4 Kuutamossa tavataan, ylpeä Titania Me kävelimme portin kautta kukkatunneliin. Minä hengitin syvään ja huokasin nauttien metsän voimakkaista, miellyttävistä tuoksuista. Rinnallani oleva Ash ei näyttänyt yhtä ilahtuneelta. Hän oli jäykkä ja kireä. Ei kai häntä voinut siitä syyttää, olihan hän keskellä vihollisen maaperää, kesähaltijoiden ympäröimänä ja kykenemättä käyttämään taikavoimiaan tai asettaan. Olisin saattanut sääliä häntä, ellei se olisi ollut niin pahuksen huvittavaa. Tunnelin päässä oli viiniköynnösverho. Toisella puolella erottui tummia hahmoa ja kuului aavemaisen kaunista musiikkia. Surullinen, suloinen sävel sai vatsanpohjani värähtämään. Vilkaisin Ashin kalpean päättäväistä ilmettä ja virnistin hänelle kireästi. - Myöhäistä perääntyä, jääpoika, minä kuiskasin ja vedin verhon sivuun astuakseni sen takana olevaan huoneeseen. Oberonin ja Titanian valtaistuinsali oli valtava aukio keskellä korkeita puita, jotka kaartuivat holvikatoksi sen yllä. Lattiaa peitti paksu sammalmatto, ja aukion reunalla kasvoi puukanervaa. Vesiputous lirisi kristallinkirkkaaseen lampeen, jonka ympärillä virvatulet ja keijuvalot tanssivat pyörähdellen humalaisten tähtien lailla. Kesäaatelisto istui tai seisoi valtaistuinten lähistöllä naurettavan hienoissa asuissaan. Toinen valtaistuin oli tyhjä, mutta toisessa istuttiin. Oberon ei tietenkään ollut paikalla, mutta kuningatar Titania istui valtaistuimellaan aivan kuin omahyväinen, laiska kissa, joka vahti hiirilaumaansa. Kaikki kuvailevat kesäkuningatarta tyrmääväksi, kauniiksi ja lumoavaksi. Sitä hän kai onkin, mutta niin on myös tulivuoren purkaus, vaikkei se taida olla yhtä räjähtävä. Haltijoiden hovissa on kieltämättä välillä mielenkiintoista työskennellä, lievästi sanottuna. Kesähaltijat ovat aiheuttaneet riidoillaan tulvia ja metsäpaloja kuolevaisten maailmassa. Kerran Titania uhkasi hukuttaa kokonaisen kylän mutaan vain kadonneen hiussoljen aiheuttaman väärinkäsityksen vuoksi. Onneksi Oberon saa yleensä hänen raivokohtauksensa ja kiukunpuuskansa rauhoitetuiksi... siis silloin, kun päättää puuttua asiaan. Usein hän sulkee silmänsä vaimonsa edesottamuksilta, elleivät ne sitten kosketa häntä itseään. Yksikään aukiolla olevista ylimyksistä ei tuntunut huomaavan saapumistamme, sillä kaikkien huomio oli kiinnittynyt Titaniaan tai johonkin tämän valtaistuimen juurella olevaan. Ash vilkaisi
ympärilleen tarkkaavaisesti, ja samassa hänen silmänsä laajenivat. Minä seurasin hänen katsettaan, ja minun sydäntäni kouraisi. Tunnelissa kuulemamme hidas, kepeä sävelmä, joka oli niin aavemaisen haikea ja kaunis, ei tullut Titanian harpunsoittajatyttöjen tai palvelijoiden tai keijumuusikoiden instrumenteista. Sävelmä oli kuulostanut oudolta, koska sellaista ei yleensä kuulunut haltijoiden hovissa. Se ei ollut harpun, huilun tai minkään ainoastaan meidän maailmastamme löytyvän oudon taikainstrumentin musiikkia. Se oli viulu. Sitä soitti korkeintaan kahdeksanvuotias kuolevaistyttö, jonka pieni olemus oli jäykkä hänen vinguttaessaan ja näppäillessään kieliä. Tytöllä oli yllään pelkistetty, musta mekko, ja hänen pitkä, mahonginruskea tukkansa oli täsmälleen samanvärinen kuin hänen soittamansa soitin. Tyttö piti silmiään kiinni soittaessaan haltijayleisölleen. Hänen hento olemuksensa keinui edestakaisin siitä huolimatta, että kuningatar piti siroa, valkoista kättään hänen päälaellaan. Samassa minä tiesin. Leanansidhen rakas esine, Titanian uusin lelu, ei ollut tytön pienissä, taitavissa sormissa oleva soitin. Se oli tyttö itse. Siinä oli meidän "viulumme". No, tilanne sen kuin mutkistui. Kappale päättyi, ja tyttö avasi tummat, vakavat ja hieman hämmentyneet silmänsä sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt, oliko se kaikki unta vai ei. Yleisö tirskui ja taputti ja huokaili ihailusta. Kuningatar Titania hymyili hillityn tyytyväisenä. - Se oli kaunista, Vi, kuningatar kehräsi kammaten tytön tukkaa sormillaan. Pieni ihminen räpytteli silmiään ja katsoi sitten haltijakuningatarta vakavana. - Lopetus oli vähän vaisu, tyttö pahoitteli. Hänen äänensä oli heikko ja hengästynyt, aivan kuin viulu olisi imenyt hänestä voimat. - Ja alku oli vähän hätäinen. Tyttö nyyhkäisi ja puri huultaan. - Olen pahoillani, olisin halunnut soittaa sen paremmin. - Voi kultaseni, sehän oli täydellistä. Titania sipaisi hiukset pois tytön kasvoilta. - Eikö ollutkin? hän lisäsi katsoen vaativasti ylimyksiä, jotka tirskuivat ja nyökyttelivät ja äännähtelivät sopivasti. Rinnallani oleva Ash jupisi jotakin ja vilkaisi minua syrjäsilmällä. - Lapsi, hän sihahti. - Leanansidhen "lelu" on lapsi. Miten me saamme hänet täältä pois, Goodfellow? - Minä ajattelen. - Ajattele nopeammin. - Kas niin, kuningatar jatkoi nykäisten ja silotellen tytön mekkoa. - Haluaisitko syödä jotakin, kultaseni? Syötyäsi voit soittaa meille uudelleen, jos haluat.
Vi niiskautti. - Saisinko minä leivoksia? - Tietenkin, kultaseni. Kuningatar hymyili suopeasti. - Pitäisitkö niistä? Tyttö nyökytteli innoissaan. Titania kumartui suukottamaan häntä poskelle. - Siinä tapauksessa pyydän kokkia tuomaan sinulle makeimpia leivoksia, mitä hän vain löytää. Tyttö hymyili säteilevästi. Titania napsautti sormiaan, ja hänen vierelleen ilmestyi haltija. - Kuulit hänet, kuningatar sanoi haltijalle. - Kerro kokille, että haluamme hänen parhaimpia ja makeimpia leivoksiaan mahdollisimman nopeasti. - Pieniä mansikkaleivoksia, Vi lisäsi kuningattarelle hymyillen. Titania nyökkäsi haltijalle, joka kumarsi ja kiiruhti tiehensä pensasaitaan kadoten. Kuningatar naurahti ja taputti päälaelle tyttöä, aivan kuin tämä olisi ollut lemmikkikoira. - Eikö hän olekin suloinen? kuningatar totesi, ja ylimykset nyökyttelivät nopeasti. - Niin lahjakas, ja noin nuorena. En ymmärrä, miten Leanansidhe saattoi luopua hänestä. Kuningatar nauroi, ja ylimykset nauroivat hänen kanssaan. Tyttö kävi istumaan kädet sylissään ja katseli ilmeettömästi ympärillään olevia haltijoita. Naureskelun vaiettua kuningatar huomasi viimein meidät aukion reunalla. Hänen siniset silmänsä kirkastuivat ilosta. - Voi hyvänen aika, olemmepa me epäkohteliaita. Kuningatar suoristi selkänsä ja kohotti hoikan kätensä meitä kohti. - Meillä on arvostettuja vieraita, jotka ovat palanneet jälleen yhdeltä mahdottomalta matkalta. Sir Fagan, sir Torin, astukaa toki lähemmäs. Huomasin Ashin hengittävän syvään ja kokoavan voimansa. Minä yritin tukahduttaa levottomuuteni. - Nyt mentiin, minä kuiskasin rintaani röyhistäen. - Seuraa minun esimerkkiäni. Minä kohotin leukani, suoristin selkäni ja astelin kohti meitä odottavaa kuningatarta. Titania risti kätensä tuloamme katsellessaan. Hänen täydellisillä huulillaan karehti pieni hymy. Hänen katseensa ei kuitenkaan kohdistunut minuun, vaan rinnallani olevaan "kesäritariin". Ashin kunniaksi oli sanottava, että hän esitti roolinsa hyvin pitäen päänsä pystyssä ja hymyillen ylpeästi keskittäessään katseensa kuningattareen. Hyvä, minä ajattelin päästessämme valtaistuimen juureen ja kumartaessamme. Katso vain jääpoikaa, äläkä välitä hänen rinnallaan olevasta ilveilijästä. Älä kiinnitä huomiota taikaverhon takana olevaan mieheen. - Sir Fagan. Titania vilkaisi minua vain ohimennen. - Sir Torin. Hän hymyili leveästi Ashille. - Tervetuloa takaisin. Pyydän anteeksi mieheni puolesta, sillä hän ei ole hovissa tällä hetkellä, enkä ole varma, milloin hän palaa.
- Ikävää, ettemme tavanneet lordi Oberonia, Ash sanoi ääni itsevarmana ja selkeänä sekä hieman mahtipontisena. Hän tarttui kuningattaren ojentamaan käteen ja kohotti sen huulilleen. - Teidän läsnäolonne, ylhäisyys, korvaa hyvin kuninkaamme poissaolon. Minä hillitsin haluni tuijottaa Ashia ja tukahdutin virnistykseni. Kappas vain, jääpoika. Esität sittenkin osasi. Unohdin, että sinäkin hallitset tämän, kunhan vain riittävästi painostetaan. - Voi, sir Torin. Titania punehtui onnistuen näyttämään hämmentyneeltä ja ujolta Ashille hymyillessään. - Olette varsinainen imartelija. Olemme niin iloisia paluustanne. Teillä on varmasti tarinoita kerrottavina, hyvät herrat. Titania risti kätensä. - Minä vaadin teitä liittymään seuraamme suureen ruokasaliin tänä iltana. Kohotamme maljan jaloille retkillenne ja ylistämme suuria tekojanne, ja te puolestanne saatte kuulla uusimman hankintani soittavan teille. Titania silitti jälleen tytön tukkaa, mutta Ash ei edes katsonut ihmislasta. - Se olisi meille suuri ilo, teidän majesteettinne. - Asia on siis päätetty. Titania nyökkäsi ylhäisesti antaen meille merkin poistua. - Tapaamme siis uudelleen illalla. Odotan innokkaasti saavani kuulla, mitä olette poissa ollessanne puuhailleet. Me kumarsimme, ja sitten Ash tarttui uudelleen kuningattaren käteen kohottaen sen huulilleen. - Näkemisiin illalla, ylhäisyys, hän kuiskasi, ja me läksimme kuningattaren hovista tuntien hänen katseensa selässämme, kunnes katosimme tunneliin. Minä pidättelin nauruani, kunnes olimme turvallisen matkan päässä valtaistuinsalista. Vasta sitten käännyin katsomaan Ashia hervottomasti hihittäen. - Mitä se oikein oli, jääpoika? Mistä lähtien sinä olet tuollainen hurmuri ollut? En arvannut, että sinusta olisi moiseen. Ashin kasvot punehtuivat. - Tein vain sen, mitä piti, hän sanoi ristien kätensä rinnalleen ja katsoi sivuun. - Me pääsimme kuningattaren lähelle ja näimme, minkä vuoksi Leanansidhe meidät tänne lähetti. Nyt kysymys kuuluukin, miten me saamme hänet pois Titanialta. Miten me saamme tytön pois kesähovista? - Älä ole huolissasi, jääpoika. Minulla on jo suunnitelma. Minä hymyilin Ashille ilkikurisesti ja hieroin käsiäni yhteen. - Yksi nerokas Goodfellow'n kepponen on tulossa. Suuri ruokasali ei ollut oikeastaan sali, vaan tähtitaivaan alla oleva marmoripiha, jota ympäröi joka puolella korkea pensaslabyrintti. Kesäkuningatar piti yksisarvisten ja leijonan muotoisten pensaiden keskellä ylellisiä juhlia pitkän, valkoisen ja kullan kirjavan pöydän ääressä. Ne muistuttivat kovasti erään Hullun Hatuntekijän teekutsuja. Sellaisiin tilaisuuksiin sai kutsun
vain, jos oli kuningattaren suosiossa tai seuraavana vuorossa hänen kuvaannollisella mestauspölkyllään. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei Oberon koskaan osallistunut kutsuihin. "Sir Torinin" ja minun oli helppo suunnistaa labyrintissä, vaikka pari patsasta yrittikin opastaa meidät väärään suuntaan. Tuota pikaa me kuitenkin pääsimme labyrintin keskellä olevan pöydän ääreen. Sen ympärillä oli parhaimpiinsa pukeutunutta haltijaylimystöä. Näimme höyhenistä ja ruusunterälehdistä tehtyjä mekkoja sekä morsiusharsosta ja hämähäkinseitistä tehtyjä viittoja. Kuningatar istui pöydän päässä. Hänen tukkaansa oli punottu kukkia ja kimmeltäviä kuukiviä. Hän viittoili meille hymyillen. Kuolevaisten lapsi Vi istui kuningattaren oikealla puolella ja söi vakavana valtavaa vaaleanpunaisella ja sinisellä kuorrutettua leivosta. Hänen viulunsa oli tyynyllä, jota satyyri piteli hänen tuolinsa takana. Tyttö ei kohottanut katsettaan meidän lähestyessämme, mutta kuningatar hymyili meille ilahtuneena. - Kas niin, Titania kehräsi esittelyjen jälkeen ja ylimysten istuuduttua. - Laulakaa nyt meille viimeisimmistä seikkailuistanne, ritarit. Sir Torin, haluatteko viihdyttää hovia mahtavilla teoillanne ja saavutuksillanne? Vierelläni oleva Torin painoi päänsä. - Teidän majesteettinne, mikään ei olisi minulle yhtä mieluisaa. Hän nyökkäsi minulle otsaansa hienoisesti rypistäen. - Sir Faganilla on kuitenkin oikeus laulaa seikkailuistamme tänä iltana. Me löimme vetoa siitä, kumpi saa kunnian, ja minä hävisin. Mikäli teille sopii, jätän tarinankertomisen hänelle. Titania mutristi suutaan, mutta piristyi sitten. - Olkoon menneeksi, sir Torin. Vaadin teitä pitämään minulle seuraa illan ajan. Se on vähintä, mitä voitte tehdä. Hän viittasi vasemmalla puolellaan olevaan tyhjään kohtaan. - Käykää istumaan, sir Torin, ja rentoutukaa hetkeksi. Antakaa palvelijoideni pitää vaihteen vuoksi teistä huolta. - Teidän korkeutenne, ei ole soveliasta... - Minä päätän, mikä minun hovissani on soveliasta ja mikä ei, sir Torin. Titanian ääni oli kuin sametilla päällystettyä terästä. - Kuten näette, puolisoni ei ole paikalla, joten minua pitää suojella hovin pohjasakalta. Kuka siihen pystyisi paremmin kuin kuuluisa kuljeksiva ritari? Titania viittasi uudelleen vierellään olevaan istuimeen, sillä kertaa vaativammin. - Istukaa, sir Torin. Tämä on kuningattarenne käsky. Sir Torin istuutui. Vi tuijotti sir Torinia pöydän yli kuorrutetta huulissaan, mutta Titania ei edes katsonut lasta. Hänen huomionsa oli keskittynyt täysin toisella puolella istuvaan ritariin. Torin kohtasi kuningattaren katseen ja hymyili epäröiden. - No niin, sir Fagan, Titania sanoi minuun katsomatta. - Me saamme ilmeisesti kuulla teidän laulavan seikkailuistanne tänä iltana. Toivottavasti siitä tulee viihdyttävää.
Kunpa tietäisit. - Ilman muuta, kuningatar. Minä virnistin ja käännyin poispäin onnellisesta parista. Astelin pihan keskelle ja otin luuttuni esiin. Sir Fagan - siis oikea sir Fagan - oli melko taitava soittoniekka, mutta sinä iltana kuultaisiin hänen ikimuistoisin esityksensä. Sormeni tanssivat luutun kielillä, ja aloin laulaa kahdesta ritarista, jotka heidän kuninkaansa oli lähettänyt hakemaan kuupedon aarretta, vaikka kumpikaan heistä ei tiennyt, mikä se oli. Viikkojen turhan etsinnän ja vastauksia vaille jääneiden kysymysten jälkeen he olivat arvelleet, että aarteen täytyi olla itse kuu. He olivat tarvinneet suuren helmen merikuningattaren valtameren pohjasta, sillä he olivat kuulleet sen pystyvän houkuttelemaan kuun alas taivaalta, jos se nostettaisiin vedestä. Molemmat ritarit olivat olleet vähällä hukkua ja taistelleet seireeneitä sekä merenhaltijoita vastaan kuivalle maalle takaisin paetessaan, mutta he olivat kuitenkin onnistuneet varastamaan helmen. Kun he olivat kohottaneet sen taivasta kohti nähdäkseen, voisiko se todella lumota kuun, kuten tarinoissa väitettiin, se oli lipsahtanut heidän sormistaan, kierinyt kalliolle ja pudonnut takaisin valtamereen, mistä se oli noudettu. Kesähovin ylimystö ulvoi naurusta tarinan kuullessaan ja taputti käsiään vaatien lisää. Minä vilkaisin pöydän päätä kohti huomaten Torinin ja kuningattaren syventyneen keskusteluun kiinnittämättä juuri lainkaan minuun huomiota. Titania oli kumartunut ritarin lähelle ja puhui tälle kuiskaillen. Torin nyökytteli vakavana. Täydellistä. - Seuraava laulu kertoo menetetystä rakkaudesta, minä ilmoitin yleisöni vaiettua. - Se kertoo siitä, miten emme saa koskaan pitää itsestään selvyytenä sitä, mitä meillä on. Sillä kertaa laulu oli hiljainen ja hidas, täynnä kaipuuta. Se kertoi ylhäisnaista rakastavasta ritarista, joka pelkäsi paljastaa rakkauttaan heidän säätyeronsa vuoksi. Sävel oli surullinen, ja lauloin niin sydäntä raastavasti kuin pystyin ja kudoin säveliin hieman taikuutta suuremman vaikutuksen tehdäkseni. Huomasin parin ylimyksen kuuntelevan lumoutuneena, nousevan sitten seisomaan ja kävelevän käsi kädessä labyrinttiin. Minä pidin katseeni Torinissa ja kuningattaressa laulaessani. He eivät kohottaneet katsettaan, mutta Titanian pää painui aina vain lähemmäs ritarin päätä, kunnes heidän välissään oli vain muutama sentti. Sir Torin ei väistänyt, vaan tarttui kuningattaren käteen sen koskettaessa hänen poskeaan. Sitten Sir Torin painoi kädelle huulensa. Yhtäkkiä kuningatar nousi seisomaan. Hän viittasi palvelijan luokseen, kuiskasi tälle jotakin ja osoitti samalla Vitä. Satyyri kumarsi ja palasi tytön luokse ottaen tämän leivoksen ja viittasi tyttöä seuraamaan. Ihmisen ja satyyrin lähdettyä juhlista minä virnistelin itsekseni.
Ensimmäinen vaihe oli toteutettu. Vi ei taida viihdyttää meitä enempää tänä iltana. No niin, kesäkuningattareni. Olet lähettänyt pikku lemmikkisi pois. Aiotko niellä syötin? Titania venytteli raukeasti, nousi seisomaan ja kosketti kevyesti Torinin olkapäätä. Sitten hän kumartui kuiskaamaan jotakin Torinin korvaan. Kyllä, hän nieli syötin. Hän siveli sormenpäällään Torinin käsivartta, astui kauemmas, loi ritariin viekoittelevan katseen ja asteli sitten pensaslabyrinttiin. Torin odotti hetken, ennen kuin katsoi minua. Minä nyökkäsin. Ritari nousi huolettomasti ja vilkaisi varovasti ympärilleen. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vaan kaikki katsoivat minua tai toisiaan. Useat ylimykset olivat alkaneet tanssia joko kahden tai kolmen ryhmissä. Heidän ilmeensä oli haaveileva ja kaukainen. Kukaan ei huomannut kesäritarin poistuvan pöydästä ja lähtevän pensaslabyrinttiin kuningattaren perässä. Minä jatkoin lauluani vielä useiden säkeistöjen ajan hänen kadottuaan, kunnes viimein päätin sen. Ja siinä oli vaihe kaksi. Minä katselin ympärilleni aikaansaannostani ihaillen. Aivan, sinulla on yhä taito hyppysissäsi, Goodfellow. Uskomatonta, mitä yksi pikkuinen rakkauslaulu heikoille mielille tekee. Sääli, ettei meillä ole enempää aikaa. En ole pitkään aikaan saanut ketään tanssimaan kolmea päivää yhteen menoon. Oli aika siirtyä viimeiseen vaiheeseen. Minä kumarsin yleisölleni. - Huomio kaikki! minä huhuilin kesäylimysten katsellessa ympärilleen hämmentyneinä. - Olette olleet suurenmoinen yleisö! Valitettavasti minun pitää kuitenkin nyt rientää. Kun mekkala alkaa, yrittäkää olla vauhkoontumatta. Viettäkää suurenmoinen loppuilta! He räpyttelivät silmiään kuulematta oikeastaan sanaakaan puheestani, sillä he olivat yhä niin tunnekuohunsa vallassa. Minä kumarsin vielä kerran ja kiiruhdin kenenkään estämättä labyrinttiin. Tiesin, missä Torin ja kuningatar olisivat. Olin kulkenut labyrintin halki lukemattomat kerrat, yleensä kuokkiakseni kuningattaren juhlissa tai vakoillakseni hänen vieraitaan. Joskus olin tehnyt sen Oberonin pyynnöstä, joskus omaksi huvikseni. Tiesin kuitenkin, mistä tuhman pariskunnan löytäisin: salaiselta lähteeltä labyrintin koilliskulmassa, minne Titania kaikki uhrinsa vei. Kuulin heidän äänensä lähemmäs mennessäni. Ohitin polun varrella olevia lukemattomia leijonien, koirien ja yksisarvisten muotoon leikattuja pensaita. Kurkistin merenneitosuihkulähteen takaa ja näin kuningattaren ja kesäritarin olevan lähellä lammen
reunaa. Titania oli hyvin lähellä Torinia pidellen tämän rinnalla kättään ja kumartuen lähemmäs. - Ylhäisyys, ritari sanoi. - Minä... minä en voi tehdä tätä... enää. Entä puolisonne? Lordi Oberon... - Lordi Oberon ei ole täällä, Titania kuiskasi painaen sormenpäänsä ritarin huulille. - Ja se, mitä Oberon ei tiedä, ei häntä vahingoita... hän lisäsi kumartuen lähemmäs ja raotti huuliaan. Minä hengitin syvään. Kas niin, nyt mentiin. - Olette aivan oikeassa, kuningatar Titania! Minä pudotin valepuvun yltäni ja astuin esiin suihkulähteen takaa. - Se, mitä Oberon ei tiedä, ei häntä vahingoita. Hyvänen aika, sanon itse hänelle samaa melkein joka päivä. On mukava tietää, että meillä on niin paljon yhteistä. Titania hätkähti ja astui kauemmas Torinista. Hänen silmänsä laajentuivat hänen nähdessään minut. - Robin Goodfellow! hän sähähti kasvot vihasta vääristyen. Hän epäröi hetken, mutta suoristautui sitten täyteen pituuteensa ja katsoi minua nenänvarttaan pitkin. - Miten sinä uskallat! Miten sinä uskallat tulla tänne kutsumatta, etenkin kun mieheni ei ole hovissa! Vai... paniko hän sinut asialle? Titania katsoi minua synkän halveksuvasti. - Sinähän olet aina ollut hänen pikku vakoojansa, hänen kiltti pikku vahtikoiransa, joka on aina valmis hoitamaan tehtävät, joilla hän itse ei halua käsiään liata. Säälittävää. Olette molemmat säälittäviä! Salama leimahti ja iski pensaaseen sytyttäen sen tuleen. Minä hillitsin haluni hätkähtää. Kesäkuningattaren silmät paloivat sinivalkoisina häilyvissä varjoissa. - Ehkä suuri Robin Goodfellow joutuu valitettavaan onnettomuuteen, hän pohti tuulen tuivertaessa hänen hiuksiaan, kun hän kohotti kätensä. - Sellaiseen, joka vaientaa hänet täysin muutamaksi vuosisadaksi. - Soo soo. Minä heristin sormeani ja hymyilin pelottomasti. - Olin odottanut teidän palkitsevan minut, kuningatar hyvä. Minähän vain estin teitä tekemästä äärettömän kiusallisen erehdyksen. Teitä on huijattu, majesteetti. Teitä on käytetty hyväksi. Vihollinen on aivan nenänne edessä, ettekä edes ymmärtänyt sitä. Torin tuijotti minua kivettyneenä. Minä en piitannut hänestä, vaan katsoin Titaniaa, joka tarkkaili minua varuillaan, mutta myös uteliaana ja epäluuloisena. - Mitä sinä oikein juonit, Goodfellow? hän kysyi. - Uskokaa, mitä haluatte, minä jatkoin vastaten kuningattaren katseeseen hievahtamatta. - Kutsukaa minua miksi haluatte, vihatkaa minua, jos haluatte, mutta olen yhä kesähovin uskollinen palvelija. Tämä on minun kotini, ja tekisin mitä vain sitä suojellakseni. Ja kun sain
tietää vihollisen tunkeutuneen tänne, en voinut olla tekemättä mitään, vaikka se tarkoittikin sitä, että minun piti tulla varoittamaan teitä. - Mitä sinä... Kuningatar suoristautui. - Leanansidhe, hän sihahti silmiään siristäen. - Hän on lähettänyt jonkun. Hän on lähettänyt jonkun varastamaan minun ihmislemmikkini. Missä... - Aivan nenänne edessä, kuningatar. Juuri niin kuin sanoin. Ennen kuin kumpikaan heistä ennätti tehdä mitään, minä käännähdin Toriniin päin ja poistin hänen valepukunsa, riisuin kesäritarin olemuksen ja paljastin talviprinssin kuningattarelle. - Siinä on teidän vihollisenne, kuningatar Titania. Tehkää hänelle, mitä haluatte. Seuraava osa Julie Kagawan jatkotarinasta Kesän taittuessa ilmestyy ensi keskiviikkona!