Joséphine huudahti ja päästi perunankuorimaveitsen

Joséphine huudahti ja päästi perunankuorimaveitsen kädestään. Veitsi oli luiskahtanut perunaa kuoriessa ja irrottanut ihoa laajalta alueelta peukalon juuresta. Verta oli kaikkialla. Hän katsoi sinisiä suonia, punaista haavaa, valkoista pesuallasta ja keltaista muovisiivilää, jossa kuoritut perunat maata lötköttivät valkoisina ja kiiltävinä. Hän otti molemmilla käsillään tukea pesualtaasta ja alkoi itkeä. Joséphine tarvitsi itkua. Hän ei tiennyt, minkä takia. Hyviä syitä oli liian monta. Haava sai kelvata syyksi. Hän etsi katseellaan astiapyyhettä, tarttui siihen ja kietoi sen tiukasti haavan päälle. Minusta tulee suihkulähde, josta suihkuaa kyyneleitä, verta ja huokauksia, minä annan nyt kuoleman tulla. Se olisi yksi ratkaisu. Antaa kuoleman tulla, olla sanomatta mitään. Sammua kuin lamppu jonka valo hiipuu. Antaa kuoleman tulla silloin kun seisoo suorana keittiön altaan vieressä. Ihminen ei kuole silloin kun seisoo suorana, hän korjasi heti, ihminen kuolee makuulla tai polvillaan, pää uunissa, tai sitten kylpyammeessa. Hän oli lukenut sanomalehdestä, että naisilla yleisin tapa tehdä itsemurha oli heittäytyä ulos ikkunasta. Miehet taas hirttäytyivät. Hyppäisikö hän ulos ikkunasta? Ei ikinä. Mutta entä jos vuotaisi kuiviin itkiessään eikä enää lopulta tietäisi, olisiko valuva neste punaista vai väritöntä? Nukahtaisi hitaasti. 9

Joséphine niiskautti nenäänsä, asetti astiapyyhkeen paremmin haavan päälle, lopetti kyynelten virran ja katseli ikkunasta omaa kuvaansa. Hänellä oli yhä kynä hiuksissaan. No niin, kuori perunat, hän komensi. Muita asioita voit miettiä myöhemmin! Tuona aamupäivänä toukokuun loppupuolella lämpömittarin näyttäessä kahtakymmentäkahdeksaa astetta varjossa eräs mies pelasi šakkia viidennen kerroksen asuntonsa parvekkeella katoksen suojassa. Yksin. Hän mietiskeli šakkilauta edessään. Hän meni niin pitkälle, että siirtyi toiseen tuoliin vuoron vaihtuessa ja nappasi käteensä piipun, jota hän alkoi imeskellä. Hän kumartui eteenpäin, puhalsi savua, nosti nappulan laudalta, asetti sen takaisin, nojautui taaksepäin, puhalsi taas savua, nosti saman nappulan uudelleen, siirsi sen toiseen ruutuun, nyökkäsi, laski piipun kädestään ja vaihtoi tuolia. Mies oli keskimittainen, huolitellun oloinen, ruskeahiuksinen ja ruskeasilmäinen. Housut olivat suorassa prässissä, kengät kiilsivät kuin suoraan kaupan kenkälaatikosta otettuina, käärityt hihansuut paljastivat kapeat kyynärvarret ja ranteet, ja kynnet olivat niin hyvin leikatut ja kiiltävät, ettei sellaista jälkeä saanut kuin huolellisen manikyristin hoivissa. Hienoinen rusketus, jonka saattoi arvata ympärivuotiseksi, sopi täydellisesti yhteen keskiruskean värisävyn kanssa. Hän muistutti paperinukkeja, joita myydään pelkkiin alusvaatteisiin ja sukkiin puettuina ja jotka lapset voivat vaatettaa makunsa mukaan vaikka lentäjäksi, metsästäjäksi tai tutkimusmatkailijaksi. Miehen olisi voinut sujauttaa huonekaluliikkeen katalogin sisustuskuvaan herättämään luottamusta ja korostamaan myynnissä olevien huonekalujen laatua. Yhtäkkiä hymy valaisi miehen kasvoja. Šakki ja matti, hän huomautti hiljaa kuvitteelliselle pelikaverilleen. Voi 10

sinua raukkaa! Hävisit! Etkä varmasti huomannut, että olit jo häviön partaalla! Mies kätteli itseään tyytyväisenä ja muunsi ääntään kehuakseen itseään hiukkasen. Hyvin pelattu, Tonio! Olit tosi ovela. Mies nousi seisomaan, venytteli ja hieroi samalla rintaansa ja päätti tarjota itselleen pikku lasillisen, vaikka vielä ei ollutkaan aperitiivin aika. Tavallisesti hän joi aperitiivin kymmentä yli kuusi katsellessaan televisiosta tietovisaa, jonka nimi oli Kysymyksiä mestarille. Nykyisin hän odotti kärsimättömänä Julien Lepersin juontaman ohjelman alkua. Häntä harmitti, jos hän ei nähnyt sitä. Ohjelman odotus alkoi jo puoli kuudelta. Hän halusi pian päästä mittaamaan taitojaan neljän kilpailijan kanssa. Lisäksi hän halusi nähdä, minkälainen pikkutakki juontajalla oli yllään, minkälainen paita ja minkälainen solmio somisteena. Hän mietti, että maksaisi vaivan ilmoittautua ohjelmaan. Joka ilta hän mietti sitä mutta ei koskaan saanut aikaiseksi. Olisi pitänyt ensin läpäistä karsintakoe, ja hänen korvissaan sana kalskahti pahalta. Mies nosti jääsangon kantta, otti sangosta varovasti kaksi jääpalaa, pudotti ne lasiin ja kaatoi valkoista Martinia perään. Hän kumartui, nosti langanpätkän kokolattiamatolta, nousi, kastoi huulensa vermuttiin ja pärisytti märkiä huuliaan ilmaistakseen mielihyväänsä. Joka aamu hän pelasi šakkia. Joka aamu hän noudatti samoja rutiineja. Hän nousi vuoteesta seitsemältä samaan aikaan kuin lapset, söi aamiaiseksi täysjyväleipää paahdettuna paahtimen asteikkonumerolla neljä, aprikoosihilloa ilman lisättyä sokeria, suolaista voita ja käsin vastapuristettua appelsiinimehua. Sitten seurasi puolen tunnin jumppa: selkä-, vatsa-, rinta- ja reisilihasliikkeitä. Jumpan jälkeen hän luki sanomalehdet, jotka tyttäret kävivät vuoroaamuina hakemassa ennen kouluun lähtöä, tutki tarkkaan työpaikkailmoitukset 11

ja lähetti hakemuksen, kun jokin ilmoitus tuntui houkuttelevalta, seuraavaksi hän meni suihkuun ja ajoi parran höylällä ja saippualla, jonka hän vaahdotti sudilla, valitsi päivän vaatekerran ja pääsi viimein pelaamaan šakkia. Aamun kaikkein koettelevin hetki koitti, kun oli valittava vaatteet. Hän ei enää tiennyt, mitä pukisi ylleen. Viikonloppuasun, siis rennohkon vaatekerran, vai kokopuvun? Kun hän eräänä aamuna oli kiireissään kiskonut päälleen verkkarit, oli tyttäristä vanhempi, Hortense, kysynyt: Isä, etkö sinä tee töitä? Oletko sinä koko ajan lomalla? Minä tykkään siitä kun olet komeana, päällä nätti pikkutakki, nätti paita ja kravatti. Älä ikinä enää tule hakemaan minua koulusta verkkareissa. Hortense oli heltynyt, koska oli silloin puhunut isälleen ensimmäistä kertaa moiseen sävyyn ja isä oli siitä kalvennut, ja niinpä hän oli lisännyt: Isä kulta, sanoin tuon vain ihan sinun itsesi takia, että olisit aina maailman komein isä. Hänen tyttärensä oli oikeassa: häntä katseltiin eri tavalla silloin kun hän oli hyvin pukeutunut. Šakkipelin jälkeen hän kasteli parvekekukat, nyppi niistä kuihtuneet lehdet, leikkasi kuolleet oksat, suihkutti vettä uusille versoille, käänteli multaa lusikalla ja antoi kasveille lannoitetta silloin kun oli sen aika. Valkoinen kamelia aiheutti paljon huolta. Hän puhui kamelialle, viipyili pitkään sitä hoitamassa ja pyyhki jokaisen lehden. Samat rutiinit joka aamu jo vuoden ajan. Sinä aamuna hän oli kuitenkin myöhässä tavanomaisesta aikataulustaan. Šakkipeli oli ollut tasaväkinen hänen olisi pidettävä huolta siitä, ettei hän päästäisi ohjia käsistään. Se oli vaikeaa, kun ei käynyt töissä. Ajantajua ei saanut kadottaa, mutta se oli hankalaa, kun aika vain kului eikä sitä huomannut. Varo vähän, Tonio, hän komensi, varo vähän. Älä anna periksi, pidä huolta itsestäsi. 12

Hänelle oli tullut tavaksi puhua ääneen, ja hän rypisti kulmiaan kuullessaan moitteita omalta itseltään. Hän päätti ottaa menettämänsä ajan takaisin jättämällä parvekekasvit hoidotta. Hän ohitti keittiön, missä hänen vaimonsa kuori perunoita. Hän näki vaimosta pelkän selän ja huomasi taas kerran, että vaimo oli lihonut. Rasvarenkaita oli kertynyt lanteille. Silloin kun he olivat muuttaneet tähän kerrostaloon Pariisin lähistölle vaimo oli ollut pitkä ja hoikka, ylimääräistä rasvaa ei ollut missään. Kun he olivat muuttaneet tänne, tytöt ulottuivat nipin napin tiskipöydän korkeudelle Kun he olivat muuttaneet tänne Se oli toisenlaista aikaa. Hän nosti vaimon neulepuseroa, asetti kätensä vaimon rinnoille ja kuiskasi: kulta!, kunnes vaimo antoi periksi ja kumartui mutta kiskoi samalla päiväpeitettä kaksin käsin, jotta se ei rypistyisi. Sunnuntaisin vaimo laittoi ruokaa. Tytöt mankuivat kumpikin veistä, koska he halusivat auttaa äitiä tai kattiloita, jotta he saisivat nuolla pohjat puhtaiksi. Isä ja äiti olivat katselleet tyttäriään heltyneinä. Joka toinen tai kolmas kuukausi tytöt mitattiin ja kummankin pituus merkittiin lyijykynällä seinään; pieniä viivoja oli seinä täynnä ja viivojen vieressä päivämääriä ja molempien tyttöjen etunimet: Hortense ja Zoé. Aina nojatessaan keittiön ovenpieleen mies tunsi valtavaa surua. Hänestä tuntui, että jokin oli auttamattomasti pielessä ja samalla mieleen tuli muistoja ajoilta, jolloin elämä oli hymyillyt. Tuntemus ei koskaan iskenyt makuuhuoneessa eikä olohuoneessa, ainoastaan keittiössä, joka oli ennen vanhaan ollut onnen pesä. Lämmin, rauhallinen, tuoksuva pesä. Kattiloista nousi höyryä, astiapyyhkeet kuivuivat uunin kahvalla, suklaa suli vesi- 13

hauteessa ja tytöt kuorivat saksanpähkinöitä. Tytöt kastoivat sormenpäänsä sulaan suklaaseen ja piirsivät itselleen viikset, jotka he sitten nuolivat parempiin suihin, ja ikkunoihin kerääntyi huurua helmenhohtoisina rimpsuina, ja mies oli ajatellut olevansa eskimoperheen isä iglussa Pohjoisnavalla. Ennen vanhaan Onni oli ollut läsnä voimakkaana ja rauhoittavana. Pöydällä oli auki Georges Dubyn kirjoittama kirja. Mies kumartui lukemaan nimen: Le Chevalier, la femme et le prêtre. Ritari, nainen ja pappi. Joséphine työskenteli keittiön pöydän ääressä. Hänen entinen sivutyönsä elätti perheen nykyisin. Joséphine oli töissä tutkijana CNRS-tutkimuskeskuksessa erikoisalanaan 1100-luvun naiset. Joskus aiemmin mies ei voinut vastustaa kiusausta pilkata vaimoa tämän tutkimustöistä. Hän puhui vähättelevästi: Vaimoni on suunnattomaan kiinnostunut historiasta, mutta vain 1100-luvusta! Voi nenä! Hänen mielestään se oli hiukan nirppanokkaista. 1100-luvu ei ole kovin seksikästä, kulta, mies sanoi ja nipisti vaimoaan pakarasta. Mutta juuri silloin Ranska siirtyi nykyaikaan, alkoi käydä kauppaa, otti käyttöön rahan, kaupungit itsenäistyivät ja Mies suuteli vaimoaan saadakseen tämän vaikenemaan. Nykyisin 1100-luku toi heille ruoan pöytään. Mies rykäisi saadakseen vaimonsa huomion. Vaimo ei ollut viitsinyt kammata tukkaansa; pelkkä lyijykynä piteli hiuksia päälaella. Käyn vähän kävelemässä. Tuletko syömään? En tiedä. Varaudu siihen, etten tule. Mikset voi sanoa sitä saman tien! Mies ei pitänyt riitelemisestä. Olisi ollut parempi vain lähteä ja huikata mennessään: Minä menen nyt, nähdään 14

kohta! ja hop! hän olisi päässyt portaisiin ja hop! vaimon kysymykset olisivat juuttuneet tämän kurkkuun ja hop! hän olisi voinut keksiä selityksen palatessaan. Ainahan hän palasi. Luitko työpaikkailmoitukset? Luin ei mitään kiinnostavaa tänään. Töitä on aina tarjolla sellaiselle miehelle joka haluaa tehdä töitä! Töitä, aivan, mutta ei mitä tahansa, mies ajatteli sanomatta mitään ääneen, koska hän osasi ulkoa keskustelun jatkon. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta hän jäi seisomaan ovenpieleen kuin magneetin vetämänä. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Joséphine, tiedän sen jo. Niin tiedät, mutta et tee mitään, että se kaikki muuttuisi. Voisit hankkia minkä tahansa työn ihan vain sen takia, että saisimme vähän voita leivän päälle Mies olisi voinut jatkaa heidän keskusteluaan, hän osasi sen ulkoa: voisit mennä uimahalliin valvojaksi, tenniskerhoon hoitamaan puutarhaa, yövartijaksi, bensa-asemalle myyjäksi mutta hän ajatteli vain voita. Kuulosti hassulta puhua voista työnhaun yhteydessä. Sen kuin hymyilet! Joséphine kivahti ja katsoi häntä tuikeasti. Sinusta minä olen tietenkin lattea, kun puhun rahasta! Herra haluaa kasan kultaa, herra ei halua väsyttää itseään turhan takia, herra haluaa ihailua ja arvostusta! Mutta näinä aikoina herralla on vain yksi tapa osoittaa olevansa elossa: herra lähtee manikyristinsä luo! Mistä sinä oikein puhut, Joséphine? Tiedät aivan hyvin, KENESTÄ minä puhun! Joséphine oli nyt kääntynyt kokonaan mieheensä päin ja seisoi uhmakkaana ryhti suorana ja astiapyyhe kiedottuna ranteeseen. Jos tarkoitat Mylèneä 15

Tarkoitan nimenomaan Mylèneä Etkö tiedä vielä, voiko hän tänään pitää lounastauon? Senkö takia et halua vastata minulle? Jo, lopeta Tämä päättyy vielä huonosti. Oli jo myöhäistä. Joséphine ei ajatellut enää mitään muuta kuin miestä ja Mylèneä. Kuka hänelle oli kertonut? Naapurin mies? Naapurin rouva? He eivät tunteneet kovin paljon väkeä samasta talosta, mutta tutustuminen käy äkkiä silloin kun haluaa puhua pahaa. Joku oli varmasti nähnyt, kun mies astui Mylènen taloon parin kadun päässä. Aiotte syödä lounasta yhdessä Mylènen kotona. Hän on laittanut kevyen lounaan, kinkkupiirasta ja vihreää salaattia, koska lounaan jälkeen hänen on palattava töihin. Hänellä on töitä. Joséphine kiristeli hampaitaan ja painotti sanaa hänellä. Lounaan jälkeen lepäätte vähän, Mylène vetää verhot ikkunan eteen, riisuutuu, heittää vaatteensa lattialle ja kömpii viereesi valkoisen pikeekankaisen peitteen alle. Mistä ihmeestä Joséphine tiesi? Oletko käynyt hänen luonaan? Joséphine purskahti ilkeään nauruun ja kiristi vapaalla kädellään astiapyyhkeen solmua. Vai että arvasin oikein. Valkoinen pikeepeite on näppärä, se sopii sisustukseen kuin sisustukseen! Valkoinen on kaunis ja käytännöllinen väri. Lopeta, Jo! Lopeta mitä? Lakkaisit kuvittelemasta sellaista mitä ei ole. Eikö hänellä olekaan valkoista pikeepeittoa? Sinun kannattaisi kirjoittaa romaaneja, kun sinulla kerran on noin paljon mielikuvitusta. Vannotko, ettei naisella ole valkoista pikeepeittoa? 16

Yhtäkkiä mies raivostui. Hän ei enää kestänyt vaimoaan. Hän ei enää kestänyt vaimon opettajamaista äänensävyä, jolla vaimo jatkuvasti moitti häntä jostakin, komensi häntä tekemään jotakin ja vielä tietyllä tavalla, hän ei enää kestänyt vaimon kumaraa selkää, muodottomia ja värittömiä vaatteita, hoidon puutteesta punertavaa ihoa, ohuita ja velttoja ruskeita hiuksia. Vaimossa kaikki huokui ponnistusta ja säästäväisyyttä. Lähden mieluummin ennen kuin tämä keskustelu menee liian pitkälle. Menetkö sinä sen naisen luo? Olisit edes sen verran rohkea, että myöntäisit totuuden, kun sinulla ei enää ole rohkeutta etsiä töitä, senkin laiskamato! Viimeinen sana oli liikaa. Mies tunsi, kuinka raivo pullisti otsasuonet ja hakkasi ohimoissa. Hän sylkäisi sanat äkkiä suustaan ennen kuin ehtisi nielaista ne: Niin juuri! Menen hänen luokseen joka päivä puoli yhdeltä. Hän lämmittää pitsan, ja me syömme sen hänen vuoteessaan valkoisen peitteen alla. Kun olemme syöneet, pyyhimme murut sängystä, minä avaan hänen rintaliivinsä, jotka muuten ovat valkoista pikeetä, ja suutelen häntä joka paikkaan, ihan joka paikkaan! Oletko nyt tyytyväinen? Mitäs yllytit, minähän varoitin! Ei minuakaan kannata yllyttää! Jos lähdet sen naisen luo, turha tulla takaisin. Pakkaa tavarasi ja häivy. Ei ole kovin suuri menetys. Mies lakkasi nojaamasta ovenpieleen, kääntyi kannoillaan ja käveli makuuhuoneeseen kuin unissakävelijä. Hän veti matkalaukun vuoteen alta, nosti sen päiväpeitteelle ja alkoi pakata tavaroitaan. Hän tyhjensi kolme hyllyllistä paitoja, kolme laatikollista t-paitoja, sukkia ja kalsareita suureen punaiseen, pyörillä varustettuun matkalaukkuun, joka oli jäänne loiston ajoilta, kun hän vielä oli amerikka- 17

laisen metsästysaseita valmistavan Gunman & Co:n leivissä. Hän oli istunut kymmenen vuotta yrityksen Euroopan osaston kaupallisen johtajan pallilla ja matkustellut rikkaiden asiakkaiden mukana metsästysretkillä Afrikassa, Aasiassa ja Amerikassa; viidakossa, savannilla ja pampalla. Niihin aikoihin hän uskoi asiaansa, hän uskoi kuvaansa valkoisesta miehestä, jolla oli aina kunnon rusketus ja joka oli aina vauhdissa, kilisti maailman rikkaimpien ihmisten, asiakkaidensa kanssa. Hän käytti itsestään nimeä Tonio. Tonio Cortès. Tonio kuulosti miehekkäämmältä ja johtajamaisemmalta kuin Antoine. Hän ei ollut koskaan pitänyt oikeasta etunimestään, koska se oli hänen mielestään liian pehmo ja naismainen. Hän ei halunnut olla pekkaa pahempi, hän halusi olla yhtä hyvä kuin nuo teollisuuspohatat, poliitikot, joutilaat miljardöörit, sen ja sen pojat ynnä muut. Hän kilisytteli jäitä lasissaan naamallaan hyväntahtoinen hymy, kuunteli tarkkaavaisena rikkaiden tarinoita ja valituksia, lausui mielipiteensä, tyynnytteli, seurasi miesten iänikuisia juttuja ja naisten iänikuisia juttuja, lasten teräviä katseita lasten, joista oli tullut vanhoja jo ennen kuin he olivat ehtineet kasvaa täyteen mittaansa. Hän oli tyytyväinen saadessaan seurustella rikkaiden ihmisten kanssa kuulumatta varsinaisesti heidän joukkoonsa. Niin se on, raha ei tuo onnea! hänellä oli tapana toistella. Hänellä oli erinomainen palkka, vuoden lopussa maksettiin lisäksi kolmen kuukauden palkkaa vastaavat lomarahat, kattava ylimääräinen sairausvakuutus ja korvausvapaita, jotka lähes tuplasivat hänen lomansa. Hän palasi matkoiltaan onnellisena Courbevoiessa sijaitsevaan kotiinsa, kerrostaloon joka oli rakennettu 1990-luvulla hänen kaltaisilleen nuorille hyvin koulutetuille ihmisille, joilla ei ollut vielä varaa asua Pariisissa. He odottelivat Seinen toisella puolella omaa aikaansa muuttaa pääkaupungin kauniisiin 18

kaupunginosiin, joiden valoja he katselivat iltaisin. Neonvaloin koristettu kakku välkkyi kaukana heille ilkkuen. Kerrostalo ei ikääntynyt arvokkaasti: parvekkeista irtoavat ruostevanat tahrivat julkisivuja ja hehkuvan oranssit markiisit olivat haalistuneet. Hän ei koskaan ilmoittanut etukäteen, koska palaisi matkoiltaan. Hän vain avasi ulko-oven, seisoi hetken eteisessä ennen kuin vihelsi lyhyesti kertoakseen: Kotona ollaan! Joséphine oli uppoutunut historiankirjoihinsa, Hortense juoksi isänsä luo ja työnsi pienen kätensä tämän taskuun tuliaisia etsien, ja Zoé taputti käsiään. Molemmat pikkutytöt olivat aamutakissa, toinen vaaleanpunaisessa, toinen sinisessä. Hortense, sievä ja julkea, joka osasi kietoa isänsä pikkusormensa ympäri, ja Zoé, pyöreä, rauhallinen herkkusuu. Mies kumartui pikkutyttöjen puoleen, halasi heitä ja toisti moneen kertaan: Hei, kullanmurut! Hei kullanmurut! Se oli traditio. Joskus katumus iski, kun pikkutyttöjen halaaminen toi mieleen toisenlaisen syleilyn edelliseltä päivältä silloin hän halasi tyttöjään vielä lujemmin ja muisto haihtui. Hän laski matkatavarat käsistään ja heittäytyi sankarin rooliinsa. Hän keksi omasta päästään metsästysretkiä, saaliin takaa-ajoja, kertoi leijonasta, jonka hän oli muka lopettanut puukolla, antiloopista, jonka hän oli pyytänyt lassolla, krokotiilista, jonka hän oli selättänyt. Tytöt katsoivat häntä silmät suurina. Vain Hortense tivasi kärsimättömänä: Isä, mitä toit tuliaisiksi? Missä tuliaiset ovat? Eräänä päivänä Gunman & Co oli myyty uudelle omistajalle ja Tonio oli saanut lähteä. Yhtenä päivänä hän oli vielä ollut töissä, seuraavana päivänä työtön. Sellaista se on amerikkalaisten kanssa, hän oli selittänyt Joséphinelle. Maanantaina olet kaupallinen johtaja ja työhuoneessasi on kolme ikkunaa, tiistaina saat mennä ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi! Tonio oli siis sanottu irti. Hän 19

oli saanut hyvät erorahat, joiden turvin hän oli jonkin aikaa pystynyt maksamaan perheen asumismenot, lasten koulumaksut, kielikurssit, auton ylläpidon ja hiihtokeskuksissa vietetyt talvilomat. Hän oli tyytynyt kohtaloonsa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka sanottiin irti, hän ei sentään ollut kuka tahansa, uusi työpaikka löytyisi pian. Mikä tahansa ei tietenkään kelpaisi, mutta hän löytäisi kunnon työpaikan. Vähitellen hänen entiset työtoverinsa olivat sijoittuneet uudelleen työmarkkinoille, hyväksyneet pienemmän palkan, vähemmän vastuullisen työn, suostuneet muuttamaan ulkomaille, ja Tonio oli heistä ainoa, joka enää tutki työpaikkailmoituksia. Säästöjen huvettua Tonion hilpeä optimismi alkoi horjua. Erityisesti öisin. Hän heräsi kolmen aikaan aamuyöllä, nousi äänettömästi vuoteesta, kaatoi itselleen viskiä olohuoneessa ja avasi television. Hän paneutui pitkäkseen sohvalle ja naputteli kaukosäädintä viskilasi kädessään. Hän oli aina tuntenut olevansa vahva, viisas ja hyvin sinnikäs. Kun hän oli huomannut työtovereidensa tekevän virheitä, hän ei sanonut mitään mutta ajatteli itsekseen: aijai, minulle tuollaista ei tapahdu! Minä osaan! Kuullessaan firman myynnistä ja mahdollisista irtisanomisista hän oli ajatellut, että kymmenen vuoden palvelus Gunman & Co:ssa merkitsi jotain, eivät he minua heitä pihalle noin vain! Hän oli saanut lähteä ensimmäisten joukossa. Itse asiassa hän oli saanut lähteä nimenomaan ensimmäisenä. Raivoissaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi sen housuntaskuun, ja vuori repesi päästäen kirskuvan äänen, joka vihloi hampaita. Hän irvisti, pudisti päätään ja kääntyi keittiöön päin pyytääkseen vaimoaan korjaamaan vahingon, mutta sitten hän muisti olevansa lähdössä. Hän oli pakkaamassa tavaroitaan. Hän käänsi taskut nurin ja totesi, että molemmissa oli reiät. 20

Hän rojahti istumaan sängylle ja katseli kenkiensä kärkiä. Työn hakeminen oli masentavaa; hän oli pelkkä kirjekuoreen suljettu numero. Sitä hän mietti Mylènen syleilyssä. Hän kertoi, mitä tekisi sinä päivänä, kun olisi oman yrityksensä pomo. Minulla on niin paljon kokemusta, niin paljon kokemusta, hän selitti. Hän tunsi valtaisan määrän ihmisiä, puhui englantia ja espanjaa, hallitsi kirjanpidon, kesti kylmät ja kuumat ilmanalat, pölyn ja sadekaudet, hyttyset ja matelijat. Mylène kuunteli. Mylène luotti häneen. Mylènellä oli säästössä vähän rahaa, jota oli saanut vanhemmiltaan. Tonio ei kuitenkaan ollut vielä lupautunut. Hän ei ollut vielä menettänyt toivoaan; hän halusi löytää Mylèneä luotettavamman avustajan, jonka kanssa toteuttaisi hankkeensa. Tonio oli tutustunut Mylèneen viedessään Hortensea kampaajalle tytön kaksitoistavuotissyntymäpäivänä. Hortensen itsevarma olemus oli tehnyt vaikutuksen Mylèneen, ja hän oli tarjonnut tytölle manikyyrin. Hortense oli uskonut kätensä Mylènen hoitoon kuin olisi suonut kynsihoitajalle suunnattoman etuoikeuden. Tyttärenne, hänen kuninkaallinen korkeutensa, Mylène oli sanonut, kun Tonio oli tullut hakemaan Hortensea. Siitä lähtien Mylène oli aina kiillottanut tytön kynnet silloin kun vain ehti, ja Hortense lähti salongista sormet harallaan ja katseli kuvaansa peilikirkkaana hohtavista kynsistään. Tonion oli hyvä olla Mylènen seurassa. Mylène oli pieni eloisa vaaleaverikkö, ihanan maidonvalkea. Kaino ja ujo juuri sillä tavalla, joka sai Tonion tuntemaan olonsa kotoisaksi ja vahvisti hänen itsetuntoaan. Tonio otti henkareilta pukunsa, jotka olivat kaikki erittäin hyvin leikattuja ja kauniista kankaista ommeltuja. Niin, hänellä oli ollut rahaa, aika paljon rahaa. Hän oli käyttänyt sitä mielellään. Ja vielä minä sitä saan, hän julisti 21

ääneen. Nelikymppisenä elämä ei vielä ole ohi. Ei ollenkaan! Tavarat olivat pian koossa. Hän kuitenkin teeskenteli etsivänsä kalvosinnappeja ja manasi kovaan ääneen siinä toivossa, että Joséphine kuulisi ja tulisi rukoilemaan, että hän jäisi. Tonio käveli käytävää pitkin ja pysähtyi keittiön ovella. Hän odotti ja toivoi, että Joséphine astuisi askelen häntä kohti ja hieroisi sovintoa. Joséphine ei kuitenkaan liikahtanut vaan seisoi selin häneen, ja niinpä hän julisti: No niin Minä sitten lähden Oikein hyvä. Voit pitää avaimet. Olet kumminkin unohtanut tänne tavaroita ja sinun on päästävä hakemaan ne. Ilmoita etukäteen, niin minä häivyn täältä ennen kuin tulet. Niin on parempi. Olet oikeassa, minä pidän avaimet. Mitä sanot tytöille? En tiedä. En ole ajatellut asiaa. Haluaisin olla läsnä sitten kun kerrot heille. Joséphine sulki vesihanan, nojasi altaaseen selin Tonioon ja sanoi: Sanoisin mielelläni totuuden, jos se vain sopii sinulle. En haluaisi valehdella. Tämä on tarpeeksi tuskallista jo näinkin. Mitä sinä sitten sanot? Tonio kysyi ahdistuneena. Totuuden: isällä ei ole enää töitä, hän ei voi hyvin ja hänen on saatava haukata raitista ilmaa. Sen takia isä on lähtenyt. Ai saatava haukata raitista ilmaa? Tonio toisti helpottuneena. Niin! Sanotaan vaikka niin. Isän on saatava haukata raitista ilmaa. Kuulostaa hyvältä, jos puhut raittiin ilman haukkaamisesta. Se ei ole lopullista. Oikein hyvä. Tonio oli tehnyt virheen nojautuessaan taas ovenpieltä vasten. Kaipauksen tunteet valtasivat hänet uudelleen, 22

pysäyttivät hänet niille sijoilleen ja muuttivat hänet avuttomaksi. Mene nyt, Antoine. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa. Ole kiltti ja mene pois! Joséphine oli kääntynyt ympäri ja katsoi nyt lattiaa. Tonio seurasi hänen katsettaan ja äkkäsi matkalaukkunsa, jonka oli laskenut jalkojensa juureen. Hän oli unohtanut sen kokonaan. Hän oli siis tosiaan lähdössä! Niin tuota, hei sitten. Jos haluat ottaa yhteyttä Sinä soitat minulle, tai minä jätän viestin Mylènen salonkiin. Hän varmaan osaa aina sanoa, mistä sinut tavoittaa. Kasveille on annettava vettä kahdesti viikossa ja lannoitetta kerran Kasveille? Kuihtukoot! Kasvit ovat sentään pienin kaikista huolista. Joséphine! Ole kiltti, älä heittäydy tuollaiseksi. Voin minä jäädäkin, jos haluat. Joséphine katsoi miestään silmät salamoiden. Tonio kohautti harteitaan, tarttui matkalaukkuun ja lähti ulko-ovea kohti. Silloin Joséphine alkoi itkeä. Hän tarttui tiskialtaan reunaan ja itki itkemistään. Tyrskähdykset vavisuttivat hänen selkäänsä. Ensin hän itki tyhjää paikkaa, jonka mies jättäisi hänen elämäänsä kuudentoista yhteisen vuoden jälkeen, hänen ensimmäinen ja ainoa miehensä, hänen kahden lapsensa isä. Seuraavaksi hän itki ajatellessaan tyttöjä. Turvallisuudentunne oli riistetty heiltä ikiajoiksi, koskaan enää he eivät tietäisi varmasti, että heillä oli isä ja äiti, jotka suojelisivat heitä. Lopuksi hän itki yksinolon herättämää kauhua. Antoine hoiti pankkiasiat, Antoine täytti veroilmoituksen, Antoine maksoi asuntolainan lyhennykset, Antoine valitsi auton, Antoine avasi tukkiutuneen viemärin. Joséphine oli aina jättänyt sellaiset hommat 23

miehensä huoleksi. Hän oli hoitanut kotia ja tyttöjen kouluasioita. Puhelimen pirinä tempaisi hänet epätoivoisista ajatuksista. Hän niiskautti nenäänsä, nosti luurin ja nieli kyyneleensä. Haloo, oletko sinä siellä? Soittaja oli Iris, Joséphinen isosisko. Hän puhui aina iloisella ja huolettomalla äänellä aivan kuin olisi kertonut päivän tarjouksista supermarketissa. Iris Dupin oli neljäkymmentäneljävuotias, pitkä ja hoikka ja hänen mustat pitkät hiuksensa olivat aina kuin morsiushuntu. Iris oli saanut etunimensä siitä, että hänellä oli silmien virkaa toimittamassa kaksi suurta, syvänsinistä järveä. Kun sisarukset olivat olleet pieniä, vastaantulijat pysäyttivät Iriksen kadulla. Hyvä tavaton! Hyvä tavaton! ihmiset hokivat ja peilasivat kuvaansa Iriksen synkästä katseesta, syvistä, violettireunaisista iiriksistä, joiden lumoa tehosti pikkuruinen kultainen hohde. Ei tällaista ole olemassakaan! Tule katsomaan, kulta! Tällaisia silmiä ei meikäläinen ole ikinä nähnyt. Iris antoi toljottaa itseään, kunnes hän tyytyväisenä ja mielissään veti siskonsa kädestä pitäen syrjään ja suhautti hampaidensa välistä: Mitä juntteja! Eivät ole nähneet ikinä mitään! Kundit hei, kannattaa käydä matkoilla! Kannattaa käydä matkoilla! Viimeinen lause riemastutti Joséphinea, ja hän matki helikopteria, avasi käsivartensa levälleen ja pyöri ympäri villisti nauraen. Aikoinaan Iris oli aloittanut kaikki muodit, suorittanut kaikki tutkinnot ja vietellyt kaikki miehet. Iris ei elänyt eikä hengittänyt, Iris hallitsi. Kaksikymmentävuotiaana hän oli lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan elokuva-alaa Columbian yliopistoon New Yorkiin. Hän oli viettänyt siellä kuusi vuotta, päättänyt opintonsa vuosikurssinsa parhaana yhdessä erään toisen opiskelijan kanssa ja saanut toteuttaa puolen tunnin 24

mittaisen lyhytelokuvan. Aina vuoden päättyessä kahdelle parhaalle opiskelijalle myönnettiin rahaa elokuvan tekemiseen. Iris oli ollut toinen palkittu. Toinen palkinnon saaja, nuori synkkämielinen, tyly ja hirveän pitkä unkarilaismies oli käyttänyt palkintojenjakotilaisuutta hyväkseen ja suudellut Iristä kulisseissa. Tapaus oli jäänyt elämään perheen kaskuperinteeseen. Iriksen tulevaisuus oli kirjoitettu valkoisin kirjaimin Hollywoodin rinteille. Eräänä päivänä Iris oli sitten muina miehinä kenellekään kertomatta mennyt naimisiin. Hän oli nipin napin kolmenkymmenen, juuri palannut Yhdysvalloista, missä hän oli voittanut palkinnon Sundance-festivaaleilla ja aikeissa ohjata kokoillan elokuvan, josta puhuttiin jo etukäteen paljon hyvää. Eräs tuottaja oli jo periaatteessa suostunut, ja Iris oli luopunut hankkeesta. Mitään selityksiä ei saatu; Iris ei koskaan selitellyt tekemisiään. Hän oli palannut Ranskaan ja mennyt naimisiin. Iris oli vihitty valkoisessa hunnussa ensin pormestarin ja sitten papin edessä. Vihkipäivänä kaupungintalon juhlasali oli täynnä väkeä. Ylimääräisiä tuoleja oli kannettu sisään, mutta silti joidenkin täytyi nojailla ikkunalautoihin. Kaikki pidättivät henkeään ja odottivat, että Iris heittäisi hääpukunsa ilmaan ja huutaisi ilkosen alastomana: Pelkkää pilaa koko juttu! niin kuin eräässä elokuvassa. Mitään sen suuntaistakaan ei tapahtunut. Iris näytti onnelliselta ja rakastuneelta Philippe Dupin -nimiseen mieheen, joka uhkui tyytyväisyyttä frakissaan. Kuka tuo mies on? Kuka se on? kutsuvieraat kyselivät toisiltaan ja vilkuilivat sulhasta salaa. Kukaan ei tuntenut häntä. Iris kertoi, että he olivat tavanneet lentokoneessa ja että se oli ollut love at first sight. Philippe Dupin oli komea mies. Naisten ahneista katseista päätellen yksi komeimmista miehistä joita maa päällään kantaa! Sulhanen hallitsi vaimonsa ystävättärien laumaa muina miehinä ja hiukan 25

huvittuneen ylenkatseellisena. Mitä hän tekee työkseen? Joku liikemies Miksi noin pian naimisiin? Luuletko, että? Kielet kalkattivat täsmällisen tiedon puutteessa. Sulhasen äiti ja isä seurasivat häävieraita kasvoillaan hiukan samanlainen ylimielinen ilme kuin pojallaan. Heräsi kysymys, oliko sulhanen hienommista piireistä kuin morsian. Häävieraat poistuivat tympääntyneinä. Iris ei huvittanut enää ketään. Iris ei saanut heitä enää haaveksimaan. Iris oli muuttunut hirvittävän tavalliseksi, ja hänen tapauksessaan sellainen temppu osoitti hyvin huonoa makua. Jotkut hänen entisistä tutuistaan eivät nähneet häntä sen koommin. Iris oli pudonnut valtaistuimelta ja hänen kruununsa pyöri maassa. Iris julisti, ettei hän välittänyt pätkääkään, ei yhtään enempää kuin ensimmäisestä tuttipullostaan, ja hän päätti omistautua täysin rinnoin aviomiehelleen. Philippe Dupinin itsevarmuudella ei ollut rajoja. Hän oli perustanut oman kansainväliseen oikeuteen erikoistuneen asianajotoimiston liikealan asiakkaille ja oli sittemmin yhdistänyt voimansa Pariisissa, Milanossa, New Yorkissa ja Lontoossa vaikuttavien alan parhaiden asiantuntijoiden kanssa. Philippe Dupin oli ovela mies, joka halusi puolustaa ainoastaan mahdottomia tapauksia. Hän oli menestynyt eikä voinut käsittää, miksi kaikki eivät toimineet niin kuin hän. Hänen tunnuslauseensa oli ytimekäs: Ihminen pystyy, jos vain haluaa. Hän tokaisi tunnuslauseensa nojautuessaan taaksepäin mustassa nahkanojatuolissaan, levitti käsivartensa, naksutteli sorminiveliään ja katsoi puhekumppaniaan aivan kuin olisi ilmaissut jonkin perustavaa laatua olevan totuuden. Hän oli tartuttanut Iriksenkin, joka oli pyyhkinyt sanavarastostaan sanat epäilys, ahdistus, epäröinti. Iris oli muuttunut: hänestäkin oli tullut innokas ja aikaansaava. Lapsen 26

oli toteltava ja menestyttävä koulussa, aviomiehen oli ansaittava rahaa ja elätettävä perheensä ja vaimon oli pidettävä huolta kodista ja oltava kunniaksi miehelleen. Iris oli yhä kaunis, terhakka ja viehättävä. Hän kävi hierojalla, lenkkeili, hoidatti kasvojaan ja pelasi klubilla tennistä. Hän oli tietenkin joutilas, mutta joillakin naisilla joutilaisuus on turhaa säntäilyä ja toiset taas osaavat hallita sitä. Joutilaisuuden hallinta on ihan oma taiteenlajinsa, Iris julisti. Oli selvää, että hän katsoi kuuluvansa jälkimmäiseen luokkaan ja halveksi syvästi kiireisiä joutilaita. Minä taidan elää ihan eri maailmassa, Joséphine ajatteli kuunnellessaan sisarensa papatusta. Nyt oli päästy aiheeseen äiti. Joka toinen tiistai Iris kutsui äitinsä päivälliselle kotiinsa, ja nyt oli taas tulossa vanhanrouvan hemmottelupäivä. Perhepäivällisillä oli hymyiltävä ja näytettävä onnelliselta. Turha mainitakaan, että Antoine pyrki parhaansa mukaan välttelemään noita tilaisuuksia ja osasikin yleensä keksiä hyviä syitä poissaololleen. Hän ei sietänyt Philippe Dupinia, joka luuli, että hänen tarvitsi selitellä puheitaan: FIVA, siis Finanssivalvonta, Antoine, eikä Iristä, joka vaivautuessaan sanomaan hänelle jotakin antoi sellaisen vaikutelman, että Antoine oli vanha purukumimöykky, joka oli takertunut hänen avokkaidensa pohjaan. Sitä paitsi silloin kun Iris sanoo minulle päivää, minusta tuntuu, että hän imaisee minut hymyynsä ja haluaa sinkauttaa minut johonkin toiseen ulottuvuuteen, Antoine napisi. Iris ei todellakaan arvostanut Antoinea. Kerrohan taas, mitä miehellesi kuuluu, Iris kysyi vähän päästä ja sai aina Joséphinen änkyttämään. Ei vieläkään mitään, ei töitä No voi voi, asiat eivät siis ole järjestyneet! Iris huokaisi ja lisäsi: Miten asiat voisivatkaan järjestyä, kun on niin paljon odotuksia ja niin vähän kykyjä! Minun sisaressani kaikki 27

on keinotekoista, Joséphine ajatteli asettaessaan puhelimen olkapäätään vasten. Kun Iris tuntee hiukankin myötätuntoa jotakuta kohtaan, hän plaraa heti lääkärikirjaa ja epäilee jotain sairautta. Oletko kipeänä? Äänesi on vähän kummallinen, Iris huomautti. Minulla on flunssa. Ilmankos. Huomisillasta muuten Äiti tulee syömään. Et kai ole unohtanut? Ai huomisiltana? Joséphine oli kokonaan unohtanut. Kuule, siskokulta, mitä sinun päässäsi pyörii? Kunpa tietäisit, Joséphine ajatteli ja etsi katseellaan nenäliinaa. Palaa tälle vuosisadalle, jätä trubaduurit vähäksi aikaa. Olet liiaksi muissa maailmoissa. Tuletko miehesi kanssa, vai onko hän taas keksinyt jonkin tekosyyn, että pääsee liukenemaan? Joséphine hymyili surullisena. Sanotaan vaikka niin, hän tuumi, Antoine liukenee, haistelee uusia tuulia, katoaa, häviää savuna ilmaan. Antoine muuttui haihtuvaksi kaasuksi. Antoine ei tule. Hyvä on, mutta äidille on sitten keksittävä uusi selitys. Tiedät, ettei äiti hyväksy miehesi poissaoloja. Kuule, Iris, siitä minä viis veisaan! Olet aivan liian kiltti miehellesi! Minä olisin jo aikaa sitten paiskannut oven kiinni ukkosi nenän edestä! No jaa Sellainen sinä olet, emme me sinua muuksi muuta, siskoparka. Nyt oli siis surkuttelun vuoro. Joséphine huokaisi. Lapsesta saakka hän oli ollut Jo, pikkuinen viaton tyttö, älykkö, vähän rumakin ja omimmillaan saadessaan tutkia kaikenlaisia hämäriä teesejä, käyttää monimutkaisia sanoja ja 28