Våffelhjärtat När jag dunkade Lena Översättning till finska för Nordiska biblioteksveckan Kun minä jysäytin Leenan Kun on Leenan kaltainen naapuri ja paras kaveri, niin sattuu kaikenlaista kivaa, mutta joskus minä tykkään eniten tavallisista päivistä. Sellaisina päivinä ei tapahdu mitään erikoista, minä vain syön maksapasteijavoileipiä ja pelaan Leenan kanssa jalkapalloa tai sitten me etsimme taskurapuja ja juttelemme tavallisista asioista ilman, että tapahtuu mitään hullua. Tarkoitatko, että tavalliset päivät ovat parempia kuin jouluaatto? Leena kysyi, kun yritin selittää asiaa hänelle. En, mutta joka päivä ei voi olla joulu, minä sanoin. Silloinhan joulusta menisi maku. Leena vakuutti minulle, että joulu voisi olla paljon useammin ilman, että siitä hänen mielestään menisi maku, ja sitten me emme puhuneet siitä sen enempää. Me pelasimme sen sijaan jalkapalloa. Ja kun minä potkaisin pallon toisensa jälkeen Leenaa kohti, ajattelin, että tämä oli hyvä ja tavallinen päivä. Voi kun minulla olisi isä, jonka kanssa pelata jalkapalloa. Sellainen, joka lataisi kunnon laukauksia, Leena sanoi torjuttuaan yhden parhaista potkuistani. Minä huokasin. Me pidimme tauon, ja parvekettaan maalaava Minda tuli ja istuutui viereemme. Sekä Leena että minä hymyilimme. Minda osaa kertoa tarinoita ja luoda viihtyisän tunnelman melkein yhtä hyvin kuin Täti-mummo. Nyt hän asettui vatsalleen ja kertoi, miksi lahteamme kutsuttiin Jysky-Matildaksi. Se on siksi, hän sanoi, että kerran ulapalla seilasi portugalilainen merirosvolaiva, jonka keulaa koristi komea keulakuva kaunis Matilda-neitsyt. Keulakuva? minä kysyin, ja Minda selitti, että keulakuva on suuri puinen nukke, jolla on lepattavat hiukset ja kaunis mekko ja jollaisia ennen oli laivojen keulassa. Ja sitten ulapalla nousi hirmumyrsky, Minda jatkoi. Sellainen vanhanaikanen ja hengenvaarallinen hirmumyrsky. Laiva heittelehti puolelta toiselle ja sitä oli mahdotonta ohjata. Lopulta koko spektaakkeli rysähti meidän lahteemme. Kaunis Matilda jysähti rantakiviin niin, että lastut lensivät suurin piirtein paikassa, jossa yleensä sammutamme juhannuskokon lannanlevittimellä. Oi!, sanoimme Leenan kanssa melkein kuorossa. Merirosvot eivät koskaan päässeet takaisin kotiinsa. He löysivät itselleen vaimot ja asettuivat asumaan tänne. Ja niinpä he nimesivät lahden Jysky-Matildaksi rantakiviin särkyneen keulakuvan mukaan. Minda kumartui Leenan ja minun puoleeni ja kuiskasi: Eräs heistä oli vaarin isoisänisoisänisoisä. Vaarilla on siis merirosvoverta suonissaan! En kyennyt sanomaan pitkään aikaan yhtään mitään, koska ajattelin asiaa, joka tuntui aivan fantastiselta. Minda, mä sanoin lopulta. Silloinhan minussakin on merirosvoverta?
Koko perheessä on merirosvoverta minua lukuun ottamatta, sillä minä olen adoptoitu intiaaniprinsessa, hän nauroi ja kulki käsillään koko matkan talolle parveketta maalaamaan. Leena otti jalkapallon ja heitti sen pari kertaa ilmaan samalla, kun minä istuin ja tunsin melkein olevani joku aivan muu kuin hetki sitten. Minun suonissani virtasi merirosvoverta. Ehkä minä sen takia teen niin paljon tyhmiä juttuja. Minä en vaan voi sille mitään. Minä olen täynnä merirosvoverta, minä sanoin Leenalle. Pöh! Sitä on niin vähän, että se loppuu heti, kun nenästäsi vuotaa verta, hän sanoi töykeästi. Leena olisi mielellään halunnut, että hänenkin suonissaan olisi virrannut vähän merirosvoverta. Minä katselin merta. Vaari oli merellä veneellään, ja mitäs kummallista siinä oli. Hänhän oli merirosvo! Leena hei, emmekö voisi soudella vähän kumiveneellä? minä pyysin tuntien suonissani virtaavan merirosvoveren kutsuvan minuakin merelle. Leena katsoi minua alistuneena, mutta riisui kuitenkin maalivahdin hanskansa. Okei. Mutta minä haluan olla se Matilda, joka jysähti rantakiviin ja särkyi. Kun Leena vähän myöhemmin astui kirkkaankeltaiseen kumiveneeseeni, hänellä oli pelastusliivien alla äitinsä pitkä, punainen mekko ja kasvoilla majesteettinen ilme. Epäilin kyllä, ettei hän ollut saanut lupaa lähteä merelle sellaisessa mekossa, mutta se sai nyt olla. Me soudimme aallonmurtajan ympäri ja minä tunsin itseni merirosvoksi. Se teki minut iloiseksi ja tyytyväiseksi, mutta keulan yli riippuvaa Leenaa keulakuvana oleminen alkoi aika pian ikävystyttää. Tulkoon myrsky, hän käski. Minä aloin keikuttaa venettä puolelta toiselle niin, että Leenan tukka kastui veteen. Hän makasi hiirenhiljaa. Lopulta hän kääntyi ympäri ja kysyi kärsimättömästi: Jysäytätkö minut jo pian vai? Minä kohautin olkapäitäni ja soudin varovasti aallonmurtajaa päin. Vene lipui hitaasti, mutta samalla vaari veneineen ajoi rantaa kohti. Vaarin vene teki suuria aaltoja, joista yksi antoi kumiveneelle kyytiä niin, että jysäytimme kunnolla suoraan betoniin. Kumiveneet eivät jysähdä. Keulakuvien päät sen sijaan jysähtävät kunnolla. Leena! minä kiljuin nähdessäni hänen riippuvan elottomana keulassa. Vaari, Leena on kuollut! Vaari tuli niin nopeasti kuin kykeni ja veti Leenan kumiveneestä. Haloo, pikkunaapuri, herää, hän sanoi ja ravisti varovasti Leenaa. Minä istuin airoissa tietämättä mitä tehdä. Minä vaan itkin. Ooh, Leena valitti. Hän avasi silmänsä ja katsoi vaaria ikään kuin ei olisi tuntenut häntä. Sitten hän valitti vielä vähän. No no, vaari sanoi, Nyt me lähdemme sinun kanssasi lääkäriin. Ja sinä Trille voit lopettaa itkemisen. Ei tässä ole mitään hätää. Leena nousi puoliksi istumaan. Senkun itket vaan Trille! Sinähän soudat kuin mikäkin höhlä! En ole koskaan aiemmin ilahtunut jonkun ilkeyksistä yhtä paljon. Leena ei kuollutkaan, hän oli vain jysähtänyt.
Mutta sitten Leena tajusi, että hänen otsastaan vuosi verta ja alkoi kiljua. Hän sai lähteä kaupunkiin lääkäriin, ja minä ajattelin hänelle vilkuttaessani, ettei tavallisia päiviä oikeastaan olekaan, kun on Leenan kaltainen naapuri ja paras ystävä. Kesän loppu Vaari sanoo, että hänellä on tapana herätä, ennen kuin linnut ehtivät kakata ensimmäisen kerran. Joskus kesäaikaan minäkin herään yhtä aikaisin. Silloin juoksen rantaan niin lujaa kuin jaksan. Vaari on usein jo lähtenyt, ja näen hänet pienenä pisteenä kaukana merellä. Tylsintä mitä tiedän, on seistä aikaisin aamulla aallonmurtajalla pelkkien lokkien kanssa, mutta ei kuitenkaan riittävän ajoissa. Joskus kuitenkin ehdin. No mutta Trillekös se sieltä tulee! vaari sanoo silloin ja ilahtuu kovasti. Se on hyvä puoli vaarissa. Minä tiedän vaarin tykkäävän minusta ihan yhtä paljon kuin minä vaarista. Leenan kohdalla on vaikeaa tietää juuri sitä. Tänään minä ehdin. Ja ennen kuin kello kävi kuutta, me olimme vaarin kanssa kaukana merellä. Me nostimme verkot, emmekä sanoneet juuri mitään. Oli mukavaa olla kahdestaan vaarin kanssa. Minda sanoo, että me olemme vähän merirosvoja, minä sanoin, kun olin katsonut vaaria vähän aikaa. Vaari suoristi selkänsä, ja minä kerroin Jysky-Matildan tarinan. Kun lopetin, vaari nauroi ääneen. Onko se totta? minä kysyin ja aloin aavistaa pahinta. Minda valehtelee niin, että korvat heiluvat, vaari sanoi vaikuttuneena. Meillä on paljon opittavaa häneltä. Täti-mummo sanoo, ettei saa valehdella, minä sanoin. Hm, hymähti vaari ja nauroi itsekseen. Senkö takia sinä törmäsit Leenan kanssa aallonmurtajaan eilen? hän kysyi hetken kuluttua. Minä nyökkäsin ja muistin Leenan, joka oli illalla tullut kotiin otsa sidottuna. Iisak oli paikannut hänet. Siihen Leena oli tyytyväinen. Huonompi homma oli, että Leena oli saanut pienen aivotärähdyksen ja hänen oli pakko ottaa rauhallisesti koko viikon ajan. Oi, äiti sanoi kuultuaan asiasta. Kun Leenalla viimeksi oli aivotärähdys, kaikki Jysky-Matildassa olivat tulla hulluiksi. Leena ei oikein osaa ottaa rauhallisesti. Nyt hän seisoi aallonmurtajan kärjessä kuin pieni, hintelä patsas ja odotti, että me vaarin kanssa tulisimme rantaan. Aina vain kalassa ja kalassa ja kalassa! hän sanoi närkästyneenä, kun saavuimme aallonmurtajalle. Leena oli niin tuima, että taivas musteni hänen seistessään siinä aivotärähdyksineen. Leena-parka. Halusin sanoa jotakin, mikä ilahduttaisi häntä ja kerroin, etten loppujen lopuksi ollutkaan mikään merirosvo. Minda oli keksinyt koko Jysky-Matildan tarinan. Sittenhän minut jysäytettiin ihan turhaan! Leena kiljui, ja potki jalallaan niin, että kivet sinkoilivat.
Minä ymmärsin heti, että Leenaa suututti muukin kuin vain aivotärähdys. Hän oli hakenut postin. Katso nyt, hän sanoi ja tyrkkäsi esitteen vaarille. Menin hakemaan postia ja luulin saavani kortin tai jotain, nyt kun minä olen sairas ja kaikkea, ja laatikossa olikin koululaukkumainos! Minä katsoin esitettä. Koulu alkaa, siinä luki. Leena tykkää ihan mahdottomasti kesälomasta. Koulusta hän ei tykkää oikeastaan yhtään. Minä aion vaipua talviuneen, hän valitti. Ja nukkua ensi kesään saakka. Voi miten Leenaa kävi sääliksi. Kukaan ei sanonut mitään, kun lähdimme kulkemaan taloa kohti kalakori välissämme. Sinä olet onnekas kun sinun ei tarvitse mennä kouluun, Leena mutisi vaarille, kun pääsimme perille ja parvekkeen alle. Vaari jätti puukenkänsä ulos ja avasi oven. Hän sanoi olevansa sikaonnekas ja yhtä mieltä Leenan kanssa. Ja nyt hän halusi paistaa meille vohveleita tai jotain saadakseen meidät paremmalle tuulelle. Saatte vohveleiden sijaan tuoretta kalaa ja uusia perunoita. Niin sen takia kun sinä et osaa paistaa vohveleita, Leena murjotti täynnä aivotärähdystään. Oikeastaan meidän lahtemme nimi ei ole Jysky-Matilda, vaari kertoi laittaessaan ruokaa. Sitä vain kutsutaan sillä nimellä siksi, että täällä asui aiemmin Matilda niminen nainen. Hänellä oli neljätoista lasta ja hänen kuollutta miestään kutsuttiin Jyskyksi. Sen takia Matildaa kutsuttiin Jysky-Matildaksi samoin kuin minua kutsutaan Ylätalon Lasseksi. Ja siksikö myös lahtea kutsutaan Jysky-Matildaksi? minä kysyin. Vaari nyökkäsi. Eihän sitä voi edes leikkiä, minä sanoin vähän pettyneenä. Onneksi ei! Leena tokaisi. Ruoan jälkeen kiipesimme Leenan kanssa tuijaan ja istuimme siellä sanomatta mitään. Tunsin kesän valuvan minusta pois samalla, kun katselin oksien läpi lahdelle. Ikään kuin kaikki olisi vähän muuttunut. Maa ei enää ollut yhtä vihreä eikä tuuli yhtä lämmin. Leena huokasi kuin matematiikan tunnilla. Voi miten surullista on, että aika rientää, hän sanoi lopulta. Viikko sen jälkeen Leena ja minä menimme neljännelle luokalle. Minusta oli jännittävää mennä taas kouluun, vaikken sanonutkaan mitään Leenalle. Me saimme uuden opettajan. Hänen nimensä oli Ellisiv. Hän oli nuori ja hymyili leveästi. Pidin hänestä heti. Pahempi juttu oli, että Kai-Tommi kiusasi yhtä älyttömästi kuin ennen kesälomaa. Hän on itse asiassa luokan johtaja. Hänen mielestään luokka olisi ollut täydellinen, ellei Leena olisi käynyt sitä. Leenaa ilman luokassa olisi ollut vain poikia. Yleensä Leena suuttuu Kai-Tommille niin, että hän vain puhisee, mutta tänä syksynä hänellä oli vastaus valmiina: Meillähän on helkkari sentään Ellisiv, senkin sirkusapina! Eikö hän mukamas ole tyttö? Siitä minä ymmärsin, että Leena tykkäsi uudesta opettajasta, vaikka hän istuikin ensimmäiset neljä päivää ja tuijotti ankarana Ellisiviä vastaamatta yhteenkään kysymykseen.
Hän on tosi reilu, kun häneen tottuu, sanoin Ellisiville lähtiessäni luokkahuoneesta viimeisenä. Pelkäsin, ettei Ellisiv ymmärtäisi Leenaa. Minun mielestäni sekä sinä että Leena olette reiluja. Oletteko te parhaita kavereita? Ellisiv kysyi. Minä menin vähän lähemmäksi. Ainakin toinen meistä on, minä kuiskasin. Ellisivin mielestä se oli hyvä alku parhaille kavereille.