Fakin News Moottoripyörälupi MC Fakin Animals:in aporikinaali, pure, real, äkta, offisiaal, sertified, approoved, introodet, superior, pesiaal, passed, sehr gut, wunderbaum, jättepra, vavisuttava, ravisuttava, hälyttävä overgound julkaisu, päääänen kannattelija sekä melko informatiivinen että terveysvaikutteinen ja antoisa jäsenlehti. Fakin Animals Established 1998 Fakin News Established 2000. Issue 14 1/2010 Hommaa Lupituotteet Lupimmyymälästä: myös nettikauppa toimii (noutopalveluna). Päätoimittaja istuu hiawathamatta eikä mikään muutu, vai muuttuko sittenkin? Toimituksen henkilökunta kasvaa ja laajennuspaineet räjähtävät käsiin. Vastuuta ja painetta siirretään käsistä toisiin. Ja takaisin. Puheenjohtajalla liivit kerrankin oikeaa kokoa. PJ tulee ulos tallistaan ja aukeaa jäsenistölle. Johtokunnalta kramppia jäsenistölle. Nyyssi testaa ja koeponnistaa: Keskisuuri alko100cmtesti. Vanhuutta on kiva juhlia, kun ei enää muutakaan jaksa Mies saapui vuonolta näyttäen huonolta Ja nais kanssa; Norjaan kannattaa mennä, siellä on mäkiä ja vuonoja. Kananliha tulee ja karvat kimpoavat pystyyn; hiusta nostattavaa tarinaa luvassa. Kawasakien entisöintiä lähi-idässä osa 2. Nyyssissä ennen julkaisematonta materiaalia tarjolla! Fakeajo: Lempi vaarassa. Änimäälit laumana veteraanirallissa; hiekkaa ja amppareita kaikissa väleissä. Huumoriosastolla vitsit vähissä: ei paljoa naurata, mutta vähän sentään. Konokokikin ovat lepotilassa: ei ole nälkä eikä tauti vaivaa. Aktivaattorikalenterista näet mitä sinun pitää tulevana kesänä tekemän.
Fakin News Fakin Animals Pankkiyhteys: Nordea (ent. Merita, ent. SYP, ent. PYP) 149235 16370 Editor-in-chief, istuva päätoimittaja: Marko Lehtimäki Sisälmyksestä vastaava, liukuva päätoimittaja: Hannu Ronkainen Art Director, stalderin- ja muu taitto: Vesa Lehtinen Päätoimitus os: Tottijärvi, ent. villisika-aitauksen vieressä Painopaikka: Missä kulloinkin, kussa milloinkin Painosmäärä: Satunnainen Kustantaja: MC Fakin Animals Julkaisija: MC Fakin Animals Levitys: F NKJ (Fakin News Korkein Johtokunta) Tämän julkaisun osittainenkin lainaaminen, kopioiminen, ryttääminen, nyysyttäminen, astuminen tai muulla tavalla tapahtuva hyväksikäyttö ilman Päätoimituksen kirjallista lupaa, on käsittämättömän ja ennalta arvaamattoman ankarasti kielletty ja verboten. Ja sitä paitsi hyvän maun vastaista. Julkaisun lainaaminen oman Newsinsä kadottaneelle Lupitoverille on tietysti sallittua. Fakin Animals Vanituotteet: - Lupin T-Paita: 15 o Musta loukaneilla (evo3) päivittäiskäyttöön o Musta ilman loukaneita juhlakäyttöön ja hipsuvarpaille o Valkoista juhlapaitaa ja harmaata arkipaitaa (evo2) jäljellä erittäin satunnaisia (-miehiä) kokoja - Musta T loukaneilla (evo3) vielä pitemmillä hihoilla: 20 - Musta kolleeke loukaneilla ja v.p. hihoilla (evo3): 30 - Kankaine omm. selkämerkki, halk. 250 mm pyöreä: 10 - Kankaine ommeltava hihamerkki, halk. 85 mm pyöreä: 5 - Kaunis eläinaiheine muovidarra, halk. 85 mm pyöreä: 1 - LupiDVD levy (pyöreä) sisältäen Lupin historiaa vuodesta -97 alkaen vilminä sekä valokuvina. Pitää sisuksissaan myös poonusraidan (tuleva keräilyharvinaisuus). 10 Tiedustele edullisia ja hyvällaatusia tuotteita puheenjohtajalta. Aloitteleville Änimääleille starttipaketteja joilla pääsee alkuun saati tunnelmaan (Joku on päässyt alkuun ilmankin, mutta tunnelmaan ei varmuudella pääse). Sisältö saattaa vaihdella. Ja vaihteleekin. Kysy jäsenetua. Tavaraa piisaa! Jos et kysy, et saa etua. Saati tavaraa. Fakin Animals jäsenmaksu 10 (miehet siis 2 /jäsen ja naiset 2,5 /jäsen). Jäsenen kannatusmaksu on vähintään samansuuruinen ja sen saa maksaa joku yhteisö tai muu taho, joka haluaa tukensa ilmaista. Maksakaa jäsenmaksunne kuuliaisesti, se takaa toiminnan jatkuvan kehittämisen (myös juniorityön)! Fakin News vastaanottaa sitoumuksetta juttuvinkkejä, kuvamateriaalia, haastatteluja, valmista aineistoa sekä muuta vastaavaa dokumenttia, joka on ennen julkaisematonta ja tekijänoikeussäädösten ulkopuolella. -päätoimitus-
Päätoimittajan osastolta Kummaa kutinaa tuntuu sielun perukoilla. Vähän samanlaista kuin aikoinaan ensikertaa treffeille mennessä. Tämä kyseinen rakkaus, josta nyt on kysymys, ei ruostu vaikka kohteena oleva kalusto ruostuisikin. Selkäytimessä alkaa tuntumaan tykytys, joka on seurausta lähestyvästä keväästä. Tässä vaiheessa on jokaiselle Änimäälille selvää, että naiskauneus saa antaa tilaa autotallissa odottaville iltapuhteille ja projekteille. Toisaalta, mikä onkaan mahtavampaa kuin saada nauttia oman Änimäälin tarjoamista seikkailuista tulevan kautena. Mitä kaikkea se mahtaakaan meille taas tarjota vihdoin alkaessaan? Mennyt 2009 kausi oli kerhotoiminnan osalta aktiivista aikaa. Siihen mahtui lukemattomia tapahtumia, joissa jäsenistö piti puoliaan ja edusti Änimäälisiä näkemyksiään, etelään suuntautuneesta alkukauden Fakeajosta aina loppukauden Ouluun suuntautuneeseen Veteraaniralliin. Änimäälien porukka on turvonnut hallitusti menneellä kaudella, pysyen kuitenkin edelleen tarkassa kontrollissa, niin kuin toimintamme ja jäsenemme ylipäätään (jäsenemme eivät turpoile hallitsemattomasti). Jos saamme menneen talven pakkaset helteiksi ja sataneen lumimäärän pois kesä vesisateista, tulee meille helavatin hieno ajokausi. Kävin tuossa juuri ajoasuanikin raaputtelemassa jo ja saaliina huomattava määrä viime kesänä esiintyneitä hyönteisiä, jotka olivat tarrautuneet, kuin jäädäkseen, ajoasuuni. En näitä yleensä ajokaudella tapaa puhdistella, koska se antaa katu-uskottavuutta ja toisaalta säännöllisin väliajoin toistuvat sadekuurot huuhtovat suurimmat monsterit, kuten ampiaiset, koppakuoriaiset ja yökköperhoset. Nuo kaikki saavat kypärään osuessaan fiilingin plättiksestä, ihan kuin kaveri olisi nurkan takaa tykittänyt värikuulapyssyllään suoraan päin näköä, onnistuneesti. Kalustoa kannattaa nyt siis hangata ja hinkata, jotta ajokausi sujuisi sitten valtaosin tienpäällä, eikä autotallissa. Tässä pätee vanhan kansan viisas sananlasku: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tämäkään sanonta ei kuitenkaan päde ihan aina, koska useita automobiileja on kausien aikana taakse jätetty ja sinne ovat aina jääneet. Toisaalta, eihän vanhalla kansalla ollut kunnon mopoja, mitenkä ihmeessä he olisivat voineet tämän sitten tietää? Oma kaluston huoltoni on tänä talvikautena ollut lähinnä aggressiivista tempoilua mopon sarvissa. Täsmentäen, mopo ulos tallista ja härnätään kuumaksi kuin tulisin seniorita, aina jäähdyttävien elementtien käyntiin pörähtämiseen saakka (vertaa esim. makkarin tuuletinlamppu, ei anoppi). Tällä välin ryitään ja tuupitaan kalustoa, pohjiin saakka niin että joustovarat loppuva, ihanasti tiivisteet ja puslat voidelle. Näin vältytään kaluston vuodoilta, sekä kitinöiltä ajokauden aikana ja kipinä pysyy valmiudessa molemmilla osapuolilla. Kyseinen rituaali toistetaan noin kuukauden välein. Jos tämä alkaa tympäistä jossain vaiheessa voi asiaa harrastaa myös kolmisin, kuten meillä tehdään, ja lisätä ohjelmaan joitain omia mausteita. Suurimmalla osallahan sormet kuitenkin sittaantuvat näissä puuhissa, mutta kukin säilyttäköön toistaiseksi omien hekumahetkiensä tarinat tässä vaiheessa, ne ovat kullan arvoisia tulevissa miitinkeissä. Kun se päivä sitten viimein koittaa, jolloin maha on täynnä perhosia ja varpaankynnet meinaavat irrota, eli kausi todella korkataan, on aika jälleen tavata ystäviä kauempaa ja lähempää. Kavereita ja ystäviä joiden kanssa ollaan oltu ikään kuin talviunilla. Nämä hemmut liittyvät puhtaasti harrastukseen ja saapuvat arkeemme yhtä varmasti, kuin sokerimuurahaiset nurkkiimme, joka vuosi. Eikä heistä pääse eroon, eivätkä he pääse eroon harrastuksestaan, niin kuin emme mekään pääse. Mitäpäs tässä sitten vastaan taistelemaan, koska vereen sekoittuneen pentsuunin tislaaminen ja erotteleminen ihmisropasta on mahdoton homma. Otetaan siis tämäkin kausi vastaan hymyssä suin kahvaa käännelle, kavereita tapaillen. Osallistuen yhteisiin kerhoajeluihin ja tapahtumiin, sekä lupin suosimiin kahveepaikkoihin arkiiltoisin kurvaillen. Ollaan helevatin ahnaita elämyksille ja nautitaan joka ainoosta kurvasta Suomen suvessa 2010. Suvi on liian kallis tuhlattavaksi ja pensa on aina halpaa. Tästä lähdetään. Maskuliinista ajokautta siis koko jäsenistölle sekä lähellä oleville tahoille. Pidetään silmät sirrillään, sillä koskaan ei tiedä missä Änimääli lymyilee. Tervaksin: Päätoimittajaa tuuraava toimija.
Puheenjohtajan terveiset tallin ulkoa Terveiset puheenjohtajan suunnalta! Taas on nähty talvea ja lunta. Kolaa on käytetty ahkerasti joka suunnalla. Ja rommia. Mutta ei auta hyvät muistot kunnon lumitalvesta, kesä tulee ja kevätaurinko jo pilkistelee vaikkakin on vielä vähän pilvessä. Kevät saa aikaan monenlaisia fysiologisia muutoksia: koivut menevät hiirenkorvalle ja linnut laulavat hädissään. Änimääli rasvailee vehkeitään kesäkuntoon ja pälyilee toiveikkaana pihalle tallinoven raosta ikään kuin jouduttaakseen ajokelien saapumista. Jahka Änimääli sitten on viimeinkin tallinoven edessä ratsunsa seljässä ja sauhut tupruavat mekahvoonien päistä, edessä onkin kaikkien aikojen intijaani- ja tapahtumakesä. On Fakeajoa, Veteraanirallia, Syysajelua ja monenmoista settiä ja aktiviteettiä. Puhumattakaan, että on jo jonotettu porukalla Lahden MP-näyttelyssä jonka jälkeen juhlittu sitä, että Pukki oli vihdoin kerännyt luunsa ja lahjasäkkinsä taas ainakin vuodeksi (kiltteysasteesta riippuen, muttei Pukin). Ja osiossa II saunottu ja nautittu tervetulijaismaljat ja maljat tulevalle kesälle ja maljat sekä luotu harittavia katseita tulevaisuuteen ja tulevaan ajokauteen. Kiitos kaikille juhliin sekaantuneille ja kaikille muillekin tahoille tasavertaisuusperiaatteen mukaan. Valitettavasti raittiusjaosto ei kiireidensä vuoksi saanut edustajaa paikalle. Uutena rospuuttokauden toiminnallisena aluevaltauksena on suoritettu isolla porukalla kulttuurimatka veljeskansan pariin Tallinnaan. Matka oli hauska ja hyvät muistot jäi sekä vähän tulijaisia. Kiitos Määleille ja kauneimmille osapuolille mukavasta matkasta. Aijemmin syksyllä kun oli pimeää aikaa allekirjoittanut saavutti virtsanpylvään jonka jälkeen voi kuulemma huoletta unohtaa varkunnapit auki. Kiitosta vaan tiedosta mutta olen ajatellut myös aukotonta vaihtoehtoa paleltumavammojen ehkäisemiseksi. Toivottavasti nahkaliivi joka sopi syksyllä loistavasti ylle, ei ole kutistunut talven mittaan. Onhan toki onneksi resoorit (engl. resources) keksitty. Kiitän osanotosta. Ja onnittelen samaan hengenvetoon Olavia ohitettuaan 60 merkin. Vain satelliitit ja Virva oppaanaan Oppaa naan suunnistamassa kohti uusia seikkailuja. Lupin talous on sangen vakavassa tilassa, joten maksut pysyvät ennallaan. Tulossa on ennennäkemättömän vilkas toimintavuosi, osallistumme sangoin joukoin mm. 2010 veteraanirallin järjestelytehtäviin kylpylässä Ikaalisissa. Muutenkin aktiviteettia piisaa joka lähtöön. Lupi tukee, kuten tunnettua, jäsenistöään sekä henkisellä että fyysisellä tasolla. Kädenojennuksena jäsenistön suuntaan Lupi on hankkinut rahavarojansa läheltä sivuten kokoontaitettavan krampin, jota voi lainata kun tarve tulee tai jo on. Pj tai 1. (virkaiältään) päätoimittaja todennäköisesti tietää krampin sijainnin. Saattaa tosin olla että jo magneesiumistakin saa avun. Olkaa aktiivisia, syökää kalaa ennen kuin loppuvat kokonaan (arviolta v.2048) ja muistakaa maksaa tunnollisesti kokoajan reaaliarvoltaan pienenevät jäsenmaksunne; se takaa toiminnan juniorityön kehittämisen. Kun syö riittävästi kalaa saa fosforia ja alkaa hohtaa pimeässä. Se on positiivista eikä näin ollen tarvitse erikseen hommata rispekt-liiivejä. Valoa pimeyteen, yöpakkasia ja lunta tupaan, toivoo: Paheenjohtaja
Änimääli testaa ja koeponnistaa elukan lailla: Keskisuuri alkometritesti Kyseinen testi suoritettiin Japsistarojen kokoontumisessa Lupin syntysijoilla Kuopion Rauhalahdessa. Ponnistettavana alkometrit: AL-2500 ja CA5000PRO. AL-2500 on pienempikokoisena helpompi kuljettaa taskussa mukana, mutta CA5000PRO:ssa on puolestaan miehekäs kuljetuslaukku. Laitteet olivat ylimalkaan viimeistellyn ja asiallisen näköisiä. Testiryhmänä toimivat: Topi, Istuva päätoimittaja, Miikhail, Salami ja PJ. Menetelmänä oli puhaltaa koelaitteisiin keuhkoista ilmaa. Tervetuijaismaljojen jälkeen. Kumpikin laite toimi sikäli luotettavasti, että ne piipittivät kovasti ja näyttivät erilaisia lukuja. Huonoin tulos oli muistaakseni 1,7 romillee. Miinuksena todettiin, että kumpikin laite näytti eri ihmisille aivan eri lukuja. Aivan sokeasti ei näiden tuotteiden kertomaan siis kannata luottaa kuten ei yleensäkään kaikkeen kertomaansa. Paras ja turvallisin konsti mikäli hamuaa aamuseittemältä ajoonlähtöä on lopettaa dokaaminen riittävän ajoissa. Viimeistään klo 24 perjantaina. Mikäli on sunnuntai aamuna lähdöllään. Pollarin laitteet ovat joka tapauksessa luotettavuudeltaan parempia kuin nämä testissä olleet 30-100 laitteet. Ei siis kannata alkaa väittämään, että konstan mittari on rikki kun ei näytä mitään. Ja alkaa tempomaan omaa mittalaitetta esiin povarista. Jos sellainen sattuu kyydissä olemaan. Nimittäin povari. Seuraavaa testiä odotellessa:pj Huumorijaos kertoo yleisön pyynnöstä tai ilman: Nuoripari oli ajelemassa kun illan hämyssä jokin kopsahti auton pohjaan ja pariskunta meni katsomaan mikä autoon osui. Haisunäätä makasi tiellä pökertyneenä. Hetken tilannetta pohdittuaan äärimmäisen eläinrakas nuorikko totesi, ettei eläinpoloa voi siihen jättää virumaan vaan se pitää viedä eläinlääkärille. Mutta millä se saadaan pysymään lämpimänä matkan ajan? Pistä se hameesi alle sanoi salskea ritarimme. Mitä jos se haisee? kysyi morsian. No pistä sitten sormet sen sieraimiin neuvoi urhomme. Näin siis sai eläinpolo kauniiksi lopuksi asianmukaisen hoidon ja pääsi jatkamaan haisunäädänarvoista elämäänsä. Täsmälleen sen pituinen sekin.
Puheenjohtaja ei vuosia kumartele 14.11.2009 oli merkittävä päivä Änimäälien kalenterissa. Sitä on verrattu muinaisten Maya intiaanien laatiman kalenterin loppumisajankohtaan, joka itse asiassa on vasta vuonna 21.12.2012. Tästä alkaa heidän mukaansa uusi aika. Uusi aika koitti kuitenkin nyt puheenjohtajallemme, josta tuli aikamies. Kun äijä alkaa naputella kuudetta kymmentä bootseissaan, on lapsuusajan pihaleikit pelkkä muisto vain, joskin varmaankin lämmin sellainen. Juhlakalumme kutsui meidät viettämään iltaa kanssaan Luonnon Hyvä saunatiloihin, jotka yllätyksekseni olivatkin varsin kotoiset. Kohta paikalle saavuttuamme, huomasin sankarin pukeutuneen joviaalisti siniseen verkkariasusteeseen. Oliko lie juuri lenkiltä tullut vai varautunut mahdollisiin tehtäviin, saatikka kepposiin. Tilaisuus kuitenkin eteni ilman suurempia kepposia, olihan kyseessä arvokas juhlallisuus. Tyylikäs oli kuitenkin sankarimme, noissa viriileissä vetimissään. Ne henkivät menneiden purjehduskisojen ja salilla vietettyjen hikisten hetkien huumaa, joku saattoi tosin aistia piirun Viljoakin. Paikalle oli saapunut Änimäälien laaja edustusto, sukulaisia, työtovereita ja ystäviä matkan varrelta, perheenjäsenten lisäksi. Paikalla olivat tietenkin myös Patu ja Kymis, jotka kertoivat tulleensa varmistamaan että poijaasta tulee vihdoin mies. Juhlaväen murjottua ja puristeltua sankariamme, päätin pitää laatimani lyhyen puheen kaverille. Tietysti nostimme myös maljan päivänsankarille. Tässä yhteydessä perustajajäsen Soikkeli lahjoitti Puheenjohtajalle jäsenistön kolehdilla hankkiman lahjuksen. Tiukan ideoinnin lopputuloksena (4-3) olimme päätyneet hankkimaan nahkaliivin, jonka rintapielessä oli kirjailu The Boss Mc Fakin Animals ja selkäpuolella kerhomme kangastarra (mallia iso). Liivi asennettiin puheenjohtajan leveille hartioille ja näky oli kieltämättä karismaattinen. Mieleeni tuli legendaarinen John Wayne Mustanginsa (esiintyy vain Yhdysvalloissa) selässä ja hänen lausumansa jykevä lausahdus: Minä omistan tämän laakson. Tässä vaiheessa liikutuin itse sen verran mielikuviin vaipuen, että hakeuduin uudelleen tervetuliais maljojen välittömään läheisyyteen. Peli oli siis komeasti avattu ja isäntäväki kehotti nauttimaan porokeittoa, ikään kuin alkupalaksi. Päätoimittaja oli tuonut mukanaan Habanerot ja muutamia muita hieman tulisempia mausteita, joihin hän oli tutustunut mietintämatkoillaan, eri puolilla maapalloamme. Näin hän varmisti ettei kukaan porukasta jäänyt kaipaamaan tulisuutta, paremminkin porukasta taisi puuttua rohkeutta käyttää noita makuaistit täyttäviä tuotteita. Keitto tekikin hyvin kauppansa ja joku epäili maistaneensa joukossa jopa poronsarvi uutetta. Mistä lie kaveri maun tunnisti? Puheen sorina alkoi täyttää juhlatilan. Nyt oli sopiva hetki ehdottaa saunomista ensimmäiselle porukalle. Liityin tähän porukkaan ja sain todeta saunan olevan täynnä juhlaväkeä. Siinä heitimme porukassa löylyä ja päälle muutamia vitsin tyyppisiä. Tällä välin salin puolella tarjottiin taas ruokaa, vaihteeksi Kiinalaista versiota ja kahvetta, sekä konjamiinia (+ sikarit). Rasvanahkaani siinä saunan eteisessä pyyhkiessäni froteisella kankaan palalla, kuului käytävästä älämölöä joka myöhemmin osoittautui naisten lauluharjoitukseksi. Seijan johdolla (nainen jonka edessä ja takana Puheenjohtaja hempeilee) kauniimman osapuolen edustajat laativat sanoitusta säveleen Aikuinen nainen mä oon. Saimme myöhemmin kuulla tuon mahtavan esityksen joka oli päivänsankarin harrastuksiin viittaava. Loppuillasta päätimme vetäistä ko. biisin myös möreällä mieskuoron äänellä, ex tempore tyyliin. Puolenyön krouvissa tarjoiltiin vielä sankarin speciaali, eli siivet tulisella kastikkeella, ikään kuin olut ei olisi jo muutenkin maistunut. Toki nyt maistui vieläkin paremmin ja mieleen juolahti vanha sanonta : Ei oo läheskään niin nälkä, kun välillä vähän syö. Tätä oli toteutettu kyllä kiitettävästi tänä iltana. Seurustelun merkeissä etenimme yhtenä joukkona kohti aamuyötä ja näin olimme osaltamme olleet todistamassa tätä historiallista hetkeä sekä saaneet myös olla osana sitä. Suuret kiitokset juhlat järkänneille tahoille, sekä myös Juhlakalulle, kun päätti juhlat meille pitää, eikä suksinut Sudaniin. Paikalla olleena: Kartaani ja hissijaoksen pj
Norjassa on mäkiä ja vuonoja eikä edes aina sada Tämänvuotinen retki raajojemme ulkopuolelle suuntautui Norjaan. Sejjan tytär oli leireilemässä ja nopean lähtöpäätöksen jälkeen totesimme matkaan käytettävissä olevan 5 vuorokautta. Maanantaina aamusta starttasimme kohti Kustavia, josta lautoilla ja Eckerölinjan laivalla lopuksi parissa tunnissa Ruotsin puolelle. Eckerön laivarannassa saimme alun perin Nokialta sotalapseksi Ruotsiin lähteneeltä vanhalta rouvalta vinkkiä edullisesta majoituksesta Norrtäljessä. Majataloa ei koskaan löytynyt, joten yövyimme erinäisten vaiheiden jälkeen pikku teltassamme leirintäalueella. Tiistai-aamun aamuruuhkassa suunnistimme Tukholman kautta E18-tietä kohti Vesteråsia, Örebrota ja Karlstadia. Ilma oli helteinen ja juomavettä piti poiketa ostamaan melko tiuhaan tahtiin. Karlstadin jälkeen ajoimme epähuomiossa tielle 61. Totesin että sitäkin kautta pääsee pienempiä teitä Oslon suuntaan, joten emme kääntyneet takaisin vaan jatkoimme kohti rajanylityspaikkaa nimeltään Morokulien. Morokylien kautta Norjaan siis. Tie oli joutuisaa ajella, mutta kahvipaareja saati muita tienvarsipalveluja ei juurikaan ollut tarjolla. Moronkylissä Ruotsin puolella tankkasimme lihapulla ja hernesoppavarastomme ääriään myöten täyteen. Jopa niin hyvin, että Emppu söi epähuomiossa tuhansia kilometrejä nähneen, mutta ylijäämänä matkamuistoksi jääneen Veeliks tortelloja tomaatikastikkeessa-purkin syyskuulla nälkäisiin suihinsa. Totesin siinä menneen arvokkaan matkamuiston prosessin syövereihin juurikaan jälkiä jättämättä. Norjan puolella helle jatkui ja tiet olivat hitaampia ajella, mutta mukavia maisemia riitti katsella. Oslon tunneleissa ja silloilla piisasi liikennettä ja olo tuntui melkoisen tukalalta. Suuntasimme E16 tietä kohti pohjoista ja aloimme etsiä majapaikkaa. Hotel Sundvollen, jonka edessä seisoi kaksi Horex-moottoripyörää, osoittautui turhan kalliiksi meille ja jatkoimme matkaa. Nainen pehva hiessä takapenkillä alkoi nyt jo 700 km ajon jälkeen olla sitä mieltä, että voisi mielihyvin majoittua mahdollisimman pian. Kieltämättä itselläkin oli se mielessä. Nimittäin majoittuminen. Näin lähellä Osloa ei vaan leirintäalueita tahtonut näkyä. Viimein vajaa 100 km Oslosta, Ringmoenin pohjoispuolella oli leirintäalue josta vuokrasimme mökin sopuhintaan. Kuuman yön jälkeen matka jatkui kohti pohjoista. Tietoisena siitä, että käytettävissä olevasta matka-ajasta alkoi olla puolet käytetty, pohdin että mahtaako kääntöpaikaksi suunniteltu Trollstigen olla sittenkin liian kovan ajamisen takana. Matkakumppani oli kuitenkin sitä mieltä, että mennään sinne vaan kun kerran näin lähellä jo ollaan. Tuumin jotta mopolla on kesällä mukava ajella ja täällä riittää lisäksi upeita maisemia, joten tiukasti vaan kelaamaan kilometrejä mittariin jotta tavoite saavutettaisiin. Matka jatkui E16 tietä kohti pohjoista ja sitten länttä. Jonkun kommuunin turismiinhon edessä kivipaadella nautittiin teet ja kahvit. Sitten taas päristeltiin helteessä. E16 tieltä suunta luoteeseen tietä 5 ja pohjoiseen kohti Songndalia. Tie muuttui pienemmäksi ja mutkaisemmaksi. Samalla rekkaliikenne väheni ja maisemat muuttuivat jylhemmiksi. Mannheller-Fondnäs lautalla yli, ja sitten Sogndal, Vika ja Skei ja tielle E39. Seuraava lautta Anda-Lote ja Folkestad-Volda. Seuraava paikka oli Qrsta. Sitten tietä E39 lautalle Solevåg-Festoya. Ennen Ålesundia löytyi pieni yksityinen leirintäalue suuremman campingin vierestä. Kohtuuhinnalla vuokrasimme hytten merinäköalalla. Paikalliselta huoltikselta evästä ja sitten suihkuun huuhto-
maan matkan pölyt iholta. Pikku mökit oli ilmeisesti siirretty jostain paikalle, koska terassi jonka päälle ne oli nostettu, näytti huomattavasti mökkejä uudemmalta. Yhteen mökkiin oli majoittuneena saksalainen pariskunta joka teki päivämatkoja lähiympäristöön kahden mopon voimin palaten illalla takaisin mökille. Jeekermaisterinapsujen jälkeen uni tuli helposti lokkien kaunista laulua kuunnellessa. Aamulla heräsimme ajoissa ja aamupalan jälkeen lähdimme kiertämään niemeä tavoitteenamme lähestyä Trollstigeniä pohjoispuolelta. Aamusumu leijaili alhaalla vuonon päällä ja sai verhottua vuorten keskiosat näkymättömiin. Huiput näkyivät sumupilvien yläpuolella ja näkymä oli melko maakinen. Pientä, oikeastaan vain yhden auton levyistä tietä Rollipolulle oli hiukan hankala löytää mutta viimein olimme kuitenkin levennyksellä vuoren juurella. Jyrkkyydeltään vertaistaan hakeva serpenttiini, jonka reunan puolella kaiteen virkaa toimittivat kivenlohkareet muutaman metrin välein, kiipesi ylös peikkovuorelle. Ylhäällä oli turistirysä näköalatasanteineen ja peikkomyymälöineen. Linja-autolla pääsi näemmä paikalle toiselta puolelta. Nais ei innostunut näkemysalapaikan lasikaiteista ja lattian läpikatseltavasta ritilästä, vaan viihtyi enemmälti kiviseinän läheisyydessä. Loivempaa puolta lasketeltiin mansikkatilojen lomitse kohti Geirangeria, joka oli n. 60 kilometrin ja yhden vuonon ylityksen päässä. Tunnelista putkahdimme suoraan näköalapaikalle joka oli tukossa linja-autoista ja aasialaistaustaisista turisteista. Näkymä oli henkiäsalpaava; turkoosi vesi välkkyi kaukana alapuolellamme ja laiva vuonon pohjassa näytti ihan leikkiveneeltä. Kun pitkämatkalaiset olivat polpottaneet ja ahmineet näkymiä tarpeeksi alkoi suma purkaantua ja mekin pääsimme pujottelemaan rinnettä alaspäin kohti Geirangerin kylää. Kylä vaikutti turismirysältä, joten ohitimme pasaarit ja kaukaasialaiset vierailijat nopeusrajoituksen mukaan. Nyt piti vuorostaan kivuta ylös vuonon reunaa. Juutuimme turistipussin taakse. Mutkissa piti joukkojenkuljetusauton peruuttaa pariin kertaan päästäkseen eteenpäin. En kovasti ilostunut dieselintuprautuksista, joten seuraavalla suoremmalla pätkällä kiihdytin etupyörää keventäen ja suojelusenkeleitä pöyristyttäen ulkoreunan kautta ohitse. Serpenttiinien jälkeen olimme noin kilometrin korkeudessa ylängöllä jossa tien vartta reunustivat lumikinokset. Takapenkkiläinen intoutui tekemään enkelinkuvia hankeen. Jonkin matkan kuluttua järven rannassa levähdyspaikalla valmistimme Trankialla pussikeittoa yhden lusikan voimalla sekä kahveeta. Että oli hyvää! Kävi tuuri, että oli edes yksi lusikka. En saata edes kuvitella tilannetta johon olisimme ajautuneet ilman ainuttakaan lusikkaa. Kyselin laivayhtiöistä paikkaa seuraa-
valle illalle mutta kummastakaan suuren laivoista ei paikkaa löytynyt. Meillä oli varaus kyllä seuraavalle aamulle lauantain lähtöön. Korkeusasemamme meren pinnasta oli jotain vajaan kilometrin luokkaa. En sitä kyllä mitannut meren pinnasta vaan katsoin navikaattorista. Kun laskeuduimme alemmas, alkoi paahtavan helteen ja 50 ja 70 rajoitusten yhteisvaikutuksesta ajotapahtuma tuntua melko hiostavalta. Melko erikoista että olimme löytä neet jopa Norjasta sateettomia päiviä ja tappavan kuuman auringonpaisteen. Lillehammerin pohjoispuolelta ponkasimme tienvarsimotellin, joka vaatimattomine puitteineen kelpasi väsyneille matkamiehille että naisille. Virkistävään suihkuun vain eikä sitten muuta. Unta kalloon vaan. Lillehammerin ohi kurvasimme paikallista maisematietä, joka mutkitteli peltojen ja kenuinen maalaismaiseman lävitse. Ringsakerissa saavuimme E6 tielle. Hamarissa osuimme seisovaan liikenneruuhkaan. Hetki tutkailtiin karttaa ja navikaattoria, sitten ylös seuraavasta rampista ja kohti itää ja Elverumia. Suman syy ei meille koskaan selvinnyt, liekö ollut silloilla edessäpäin onnettomuus tai tietyö, mutta meille se ei enää haittaa tehnyt. Jatkoimme 20-tietä suhteellisen tasaisten maisemien halki; maanviljelyä metsäteollisuutta näytettiin näillä kulmilla harjoitettavan. Sitten olimmekin jälleen tutussa rajanylityspaikassa Moronkylissä. Söimme loput Norjan kruunut rajalla ja minä soittelin Siljan toimistoon, josko illaksi olisi tullut vapaita paikkoja. Ei ollut. Jatkoimme ilman kommelluksia kohti Tukholmaa samaa reittiä, kuin olimme tulleetkin. Pari sataa kilometriä ennen Tukholmaa alkoi sataa. Eikä kyseessä ollutkaan mikään tihkusade, vaan totinen kaatosade kera ukkosen ja salamoiden. Autoja ajoi tien sivuun, koska näkyväisyys oli sangen rajattu ja tasaisella pikatiellä oli varmaankin viisi senttiä vesipatjaa. Pysähdyimme pitämään sadetta ja syömään tienoheiskahvilaan. Soitin taas Siljalle ja nyt oli vapautunut mopollekin iltalaivasta paikka. Matkaa oli jäjellä noin 180 km sisältäen Tukholman läpiajon ja aikaa laivan lähtöön vajaa kolme tuntia. Neito kysyi, että ehdimmekö todellakin satamaan tuntia ennen laivan lähtöä. En luvannut vaan sanoin että puoli tuntia on lähempänä totuutta. Olimme satamassa 25 minuuttia ennen laivan lähtöä. Se 180 kilometriä tultiin kyllä rajoituksia yläpuolelta hipoen ja Tukholmassa tietyön kohdalla ohitimme autoja jalkakäytävän puolelta, tosin paikallisen motoristin perässä. En kyllä muista mitä laivalla söimme, mutta sen muistan, että laivan punkka ja viileä hytti tuntuivat tosi mukavilta. Taas oli Honda vienyt meitä luotettavasti yhden reissun; pehvat ja selät hiessä oli päristelty viiden ajopäivän aikana vajaat kolme tuhatta kilometriä matkalla vuonojen maassa. Muisteli PJ
Kawasaki GPz 1100 Pyörä on ollut minulla reilun vuoden kun kirjoitan tätä, enkä ole vielä kovinkaan hyvin perillä näiden nelitahtisten Kawasakien historiasta ja mallipolitiikasta. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vuonna 1972 esitelty legendaarinen Z1 900 olisi ollut pitkään myöhempienkin nelitahtisten nelisylinteristen kehittelyn lähtökohta. Tämä ensimmäinen GPz B1 1981 malli on esim. Englantilaisen vanhojen Kawasakien osia myyvän Z-Powerin Gpz 1100 historiikin mukaan ollut varsinainen ongelmapesä! Viimeistely on ollut huonoa, maalattu pakoputkisto ei ole kestänyt kirkasta auringonvaloa, saatikka sitten kuumia pakokaasuja! 1982 malliin tuli sitten ns. mustakromiputkisto joka oli pinnoitteena kestävä. Tankin raidoitukset ovat jutun mukaan lähteneet vahauksessa irti jne. Takuuaikana on korjausmaalipurkkeja jaettu omistajille. Totta on ainakin se että minulla alkuperäisessä maalissa olevien varamuovien harmaisiin raitoihin saa vaikka kynnellä helposti naarmuja! Kawasakin tehtaalla alettiin jutun mukaan säästää tuotantokustannuksia ja sylinteriputket porattiin ensin mittaan ja prässättiin sitten sylinterilohkoon eikä päinvastoin. Seurauksena olivat soikeat sylinterit ja kova öljynkulutus. Takuutyönä olisi tehty jutun mukaan jopa uudelleen porauksia ja mäntien vaihtoja. Tässä minunkin pyörässä oli ollut öljynkulutusongelmaa enne lohkon ja mäntien vaihtoa, olisiko johtunut kulumisesta vai sitten tästä tyyppiviasta. Ongelmia olisi ollut myös vain tässä mallissa käytetyn EFI polttoaineruiskutuksen kanssa, nykimistä ajossa jne. Kaasuttimet oli todettu toimivaksi ratkaisuksi siihen aikaan moottoripyörissä ja ruiskutusjärjestelmä oli huononnus. Tässäkin Kawasakimallissa oleva sähköinen nopeusmittari oli kokeilu josta myöhemmin luovuttiin. Vanhaan laadullisesti pomminvarmaan Z-mallistoon verrattuna oli jutun mukaan menty laadullisesti runsaasti takapakkia. Edellä kuvatut ongelmat liittyvät tähän kyseiseen malliin. Perustekniikka on sitten "pomminvarmaa", kaksi kannen yläpuolista nokka-akselia, jotka käyttävät suoraan paininkuppien välityksellä kahdeksaa venttiiliä. Kampiakseli on rullalaakeroitu. Samasta perusmoottorista tehtiin useita eri versioita 1000 ja 1100 kuutioisena, ketju- ja kardaanivetoisena. Vahvasta tekniikasta on osoituksena se että koneessa paljon ns. viritysvaraa. Sillä on kilpailtu paljon. Mm. Eddie Lawson voitti vakiopyöriin perustuvan Super Bike -sarjan vuonna 1981 tähän tekniikkaan perustuvalla Kawasakilla. Voitto poiki 1982 markkinoille mallin Z(KZ)1000R1, ELR "Eddie Lawson Replica". Moottoria on menestyksekkäästi käytetty myös mm. Drag Racingissa. Ammattikäyttöön oli Police mallit samalla perustekniikalla. GPz 1100 1981 teknisiä tietoja: Sylinteritilavuus Moottorin tyyppi: 1089.00 ccm rivimoottori, 4 sylinteriä, 4 tahti Teho: 108 hv (79 kw)) @ 8750 kier./min. Puristussuhde: 9.5:1
Sylinterin halkaisija x iskunpituus: Venttilit/sylinteri: 2 Venttiilikoneisto: Jäähdytys: Vaihteiden lukumäärä: 5 Toisiovälitys: Paino (sis. nesteet) 72.5 x 66.0 mm DOHC Ilma/ajoviima Ketjuveto 260 kg Eturengas: 3.25-19 Takarengas: 4.25-18 Etujarru: Takajarru Huippunopeus: Polttoainetankki: Kaksi levyjarrua Yksi levyjarru 218.0 km/h 21.00 litraa Oma pyöräni, Kawasaki Gpz 1100 B1 vm. 1981, KZT10B-001255, rekisteritunnus BZ-589 Pyörä on tuotu käytettynä Saksasta (tullauspäätöspäivä 25.7.2003). Ensirekisteröintipäivämäärä on ollut 8.4.1981. Pyörän on rekisteröity Saksan rekisteriotteeseen merkitylle omistajalle 28.6.1996. Sitä aikaisemmalta ajalta ei pyörän omistushistoria ole tiedossani. Ensimmäiselle omistajalle Suomessa Kawasaki on rekisteröity 30.7.2003 Kurikkaan. Seuraavan kerran pyörä on vaihtanut omistajaa 5.12.2005. Kolmantena suomalaisena omistajan ostin pyörän kesäkuussa 2006 Joensuusta, rekisteröintipäivä on 19.6.2006. Pyörään oli kuittien mukaan tehty mm. kytkinremonttia ja takahaarukan laakerointi oli uusittu ensimmäisen omistajan toimesta Suomessa. Keväällä 2006 oli myös ilmennyt runsasta öljynkulutusta, vaikka pyörä muuten olikin toiminut hyvin. Minua edeltänyt omistaja oli vaihtanut sylinterilohkon ja männät, jonka jälkeen öljynkulutusvaiva oli korjaantunut. Minulle tullessa pyörä oli hyvässä käyttökunnossa, poisluettuna sähköhäiriöt ja melko loppuunajetut ketjut ja rattaat. Johdotuksiin liittyviä vikoja ja häiriöitä esiintyi kesällä 2006 kun pyörä oli minulla käytössä. Maalaus oli joskus aikaisemmin uusittu, maalauksella oli tavoiteltu alkuperäistä asua, mutta sävy ei ollut ihan oikea. Raidoitukset oli tehty teipeillä ja merkit tankissa ja sivukopissa eivät olleet alkuperäiset. Maalin alta paljastui jälkiä myös kirkkaasta metallihohtomaalista, joten ainakin tankki oli maalattu vähintään kahdesti aikaisemmin. Pyörässä oli 4-1 pakoputki. Ulkoasu oli kohtalaisen siisti, mutta lähemmin tarkasteltuna pinnat olivat kuitenkin haalistuneet ja paikka paikoin kulahtaneet. Spraymaaleilla oli tehty pikapaikkauksia, joka antoi hieman suttuisen vaikutelman. Edellinen omistaja oli hankkinut entisöintiä ajatellen osia, mm. alkuperäisen satulan, uudet äänenvaimentimet, alkuperäisen 4-2 pakosarjan ja takalokasuojan. Lisäksi kauppaan kuuluivat mm. hänen hankkimansa varasylinterikansi, johtosarja ja ylimääräiset sivukopat, takakate ja alkuperäiset tankkimerkit. Kun pyörä on vuosimallia 1981, oli lisäbonuksena mahdollisuus yrittää saada Kawasaki museorekisteriin. Rekisteröinti pitäisi tehdä kuitenkin vuoden 2007 aikana, muutoin uusien määräysten mu-
kaan mahdollisuus siirtyisi vuoteen 2012 kun museoajoneuvon ikäraja nousee 25 vuodesta 30 vuoteen. Vaikka pyörä olikin periaatteessa "helpolla museoon" kunnossa, kuten joskus ilmoituksissa näkee mainittavan, yhden museopyörän jo rakentaneena olin kuitenkin varautunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja esteisiin. Entistämistyötä varten olen hankkinut mm. myyntiesitteen, mustakromatun takaraudan (kiiltävän tilalle), jalkatapin taakse, sivuheijastimet tankin etuosan alle ja kumipäällysteiset jarruletkut eteen (ns. teräspunosletkujen tilalle). Ensimmäinen letkukauppa Klasmolta Saksasta epäonnistui: jarrujen ilmaus ei onnistunut millään. Syynä oli viallinen toinen alaletku josta kudokset antoivat periksi! Onneksi sain hankittua uudet letkut kotimaasta. Lampunkehys oli myös naarmuuntunut: Ebay -nettihuutokaupasta hyväkuntoinen käytetty tilalle. Myös etujarrulevyt olivat kuluneet melko syville urille. Olen uusinut nekin (Z-power UK). Kun pyörässä on harvinainen vain yhtenä vuotena valmistettu polttoaineen suihkutusjärjestelmä, olen hankkinut varaosiksi ruiskutusjärjestelmän osia. Yhden kokonaisen järjestelmä, jossa tosin kunnossa olevia komponentteja on vähän sekä ilmamäärämittarin, ilmaboxin ja ohjausyksikön erikseen. Vara nokka-akselit tulivat samalta myyjältä takaraudan kanssa. Varoitustarrasarja: Reproductiondecals, bensatankin paineventtiili alkuperäisvaraosana, jarrupalat, akku, takarengas (tuumamittainen) olikohan siinä nyt suurin osa?, sekä tietenkin runsaasti yleistarvikkeita kuten ruuveja, sähkötarvikkeita ym. Osien hankintayritykset kotimaasta ovat osoittautuneet melko tuloksettomiksi. Siksi olenkin hankkinut osia Ebay-nettihuutokaupan kautta, lähinnä USA:sta. Kun hankin pyörän, minulla oli tavoitteena korjata se mahdollisimman alkuperäiseen asuun. Varsinaiseen tekniikkaan liittyviä suurempia korjauksia en ole tehnyt, mutta entistämisen yhteydessä mm. johtosarjan olen kokonaan purkanut ja käynyt läpi sekä korjannut epäilyttävät kohdat ja liittimet. Yleisilmeen siistimiseksi oli selvää että Kawasaki pitäisi purkaa osiksi että työ onnistuisi, ja esim. sähköjohtimien ja eri komponenttien välisistä kosketushäiriöistä johtuvat viat pystyisi kunnolla selvittämään. Kaikki näkyvät osat olen syksyllä 2006 ja seuraavana talvena puhdistanut, maalannut uudestaan tai kiillottanut. Tankin, sivukopat, takakatteen ja etulokasuojan maalautin Gerard Mariaudilla (T:mi Mach Joutseno). Muuten olen tehnyt työn kokonaan itse Yksi päänvaivaa aiheuttanut asia oli sivuseisontatuen turvakytkin. Järjestelmä oli poistettu käytöstä. Ohjaustangossa on nappi "Side Stand". Seisontatukeen on yhteydessä nelinapainen sähkökytkin omituisen "muljahtelevan" välikappaleen välityksellä. Johdotuksia oli korjailtu ja osittain puuttui. En onnistunut löytämään kytkentäkaaviota, jossa olisi ko. mallinen kytkin. Systeemiin näytti kuuluvan vielä yksi rele, koska alkuperäisen näköistä johdotusta oli jäljellä ohjaustangossa olevan napin ja releen välillä. Kun en edes tiennyt miten järjestelmän pitäisi toimia, tuntui korjaaminenkin hankalalta! Aikani pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että kytkimen pitää toimia kuvassa esitetyllä tavalla, ja sen mukaan tein sitten kytkennät. GPz hyväksyttiin museotarkastuksessa 29.6.2007 museoajoneuvoksi. Mielenkiintoiseksi GPz 1981 mielestäni tekee mm. se että siinä on Kawasakin EFI polttoaineen ruiskutusjärjestelmä, johon kuuluu mm. ilmamäärän mittari.1981 vuosimalli on ainoa jossa ruiskutussuuttimet tulevat suoraan sylinterikanteen. Polttoaineenruiskutus ei toimi täysin automaattisesti kylmänä, nimittäin systeemiin ei kuulu tyhjäkäyntimoottoria kuten autoissa, joka kääntäisi kaasuläppiä hieman auki kylmäkäynnistyksessä tai jotenkin muuten ohjaisi lisäilmaa imusarjaan. Läppien avaamisen joutuu tekemään käsin erillisen mekaanisen vivun välityksellä. Käynnistyksessä yleensäkin on syytä jättää kaasukahva rauhaan. Kaasun vääntely startatessa saattaa aiheuttaa suuria paineenmuutoksia imusarjassa ja ilmamäärämittari voi antaa ohjausyksikölle väärää tietoa ja moottori hukkuu bensiiniin, olen sen pari kertaa kokeillut. Kun kaasukahvaan ei koske, käynnistyy GPz yleensä "hipaisusta". Seuraavana vuonna Kawasaki siirtyi DFI järjestelmän käyttöön. DFI järjes-
telmässä ruikutussuuttimet olivat läppärungossa, joka mahdollisti saman sylinterikannen käyttämisen myös kaasutinmalleissa. DFI järjestelmässä polttoaineen annostuksen mittauksessa käytettiin ilmamäärämittarin tilalla kaasuläppien asentotunnistusta ja kierrosnopeuden mittausta. Ilmamäärämittari jouti pois ja järjestelmä oli kompaktimpi moottoripyörään. Kaasuttimet ovat pitäneet autoja paremmin pintansa moottoripyörissä, vasta vähitellen päästönormien kiristymisen takia on pakko ollut laajasti siirtyä ruiskutujärjestelmien käyttöön moottoripyörissä. Omien käyttökokemusteni mukaan EFI on toiminut tähän saakka hyvin. Sitä en osaa sanoa onko se jotenkin parempi kuin kaasuttimet? Jonkin verran näkee netissä kuvia EFI Kawoista joihin on vaihdettu kaasuttimet. Lieneekö niin, että ongelmien ilmaannuttua on vaihdettu luotettavat kaasuttimet tilalle? Sitäkin suuremmalla syyllä alkuperäisen järjestelmän ylläpito on mielestäni arvokasta säilyttää, vaikka se saattaa tuottaa haasteita tulevaisuudessa! GPZ 1981 oli profiloitu sporttimalliksi. Kahdeksankymmentäluvun alussa. Kawasakilla, kuten muillakin merkeillä, alkoivat erottua kuluttajien mieltymysten mukaiset tyylit tuotantomalleissa. Kawasaki valmisti samassa kokoluokassa perus", matka(kardaani) ja kustom -malleja: Z1000J/K/M, Z1100A-ST. GPZ:n vuosimallissa 1982 oli jo pieni etuhaarukkaan kiinnitetty kate. GPZ 1981 oli viimeinen kattamaton sporttikawa.. Kuva kesällä 2006: Pyöräkaupassa mukana tulleita osia: Kasaaminen alkanut:
Kuva johtosarjassa pyörästä irrotettuna Ohjausyksikölle menevä haara työnalla: Epäilyttävän näköisiä korjauksia Johtosarja uudelleen kasattuna:
Sivuseisontatuki: Polttoaineenruiskutusjärjestelmä:
GPZ 1100 1981(B1) sylinterikansi Kuvat, kesä 2007:
Fakeajo 2009 23.5. Vuosittaisen Fakeajon järjestäminen oli tenävuonna langennut itselleni. Se pistää miettimään, minne sitä porukan oikein veisi? Mitä teitä ajattaisi, että mukana olisi edes muutama uusikin kurvi. Toisaalta kausihan on vasta aluillaan ja pelkkä ajamisen tuoma riemu riittää vallan mainiosti, hyvässä seurassa. Päätoimittaja kävi lämpöisenä kuin hellan koukku, eikä malttanut millään odotella lauantaihin saakka, vaan starttasi matkaan jo perjantaina. Soitti minulle ja kertoi mainostaneensa emännälle, että Fakeajo on tänä vuonna kaksipäiväinen. Myönnetään ajatuksella leikittely, mutta Päätoimittajan parempi puolisko otti tämän sen verran vakavasti, että ajoi äijän pihalle kämpästä, tuntematta suurempaa kiinnostusta kaverin seuraavasta parakkipaikasta. Noh, mitäs meni emännälle kehumaan, olis vaan pitänyt leipäläpensä visusti kiinni. Naisten kanssa ei sovi leikitellä, jää pian toiseksi. Sovimme Päätoimittajan kanssa että kerron lauvantaina hänen tulleen aamulla flunssaan ja jääneen kotosalle, näkisimme sitten hänet yllättäen evästyspaikassamme. Tarinani upposi porukkaan, kuin väärä dollari taksikuskille Manhattanin yössä, kertoessani asian Haappiksen Tenuvarastolla kavereille. Kokoonpano näytti siis tänä vuonna olevan seuraava: Puheenjohtaja, Oppa, Hämis, Mara, Jorma, minä itte ja myöhemmin mukaan änkevä Päätoimittaja itte. Ohjasin porukan Nokian motarille, josta jatkoimme kohti Lempäälää, Pyhäjärvenrantoja myötäillen, välietappina Säijä. Lempäälän Nesteellä tarkastettiin sitten jo Oppan moposta renkaspaineet, kun oli näköjään päässeet hieman jonnekin hukkumaan kevään aikana. Seuraavaksi nokka kohti Toijalaa ja sieltä etelään mukavia pikkuteitä mutkitellen. Tässä vaiheessa mopot olivatkin jo kurassa, kuten asiaan kuuluu. Virkistäviä sadekuuroja tuli sopivin väliajoin. Mistäs sen tietää kuinka mukava on kurvailla kuivalla baanalla, jos ei ole välillä liukastellut kosteissa olosuhteissa. Saavuimme viimein Forssan kupeeseen Tammelaan. Olin tsekannut netistä, että täällä kyllä pitäisi löytyä kepaasi / pitza keidas ja niin löytyikin. Päätoimittaja, jonka tarinan mukaan piti olla kotona punkassaan, otti meidät virnistellen vastaan kepaasikeitaan parkkipaikalla. Murua rinnan alle, vapaan valinnan mukaan, tupakkitauko ja vaihteeksi auringonpaisteessa eteenpäin. Mahdoton oli arvailu ja utelu, kuinka pitkään vielä mennään, verukkeella pitääkö vielä tankata. Tähän minulla oli vakiovastaus varattuna: Kattokaa että pääsette 200 kilsaa tankilla, niin hyvä on. Jatkoimme matkaa etelään, koukaten kotvan kuluttua Hyvinkäälle, jossa kohteena paikallinen värisilmäliike. Sain huomata, että kaikilla muilla oli eväät jo plakkarissa, paitsi ittellä. Talsin siis ihan ittekseni värisilmään ja kaappasin perinteistä kalanruotojuomaa kainalooni. Matka jatkui vieden porukkaa tällä kertaa itään päin. Pieni koukkaus ja yllättäen pohjoiseen kotvan matkaa, sekä takaisin länteen päin. Olimme saapuneet päämääräämme Lempivaaran leirintäalueelle, Riihimäen keskustan kupeeseen. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja matkan sadekuurot olivat häilyvä muisto vain. Voi perhana, kuinka komee keli, totesi joku pyöriä parkkiin laittaessamme. Majapaikkana toimi 8-hengen mökki, tekojärven rannalla. Näytti siltä että talviturkki
heitetään tänään nurkkaan, pirtissä nimittäin oli tietysti sauna, rannassa oli laituri, sekä vettä. Näinhän siinä sitten kävin. Grillipaikalla valmistuivat gourmet ateriat, pääosin suomalaisesta sekavihanneksesta jalostettuna. Parhaimmat olivat varanneet piiraitakin itselleen. Kyllähän tässä eväs jo maistuikin yhden kerran, varsinkin kun tervetuliaismaljat oli hetki sitten kohotettu ja geimit avattu tervetulotoivotuksin. Itse pidin lyhyen maljapuheeni: Hauska nähdä meidät täällä tänään. Siinä se asian ydin itse asiassa olikin, ollessamme yhdessä kerhon jäsenten kanssa kauden ensimmäisellä kerhoajelulla, pitkän talvikauden jälkeen. Jo alueelle tullessamme olimme joutuneet painostavan mainostuksen uhreiksi. Paikallisen olutta tarjoilevan baarin illan kohokohdaksi oli suunniteltu karaoke laulannat. Päätimme käydä siellä kunhan olisimme saaneet rauhassa syötyä, saunottua, sekä rupateltua. Juttuja oli plakkarissa joka ukolla ja kevään antama ylimääräinen lataus tuntui niin verenpaineessa kuin kolesteroliarvoissakin. Alueella oli suhteellisen runsas asuntovaunujen ja matkailuautojen täplittämä alue, joka näytti myös heränneen kevätauringon lämmittämänä. Ei täällä sittenkään tarvinnut ihan pelkästään oman porukan kanssa näköjään olla. Naapurimökissä olivat jonkinlaiset partyt käynnissä, olivat oikein pukeutuneet asian vaatimalla tavalla. Tosin hieman myöhemmin, kun arvokkaampi väki oli poistunut paikalta, saimme huomata että suhteellisen rempseä meno oli ottanut ohjat naapurinkin mökkialueella. Joku kaveri istuskeli uimahousuissa jooga-asennossa nurmikolla ja älämölöäkin kuului sen verran että tiesimme heidän olevan täysissä sielu ja ruumiin voimissa. Hyvä niin. Enempää en sitten naapurien jupinoihin kiinnittänytkään huomiota, meillähän oli ihan omat hippalot, keskenämme. Illan hämärtyessä siirryimme karaokekeskukseen, jossa oli ihan kohtuullinen laulanta käynnissä. Olutta seurustelua ja naureskelua, kunnes Masa tuli visiitille ja veti kavereilta luomet kiinni. Jostain syystä on sunnuntai aamu yleensä sellaista mukavan kiireetöntä aikaa. Voi olla vaan paikallaan ja nauttia raittiista ilmasta. Aistit ovat ikään kuin herkistyneet, ottamaan vastaan vähemmänkin maustetut elämykset. Yliaistimista voi rajoittaa ja hillitä monella tavalla. Joku on todennut hyväksi keinoksi hengittää muovipussin kautta rykien, toinen taas voi suorittaa saman asian puolukanvarpuja laskemalla pusikossa kyyristellen. Puheenjohtajalla sen sijaan oli paremminkin herkkyyttä pääkopassa, kuin hengityselimissä. Tähän ratkaisuksi löytyi lisälauhdutin, jota säilytettiin jääkaapin pakasteosastossa. Kyseiselle versiolle on haettu patenttisuoja, joten jos mielessäsi kävi kaupallisuus, olet valitettavasti myöhässä. Mainittakoon myös että ko. lauhdutin osoittautui sen verran tehokkaaksi, että Puheenjohtaja joutui lykkäämään kotia lähtöään hieman myöhemmäksi, vasta pääjoukon lähdettyä. Kotia kohti siis mentiin kahdessa joukossa, kuten jo ilmi kävikin. Pääjoukon matka kulki Mommilantietä, Parikkalaan ja Manseen päin Lahden tien itäpuolisia pikkuteitä, aina Vehoniemeen päätöskahveelle. Totesin kavereille, että tämä taitaa sitten olla hyvin pitkälti tässä tällä kertaa. Kilsoja tuli sopivasti, jonnekin neljän ja viidensadan väliin. Ensivuonna mennään taas jonnekin sinne, minne ainoastaan ajon järjestäjä tietää meidät vievänsä. Muistitikkuja raapien: Hissi ja kartaanijaoksen pj.
Veteraaniralli 7-9.8.2009, Oulu / Nallikari. Lähtöaamuna perjantaina 7.8.2009 kokoonnuimme Ylöjärven läheisyydessä sijaitsevalle Nesteen huoltsikalle. Tapahtuman luonteeseen liittyen, oli suurin osa jäsenistöstä valinnut ajokaverikseen vanhemman vaihtoehdon. Tämä rytmitti myös koko retkeämme, koska sain ohjeen pysäyttää joka sadan kilometrin välein, juottopisteeseen. Kawasaakki mies, omistaa moottoripyörän jonka kanssa ei kannata ylenkatsoa huoltoasemien tarjouksia, se voi kostautua. 500km ja risat päälle, helteessä siis kohti nallikaria. Alavus, Kuortane, Vimpeli, Kaustinen, Ylivieska ja sieltä Ouluun. Ouluun savuttua paikallinen pitzeria sai asiakkaakseen nälkäisiä motoristeja, jotka osasivat arvostaa tätä kaukomaitten herkkua. Herkkua joka on itsestäänselvyys näissä ajeluissa. Maha pöpöllään on paha ajella ja seuraava siirtymä oli vain muutama kilometri nallikarin leirintäalueelle, josta Päätoimittaja olikin suurelta ennakointia käyttäen varannut meille kaksi neljän hengen mökkiä, mukavuuksilla. Tässä toinen päämajoituskohteemme ja kuten tarkimmat huomaavat, mukana lähellä olevista tahoista Topi ja Salami. Kerhopaitoihin asianmukaisesti sonnustautunut Änimäälistö on aina harmonin näky, joka herättää kommentteja kisailevilta lupeilta. Kuulumiset matkan varrelta jo vaihdettuna ja valmistautuminen tervetuliaismaljahetkeen lähellä. Kuten tapahtumissa aina, oli Ouluunkin varattu illan pimeille tunneille viihdettä. Rock and Roll ajaa musiikillisen puolen tarpeen täydellisesti. Ensimmäisenä iltana tuntui oluessakin olevan normaalia enemmän hiilihappoa, koska se meni niin hanakasti tukan juureen. Näinhän tuli huuhdottua matkan pölyt kurkusta ja muutenkin tuntuivat arjen murheet jääneen jonnekin Ylivieskan kohdalle, viimeistään. Alueella oli nähtävää yllin kyllin ja keli oli kuin se vaan kuulu morsian. Oli vanhaa kalustoa ja todella vanhaa kalustoa. Päivä kuluu nopeasti käsistä, kun lompsii harvakseen katselemassa paikalle tuotua kalustoa ja tuumailee arvaillen, kuinkahan paljon on tunteja tallissa vietetty tuonkin kapineen kanssa. Kuinka on osat hankittu tai teetetty? Paljonkahan on projektiin rahaa mennyt? Tosin milläähän ei ole mitään merkitystä, näissä hommissa, koska kyse on puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kalustoon.
Lauantaina oli tyrkyllä paraatiajoa ja tutustuminen automuseoon. Kuljetus oli järjestetty asianmukaisesti Olun Mobilistien linjamobiililla. Täällä tarjottiin toisenlaisia näkymiä, leikkauskohtina ikä, polttoaine ja riippuvuus. Jos vanha neligummikalusto ei kiinnostanut, oli omatoimivaihtoehtona Nallikarin rantamaisema. Ei hullumpi vaihtoehto tämäkään, huomioiden lämpömittarista luettavissa olevat numerot, joihin kylmä hiki ei sekoitu, vaan se on pelkkää faktaa, josta on tunteilu poistettu. Lauantai iltana oli aikaa tutustua maisemiin rauhassa ja teimmekin pienellä joukko-osastolla tutustumisretken Oulun keskustaan, jossa sattumoisin esiintyi SF-Blues ja lavalla itse Eero Raittinen, sekä Heikki Silvennoinen. Sunnuntai oli saapunut ennen lupaa ja niinpä täältäkin oli lähdettävä kohti kotia. Lähteminen tapahtui useammassa osiossa, koska osalla porukkaa oli iskeytynyt kaasuramppi oikeaan hanskaan. Se paranee vain tarttumalla mopon kaasukahvaan ja vääntelemällä sitä riittävän kauan. Niinpä kiihkeimmät kaverit ampuivat Oulun molarin liittymään lähes kilvan kukon laulannan kanssa. Itse saavuin porukassa, joka kurvitteli Sunnuntaista nautiskellen, kiireettömästi kotimatkaa tehden. Tämä reissu säilyy mielessämme ennen kaikkea kesäisenä retkenä ja tapahtumana, jossa kelit olivat kuin motoristit ja motoristit elivät, niin kuin vain kelit sallivat. Mahtavat puitteet ja hyväseura. Kiitos osallistuneille tahoille. Kartaani ja hissiosaston pj.