netin monta hyvää ystävää ikiajoiksi. Luojalle kiitos, että kadotin yhteyden osaan miehistä vain haavoittumisen takia. Ensimmäisen kunniamerkin saatuani otan vähän juotavaa olen pysynyt raittiina jo jonkun aikaa. Tässä mielialassa kaikilla on paljon sanottavaa, joten pääsemme nukkumaan vasta myöhään. 18. joulukuuta. Yöllä satoi taas lunta. Peseydymme puhtaassa lumessa ja leikimme lumisotaa. Aamuauringon loisteessa hanki välkkyy kuin se olisi täynnä timantteja. Kaikkialla on epätavallisen hiljaista. Rintamalta kuuluu ainoastaan satunnaisia räjähdyksiä ja laukauksia; pelkkää häirintää. Eilen kylässä näytettiin elokuvia. Osa joukkueen miehistä oli yleisönä ja tänään on meidän vuoromme. Talossa leijuu houkutteleva tuoksu, kun tulemme elokuvista. Katja ja Mattka yllättävät meidät venäläisellä borssikeitolla. Siinä on hapankaalia, täytettyjä tomaatteja ja runsaasti purkkilihaa, ja se maistuu todella hyvälle. Keitto on tervetullutta vaihtelua. Paul Adam viettää paljon aikaa Katjan kanssa. He nauravat paljon yhdessä, mutta en ole kateellinen. Katja esittelee perhekuviaan, kun menen heidän luokseen. Pari kuvista on maalauksia. Kuka tuo on? kysyn, ja Katja vakavoituu. Hän sanoo jotakin mitä en ymmärrä. Paul on oppinut paljon venäjää ja kertoo, että maalaukset esittävät Katjan veljiä, jotka hekin ovat sodassa. Yksi veljistä on maalannut suurimman osan kuvista; häntä pidetään taitavana muotokuvamaalarina. Yhtäkkiä Katja purskahtaa itkuun. Hän kiroaa sotaa, nostaa karheat kätensä kohti kattoa ja sanoo: Vojna kaput! ja uudestaan: Vojna kaput! Se tarkoittaa sodan täytyy loppua. Katja-parka! Mekin toivomme sodan loppuvan, mutta kuka tietää, milloin se loppuu. 19. joulukuuta. Tänään kaikki on toisin; rauhasta ei ole tietoakaan. Tykistökeskityksen kumina alkaa heti, kun herään. Se voimistuu koko ajan. Vihdoinkin venäläisten suurhyökkäys alkaa. Pystyvätkö etulinjan miehet pysäyttämään vihollisen? Ei! Venäläiset murtavat linjat ja meidät hälytetään asemiin. Istumme jo kuorma-auton lavalla, kun Katja tulee hyvästelemään meidät. Hänen silmänsä ovat kyynelissä. Vais- 137
toaako hän jotakin? Tästä taistelusta tulee yksi rankimmista ja moni mies kuolee tai haavoittuu. Onneksi emme tiedä sitä etukäteen. Katja seuraa autoa pitkän matkan ja jää vilkuttamaan meille, kun kuorma-auto kiihdyttää vauhtia. Lopulta katoamme mutkan taakse. Autot ajavat ulos kylästä luonnon muovaaman syvänteen suojaan. Rintamalta kantautuvat taistelun äänet voimistuvat tasaisesti. Loikkaamme lavalta ja odotamme hyökkäyskäskyä. Yhtäkkiä eteemme ilmestyy useita T-34-panssarivaunuja. Ne ovat vain muutaman sadan metrin päässä harjanteen huipulla ja tulittavat kylää. Sana leviää kulovalkean tavoin: vihollinen on murtautunut jalkaväkilinjojen ja vuoristojoukkojen puolustamien linjojen läpi ja jyrännyt parin kilometrin päässä kylästä olevan tykistöaseman. Murroksesta soljuvat venäläisjoukot siirtävät jo vangiksi jääneitä saksalaisia muualle. Selustassa rynnäkkötykit ja panssarivaunut siirtyvät asemiin ja aloittavat voimallisen välienselvittelyn T-34-vaunujen kanssa. T-34:t ovat hyviä maalitauluja seistessään lumen peittämällä harjanteella. Pian olemme tuhonneet kaksikymmentä vaunua ja menettäneet itse vain kaksi. Loput venäläispanssarit hakeutuvat turvaan. Keskipäivän lähestyessä me panssarikrenatöörit käymme toimeen. Joudumme etenemään avoimessa maastossa ilman minkäänlaista suojaa. Vihollinen on odottanut tällaista tilaisuutta ja tervehtii meitä raivokkaasti koko raskaalla aseistuksellaan. Helvetti on irti ja hukumme väkivallan ja loputtoman tuhon myrskyyn. Taivaalla pyörii ryhmä lentokoneita, jotka pudottavat pommeja meidän ja panssarivaunujen päälle. Vaunut levittävät savua pysyäkseen näkymättömissä. Samaan aikaan me makaamme täysin avoimessa maastossa ja toivomme voivamme kaivautua piiloon kuin myyrät. Maa tärisee pommien räjähtäessä. Joka puolella haavoittuneet kutsuvat lääkintämiestä tuskaisesti huutaen. Juoksemme jyrisevän helvetin läpi ja yritämme kaikin keinoin löytää edes jonkinlaista suojaa. Selviämme tykistön ristitulesta, mutta kuolema ei suinkaan jätä meitä rauhaan. Venäläiset konekiväärimiehet nakuttavat meitä piiput sauhuten ja panssarintorjunta- ja kenttätykit seuraavat jokaista liikettämme. Polttavat luodit viuhuvat ohi ja repivät reikiä ohueen lumihankeen. Ihoa polttaa ja heittäydyn taas maahan. Löin leuan olaltani livennee- 138
seen konekivääriin, kun painuin matalaksi. Näen hetken tähtiä, mutta hyppään takaisin ylös ja juoksen oikealle kohti matalaa, lumen peittämää pensasaitaa. Luodit viuhuvat maahan. Muutaman sekunnin ajan muistan kuinka monesti olen viime viikkojen aikana pyyhältänyt pakoon vihollisen luotisateessa. Toistaiseksi olen ollut onnekas ja selvinnyt aina ehjänä Jumalan armosta. Selviänkö myös tällä kertaa? Toimin niin kuin aina ennenkin: juoksen kyyryssä ja pelkään koko ajan, että minuun osuu hetkenä minä hyvänsä. Tuntuu kuin sähkö virtaisi pitkin kehoani ja selässäni kulkisi kuumia aaltoja. Hiki pursuaa otsaltani silmiin niin, että niitä kirvelee. Aina välillä heittäydyn maahan ja painan pääni olkapäiden väliin kuin kilpikonna. Koska osuma alavartaloon ei välttämättä tapa, päätän edetä pensasaidan luo ryömimällä mahallani jalat edellä. Pian säntään kuitenkin pystyyn ja jatkan juoksemista konekivääri olalla. Tuntuu kuluvan ikuisuus ennen kuin pääsen kakkosmieheni kanssa pensasaidalle. Lopulta pääsemme kuitenkin perille ja saamme edes vähän suojaa. Takana haavoittuneet vaikeroivat myllätyllä pellolla, koska eivät enää pääse juoksemaan. He makaavat kuolleiden seassa ja kierivät kuolinkouristuksissaan verilammikoissa. Alle kymmenen askelen päässä Willi Krause makaa verisenä. Willi on kuollut ja hänellä on edelleen selässään Fritz Hamannin sinne sitoma konekiväärin jalusta. Vieressäni makaa Dreyerin ryhmään kuuluva nuori panssarikrenatööri. Hänellä on päässään avohaava, ja hän yrittää kurkottaa jalustaa, muttei ulotu siihen. Häneen osuu konekiväärin sarja, ja luotien repimä ruumis retkahtaa maahan. Vieressäni oleva Paul Adam näki saman. Hänellä on vinkuva yskä ja hänen silmänsä häilyvät. Hän irrotti oman jalustansa juostessaan ja kantoi sitä oikeassa kädessään, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua häntä. Taustalla panssaroitu miehistönkuljetusvaunu yrittää kerätä haavoittuneita. Kauempana pensasaidan tuntumassa venäläiset makaavat juoksuhaudoissaan. Kevyiden joukkueiden konekiväärit tulittavat heitä sivulta. Hyökkäys jatkuu. Panssarivaunut ja rynnäkkötykit etenevät laajassa rintamassa ja ampuvat venäläisten asemiin. Sitten venäläistykistö aloittaa moukaroinnin uudestaan. Tällä kertaa kranaatit putoavat venäläisten omiinkin asemiin. Venäläiset ampuvat hädissään vihreitä valoraketteja ja seuraavat tykinlaukaukset osuvatkin meidän ja 139
venäläisten väliin. Ampukaa äkkiä vihreitä valoraketteja! joku huutaa, ja saman tien taivaalle nousee vihreitä valoja meidän asemistamme. Temppu menee täydestä! Seuraavat laukaukset on suunnattu takanamme olevaan mutavelliin. Panssarivaunujen tukemana etenemme melko hyvää vauhtia. Oikealla olevat joukkueet heittävät jo käsikranaatteja venäläisten juoksuhautoihin. Konekiväärissäni on täydet lippaat ja rynnäköin muiden kanssa kohti juoksuhautoja. Venäläiset yllättyvät ja menevät sekaisin. Osa hyppii juoksuhaudoista ja juoksee karkuun ilman kivääreitä. Kaksi venäläistä pysyy raskaan konekiväärin luona ja jatkaa tulittamista. Tyhjennän lippaallisen täydessä vauhdissa kaksikkoon ja osun. Liukastun juoksuhaudan jäiseen reunaan ja sukellan päätä pahkaa sen pohjalle. Edessäni kimaltelee jotakin metallista, ja tunnen repäisyn oikeassa poskessani. Yritän nousta seisomaan konekivääri oikeassa kädessäni, kun edessäni oleva venäläinen yrittää seivästää minut pistimellään. Juuri silloin mies lyyhistyy kasaan luotisateen saattelemana. Fritz Koschinski seisoo juoksuhaudan reunalla konepistoolinsa kanssa, mutta hänen jalkansa pettävät ja hän kaatuu maahan ennen kuin ehtii laskeutua itse hautaan. Tartun hänen maastopukuunsa ja joku auttaa minua kiskomaan hänet alas. Fritz vaikeroi ja irvistää tuskissaan. Minua auttanut sotilas on todella nuori lääkintämies, joka on valkoinen kuin lakana. Hän mutisee jotakin ja tuijotamme molemmat Fritz Koschinskin maastopuvussa olevaa veristä reikää. Lääkintämies haluaa kääntää Fritzin kyljelleen, mutta hän painaa vatsaansa molemmilla käsillään ja valittaa: Antakaa olla, se sattuu! Lääkintämies nyökkää. Häntä on ammuttu vatsaan, hän toteaa. Fritz yrittää nousta itse ylös. Tunnen kuinka veri valuu mahaan. Haluan rohkaista häntä ja mutisen jotakin hänen paikkaamisestaan. Ojennan hänelle käteni ja sanon: Kestä vielä, Fritz! Meillä ei ollut paljon aikaa. Onneksi sinä nappasit hänet. Hän nyökkää ja yrittää hymyillä. Fritz Koschinski pelasti henkeni. Joku muu pelastaa henkeni joskus toiste ja minä pelastan joskus jonkun toisen. Sellaista se on rintamalla. Kaikki yrittävät pysyä hengissä ja pitää myös toverit elossa. Siitä ei juurikaan puhuta, se on täysin luonnollista. 140
Hyökkäys jatkuu vihollisen kaikkia juoksuhautoja ei ole vielä vyörytetty. Juoksen muiden perään kunnes tavoitan Paul Adamin, joka on joukon hännillä. Hän kääntyy ympäri ja sanoo huolestuneena: Voi luoja! Sinähän vuodat kuin teurassika! Mistä tuo tuli? Nyt vasta huomaan kuinka veri valuu poskelta kaulalle. En tunne lainkaan kipua. Waldemar Krekel ilmestyy kapeasta juoksuhaudasta ja pyyhkii poskeani sideharsolla. Sinulla kävi tuuri, se on pelkkä pintanaarmu, Waldi sanoo ja peittää haavan laastarilla. Kun kerron, että hänen hyvää ystäväänsä Fritziä ammuttiin mahaan, hän järkyttyy ja sanoo: Ne ovat vaikeita vammoja. Toivottavasti Fritz ei syönyt ennen kuin häneen osui. Kaikki tietävät, mistä Waldi puhuu. Meitä ei ole kielletty syömästä ennen hyökkäystä, mutta vanhojen konkarien mukaan mahaa ei pidä koskaan täyttää taistelun kynnyksellä. Tyhjällä vatsalla on paljon paremmat selviytymismahdollisuudet kuin täydellä, jos saa osuman vatsaan. Kukaan ei tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta se kuulostaa uskottavalta. Monet sotilaat, minä mukaan luettuna, ottavat neuvosta vaarin; toiset eivät voi vastustaa kiusausta ja heidän on pakko syödä. He eivät voi olla syömättä kylmiä muona-annoksiaan, vaikka taistelu olisi juuri alkamassa. Osa miehistä syö ajomatkalla ja toteaa: Syöty mikä syöty. Tai: Ei iivanalle voi jättää hyvää ruokaa. Tuntuu siltä, että monet miehistä yrittävät rauhoitella itseään. Kaikkihan ovat hermostuneita ennen taistelua. Toivomme hartaasti, että Fritz Koschinski selviytyy ja jatkamme eteenpäin kapeassa juoksuhaudassa. Yhdessä kohdassa on niin paljon kuolleita venäläissotilaita, että pääsemme hädin tuskin ryömimään ruumiiden yli. Piruparat suurin osa näyttää yhtä nuorilta kuin me. He olivat vihollisiamme ja halusivat tappaa meidät. Enää he eivät voi satuttaa meitä vaan makaavat maassa liikkumatta ja ääneti, aivan kuin monet lumen peittämällä arolla lojuvat toverimme. Heidät erottaa vain asepuku. Voi olla, että venäläismiesten haudoille ei pystytetä puuristejä niin kuin meidän kuolleillemme Dneprovkassa. Takaa tulevat joukkomme hautaavat heidät tilaisuuden tullen joukkohautaan ja polttavat ruumiit, kun vihollinen on ajettu pois kokoontumisalueelta. Pimeän turvin vetäydymme takaisin vähän matkaa ja kaivamme 141
asemat uuteen linjaan. Iloksemme puolustusasemia on joka puolella, ja panssarivaunutkin suojaavat meitä. Uusien asemien kaivaminen jäiseen maahan olisi ylivoimainen haaste. Nytkin selkä on hiestä märkä, kun hajotamme jäistä maata kaivaessamme konekiväärille uutta asemaa. Yön aikana kuulemme kuinka venäläiset palaavat ja alkavat kaivaa asemia aivan nenämme edessä. Erotamme selvästi, että he käyttävät hakkuja ja muita työkaluja maan rikkomiseen. Vältymme uudelta taistelulta, koska he keskittyvät kaivamiseen. Ruoka- ja ammustäydennykset pääsevät siis ehjinä perille. Ajajat kertovat huonoja uutisia hyökkäyksessä kaatuneiden ja haavoittuneiden määrästä. Toisen pataljoonan komentajan kuoleman lisäksi entinen joukkueenjohtajamme ja nykyinen ensimmäisen pataljoonan komentaja haavoittuivat. Saman kohtalon kokivat myös kaksi muuta saman pataljoonan upseeria sekä korkea-arvoinen lääkintäupseeri. Vanhus sai kuulemma osuman vasempaan käsivarteen. Joukkueen johdossa on nyt kaikille tuntematon luutnantti. Joukkueesta on kaatunut seitsemän ja haavoittunut 21 miestä. Heidän joukossaan ovat Willi Krause ja nuori panssarikrenatööri Hanke, joka siirtyi raskaiden aseiden osastosta. Lukuun lisätään vielä kaksi haavoittunutta, jotka ovat olleet joukkueessa vasta pari päivää. Kranaatinheitinosastolla on neljä haavoittunutta. Toisen joukkueen kerrotaan kärsineen erityisen raskaita tappioita. Siitä on jäljellä enää yhdeksäntoista miestä ja loput ovat haavoittuneita tai kuolleita. Tämä oli erittäin huono päivä, eikä se jää huomaamatta. Voiton suoma itsevarmuus kokee kolauksen, kun ajattelen siitä maksettua kor keaa hintaa. 20. joulukuuta. Yritämme Paul Adamin kanssa parannella puolustusta koko yön ja pysymme samalla lämpiminä. Pakkanen kiristyi yöllä ja saimme viltin lämmikkeeksi. Aamun koittaessa vihollisesta ei näy jälkeäkään. Venäläiset ovat maastoutumisen mestareita. Tuntia myöhemmin taivaalle kerääntyy pilviä ja lumisade alkaa. Se sopii meille, koska lumi peittää kaiken valkoiseen harsoon ja naamioi asemamme. Paul tuijottaa herkeämättä kiikaritähtäimen läpi ja huomaa kauempana pari lumikumparetta, joiden takana uskomme 142
vihollisen piileskelevän. Venäläiset pysyvät kuitenkin näkymättömissä. Keskipäivän lähestyessä he moukaroivat meitä kiivaasti kranaatinheittimillä, ja pian sen jälkeen oikeasta sivustasta kuuluu lähitaistelun ääniä. Erotamme myös panssarivaunujen ja panssarintorjuntatykkien ääniä. Meidän alueellamme on kuitenkin hiljaista. Illan pimettyä kuulemme taas hakkujen ja lapioiden kalinaa, joka jatkuu pitkälle yöhön. Vihollinen vahvistaa hyökkäysasemiaan ja yrittää häätää meidät uudestaan päätaistelulinjalta. Rykmentin johto käskee meitä pysymään poteroissa kunnes vaara on ohi ja jalkaväki sekä vuoristojoukot tulevat vapauttamaan meidät. Sen kun näkisi! 21. joulukuuta. Aamulla näkyvyys on surkea, mutta lunta ei kuitenkaan sada. Yöllä meille tuotiin olkia, joiden avulla eristämme jäistä maata ja pysymme vähän lämpimämpinä. Vihollinen tulittaa meitä tauotta kranaatinheittimillä ja konekivääreillä. Emme voi kurkistaa suojista, joten pysymme hiljaa emmekä paljasta asemiemme tarkkaa sijaintia jos oletetaan, etteivät venäläiset hyökkää. Illalla on taas hiljaista. Waldi ja Dreyr tulevat katsomaan meitä. He kertovat, että viholliskarkuri paljasti venäläisten suunnittelevan suurhyökkäystä. Hankimme poteroon ylimääräisiä patruunalaatikoita. Yöllä on todella kylmä ja nukkumista on turha edes ajatella. Joka henkäyksellä parransänkeen muodostuu pieniä jääpuikkoja. Ehdotan, että kaivaisimme juoksuhaudan kapeaan päähän polveen asti ulottuvan tunnelin, jossa voisimme nukkua. Paul innostuu ideasta ja käymme työhön. Ehdimme kaivaa penkkaa puolisen metriä ja jatkamme kaivamista kulmassa, joka suojaa meitä sirpaleilta. Jäiset seinät suojaavat meitä rusentumiskuolemalta. 22. 23. joulukuuta. Rintama on pysynyt hiljaisena ja mietimme, ovatko venäläiset näin suvaitsevaisia vielä joulunakin. Se olisi mukavaa, mutta emme luota heihin. Ylivääpeli on järjestänyt jotakin erikoista meille etulinjan miehille. Toivottavasti venäläiset eivät häiritse jouluyötä. 143
24. joulukuuta. Yö on taas hyytävän kylmä, mutta tunnelissa sitä ei huomaa. Kääriydyn vilttiin ja maavaatteeseen vahtivuorojen välissä ja nukun sikeästi. Pian kranaatit viuhuvat taas päämme päällä. Venäläiset yrittävät yllättää meidät, eivätkä poterot aina suojaa meitä. Kranaattien viheltäessä heristän korviani ja kuuntelen ääntä tarkasti. Olen harjaantunut erottamaan kaikki mahdolliset rintamalta kantautuvat äänet. Edestä ei kuulu mitään uutta, kranaatinheittimet moukaroivat asemia seuraavat puoli tuntia. Kun keskitys loppuu, korpraali Plischka jota kutsutaan Professoriksi hänen laajan tietämyksensä ansiosta toisesta raskaasti aseistetusta ryhmästä ryntää luokseni tohkeissaan ja kertoo, että kersantti Dreyer kuoli kranaatin osumaan. Hänen lisäkseen kuoli kaksi panssarikrenatööriä. Yksi lääkintämiehistä kertoi Plischkalle, että Fritz Koschinski kuoli vatsaansa saamaan osumaan pääsidontapaikalla. Huonoja uutisia, jotka muistuttavat meitä kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Yllättäen päivällä ei tulekaan enää lisää hyökkäyksiä. Pilvet ovat matalalla ja aina välillä sataa lunta. Vähän väliä kuulemme terävän kiväärinlaukauksen ja heti perään luoti räjähtää kevyesti paukahtaen. Venäläiset tarkka-ampujat käyttävät räjähtäviä patruunoita, jotka repivät ihmiseen suuren reiän. Konekiväärimiehet vastaavat tarkka-ampujien tuleen lyhyillä sarjoilla saatuaan tarpeekseen tulituksesta. Muona-annokset jaetaan pimeän turvin. Mukana on perunasalaattia ja lihakimpale jouluaaton kunniaksi. Kahvin sijasta pakin kanteen kaadetaan teetä ja rommia. Lisäksi kaikki saavat rintamapakkauksen eli kaksi tupakka-askia ja joulupipareita. Ylivääpeli viivytti kotoa lähetettyjen pakettien jakamista usean päivän ajan, jotta saisimme ne vasta jouluna. Saamme Paulin kanssa meille osoitetut paketit. Levitämme lahjat maavaatteen päälle. Äitini laittamassa paketissa on makeisia ja pieni tekokuusen oksa, jossa on hopeanauhaa ja pieniä kärpässieniä. Lisäksi paketissa on kynttilä ja kynttilänjalka. Hienoa, nyt voimme viettää joulua! Paul sanoo ja pitelee oksaa. Mikä ettei, minä totean. Levitämme maavaatteen ahtaan poteron päälle ja lisäämme painoksi patruunalaatikoita. Kyyristymme kuoppaan ja sytytämme kynttilän kuusenoksaan, jonka Paul on asettanut litistettyjen pakettien 144
päälle. Ajattelemme kotona odottavia rakkaitamme ja rouskutamme pipareita. Rommilla terästetty tee nousee päähän. Yhtäkkiä Paul rikkoo hiljaisuuden: Hauskaa joulua! Nyökkään hyväksyvästi. Hyvää joulua, Paul! Olen ihmeissäni, kun Paul alkaa laulaa joululaulua; yleensä hän odottaa jonkun toisen aloitetta. Hän alkaa laulaa Jouluyötä ja minä mumisen mukana. Kuulostamme säälittäviltä ja Paulkin huomaa sen. Parin säkeen jälkeen hän vaihtaa laulua. Hän kuulostaa pehmeältä ja alakuloiselta. Hän lopettaa laulun kesken ja kohauttaa olkapäitään. Ei onnistu! Ymmärrän häntä. Nyt ei tee mieli laulaa joululauluja. On tapahtunut vaikka mitä, emmekä voi olla ajattelematta tovereitamme, jotka eivät ole juhlimassa kanssamme. Menetimme Dreyerin ja kaksi nuorta panssarikrenatööriä vain muutama tunti sitten. Kolme päivää sitten kaatuivat Willi Krause, Fritz Koschinski ja nuori krenatööri Hanke monien muiden ohella. He odottivat joulunviettoa selustassa niin kuin mekin. Toimistossa on edelleen kirjeitä ja paketteja osalle miehistä. Kirjeiden kirjoittajat eivät vielä tiedä, etteivät vastaanottajat koskaan lue niitä. Ajatuksiimme uppoutuneina kuulemme tutun vihellyksen ja kranaattien räjähdykset. Iivana ei siis anna meidän hengähtää edes jouluaattona. Sammutamme kynttilän ja kurkistamme pimeään yöhön. Taivaalle lentelee valojuova-ammuksia koko rintaman leveydeltä. Saimme sentään jouluvalot, Paul sanoo katkerasti. Emme vieläkään näe liikettä, mutta erotamme lähestyvien rakettien omintakeisen äänen. Stalinin urut! yksi kevyen joukkueen sotilaista huutaa. Sukellamme tunneliin ja kuulemme heti räjähdyksen. Kranaatinsirpale osuu yhteen ammuslaatikkoon ja kierii poteroomme. Venäläiset soittavat urkujaan vielä kahdesti ja sitten tulee taas hiljaista. 25. joulukuuta. Aamukahdeksalta venäläisten rummutus jyrää ylitsemme kuin hirmumyrsky. Ryömimme tunneliin ja käymme välillä tarkistamassa tilanteen. Olemme valmiina puolustautumaan, mutta siihen päästään vasta, kun vihollinen on edennyt kantaman päähän. Olen ollut aikaisemminkin keskellä vihollisen raskasta tulitusta, mutta 145
Täydennykset saapuvat Stalingradin tenniskentälle. Vartiopaikka tuhoutuneessa tehtaassa Stalingradissa.
Pako Stalingradista marraskuun lopussa 1942. Etulinja katosi monen silmistä paksussa sumussa. Lokakuu 1943. Takaisin itärintamalle.
Nikopol joulukuu 1943. Jouluposti on saapunut. Nikopol 31. joulukuuta 1943. Uudenvuoden hiustenleikkuu taistelujen lomassa panssariauton suojassa.
Ajoneuvot etenivät mudassa telaketjuajoneuvojen vetäminä. Toukokuu 1944. Saimme saaliiksi ajokuntoisen T-34:n Jassyn lähellä.
Tohtori Salomon ja Gustav Koller saivat ritariristin samana päivänä. Kirjoittaja (oikealla) erään taistelutoverin kanssa sotilassairaalassa.