Lapin lapset sodan jaloissa

Merja Paksuniemi Vahvoiksi kasvaneet Lapin lapset sodan jaloissa Siirtolaisuusins tuu Turku

Copyright Merja Paksuniemi & Siirtolaisuusins tuu Julkaisija: Siirtolaisuusins tuu Eerikinkatu 34, 20100 Turku h p://www.siirtolaisuusins tuu.fi Kirjan tai o ja kansi: Kirsi Sainio Kannen kuvat: SA-kuva-arkisto Kar a takakannessa ja sivulla 56: Marko Paksuniemi ISBN 978-952-5889-56-7 (paine u) ISBN 978-952-5889-57-4 (verkkoversio/pdf) ISSN 0356-9659 Kirjapaino: Painosalama, Turku 2014

3 Alkusanat Tahdon sanoa kiitokseni seuraaville henkilöille ja tahoille, jotka ovat edesauttaneet tämän tutkimuksen valmistumista: Turun Siirtolaisuusinstituutin johtaja VTT, dosentti Ismo Söderling ja tutkimusjohtaja FT, dosentti Elli Heikkilä, ovat toivottaneet minut lämpimästi tervetulleeksi Siirtolaisuusinstituutin verkostotutkijoiden joukkoon. Kiitän heitä saamastani tuesta ja avusta. Tutkimusta on taloudellisesti tukenut Siirtolaisuusinstituutin Niilo ja Helen M. Alhon rahasto, jota myös kiitän. Kiitokseni esitän myös Lapin Sotaorvot ry:n puheenjohtajalle, eversti Mikko Virrankoskelle. Hän on paitsi auttanut minua hankkimaan tutkimusaineistoa, myös jakanut tietämystään Suomen ja Lapin tilanteesta toisen maailmansodan aikana. Tutkimusta ei olisi, elleivät kymmenet sota-aikana lapsuutensa viettäneet olisi halunnut jakaa kokemuksiaan sota-ajasta. Kiitän kaikkia teitä, jotka annoitte osan elämästänne yleiseen tietoisuuteen. Kiitän myös siitä luottamuksesta, jota te minua ja tutkimustani kohtaan osoititte. Tämä tutkimus on tarkoitettu laajalle lukijakunnalle, tutkimusaineistostani on tuotettu myös tieteellisiä artikkeleita. Ei voi välttyä ajatukselta, että tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa lasten selviytymistä sodan jaloissa eletään todeksi. Rovaniemellä, rauhanvuonna 2013. Merja Paksuniemi

4 Omistettu äidilleni ja isälleni, vahvoiksi kasvaneille sodan lapsille

5 Sisällys. Johdanto... 1.1. Sota Pohjois-Suomessa... 6 1.2. Lapset ja perheet sota-aikana...10 1.3. Lapsen kokemusmaailmaa sotavuosien elämästä...14. Lapsen elämää... 2.1. Koulunkäyntiä poikkeuksellisissa olosuhteissa...17 2.2. Heti kun kynnele kykeni, piti alakaa töihin...26 2.3. Pikkulotta ja Sotilaspojat...29 2.4. Jäi aikaa silti leikkeihinkin...35. Muutokset perheessä... 3.1. Isänmaan puolesta...37 3.2. Siipirikkoja...40 3.3. Hammasta purren vain eteenpäin...44 3.4. Miehet kotiin rintamalta...48. Evakkomatkalla... 4.1. Jonnekki olthin menosa, mutta minne?...52 4.2. Elämää evakossa...65 4.3. Sotalapsena ruotsalaisperheessä...72 4.4. Että oli mahtava tunne olla kotona!...75. Sodan jaloissa vahvoiksi kasvaneet... Kirjallisuus

1 Johdanto 1.1. Sota Pohjois-Suomessa Saksa hyökkäsi Puolaan syyskuussa 1939, minkä seurauksena Ranska ja Iso- Britannia julistivat sodan Saksalle. Toinen maailmansota oli alkanut. Viro, Latvia ja Liettua allekirjoittivat yhteistyösopimuksen Neuvostoliiton kanssa, mutta neuvottelut Suomen kanssa päättyivät tuloksettomina. Sodan uhka kohdistui myös Suomeen ja maamme ulkopoliittinen tilanne Neuvostoliiton kanssa kiristyi. (Jokipii 1987, 624 625.) Talvisodan syttyessä vihollisjoukkojen keskitykset Pohjois-Suomessa olivat Petsamon ja siitä etelämpänä Kemijärven, Suomussalmen ja Kuhmon suunnassa. Suomen joukko-osastot olivat puolestaan Petsamon ja Sallan suunnalla. Osastot olivat myös Kuhmon ja Suomussalmen suunnalla. (Rautio ym. 2004, 13 15.) Suomi oli valmistautunut talvisotaan huonosti. Aseet olivat vanhentuneita, ammuksista oli pula, eikä sotimiseen tarvittavaa materiaalia, esimerkiksi armeijan vaatteita, ollut kaikille. Suuri ero oli myös sotajoukkojen vahvuuksissa: Suomen armeijan vahvuus oli noin 340 000 miestä, Neuvostoliiton armeijassa lähes miljoona. (Juutilainen & Karvinen 1989, 123; Rajala 1990, 10.) Neuvostojoukot etenivät Pohjois-Suomessa ja väestöä evakuoitiin kiireellä länteen. Majoituspaikkoina olivat koulut, paikallisten kodit ja piharakennukset. (Hiilivirta 1999, 36, 42; Kortelainen 2006, 124.) Talvisota päättyi maaliskuussa 1940 ja Suomi allekirjoitti rauhansopimuksen kovin ehdoin. Sopimus ei tuonut luottamusta Suomen ja Neuvostoliiton välille ja Suomi näkikin vaihtoehdokseen liittoutua Saksan kanssa. Saksa miehitti Tanskan ja Norjan huhtikuussa 1940 ja suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon. Sopimus suomalaisten ja saksalaisten sotilaallisesta yhteistyöstä vahvistettiin touko-kesäkuussa ja saksalaiset saapuivat Pohjois-Suomeen. Kun jatkosota alkoi kesällä 1941, tuli Rovaniemestä Pohjois-Suomessa olleiden saksalaisten esikuntakaupunki.

7 Rovaniemen ohella saksalaisia tuki- ja huoltojoukkoja sekä ilmavoimien yksiköitä oli keskitetty runsaasti myös Kemin seudulle. (Rajala 1990, 9; Rautio ym. 2004, 13; Uola 2005, 439; Ursin 1980, 17.) Kun vuonna 1943 kävi yhä selvemmäksi, että Saksa ja Suomi olivat häviämässä sodan, Suomi pyrki irrottautumaan sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Sodan uhka oli todellinen, joten Lapin evakuointi aloitettiin. Tässä olivat saksalaiset aseveljet auttamassa. (Kulju 2013, 37, 46.) Syyskuussa 1944 suomalaiset aloittivat, Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, sodan saksalaisia vastaan. Tämä sopusotana alkanut näytelmä ei kuitenkaan miellyttänyt Suomeen saapunutta valvontakomissiota: Suomi ei ole täyttänyt niitä velvollisuuksia, joihin se on sitoutunut saksalaisten aseista riisumiseksi. Se vaati suomalaisilta tosisodan aloittamista miehittämisellä uhaten. (UM, valvontakomission puheenjohtajan kirje Suomen presidentille 1944.) Sotatoimet alkoivat 28.9., kun ensimmäiset laukaukset ammuttiin suomalaisten ja saksalaisten välillä. Varsinaisena Lapin sodan aloituspäivänä pidetään 1.10., kun suomalaisten suorittama maihinnousu saksalaisten selustaan Tornion ulkosatamassa käynnistyi. Pohjois-Suomesta tuli sotatanner. Pohjois-Suomessa oli tuolloin yli 200 000 saksalaista mukanaan lähes vuoden taisteluvarasto. (Kulju 2013, 70, 93.) Pohjois-Norjaa kohden vetäytyvät saksalaiset polttivat Lapin melko täydellisesti erityisesti pääteiden varsilta. Suomen Lapissa tuhot olivat yleisesti sitä suurempia, mitä pohjoisemmaksi tultiin. Saksalaiset tuhosivat perusteellisesti alueen, mikä alkoi Hyrynsalmen kirkonkylän kohdalta ja jatkui Utsjoelle ja Enontekiöön saakka. Rovaniemi hävitettiin kokonaan. Hävitysretket ulottuivat myös useisiin Kuva 1. Rovaniemen raunioilta, 19.4.1944 (SA-kuva).

8 syrjäkyliin. (UM, Rajavaltuuskunnan evakuointipäällikkö Kivisen raportti lähetystöneuvosto Vartiovaaralle 21.2.1945; Kulju 2013, 36 37, 214 215, 232, 267.) Ahto (1980) toteaa, että vetäytyvät joukot olivat tuhotöissään perusteellisempia, kuin mitä johto oli käskenyt. On esimerkiksi runsaasti esimerkkejä siitä, miten hävityskomppaniat näkivät vaivaa etsiytyessään hyvinkin syrjässä olleisiin kyliin niitä polttamaan. He tuhosivat systemaattisesti 80 90 % Lapin rakennuksista, lisäksi sillat, rummut ja puhelinlinjat sekä miinoittivat tiet ja tienvierustat. (Ahto 1980; Hyvönen 1991, 55 56; Kallioniemi 1990, 8 9; Kulju 2013; Martikainen, 2005, 31; Ursin 1980; Virkkunen 2012.) Samoilla pohjoisen teillä liikkuivat siis saksalaiset pohjoiseen kintereillään suomalaiset sotajoukot ja lappilaiset evakot tavaroineen ja karjoineen kohti etelää ja länttä. Suomen hallitus neuvotteli vuonna 1944 Ruotsin kanssa mahdollisuudesta evakuoida Lapin väestöä Ruotsiin. Sopimus allekirjoitettiin ja se koski 100 000 henkilön evakuointia. Pohjois-Suomen evakuointi jaettiin neljään kiireellisyysvyöhykkeeseen, joten evakuointi tapahtui eri aikataulussa riippuen siitä, mihin kiireellisyysvyöhykkeeseen koti sijoittui. (KA, Puolustushallinnon asiakirjat, Lapin evakuointikäskyt; ks. Martikainen 2005; Ursin 1980, 29 30.) Lapin väestön evakuoinnin aloittaminen sai liikkeelle toista sataa tuhatta henkilöä, mukana niin naisia, miehiä, lapsia kuin vanhuksiakin. (Hyvönen 1991; Jokipii Kuva 2. Suomalaisia evakoita Haaparannalla, 19.9.1944 (SA-kuva).

9 1987; Kallioniemi 1990; Kulju 2013, 46; Kuorsalo & Saloranta 2005; Lehtola 1994; Oksanen 2010.) Lapin maakunta väestöineen ja karjoineen oli evakuoituna vähintään Oulujoen eteläpuolelle tai Pohjois-Ruotsiin. Evakuointi oli henkisesti raskasta sekä aikuisille että lapsille. Tiet olivat täynnä kulkijoita ja taustalla kuului usein sodan ääniä. (Kortelainen 2006; Kortelainen 2008, 15 18; Rautio ym. 2004; Sorvali 2004, 7 8.) Evakuoitavan väestön ohessa teillä kulkivat myös paikasta toiseen liikkuvat sotilaat ja lotat, jotka jakoivat muun muassa ruokaa evakoille. (Kujala 2009, 176; Sallinen-Gimpl 2005, 21 24; Sorvali 2004.) Matkaa tehtiin äitien, sisarusten ja isovanhempien kanssa isät ja perheen varttuneet pojat olivat sotarintamalla, tai kaatuneet (esim. Oksanen 2010; Paksuniemi 2013). Sota ja siihen liittyvät traumaattiset kokemukset jättävät aina pysyvän varjon sen läpi eläneisiin ihmisiin. Sotakokemuksiin liittyy lähes aina myös emotionaalista, fyysistä ja taloudellista turvattomuutta, jotka limittyvät toisiinsa (Jensen & Shaw 1993; Loughry & Eyber 2003). Koti puolestaan edustaa lapselle turvallisuutta, jossa nämä kolme turvallisuuden tunnetta yhdistyvät (Korppi-Tommola 1996). Koti käsittää myös kotiseudun ja herättää tunteita juurista, muistoista ja tuttuuden tunteesta. Kotiin liittyy lisäksi ajatus arjesta ja itsestäänselvyydestä, perheestä, suvusta, ystävistä, sosiaalisista verkostoista ja kuulumisesta niihin. (esim. Ilonen 2013.) Kodin jättäminen ja evakkoon lähteminen oli lapsille erittäin mieleenpainuva tapahtuma. Toinen maailmansota kosketti ajankohtana eläneitä suomalaisia niin kotirintamalla kuin sodassakin. Koetut vuodet jättivät jälkensä pysyvästi. Sotaleskiksi jäi yli 30 000 naista, 50 000 60 000 lasta jäi orvoiksi (Martikainen 2005; Näre 2010; Salmi 1986) rintamalla kaatui, haavoittui tai katosi yhteensä 271 498 henkilöä (Häikiö 1996). Kaatuneista miehistä 90 % oli iältään 20 39 -vuotiaita (Harjumaa 1991; Kallioniemi 1999). Haavoittuneita oli noin 200 000 henkilöä, joista pysyvästi vammautui noin 94 000. Heistä suurin osa oli alle 30-vuotiaita nuoria miehiä. Suomalaisten henkilötappiot Lapin sodassa olivat 774 kaatunutta, 262 kadonnutta ja 2 904 haavoittunutta miestä. (esim. Martikainen 2005, 31.) Puolustusvoimien palveluksessa oli suuri määrä 17 vuotta täyttäneitä nuorukaisia, mikä oli tuolloin asevelvollisuuden ikä Suomessa (Korppi-Tommola 1996, 15 16; Werner 2001). Tilanne ja olosuhteet olivat pohjoisessa toisenlaiset kuin Etelä-Suomessa: kotitienoot muuttuivat sotatantereiksi ja väestön oli pakko lähteä kotisijoiltaan sotaa pakoon. Sotavuodet jättivät jälkeensä lähes tuhotun Lapin, jonka raunioilta väestö aloitti jälleenrakentamisen ja uuden tulevaisuuden perustamisen. Pohjois-Suomen asema toisen maailmansodan aikana ja sen jälleenrakennusvuosina oli siis täysin toisenlainen verrattuna eteläiseen Suomeen.

10 1.2. Lapset ja perheet sota-aikana Lapsen elämä sotavuosina ja heidän kokemustensa merkitys myöhempään elämään on alkanut saamaan ansaitsemaansa huomiota. Sota-ajan lapsia käsittelevien tutkimusten määrä onkin viime vuosina lisääntynyt niin ulkomailla kuin Suomessakin. Jouni Kallioniemi julkaisi vuonna 1999 teoksen Kotirintama 1939 1949, jossa hän tuo esille kotirintaman panoksen merkitystä sotavuosien aikana. Toisessa teoksessaan Kotirintaman lapset ja nuoret (2006), hän kuvaa lasten ja nuorten kokemuksia ja elämää sotavuosien aikana. Historiallinen Aikakauskirja (2006) julkaisi teemanumeron Lapset ja sota, jossa valotetaan sota-ajan lasten elämää ja heidän kokemuksiaan lapsuudesta. Vuosina 2007 ja 2010 julkaistussa kirjasarjassa Sodassa koettua, osat Haavoitettu lapsuus ja Sodan kasvattamat sisältävät niin ikään laajan katsauksen sotavuosina lapsina olleiden elämästä (Näre ym. 2007; Näre ym. 2010). Vuonna 2012 ilmestyi kolmas Kallioniemen teos Lapsuuteni Suomi. Teos kertoo suomalaisten lasten elämästä runsaan sadan vuoden ajalta. Kirjassa tuodaan esille myös se muutos, mikä lasten elämässä on eri elinolosuhteiden vuoksi tapahtunut. Useimmissa muissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa painottuu sodan lapsille aiheuttamien traumojen selvittäminen sekä niiden vaikutukset myöhäisempään elämään. (esim. Alastalo ym. 2013; Elbedour ym. 1993; Fethney 1990; Lev-Wiesel & Amir 2000; Lev-Wiesel & Amir 2003; Parson 2008; Punamäki 1981; Punamäki 1982; Smith ym. 2003; van der Hal-Van Raalte ym. 2007; Wessels 1998). Perheen elämään ja lapsen turvallisuuden tunteeseen liittyvissä sota-ajan tutkimuksissa selvennetään äidin ja isän rooleja, perheen toimintaa sekä läheisten merkitystä lapsen elämässä. Sotien aikana solmittiin noin 35 000 avioliittoa vuodessa. Avioerot olivat harvinaisempia ja avioliiton päättymisen syy olikin useimmiten puolison kuolema. (Julkunen 1990, 241.) Sotien jälkeen eronneisuus kohosi, sillä sodan aikana ja sen jälkeisissä olosuhteissa solmittuja avioliittoja purettiin (Kallioniemi 2006, 222; Kujala 2009, 140). Sotien jälkeisessä perheisiin kohdistuvassa tutkimuksessa paneuduttiin isän, äidin ja perheen merkitykseen sekä lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen. Isyys ja äitiys yhdistyivät keskustelussa, jossa selvitettiin toisen maailmasodan aikana eläneiden lasten kokemuksia sotaorpoudesta sekä sodan aiheuttamista perheidyllin rikkoutumisesta. Tutkimusten keskiössä oli sota-ajan lapsen kokemusmaailma siitä, millaiset jäljet isättömyys jätti häneen. Ehjässä perheessä luotiin puitteet lapsen normaalille kehitykselle: isä huolehti vaimosta, joka puolestaan pystyi huolehtimaan lapsistaan (Bowlby ym. 1956; Holmes 1993; Lupton & Barclay 1997; Vuori 2004). Käsitys 1940- ja 1950-lukujen isistä on saanut negatiivisväritteisen kuvan. Tutkimuksessa isiä on luonnehdittu roolimalliksi kelpaamattomiksi ja kaukaisiksi, tämä johtui sotien aikaan saamista muutoksista. Lapset jäivät kaipaamaan

11 isän huomiota ja miehen mallia elämässään (esim. Kallioniemi 2006, 222; Kujala 2003). Kivimäki (2006a) kuitenkin painottaa, että ei kaikkien sota-ajan perheiden elämä ollut väkivaltaisten ja alkoholisti-isien terrorisoimaa. Joukossa oli myös perheitä, joissa elettiin tasaista arkea ja joissa oli isiä, jotka olivat hyväluontoisia kasvattajia. (Kivimäki 2006b; Kivimäki 2013.) Erkki Kujala (2003) toteaa väitöskirjassaan Sodan pojat, että miehet olivat kovien koettelemustensa vuoksi kireitä ja hermostuneita, mikä osaltaan heijastui kodin ilmapiiriin. Tilannetta pahensi lisäksi se, että sotien jälkeen miehet olivat kiireisiä jälleenrakennustöissä, joten lasten tai perheen kanssa vietetty aika oli vähäistä. Ajan kirjoituksissa naisihanne korosti isänmaahan ja perheeseen liittyviä arvoja. Äiti oli kansalainen, joka synnytti ja hoivasi tulevaa sukupolvea. Äiti omisti myös elämänsä maanpuolustukselle ja kotirintaman toiminnalle. Mies oli puolestaan taistelija, joka puolusti isänmaataan lasten, naisten ja kodin puolesta. (Kemppainen 2006, 237.) Perheitä tukemaan perustettiin erilaisia järjestöjä ja valtakunnallisia tukitoimia, kuten Väestöliitto vuonna 1941, auttamaan suomalaisten elämää. Näitä olivat myös sotakuukausipalkat ja leskeneläkkeet sekä sotavammaisten ja sotaorpojen huolto. (Hietanen 1990, 326, 329 338.) Osa sotavuosina lapsina olleista menetti toisen tai molemmat vanhempansa. Läheisen menettäminen on tapahtuma, joka vaikuttaa monin tavoin esimerkiksi ahdistuksena tai fyysisinä oireina ja siitä selviäminen on aina yksilöllinen prosessi. Selviämisen apuna toimivat erilaiset tekijät, kuten sosiaalinen verkosto ja positiivinen elämänasenne. Lapsen suremisessa on tärkeää, että hänellä on lähellään aikuinen tai sisarukset, joiden kanssa hän voi menetyksestään puhua. Toisinaan aikuiset pyrkivät salaamaan oman surunsa, ajatuksenaan säästää lasta. Tämä vaikuttaa siihen, että myös lapset alkavat peittämään tunteitaan (esim. Bowlby ym. 1956; Fethney 1990; Lev-Wiesel & Amir 2003). Tukimuotona lapsille oli myös vapaaehtoistyönä tapahtuva sotakummitoiminta. Tämä tarkoitti sitä, että sotaorpoja otettiin kummilapsiksi ja/tai heitä autettiin taloudellisesti omaan kotiinsa. (esim. Pulma 1987.) Sotaorpoja tuettiin osittain myös ammattiin kouluttautumisessa. Lapsuudessa koettuja eroja vanhemmista, erityisesti äidistä, pidetään yleisesti lapsen psyykkiselle kehitykselle haitallisena ja vaikutuksiltaan kauaskantoisina (Räsänen 1988, 119). Wernerin (2001) tutkimuksen mukaan perheenjäsenet, jotka pysyivät sota-aikana lapsen mukana ja tukena, olivat lapselle lohdun lähde. Ikävöinti on ollut sodan kokeneiden lasten tuntemuksia sodassa (Kuorsalo & Saloranta 2006, 10). Pienelle lapselle pitkäaikainen ero vanhemmista saattaa muodostua traumaattiseksi kokemukseksi (Fonagy ym. 2002). Lasten siirrot on niin ikää nostettu esille historiallisessa kontekstissa, lisäksi lasten tilanne sotaa käyvissä maissa nykypäivänä on paljon tutkittu aihe. Kaikki lapset, jotka kokevat sodan elämässään, ovat tavallaan sotalapsia. Sotalapsi nimitystä voidaan käyttää myös lapsista, jotka ovat syntyneet sodan

12 aikana. Kuitenkin useimmat tutkimukset rajoittavat sotalapsi-termin käsittämään lapsia, jotka erotettiin kodeistaan ja siirrettiin toiseen maahan sotaa pakoon. Suomalaisia sotalapsia oli toisen maailmansodan aikana noin 70 000 80 000. Aihetta käsitteleviä tutkimuksia on tehty useita. (esim. Eronen 1996; Heikkilä & Söderling 2013; Kavén 2010; Kavén 2011; Knuuttila & Levola 2000; Lagnebro 1990; Lagnebro 1994; Rautio ym. 2004; Räsänen 1988; Salminen 2006; Salminen 2007.) Heistä on kirjoitettu myös kaunokirjallisuutta, lähinnä muistelmia, sekä lehtiartikkeleita (esim. Tuominen 2005). Suomalaisia väitöskirjatason tutkimuksia lasten siirroista on tehty neljä. Lillemor Lagnebron tekemän Finska krigsbarn -tutkimuksen mukaan lapsen etu olisi ollut, jos häntä ei olisi lähetetty sotalapseksi Ruotsiin. Kyseinen lapsiryhmä oli hänen mukaansa oman aikansa lapsipakolaisia, joihin erokokemukset sekä suuret elämänmuutokset, osan kohdalla myös huono kohtelu, johtivat yksilön myöhempään kehitykseen heikentävästi. Lagnebro toteaa myös, että lapsuuden kokemukset kantautuivat aikuisuuteen ja ilmenivät muun muassa ahdistuksina ja heikkona itsetuntona. Hänen mukaansa näitä lapsia olisi pitänyt auttaa ja tukea kotimaassaan Suomessa. (Langebro 1990.) Eila Räsänen (1988) puolestaan toteaa vertailututkimuksessaan Lapsuusajan separaatiokokemusten vaikutus aikuisiän psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen sekä sosiaaliseen hyvinvointiin, että sotalapset selvisivät kokemuksistaan ilman henkisiä vaurioita huolimatta separaatiokokemuksistaan ja painottaa, että olot Suomessa olivat kotiin jääneille lapsille myös erityisen hankalat. Tutkimustulosten mukaan lasten kyky sopeutua sodan aiheuttamiin muutoksiin oli huomattavan suuri. Täysin päinvastaisen tuloksen on puolestaan saanut Hanna Alastalo (2013) väitöskirjassaan Early life stress and later health Cardiovascular disease and general health among former war evacuee sekä lääketieteellinen tutkimusryhmä artikkelissaan Early Life Stress and Physical and Psychosocial Functioning in Late Adulthood. Tutkimusten mukaan Ruotsiin siirrettyjen sotalasten elämä oli huomattavasti paljon vaikeampaa kuin Suomeen jääneiden. Tutkimuksissa vertaillaan kohderyhmien lasten terveyttä aikuisiässä ja stressin merkitystä heidän elämänkaaressaan. Tulosten mukaan biologiset muutokset näkyivät sotalasten kohonneena sydäntauti- ja diabetesriskinä. Psykologiset seuraukset sen sijaan näkyivät kohonneena mielenterveyshäiriöriskinä, mikä ilmeni persoonallisuus- ja päihdehäiriöinä. (Alastalo 2013; Alastalo ym. 2013.) Neljäs väitöskirja on sotalapsuuden kokeneen Pertti Kavénin (2010) varsin laaja tutkimus Humanitaarisuuden varjossa, jossa hän tarkastelee poliittisia tekijöitä lasten siirtojen taustalla. Hänen tutkimuksensa mukaan sotalapsien lähettäminen Ruotsiin oli laajakantoinen poliittinen erehdys. Suomalaisten tavoitteena oli, että kaikki siirretyt lapset palaisivat jälleenrakentamaan kotimaataan. Pohjoismaihin jäi kuitenkin lopullisesti useita tuhansia suomalaisia. Lasten siirroille asetetut tavoitteet eivät toteutuneet, ja syynä siihen olivat silloiset käsitykset lapsesta.

13 Emotionaaliset seikat olivat toisarvoisia taloudellisten ja fyysisten seikkojen, kuten ravinnon, rinnalla. Tutkimuksen mukaan Ruotsiin lähetetyt sotalapset olivat pelinappuloita, joita käytettiin poliittisiin tarkoituksiin niin sotavuosina kuin sodan jälkeenkin. Neljäs laajempi tutkimus on Heikki Salmisen (2007) tekemä lisensiaatintutkimus Lappu kaulassa yli Pohjanlahden, jossa hän selvittää lastensiirtojen kansainvälistä taustaa. Tutkimuksen näkökulma on sotalasten siirtoihin liittyneissä ylätason päätöksissä, niitä tehneissä toimijoissa sekä toteutuneissa organisaatioissa Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Hän nostaa esille sotalasten palauttamiset Suomeen ja siihen liittyvät ongelmat: suomenkielen unohtaminen, sopeutuminen vanhaan kotiin sekä kouluun ja perheen elämään tuotti lapsille ongelmia. Lisähaastetta toi elintason muutos, jonka lapset takaisin Suomeen siirtyessään kohtasivat. Edellä mainituista tutkimuksista ei yksikään keskity käsittelemään Pohjois-Suomen lasten tilannetta tai elämää sotavuosina. Pohjois-Suomen väestön evakuoinnista Ruotsin puolelle ovat tehneet tutkimuksen Pohjoiset pakolaiset Erkki Rautio, Tuomo Korteniemi ja Mirja Vuopio vuonna 2004. Tutkimus perustuu Raution pro gradu tutkielmaan, jota on laajennettu lisäämällä mukaan henkilökohtaisia kokemuksia evakuoinnista. Tutkimuksessa käsitellään varsin tarkasti evakuointia prosessina, elämää pakolaisena ja takaisin kotiin paluuta. Tutkimuksessa nostetaan esille myös lasten elämää kyseisenä aikana. Pohjois-Suomen saamelaisväestön evakuointia ovat tutkineet Niilo Aikio (2000) ja Veli-Pekka Lehtola (1994). Tutkimusten näkökulma keskittyy saamelaisen kulttuurin ja elämäntavan muutoksiin evakuoinnin vaikutuksesta. Evakkomatka oli voimakkaasti tunnepitoinen jakso, jonka saamelaiset erilaisten kokemustensa ja erilaisten luonteidensa mukaisesti kokivat joko myönteisen elämyksellisenä tai hyvin kielteisenä, jopa traumaattisena aikana. Ulkoisia vaikutteita merkittävämmäksi tekijäksi koko saamelaiskulttuurin kannalta tuli Lapin sodan aiheuttama hävitys ja jälleenrakennus. Vuosisataisen asutuksen tuhoutuminen merkitsi luonnollisesti katkeamaa aineellisessa kulttuurissa. Tuhoamatta jääneillä alueilla elämä asettui kuitenkin evakkomatkan jälkeen nopeasti vanhoille uomilleen ja sai vielä muutaman vuosikymmenen jatkaa entistä kehitystään. (Aikio 2000; Lehtola 1994.) Evakkoteemasta julkaisi väitöskirjan Anneli Ilonen vuonna 2013. Hänen tutkimuksensa keskittyy tarkastelemaan Karjalan evakoiden kannakselaisen identiteetin muotoutumista sotavuosien jälkeen. Hänen tutkimuksensa mukaan identiteetti on isänmaallista karjalaisuutta, tasa-arvoisuutta, aktiivista kansalaisuutta, suvaitsevaisuutta ja yrittäjyyttä. Karjalaisten evakkoon lähdössä on havaittavissa yhteisiä piirteitä Lapin väestön evakuoinnin kanssa: Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden asukkaat eivät voineet koskaan palata kotikonnuilleen.

14 1.3. Lapsen kokemusmaailmaa sotavuosien elämästä Sodan kokemusten tutkimisessa ollaan tekemisissä historiallisten ja pitkää ajanjaksoa koskevien tekijöiden kanssa. Nämä muodostavat prosessin, jossa omat kokemukset muotoutuvat sotamuistoiksi. Tutkimuksen kannalta ei ole niinkään tärkeää, mitä tapahtui, vaan se, kuinka ihmiset tämän tapahtuman ymmärsivät (Hyrkkänen 2002, 57.) Tämä tutkimus on lasten kokemusmaailmaa sodasta ja miten he sen henkilökohtaisesti kokivat. Kysymyksessä on aihe, jota ei voida tavoittaa asiakirjojen avulla: sen vuoksi tarvitaan muistitietoa. Tavallisen ihmisen nostaminen tutkimuskohteeksi on yksi uuden sotahistorian tutkimusintresseistä. (Kivimäki 2006a, 75 85.) Tutkimuksessa on kokemushistoriallinen lähestymistapa, jonka mukaisesti tutkimusaineistoa tarkastellaan kokonaisina merkitysjärjestelminä. Tärkeämpää on hahmottaa yleisesti kokijan ja ympäröivän todellisuuden vuorovaikutussuhdetta sodan oloissa, kuin tuottaa yksityiskohtaista tietoa sotakokemuksen sisällöstä. Kokemushistorian metodologian mukaan lähteistä ei pyritä etsimään autenttista tapahtumamenneisyyttä, vaan niistä erotetaan kokijan todellisuutta rakentavia merkitysjärjestelmiä. Lisäksi tavoitteena on hahmottaa kokijan ja rakenteiden dialektista suhdetta hänen todellisuuden rakentumisessa. (ks. Hyrkkänen 2002; Kivimäki 2006a, 83 84.) Sodan kokemushistorian tutkimuksessa lähdeaineisto perustuu muistinvaraiseen tietoon. Muistelun tuloksena tuotettua muistitietoaineistoa voidaan ymmärtää menneisyyttä käsitteleväksi puheeksi. Muistelu on myös menneisyyden mieleen palauttamista, jakamista, pohtimista ja oman elämän paikantamista osaksi historiaa. Muisteluaineiston tulkinnan kautta tutkijat ovatkin konstruoineet selviytymiskertomuksia, joiden tarkoituksena on tuoda esiin se, miten elämän vastoinkäymiset on voitettu ja miten ne on kestetty. (Ukkonen 2000.) Muistitietoaineisto suo mahdollisuuden kuvata sota-aikana lapsena olleiden elämää, lapsen arkea. Junilan (2000) mukaan ihmisen arjen tutkiminen ja sen ymmärtäminen on välttämätön osa historian tutkimusta. Aineistolla voidaan tutkia ja analysoida näiden ihmisten subjektiivista elämänkokemusta: voidaan puhua subjektiiviseen tietoon perustuvan tutkimuksen tekemisestä, jossa kertojat muistelevat, tulkitsevat ja kuvaavat elämäänsä. (esim. Granfelt 1998.) Kokemuksen käsitteen tarkastelemiksi on aloitettava historiallisista prosesseista, jotka diskurssien avulla tuottavat käsityksen ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Kokemuksien hierarkia jakautuu kahteen tasoon. Ensimmäisellä tasolla ihminen on kiinni jokapäiväisessä kokemuksen virrassa ja kun hän tiedostaa mitä on tapahtumassa, hän siirtyy seuraavalle tasolle. Tällä toisella tasolla hänelle muodostuu kokemukselleen merkitys. (Smith ym. 2003.) Olettamuksena on, että muistot eletyistä sotavuosista ovat muuttuneet vuosien saatossa, eikä varsinaisen koetun ja muuttuneiden kokemusten erottaminen ole välttämättä mahdollista. Aikuisena

15 muistoihin palaaminen antaa sota-ajan kokemuksille kuitenkin merkityksen ja osoittaa myös sen, mitä on mahdollista muistaa. Tässä tutkimuksessa on kyse tapahtumien ja kokemusten kuvaamisesta lapsen silmin katsottuna, ei sodan yksityiskohtaisten tapahtumien selventäminen. Tarkoituksena on koota eri tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi (ks. Chatty ym. 2005; Kalela 2000; Lappalainen 2002; Renvall 1965; Roos 1988, 61 62). Tutkimus ei etene historialliselle tutkimukselle tyypilliseen tapaan kronologisesti, vaan enimmäkseen systemaattisesti, teemoittain (ks. Hyrkkänen 2002; Kivimäki 2006a, 83 84). Valintaa perustelen edellisten lisäksi aineistosta esille nousseeseen faktaan: sota-aika oli tutkimushenkilöille monta vuotta jatkunut sekasorron ja epävakaan elämäntilanteen aikaa. Tutkimushenkilöt eivät myöskään lapsena tienneet, mikä sota oli menossa, tai mikä vuosi oli kyseessä. Eräs tutkimushenkilöistä totesi: kesä ko se oli, kesä sota en mie muista nimeä. Ja toinen puolestaan sanoi: Mie en muista ollenkaan, että mikä vuosi tai sota se oli Muistelut perustuivat pitkälti vuodenaikoihin, kuten syystalvella, keväällä, kesällä, tai johonkin merkittäväksi kokemaansa tapahtumaan. Lapsena sodan kokeneet eivät kertoneet muistojaan sotahistoriaan peilaten, vaan omaan kokemusmaailmaansa ja lapsen arkeen liittyen. Olikin mielenkiintoista havaita, että kun tutkimushenkilö muisteli lapsuuttaan, hän peilasi maailmaa lapsen silmin, eikä automaattisesti suodattanut sitä nykytietämyksensä kautta. Tutkimuksen aineisto on hankittu kertomalla tutkimushankkeesta eri sota-aikaa käsittelevissä tilaisuuksissa, joissa tutkimuksesta kiinnostuneet ovat jättäneet yhteystietonsa. Aineiston hankinnassa ovat olleet apuna myös Lapin Sotaorpo- ja Sotalapsi yhdistykset. Tutkimusaineisto koostuu runsaan 40 Lapin läänin lapsen muistelmasta, joista osa on kirjoitettua muistelua, osa haastatteluja (ks. Ruusuvuori ym. 2010; Ruusuvuori & Tiittula 2005). Haastattelut etenivät vuorovaikutuksessa tutkijan ja haastateltavien kanssa, jossa pysyteltiin sotavuosiin liittyvien teemojen parissa. Tutkijana olin tietoinen siitä, että muistitieto voi olla joskus jopa virheellistä: lapsena tapahtuneet asiat ovat saattaneet muuttua mielessä vuosien aikana. Kyse on noin 70 vuoden takaisista kokemuksista ja niiden heijastuksista nykyhetkeen. Haastattelut litteroitiin sanatarkasti ja tutkimusaineiston analyysissä käytetään suoria lainauksia aineistosta. Tämä omalta osaltaan tukee tutkimuksen luotettavuutta. Haastateltavista kuusi eivät halunneet nimeään julkisuuteen, joten heille on annettu eri nimet. (ks. Kuula 2011.) Kahdella naispuolisella ja kahdella miespuolisella tutkimushenkilöllä oli samat nimet, joten ne muokattiin eri tavalla. Muiden tutkimukseen osallistuvien henkilöiden nimet ovat alkuperäisiä. Lähdeaineistona käytetään lisäksi tutkimuskirjallisuutta ja aikalaislehtiä, joista keskeisimmäksi nousi Kotiliesi Suomen kotitalousväen lehti vuosilta 1939 1945.

16 Tutkimuksen keskiössä on aihe: Miten sotavuodet vaikuttivat lapsen elämään? Tätä selvennetään aineistosta nousseiden teemojen avulla: Millaista lapsen arki oli? Miten perheen elämä muuttui? Mitä evakossa olo piti sisällään? Ensimmäiseksi tarkennan lasten elämää. Mitä velvollisuuksia heillä oli, miten he viettivät aikaansa ja millaista arki oli. Toisessa osiossa keskityn äidin ja isän rooleihin perheessä sekä niiden peilautumiseen lapsen elämään. Seuraavaksi käsittelen evakkoon lähtemistä, siellä olemista ja kotiin palaamista. Viimeisessä luvussa nostan esille kokoavasti niitä teemoja, jotka aineistosta nousivat esille. Tutkimuksessa esiintyvien lapsiryhmien nimet ovat evakot, sotalapset ja sotaorvot. Evakuointi tarkoittaa alueen tyhjentämistä ja väestön siirtämistä turvallisempaan paikkaan. Evakuointi sanasta muovautui kansankielessä sana evakko, jota tässä tutkimuksessa käytetään. Evakko tarkoittaa henkilöä, joka siirrettiin pois omasta kodistaan sotatoimien vuoksi. Virallisissa asiakirjoissa tästä siirretystä ihmisryhmästä käytetään sanaa pakolaiset tai siirtolaiset. Sotalapsi tarkoittaa lasta, joka siirrettiin turvaan Ruotsiin, Norjaan tai Tanskaan asumaan toiseen perheeseen. Sotalapsia lähetettiin Suomesta toisen maailmansodan aikana Ruotsiin noin 72 000 lasta, Norjaan noin sata lasta ja Tanskaan 4 200 lasta. Noin 15 000 lasta jäi palaamatta Suomeen. Lapin läänistä lähetettyjä sotalapsia oli noin 2 833 lasta. (Kavén 2011; Salminen 2007.) Aviomiehiä kaatui sodissa noin 30 000 ja saman verran jäi sotaleskiä. Sotaorpoja jäi sotien jäljiltä kymmeniä tuhansia. Osa heistä ei koskaan nähnyt isäänsä ja osa heistä menetti myös äitinsä tai sisarensa. (ks. Harjumaa 1991.)

Lapsen elämää 2 2.1. Koulunkäyntiä poikkeuksellisissa olosuhteissa Kansan sivistäminen sotavuosien aikana pyrittiin toteuttamaan poikkeuksellisissakin olosuhteissa niin hyvin kuin mahdollista, joten koulunkäynti rytmitti myös tutkimushenkilöiden elämää. Sota-aika vaikutti kansakoulun toimintaan ja opetusta pyrittiin järjestämään vaativista olosuhteista huolimatta. Opetushallitus antoi ohjeet, joissa sanottiin, miten opetus tuli järjestää sotavuosina. Koululaitoksen kehittämissuunnitelmat lykättiin 1930-luvun lopulla sotien vuoksi: kouluviranomaiset keskittyivät turvaamaan peruskoulutuksen saannin. Lisäksi uudet pedagogiset suuntaukset, joita muista maista oli virrannut, keskeytyivät yhteyksien katkettua useisiin maihin. (Nurmi 1989; Paksuniemi 2009, 175; Syväoja 2004; Uusiautti ym. 2013.) Talvisodan ajan koulunkäynti oli epäyhtenäistä ja epäsäännöllistä. Rauhan aikana tilanne koheni hieman, mutta keskeytyi jälleen jatkosodan aikana. Matti kertoi, että joka luokalle oli määrätty paikka, minne piti siirtyä suojaan ilmahälytyksen aikana. Hänelle oli jäänyt erityisesti muistiin seuraavat tapahtumat: Kerran tuli hälytys ja me mentiin sinne luokan kanssa ja niin me yhen kaverin kanssa livahettiin sieltä ja mentiin kahavilaan. No eihän siellä ollu kettään! Kaikki oli pommisuojasa! Pommitus tuli, ne pommitti vanhan torin lähelle. Me oltiin sotilaspoikia ja meitä oli opetettu, että vaaran uhatessa piti mennä mahollisimman matalaksi ja me mentiin pöydän alle maata. Jyrinä loppu ja sireeni huusi, että ilmavaara ohi ja me mentiin luokkaan. Sillä tunnilla oli uskontotunti ja meillä oli pappi opettajana. Se oliki ottanut pommisuojasa nimenhuudon ja me puututtiin. Ja kun me mentiin luokkaan ja toiset tuli perässä, niin opettaja kysy että missäs te vintiöt oletta olleet? Me että täälä.

18 Hän että äläkää valehelko, kahavilassa olette olleet. Rangaistusta pojille ei tästä kuitenkaan tullut. Se oli Matin mielestä kummallista, sillä koulukuri oli hänen mukaansa kova. (ks. Syväoja 2004.) Erityisjärjestelyitä pyrittiin tekemään sotavuosien aikana ympäri Suomen, että koulunkäynti olisi jollain tasolla saatu pidettyä toiminnassa (Nurmi 1989, 30; Paksuniemi 2009; Uusiautti ym. 2013). Reeta kertoi: Mie muistan, että koulua ei ollu joka päivä niin mie olin kotona. Mie en saanu syyslukukaudelta 1939 todistustakaan. Tuli se uusi opettaja ja kävin kevätlukukauden ja sain päättötodistuksen kansakoulusta sitte. Sodan syttyminen ja koulutyön lopettaminen oli jäänyt selkeästi muistiin: se oli merkittävä tapahtuma koululaisten elämässä. Antero kertoi: Tuli marraskuun 30. päivä, taisi olla tiistai. Pilvinen ja harmaa päivä se oli Rovaniemellä. Sitten taas matkaan kohti koulua. Keli oli sen laatuinen, että kuljin nuo pari kilometriä jalan enkä suksilla tai polkupyörällä. Se koulupäivä päättyi lyhyeen. Oli toinen tunti menossa, kun rehtorimme Koski- Mikko ryntäsi luokasta luokkaan ja julisti, että sota on syttynyt, Helsinkiä on pommitettu! Lähtekää nopeasti kaikki kotiin! Äkkiä siitä lähdin minäkin, puolihölökkää riensin kotia kohti. Kaarina puolestaan muisteli: Kuva 3. Kansakoulutodistus (Reetan kotiarkisto). Koulussa oltiin ja muistan sen päivän, kun opettaja sano, että enää ei tulla kouluun. Muistan että sieltä sain ottaa semmosen puupenaalin matkaan. Suomen koulurakennuksia ja opettajaseminaareja tarvittiin maanpuolustuksessa. Joihinkin, kuten esimerkiksi Tornion opettajaseminaariin, perustettiin sotasairaala (Kujala 2013, 106; Paksuniemi 2009, 46 50). Antero kertoi: Elävästi muistan sen päivän, jolloin Rantavitikan kansakoulun tiloihin majotettiin konekiväärikomp-