Emman matkakertomus 1. päivä reissussa Aamu alkoi aikaisin klo 4:30 herätyksellä. Pitkän odotuksen jälkeen olo oli epätodellinen, nyt päästäisiin vihdoin Romaniaan, Targu-Jiuhun, mistä olin jo reilu kuukauden päivät vaahdonnut kaikille jotka olivat vain jaksaneet kuunnella. Jännitti ihan kamalasti kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa, enkä ketään en ollut matkaseurueestamme aiemmin tavannut. Lensimme Varsovan kautta Bukarestiin, josta jatkoimme vuokratulla pakulla kohti Targu-Jiuta. Sanat, joilla kuvailisin ensivaikutelmaa Romaniasta, olisivat alkeellinen ja nuhjuinen. Kiia ja Jukka yrittivät kertoa, että varsinkin Bukarest on kovasti kehittynyt ja sinne on rakennettu paljon viime vuosina, mutta sitä oli vaikea uskoa. Ei mennyt montaa minuuttia siitä kun lähdimme autolla lentokentältä, siihen kun näimme ensimmäiset kaduilla ruokaa etsivät koirat. Ennen matkaa olin ajatellut, että kun on niin pitkä matka ajettavana tarhalle, niin varmaankin vuorotellaan kuskin paikalla. Nopeasti kuitenkin huomasi, että liikenne oli niin sekavaa ja erilaista kuin Suomessa, että parempi vaan pysytellä takapenkillä ja antaa Jukan hoitaa ajohommat! Pysähdyttiin tunnin-parin ajomatkan jälkeen huoltoasemalle pitämään taukoa ja ostamaan matkaevästä. Lentokoneesta mukaan otetuille sämpylöille tuli heti käyttöä, kun pihalla haahuili pikkuinen koira etsimässä ruokaa. Koira oli kovin ujo, mutta leipä näytti maistuvan sille hyvin. Tiesin jo ennen matkaa, että tulen muutaman (x100) kyyneleen vieräyttämään reissullamme. Oli kuitenkin suuri yllätys itsellenikin, että jo ensimmäisen koiran tavattuani tunsin kyyneleiden puskevan ulos. Onneksi sain pidettyä itseni kurissa kun paikalliset katsoivat meitä jo tarpeeksi kummastuneena ruokkiessamme koiraa. Matkalla oli paljon pieniä kyliä, joiden talot oli rakennettu aivan tien viereen. Näin kuulemma varkaat pysyvät tehokkaammin loitolla. Monissa taloissa ei ollut edes ikkunanlaseja, vaan matot tai muuta kangasta, pitämässä kylmän ulkona. Lähes kaikilla pihoilla oli jokin kotieläin. Koirat, kanat, hanhet ja siat olivat suosittuja. Koiria juoksenteli myös tienvierustaa ja välillä sai pelätä, etteivät ne juokse auton alle. Pitkällä automatkalla ehti nähdä mm. pellolla makaavan laihahkon hevosen, sekä tiensivussa makaavia, auton alle jääneitä kuolleita koiraparkoja. Vihdoin saavuttiin määränpäähän kahdeksan jälkeen illalla. Koko matka oli ollut maaseutua tai jonkin sorttista teollisuusaluetta ja eron maisemassa huomasi selvästi, nyt kun oltiin päästy kaupunkiin asti. Matkalla oltiin mietitty, että mennäänkö heti käymään tarhalla vai suunnataanko hotellille. Päätimme poiketa tarhan kautta. Kaarroimme pakulla tarhan pihaan ja samalla alkoi kuulua satojen koirien haukuntaa. Ulkona oli pimeää, eikä selvää kokonaiskuvaa tarhasta saanut. Heti autosta ulos astuessa ensimmäiset koirat tulivat nuuhkimaan tulijat. Heti portista sisään tullessa saimme kunnon annoksen haleja ja pusuja uusilta tuttaviltamme. Carmenakin oli meitä vastassa ja hänen johdattelemanaan siirryimme tervehtimään koiria halliin. Ilma oli kylmä ja kostea.
Erityisesti mieleeni jäi musta luppakorvainen pentu, joka jatkuvasti haki lämpöä minusta ja oli selvästi kovin kiitollinen saadessaan sitä. Muutama kyynel vierähti väkisinkin meiltä tarhalla ensikertaa vierailevilla. Luonnollisesti olisi tehnyt mieli ottaa kaikki koirat mukaan hotellille lämpimään ja minut valtasi suuri toivottomuuden tunne. Onneksi pienimmät, sairaat ja vanhukset nukkuvat yönsä hallissa olevan klinikkatilan lämmitetyissä huoneissa. Oli vaikeaa sanoa uusille tutuille hyvästit aamuun asti ja jatkaa matkaa hotellille. Hotelli olikin todella hieno. Tuli lähes syyllinen olo, kun sai itse nukkua suuressa, pehmeässä sängyssä ja käydä lämpimässä suihkussa. Päätimme käydä vielä ulkona syömässä ennen nukkumaan menoa. 2. päivä reissussa Heti silmien auetessa herätyskellon pirinään oli jo kova hinku takaisin tarhalle. Ensin kuitenkin syötiin aamupala hotellilla jonka jälkeen suunnattiin Kauflandiin (vastaa Prismaa/Citymarkettia) ja siellä tietenkin lemmikkieläinten ruokaosastolle! Meillä kesti hetki tajuta, kuinka halpaa koiranruoka on Romaniassa Suomen hintatasoon nähden. Mutta sen kun hoksasimme, niin ruokakärryt täyttyivät nopeasti koiranpapanoista ja penturuoasta. Näky oli varmasti erikoinen kun kuljimme kaupassa, jokainen oman ostoskärry täynnä koiranruokaa. Etsimme lisäksi isoja pahveja kaupasta, joita veimme tarhalle alustoiksi koirille. Ikinä ei ole tullut niin hyvä olo kaupassa käynnistä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen kuitenkin todettiin, että n. 300kg ruokaa, jotka olemme tarhalle juuri viemässä, riittävät Carmenan ruokkimille koirille yhdeksi päiväksi.
Ajoimme tarhan eteen ja puimme tarhavaatteet ylle. Ympärillämme pyöri muutama koira rapsutuksia ja nakkeja himoiten. Nakkeja ostimme siis joka päivä ison kasan ja heittelimme niitä nälkäisille. Tarhan edessä olleet koirat tervehdittyämme siirryttiin porttien sisäpuolelle. Vastaanotto oli yhtä innokas kuin eilenkin. Kaikki halusivat oman osansa rapsutuksista ja huomiosta. Kiertelimme suurta tarhaa kaikkia halukkaita rapsutellen. Hallissa oli kolme huonetta, joissa oli suurimmaksi osaksi sairaita, vanhuksia ja pentuja. Yksi vasta tarhalle tulleista pennuista oli kovin apaattinen ja hengitti huonosti, sille kelpasi mieluusti lämmin syli jonka tarjosin. Otin syliini vielä pennulle kaveriksi n. 3 viikon ikäisen pennun, joka kovaan ääneen vikisi omassa häkissään. Molemmat pennut nukahtivat syliini. Siinäkin sitten muutama kyynel pääsi livahtamaan. Tarhan työntekijä Valerica keitti koirille päivän ruoan hallin nurkassa avotulella. Siirryimme sen eteen lämmittelemään niin monta koiraa sylissä kuin vain mahtui ja valvoimme, etteivät koirat mene liian lähelle tulta. Näin tehtiin joka päivä tarhalla. Kello löi neljä ja oli aika Carmenan päivittäiselle ruokakierrokselle kaupungin tarhalle, joka sijaitsee PARin tarhan vieressä. Hän sanoi, että halukkaat voivat tulla katsastamaan paikan. Lähdimme Jessikan, Annikan ja Jukan kanssa Carmenan matkaan. Me ensikertaa Targu-Jiussa vierailevat olimme valmistautuneet pahimpaan kaikkien juttujen mukaan, joita olimme tästä tarhasta kuulleet. Kävellessämme sisään suureen halliin alkoi siellä kaikua kova haukunta. Carmena suuntasi lähimpien häkkien luokse ja aloitti kierroksensa. Me muut katselimme ympärillemme, otimme kuvia ja videokuvaa. Osa koirista suorastaan vapisi halusta saada hellyyttä meiltä, kun taas osa selvästi pelkäsi tai kyhnötti vain nurkassa istuen. Kaikki olivat kuitenkin nälissään. Menin rapsuttamaan ensimmäistä koiraa ja saman tien purskahdin itkuun. Koira oli sulkenut silmänsä ja näytti aivan siltä, että hetken aikaa se ei tuntenut olevansa ulosteen ja virtsan peittämän kylmän betonilattian vanki.
Oli vaikeaa nousta ylös ja jatkaa matkaa seuraavan luokse. Jos erehtyi katsomaan taaksensa koiran anovaa ilmettä, oli pakko palata takaisin. Muistan vieläkin muutaman koiran tarhalta ja ennen kaikkea niiden silmät, kun ne katsoivat minua. Rankan sisäkierroksen jälkeen siirryimme tarhan ulkopuolelle, jonka seinustalla oli rivi häkkejä. Heti huomioni kiinnitti yksi koira, joka hyppi innokkaana häkissään odottaen, että joku huomioisi sen. Menin häkin luokse ja yritin silitellä koiraa pienten rakojen välistä. Se ei kuitenkaan oikein onnistunut, joten avasin häkin oven ja menin sisään. Koira oli todella hellyydenkipeä, niin kuin moni muukin, mutta jokin kolahti ja päätin heti että tämähän lähtisi Suomeen. Kerroin sen sillekin ja pusuista päätellen hyvin tuntui ymmärtävän! Tuntui niin hyvältä tietää, että sen ei enää kauaa tarvitsisi virua kylmässä ja olla nälissään pienessä häkissä. Nopeasti palasin taas todellisuuteen ja tajusin, että monen muun pitäisi. Annika ja Jessika olivat löytäneet yhdestä häkistä kuolleita vastasyntyneitä pentuja. Kamalaa, olin lähes onnellinen niiden puolesta. Todennäköisyys hyvään, tai edes kohtuulliseen elämään niille, olisi ollut kovin heikko. Kun iltasella palasimme takaisin hotellille kukaan ei montaa sanaa matkalla sanonut. Suuntasin suoraan suihkuun, tuoksuttiin nimittäin melko hyvälle vietettyämme päivän tarhalla. Ilta yhdeksän aikaan lähdimme kasviskeitolle Carmenan luokse. Ruoka, ja varsinkin Carmenan isän kotitekoinen viini, oli todella hyvää. Kiia jäi Carmenan luokse yöksi ja me muut hyppäsimme pakuun ajaaksemme hotellille. Matkalla sattui jotakin, mitä kokeneillekaan Romanian matkalaisillemme ei ollut vielä kuulemma koskaan käynyt; Poliisi pysäytti meidät puhallusratsiaa varten. Sydän pomppasi jo kurkkuun, mutta onneksi mittari näytti nollaa ja päästiin jatkamaan matkaa.
Hotellille päästessä väsytti jo paljon ja pyörin sängyssäni puoli unessa. Tuntui jatkuvasti siltä, että koiria hyppisi innoissaan minua päin ja yhdessä vaiheessa heräsin siihen, että rapsutin tyynyäni. Yksi päivä tarhalla ja pääkoppa oli jo aivan sekaisin! Tähän selvenykseksi vielä, että juttu ei ihan niin mennyt, että vain ilmoitin ottavani koiran itselleni. Carmena kuulusteli minut läpikotaisin ja pyysi minua harkitsemaan asiaa vielä. Kiiaakin hän pyysi keskustelemaan kanssani ja Suomeen palatessani käytiin vielä lukuiset keskustelut s-postitse. He eivät todellakaan ajattele niin, että kunhan koira tarhalta pois pääsee niin ok. Ihmiset eivät aina edes adoptoidessaan koiran tällaisesta paikasta pidä siitä jälkeenpäin hyvää huolta, vaan saattavat esim. hylätä koiran uudestaan kadulle. Tästä syystä he ovat PARin tarhalla todella tarkkoja, kenelle koiran antavat. Ja varsinkin, kun ulkomaille adoptointi ei ole Pro Animalsien yhteistyön kantava voima, on Carmena erityisen tarkka siitä mihin olosuhteisiin ja minkälaiseen perheeseen Suomeen adoptoitavat koirat ovat menossa. Myöskään PAFi ei ole osallisena koirien adoptioasioissa, vaan niistä keskustellaan suoraan Carmenan ja Patrician kanssa, jotka kaiken lisäksi haluavat tavata koirille koteja tarjoavat ehdokkaat henkilökohtaisesti. 3. päivä reissussa Kauflandiin suunnattiin taas heti aamupalan jälkeen. Yritin etsiä pahveja samasta kohdasta kauppaa, mistä eilenkin niitä oli löytynyt kasapäin. Missään ei kuitenkaan mitään näkynyt, kunnes huomasin myyjän pitelevän käsissään suurta pinoa. Menin kysymään häneltä josko voisin saada pahvit. Vastaukseksi sain, että saisin yhden tai kaksi ilmaiseksi, mutta ylimääräisistä joutuisi maksamaan. Periaatteesta en tietenkään maksanut pahvista, jolle heillä ei ole mitään käyttöä itsellään. Ihme touhua! Tarhalla menimme tavalliseen tapaan rapsuttelemaan sitä kaipaavia. Aika meni todella nopeasti (joka päivä) ja hauvoja rapsutellessa vierähti helposti pari tuntia ihan huomaamatta.
Carmena oli muutamaa päivää aikaisemmin löytänyt tarhan lähistöltä kolmetoista pentua, jotka olivat omassa tilassaan erillään muista koirista. Niitä oli totta kai pakko käydä moikkaamassa! Pennut kilpailivat huomiostamme ja olivat kovin innokkaita kiipeämään syliin. Kaikilla kuitenkin kunnolla pullottavat masut, joista näki selvästi että matoja löytyi joka iitalta. Myöhemmin päivällä Carmena kertoi suru-uutiset tarhan ulkopuolella asustelleen pennun kuolemasta, eivätkä sen sisaruksetkaan olleet kovin hyvässä kunnossa. Lähdin Carmenan mukaan neljän aikaan tarhakierrokselle. Ei ollut yhtään sen helpompaa kuin eilenkään. Pääsinpä näkemään tulevaa perheenjäsentä, joka joutuisi odottamaan tarhalla kuitenkin vielä pari kuukautta ennen automatkaa Suomeen. Kävimme lisäksi ruokkimassa lähiseudulla sijaitsevan rakennuksen ulkopuolella majailevia koiria. Paikka näytti melkein hylätyltä varastolta, mutta paikalla oli myös rakennuksen vartija. Ihmettelin, että mitähän mies mahtaa vartioida, mutta Carmena oli yhtä ymmällään. Kierroksen jälkeen oli aika palata takaisin hotellille ja suoraan suihkuun tietenkin! Tällä kertaa Sorin, Carmenan veli, tuli hakemaan meidät illalla hänen perheensä luokse syömään. Ruokaa oli niin paljon, ettei melkein tuolista ylös päässyt kun tuli kotiinlähdön aika. Sorinin vaimo Simona oli kokannut niin hyvät pöperöt, ettei voinut olla syömättä. Kyllä illalla taas uni maistui. 4. päivä reissussa Tänään olisi viimeinen päivä tarhalla. Aika oli mennyt todella nopeasti ja tunteet olivat ristiriitaisia. Tuntui, että parin päivän aikana oli ehtinyt nähdä jo niin paljon kurjuutta, ettei kauempaa voinut sellaista katsella ja olisi pakko päästä kotiin. Tottakai typerää sinänsä ajatella niin, kun kaikki tuttumme Romaniassa näkivät samoja asioita joka päivä, vuosia. Toisaalta taas ei millään olisi tehnyt mieli lähteä. Ihmiset eivät vain voi sulkea silmiään ja katsoa poispäin kauheista asioista, unohtaa. Apua täällä ei koskaan tulisi olemaan liikaa.
Haikein mielin täytyi lähteä hyvästelemään tutuksi käyneitä karvaturreja. Menin käymään myös uusien pentujen luona, niitähän oli siis kolmetoista. Istuin jalat suoraksi ojennettuina betonilattialla, jolloin kaikki pennut ryntäsivät syliin ja alkoivat nahistelemaan parhaista paikoista. Osa kiipeili kohti hartioita, kun jotkut pureskelivat saappaitani naskalihampaillaan. Yhtäkkiä kuitenkin koko porukka hiljeni ja tajusin kymmenen pennun nukkuvan sylissäni. Hetki oli ehdottomasti yksi matkan kohokohdista. Pitelin molemmilla käsillä kummaltakin puolelta jalkojani, etteivät reunimmaiset pennut olisi tipahtaneet lattialle. Siinä sitten joku parikymmentä minuuttia oltiin, melkoinen vatsalihastreeni! Lähdimme iltapäivästä tutustumaan tarhojen (PARin ja kaupungin, jotka siis sijaitsivat aivan vierekkäin) ympäristöön tarkemmin. Läheisen joen ranta oli reunustettu jätekasoilla, koiranluitakin löytyi. Siinä vieressä aivan kaupungin tarhan takana oli myös suuria kasoja koirien jätöksiä ympäriinsä. Mikäköhän järki siinäkin oli, että kaupungin tarha sai heittää kaikki koirien jätökset rakennuksen taakse ja PARin tarha huolehti niiden hävityksestä asianmukaisesti. Kesällä tuoksu on kuulemma jotain aivan omaa luokkaansa kaupungin tarhan kakkakasojen ansiosta. Eipä tuo Romania muutenkaan miltään siisteimmältä maalta vaikuttanut. Roskia oli lähes kaikkialla. Vielä oli viimeinen reissu kaupungintarhalle edessä. Hyvästelin koiran, jonka olin perheeseemme valinnut. Näkisin sen seuraavan kerran vasta parin kuukauden päästä Länsisatamassa, jos kaikki menisi hyvin. Vaikeampaa oli hyvästellä ne koirat, joilla ei ollut tiedossa muutosta elinoloihinsa. Luonnollisesti mielessä kävi, että voisihan sitä ottaa enemmän kuin yhden hauvelin kotiinsa! Täytyi kuitenkin olla rehellinen itselleen ja todeta, että ainakin toistaiseksi enempää koiria en voisi pitää. Vaihdoimme tarhavaatteet pois pakun edessä. Ei ollenkaan tehnyt mieli nousta autoon ja lähteä tarhalta, kun tiedettiin että huomenna ei tultaisi enää takaisin. Syöttelimme koirille nakkeja ja viimeiset Nutriplusgeelit.
Peruuttaessamme autolla pois tarhan pihasta olo oli haikea. Me olisimme huomenna jo koti Suomessa, mutta täällä elämä jatkuisi ennallaan, niin koirilla kuin ihmisilläkin. Toivoimme vain, että koirien ei enää kauaa tarvitsisi kärsiä kylmästä ja kosteasta ilmasta. Illalla päästäisiin vielä Carmenan luokse syömään, joten ei kun hotellille ja suoraan suihkuun! Ilta Carmenan luona sujui leppoisasti hyvää ruokaa syöden. Joka kerta matkalla ollessa, kun itse nautin jostain, (esim. ruoasta, pehmeästä sängystä, lämpimästä suihkusta, tms.) ajattelin kaupungin tarhalla olevia koiria, jotka nukkuisivat väristen kylmällä ja märällä betonilattialla tai kaduilla asuvia koiria syöden mitä ihmeellisimpiä asioita, niin kuin muovinpaloja tai roskia. Olo oli siis usein todella syyllinen ja mieli teki juosta tarhalle ja palella niiden kanssa. Sanottuamme hyvästit Carmenalle, Sorin ajoi meidät hotellille. Illalla väsytti ja suretti. Laukut oli pakattu ja heti aamulla hyppäisimme autoon ja suuntaisimme kohti Bukarestia. 5. päivä reissussa Lähdimme matkaan auto täynnä nakkeja ja muuta koiranruokaa. Matkalla pysähdyimme viisi kertaa ruokkimaan vastaantulevia koiria. Loput matkasta meni ikkunasta ulos katsellen ja uutta matkaa suunnitellen. Loppupäässä ajomatkaa pysähdyimme huoltoasemalle, jonka ulkopuolella asusteleville koirille ostimme sämpylöitä ruoaksi. Muut paikalla olevista ihmisistä antoivat koirille huomiota korkeintaan työntämällä jalallaan ne pois edestään, joten meitä katsottiin jälleen kerran hieman hämmästynein katsein. Pian olimmekin jo lentokentällä palauttamassa vuokra-autoamme. Muut seurueestamme lensivät toista reittiä takaisin Suomeen ja minä toista, joten sanoimme lentokentällä hyvästit. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsi ensimmäiselle lennolle Brysseliä kohti. Sieltä lähti lento melkein heti Helsinkiä kohti ja pieni paniikki meinasi jo iskeä, että ehtiiköhän sinne lennolle ollenkaan. Suuren lentokentän halki piti juosta ja onneksi onnistuin löytämään vielä paikan, josta sai lunastettua lentolippunsa. Virkailijaa selvästi huvitti kun ilmestyin tiskille punaisena ja hiestä märkänä lentokenttälenkkini jälkeen. Koneessa oli tietysti paljon suomalaisia ja minun viereeni istui kaksi miestä, jotka valmensivat pikkutyttöjen sulkapallojoukkuetta. Pian tajusin, etten pystyisi keskustelemaan heidän kanssaan, koska heidän puheenaiheensa ei tuntunut
ollenkaan tärkeältä. Mieleni teki selvittää heille hyvin tarkasti mitä olen nähnyt ja kokenut ja ehkä hekin sitten ymmärtäisivät auttaa hätää kärsiviä? Tai jotain? Eikö? Tätä asiaa ei kukaan aidosti voisi ymmärtää ennen kuin kokisi sen itse. Moni muu asia tuntui aivan mitättömältä istuessani siinä lentokoneen ikkunapaikalla. Epätoivo iski taas ja kyyneleitä vieri poskea pitkin, ihan hiljaa onneksi. Ihmisetkin ovat vaan niin älyttömän tyhmiä. Muita mietteitä Suosittelen matkaa Romaniaan ihan jokaiselle, jolla vähänkin olisi mielenkiintoa. Siellä saa varmasti ihan uutta näkökulmaa eläinsuojeluasioihin ja halua kantaa oma kortensa kekoon. Nämä matkakertomuksetkin ovat ihan vain suuntaa antavia juttuja ja kykenevät antamaan murto-osan niistä tunnelmista verrattuna kolmeen päivään tarhalla. Ja varmuuden vuoksi selvennän vielä, että PARin tarha ja kaupungin tarha ovat siis kaksi täysin eri asiaa. PARin tarhalla työntekijän ovat kiinnostuneita koirien hyvinvoinnista ja tekevät kaikkensa, että niillä olisi mahdollisimman hyvä olla. Kaupungintarhalla työntekijän huutavat ja mäiskivät koiria ruokakulhoilla. Heille se on vain työ, josta maksetaan ja vaikka Carmena yrittääkin tehdä parhaansa valvoakseen kaupungin tarhan menoa on se oman tarhan suojattien hyvinvoinnin turvaamisen varmistamiseksi ja muiden velvollisuuksien ohella melko lailla mahdoton yhtälö. Moni on kysynyt minulta, että mites se Romanian matka meni. En pysty vastata, että ihan kivasti ja mitään tyhjentävää vastausta on mahdotonta antaa. Mieleni tekisi kertoa koko tarina jollekulle, mutta heti kun olen aloittanut kertomaan esim. kaupungin tarhasta, ihmiset ovat heti todenneet että Voi ei, minä en pystyisi mennä tuollaiseen paikkaan ja nähdä koirien kärsivän. Mitä ihmettä?! Mieli tekisi kysyä, että jos kukaan ei katsokaan sinne päin, niin kuka sille asialle sitten tekisi jotain?