Kritikernytt 4/2005 Kritiikin Uutiset Kritiikin kritiikkiä
Ari Liimatainen, Syksyn lähettiläät (2005) S A R V SUOMEN ARVOSTELIJAIN LIIT TO Kritiikin Uutiset 4/2005 F I N L A N D S K R I T I K E R F Ö R B U N D Pääkirjoitus... 3 Suomen arvostelijain liitto ry SARV Finlands kritikerförbund rf. (per 1950) Hallitus Puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen puheenjohtaja@sarv.fi Jäsenet Ville Hänninen, Eeva Kauppinen, Ritva Kolehmainen, Kimmo Korhonen, Otto Lappalainen, Jukka Mallinen, Pessi Rautio, Lars Saari ja Antti Selkokari Varajäsenet Antti Lindqvist ja Päivi Taussi-Forsman Järjestösihteeri Ilona Hannikainen Toimisto Hietalahdenkatu 2 B 23 a, 00180 Helsinki Puh: (09) 612 7351, Fax: (09) 612 7352 Kritiikin Uutiset (per 1969) kritiikin.uutiset@sarv.fi Numero 4/2005 Päätoimittaja Jouko Huru Ulkoasu Pia Pettersson Painopaikka Hämeen Kirjapaino Oy, Tampere Kultti ry:n jäsenlehti (www.kultti.net) Irtonumero 5 euroa, vuositilaus 20 euroa Tilaukset ja ilmoitukset SARV:n toimistosta puh (09) 612 7351, info@sarv.fi www.sarv.fi/kritiikinuutiset.html Tiliyhteys: Sampo 800014-777 786 Suomen arvostelijain liitto SARV on eri taiteenalojen arvostelijain ammatillinen yhteenliittymä. Sen pyrkimyksenä on jäsenten toiminnan edistäminen ja ammattitaidon kohottaminen. Liitto toimii jäsenten taloudellisen, sosiaalisen ja oikeudellisen aseman parantamiseksi yhteistyössä muiden järjetöjen kanssa. SARV:n kautta voi saada ammattitaitoisia kriitikoita erilaisiin tilaisuuksiin: seminaareihin alustajiksi, paneelikeskustelujen osallistujiksi ja erilaisten taide- ja kulttuurikilpailujen arvosteluraatien jäseniksi. Liiton jäsenyyttä voivat hakea vähintään vuoden ajan tiedotusvälineiden palveluksessa olleet arvostelijat, kulttuuritoimittajat ja avustajat. Jäsenhakemukseen on liitettävä kymmenen arvostelunäytettä. Näistä yhden näytteen on oltava vuotta vanhempi. Jäsenhakemuslomakkeita saa liiton verkkosivuilta tai toimistosta. K R I T I I K I N U U T I S E T 2 Heikki Kastemaa Kriitikot vertailussa: Kriitikon tehtävä olla kriittinen... 4 Markku Soikkeli Nettikritiikin toinen sukupolvi... 7 Ann-Christine Snickars Porträtt av en kritiker: Elisabeth Nordgren... 8 Ari Helander Musiikkilajit sekoittuvat sekoaako kriitikko?... 10 Erik Satie Kriitikkojen ylistys... 12 Jouku Huru Mikä kritiikissä mättää? Teatterijohtaja Jussi Helminen... 14 Jouku Huru Jos... Elämäni koirana... 15 Otto Lappalainen Kirjallisuuslehden teon lyhyt oppimäärä... 16 Päivi Taussi Susirajan takaa: Ilmainen lippu... 17 Koulutusraportointia... 18 Marjo-Riitta Simpanen: Uutta virtaa arvosteluun Ritva Kolehmainen: Yhteistyö antaa ymmärrysta Juha Drufva Vino sihti Päänsä ilveillä eläjät... 19 Iiris Pakarinen Idealismi ja realismi kohtaavat lastenkirjakritiikissä... 21 Otto Lappalainen Kriitikon työ: Matkailu avartaa... 22 Timo Keinänen Puheenvuoro: Onko SARV taisteleva ammattiliitto... 22 Siskotuulikki Toijonen Puheenjohtajan palsta Yhä vähemmästä yhä enemmän... 23
P ä ä k i r j o i t u s Hyvästä ja huonosta kritiikistä puhutaan tässä lehdessä varsin suorin sanoin. Samoin osaavista ja osaamattomista kriitikoista. Keskeiseksi teemaksi nousee kritiikin kritiikki. Teatteriohjaaja Jussi Helminen väittää, että kriitikot itse kestävät kritiikkiä kaikista vähiten. Väitteessä on perää, mutta kaikkia koskevaksi yleistykseksi siitä ei ole. Herneen nenäänsä vetäjiä toki on, mutta taitavat ja itsetuntoiset kriitikot kyllä kestävät itsekin kritiikkiä. Pahimpia kriitikoita ovat tietenkin besserwisserit ja toisten nonchaleeraajat kriitikko Marja Mustakallion sanoja lainatakseni. Vahvojen näkemysten esittäminen on eri asia kuin jumalan sijaisena oikeassa oleminen. Satiiri ja ironia ovat kirjoittamisen lajeja, joiden avulla voi puhua kipeistä asioista. Näissä merkeissä julkaistaan 80 vuotta sitten edesmenneen ranskalaisen säveltäjä Erik Satien teksti, jossa hän ylistää kriitikkojen erinomaisuutta. Yksi osuvimmista Satien huomioista on, että malka kriitikon omassa silmässä muuttuu kaukoputkeksi, jolla kritiikin kohdetta arvioidaan. Tällaisen pahanilkisen kritiikin jäljet ovat valitettavan pitkät ja tuhoisat. Nimekkäiden kollegoiden teksteistä voi helposti poimia esimerkkejä ilkeästä kritiikistä, mutta rehellisyyden nimissä monilla rivikriitikoillakaan kai ilmaisu sallitaan ei ole kanttia ensimmäisen kiven heittoon. Alentava kyykyttäminen on jo totta aikamme viihdekulttuurissa. Toivottavasti loanheittoa ei oteta nykyistä laajemmin käyttöön taidekritiikissä. Koulutuksella on tässä oma tehtävänsä. Rakentava kritiikki on eettisesti kestävä nimike hyvälle arvostelulle. Rakentavan kritiikin lähtökohdiksi lainaan teatteriohjaaja Helmisen sanoja: hyvällä kriitikolla on yleissivistystä ja sydäntä; hän tietää, mutta on viisas ja osaa kirjoittamaansa kieltä. Eettisesti kestävintä kritiikkiä ei ole tekosiveä kaunosieluisuus. Tekotaiteellinen estetisointi on eräiden kriitikoiden helmasynti. Nämä arkkiviisaat osoittelevat usein rosoisempien taiteiden ja kritiikkien suuntaan. Selvää on, että anarkistisimmilta tahoilta tulee rankinta vastakritiikkiä. Kovaa kritiikkiäkin tarvitaan, jos on sen paikka. Mutta mitä kovemmin ampuu, sitä selkeämmin on esitettävä perustelut jotta niihin voi tarttua. Pitää muistaa lauluntekijän sanat: rumuus kantaa kauneutta kainalossaan. JOUKO HURU 3
Kr iitikot ver tailussa Kritiikon tehtävä olla kriittinen Kriitikoista puhutaan usein yksiäänisesti laulavana kuorona. Erik Kruskopfin, Maila-Katriina Tuomisen ja Erkki Pirtolan tekstien vertailu paljasti heidän kirjoittamisensa ja lähtökohtiensa erilaisuuden. Eroja on myös kriitikoiden tavoissa osallistua taide-elämään. Erik Kruskopf on paitsi Hufvudstadsbladetin kriitikko ja kolumnisti, myös kymmenien taideaiheisten kirjojen toimittaja ja kirjoittaja. Hän on kirjoittanut Tove Janssonista ja hänen näkemyksellisestä tekstistään on Suomen taideteollisuuden historiikki (1975). Kritiikkiantologioita häneltä on julkaistu parikin kappaletta. Kruskopf aloitti yleistoimittajana, jonka jälkeen hän sai esimieheltään luvan kirjoittaa taiteesta. Tällainen kriitikonura, joka alkaa yleisjournalistina, yleistyi vasta 1960- luvulla, kun niin sanottu asiantuntijakriitiikki muuttui journalistisen kritiikin suuntaan. Jos taidekritiikin tärkeä ominaisuus on sen jatkuvuus, Kruskopf on alansa klassikko. Ensimmäinen kritiikki julkaistiin 1950-luvun alussa ja työ jatkuu aktiivisena tänään. Journalistisia taitojaan Kruskopf on käyttänyt matkoillaan ja haastatteluissaan. Hän oli muun muassa Venetsian biennaalin levottomuuksien silminnäkijä 1968. Kruskopfin keskeisiä teemoja on suhde modernismiin. Kirjan Den föräldrande modernismen (1978) arvostelu sai otsikon: Modernismista tuli epämoderni. Teksteille antaa täyspainoisuutta erilaisten taide-elämän ilmiöiden ja taidepolitiikan kommentoiminen. Se on aihe, joka lähes puuttuu kotimaisesta kulttuurijournalismista. Eiväthän pelkät uutiset maailmaa elätä. Ja aikana, jolloin kritiikin nimiin kirjoitetaan kaikenlaisia taiteen tuotekuvauksia, Kruskopf antaa erinomaisen ohjeen: kriitikon työ on olla kriittinen. Aistit ja havainto Suomen uusin taidemuseo saa kävijän polvilleen. Avarassa aulassa tuoksuu puu. Sitä on haisteltava niin läheltä kuin mahdollista. (...) Tuoksu on lumoava, se kietoutuu kävijän ympärille kuin hyväily. (18.10.1997) Näin aloitti juttunsa Maila-Katriina Tuominen Hämeenlinnan taidemuseosta. Hän aloitti uransa Aamulehdessä 1970-luvun alussa. Kuvataiteesta kirjoittelu laajeni radio- ja televisiokritiikkiin ja kirjallisuuteen. Vuonna 1995 Tuomisesta tuli kulttuuritoimituksen päällikkö. Sitten ura kääntyi taidekriitikosta varsin odottamattomaan suuntaan, ihmisoikeustoimittajaksi. Tuominen suuntaa havaintonsa usein myös muualle kuin taideteoksiin. Kritiikin ovat saaneet esimerkiksi Tampereen puistojen kukat ja penkit, kaupunkikuvan keskikaljakippolat ja hämäläinen maisema. Värien kuvaus on kritiikkiteksteissä harvinaista. Tässä Tuomisen sensualismia Yves Kleinin Tampereen näyttelystä vuonna 1997: Sininen nousee upottavana ja imevänä pintaan jostakin piilotajunnan kerroksesta. Tuntuu siltä, että väri nielee katsojan, liuottaa hänen lihansa ja luunsa. Vieläkin Kleinin sininen läikähtelee tajunnan pohjalla imevänä ja nielevänä pintana. Vaikka eräässä haastattelussaan hän sanoo inhoavansa makarooni- ja hernekeittoa, kriitikkona Tuominen on melko kaikkiruokainen. Hän kirjoittaa niin juukalaisesta käsityöstä, Rapukirjasta kuin kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjallisuudestakin sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. ( Lastenkirjoissa sanat ovat leipää ja kuvat ovat voita. 29.11.1997) Kuraattoriksi Tuominen ei juuri ole ryhtynyt. Palkintotuomarin roolissa hän on toki esiintynyt, viimeksi Mäntän kuvataideviikkojen palkinnonsaajan valitsijana kesällä 2005. Tampereen kulttuurielämän taustavaikuttaja hän myös on. Kritiikkejä voisi luonnehtia analyyttisen selkeiksi visioiksi, joissa saattaa olla myös kriittistä jyrkkyyttä. Kun viime kesänä pohdittiin Venetsian biennaalin kotimaista panosta tai poisjäämistä, Tuomisen näkemys pohjoismaiseen näyttelytilaan oli kipakka jo kesällä 1997: Pohjoismaiden paviljonki on ongelmallinen näyttelytila. Toisaalta se on kuin pelkkää ilmaa suurine ikkunoineen, toisaalta taas juuri siitä syystä Giardinin puisto hallitsee tilaa. Kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana en ole koskaan nähnyt tässä paviljongissa onnistunutta näyttelykokonaisuutta. Syy ei välttämättä ole teoksissa eikä tekijöissä, vaan siinä miten tila käytetään hyväksi. (20.06.1997) Tuominen ottaa vastuunsa myös yleisön kasvattajana. Nykytaiteen arvostelujen ohessa väliin mahtuu klassikoiden ja vanhan taiteen arviointeja, joka on viisas valinta lukijoiden kannalta. Eihän puhdas nykytaiteen parissa kippurointi kritiikkiä paranna. 4 K R I T I I K I N U U T I S E T
Erkki Pirtolan ajankuva julkaistiin Komposti-lehdessä 1979. Taide- ja aatehistorialliseen tarinaan yhdistyy ajankohtainen kriittinen strategia. Kapina ja video Jos kriitikot olisivat pappeja, Erkki Pirtola olisi korkeakirkollisen leipäpapin sijasta loistava maallikkosaarnaaja. Ilta-Sanomiin ja Taide-lehteen kirjoittanut Pirtola on viime aikoina hän on tullut tunnetuksi ITE taiteen esiintuojana. Varhaisista kirjoituksista Komposti-lehteen julkaistiin 1980-luvun lopulla antologia Kirjoituksia Kompostista. Pirtolan Komposti-kausi, kuten yleensä vaihtoehtoliikkeet, oli herderiläistä kulttuurikritiikkiä. Siinä etsittiin vaihtoehtoja monokulttuuriseksi elähtyneelle suomalaiselle ilmapiirille. Kulttuuri oli elämäntapa ja asenne, taide ja kritiikki olivat sen toteuttamisen keino. Pirtolan kritiikki oli strategiaa. Pirtola lopetti sen, minkä J-O Mallander aloitti. Erkki Pirtolan kritiikkiä 1970-luvun lopun kriitikkona voisi verrata Leo Lindsteniin, joka vaikutti kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Elina Hekka on kirjoittanut osuvasti Leo Lindstenistä ja undegroundin ja kansallisromantiikan epäpyhästä allianssista : Yhtä lailla kalevalainen kansankulttuuri ja Suomen luonto kuin seksuaalisuuteen liittyvien tabujen rikkominen tai itämaisten uskontojen puoleen kääntyminen edustavat antimodernia utopiaa olemisen luonnollisesta tilasta yhä pitemmälle teknistyvässä ja organisoituvassa modernissa maailmassa. Entä mikä erottaa Pirtolan 1970-luvun lopulla ja Lindstenin kymmenen vuotta aikaisemmin? Lindsten jatkoi epäilevää ja osittain torjuvaa suhtautumistaan kansainvälisen taiteen joihinkin suuntauksiin, kuten kotimaisilla kriitikoilla oli ollut tapana 1800-luvulta alkaen. Erkki Pirtolan suhde kansainvälisyyteen on avoin. Varhaisissa teksteissä on kriitikoille harvinaista koomisuutta. Pirtolan koomisuus syntyy anagrammeista (uudet sanat kirjaimia vaihtamalla), oksymoroneista (antiteettinen retoriikka, kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä), moniselitteisyydestä, fragmentaarisuudesta ja reversaaleista (sanan kääntäminen toisinpäin). Taiteen avantgardeen on liittynyt tavallisesti innovatiivinen kritiikki. Kriittisyys suuntautuu usein taiteen ulkopuolisen maailman pahuuteen ja pinnallisuuteen. Taide on salaliitto maailman pahuutta ja ilkeyttä vastaan, hyvien välinen sopimus pahoja vastaan. Pirtolalle moderniteetti ei ole eteenpäin kiitävä voima, vaan ihmistä, ihmisyyttä ja ihmiskuntaa koskeva uhka, joka pelkistyy metaforanomaiseen keskuskäsitteeseen, autoon. Pirtola kysyi, että jos taiteen marginaalit ovatkin keskeistä ja taiteeseen sidottu taide mariginaalia. Silloin: Todellinen taiteen emämaa löytyykin lastentarhoista, Steiner-kouluista, undergroundista, hullujenhuoneilta, presidentin muistikirjasta, betonigraffiteista, oudoista yöllisistä performansseista, ufokuvista, viidakkoshamaanin houreista... (IS 24.4.1990) Heikki Kastemaa 5
Vakuuttavaa, elävää ja mielikuvituksellista Mitkä ovat kriitikkojen keinot? Minkälaisia menetelmiä, strategioita ja konteksteja he käyttävät ja millä tavalla he osallistuvat taide-elämään? Hufvudstadsbladetin Erik Kruskopfin tekstit ovat journalistisesti erittäin luettavia. Taide-elämän tarkkailu ja asiantuntemus ovat hänen kriitikon keinojaan. Kruskopf on taide-elämän kommentaattori. Aamulehden Maila-Katriina Tuomisen lähtökohtana on usein pohdinta, joka perustuu havaintoihin. Hänen kritiikkinsä strategiana on paikallisuus ja kansainvälisyys. Osallistujana Tuominen on ollut asiantuntijan roolissa. Erkki Pirtola on kriitikkotaiteilija, taiteilijakriitikko. kuraattori ja promoottori. Roolien sekoitus on avantgardetaiteelle tyypillistä innovatiivista taidekritiikkiä. Pirtolan kritiikki on strategiaa, jossa liittoudutaan pahaa maailmaa vastaan hyvän nimissä. Entä kolmen kriitikon julkaisukontekstit? Hufvudstadsbladet seuraa valppaasti ja tehokkaasti taide-elämän tapahtumia ja pystyy tarvittaessa kriittiseen keskusteluun, vaikka seuranta onkin kas kummaa painottunut suomenruotsalaisiin taiteilijoihin. Aamulehden valtakunnallinen kuvataide-elämän seuranta on vähentynyt. Ilta-Sanomat on syventynyt puhtaaseen henkilökeskeiseen journalismiin, kun Erkki Pirtolan piristävät taidejutut ovat jääneet pois. Kriitikot sijoittuvat lopullisessa vertailussa tasaveroisiksi. Kruskopf vakuuttaa lukijan asiantuntemuksellaan, Tuominen elävillä havainnoillaan ja Pirtola mielikuvituksellaan. Heikki Kastemaa Kruskopf Tuominen Pirtola kritiikki tekstinä journalistinen eheys, hyvä alku ja loppu aistimellisuus, laajentuminen ulos taiteesta kielelliset pelit, sanaväännökset, ajankohtaisuus kritiikki metodina taidehistoria, taide-elämän seuranta, näkemyksellisyys havainto, pohdiskelu tajunnallisuus, mielikuvitus, kulttuurihistoria kritiikki strategiana taiteen viestintä, jatkuvuus, puolueettomuus paikallisuus ja kansainvälisyys, ulkopuolisuus innovaatio, taide salaliitto, avoimuus kontekstit suomenruotsalaisuus, Suomi, Eurooppa tamperelaisuus, kansainvälisyys, etnisyys kansallisuus ja kansainvälisyys, antroposofia osallistuminen kirjoittaja, tarkkailija, vaikuttaja kriitikko, tarkkailija, vaikuttaja taiteilijakriitikko, kuraattori, promoottori Kaavio: Heikki Kastemaa 6 K R I T I I K I N U U T I S E T
Originaalikuva: Marjo-Riitta Simpanen Internet voi merkitä kritiikki-instituutiolle paitsi uudenlaista julkisuutta myös demokraattisempaa kirjoittamisen ja keskustelemisen tapaa. Nettikritiikin toinen sukupolvi Internetissä ilmestyy edelleenkin niukasti samantasoisia julkaisuja kuin kulttuurialan aikakauslehdet ja tv-ohjelmat. Suomessa ammattimaisia kritiikkijulkaisuja ovat kirjallisuuden Kiiltomato (perustettu 2000), elokuvien Film-o-holic (1997) ja tietokirjoille omistettu Agricolan arvostelupalvelu (1997). Kulttuurijulkaisujen nettienemmistönä on värikäs joukko sivustoja, joilla harrastajat julkaisevat arvosteluja tärkeiksi kokemistaan teoksista. Suurin osa harrastajien kritiikeistä kohdistuu elokuviin, mutta myös muilla taiteen lajeilla on kommentoijansa. Nettikritiikit ovat muuttuneet netin kehittyessä mediana. Internetin keskustelukulttuuri on pikemminkin hajonnut kuin yhtenäistynyt 10 15 vuoden aikana, mutta netin kokema muutos mediana ja julkisuutena on vaikuttanut siihen, kenelle arvostelijat kokevat kirjoittavansa; kritiikkihän kirjoitetaan aina jotakin yleisiä oletuksia vasten. Nettikritiikkien voisi nähdä elävän jo toista sukupolvea, koska internet on kadottanut asemansa vastakulttuurina. Vielä viitisen vuotta sitten mikä tahansa netissä julkaistu kirjoitus oli lähtökohtaisesti kriittinen, kirjan tai elokuvan virallisen merkityksen kiistävä. Netin kiistävästä vaiheesta periytyy käsite net criticism, joka käsittää kaiken internetissä julkaistun (kriittisen) kirjoittelun. Tänä päivänä julkisuutta ei olekaan ilman nettinäkyvyyttä. Internetin massiivisesta suosiosta huolimatta turhautuminen tuntuu vallanneen kulttuurialan nettijulkaisut. Suomikaan ei ole tukenut nettijulkaisemista, edes kulttuurialalla. Tämän olen saanut nähdä läheltä Kiiltomadon toimituskunnassa. Vaikka Kiiltomato edustaa kriitikonkin kannalta ainoaa vaihtoehtoista keskustelupaikkaa kirjallisuudesta, se on joutunut joka vuosi kamppailemaan rahoituksesta. Internet voi merkitä kritiikki-instituutiolle paitsi uudenlaista julkisuutta myös demokraattisempaa kirjoittamisen ja keskustelemisen tapaa. Demokraattisin tapa verkon hyväksikäyttöön on yhteisöllinen kritiikki. Valmiin kritiikin mielipiteet allekirjoittaa kollektiivi ja ideoita voi jättää muiden editoitavaksi. Näkyvämpi etu verkkojulkaisussa on samaan teokseen kohdistuvien kritiikkien linkittäminen ja lukijoiden mahdollisuus kommentoida kritiikkejä. Taiteentutkimuksen hellimä ajatus siitä, että tulkitsemme kirjoja tai elokuvia aina johonkin omaksi kokemaamme yhteisöön nähden, voisi nettikritiikeissä saada näkyvät muodot. Perinteisen ja nettikritiikin suurin ero on siinä, että kritiikkinsä todennäköistä lukijaa ei voi kuvitella samalla tavoin kuin päivälehteen kirjoittaessa. Nettikritiikin lukijan voi kuvitella vain sen perusteella, että kyseessä on parhaimmillaan saman lajin tai kirjailijan suosija kuin kriitikko. Markku Soikkeli 7
Ett porträtt av Elisabeth Nordgren Broar mellan kulturer, länder och språk Elisabeth Nordgren har tusen järn i elden. Hon chefar för teaterkritiken på Hufvudstadsbladets kulturredaktion, hon upprätthåller kulturella kontakter i alla väderstreck och är engagerad i människorätts- och yttrandefrihetsfrågor, inte minst som ordförande i Finlands Pen. Hon har suttit med i många prestigefyllda juryer och priskommittéer i hemlandet och i Norden. Elisabeth Nordgren har varit skrivande journalist sedan slutet av 1960-talet. När jag träffar henne för intervjun föreslår hon att vi går till Pressklubben. Den har inte öppnat för dagen, men det är ingen svårighet för henne att få personalen att släppa in oss där. Vi får en timme för oss själva under rader av porträtt på kolleger, sådana som ännu är aktiva och andra som redan är skuggor och borta. Jag studerade svensk litteratur och filosofi på uni, höll på med det ganska länge, för samtidigt jobbade jag som kritiker och journalist. När jag började skriva för Hbl i början på 1970-talet handlade det mycket om nordisk litteratur, svensk, norsk och dansk. Efter Henry G. Gröndahls död 1978 fick jag ta den finskspråkiga litteraturen, och så började jag specialisera mig på den. Leino-sällskapet och 60-talet Bekantskapen med finsk litteratur fungerade som en bro mellan de finska och svenska kulturkretsarna. Det gjorde också Eino Leino -sällskapet som hon blev medlem i redan på 1970-talet. Elisabeth Nordgren är noga med att understryka att sällskapets uppgift inte är att dyrka Leinos minne (en sådan sammanlutning finns också) utan mer för att upprätthålla den kritiska och debattglada attityd han visade prov på i sina tidningsinlägg kolumner skulle vi kalla dem idag. Som en tredje bro till det finska måste man nämna äkta mannen sedan 1970, Harry Forsblom, författare, översättare och kritiker. Några stänk av 60- och 70-talsminnen dalar ner över vårt samtal, ett av dem är förhöret hos skyddspolisen sedan Elisabeth skrivit på en appell för vapenvägraren Erik Schüller, som ådrog sig fängelsedom för uppvigling och fortsatt vapenvägran. Nu är förhållandet till skyddspolisen ett annat, den är i stället en aktör när det gäller att garantera förföljda författares säkerhet i Finland. Ett sådant fall var Taslima Nasrins besök 1994 då hade hon en fatwa över sig. Ett annat är projektet med fristadsförfattare. Man måste se till att ingenting äventyrar författarnas trygghet. Ungdomen blir ju inte dummare Mest handlar det ändå om nuet, om Pen och det internationella engagemanget och om kulturens synlighet i medierna och kritikens roll. Kritiken och recensionsverksamheten är viktig för kulturen. De ska vara en del av den samhälleliga diskursen, men lever sällan upp till det. Det diskuteras väldigt lite i Finland via kulturen. Det är som om författarna skulle ha förlorat den plattformen. Man trappar ner kulturprogrammen i radio och tv, tidningsmaterialet blir också snuttifierat. Alla som jobbar på tidningar märker vad man måste avstå ifrån. Det är synd, för en tidning ska inte behöva tävla med andra medier, tvärtom ska den fördjupa och analysera samhällsdebatten t. ex. genom exemplen litteratur och teater. Min favorittidning är Frankfurter Allgemeine, som har essälånga artiklar och nästan inga bilder. På Hbl har man i alla fall lyckats behålla den traditionella kulturbevakningen, och den ska man förhoppningsvis ha kvar i framtiden också. Jag tror inte att man ska rikta sig till yngre människor genom att popularisera och förenkla. De yngre har ju inte blivit dummare. Men inom tidningsredaktionerna skär en motsättning som alltid funnits, en klichéuppfattning om kultur som någonting elitistiskt, och att texterna om den är fulla av svåra ord. Det är en helt felaktig inställning. Man ska aldrig underskatta sina läsare, utan i stället ge dem ett så intressant stoff som möjligt. Norden, Baltikum och världen De svenska medierna i Finland har ytterligare ett uppdrag, säger Elisabeth Nordgren. De presenterar svenska kulturyttringar för en finskspråkig allmänhet som är större än man tror. Här kan läsarna få del av sådant som inte finns på finskt håll, t.ex. presentationer av nordisk kultur och litteratur. Det nordiska ligger Elisabeth Nordgren varmt om hjärtat, och därför är det med sorg i hjärtat hon tagit del av planerna på att lösa upp de samarbetsstrukturer man under årens lopp skapat för att gynna nordisk kultur. Elisabeth Nordgren var frilans under många år. Först 2000 blev hon fast anställd på Hbl, och då på utrikesavdelningen. Lite senare blev tjänsten som teaterredaktör ledig 8 K R I T I I K I N U U T I S E T
Kulturskribenten och journalisten Elisabeth Nordgren har varit en brobyggare mellan svensk och finsk kultur. Kuva: Leif Weckström och sedan dess är den platsen hennes. På utrikesredaktionen hamnade hon tack vare sina reportagemeriter. Och de samlade hon på sig under resor i Baltikum, i Ryssland och de asiatiska forna sovjetrepublikerna. Ja, om jag varit fast anställd hade jag nog inte gjort allt det jag ser tillbaka på nu. Som frilans motiveras man mer av att jobba med någonting man ser som viktigt än tanken på pengar. Men allting började med en resa till Estland 1985. Författareföreningarna i Estland och Finland och Samfundet Finland-Sovjetunionens estniska sektion stod för arrangemangen som kallades Diktens bro. Jag stötte på en helt ny värld, människor med intellektuell rörlighet och ett helt annat förhållande till den centraleuropeiska kulturen än här. Det var som att få en smitta man aldrig senare hämtat sig ifrån. En reporter är inte rädd I februari 2003 åkte Elisabeth Nordgren på reportageresa till Tjetjenien tillsammans med Hbl-fotografen Evy Nickström. Det var ett uppdrag som inte var riskfritt. Men hur rädd får man bli som reporter? Jag tog det mest som ett uppdrag. Men jag har tidigare varit på svåra ställen, jag var i Turkiet som Penrepresentant i en fredsdelegation tre gånger på 90-talet. I kurdområdena där hamnade vi framför soldater med gevär som sa, att ger ni er inte av på sekunden så skjuter vi. Det var värre än Tjetjenien, där vi reste i konvoj med fullt beväpnade soldater, Putins specialstyrkor. Vi slank ju inte in hemligt heller, utan var där officiellt i en grupp utländska journalister. Men vi kunde inte röra oss hur som helst, i basarerna kunde vad som helst ligga. Man berättade hur enkelt det är att framställa en bomb. Högexplosiva ingredienser placeras i ett cigarrettpaket som man bara slänger iväg... Och vi måste stänga av våra mobiltelefoner för att inte utlösa minor. Och hur ser Elisabeth Nordgrens fritid ut, finns den? Vissa går på gym, för mig är det alla föreningar som upptar min fritid. Det är någonting jag valt själv, för att jag är intresserad och för att jag är en social person. Det gör också att man utvecklar sig hela tiden. Men på somrarna gör jag förstås sommarsaker, tillägger hon nästan urskuldande, läser och simmar och seglar och plockar svamp, Sover och njuter av stillheten. Min man kommer från Jyväskylä och vi har en stuga där. Ann-Christine Snickars Elisabeth Nordgren har redigerat tre antologier baltisk dikt, och givit ut en reportagebok tillsammans med Evy Nickström, Sovjet njet. 1991 året då Sovjetunionen sprack. 9
Musiikinlajit sekoittuvat sekoaako kriitikko? soitetaan selloilla, heviä hoilataan oopperatyylillä, sinfonikot viihtyvät teknoklubeilla. Riittääkö kriitikon ammattitaito, Rokkia kun musiikinlajit sekoittuvat toisiinsa? Näin lennokkaasti pohjusti SARV:n musiikkijaos syyskuussa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä pidettyä seminaaria, jossa pohdittiin musiikinlajien sekoittumisen aiheuttamia haasteita kriitikoille. Keskeisenä kysymyksenä oli, riittääkö pelkkä ennakkoluulottomuus hyvien kritiikkien kirjoittamiseen. Kuinka paljon eri genreistä pitää tietää? Joidenkin teosten kohdalla tieto voi olla hyvin tärkeää, jotta voisi aistia kaikki vieraan aineksen sisältämät merkitykset. Toisaalta musiikin kokemisen kannalta myös yllätyksellisyys on olennaista. Seminaariin oli kutsuttu kolme alustajaa. Säveltäjä Eero Hämeenniemi on tullut tunnetuksi siitä, että hän käyttää teoksissaan vaikutteita bluesista ja eteläintialaisesta karnaattisesta musiikista. Jukka Waldemar Wallenius on rock-kritiikin legenda Suomessa. Hän on perustanut useita rock-lehtiä kuten Soundin ja Fanzinen. FT Marja Mustakallio on pitkän linjan taidemusiikkikriitikko ja musiikin naisnäkökulman asiantuntija. Kriitikko vailla taidemusiikkiinstituution suojaa Eero Hämeenniemi puhui musiikinlajien sekoittumisesta itä länsi-suunnassa. Hänen mukaansa asia nähdään usein vain meidän perspektiivistämme puhumalla säveltäjistä, jotka käyttävät esimerkiksi intialaisen musiikin vaikutteita. Prosessi on kuitenkin symmetrinen, sillä intialaiset säveltäjät ovat jo kauan olleet kiinnostuneita länsimaisesta musiikista ja pyrkineet omaksumaan sitä tuotantoonsa. Tyylien sekoittumisessa on kaksi tapaa. Kun otetaan yksi elementti sieltä ja toinen täältä, on tuloksena mekaaninen sekoitus. Pidemmälle mentäessä ja uusia ideoita työstettäessä alkavat eri ainekset reagoida keskenään. Tällöin syntyy kemiallinen sekoitus, jossa alkuperäiset lähtökohdat eivät enää ole selvästi havaittavissa. Kulttuurien välistä sekoittumista on ollut aina olemassa, mutta nykyään se on helpompaa, koska monet kitkaa aiheuttavat tekijät ovat poistuneet. Länsimainen taidemusiikki on menettänyt asemansa uskonnollisen, sivistyksellisen, taloudellisen ja poliittisen eliitin musiikkina. Lisäksi tiedonvälitys ja matkustamisen helpottuminen mahdollistavat kulttuurisen vuorovaikutuksen aivan eri tavalla kuin ennen. Nykyään ihmiset omaksuvat kulttuurisia elementtejä sieltä täältä, ja kukin muodostaa niistä oman henkilökohtaisen cocktailinsa. Nämä yksilölliset sekoitukset kuuluvat tavoissa säveltää. Myös musiikin kuuntelijan musiikillinen minä on sekoitus: harva kuuntelee musiikkia enää yksiselitteisistä lähtökohdista. Hämeenniemen mielestä myös kriitikolla on nykyään erityinen lupa olla kuunnellessaan oma itsensä. Hän saa ja joutuu lähestymään kuuntelutilannetta yhä useammin vailla länsimaisen taidemusiikkiinstituution suojaa. Rock-kriitikko maailman turhin ammatti Waldemar Walleniuksen alustus ei varsinaisesti liittynyt eri musiikinlajien sekoittumiseen. Sen sijaan rock-musiikki on hänen mielestään sekoittunut siten, että kaikki on alkanut kuulostaa samalta. Tiedätteks, mitä tarkoittaa digital delay? En minäkään kovin tarkkaan tiedä, koska inhoan sitä, enkä totisesti ole vaivautunut perehtymään aiheeseen. Mutta tiedän, että kun vuoden 1989 lopussa lähdin lätkimään perustamastani rock-lehdestä, digital delay ja muut vastaavat tekniset edistysaskeleet olivat tärkein syy, miksi halusin lopettaa rock-levyjen kuuntelemisen. Rock-musiikki tympäännytti Walleniuksen 1980-luvulla, jolloin alettiin julkaista yhä enemmän toinen toistaan muistuttavia rock-levyjä kiitos digital delayn ja paalujunttamaisen rumpujytkeen. Svengin ja ihmismäisyyden hiipumisen rockista sai aikaan myös tuottajien päätös äänittää bändien instrumentit erikseen. Wallenius tarttui valppaasti tähän ilmiöön erään Eppu Normaalin albumin yhteydessä. Olin vastikään kuullut Syrjän Pantsen perfektionistisista tuotantomenetelmistä ja katsoin aiheelliseksi esittää hänelle ja muille hänenkaltaisilleen niin sanottua rakentavaa kritiikkiä. Sain kuulla haukkuneeni suuresti rakastetun Eppu Normaalin, olleeni kriitikko sanan kaikissa negatiivisissa merkityksissä. Asian kruunasi vähän myöhemmin Eppujen singlen kansi. Siinä oli heitelty tikkoja tauluun, jonka toisen puolen muodosti kuva Walleniuksen kasvoista. Tämän jälkeen Wallenius totesi, ettei kannata esittää rakentavaa kritiikkiä. Ei ainakaan sellaisesta bändistä, joka uskoo itseensä niin vankasti, ettei sitä voi mikään muuttaa. Tässä vaiheessa seminaariyleisöltä tuli kysymys lukijoiden suhtautumisesta Walleniuksen kritiikkeihin. Luen- 10 K R I T I I K I N U U T I S E T
Kuva: Marita Nyrhinen Jukka Waldemar Wallenius ei suosittele rock-kriitikoksi ryhtymistä kenellekään. noitsija ei ilmeisesti ymmärtänyt kysymystä, sillä vastausta ei saatu. Hänestä jäi vaikutelma, että hän oli suunnannut kritiikkinsä pelkästään rock-bändeille toivoen palautteen muuttavan yhtyeiden soittotapoja. Walleniuksen loppupäätelmä onkin tässä valossa ymmärrettävä: En suosittele kenellekään ryhtymistä rock-kriitikoksi. En ainakaan ihmiselle, joka on oikeasti kriittinen. Ei siitä seuraa kuin mielipahaa kaikille. Ammattikuuntelijan arkea Marja Mustakallio käsitteli perusteellisessa alustuksessaan kriitikon eri rooleja ja ammattimaisen kuuntelijan tunnuspiirteitä. Mustakallio painotti kriitikon roolia kokijana. Hänen mielestään ainoastaan musiikkikokemus tai yleisemmin taidekokemus on lähtökohta sille, että voi sanoa jotakin. Jostakin syystä suuri osa musiikkikriitikoista kuitenkin julistaa olevansa tietäjiä. Millään muulla alalla en ole havainnut samanlaista asiantuntijuuden haarniskaan pukeutumista ja oikean tiedon, oikean makuarvostelman pöytään lyömistä. Tietämys on pohja arvottamiselle ja kontekstualisoinnille, mutta tietäjä ei saa muuttua toisia nonchaleeraavaksi besserwisseriksi. Kriitikko on työläinen, joka miettii kirjoittaessaan työnsä sisältöä, merkitystä ja siitä saatua korvausta. Vastaako palkkion määrä työhön käytettyä aikaa ja vaivaa? Esityksiä arvioiva kriitikko on myös havainnoija, joka tutkii esitystilanteen kaikkia ilmiöitä. Ketä on lavalla ja yleisönä? Miten yleisö käyttäytyy? Nukkuuko joku, itkeekö kukaan? Miten esiintyjät luovat yhteyden yleisöön? Kriitikko lajittelee esiintyjiä sukupuolen, soitinten, kansallisuuden, temperamentin ja ulkonäön perusteella. Mustakallion mukaan musiikkikulttuurimme on selkeässä murroksessa, koska pitkään pysynyt lajityyppinen jaottelu horjuu. Lähes kaikki musiikin lajit on postmodernissa yhteiskunnassa jollakin tapaa tunnistettu ja hyväksytty. Ammattikuuntelijan tehtävänä on ottaa selvää ja yrittää ymmärtää kaikkea, mitä eteen tulee. Pitää pyrkiä löytämään hyvä ja huono musiikki eri lajeista ja miettiä, mitä lajien yhteentörmäyksestä voi syntyä. Kriitikko on aina tiukan paikan edessä joutuessaan arvottamaan hyvää ja huonoa. Musiikinlajien sekoittumisesta sekaisin menneen kriitikon tärkeä ominaisuus onkin äärimmäinen herkkyys aistia, milloin ollaan tosissaan, milloin musiikki on kasvanut kykyyn koskettaa. Ari Helander 11
Kriitikkojen ylistys En valinnut tätä aihetta sattumalta. Valitsin sen kiitollisuudesta, sillä olen yhtä kiitollinen kuin kiitettävän omaperäinen. Pidin viime vuonna useita esitelmiä aiheesta Eläinten äly ja musikaalisuus. Tänään aion esitelmöidä aiheesta Kriitikkojen äly ja musikaalisuus. Teema on suunnilleen sama, mutta eroavaisuuksiakin on. Eräät ystäväni sanoivat, että aihe on epäkiitollinen. Miten se voisi olla epäkiitollinen? Tässä ei esiinny lainkaan kiittämättömyyttä; en ainakaan näe sellaista: ylistän siis viileästi kriitikkoja. Kriitikoita ei tunneta tarpeeksi hyvin; emme tiedä, mitä he ovat tehneet emmekä mihin he pystyvät. Sanalla sanoen heidät tunnetaan yhtä huonosti kuin eläimet, vaikka kuten eläimet myös kriitikot ovat hyödyllisiä. Aivan. He eivät ole vain kritiikin taiteen luojia, tuon taiteista korkeimman, vaan he ovat myös maailman parhaita ajattelijoita. Heitä voisi kutsua maailmallisiksi vapaa-ajattelijoiksi. Sitä paitsi kun Rodin veisti Ajattelijaa, mallina istui kriitikko. Kuulin tämän tiedon eräältä kriitikolta kaksi tai korkeintaan kolme viikkoa sitten. Se teki minut hyvin, hyvin iloiseksi. Rodin oli heikkona kriitikkoihin. Heidän neuvonsa olivat hänelle kalliit, hyvin kalliit, liian kalliit, ne tulivat hänelle kalliiksi. Kriitikkoja on kolmea lajia: tärkeitä, vähemmän tärkeitä ja ei ollenkaan tärkeitä. Kahta jälkimmäistä lajia ei esiinny; kaikki kriitikot ovat tärkeitä. Ulkomuodoltaan kriitikko on vakavan näköinen, kontrafagottia muistuttava henkilö. Hänessä on voimaa, hän on painovoiman keskus. Kun hän nauraa, hän nauraa vain toisella silmällä, joko hyvällä tai pahalla silmällä. Hän on aina miellyttävä naisten seurassa, mutta pitää herrat rauhallisesti etäällä. Lyhyesti sanottuna hän on aika pelottava, vaikkakin miellyttävän näköinen. Kriitikko on vakava mies, vakava kuin Buddha, siis tumma ja tukeva. Kriitikoiden keskuudessa ei tavata keskinkertaisuutta eikä kyvyttömyyttä. Keskinkertainen tai kyvytön kriitikko olisi virkaveljiensä ivan kohde; hänen olisi mahdotonta harjoittaa ammattiaan, tarkoitan työtä, jolle hän on pyhittänyt elämänsä, sillä hänen olisi lähdettävä maastaan, vaikka se olisi synnyinmaa; kaikki ovet olisivat häneltä suljetut; hänen elämänsä olisi vain pitkää kidutusta, kauhistavan yksitoikkoista. Taiteilija on lopultakin pelkkä uneksija; mutta kriitikolla on todellisuuden tajua ja oma tajunsa, sen lisäksi. Taiteilijaa voidaan jäljitellä; kriitikkoa ei voi jäljitellä eikä lahjoa. Kuinka kriitikkoa voisikaan jäljitellä. Siinäpä pohdittavaa. Loppujen lopuksi siitä ei olisi paljonkaan hyötyä, tuskin lainkaan. Meillä on alkuperäinen ja se riittää. Hän, joka sanoi, että kritiikki on helppoa, puhui joutavia. On oikeastaan häpeällistä sanoa niin: sellaisesta pitäisi olla jotakin seuraamuksia, ainakin parin kilometrin matkalla. Mies joka kirjoitti niin, ehkä katuu sanojaan? Se on mahdollista, se on toivottavaa, se on varma. Kriitikon aivot ovat oikea varasto, suorastaan tavaratalo. Sieltä löytää mitä vain: ortopediaa, tiedettä, vuodevaatteita, taidetta, matkahuopia, paljon erilaisia huonekaluja, ranskalaista ja ulkomaista kirjepaperia, tupakointitarvikkeita, hansikkaita, sateensuojia, villavaatteita, hattuja, urheilua, kävelykeppejä, optiikkaa, hajuvesiä jne. Kriitikko tietää kaiken, näkee kaiken, sanoo kaiken, kuulee kaiken, koskee kaikkeen, siirtää kaikkea, maistaa kaikkea, sekoittaa kaiken ja ajattelee koko ajan. Siinä vasta mies! Se on pakko myöntää! Kaikilla tuotteillamme on takuu! Helteellä tavarat ovat sisällä! Kriitikon sisällä! Nähkää! Katsokaa tarkkaan, mutta älkää koskeko! Ainutlaatuista. Uskomatonta. Kriitikko on samalla tähystäjä, voitaisiin myös sanoa, että hän on reimari. Hän varoittaa karikoista Ihmismielen rannoilla. Rannikon tuntumassa kriitikko valvoo näkymiä uljaan tarkkanäköisenä ja näyttää hieman rajapyykiltä, mutta mukavalta, älykkäältä rajapyykiltä. Kuinka hän on päässyt noin korkeaan asemaan, reimarin ja rajapyykin asemaan? Omasta ansiostaan, josta hänelle pitäisi myöntää ansiomerkki, vaikkapa maanviljelijän ansiomerkki. Maanviljelijän siksi, että kriitikko viljelee Oikeuden ja Kauneuden rakkautta. Saavumme herkkään kohtaan. Kriitikot valitaan asemaansa kuin valikoidut maataloustuotteet, parhaan laatuiset, ensiluokkaiset tuotteet. Lehden toimituksen rakenteelle välttämättömän kriitikon löytää sanomalehden, kuvalehden tai muun julkaisun Johtaja. Suosituksia ei oteta huomioon. Johtaja löytää kriitikon ankaran tutkistelun jälkeen. Tutkistelu on pitkä ja kivulias sekä kriitikolle että Johtajalle. Yksi kuulustelee; toinen on varuillaan. Se on kauhistava taistelu, täynnä odottamattomia käänteitä. Kumpikaan puoli ei kaihda mitään juonia. Lopulta Johtaja vakuuttuu. Yleensä hän vakuuttuu, jos kriitikko on hyvää rotua ja huolellisesti valmennettu. Kriitikko vetää Johtajaa puoleensa, imaisee hänet. On harvinaista, että Johtaja pelastuu. Todellinen kritiikin taito ei ole itsekritiikkiä, vaan toisten kritisoimista: eikä malka omassa silmässä suinkaan estä näkemästä rikkaa lähimmäisen silmässä: tällöin malka muuttuu kaukoputkeksi, hyvin kauas kantavaksi, joka suurentaa rikan suhteettoman suureksi. Maailman ensimmäisen kriitikon rohkeutta tuskin voidaan kyllin ihailla. Muinaisen menneisyyden raakalaiset ottivat varmaankin hänet vastaan vatsaan potkimalla, sillä he eivät tienneet, että olivat tekemisissä kunnioitettavan edelläkävijän kanssa. Omalla tavallaan hän oli sankari. Toista, kolmatta, neljättä ja viidettä kriitikkoa tuskin kohdeltiin sen paremmin. Mutta he edesauttoivat ennakkotapauksen syntymistä: Kritiikin Taide synnytti itse itsensä. Se oli kritiikin syntymäpäivä. Myöhempinä aikoina 12 K R I T I I K I N U U T I S E T
Malka kriitikon silmässä muuttuu kaukoputkeksi nuo Ihmiskunnan Hyväntekijät järjestäytyivät taitavammin: he perustivat Kriitikkokiltoja kaikkiin suurkaupunkeihin. Näin kriitikoista tuli arvostettuja henkilöitä, mikä todistaa, että hyve palkitaan aina. Samalla taiteilijat valjastettiin ja alistettiin kuin tiikerikissat. On oikein, että kriitikot ohjaavat Taiteilijoita. En ole milloinkaan ymmärtänyt Taiteilijoiden epäluuloisuutta kriitikkojen neuvoja kohtaan. Mielestäni epäluuloinen taiteilija osoittaa ylpeyttä väärässä kohdassa, ja se ei ole miellyttävää. Taiteilijoiden kannattaisi arvostaa kriitikkoja enemmän; kuunnella heitä kunnioittavasti; jopa rakastaa heitä; kutsua heidät suvun ruokapöytään sedän ja isoisän väliin. Seuratkoot he minun esimerkkiäni, hyvää esimerkkiä: kriitikon läheisyys häikäisee minut, kriitikko loistaa niin, että räpyttelen silmiäni yli tunnin; suutelen maata, jolle hän on astunut tohveleillaan; juon hänen sanansa suuresta jalkalasista osoittaakseni kohteliaisuutta. Olen tutkinut paljon eläinten tapoja. Ikävä kyllä eläimillä ei ole kriitikoita. Kritiikin Taide on niille tuntematon; en ole ainakaan tavannut ainuttakaan sen alan teosta eläinteni arkistoissa. Ehkäpä kriitikkoystäväni tuntevat sellaisen kirjan, ehkäpä useampia. Toivon heidän olevan niin ystävällisiä, että kertovat minulle, mitä pikemmin sen parempi. Niin, eläimillä ei ole kriitikoita. Susi ei kritisoi lammasta: susi syö sen; ei siksi että halveksisi lampaan taidetta, vaan koska ihailee sen lihaa, jopa luita, tuon hyvän villavan eläimen, niin hyvän lihapadassa. Tarvitsemme rautaista itsekuria, tai jostakin muusta metallista tehtyä. Vain kriitikot voivat pakottaa meidät siihen, vain he saavat meidät seuraamaan sääntöjä etäältä. He haluavat vain painaa mieleemme tottelevaisuuden kultaiset säännöt. Tottelematon on säälittävä; on surullista jos joku ei ymmärrä totella. Mutta pahoja intohimojaan ei saa totella, vaikka ne itse käskisivät. Mistä tunnemme nuo pahat intohimot, jotka kiusaavat meitä kuin syyhy? Niin, mistä? Nautinnosta, jota saamme, kun antaudumme niille, kun annamme niille itsemme, ja siitä, että kriitikot eivät pidä niistä. Heillä ei ole pahoja intohimoja. Eihän toki, ei heillä, kunnon ihmisillä. Heillä ei ole lainkaan intohimoja, ei minkäänlaisia. He ovat aina rauhallisia ja ajattelevat vain velvollisuuttaan, ihmisparkojen virheiden korjaamista ja siitä saamiaan mukavia ansioita, joilla ostavat itselleen tupakkaa, ei sen kummempaa. Siinä heidän tehtävänsä. Se lankeaa noille hyvän neuvon miehille, ja neuvoja heillä on tuhansittain, neuvoja ja neuvostoja. Kiittäkäämme heitä kaikista uhrauksista, joita he tekevät päivittäin meidän hyväksemme; pyytäkäämme Kohtaloa varjelemaan heitä kaikenlaisilta sairauksilta; suojelemaan heitä kaikilta vaaroilta; suomaan heille paljon lapsia, jotka jatkavat heidän omaa lajiaan. Näistä toiveista tuskin on heille hyötyä tai haittaa. Erik Satie (1866 1925) säveltäjä Teoksesta Muistinsa menettäneen muistelmat, suom. Silva Kauko, Jack-in-the-Box 1996 13
Mikä kr itiikissä mättää? Teatterijohtaja Jussi Helminen: Huono Kuva: Jouko Huru Jussi Helmistä suututtaa kriitikko, joka yleensä luulee enemmän kuin tietää. kritiikki tekee surulliseksi Teatterin ammattilaisista kaikkein huonoiten kritiikkiä omasta työstään sietää kriitikko. Vallalla on tällainen piirre. Jos arvostelulle, kritiikille, saa jostain sattuman oikusta julkaistua vastineen, kriitikko sanoo siihen aina oman viimeisen sanansa. Ellei heti, niin seuraavassa vastineen kirjoittajan työtä koskevassa kritiikissä. Vallalla on tällainen piirre. Tämän vallan muistaen alistun kohtalooni ja jatkan. Olen ollut ammatissa yli 30 vuotta, kirjoittanut yli 20 näytelmää, dramatisoinut yli 10, ohjannut yli 80, johtanut kolmea teatteria, ollut perustamassa viittä, toiminut ryhmissä ja isoissa teattereissa kiinteissä työsuhteissa ja freenä. Yhtään kritiikkiä en ole kirjoittanut. Hyvästä kritiikistä Mielelläni olen lukenut kritiikin, jonka kirjoittaja: rakastaa teatteria, vaikkei pitäisi esityksestä; osaa perustella näkemyksensä, niin kehut, neutrit, kuin haukutkin; tietää teatterin eri osa-alueista ja kykenee erittelemään niiden vaikutusta esitykseen; osaa lukea esityksen eri tasoja ja tyylittelyn keinoja erottaa kubismin realismista ja osaa eritellä esitystä sen tyylilajissa; kirjoittaa lukijoille eli katsojille, ei tekijöille tai kollegoilleen; ei ole ikärasisti; tukee harrastajia, mutta osaa erottaa heidät ammattilaisista; omaa yleissivistystä ja sydämen; tietää, mutta on viisas; ja osaa kirjoittamaansa kieltä. Ihan olen ilahtunut, jos kirjoittaja on osannut sijoittaa esityksen: yleisiin teatterivirtauksiin, tyyleihin maassa ja maailmalla; sen esityksen lajin eli genren puitteisiin ja historiaan; ja tai edes tai tekijöiden töiden jatkumoon. Huonosta kritiikistä Minua on suututtanut kritiikki: joka on kirjoitettu, jotta kriitikon nimi jäisi muistiin, eli on kustu lehtimiesten hiekkalaatikkoon; joka kirjoittaa siitä, mitä esityksessä ei ole, eikä siitä, mitä siinä on. Eli siteeraan Kotkaniemen Bonaa haukkuu näyttämölle tieten ja harkiten valitun lehmän huonoksi rumaksi hevoseksi, tai vaikka kubismin huonoksi realismiksi; joka luulee, että esitys on huitaisten tehty; joka luulee, että tekijät eivät ole pyrkineet onnistumaan; joka yleensä luulee enemmän kuin tietää; joka paljastaa kirjoittajan vastenmielisyyden jotain teatterin lajia kohtaan; joka paljastaa kirjoittajan suhtautuvan työhönsä halveksien, eli joka alkaa vaikka sanoilla mitähän tästäkin esityksestä sanoisi ; josta paistaa asenne: kahdeksansataa ihmistä ympärilläni nauroi, en ymmärrä miksi ; joka nostaa amatöörit samaan sarjaan ammattilaisten kanssa. No, nykyään nämä eivät niinkään suututa, kunhan tekevät surulliseksi. Surulliseksi minut tekee Helsingin Sanomien ylivalta: että sen kriitikot haluavat johtaa suomalaista teatteria, mutta eivät tunnusta tätä; että se on saavuttanut mörön aseman tekijöiden mielissä; että se nostaa haluamiaan nimiä ja laskee haluamiaan; että se nostaa ja laskee kokonaisia Helsingin ulkopuo- 14 K R I T I I K I N U U T I S E T
lisia teattereita random-periaatteella eiväthän helsinkiläiset ehdi kaikkia seurata; että tämä niin vaikuttaa helsinkiläistyneisiin päättäjiin; että sen kritiikki vaikuttaa teatterin lipunmyyntiin niin voimakkaasti; että kulttuurin arvostus lehdessä siirrettiin urheilun taakse; että Kajavan toukokuisen kuoleman jälkeen kesti melkein kuukauden, ennen kuin siinä julkaistiin ensimmäinen teatterikritiikki, syyskuuhun mennessä niitä oli alle tiu. Kajava-vainaja oli kuulemma toimituksessa sanonut pidettyään esityksestä, että varatkaa siihen liput tänään, huomenna ette niitä saa. Olen useilta kriitikoilta kuullut luulon, että kritiikki ei vaikuta myyntiin. He eivät niitä lippuja joudu myymään. Helsingin alueella kilpailu yleisöstä on kova tai toisinpäin: joka illalle on tarjontaa niin paljon, että valintaan vaikuttaa Hesari. Kun esitys yleisön puutteen takia ajoissa peruutetaan, freelancerit eivät saa palkkaa, eivätkä ehdi hankkia korvaavaa työtä tilalle. Kirjoittamattomuus tai teilaus siis ajaa monen teatterilaisen kortistoon. Osaan iloitakin Iloitsen siitä, miten muissa kaupungeissa paikallislehti ja paikallinen teatteri tarvitsevat toisiaan. Molemmat esittelevät tulevat ensi-illat ja niiden taustat ja tekijät. Paikalliset lehdet ja teatterit arvostavat toisiaan. Ensi-illan jälkeen kirjoitetaan kritiikki ja julkaistaan se kera kuvien. Molempien kannalta on surullista, jos esitys on ammattitaidottomasti tehty tai kritisoitu. Kriitikolta on teeskentelyä tai ammatillista laiskuutta väittää, että kritiikin luonne ja tehtävä lehdistössä olisi muuttunut. Kriitikko ei ole toimittaja, joka esittelee ihmisiä työn takana tai uutisoi ensi-iltoja. Hyvä kriitikko on subjektiivisesti objektiivinen ja objektiivisesti subjektiivinen. Hän punnitsee näkemäänsä henkilökohtaisesti olemassa olevaan tietoon pohjautuen, hän tunnustaa olevansa yksi katsojista. Vuosien myötä kriitikko paranee, hänen hiljainen tietonsa teatterista lisääntyy. Hän oppii. Kritiikkiä ei tule lopettaa, tulee lopettaa huono kritiikki ei kriitikkoa. Käsikirjoitus: Jussi Helminen, teatterijohtaja Ensi-ilta Kajava-seminaarissa 16.9.2005 Journalismin päivillä Helsingissä Kritiikin Uutisille dramatisoinut Jouko Huru Jo s... Elämäni koirana Jos en olisi kriitikko vaan koira, lukisin Kafkaani vakavissani. Miettisin, mitä Franz Kafka tarkoitti allegorioita vilisevillä teksteillään. Viiltävä on hänen viidenneksi viimeisin novellinsa, Erään koiran tutkimuksia. Jotta ymmärtäisin elämääni koirana, pyytäisin fakiiriani hypnotisoimaan minut ja kysymään, mitä muistan Kafkastani. Oitis olisin kertonut. Meidän koirien lisäksi on joka puolella monen lajisia olentoja, surkeita, vähäpätöisiä, mykkiä, vain tiettyihin äännähdyksiin kykeneviä olentoja. Olisin säälitellyt: Kuinka heikosti he, meihin koiriin verrattuna, pitävät yhtä, kuinka vieraina ja mykkinä ja tietyllä tavalla vihamielisinä he kulkevat toistensa ohi. Me koirat sitä vastoin! Lienee toki lupa sanoa, että me kaikki tosiaankin elämme samassa laumassa, kaikki, niin erilaisia kuin olemmekin niiden lukemattomien ja eroavuuksien vuoksi, jotka ovat käyneet ilmeisiksi aikojen kuluessa. Kaikki samassa laumassa! Fakiirini olisi kysynyt, puhunko enää koirista vai kriitikoista. Olisin vastannut, että koirista... Minä ihmettelin heidän rohkeuttaan asettua täysin ja avoimesti alttiiksi sille, minkä he saivat aikaan, ja heidän voimaansa kestää sitä rauhallisesti, ilman että se olisi taittanut heidän selkärankaansa. Kukaan, joka uskalsi ryhtyä tuollaiseen, joka kykeni saamaan tuollaista aikaan, ei enää varmaankaan voinut tuntea pelkoa. Yhtäkkiä olisin huudahtanut: En ollut huomannut sitä ennen kuin nyt, hehän olivat heittäneet sikseen kaiken häpynsä, nuo kurjat tekivät sitä, mikä on samalla kertaa naurettavinta ja säädyttömintä, he kävelivät pystyssä takajaloillaan. Hyi hitto! He paljastivat itsensä ja kantoivat paljauttaan pröystäilevästi näkyvillä. Oliko maailma kääntynyt ylösalaisin? Missä minä olin? Silloin olisin herännyt ja fakiirini olisi kysynyt, olenko tämän kokenut. En ole, olisin vastannut ja miettinyt, mitä olin puhunut ja kokenut. Fakiirini olisi todennut, että elämäni koirana olisikin ollut viheliäistä. Hätääntyneenä olisin vielä kysynyt, jos olisinkin ollut koira... Jouko Huru Sitaatit: Franz Kafka, Erään koiran tutkimuksia, Kootut kertomukset, Otava, ss. 361 366. 15
Jarmo Papinniemi. Kuva: Ritva Kolehmainen Miia Toivio. Kirjallisuuslehden teon lyhyt oppimäärä Quo vadis, kirjallisuuslehti? Tähän vastasivat Turun kirjamessuilla SARVin järjestämässä tilaisuudessa päätoimittajat Miia Toivio (Tuli&Savu) ja Jarmo Papinniemi (Parnasso). Puheenjohtajana oli toimittaja Heikki Jokinen. Ulkoasuaan uudistaneet ja markkinointiyhteistyössä olevat kaunokirjallisuuden äänenkannattaja ja Suomen ainoa runouteen keskittyvä lehti olivat osuva esimerkkipari. Ulkoasua ei saa unohtaa Kirjallisuuslehden ulkoasu on erittäin tärkeä. Houkutteleva kansi ja luova taitto saavat lukijan tarttumaan lehteen. Sisältö ratkaisee, lukeeko hän seuraavan numeron. Parnassossa pääosassa kansikuvassa ja isossa henkilöjutussa on lukijoille tuttu kirjailija, jonka kirjoittamiseen syvennytään itse jutussa. Pelkät kuulumiset ja muut fiilikset lehti jättää muiden medioiden huoleksi. Runouteen ja uuteen poetiikkaan keskittyvän Tuli&Savun tekijät ovat runoilijoita. Lehdessä ei ole henkilöjuttuja. Lukijahaastatteluja on ollut. Haaveena on tehdä numero, jossa olisi pelkästään haastatteluja ja keskusteluja. Palkatun päätoimittajan, osapäiväisen toimittajan ja taittajan omaavan Parnasson taloudelliset puitteet ovat vankat, joskin kustantaja sallii tappiollisuuden. Kirjankustantajatkin julkaisevat lyriikkaa pysyäkseen kunniallisten kirjoissa. Parnasso ja Tuli&Savu saavat kulttuurilehtitukea. Yhdistyksen julkaisemalle runouslehdelle ovat tärkeitä muutkin apurahat. Projektirahalla on yhdestä numerosta otettu suuri lisäpainos lukioihin levitettäviksi. Tuli&Savun painatus on sponsoriyhteistyötä Art-Print Oy:n kanssa ja taitto tapahtuu Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun opiskelijoiden harjoitustöinä. Kritiikki sydämen asia Arvostelut ovat kirjallisuuslehden olennainen osa. Tuli&Savussa ne ovat Toivion sanoin lehden sydämessä. Lehti seuraa jokseenkin kaikkea suomeksi ilmestyvää lyriikkaa, ja omakustanteisiinkin suhtaudutaan lempeän uteliaasti. Tuli&Savu ei rajoita arvostelujen merkkimäärää. Pyrkimys on pois sanomalehtikritiikistä kohti esseististä tyyliä. Avustajaverkko on vakiintunut, mutta uusia kirjoittajia kaivataan mukaan. Parnassossa kolmasosa on kritiikkejä, jolloin vuodessa voidaan arvostella noin 200 kirjaa. Vain neljäsosa on kenties yllätyksellisiä valintoja. Kotimainen menee käännöskirjallisuuden edelle ja aikuisten kirjat lasten- ja nuortenkirjojen edelle, Papinniemi valitteli. Parnasso toivoo avustajilta aktiivisuutta tekstien tarjonnassa. Arvostelut asettuvat joko alle 3000 merkin tai alle 6000 merkin pituuksiin. Tuli&Savun toivearvostelija on loistava runouden lukija ja persoonallinen kirjoittaja, joka uskaltaa ilmaista henkilökohtaisen suhteensa teokseen. Myös Parnasso haluaa arvostelijoita, jotka pystyvät yhtä aikaa elämykselliseen ja informatiiviseen kirjoittamiseen luettuaan teoksen hyvin. Kirjallisuuslehti johdattaa kirjojen ja kirjallisuuden pariin. Uusia lukijoita tavoitetaan uusin aihein ja juttutyypein. Eri maiden ja kulttuurialueiden ilmiöitä voidaan esitellä essein ja käännösnäyttein. Marginaalisempiin lajityyppeihin on myös tarvetta paneutua. Tämäkin edellyttää avustajaverkon kehittämistä ja aktivointia. Verkkosivut ovat tärkeitä painetun lehden tukena. Parnasso on juuri avannut sivunsa, joilta löytyy mm. päätoimittajan blogi. Tuli&Savu on kehittänyt jo kauan verkkolehteä, josta löytyy muun muassa linkkejä muiden julkaisujen runoarvosteluihin. Otto Lappalainen Quo vadis, kirjallisuuslehti? Turun kirjamessuilla 8.10.2005 oli SARV:n Suomen Kulttuurirahaston tuella järjestämää Pinnan alle -koulutusta. 16 K R I T I I K I N U U T I S E T
Toijonen jatkaa puheenjohtajana Suomen arvostelijain liitto valitsi syyskokouksessaan 26.11. Tampereen Sara Hildénin taidemuseossa liiton puheenjohtajaksi tamperelaisen kulttuuritoimittaja Siskotuulikki Toijosen kolmannelle kaksivuotiskaudelleen 2006 2007. Hänen aikanaan 900-jäseninen liitto on nostanut profiiliaan tärkeänä kulttuuripoliittisena keskustelujen avaajana ja jäsenistönsä kouluttajana. Taide heijastelee yhteiskuntaa. Liiton tärkeänä tehtävänä onkin toimia taiteenkritiikin ja kriitikoiden aseman puolustajana, Toijonen linjaa. Syyskokouksen yhteydessä pidetyssä Kriitikkopäivässä liitto esitti huolensa yhä kapenevasta taidekritiikin ja kulttuurijournalismin tilasta muuntuvassa mediakentässä. Uusi hallitus SARVin hallitukseen valittiin Ville Hänninen (Helsinki, sarjakuva, elokuva), Eeva Kauppinen (Oulu, tanssi, teatteri), Ritva Kolehmainen (Kuopio, kirjallisuus), Kimmo Korhonen (Helsinki, musiikki), Otto Lappalainen (Turku, kirjallisuus, teatteri), Elisabeth Nordgren (Helsinki, kirjallisuus, teatteri), Lars Saari (Turku, kuvataide), Antti Selkokari (Helsinki, elokuva) ja Kikka Vanninen (Tampere, musiikki). Hallituksen varajäsenet ovat kuvataidekriitikot Pessi Rautio (Helsinki) ja Marjo-Riitta Simpanen (Jyväskylä). Tekijänoikeuslakiin muutoksia Osana tekijänoikeuslain jatkuvaa uudistamista päivitetään lainsäädäntöä nyt digitaalisen ympäristön ja verkkoympäristön erityiskysymysten osalta. Lakiuudistuksella saatetaan kansallisesti voimaan vuonna 2001 annetun tekijänoikeusdirektiivin edellyttämät muutokset. Lakiuudistukseen sisältyy myös puhtaasti kansallisia lainsäädäntöratkaisuja, kuten piraattitallenteiden yksityisen maahantuonnin kieltäminen. Tekijänoikeuslain lähtökohtana on luovan työn suojaaminen sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Oikeuksien vastapainoksi lakiin sisältyy teosten käytön mahdollistavia ja käyttölupien hankintaa helpottavia säännöksiä. Tiedostojen jakelu internetissä ilman lupaa on kiellettyä. Vaikka jakelu ei tapahtuisikaan ansiotarkoituksessa, voidaan tekijänoikeutta loukkaavasta toiminnasta rangaista tekijän-oikeusrikoksena, jos laiton toiminta on omiaan aiheuttamaan huomattavaa vahinkoa oikeudenhaltijalle. Kuluttajien oma kopiointi yksityiseen käyttöön sallitaan edelleen.tallenteessa mahdollisesti olevaa kopiosuojausta ei saa purkaa kopion tekemistä varten. Teknisen suojauksen saa kuitenkin purkaa saadakseen cd-levyn kuultavaksi tai dvd-levyn nähtäväksi. Tekijänoikeuslain ja rikoslain 49 luvun muutosten on tarkoitus tulla voimaan 1. tammikuuta 2006. Susirajan takaa Ilmainen lippu Sain ilmaisen elokuvalipun, pyytämättä ja ilman vastapyyntöjä. Siippakin sai. En muuta lippua maksulliseksi, en kirjoita siksi. Kirjoittamisen syy on silti sama kuin lipun antamisen Kotkan elokuvaelämässä kaikki on olennaisesti toisin kuin vielä muistinkantama sitten. Ei siitä nimittäin hirvittävän pitkää aikaa ole, kun meillä kriitikko ei päässyt elokuviin edes lippua ostamalla. Nyt kuitenkin alan bisneksessä pojan polvi on todentanut sanaparren, todentanut perusteellisesti. Viikoittainen ohjelmisto tuskin on kummallinen. Marraskuun lopulla isossa teatterissa liekehti pikari, ja pienissä saleissa tyttö oli tähti, puutarhuri oli uskollinen ja Zorro oli legenda ja oli jotain vielä. Yrittäjä yrittää hankkia toimeentulonsa ja toivoo tietenkin teatterin aulaan pitkiä jonoja. Mutta perustarjonnan lisäksi vähän väliä on kaikkea muuta: lasten leffalauantai toistuu aika ajoin, tänä syksynä on vietetty kristillisen elokuvan viikkoa. Melancholian 3 huoneineen ja Valoineen, dokumenttiviikko on merkitty kalenteriin. Jonain keväänä yrittäjä kokeili pienen yleisön matineoita muun muassa Islannin mahtavimpia aaltoja loiskutellen. No ei, ei se vielä suurta ole, maailman mitassa. Mutta 55 000 asukkaan kaupungissa merkitykselliset teot ovat tämänkokoisia, 55 000 asukkaan kaupungissa tämä kuulostaa elokuvakulttuurilta. Ai niin, nyky-yrittäjän aikana elokuvakerhokin pääsi taas valkokankaan äärelle; se siis menetti paikkansa silloin kun kaikki muukin oli tylsää. Joskus jokin asia on enemmän mallillaan kuin mällillään. Tällä haavaa kriitikkokin voi käydä elokuvissa ja voi kirjoittaa, mitä näkemästään ajattelee. Tai ei kriitikko ainakaan ole valittanut, että ei voisi. Päivi Taussi toimittaja, kriitikko Kotka 17
Kuva: Marjo-Riitta Simpanen Aki Alanko Kuva: Tapio Ukkonen Alli Kantola. Villen Kuva, Jyväskylä Yhteistyö antaa ymmärrystä Suomen tiedetoimittajain liiton, Suomen tietokirjailijoiden ja Suomen arvostelijoiden liiton Tietokirjakritiikki-seminaarien ja työpajojen antia pohtivat tietokirjailija Alli Kantola Lahdesta ja freelance-toimittaja, FM Aki Alanko Jyväskylästä. Maaliskuussa pohdittiin kuinka journalismi haastaa kritiikin. Alli kiitteli Aamulehteä, joka antoi tilansa ja asiantuntijuuttaan seminaariin. Voisivatko jotkut muutkin lehdet tehdä samoin? Ryhmäeditointi Lasse Koskelan työpajassa oli tehokasta opetusta. Teksti riisuttiin turhista hunnuista, Alli sanoo. Kesäkuussa mietittiin Ellivuoressa tietokirjan näkyvyyttä mediassa ja oppikirjakritiikkiä. Alli toteaa: meitä kriitikkoja on moneen lähtöön. Koulutuksesta tai työpaikasta ei voi päätellä itse kunkin monialaisuutta. Tarvitsemme toisiamme oppiaksemme ja nostaaksemme kritiikin tasoa. Hän mietti kuinka olennaista on kriitikon itseymmärrys: ei pidä mennä teilaamaan kirjaa, jonka aiheesta ei ole monipuolista tietoa. Kriitikoksi ei pitäisi ryhtyä, jos on taipumusta vihamielisyyteen ja mustavalkoisuuteen. Lokakuun seminaari Turun messukeskuksessa oli runsas. Kirjantekijänä Alli ihmetteli radion ja tv:n toimittajien oikeutta jättää lähdekirja mainitsematta. Hän ei niin tekisi. Olisiko tässä kirjailijoitten ammattiyhdistykselle pohdittavaa? Hän ihmetteli myös luennoitsija Jan Rydmanin ratkaisua; koska oli kiire ottelua seuraamaan, kalvot vain vilahtelivat kuulijoitten edessä. Työtapa osoittaa miten arvostaa niitä, joille työtä tekee. Aki kuuntelisi jatkossakin Rydmanin räväkkää esittelyä. Alli innostuu: Multimediaprofessori Mikko Lehtosta kuuntelisin loputtomasti. Laaja-alainen näkemys työssä on tärkeä. Aki osallistui vain lokakuun seminaariin ja sanoo oppineensa kritiikin eri lajeista, myös sen, että arvio on laadittava julkaisufoorumin mukaan. Paljon parjattu referaatti-otekin on järkevä, jos tietokirja-arvio julkaistaan suurelle yleisölle tarkoitetussa päivälehdessä. Kriitikon pitäisi arvioida kirjan merkitystä myös kirjan omassa skaalassa ja edistää keskustelua, hän jatkaa. Työpajojen jälkipuinneissa sain uusia näkemyksiä siitä, millainen on hyvä tietokirja-arvostelu. Aki kiittää Turun seminaaria, joka oli innostava, hyvähenkinen ja opettava. Kotitehtäviä ei käsitelty, ehkä tarkoituksena olikin vain virittää ajatuksiamme asiaan, hän arvelee. Vesa Niinikangas oli mainio seminaarinvetäjä, Aki kehuu. Yhteistyö ja käytäväkeskustelut ovat osa seminaarien antia, siis kontakteja ja verkostojen luomista, tuttavuuksia, Aki sanoo. Ritva Kolehmainen 18 K R I T I I K I N U U T I S E T
Uutta virtaa arvosteluun Vino sihti Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen ja SAR- Vin järjestämässä Virtuaalisen kriitikkokoulutuksen (Virko 1) verkkokurssilla etsittiin vastauksia hankaliin kysymyksiin kuten, miksi kirjoitan, mikä arvostelujen kirjoittamisessa on minulle tärkeintä, millainen olen kriitikkona tai olenko sellainen kriitikko, jollainen haluaisin olla? Mietimme myös ketä kritiikki palvelee, vai palveleeko se ketään. Kaikki kurssilaiset olivat toimineet arvostelijoina pitkään. Lyhyin kriitikon ura oli nelivuotinen. Eri taiteen aloja edustaneiden kurssilaisten kritiikkejä sekä muita taide- ja kulttuurijuttuja on vuosikymmenten saatossa julkaistu lukuisissa sanoma-, erikois- ja verkkolehdissä sekä radiossa. Kollegiaalisen keskustelun tarve Kurssin parasta antia olivat verkkokeskustelut ja kaksi tapaamista Tampereella. Kun kriitikko käy konserteissa, elokuvissa, näyttelyissä tai tanssiesityksissä, se on työtä, joka useimmiten tehdään yksin. Myös kirjoittaminen on työnä yksinäistä. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kriitikot eivät useinkaan keskustele keskenään. He eivät välttämättä edes tunne ainakaan muiden alojen arvostelijoita. Kaikki kuitenkin päivittäin painivat samojen ongelmien kanssa. Työtahti on nopea, palkkiot pienet ja välillä usko saattaa mennä omaan työhön, sen merkitykseen ja koko alaan. Kurssilla meillä oli mahdollisuus tavata kollegoita, keskustella ja etsiä yhdessä uusia näkökulmia työhömme. Vaikka arvostelija tekee työtään yksin, se ei tarkoita, ettei hänellä olisi tarvetta kollegiaalisiin tapaamisiin. Oppia kollegoilta Verkon kautta saimme luettavaksi ja kommentoitavaksi artikkeleita ja toistemme tekstejä. Keskustelu kävi vilkkaana. Omista jutuista palautteen saaminen oli paitsi jännittävää myös hyödyllistä. Jokainen kirjoittamisella itseään elättävä joutuu hyväksymään sen, että kritiikki palvelee monenlaisia tarpeita. Siinä missä perinteisesti taidekritiikin tehtävä on moninaisten maailmojen avaaminen ja ihmisen itseymmärryksen lisääminen, kulkee sen rinnalla myös lyhyiden, näppärien ja joidenkin mielestä joutavanpäiväisten tuoteselosteiden senttaaminen. Kurssilla opittiin opettajilta, mutta vähintään yhtä paljon toisilta opiskelijoilta. Sekin totuus piti paikkansa, että mitä enemmän laittoi itsensä likoon, sitä enemmän sai. Puolivuotisesta pikakoulutuksesta oli hyötyä. Toisin lopullisen hyödyn tiedämme vasta ajan myötä, sillä tärkeät asiat muuttuvat hitaasti. Marjo-Riitta Simpanen kuvataidekriitikko, Jyväskylä P.S. Kollegat ovat kommentoineet jutun raakaversiota. Palaute on huomioitu julkaistussa jutussa. Päänsä ilveillä eläjät Kristinusko karkotti mielikuvituksen todellisesta maailmasta julistaen näkymättömän Jumalan johdatuksen ihanteeksi, jota tuli tavoitella. Juhani Ahon kirkkoherraisä Ukko Brofeldt kutsui kirjailijapoikaansa päänsä ilveillä eläjäksi. Häneltä unohtui, että päänsä ilveistä se pappikin leipänsä ottaa siinä missä kaunokirjailijakin. Missä kulkee pään ilveilyn ja realismin raja? Riittääkö pelkkä usko tiedon paikkansa pitävyyden todistamiseen? Millaisella totuuden vaa alla voimme mitata papin, taiteilijan tai kirjailijan tuottamien pään ilveilyjen todenperäisyyttä? Luonnontieteissä samoissa olosuhteissa on saatava sama koetulos, jotta tieto voidaan hyväksyä oikeaksi. Tieteen uskotaan antavan havaintojen ja johtopäätösten avulla käyttökelpoista tietoa ihmisestä ja ympärillämme olevasta maailmasta. Odotetaanko samaa myös taiteelta tai kritiikiltä? Fysikalismin mukaan ainoastaan fysiikan keinoin havaittavat asiat ovat olemassa muodostaen todellisuutta koskevan tiedon perustan. Taiteessa ja kirjallisuudessa realismi korostaa tosiseikkoja, todenperäisyyttä ja totuutta. Idealismi korostaa asioiden merkitystä. Molemmille yhteinen asia lienee raha, jonka olemus ei ole aineellinen vaan puhtaasti sosiaalinen ja sopimuksenvarainen. Raha liikkuu ja käy pyydyksiin niin idealistien luomien haaveiden (taide/viihde) kuin realistien tarkan kirjanpidon ja laskelmoinnin (pörssihait) ansiosta. Raha muuttaa omaksi kuvakseen kaiken mitä se koskettaa. Tämän koetuloksen eli talouden näkymättömän käden olemassaolon todistajina olemme joka päivä niin taiteessa, journalismissa, kritiikissä kuin tieteessäkin. Joutuisiko Ukko Brofeldt toteamaan tämän päivän taide-, tiede- ja mediankin maailmasta: Pelkkää rahasta ilvehtimistä! Juha Drufva toimittaja, kriitikko Tampere 19
Kirja-arviot Kriitikon ahdinko James Elkins, What happened to Art Criticism? Prickly Paradigm Press, 2003. Taidekritiikki on maailmanlaajuisessa kriisissä. Näin suurella toteamuksella aloittaa pienen pamflettinsa amerikkalaisessa ja irlantilaisessa taidemaailmassa vaikuttava tuottelias taidehistorioitsija James Elkins. Vaikka kriitikot ovat olleet varsin laiskoja vastaamaan aiheen haasteeseen, havaintojeni mukaan keskustelua kritiikin kohtalosta on alettu kuitenkin vähitellen käymään. Englanninkieliset kolleegamme käyttävät joskus tilanteesta nimitystä Plight of art criticism eli taidekritiikin ahdinko. Sanomalehtikritiikin jyrkkä vähentyminen, joka Suomessakin on tosiasia, linjautuu kirjoittajan mielestä television ja radion nykyiseen kulttuuriohjelmien poissaoloon. Vaikka Elkins vyöryttää ja arvioi koko joukon anglosaksisen maailman tunnetuimpia kriitikoita, jää kirjoituksessa kuitenkin kaikumaan hänen epäilevä kysymyksensä siitä, ketkä loppujen lopuksi ovat tärkeitä nykyajan taidekriitikoita? James Elkins piirtää taidekritiikin kuvan seitsenpäisenä hydrana eli vesikäärmeenä. Näitä ovat katalogiesseet, akateeminen tutkielma, kulttuurikritiikki, konservatiivinen läksytys (Hilton Kramer), filosofinen essee (Arthur Danto), deskriptiivinen sekä poeettinen taidekritiikki. Deskriptiivisen eli kuvailevan kritiikin aalto on ollut myös kotimaisen taidekritiikin selvimmin tunnistettu suunta. Kirjoittaja innostuu toteamaan kuvailevasta kritiikistä sarkastisesti: Taidekirjoittaminen, joka yrittää olla arvostelematta, ja kuitenkin esiintyy taidekritiikkinä, on eräs 1900-luvun lopun kiehtovimpia paradokseja. Kritiikin parannusyrityksiin Elkins suhtautuu epäilevästi, mutta esittää niitä kuitenkin seitsemän kappaletta: Kritiikki pitäisi uudistaa palauttamalla se epäpoliittiseen, formalistisen ankaraan kulta-aikaan. Kritiikistä puuttuu vahva ääni. Kritiikki tarvitsee systemaattisia käsitteitä ja pelisääntöjä. Kritikistä täytyy tulla teoreettisempaa. Kritiikin täytyy olla vakavaa, monimutkaista ja ankaraa. Kritiikin pitäisi tulla arvioinnin pohdinnaksi, ei arvioinnin paraatiksi. Ainakin toisinaan kriitikon pitäisi ottaa kantaa tai osoittaa asemansa. James Elkins pohtii kritiikkiä hieman akateemisesta eli yläkulmasta. Mediakonvergenssin ja painomusteen sekoituksessa pulikoivan kriitikon rooli on hänelle vieras. Esimerkiksi se, että kritiikki on tullut yhä kiinteämmäksi osaksi lehtien Minne mennä tänään -kalenterien problematiikkaa. Mutta kuten kritiikin parannuslista osoittaa, provosoida hän osaa, mikä on aina hyvän kriitikon ominaisuus. Heikki Kastemaa Totuus esiin Jussi Backman: Omaisuus ja elämä Heidegger ja Aristoteles kreikkalaisen ontologian rajalla. niin&näin -lehden filosofinen julkaisusarja 2005. Menneisyyden kieltäminen ei auta mitään. Kritiikin on osuttava nykypäivään. Kaikki ajattelijat ovat ajatelleet todesti yrittämällä aidosti puhutella todellisuutta, kukin oman taustansa pohjalta. Pettyneiden mahdollisuuksien vapauttaminen antaa ajattelulle mahdollisuuden ratkaista suuntansa nykytilanteessa ja mennä eteenpäin. Tällaiset todellisuuden remonttiohjeet antaa Martin Heidegger. Myös kriitikon on huomattava käyttämättä jääneet mahdollisuudet. Kreikan kielen totuutta merkitsevä sana A-létheia tarkoitti kirjaimellisesti kätkeytymättömyyttä. Se ei tarkoittanut mitään väitelauseen totuusarvon tapaista vaan asian tulemista pois kätköstä pois sieltä, missä se on tavoittamattomissa ja näkymättömissä. Filosofin, kriitikon ja taiteilijan tehtävänä on totuuden esille kaivaminen ajattelun ja havainnon saataville. Totuuden sanotaan tulevan harvoin alastomana kansan eteen. On työlästä nähdä tarkasti, mitä oleva on, mitkä syyt tapahtumia ohjailevat. Jussi Backmanin tutkielma Omaisuus ja elämä purkaa Aristoteleen ja Heideggerin näkemysten kautta tätä jokapäiväistä noidankehää. Tarkkasilmäinen lukija pystyy käyttämään tätä teosta kritiikin perusteiden käsikirjana useammankin kuin yhden kerran. Omaisuus ja elämä sisältyvät suomen olla-verbiin: omistaa jotakin ja olla olemassa, elossa. Heideggerin sanoin: Filosofian (myös kritiikin!) toimena on loppujen lopuksi varjella niiden perussanojen voimaa, joissa elämä ilmaisee itsensä, jotta arkiymmärrys ei latistaen riistäisi niiltä ymmärrettävyyttä ja tuottaisi tällä tavoin näennäisongelmia. Juha Drufva 20 K R I T I I K I N U U T I S E T