Sosiaali- vai elinkeinopolitiikkaa? Kansanedustajat tasapainoilijoina jännitteisellä alkoholipolitiikan kentällä

Sosiaali- vai elinkeinopolitiikkaa? Kansanedustajat tasapainoilijoina jännitteisellä alkoholipolitiikan kentällä Tamio Annu Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto syyskuu 2019

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta Laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tdk Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä Annu Tamio Työn nimi Sosiaali- vai elinkeinopolitiikkaa? Kansanedustajat tasapainoilijoina jännitteisellä alkoholipolitiikan kentällä Oppiaine Sosiaalityö Tutkielman ohjaaja/ohjaajat Timo Toikko Aika Syyskuu 2019 Tiivistelmä Työn laji Pro Gradu -tutkielma Sivumäärä 72 Suomalaisessa yhteiskunnassa alkoholipolitiikan ohjausvastuu on sosiaali- ja terveysministeriössä. Siten alkoholipolitiikkaa on Suomessa käsitelty ennen kaikkea sosiaali- ja terveyspoliittisena kysymyksenä. Vuoden 2017 lopulla hyväksytyn uuden alkoholilain tarkoitus on vähentää alkoholipitoisten aineiden kulutusta rajoittamalla ja valvomalla niihin liittyvää elinkeinotoimintaa alkoholin käyttäjälleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle aiheuttamien haittojen ehkäisemiseksi (AlkoholiL 1102/2017, 1 ). Alkoholilain ympärillä käyty keskustelu kuitenkin osoitti, että haittojen vähentämisen sijaan lain ohjaaviksi periaatteiksi haluttiin muun muassa elinkeinoelämän edun huomiointi, sääntelyn purkaminen, yksilön oman vastuun korostaminen ja niin sanotun sivistyneen eurooppalaisen juomatavan juurruttaminen suomalaiseen alkoholikulttuuriin. Tutkielmassa haluttiin selvittää minkälaista alkoholipolitiikan tavoitetilaa kansanedustajat puheenvuoroissaan loivat ja mikä oli sosiaalipolitiikan rooli tuossa tulevaisuuskuvassa etenkin suhteutettuna muihin pyrkimyksiin, joiden ohjaamina alkoholilakia haluttiin uudistaa. Tutkielman aineistona on kansanedustajien täysistuntopuheenvuorot liittyen alkoholilain uudistamista koskevaan hallituksen esitykseen HE100/2017. Tutkimuksen menetelmä pohjautuu sisällönanalyysiin. Tutkimustulosten mukaan alkoholipolitiikka ja alkoholipoliittinen keskustelu on Suomessa hyvin jännitteistä ja jakautunutta. Aineistosta oli mahdotonta hahmottaa yksiselitteistä tulevaisuuskuvaa tavoiteltavasta alkoholipolitiikasta. Tutkimuksen yksi johtopäätös on, että sosiaalipolitiikka on aineistona olevassa olleessa eduskuntakeskustelussa ahtaalla. Talouspuheen korostuminen leimasi koko hallituskautta 2015-2019 ja näkyi myös tämän lain käsittelyssä, jossa painottui työllisyyden ja talouskasvun politiikka. Se, että nämä kaksi näkökulmaa asettuvat vastakkain ja sosiaalipolitiikka joutuu niin voimakkaasti puolustamaan paikkaansa, kuvaa uusliberalististen arvojen vaikutuksia suomalaisessa hyvinvointivaltiokeskustelussa. Asiasanat alkoholipolitiikka, sosiaalipolitiikka, eduskunta, kansanedustajat, sosiaalityö Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

University of Eastern Finland Faculty Department Faculty of Social Sciences and Business Studies Social Sciences Author Annu Tamio Title Social or trade policy? MPs as balancers in a tense field of alcohol policy Main Subject Level Social Work Master s Thesis Supervisors Timo Toikko Date Number of Pages September 2019 72 Abstract The Ministry of Social Affairs and Health is responsible for governing alcohol policy in Finnish society. Alcohol policy has thus been handled above all as a social and health policy issue in Finland. Finnish Alcohol Act reformed in 2017. The purpose of the new Act is to prevent detrimental societal, social and health effects caused by alcohol substances by controlling the consumption of alcohol (Alcohol Act 1102/2017, 1 ). However, discussions around the Alcohol Act showed that instead of reducing harm, the guiding principles for the reform wanted to take into account the interests of the business world, deregualtion, emhasizing individual responsibility and rooting a European alcohol culture into Finnish alcohol culture. I wanted to research in this master`s thesis what kind of vision of alcohol policy MPs create in their speeches and what is the role of social policy in that vision particularly in the relation to other goals to reform Alcohol act. The data of this master s thesis consist of the plenary in Finnish Parliament related in government proposal for the reform of the Alcohol Act (Govermental Proposal 100/2017). The method of research is based to content analysis. According to this master s thesis results, alcohol policy and alcohol policy debate in Finland are very tense and divided. It was impossible to perceive a clear picture of the future alcohol policy to be pursued based on the data of this study. One of the conclusions of the study is that social policy has to defend its excistence in the parliamentary debate. The emphasis on economic speech was remarkable throughout the government period 2015-2019 and it also reflected to legislative process of Alcohol Act, which focused on employment and economic growth policies. The conflict between these two perspectives and the finding that social policy has to defend its existence so strongly, describes the effects of neoliberal values in the Finnish welfare state debate. Key Words Work Archive Location Alcohol Policy, Social Policy, Parliament of Finland, Member of Parliaments, Social University of Eastern Finland Library

Sisältö 1 Johdanto... 2 2 Alkoholikysymys Suomessa... 4 2.1 Suomalainen alkoholipolitiikka... 4 2.1.1 Alkoholipolitiikan paikantuminen osaksi sosiaali- ja terveyspolitiikkaa... 6 2.1.2 Piirteitä 2010-luvun Suomen alkoholipoliittisesta keskustelusta... 6 2.1.3 Julkinen vai yksityinen vastuu? Hyvinvointivaltio murroksessa... 8 2.2 Alkoholilainsäädännön kokonaisuudistus... 14 2.3 Käyttö, kulutus ja haitat... 15 2.3.1 Suomalaisten alkoholin käyttö ja kulutus... 15 2.3.2 Alkoholin aiheuttamat haitat... 16 2.3.3 Päihdeasiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluissa... 17 3 Tutkimuksen toteutus... 19 3.1 Tutkimuskysymykset... 19 3.2 Aineisto... 19 3.2.1 Eduskuntakeskustelut alkoholilain uudistuksen ympärillä... 19 3.2.2 Eduskuntapuheen luonne... 23 3.3 Analyysitapa... 25 3.3.1 Menetelmälliset valinnat... 25 3.3.2 Aineiston käsittely... 28 3.4 Tutkimuksen etiikka... 29 4 Tulokset... 31 4.1 Ministerin esittelypuheenvuoro... 31 4.2 Sosiaali- vai elinkeinopolitiikkaa? Kansanedustajat tasapainoilijana ristiriitaisten tavoitteiden välillä.... 34 4.3 Yksityinen vastuu vai julkinen vastuu?... 39 4.3.1 Vapaus ja vastuu... 40 4.3.2 Luottamus ja holhous... 42 4.3.3 Norminpurku ja sääntely... 46 4.4 Kohti uutta alkoholipolitiikkaa hahmotuksia alkoholipolitiikan tulevaisuuskuvasta... 49 5 Johtopäätökset... 56 6 Pohdinta... 61 Lähteet... 66 1

1 Johdanto Vuoden 2017 lopulla hyväksytyn uudistetun alkoholilain tarkoitus on vähentää alkoholipitoisten aineiden kulutusta rajoittamalla ja valvomalla niihin liittyvää elinkeinotoimintaa alkoholin käyttäjälleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle aiheuttamien haittojen ehkäisemiseksi (AlkoholiL 1102/2017, 1 ). Suomalaisessa yhteiskunnassa alkoholipolitiikkaa on käsitelty ennen kaikkea sosiaalipoliittisena kysymyksenä. Tästä kertoo jo sekin, että alkoholipolitiikan ohjaus- sekä kehittämisvastuu on ja on ollut sosiaali- ja terveysministeriössä. Alkoholin myyntiä ja käyttöä Suomessa on säännelty yhteisen hyvän nimissä, niin yksityisten kuin yhteiskunnallisesti haittojen vähentämiseksi. Kuitenkin alkoholilain uudistamisen ympärillä käyty julkinen keskustelu osoitti, että haittojen vähentämisen sijaan lain uudistamisen ohjenuoraksi tunnuttiin yleisesti haluavan muita argumentteja, kuten elinkeinoelämän edun huomiointi, sääntelyn purkaminen, yksilön oman vastuun korostaminen ja niin sanotun sivistyneen eurooppalaisen juomatavan juurruttaminen suomalaiseen alkoholikulttuuriin. Nämä keskustelun sävyt ja ristiriitaisuudet jäivät askarruttamaan ja saivat tarttumaan pro gradu työssäni tähän aihepiiriin. Halusin lähteä pro gradu -tutkimukseni kautta selvittämään millaisin periaattein lainsäätäjät eli kansanedustajat halusivat uudistaa Suomen alkoholilainsäädäntöä. Olin kiinnostunut etenkin siitä kuinka heidän käsityksissään kuuluivat sosiaalipoliittiset painotukset sekä hyvinvointivaltiolle ja sosiaalityön professiolle tuttu ymmärrys eräänlaisesta yhteiskunnan kollektiivisesta sosiaalisesta vastuusta heikoimmista. Minua myös kiinnosti miten sosiaali- ja myös terveyspoliittiset näkökulmat asettuivat kansanedustajien näkemyksissä suhteessa elinkeinopoliittisiin painotuksiin. Tämä problematiikka liittyy myös ajankohtaiseen keskusteluun hyvinvointivaltion tilasta ja tulevaisuudesta ja toisaalta jo parin kolmen vuosikymmenen ajan jatkuneesta kehityskulusta, joka on seurausta uusliberaalien äänien voimistumisesta. Voimakas vapaita markkinoita ja yksilön omia vapausoikeuksia korostava diskurssi asettuu vastahankaan vahvaa julkista ohjausta ja laajaa sosiaalista yhteisvastuuta korostavan ajattelun kanssa. Hyvinvointivaltio ja markkinayhteiskunta hakevat jatkuvasti valtatasapainoa, mikä näkyy myös alkoholipolitiikassa ja niissä ehdoissa, joilla lainsäädäntöä alkoholinkäytön ja -myynnin ympärillä halutaan uudistaa. Tutkimukseni aineistona toimii kansanedustajien keskustelut täysistunnossa liittyen hallituksen esityksen alkoholilain uudistamiseksi (HE 100/2017) eduskuntakäsittelyyn. Uusi alkoholilaki astui voimaan osittain 1.tammikuuta 2018 ja lopullisesti 1.maaliskuuta 2018. Valtioneuvosto antoi lakiesityksen eduskunnalle 14. syyskuuta 2017 ja lähetekeskustelussa se oli 19.syyskuuta 2017, jonka jälkeen lakiesitys lähetettiin sosiaali- ja terveysvaliokuntaan. Varsinaiseen käsittelyyn lakiesitys tuli 2

13. joulukuuta 2017. Analysoin tutkimuksessani eduskuntapuheesta muodostuvaa aineistoa sisällönanalyysin keinoin. Kansanedustajat käyttävät suomalaisessa edustuksellisessa demokratiassa ylintä lainsäädäntövaltaa ja siksi on merkityksellistä mitä he puhuvat ja kuinka he jostain ilmiöstä argumentoivat. Kansanedustajien tapa keskustella heijastuu julkiseen keskusteluun ja toisaalta muu julkinen keskustelu esimerkiksi lehdistössä ja tätä nykyä myös sosiaalisessa mediassa vaikuttaa heihin. Siksi kansanedustajilla on mielestäni myös vastuu yhteiskunnallisen keskustelun ohjailijana. Sosiaalityön opiskelijana tunnistan hallitsemattoman alkoholinkäytön olevan monen sosiaalisen ongelman taustatekijänä, syynä tai seurauksena. Runsas alkoholinkäyttö myös linkittyy hyvinvointija terveyseroihin. Alkoholinkäytön haitat kohdistuvat paitsi yksilölle itselleen, myös lähiyhteisölle ja koko yhteiskunnalle. Alkoholi ja sen käytön seuraukset ovat sosiaalityölle hyvin tuttua ongelmatiikkaa. Tutkimukseni luvussa 2 kuvaan sitä, mitä alkoholi suomalaisille on. Avaan tuossa luvussa suomalaisten alkoholinkäyttöä, -kulutusta ja haittoja, viime vuosien alkoholikeskustelua sekä toisaalta alkoholipolitiikkaa, sen painopisteitä ja kehityssuuntia. Kolmannessa luvussa avaan tutkimusasetelmaani. Neljännen luvun tarkoitus on avata tutkimuksessa käytetty menetelmä. Tutkimukseni tulokset esittelen luvussa viisi ja kuudennessa luvussa esittelen tutkimuksen johtopäätöksiä. Tutkimuksen seitsemännessä ja viimeisimmässä luvussa käyn läpi aiheen sekä tutkimukseni tulosten herättämää omaa pohdintaa. 3

2 Alkoholikysymys Suomessa 2.1 Suomalainen alkoholipolitiikka Suomalaista alkoholipolitiikkaa ohjauksesta ja kehittämisestä vastaa sosiaali- ja terveysministeriö. Ministeriön oman määritelmän mukaan alkoholipolitiikalla tarkoitetaan julkisen vallan toimia, joilla ehkäistään alkoholista aiheutuvia sosiaalisia, terveydellisiä ja yhteiskunnallisia haittoja (https://stm.fi/alkoholipolitiikka, luettu 15.9.2018). Suomalaisen alkoholipolitiikan keskiössä on siis perinteisesti ollut yksilöllisten ja yhteiskunnallisten haittojen vähentäminen, lähtökohdat eivät pohjimmiltaan ole esimerkiksi elinkeino- tai vapauspoliittiset. Alkoholipolitiikkaa ei myöskään ohjata esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriöstä elinkeinoelämän etu edellä, vaan alkoholikysymys on tulkittu Suomessa ennen kaikkea sosiaaliseksi ja terveydelliseksi kysymykseksi ja siten sosiaali- ja terveysministeriön hallinnanalalle kuuluvaksi. Tosiasia kuitenkin on, että alkoholipolitiikassa joudutaan aina tasapainoilemaan eri näkökulmien kuten kansanterveyden, finanssipolitiikan, veropolitiikan ja yksityisten markkinavoimien kanssa siitä, miten yhteiskunnan taloudelliset intressit ja alkoholiteollisuuden edut sovitetaan yhteen kansalaisten hyvinvoinnin ja terveyden kanssa. (mm. Warsell 2013, 200.) Julkinen valta eli valtio ja kunnat ovat alkoholipolitiikan keskeisiä toimijoita. Työnjako näiden välillä toimii siten, että valtiovallan tehtävä on päättää esimerkiksi lainsäädännöstä ja alkoholin verotuksesta. Verotus on Suomessa ollut perinteisesti keino, jolla on pystytty ohjaamaan alkoholin kulutusta ja käyttöä. Sosiaali- ja terveydenhuollon perustasoiset palvelut sekä ehkäisevä päihdetyö ovat puolestaan kuntien tai niiden muodostamien kuntayhtymien, jatkossa mahdollisesti maakuntien vastuulla. Alkoholipoliittiset vaikuttamiskeinot voidaan jakaa vaikuttamiseen yksilö- ja väestötasolla. Alkoholipolitiikan keinovalikoimassa on perinteisesti kuulunut alkoholiverotuksen kautta kulutuksen säätely, alkoholin mainonnan ohjailu, alkoholin myyntiaikojen rajoitukset, Alkon monopoliasema, rattijuopumuksen vastainen työ sekä sosiaali- ja terveydenhuollon tehokkaat toimintatavat (www.stm.fi/alkoholipolitiikka, luettu 15.9.2018). Alkoholin käytön kontrollia täydentävät myös muut haittojen vähentämiskeinot, kuten alkoholinlain toteutumisen tehokas valvonta, terveydenhuollon varhainen puuttuminen riskikäyttöön, ehkäisevä päihdetyö ja työpaikkojen toimivat hoitoonohjausprosessit (Warsell 2013, 205). Suuri osa yhteiskuntaa kuormittavista alkoholihaitoista syntyy valtaväestön alkoholinkäytöstä, siksi alkoholihaittoja on Suomessa haluttu ehkäistä väestötasoisella alkoholipolitiikalla. Sosiaaliset 4

ongelmat ja merkittävät terveyshaitat kasautuvat kuitenkin alkoholia keskimääräistä enemmän käyttäville suurkuluttajille. (Warsell 2013, 204.) Suomalaisen alkoholipolitiikan historiassa autonomisen ja sittemmin itsenäisen Suomen aikana nähtävissä laaja kaari: Viimeisen reilun sadan vuoden aikana on nähty raittiusliikkeen kansainvälinen nousu, eduskunnan vuonna 1907 tekemä kieltolakipäätös, joka tuli viivästyneenä voimaan vuosiksi 1919-1932, sittemmin kieltolain kumoaminen kansanäänestyksellä sekä alkoholimonopolin perustaminen. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla on nähty muun muassa vuoden 1969 alkoholija keskiolutlait ja niiden myötä keskioluen myynnin vapautuminen, sekä 1990-luvulla Euroopan Unionin jäsenyys ja sen vaikutukset Alkon monopoliasemaan. (Simpura 2013, 177.) Euroopan Unionin jäsenyyden myötä Alkolta poistui sen monopolioikeudet alkoholijuomien valmistuksessa, tukkumyynnissä, viennissä, tuonnissa sekä alkoholinmyynnistä. Tehtäväksi jäi ainoastaan vähittäismyyntimonopoli (Tuominen ja Österberg 2013, 189). Tuominen ja Österberg (emt., 190) tulkitsevat kuitenkin suomalaisen alkoholipolitiikan pääpiirteiden, kuten alkoholijuomien voimakkaan verottamisen ja saatavuuden rajoituksien olleen voimassa myös EU-ajan Suomessa, tosin aikaisemmasta heikentyneenä. Kirjoittajat myös korostavat politiikan seuraavan aina kansan tahtoa. Kansalaisten mielipiteitä selvitettäessä on käynyt ilmi, että nykyistä väljempää alkoholipolitiikkaa toivotaan yleisemmin (32 % vastaajista) kuin nykyistä tiukempaa politiikkaa (13% vastaajista). Noin puolet väestöstä pitää nykyisiä alkoholipoliittisia rajoituksia sopivina. Miehet suhtautuvat vapaampaan alkoholipolitiikkaan yleensä naisia suopeammin. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2018a.) Tuorein tutkimus (Tigerstedt ym. 2018, 251-257) toteaa 2000-luvun ensimmäisen ja toisen vuosikymmeneen olleen hyvin erilaiset mitä tulee alkoholinkulutukseen, humalajuomiseen, alkoholihaittoihin ja alkoholimielipiteisiin. Tigerstedt ym. selittää (emt., 255) tätä yhteiskunnallisilla olosuhteilla, kuten 2000-luvun alkuvuosien suotuisammalta ja sittemmin 2010-luvun epäsuotuisemmalla taloussuhdanteella sekä alkoholinkäyttöön kohdistetuilla erityistoimenpiteillä. 2000-luvulla suomalaisessa alkoholipolitiikassa on pyritty sopeutumaan EU:n määräyksiin ja toisaalta kotimaisten alkoholielinkeinojen yhä aktiivisempaan toimintaan. Kotimaisen alkoholiteollisuuden kansainvälistyminen on voimistanut vaatimuksia vapaammasta alkoholintuotannosta, myynnistä ja myynninedistämisestä. 5

2.1.1 Alkoholipolitiikan paikantuminen osaksi sosiaali- ja terveyspolitiikkaa Sosiaalipolitiikka on Pohjoismaissa mielletty ennen kaikkea poliittiseksi ja siten julkiseksi ja valtiolliseksi toiminnaksi. Suomalaisen sosiaalipolitiikan kehyksenä on suomalainen hyvinvointivaltio ja sen järjestelmät, joiden rakentaminen on ollut 1900 -luvun jälkimmäisellä puoliskolla keskeisin sosiaalipoliittinen projekti. Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan sekä julkisen vallan vastuulla olevaa sosiaalisten riskien hallinnan kokonaisuutta, että sitä läpäiseviä periaatteita, kuten oikeuksien ja velvollisuuksien yksilöllistämistä, siirrettävyyttä, sukupolvien välistä riippumattomuutta sekä hallintajärjestelmiä poliittista ohjausta ja kollektiivisuutta. (Raunio 1995, 5; Saari 2017, 479.) Suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaali- ja terveyspolitiikan ydin on sosiaalisiin riskeihin joko etukäteen ennakoivasti tai jälkikäteen korjaavasti kohdentuvassa keskitetyssä sääntelyssä ja uudelleenjaossa (Saari 2017, 479). Raunio (1995, 36) määrittelee sosiaalipolitiikan kaikkein perustavimmaksi tavoitteeksi jokaiselle kansalaiselle tietyn toimeentulon ja hyvinvoinnin minimitason turvaamisen joko tulonsiirroilla tai palveluiden avulla. Tämän lisäksi suomalaisessa ja pohjoismaisessa hyvinvointivaltioajattelussa on korostettu myös tasa-arvoisuuden lisäämistä, joka on ymmärretty laajasti tulojen ja hyvinvoinnin eriarvoisuuksien vähentämiseksi. Alkoholi- tai laajemmin päihdepolitiikkaa voidaan pitää yhtenä sosiaalipolitiikan osa-alueena. Alkoholipolitiikassa on kyse sosiaalipoliittisten tavoitteiden toteuttamista alkoholipolitiikan keinojen myötä. Alkoholipolitiikkaa ei kuitenkaan toteuteta yhteiskunnallisessa tyhjiössä, ilman muita vaikuttavia intressejä, jotka kehystävät suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Kun sosiaalipolitiikkaa tarkastellaan laajemmasta mittakaavasta, voidaan se yhteiskunnallisena toimintana katsoa osaksi yhteiskuntapolitiikkaa Yhteiskuntapoliittinen toimintaympäristö asettaa reunaehtoja sosiaalipolitiikan toteuttamiselle. Siksi sosiaalipolitiikka ja alkoholipolitiikka yhtenä sen osana ei voi toteuttaa pyrkimyksiään yksinomaan vain omista lähtökohdistaan kyse. Tällöin törmätään usein ristiriitoihin muun yhteiskuntapolitiikan ja varsinkin talouspolitiikan kanssa, mikä näkyy hyvin myös alkoholipolitiikan toimintaympäristössä. Politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa sosiaalipolitiikkaa oikeutetaan usein myönteisillä vaikutuksilla talouspolitiikan tavoitteisiin ja etenkin talouskasvun politiikkaan. (Raunio 1995, 117, 124-126.) 2.1.2 Piirteitä 2010-luvun Suomen alkoholipoliittisesta keskustelusta 6

Alkoholi vaikuttaa olevan suomalaisille erityinen asia ja se näkyy myös siinä julkisessa keskustelussa, jota käydään alkoholiin ja alkoholipolitiikkaan liittyen. Tigerstedt ym. (2018) tulkitsee yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin muuttuneen 2010-luvulla, ehkä johtuen alkoholinkulutuksen ja haittojen taittumisesta, mutta myös alkoholielinkeinojen vahvojen edunvalvojajärjestöjen aktiivisesta vaikuttamistyöstä. Vuonna 2015 aloittaneen Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa korostettiin turhan byrokratian purkamista ja erityisesti sosiaalisessa mediassa alkoholipoliittisia rajoituksia alettiin nähdä malliesimerkkinä liiallisesta sääntelystä. Sääntelyn keventämisen ohella yhteiskunnallista mielipideilmastoa hallitsivat 2010-luvulla kuluttajanoikeuksien laajentamisen ja työllisyyden parantamisen tavoitteet. (Tigerstedt ym. 2018, 255-256.) Alkoholipoliittinen keskustelu Suomessa on ollut pitkään hyvin jakautunutta ja jännitteistä, näin myös 2010-luvulla. Tigerstedt ym. (2018, 256) luonnehtii 2010-luvun alkoholipoliittista keskustelua toteamalla tutkimukseen perustuvien sosiaali- ja terveyspoliittisten argumenttien joutuneen alkoholipolitiikasta käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa epäilyksenalaisiksi, ne on leimattu usein puolueellisiksi ja jopa pätemättömiksi. Lintonen ja Simpura (2017, 101) kuvaavat puolestaan alkoholilain uudistamistarpeista käytyä yhteiskunnallista keskustelua huomauttamalla, että päätöksentekijöillä ja muilla vaikuttavilla tahoilla voi olla voimakkaita näkemyksiä toivotusta asiantilasta, jolloin tutkimustietoakin käytetään omien intressien omaa agendaa tukevia aineksia ja jättämällä muu syrjään. Kyse on siis tiedon valikoivasta käytöstä omien tarpeiden mukaisesti ja tämä kärjistää alkoholipoliittista keskustelua. Alkoholipoliittisen keskustelun sävyjä ja luonnetta kuvasi myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen osastojohtaja Erkki Vartiainen (2016), joka totesi kirjoituksessaan keskustelun laineiden lyövän yli laitojen: Lobbaus on ollut hänen mukaansa suorasukaisesti teollisuuden intressejä edistävää niin, että tutkimustiedosta on huomioitu vain ne sirpaleet, jotka ovat alan teollisuuden kannalta myötämielisiä ja alkoholin kulutusta edistäviä. Tällöin kokonaiskuva alkoholin vaikutuksesta yhteiskuntaan ja kansalaisiin hämärtyy (Vartiainen 2016). Vartiaisen kirjoitus on luettavissa myös eräänlaisena THL:n ja muiden terveys- ja hyvinvointitutkimusta julkaisevien tahojen tutkimustiedon puolustuksena, sillä edellä kuvatun kaltaisessa keskusteluilmapiirissä terveyden ja hyvinvoinnin kysymyksiin liittyvä tutkimustieto joutuu väistämättä uhatuksi tai epäilyksenalaiseksi. Vihma ym. (2018) pohtii asiantuntijuuden merkitystä ja elintilaa muuttuneessa mediaympäristössä. Asiantuntijuuden muutoksen suuntaviivoista tärkeimpiä ovat asiantuntijuuden käsitteen laajentuminen, asiantuntijuuden politisoituminen ja tiedontuotannon paikkojen ja mahdollisuuksien lisääntyminen. Kirjoittajat toteavat uudentyyppisten verkkojulkaisujen sekä sosiaalisen median muuttaneen kansalaisten ja asiantuntijoiden välistä suhdetta: Ne nostavat esiin erilaisia vaihtoehtoisia 7

näkökulmia ja tarjoavat samanmielisille aktiivisia verkkoyhteisöjä sekä kanavan haastaa asiantuntijatietoa kokemus- ja tunneperustein. Verkkojulkaisujen ja -yhteisöjen myötä ääneen pääsevät yhä useammat, mikä asettaa myös haasteita tiedon ja asiantuntijapuheen luotettavuuden arvioinnille. Samalla kansalaisten suhde instituutioihin on muuttunut: Viranomaiset ja asiantuntijaorganisaatiot ovat julkisen tarkkailun alaisia ja kansalaisten haastojen kohteena. Tämän on muun muassa THL tutkimusorganisaationa saanut kokea. Lisäksi asiantuntijuutta ja tutkittua tietoa haastaa länsimaissa vuosikymmeniä jatkunut kehitys kohti yksilöllisempää maailmankuvaa ja jatkuvasti liikkeessä olevia identiteettejä. (Vihma ym. 2018, 101-102, 215-219.) Hellman ja Katainen (2016) analysoivat ns. viskigatea, jolla he tarkoittavat vuonna 2014 erityisesti sosiaalisessa mediassa ja verkkoympäristössä levinneeseen protestointiin liittyen tapaukseen, jossa aluehallintovirasto oli rajoittanut Helsingissä järjestetyn olut- ja viskitapahtuman mainontaa. Virheellisestä aluehallintoviraston päätöksen uutisoinnista johtuen yleisesti tulkittiin kiellon koskeneen viski sanan käyttöä muun muassa yksityisissä blogiteksteissä. Tapaus laajeni sellaiseen mittoihin, että jopa pääministeri Stubb kommentoi kyseessä olevan mauton holhous (emt.,453). Tapaus on kirjoittajien mukaan esimerkki vallinneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, jossa valtion ja virkamiesten liiallinen vallan nähdään rajoittavan yksityistä vapautta. Kirjoittajat puhuvat nettiraivon aikakaudesta ja luonnehtivat nettiraivon aikakauden alkoholipoliittista keskustelua nopeasti räjähtäväksi, tunteita herättäväksi ja perustavanlaatuisia poliittisia jännitteitä, jotka liittyvät erityisesti yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen, paljastavaksi (emt. 454-455). Kiinnostavaa Hellmanin ja Kataisen analyysissa on se, että he näkevät edellä mainitun viskikohun vetoavan erityisesti miehiin. Sosiaaliseen median keskustelukommenteissa on heidän mukaansa tunnistettava vastakkainasettelun miehiä ja naisia koskeva narratiivi, jossa miehet edustavat muun muassa vapautta, autonomiaa ja yksilöllisyyttä naisten edustaessa kukkahattu-täti -termin hengessä moralismia, tiukkapipoisuutta ja byrokratiaa. Valtaosa sosiaalisen median keskusteluihin osallistuneista oli miehiä ja autoritääriset ja holhoavat pyrkimykset liitettiin näissä keskusteluissa nimenomaan naisiin. (Hellman & Katainen 2016). 2.1.3 Julkinen vai yksityinen vastuu? Hyvinvointivaltio murroksessa Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ytimessä on laaja julkinen hyvinvointivastuu. Julkinen vastuu on yksi keskeisimmistä pohjoismaista hyvinvointivaltion tunnusmerkeistä tasa-arvon, universalismin, solidaarisuuden ja sosiaalisten investointien tuottavuuden ohella (Hänninen 2017b, 97). Terminä julkinen vastuu ei kuitenkaan ole Julkusen (2006) mukaan aivan yksiselitteinen. Julkunen erittelee 8

(emt., 16-17) julkisella hyvinvointivastuulla tarkoitettavan oikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna perustuslailla tai muulla lainsäädännöllä julkiselle vallalle asetettua velvollisuutta turvata, tukea ja edistää kansalaisten sosiaalisia oikeuksia, toimeentuloa ja palveluja. Hyvinvointivastuun ytimessä on välttämättömän toimeentulon ja tarvittavan hoivan sekä hoidon turvaaminen riskitilanteissa ja kriisien kohdatessa. Samalla sosiaali- ja terveyspolitiikka tuottaa välittömän hyvinvoinnin ohella myös edellytyksiä hyvinvoinnin kestävällä ylläpidolle luovia seurauksia, mikä näkyy muun muassa syntyvyydessä, eliniässä ja terveydessä. Julkinen hyvinvointivastuu ulottuu myös julkisen vallan mahdollisuuksiin säädellä ja luoda institutionaalisia puitteita yksityisille toimijoille, taloudelle ja markkinoille (Julkunen 2006, 18). Ajassamme elää voimakas yksilön omaa yksityistä vastuuta korostava diskurssi, joka on monelta osin ristiriidassa vahvaa julkista ohjausta ja laajaa sosiaalista yhteisvastuuta korostavan ajattelun kanssa. Hänninen (2017b, 102) huomauttaa yksilöiden vastuullistamisen kuuluneen aina pohjoismaisen hyvinvointivaltioiden periaatteeseen, joskaan siitä ei ole tehty keskeistä ratkaisun avainta ongelmaan kuin ongelmaan. Julkunen (2006, 21-22) toteaa kuitenkin vahvan oman vastuun olevan äärimmilleen vietynä pohjoismaiselle hyvinvointivaltioeetokselle vieras ja sen toteuttamisen sosiaalipolitiikassa lisäävän kansalaisten eriarvoisuutta ja köyhyyttä. Tuo korostuneen yksityisen vastuun diskurssi saa voimansa Juhilan (2008, 49) mukaan 2000 -luvulla vahvistuneista poliittisista, hallinnollisista ja taloudellisista suuntauksista, joissa yhteiskuntaa jäsennetään kilpailukyvyn ja kansalaisten kannustamisen kautta. Tällainen diskurssi nojaa aktiivisen, vastuullisen ja valintoihin kykenevän kansalaisen ihanteeseen. Kantolan (2010, 106-108) mukaan talouden kilpailukyky retoriikka on levinnyt laajasti yhteiskunnan ja politiikan lohkoille, joita se tyypillisesti ei ole hallinnut. Kilpailukyvystä on tullut hallinnan kattokäsite, jonka kautta yhteiskunnan eri osa-alueiden, jopa hyvinvointipalveluiden, on määriteltävä itsensä osoittaakseen hyväksyttävyytensä ja painoarvonsa politiikan agendalla. Tämä kertoo yhteiskunnallisen keskustelun muuttumisesta talouspainotteisemmaksi. Tämänkaltaisessa markkinavetoisessa puheessa sosiaalinen, eli muun muassa sosiaaliset ongelmat ja instituutiot sekä niihin viittaavat perustelut jäävät sivuosaan, minkä nostaa esiin myös Helne ja Laatu (2006, 10-11). Kirjoittajat viittaavat (emt., 11) muun muassa Matti Vanhasen hallituksen hallitusohjelmaan vuodelta 2003, jossa sanat kilpailukyky ja kasvu esiintyvät molemmat noin 30 kertaan, mutta sana hyvinvointivaltio vain kerran. Tällaiseen uusliberalistiseksi kutsuttuun ajatteluun kuuluu voimakkaasti yksilön vapausoikeuksien painottaminen ja sen korostaminen, että ihmisen tulisi pärjätä omillaan. Valtion puuttumiseen yksilön elämään tai talouteen suhtaudutaan tässä ajattelussa hyvin kriittisesti. Valtion tehtäväksi jää luoda 9

muun muassa yksityisestä omistajuudesta, toimivista vapaista markkinoista ja vapaakaupasta muodostuva viitekehys, joka mahdollistaa markkinoiden toimimisen, yksilön yritteliäisyyden ja omillaan pärjäämisen. Tässä ajattelussa ihmisten toimeliaisuuden ja aloitteellisuuden nähdään viime kädessä pyörittävän niin markkinoita kuin koko maailmaa, minkä vuoksi valtion harjoittamaa sääntelyä on vähennettävä ja markkinoiden toimintamahdollisuuksia laajennettava. Jos markkinoita joillain toimialalla ei ole, valtion tehtävä on ne tarvittaessa luoda. Uusliberalismi siirtää ohjausvaltaa julkiselta sektorilta globalisoituville markkinoille samalla kun kansallisen politiikan toimintakenttä kapenee. (Väärälä 2011; Mäntysaari 2016; Juhila 2008; Harvey 2008) Uusliberalistinen ajattelu on vallannut voimakkaasti alaa kaikkialla maailmassa 1970-luvun jälkeen Iso-Britannian ja Yhdysvaltain toimiessa tiennäyttäjinä. Iso-Britanniassa Margaret Thatcherin kaudella pyrittiin edistämään vapaiden markkinoiden hyveitä sen sijaan että painopiste olisi ollut vaurauden ja hyvinvoinnin jakamisessa tai tasa-arvon edistämisessä yhteiskunnan varakkaimpien ja heikommin toimeentulevien osien välillä. Samanlainen usko vapaisiin markkinoihin ja epäluulo julkisen hallinnon väliintuloja kohtaan voimistui myös Yhdysvalloissa Reaganin kaudella, tosin Harvey (2008, 110-111) huomauttaa, että molemmissa maissa jäi 1980-luvulla saavuttamatta huimat talouden kasvuluvut, eikä uusliberalistinen politiikka siltä osin pystynyt vastaamaan sille asetettuihin tavoitteisiin. Sääntelyn purkaminen, yksityistäminen ja valtion vetäytyminen muun muassa sosiaalipalveluista on myös perinteissä hyvinvointivaltioissa, tuttu kehityskulku. (Harvey 2008, Taylor 2007) Tästä kehityskulusta huolimatta Hännisen (2010, 94) mukaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota Suomessa ei suinkaan ole vielä purettu. Hän puhuu kilpailukykypolitiikasta ja toteaa, ettei se ole lakkauttanut hyvinvointipolitiikkaa vaan ennemminkin näitä kahta on pyritty liittämään toisiinsa. Keinoina on tällöin ollut muun muassa innovaatioiden, teknologisten sovellusten ja tuotteistamisen sekä aktivoinnin, kannustumien ja yksilönvastuun vahvistaminen. Riihinen (2011, 126) huomauttaa, ettei hyvinvointivaltiossa päättäjät mielellään halua itseensä uusliberalistin leimaa, siksi talous ja taloudenkilpailukyky edellä tehty päätöksiä perusteellaan usein pakkotilanteella. Uusliberalismin näkökulmasta yksilöt ovat itse vastuussa valinnoistaan, myös terveyden ja hyvinvoinnin osalta. Valtiolla ja julkisella vallalla ei tällöin ole velvollisuutta ratkaista yksilön kohtaamia sosiaalisia ongelmia, jotka ovat pääosin yksilön henkilökohtaisista epäonnistumista johtuvia. Valtion väliintulo katsotaan myös markkin oiden ja talouden kannalta haitalliseksi. Uusliberaalin ajattelun mukaan laajan julkisen vastuun hyvinvointivaltio asettaa merkittävän uhkan yksilön vapaudelle (Taylor 2007). 10

Muun muassa Juhila (2018, 222-227), Hänninen (2017b), Juhila ym. (2016) ja Julkunen (2006) puhuvat kansalaisten vastuullistamisesta (responsibilisation), johon liittyy edellä mainitut pyrkimykset laajentaa yksilön oman vastuun piiriä vastuuksi omasta, läheistensä ja laajemmminkin lähiympäristönsä toiminnasta sekä aktiivisen kansalaisuuden ihanteen, että sisäisen yrittäjyyden hengessä. Pohjimmiltaan tässä on kyse vastuunkannon yksityistämisestä (Hänninen 2017b, 102). Myös Clarke (2005) puhuu vastuullistetuista kansalaisista (responsibilized citizen): Kansalaisten on käytettävä heille suotua vapautta vastuullisesti, hallittava elintapojaan terveytensä ja hyvinvointinsa edistämiseksi ja tehtävä järkeviä ja vastuullisia valintoja kuluttamatta veronmaksajien rahoja. Vastuullistettu kansalainen on Clarken (2005) mukaan moraalistettu, itseohjautuva ja valintoja tekevä. Vastuulliset kansalaiset tekevät kohtuullisia, järkeviä valintoja ja huonojen valintojen voidaan katsoa johtuvan vastuuttomien ihmisten toiminnasta. Moraalinen vastuullistaminen on yksi hallinnan tapa. Uusliberalismi vie äärimmilleen vapauden kautta hallinnan, mikä ilmenee etenkin pyrkimyksinä vastuullistaa yksilö kykenemään hallitsemaan itseään ja laskelmoimaan toimintansa tuloksia (Clarke 2005). Julkunen (2006, 142-143) huomauttaa sosiaalipolitiikan muuttuneen: Hän toteaa hallinnan analytiikan käsittein sosiaalipolitiikan olevan yhä useammin käytöksen politiikkaa, eli vain ole työn ulkopuolella olevista vanhoista, sairaista ja lapsista huolehtimista, vaan yhä enemmän työikäisen väestön työnteon, kouluttautumisen, terveyden ja elämäntapojen politiikkaa. Käytöksen politiikkaan kuuluu myös edellä mainittu moraalinen vastuuttaminen, minkä piirteitä on nähtävissä myös alkoholipoliittisessa keskustelussa: Yksilön tulisi kyetä hallitsemaan itseään, käyttämään vapautta viisaasti ja toimimaan moraalisesti. Vastuullistamisen tendenssi ei näy vain yksittäisissä poliittisissa kysymyksissä, vaan esimerkiksi Juhilan (2018, 222) mukaan myös Suomen eri hallitusten ohjelmissa sekä niissä periaatteissa, joiden mukaan sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistusta on eri vaiheissa tehty. Hänninen (2017a, 17) kiinnittää huomiota vuonna 2015 aloittaneen Sipilän hallituksen hallitusohjelman uusliberalistiseen henkeen. Hallitusohjelmassa lähtökohtana pidetään sitä, että tilanteesta ja olosuhteista riippumatta ihmisten tulee kantaa vastuuta itsestään, omaisistaan ja läheisistään, mikä lisää yhteiskunnassa vallitsevaa keskinäistä luottamusta. Hallitusohjelman mukaan (Ratkaisujen Suomi 2015, 20) jokaisen ihmisen tulee voida kokea pystyvänsä vaikuttamaan, tekemään valintoja ja ottamaan vastuuta. Yksilön vastuullistamista korostavassa ajattelussa laajan julkisen, jaetun vastuun pohjalle rakennettu hyvinvointivaltio on tuottavuustappioita aiheuttava, ja omaa yritteliäisyyttä ja luovuutta vähentävä. Julkisen vastuun korostamisen pelätään tekevän kansalaisista passiivisia ja riippuvaisia. Tässä ajattelussa julkisella vallalla ei myöskään ole velvollisuutta huolehtia niistä kansalaisista, jotka eivät 11

itse kykene itsestään huolehtimaan ei ainakaan nykyisellä tavalla tai nykyisessä laajuudessaan. Siksi julkisen vallan tulisi rajata vastuitaan. Hyvinvointivaltion pyrkimys kansalaisten väliseen tasaarvoisuuteen on uusliberalismille vieras. (Hänninen 2017a; Mäntysaari 2016; Juhila 2008, 50.) Saari (2017) sanoittaa tätä muutoksen olevan pohjimmiltaan hyvinvointivaltion ja markkinayhteiskunnan uuden valtatasapainon hakemista. Hyvinvointivaltion institutionaalisten rakenteiden toimintaympäristö on vaiheittain muuttumassa markkinamekanismiin perustuvaksi. Kirjoittaja käyttää tästä muutoksesta termiä markkinayhteiskunnallistuminen. Tässä ajattelussa sosiaalisesta kansalaisesta on tullut markkinoilla valintoja tekevä kuluttaja myös sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Saari (2017) pohtii hyvinvointivaltion ja markkinayhteiskunnan yhteensovittamista myös eriarvoisuuden näkökulmasta, mikä on sosiaalityölle kiinnostava näkökulma: Markkinayhteiskunnallistumisella voi olla hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Erityistä huomioita kiinnitettävä tällöin perinteisten tuloerojen ohella myös statuserojen aiheuttamin hyvinvointi- ja terveyseroihin. Yhteisen hyvän ja markkinamekanismin yhteensovittaminen on Saaren (2017, 482) tulkinnan mukaan haastavaa. Suomalainen sosiaali- ja terveyspolitiikka ei ole ollut vain etuuksia ja palveluita, vaan myös yhteisen hyvän sääntelyä joka on kohdentunut muun muassa juurikin alkoholiin. Lähtökohtana on ollut ajatus sosiaali- ja terveyspoliittisen järjestelmän institutionaalista rakennetta tukevasta yleishyödyllisyydestä, jonka nimissä on asetettu rajoja markkinoiden ja yritysten toiminnalle. Nämä toimintatavat näyttävät olevan vähitellen muuttumassa markkinalähtöisimmiksi. Tämänkaltainen ajattelu on ollut havaittavissa myös suomalaisessa alkoholipolitiikassa. Vastuullisen kansalaisen ihannetta sovittaessa alkoholipolitiikkaan tulisi kuitenkin tunnustaa se, että alkoholiin liittyvät haitat ovat kuitenkin usein luonteeltaan vuorovaikutuksellisia. Kun kyseessä on alkoholi ja päihteet, on itselle ja toiselle koituvien haittojen keskinäissidos vahva. Haitat voivat osua myös täysin viattomiin, kuten sikiöihin tai pieniin lapsiin, sivustaseuraajiin tai esimerkiksi rattijuopumuksen aiheuttamissa liikenneonnettomuuksissa muihin henkilöihin niin, että he ovat itsekin osallisena alkoholihaittojen muodostumiseen. Tämä asettaa myös yksityisyyden ja kuluttajan vapauden teemat uuteen valoon. Vapaus voi vaarantaa muiden oikeuksia ja aiheuttaa heille haittoja, joihin altistumiseen ei voi itse vaikuttaa. Haitat kuormittavat myös yhteiskunnallisia instituutioita ja palvelujärjestelmää, mikä laajentaa haitoista kärsivien piiriä yksilöstä rakenteelliselle tasolle. Alkoholihaitat eivät siten ole vain yksilön henkilökohtainen riski, vaan yhteiskunnan yhteinen riski. (Warpenius ym 2013, 204-206.) 12

Viime vuosina julkisen vallan sääntelyä on purettu muun muassa taksien toiminnasta ja kauppojen aukioloajoista. Tätä tutkielmaan laadittaessa suomalaisessa yhteiskunnassa keskustellaan apteekkitoimialan sääntelyn purkamisesta. Monia näitä esimerkkejä yhdistää se, että lainsäädäntö on joutunut mukautumaan kaupallisten toimijoiden ja teollisuuden intresseihin. Muun muassa Tuominen ja Österberg (2013, 193) pitävät todennäköisenä, että alkoholipoliittisesta sääntelystä joudutaan tulevaisuudessa entisestään luopumaan markkinoiden ja elinkeinointressien hyväksi. Merkkejä tästä nähtiin vuoden 2017 lopulla hyväksytyn alkoholilain uudistuksen myötä, joka toi vahvemmat 5,5- prosenttiset alkoholijuomat Alkoista päivittäistavarakauppoihin ja siten laajemman jakelun piiriin. Alkoholilain uudistuksen sisällöstä kerrotaan tarkemmin luvussa 1.2. Toisaalta tupakan käyttö on viime vuosina vähentynyt voimakkaasti. Viimeisen 20 vuoden aikana miesten tupakointi on puolittunut 30 prosentista 15 prosenttiin (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2018b). Taustalla on mittavat lainsäädännölliset rajoittamistoimet ja veronkorotukset, joita on ohjaillut voimakas kansanterveydellinen intressi. Näillä on ollut laaja poliittinen kannatus ja myös yleinen mielipideilmasto on kääntynyt tupakoinnille kriittiseksi. Voisiko näin käydä myös alkoholille? Toistaiseksi alkoholin ja tupakan välinen kehityskulku on kulkenut kuitenkin lainsäädännöllisen sääntelyn suhteen eri suuntiin: Tupakoinnin saatavuutta on hankaloitettu ja verotusta kiristetty ja näiden toimien takaajana on vankka yhteinen poliittinen tahtotila. Alkoholin osalta on päädytty päinvastaisiin ratkaisuihin, tosin verotus nousi hieman vuodelle 2019 ja myös pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelmaan oli kirjattu alkoholiveron maltillinen korotus (https://vm.fi/alkoholiverotus, luettu 6.8.2019, Osallistava ja osaava Suomi 2019, 27). Sosiaali- ja terveysministeriön perusti vuonna 2017 työryhmän, jonka tarkoitus oli pohtia keinoja, joilla tupakointi saataisiin loppumaan vuoteen 2030 mennessä. Ryhmä julkaisi loppuraporttinsa toukokuussa 2018 ja päätyi esittämään muun muassa tupakkaveron korotuksen jatkamista seuraavilla hallituskausilla, useita keinoja nuorten tupakoinnin aloittamisen vähentämiseksi, savuttomien ympäristöjen laajentamiseksi, mainonnan rajoittamiseksi sekä tupakoinnin lopettamisen tukemiseksi (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018). Alkoholinkäytön lopettamiseksi vastaavia laaja-alaisia rajoituspyrkimyksiä ei ole. Vahvan alkoholipolitiikan tulevaisuuden mahdollisuuksia puolestaan lisää Tuominen ja Österberg (2013, 194) pohdintojen mukaan se, että noin kymmenesosa alkoholin käyttäjistä juo puolet kaikesta kulutetusta alkoholista. Kirjoittajat arvioivat ettei sen vuoksi nykyistä tiukemmat alkoholimarkkinoiden ja käytön rajoitukset juurikaan vaikuttaisi väestön valtaosan elämään. Tämän ajatuksen takana on arvio siitä, että kun rajoitusten vaikutukset koskevat pääosin pientä 13

väestöryhmää, lisäisi se mahdollisuuksia saada alkoholipoliittisille rajoitustoimenpiteille laajaa kannatusta. 2.2 Alkoholilainsäädännön kokonaisuudistus 2010-luvun suomalaista alkoholipolitiikkaa on leimannut pyrkimykset uuden alkoholilain valmistamiseen ja voimaansaattamiseen. Lakia pohjustettiin vuosien ajan ja jo edeltävän Kataisen/Stubbin (v.2011-2015) hallitusten toimesta. Alkoholilainsäädännön uudistamispaineet nousivat siitä ymmärryksestä, että lakia pidettiin yleisesti vanhentuneena, eikä voimassa ollut laki vastannut lakiteknisesti voimassa olevaa perustuslakia. Aikaisempi alkoholilaki oli tullut voimaan vuonna 1995 ja se perustui niin keskeisiltä periaatteiltaan kuin rakenteiltaan vuonna 1932 voimaan tulleeseen väkijuomalakiin sekä vuoden 1968 alkoholilakiin ja keskiolutlakiin. Sittemmin alkoholilainsäädäntöä oli myös täydennetty lukuisilla erillisillä asetuksilla, joita lain uudistuksen myötä haluttiin yhtenäistää. (HE 100/2017, Tigerstedt ym. 2018, 255.) Helmikuussa 2016 silloinen perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk.) esitteli pohjaesityksensä alkoholilain uudistamiseksi hallituksen jäsenistä muodostetulle hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen ministerityöryhmälle. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan (stm.fi/alkoholilain-kokonaisuudistus, luettu 15.9.2018) lain pohjaesityksessä pyrittiin tasapainoon alkoholihaittojen vähentämisen ja elinkeinotoiminnan etujen välillä. Tuo sama tasapainoilu leimasi koko lain jatkokäsittelyä poliittisessa päätöksentekoprosessissa sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa, jota käytiin aikakaudelle tyypillisesti erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa keskustelu oli paikoin hyvinkin kärjekästä. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät saivat uuden alkoholilain pohjaesityksen käsiteltäväkseen ja toukokuussa 2016 eduskuntaryhmien edustajat sopivat keskeisistä linjauksista alkoholilain uudistamiseksi (stm.fi/alkoholilain-kokonaisuudistus, luettu 15.9.2018). Tuolloin tehtyihin linjauksiin kuului muun muassa vahvemman 5,5 prosenttisen alkoholin myynnin laajentaminen Alkoista päivittäistavarakauppohin. Suomalaiseen lainsäädäntöprosessiin kiinteästi kuuluen lakiesitys annettiin asiantuntijatahojen lausuntokierrokselle marraskuussa 2016, minkä jälkeen esitystä vielä viimeisteltiin sosiaali- ja terveysministeriössä. Eduskunnalle hallituksen esitys uudeksi alkoholilaiksi annettiin syyskuussa 2017. Uudistuksen jälkeenkin lain periaatteisiin kuuluu alkoholijuomien valmistuksen, tukkumyynnin, vähittäismyynnin ja anniskelun luvanvaraisuus, myynti- ja anniskelupaikkojen sijaintia ja aukioloa 14

määrittävät säännökset, alkoholituotteiden ostoikärajat, sekä päihtyneitä asiakkaita koskevat rajoitukset. Anniskelua koskevaa sääntelyä purettiin ja korvattiin lisäämällä sekä tukemalla elinkeinoharjoittajien omavalvontaa (HE100/2017). Lain merkittävin muutos oli 5.5 % vahvuisten alkoholijuomien tuominen Alkoista päivittäistavarakauppaan ja laajemman myyntiverkoston piiriin, kauppoihin, kioskeihin ja huoltoasemille. Lisäksi lakiuudistus sisälsi muun muassa niin sanotun. Happy hour mainonnan mahdollistamisen ravintoloille, itsenäisten ja pienten panimoiden mahdollisuuden hakea käsityöläisoluen myyntilupia aluehallintovirastoilta, ravintoloiden aukioloaikojen vapautumisen sekä Alkon aukioloajan pitenemisen. Myös alkoholijuomien anniskeluun tuli lain myötä muutoksia, jatkossa yhdellä anniskeluluvalla oli mahdollista anniskella kaikkia alkoholijuomia entisten a-, b- ja c-lupien sijaan. (HE 100/2017.) Eduskunta hyväksyi uuden alkoholilain lopullisesti 19.12.2017 ja Tasavallan presidentti vahvisti lain 28.12.2017. Laki astuivoimaan kahdessa vaiheessa: Osa lakimuutoksista tuli voimaan jo vuoden 2018 alussa ja kokonaisuudessaan laki astui voimaan 1.3.2018. 2.3 Käyttö, kulutus ja haitat 2.3.1 Suomalaisten alkoholin käyttö ja kulutus Suomalaisten alkoholinkulutusta on tarkasteltu 1970-luvulta lähtien niin sanotulla kokonaiskulutusmallilla. Malli koostuu alkoholijuomien tilastoidusta vähittäis- ja anniskelukulutuksesta, sekä tutkimusten perusteella arvioidusta tilastoimattomasta kulutuksesta, jonka tärkeimmät lähteet ovat ulkomaan matkoilta tuotu ja ulkomailla nautittu alkoholi. Mallin lähtökohtana on tieteellisesti tutkittu ja vahvasti todettu yhteys väestötasoisen alkoholinkulutuksen ja eri haittojen välillä. Säätelemällä alkoholin hintaa ja saatavuutta on haluttu vaikuttaa sekä kansalaisten juomiin alkoholin kokonaismääriin, että suurkuluttajien määriin ja näin vähentää syntyneitä haittoja. Kokonaiskulutus on katsottu tärkeäksi kansanterveyden määrittäjäksi, jolla on selkeä yhteys niin alkoholihaittojen ilmaantumiseen, kuin niiden esiintyvyyteen. Korostamalla kansanterveysnäkökulmaa painottuu alkoholihaittojen väestötasoinen näkökulma yksilöhaittojen sijaan. (Karlsson 2018, 16, Warpenius & Tigerstedt 2013, 15-16 Warsell 2013, 200-201.) Kun tarkastellaan suomalaisten alkoholinkäyttöä viime vuosikymmeninä, voidaan todeta kulutuksen lisääntyneen huomattavasti 1960-luvulta lähtien. Muutokseen on vaikuttanut paitsi yleiset 15

yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, talouden nousu- ja laskusuhdanteet sekä monet hintoihin ja saatavuuteen kohdistetut toimenpiteet. Kokonaiskulutus kasvoi Suomessa vuoteen 2007 saakka, jonka jälkeen kulutus kääntyi laskuun. Laskun on arvioitu johtuvan muun muassa taloudellisesta laskusuhdanteesta, sekä vuosina 2008-2014 toteutuneista viidestä alkoholiveron korotuksesta. Vuonna 2016 sataprosenttista alkoholia kulutettiin 10,8 litraa yli 15-vuotiasta suomalaista kohti. Tämä on noin 15 % vähemmän, kuin vuonna 2007. (Karlsson 2018, 16-20.) Tästä myönteisestä kehityksestä huolimatta riskikäyttö on kuitenkin yleistä. Suomalaisten alkoholinkäyttö jakautuu hyvin vinoutuneesti: Suuri osa väestöstä juo vain vähän, osa kohtuullisesti, mutta pieni osa erittäin paljon. Valtaosa väestöstä juo siis keskiarvoa vähemmän, mutta suurkuluttajien käyttämät alkoholimäärät nostavat kuitenkin keskiarvon korkealle. (Härkönen ym. 2017) Kansainvälisesti verrattuna suomalaisten alkoholinkulutus on pohjoismaiden kärkeä ja eurooppalaisittain keskitasoa. Muista Euroopan maista Suomi eroaa keskitasoa enemmän siinä, kuinka paljon alkoholia kulutetaan kerralla ja kuinka usein. Vertailtaessa esimerkiksi perinteisiin viinimaihin, erottuu Suomi siinä, että alkoholin käyttökerrat ovat harvempia, mutta kertamäärät suurempia. (Karlsson 2018, 24.) Suomalaisten miesten ja naisten alkoholinkäyttö ja kulutus ei ole aivan samansuuntaisat: Alkoholikulutus painottuu naisilla miehiä enemmän siideriin ja viiniin, sekä long drink- juomiin. Miehet kuluttavat naisia enemmän erityisesti olutta ja väkeviä. Siiderin ja long drink- juomien kulutus painottuu nuorempiin ikäryhmiin, kun taas viiniin ja erityisesti miehillä väkevien kulutus kasvaa iän myötä painottuen myöhempiin ikäryhmiin. Alkoholia käytetään Suomessa pääosin yksityisissä tiloissa: Tyypillisin alkoholin nauttimispaikka on suomalaisilla oma tai toisen koti. Yksityisasuntoihin sijoittuu noin 60 % juomistilanteista. Anniskelupaikoissa tapahtuu noin 16 % miesten ja 20 % naisten juomiskerroista. (Härkönen ym. 2017.) 2.3.2 Alkoholin aiheuttamat haitat Kulutuksen ohella ovat kasvaneet myös haitat, sillä kuten aiemminkin todettua, kokonaiskulutuksen ja alkoholihaittojen välillä vallitsee vahva yhteys. Erityisen voimakkaasti on kasvanut alkoholista johtuvien kroonisten sairauden esiintyminen (Karlsson 2014, 24). Yksilöön vaikuttavien terveydellisten ja väestötasolla tarkasteltavien kansanterveydellisten riskien ohella on tunnistettava myös alkoholinkäytöstä seuraavat yhteiskunnalliset haitat. Kansanterveysnäkökulma korostaa haittojen tarkastelua väestötasoisesti, mutta liberalisoituvassa yhteiskunnassa alkoholihaittoja halutaan tarkastella kuitenkin usein nimenomaan käyttäjälle itselleen koituvina haittoina ja alkoholia 16

yksityisasiana. Kynnys puuttua yksilön juomiseen on siksi varsin korkealla ja muille kuin alkoholinkäyttäjälle itselleen aiheutuvat haitat ovat alkoholipoliittisesti melko jännitteinen tutkimusalue. Kun näkökulma onkin yksilölle koituvien haittojen sijaan alkoholinkäyttäjän toisille ihmisille aiheuttamissa haitoissa, syntyy hyvin nopeasti ajatus alkoholinkäyttäjien tiukemmasta kontrollista ja yksilön tiukemmista rajoista ja toisaalta tällainen näkökulma tarjoaa tahtomattaan argumentteja yksilön syyllistämisen puolesta. (Warpenius & Tigestedt 2013, 15-19; Warsel 2013, 200.) Yksilö- ja väestötason ohella alkoholihaittoja voidaan tarkastella myös yhteisötasoisesti. Tällöin huomio kääntyy yksilöön kohdistuvasta päihdetyöstä yhteiskunnalliseksi toiminnaksi ja paikallisella tasolla tapahtuvaksi alkoholipoliittiseksi vaikuttamiseksi. (Warpenius & Tigestedt 2013, 16-18). 2.3.3 Päihdeasiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluissa Sosiaali- ja terveyspalveluiden työntekijöille, sosiaalityöntekijät mukaan lukien, päihdehaitat ovat tuttu ja arkityötä kuormittava ongelma. Päihdeasiakkaita kohdataan sosiaali- ja terveyspalveluissa varsin laajasti niin kunnallisissa peruspalveluissa kuin erikoissairaanhoidossa. Selvitettäessä palveluissa kohdattuja päihdetapauksia, ovat päihde-ehtoiset asioinnit yleistettävissä useimmiten miesten tekemiksi. Tyypillisin päihdeasiakas on keski-ikäinen mies, mutta naisten osuus päihdeasiakkuuksista on kuitenkin ollut tasaisessa nousussa. Päihdetapauslaskennan tavoittamien päihdeasiakkaiden keski-ikä oli 47 vuotta. Naiset olivat jonkin verran miehiä nuorempia ja naisasiakkaista miehiä huomattavasti suurempi osa oli alle 30-vuotiaita. (Kuussaari ym. 2014.) Päihdetapauslaskennan asiakkailla alkoholi on useimmiten pääpaihde, mutta monipäihteisyyden lisääntyminen on ollut viime vuosina yleistyvä ilmiö. Erityisen yleistä monipäihteisyys eli usein päihdyttävien aineiden käyttö on alle 35-vuotiailla päihdeasiakkailla ja etenkin nuorilla naisilla. Päihde-ehtoiset asiakkaat ovat usein monella tapaa huono-osaisia. Heidän elämäntapaansa luonnehtii yleisesti muun muassa yksinäisyys, asunnottomuus ja työttömyys. Jos päihdeasiakkailla on perhettä ja alle 18-vuotiaita lapsia, on perhe tyypillisesti lastensuojelu palveluiden piirissä. Huomioitavaa on, että sosiaalinen huono-osaisuus lisää usein päihteitä käyttävien riippuvuutta palveluista, sillä tällöin mahdollisuudet hankkia yksityisiä palveluita tai nojautua omien sosiaalisten verkostojen tukeen ovat vähäisempiä. (Kuussaari ym. 2014.) Päihdetyö voidaan määritellä päihdepolitiikkaa toteuttavien toimien kokonaisuudeksi. Osaksi päihdetyön kokonaisuutta katsotaan niin haittoja ennaltaehkäisevä päihdetyö, kuin 17