisännyt niin paljon kuvia) en saanut lisättyä tähän kuvia Carmenan lemmikeistä. Niitä löytyy kuitenkin kymmeniä reissuun liittyvien kuvien joukosta. Kuvia Carmenan kotitonteilta Pari tuntia vierähti kuin siivillä Carmenan lemmikkien luona ja sitten olikin aika palata takaisin tarhalle. Carmenankin oli jo ehdittävä lastaamaan kaupungin tarhan koirille tarkoitetut päivän aikana keitetyt sopat autoon. Tarhalle palattuamme minulla olisi noin tunti aikaa jatkaa jäähyväiskierrostani PARin tarhalla, ennen kuin lähtisin Carmenan ja Cristin kanssa kaupungin tarhalle. Tunti vierähti aivan liian nopeasti ja itse asiassa taisin unohtua kierrokselleni hieman pidemmäksikin aikaa. Mutta tiesin, että Carmena ja Cristi ovat kaupungin tarhalla tuntikausia enkä minä kuitenkaan kykene olemaan siellä yhtä kauempaa, joten sinällään ehtisin hyvin. Ja ehkä mielessäni lähtöä vitkuttelinkin, koska tiesin kuinka raskas tehtävä minua odotti. Olen varmastikin kertonut riittävästi Tg-Jiun kaupungin tarhan tilanteesta ja siitä, kuinka jumittuneet asiat ovatkaan sen kohentamiseksi. Tarhalla jyllää edelleen mielivalta, joiden päällepäsmäreitä ovat mm. tarhan eläinlääkäri ja hänen saksalainen kaupungissa asuva "kollegansa". Viimeisimmät hurjat uutiset koskevat mm. sitä, että kaupungin tarhan eläinlääkäri antaisi saksalaisen puoskariystävänsä (jolla ei siis ole eläinlääkärin pätevyyttä), hoitaa tarhan koiria ja jopa steriloida niitä. On myös pöyristyttävää, että jotkut kaupunkilaiset tuovat ko. tarhan eläinlääkärille tarhan tiloihin koiriaan
steriloitavaksi. Eli kaupungin tarhan eläinlääkäri tekee tarhan tiloissa bisnestä omaan taskuunsa, kun hänen tulisi sen sijaan keskittyä tarhan koirien hoitamiseen. Edellä mainittu on niin sairasta touhua, että sille ei enää löydy sanoja. Ja mitään ei voida asialle tehdä, niin kauan kuin nämä paskiaiset ovat mm. pormestarin siipien suojissa. Toivomme niin kovasti, että kaupunki saisi kesällä kunniallisen uuden pormestarin. Nykyisistä Romaniassa hallitsevista pormestareista lähes puolet on tuomittu parin viimeisen vuoden aikana erilaisiin rikoksiin ja korruptioon syyllistyneinä. Puolueilla on ollut vaikeuksia asettaa uusia "nuhteettomia" ehdokkaita, joten lopputulos voi olla ihan mitä vain. Palasin kaupungin tarhalta kamerassani taas kymmeniä ja kymmeniä kuvia ja lukuisia videoita mitä surullisimmista silmistä ja anovista katseista. Ja kuten aina ennenkin, pakenin ahdistusta PARin tarhalle vuodattaen tuskan kyyneleet ymmärtäväisten ystävieni turkkeihin. Kun sain itseni koottua, olikin taas jatkettava jäähyväisten jättöä ja hoettava päässään, että pian tulen taas uudelleen. Enhän kykenisi mitenkään pysyttelemään poissa, en siitäkään huolimatta, että vuosittain matkakuluihin käyttämillämme rahoilla saataisiin monta tuhatta kiloa ruokaa tarhan koirille tai lääkkeitä kymmenille niitä tarvitseville. Vielä ennen tarhan porttien sulkemista jälkeemme tämän kertaisen reissun osalta, kävimme hyvästelemässä Valerican, Stelican, Nicun ja Eugenen antaen heille perinteiset bonukset ja muut lahjukse pieneksi kiitokseksi siitä, että jaksavat raataa pitkiä päiviä. Carmena ja Cristi olivat myös tulleet kaupungin tarhalta, joten saimme hyvästeltyä Cristinkin asianmukaisesti sekä sovittua Carmenan kanssa illalliskuvioista Sorinin ja Simonan luona.
Iltakymmenen aikoihin kokoonnuimme sitten Sorinin ja Simonan luokse nauttimaan jälleen kerran Simonan loihtimasta taivaallisen herkullisesta menusta. Meillä oli todella mukavaa ja jossakin vaiheessa huomasimme kellon olevan jo pitkälle yli yhden ja ei auttanut muu kuin erota hyvien ystävien seurasta ja pitkien halauksien saattelemana luvata tulla pian uudestaan.
Maanantai 28.4. Kotimatka alkoi taas aamuvarhaisella ja sujui hyvin perinteiseen malliin. Bukarestiin ajellessamme pysähdyimme useamman kerran jättäen ruokaa teiden varsilla bongaamillemme kulkureille. Varsinkin jonkinlaisten levähdyspaikkojen (= kaatopaikat romanialaisittain) tuntumassa oli lukuisten koirien reviirejä ja emme voineet välillä kuin ihmetellä miten ihmiset voivatkaan roskata ympäristöään sellaisella vimmalla. Uusi tuttavuutemme, lentoyhtiö Air Berlin hoiti oman osuutensa niin hyvin, että tulemme käyttämään sitä jatkossakin. Tosin jatkolento Berliinistä Hki-Vantaalle myöhästyi kaksi tuntia, kun koneesta jolla meidän oli määrä jatkaa matkaa, löytyikin jokin tekninen vika (istuimme jo koneessa odottamassa nousulupaa). Tällä kertaa saksalainen jämäkkyys ja organisointikyky oli kohdillaan, kun tunnin sisällä olimme jo istumassa toisessa koneessa ja saatoimme jatkaa matkaa. Lopuksi: Kaikki mukana olleet reissulaiset olivat erittäin tyytyväisiä matkaan ja jokainen meistä suunnittelee jo innokkaasti seuraavaa. Mitäpä siihen muuta voisi sanoa kuin "olette sydämellisesti tervetulleita uudelleen". Reissukuviin sekä videoihin ja tunnelmiin niiden kautta.