Gladiolus 1/2009 Maallistuva Suomi? Lauri Vaahtoranta Uusi kirkon nelivuotiskertomus tarjoaa kiinnostuneelle runsaasti aineistoa Suomen kirkollisen nykyhetken analysointiin ja myös tulevaisuuden suuntaviivojen hahmottamiseen. Maallistuminen, sekularisaatio, (sanoja käytetään jatkossa toistensa synonyymeina) on tässä yhteydessä erittäin valaiseva käsite. Sekularisaatio, sekulaari, maallistuminen ja maallistuneisuus ovat eri yhteyksissä varsin paljon käytettyjä yleiskielen sanoja. Ne tuntuvat taipuvan usein myös erilaisten tahojen iskusanoiksi. Sekularisaation käsitteellä on kuitenkin myös varsin vakiintunut tieteellinen käyttöyhteys, ja se viittaa ilmiöön, josta on hyvä tietää jotain ja jota pyrin seuraavassa valottamaan. Tässä kirjoituksessa esittelen maallistumisen käsitteen teoreettista pohjaa ja tarkastelen kirkon nelivuotiskertomusta sen valossa. Mitä sekularisaatio on? Sana sekulaari merkitsee maallista, uskonnosta vapaata. Termi sekularisaatio tavataan tiettävästi ensi kertaa Westfalenin rauhansopimuksessa vuonna 1648; tällöin ilmaus viittasi kirkon omaisuuden siirtämiseen siviilihallinnon piiriin, siis maailmallistamiseen. Alun perin neutraali käsite siirtyi sittemmin ideologiseen käyttöön: sekularismi on aatesuunta, joka pyrkii minimoimaan uskonnon vaikutuksen yhteiskunnassa. On ymmärrettävää, että sekularisaation käsite on sittemmin tieteelliseen, analyyttiseen käyttöön päätyneenäkin ollut altis ideologiselle väärinkäytölle ja - ymmärryksille. Nykyisessä tieteellisessä keskustelussa sekularisaation käsite viittaa uskonnon merkityksen yleiseen vähenemiseen inhimillisessä kulttuurissa. Aiheeseen liittyvä tutkimus ja keskustelu on yhtä vanhaa kuin nykyaikaiset yhteiskuntatieteet. Erilaisten sekularisaatioteorioiden taustalla on olettamus siitä, että moderneissa yhteiskunnissa uskonnon merkitys heikkenee tai lopulta häviää kokonaan. Nämä ajatukset juontavat juurensa ainakin jo 1700-luvun ranskalaiseen valistukseen; 1800-luvulla samaa esittivät mm. Auguste Comte ja Karl Marx. Vasta 1960-luvulla toden teolla käynnistyneen nykyaikaisen sekularisaatiokeskustelun tärkein taustahahmo lienee kuitenkin 1900- luvun alussa tärkeimmät teoksensa kirjoittanut Max Weber. Sekularisaatiolla tarkoitetaan siis uskonnon aseman heikkenemistä. Määritelmää on syytä täsmentää tarkastelemalla sitä, mitä uskonnolla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Martti Luther
kirjoittaa Isossa katekismuksessa: Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. Tällaisen ajattelun mukaan uskonnollisen asennoitumisen kohde voi olla Jumalan kaltaisten yliluonnollisten olioiden sijasta vaikkapa raha, valta tai suosio. Tällöin myös oletetaan, että jokaisella ihmisellä on jonkinlainen Jumala. Sekulaarimmassa (sic!) keskustelussa samantyyppinen ajatus esiintyy usein väitteenä, jonka mukaan uskonnollisuus on niin ihmisyksilöiden kuin -yhteisöjenkin lähtemätön ominaisuus; modernissa yhteiskunnassa esimerkiksi kansallisaatteen voi katsoa olevan uskonnon asemassa. Tämäntyyppinen, mm. Émile Durkheimilta periytyvä ajattelu tekee ajatuksen sekularisaatiosta jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi: jos uskonto oletetaan ihmiselämän välttämättömäksi ainesosaksi, ei sen merkitys tietenkään voi hävitä mihinkään. On vain määritettävä, mikä kulloisessakin kontekstissa oikeastaan on uskontoa. Sekularisaatioteoreetikot määrittelevät uskonnon yleensä toisin, ns. olemuksellisesti: kaikki ihmisyhteisöä koossapitävät ajatusjärjestelmät tai yksilön elämää jäsentävät uskomukset eivät ole uskonnollisia, vaan uskontoon kuuluu oleellisesti olettamus jonkinlaisista yliluonnollisista olioista, joilla on jollain tavalla merkityksellinen suhde ihmiseen. Tällä tavoin määritellyn uskonnon suhteellinen vaikutusvalta kulttuurissa voi kasvaa tai vähetä, minkä johdosta oletetun maallistumisen tutkiminen tulee mielekkääksi. On huomautettava, että kristinusko on tässä mielessä itsestään selvästi uskonto. 1900-luvulla monissa piireissä suosittu jaottelu ihmisten keksimän uskonnon ja pelastavan uskon välillä ei ole asian kannalta relevantti; kuvailevan uskontotieteen näkökulmasta kristinuskolla ja muilla uskonnoilla ei ole olemuksellista eroa. Uskonnon merkityksen heikentyminen, sekularisaatio, on laaja, useilla eri tasoilla esiintyvä ilmiö. Steve Bruce katsoo maallistumista voitavan havainnoida kolmella eri tasolla. Ensinnäkin yhä useampi yhteiskunnan alue autonomisoituu uskonnon vaikutus- ja määräysvallan alta: uskonnon merkitys ja painoarvo esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tai talouselämässä vähenee. Toiseksi spesifisti uskonnollisten instituutioiden asema yhteiskunnassa heikkenee. Kolmanneksi uskonnon vaikutus vähenee yksilöiden elämässä: he eivät osallistu uskonnolliseksi katsottavaan toimintaan siinä määrin kuin aikaisemmin, heillä on vähemmän uskonnolliseksi katsottavia uskomuksia ja näiden uskomusten vaikutus heidän toimintaansa on vähäisempi kuin aiemmin. Kaikkien mainittujen tekijöiden yhteisvaikutus on se, että uskonnon rooli inhimillisen elämän kokonaisuudessa on aiempaa pienempi. Sekularisaatioteorioiden väite on, että ainakin modernisoituneissa länsimaissa on viimeisten vuosisatojen aikana tapahtunut maallistumista. Pääosa tutkimuksesta on kohdistunut Eurooppaan (ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan), Pohjois-Amerikkaan sekä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Muualla maailmassa sekularisaation vaikutusta ei toistaiseksi ole katsottu ainakaan vastaavassa määrin havaitun; toisaalta myös tutkimusta on paljon vähemmän. Jo Max Weber oletti, ettei maallistuminen ole edes mahdollista muualla kuin kristityssä kulttuuripiirissä; on vielä varsin
kiistanalaista, missä määrin muut kulttuurit seuraavat vanhan länsimaailman kehitystä. Maallistumisen kaltaisen laajan ilmiön tutkiminen on monisyinen prosessi, eikä kaikkia sekularisaation aspekteja ole yhtä helppo todentaa. Steve Brucen jaottelun kahta ensimmäistä tasoa on paljon helpompi tutkia kuin kolmatta. Uskonnon välittömän ja välillisen vaikutuksen vähenemistä yhteiskunnassa yleensä on ainakin eurooppalaisessa kontekstissa vaikea olla havaitsematta: keskiajan paavit siirtelivät julistuksillaan sotajoukkoja, valtakunnanrajoja ja keisarinkruunuja. Koulut ja sairaalat eivät Suomessakaan ole olleet kirkon hallinnassa kohta puoleentoista vuosisataan. Suomen puolustusvoimissa on paljon vähemmän aamu- ja iltahartauksia kuin vaikkapa Kaarle XII:n armeijassa 1700-luvun alussa. Pyrkimykset harmonisoida maallinen lainsäädäntö Raamatun kanssa ovat nyky-yhteiskunnassa marginaalisia. Suurta osaa vaikkapa suomalaisesta yhteiskunnasta voi luonnehtia täysin sekulaariksi. Kristinusko on vetäytynyt omalle erityissektorilleen, spesifisti uskonnollisiin organisaatioihin, kirkkoihin ja seurakuntiin. Brucen jaottelussa järjestyksessä toinen sekularisaation taso tutkii juuri mainittujen spesifisti uskonnollisten instituutioiden vaikutusvallan muutosta yhteiskunnassa. Jälleen kehityssuunta näyttäisi selvältä. Suomessa kirkkoon kyllä suhtaudutaan edelleen keskimäärin myönteisesti, mutta kirkon auktoriteetissa on vaikkapa viimeisten 200 vuoden aikana tapahtunut joltinenkin muutos. Sillä, mitä kirkko opettaa on 2000-luvun suomalaisen uskolle ja elämälle verraten vähän merkitystä. Kirkon asemaa voi mainiosti tarkastella myös materiaalisten mittareiden avulla. Turun tuomiokirkon rakentaminen on ollut keskiajan yhteiskunnalle valtava voimainponnistus. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että 2000-luvun Suomessa jokin muutaman tuhannen asukkaan paikkakunta rakennuttaisi vastaavankokoisen kirkon, vaikka rakentaminen on nykytekniikalla monin verroin halvempaa ja nopeampaa. Pappien suhteellinen tulotaso ja sosiaalinen asema on 2000-luvulla aivan toisenlainen kuin vaikkapa sata vuotta aikaisemmin; edes arkkipiispa ei tutkimuksissa sijoitu arvostetuimpien ammattien joukkoon, ja pitäjän yläluokkaan kuuluvat rovastit ovat historiaa. Entä yksilöiden maallistuminen? Uskonnolliseen toimintaan osallistuminen on vielä empiirisesti mitattavissa oleva suure. Suomessa kuten muuallakin Euroopassa jumalanpalvelusten osanottajamäärät ovat olleet tasaisessa laskussa jo pitkään, 1800-luvulta asti. Vaikkapa kasteiden ja kirkollisten vihkimisten määrä on samoin yleiseurooppalaisessa laskussa. Ei siis siinä kaikki, että uskonnon vaikutus yhteiskunnassa heikkenee; myös yksilön elämässä uskonnollinen käyttäytyminen vähenee ja uskonto redusoituu yhä enemmän päänsisäisiksi uskomuksiksi. Tämän sisäisen uskonnollisuuden tutkimiseen sisältyy monia ongelmia. Kyselytutkimuksien tuloksista ei kannata tehdä äkkinäisiä päätelmiä. Joka tapauksessa esimerkiksi Suomessa on Gallup Ecclesiastica- kyselytutkimusten mukaan Jumalaan uskovien osuus pudonnut vuoden 1976 73 %:sta vuoden 2007 64 %:iin; kristinuskon opettaman Jumalan kohdalla pudotus on ollut suurempi, 51
%:sta 37 %:iin. Tämäkin tukee sekularisaatio-oletusta. Spesifimmin kristillisten uskomusten kohdalla suunta on ollut sama. Lopulta on syytä huomioida myös se mm. Steve Brucen esille nostama seikka, että sekularisaatio vaikuttaa myös uskonnollisten yhteisöjen sisällä. Vaikkapa Suomen evankelisluterilaisen kirkon oppi ja elämä on käytännössä nykyisin varsin erilaista kuin vaikka edes sata vuotta sitten. Helvetin liekit eivät saarnoissa enää juuri roihua. Etiikka on autonomistunut: on tavallista opettaa, ettei kirkolla ole mitään maallisesta järjestä poikkeavaa sanottavaa eettisiin kysymyksiin. Kysymys ihmisen iankaikkisesta kohtalosta on menettänyt painoarvoaan tämänpuoleisten kysymysten rinnalla niin virsissä kuin gospelmusiikissa. Kirkon olemassaoloa perustellaan yhä useammin puhtaasti tämänpuoleisin argumentein; oikean, pelastavan uskon sijasta keskeiseksi arvoksi on enenevässä määrin tullut terve, tämänpuoleista hyvinvointia tukeva usko. Maallistumisen todellisuutta on tämänkin rintaman valossa vaikea kieltää. Ylläolevan valossa on hyvä huomata, että sekularisaatio ei ole on/off tyyppinen ilmiö, vaan prosessi ja kehityssuunta. Sekularisaatiota (kuten yleensä muitakin ihmistieteiden tutkimuskohteita) on mahdoton mitata tarkasti, eikä sitä kannata arvioida yhden kriteerin (esimerkiksi kirkkoon/kirkkoihinkuulumisprosentin) valossa. Maallistumisen astetta voi toki kokonaisvaltaisen evidenssin valossa arvioida. Mistä sekularisaatio johtuu? Miksi uskonnon merkitys tuntuu modernissa maailmassa vähenevän? Kysymystä pohdittaessa on syytä alkuun korjata yleinen sekularisaation väärintulkinta. Nykyinen sekularisaatioteoria ei oleta uskonnon häviämisen johtuvan siitä, että ihmiskunta on parantuneen koulutuksen ja tieteellisen tiedon myötä viisastunut ja lakannut uskomasta satuihin, vaikka tämä onkin (Suomessa esimerkiksi Vapaa-ajattelijain Liiton edustaman) uskontokritiikin tyypillinen väite. Uskomusten uskottavuus ei ole sama asia kuin niiden totuus. Totuuskysymyksiä ei voi ratkaista yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella, vaan ne kuuluvat edelleen teologian ja uskonnonfilosofian alaan. Sekularisaatioteoria taas pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä tekijät modernissa maailmassa vaikuttavat esimerkiksi uskonnollisten uskomusten uskottavuuden vähenemiseen ja uskonnon vaikutuksen tähän liittyvään heikkenemiseen. Eräs keskeinen tekijä sekularisaatioprosessissa on modernia yhteiskuntaa leimaava eri elämänalueiden lisääntyvä eriytyminen, autonomisaatio. Esimodernissa yhteisössä todellisuus muodosti selkeän kokonaisuuden; uskonto, poliittinen valta, talouselämä, kaupankäynti, tiedonvälitys, koulutus, sairaanhoito, tiede ja taide kietoutuivat yhteen aivan toisella tavalla kuin vaikkapa 2000-luvun länsimaissa. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa todellisuus muuttuu monin
tavoin jatkuvasti pirstaleisempaan suuntaan. Lisääntyvä tieto ja kehittyvä teknologia luovat eriytyneitä ammattiryhmiä. Poliittinen ja uskonnollinen valta ovat irtaantuneet toisistaan; talouselämässä hallitsevat markkinatalouden luonnonlait ; on hyväksyttyä tehdä taidetta taiteen vuoksi, ilman pyrkimystä sen paremmin Jumalan kunnioittamiseen kuin mielen virkistämiseen; tieteen autonomisuus lienee eräs yhteiskunnan äänekkäimmin puolustetuista perusarvoista. Jopa moraali irtoaa uskonnollisesta tai edes metafyysisestä perustasta: luterilaisena etiikkana markkinoitava Raamatusta riippuvaisen uskon (opin) korin ja sekulaarin järjen päätettävissä olevan rakkauden (etiikan) korin erottaminen kielii pitkälle edenneestä sekularisaatiosta. Toisistaan irtautuneita instituutioita vuorostaan leimaa sisäinen rationaalistuminen: niitä alkavat ohjata kriteerit, jotka parhaiten edesauttavat niiden oman tarkoitteen toteutumista. Näin esimerkiksi talouselämä noudattaa omaa logiikkaansa, jota ei voi rajoittaa uskonnollisin, ideologisin tai poliittisin rajoittein (sekularisaation on usein esitetty alkaneen juuri talouden alueelta). Eriytymisen ja rationalisaation seurauksena uskonto maailmallistuu: sen sijaan, että se olisi todellisuuden itsestään selvä perusta, siitä tulee vain eräs palveluja tarjoava instituutio muiden joukossa. Uskonnon arvoa aletaan enenevässä määrin mitata siihen nähden ulkoisilla (esim. moraalisilla tai psykologisilla) kriteereillä. Eriytymis- ja rationaalistumisprosessi ei etene yhtä nopeasti kaikilla kulttuurin tasoilla. Pienissä yhteisöissä prosessi on hitaampaa kuin suurissa; näin ennen kaikkea perheen ja subjektiivisen tietoisuuden alueilla on sekulaaristuminen paljon vähäisempää kuin vaikkapa valtiotasolla. Voi puhua uskonnon privatisoitumisesta: uskonto, sikäli kuin säilyy, säilyy yhä selkeämmin henkilökohtaisen elämän piirissä olevilla alueilla. (Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä tapahtuva siirtymä julkisyhteisöstä erilaisten järjestöjen toimintakenttään on hyvä esimerkki sekularisaatiosta) Kun uskonto näin häviää julkisesta tilasta, muuttuu sen väitteiden olemus; objektiivisten, kaikkia sitovien tosiasioiden sijasta ne saavat valittavissa olevien arvojen luonteen. Uskonnon edellyttämä maailmankuva voidaan omaksua vain uskolla. Moni modernin maailman tyypillinen piirre on omiaan vahvistamaan ylläkuvattua kehityssuuntaa; toisaalta maallistuminen vahvistaa itsekin modernisaatioprosessia. Tasa-arvoisessa kapitalismin ja demokratian maailmassa vaikkapa perinteisen kristinuskon hierarkkinen maailmankuva ei ole kovinkaan luonteva. Ihmisten parantunut liikkuvuus ja voimistuva muuttoliike on murtanut uskonnollisen yhdenmukaisuuden jokseenkin kaikkialla; samaan vaikuttaa tietysti mielipiteen- ja sananvapaus. Reformaatioajan korostus Raamatusta opin ja elämän ainoana lähteenä (ohi kirkon auktoriteetin) osoittautui tuhoisaksi kirkolliselle ykseydelle; yksin Raamattu- periaate on yhden puhdasoppisen kirkon sijasta tuottanut valtavan kirjon keskenään kilpailevia tulkintoja. Näiden tulkintojen rinnakkainelo samassa yhteiskunnassa pakotti esiin jonkinlaisen sekulaarin yhteisen tilan (reformaation maallistava vaikutus oli jo Max Weberin keskeisiä ajatuksia).
Teknologistuneessa ja tieteellistyneessä maailmassa ajatus selittämättömien olentojen ja ilmiöiden olemassaolosta tuntuu vieraalta. Auringonlasku saaristossa saattaa toki edelleen herättää ajatuksen siitä, ettei luomakunta välttämättä ole sosialidemokraattisen paikallisjärjestön aikaansaannos, mutta helsinkiläisen lähiön kasvatti voi hyvällä syyllä kiittää juuri samaa paikallisjärjestöä suuresta osasta ympäristöään. Pyhän ja mystisen kategoriat, sellaiset, joita edes sanomalehden asiantuntijat eivät osaa selittää, ovat modernissa maailmassa sangen uhanalaisia. Sekularisaatio ja kirkon nelivuotiskertomus 2004-2007 Miltä kirkon nelivuotiskertomus kertoo, kun sitä tarkastelee sekularisaatioteorian valossa? Suomi kuuluu kiinteästi siihen moderniin länsimaailmaan, jossa tapahtunutta kehitystä sekularisaatioteorian katsotaan jokseenkin onnistuneesti kuvaavan. Voisi siis olettaa, että Suomessakin uskonnon merkitys on jatkuvasti vähenemässä. Suomen kaltaisessa uskonnollisesti hyvin homogeenisessa maassa evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on selkeä ja helposti lähestyttävä sekularisaation indikaattori. Kirkon julkisoikeudellinen asema tekee jäsenmäärästä vielä relevantimman mittarin; mitä vähemmän ihmisiä kirkkoon kuuluu, sitä huterammalla pohjalla on kirkon virallinen asema. Esimerkiksi verotus- ja vihkimisoikeuden poistuminen olisivat huomattavia askelia sekularisaation tiellä. Nelivuotiskertomus raportoi kirkon jäsenmäärässä kiihtyvää pudotusta: vuosien 2003 ja 2007 välillä on jäsenien suhteellinen osuus koko kansasta vähentynyt 2,3 prosenttiyksiköllä, so. vain vähän vähemmän kuin koko 1980-luvun aikana. Toki kirkkoon kuului vuonna 2007 vielä 81,8 % kansasta. Vielä vuonna 1980 osuus oli kuitenkin yli 90 %. Osuuden putoamista ei tunnetusti myöskään selitä esimerkiksi lisääntynyt maahanmuutto; ennätykselliset kirkostaeroamisluvut ovat olleet viime vuosina paljon esillä. Lopulta on sekularisaatiohypoteesin kannalta huomattava, että eroavat eivät yleensä liity toisiin uskonnollisiin yhdyskuntiin: kirkosta eroamisessa on kysymys koko institutionaalisesta uskonnosta luopumisesta. Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisen suhteen suomalaiset ovat pitkään olleet maailman mittakaavassa hyvin passiivisia. Jumalanpalvelusten vähäiset kävijämäärät ovat silti edelleen laskussa. Kirkolliset, elämänkaaren taitekohtiin liittyvät toimitukset tapaavat sekularisaatioprosessissakin säilyttää asemansa jumalanpalveluksia pitempään. Niin kasteet, hautaan siunaamiset kuin varsinkin kirkolliset avioliittoon vihkimisetkin ovat kuitenkin vähenemään Institutionaalinen uskonto on Suomessa siis menettämässä asemiaan joltisellakin vauhdilla. Yhä useampi ihminen, varsinkin nuori ihminen, elää elämäänsä uskonnottomassa kulttuurissa, johon eivät kuulu joulukirkko, kirkkohäät eikä kirkollisvero. Näin kirkkoinstituutio menettää
suoraan vaikutusvaltaansa joukkoon ihmisiä ja välillisesti jollakin aikavälillä myös yhteiskuntaan. Ainakin pääkaupunkiseudun todellisuudessa kiistat vaikkapa kouluissa ja päiväkodeissa suvaittavasta uskonnollisuudesta ovat arkipäivää. Yhä suurempi osa suomalaista yhteiskuntaa sekulaaristuu; uskonnon kohtaamista on niin halutessaan yhä helpompi välttää. Entä sitten yksityinen uskonnollisuus (jota uskonto siis enenevässä määrin on?) Varsinkin spesifisti kristillisten uskomusten suhteen (Jeesuksen ylösnousemus, neitseestäsyntyminen, viimeinen tuomio) suunta vaikuttaa olevan laskeva. Väljä Jumalaan uskominen on samoin vähenemässä. Toisaalta vakaumuksellisia ateisteja ei World Values-tutkimuksen mukaan vuonna 2005 ollut sen enempää kuin vuonna 1981, ja uskonnolliseksi itsensä määritteleviä ihmisiä oli jopa enemmän (61 % vuonna 2005, 55 % vuonna 1981). On kuitenkin huomattava, ettei tämä sodi maallistumishypoteesia vastaan. Maallistuminen ei ole on/off-ilmiö, jossa uskonnollisista ihmisistä tulee ateisteja. Uskonnollisuutta on monenlaista, ja suunta vaikuttaa olevan selvä: institutionaalisesta uskonnosta, sen oppijärjestelmästä ja eettisistä normeista siirrytään eräänlaiseen uskonnon kevytversioon, joka pelkistetyimmillään jää yksilön päänsisäiseksi asiaksi, vailla yhteyttä (sekulaarin) etiikan säätelemään käytökseen saati sitten muuhun toimintaan eri elämänalueilla. Lyhyesti sanottuna kirkon nelivuotiskertomus tukee käsitystä Suomesta maallistuvana maana. Julkisoikeudellisen kirkkoinstituution asema heikkenee. Uskonto privatisoituu, ja privatisoituva uskonto maallistuu. Lisäksi on huomioitava, etteivät nelivuotiskertomuksen tilastot paljasta kirkon oman opetuksen tilaa. Vaikkapa 1950-luvun ja nykypäivän saarnoja vertaileva tutkimus paljastaisi uskoakseni huomattavaa maallistumiskehitystä; tätä tutkimusta odotellessa voi vertailla eri vuosisatojen virsiä tai eri vuosikymmenten Nuoren seurakunnan veisuja. Loppupohdintaa Lopuksi on syytä tehdä muutama huomautus sekularisaatiosta ja siitä, miten siihen pitäisi suhtautua. On huomattava, että sekularisaatio on prosessi, jossa on enemmän kuin kaksi astetta. Kirkosta eroava nuori aikuinen, joka ei usko muuhun kuin korkeintaan jonkinlaiseen persoonattomaan elämänvoimaan, pitää lapselleen nimiäiset ja menee naimisiin maistraatissa, on epäilemättä maallistunut. Maallistunut on kuitenkin myös vaikkapa saman ikäluokan nuori tiedostava luterilainen, joka kyllä käy säännöllisesti jumalanpalveluksessa, muttei juuri rukoile kaunista ilmaa, ei tule ajatelleeksi pankkitoiminnan olevan väärin ja pitää absurdina ajatusta siitä, että hyvän musiikin voisi määritellä kristinuskosta nousevin perusteluin. Esimerkkihenkilöt eivät ole yhtä maallistuneita, sijoittuvat eri kohtaan sekularisaatiojanaa, mutta joka tapauksessa he ovat osa samaa prosessia. Maallistunut on liian moniulotteinen käsite käytettäväksi haukkumasanana. Sekularisaatiota ei myöskään voi käsittää kristityn näkökulmasta pelkästään pahaksi asiaksi.
Jo monoteismiä, yksijumalaisuutta, on pidetty sekularisaation ensimmäisenä askeleena; yksi, tuonpuoleinen Luoja ja tästä selvästi erillään oleva (siis tavallaan maallinen ) luomakunta olivat vanhana aikana jotain aivan muuta kuin vaikkapa kreikkalaisen jumalmaailman kirjava ja ennustamaton maailma. On tuskin syytä pitää ongelmana sitä, että harva nykyihminen uskoo riihitonttuihin. Myös kysymys talouselämän, politiikan, tieteen ja taiteen autonomiasta on tietysti monisyinen. Sanon silti provosoidenkin, ettei hyväksyttävää sekularisaation määrää voi tuosta vain päättää. Opetus, jossa kirjavan raamatullisen, teologisen ja filosofisen perustelun avulla osoitetaan suunnilleen 1960-luvun alkupuolen Suomi ihannetilaksi, näyttänee parin sukupolven päästä vielä naurettavammalta kuin nyt. Kristinusko ei ole ylihistoriallinen ideologia, vaan konkreettisissa ajallisissa ja paikallisissa tilanteissa elävä ilmiö. Kristillinen usko ja elämä vaikuttaa erilaisissa konteksteissa kautta historian. Länsimaiden kontekstia on leimannut maallistuneisuus jo vuosikymmeniä, monissa piireissä jopa vuosisatoja. Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Tie pelastukseen on ilmoitettu Raamatussa; mitä tämä merkitsee sekularisoituvan myöhäismodernin maailman keskellä, on meidän aikamme kristittyjen ratkaistava.