PLIKAT JA POIJAAT TEHTAAN KIRJOISSA Finlayson & C:o Osakeyhtiö Luettelo lapsista ja nuorista henkilöistä vv. 1910 1916

PLIKAT JA POIJAAT TEHTAAN KIRJOISSA Finlayson & C:o Osakeyhtiö Luettelo lapsista ja nuorista henkilöistä vv. 1910 1916 Kristiina Kestinen 2012 Tampereen kaupungin museot

FINLAYSONIN TEHTAAN NUORET JA LAPSITYÖNTEKIJÄT 1910 1916... 4 Tausta... 4 Minkälaisessa yhteiskunnassa elettiin... 6 Agraarista kaupungistumiseen... 6 Tehdas osana yhteiskuntaa... 7 Elämää Finlaysonin tehtaalla... 7 Lapsityö Suomessa... 8 Lapsityö Finlaysonilla... 10 Muu sosiaalinen toiminta... 11 Nuoret työntekijät... 11 Lapsityön kritiikki ja kehittyvä lainsäädäntö... 13 Tutkimus tehdaslasten työoloista 1859 1860... 13 Palkkaussääntö isännille ja palkollisille 30.1.1865... 14 Asetus kaupasta ja elinkeinosta 1868 24.2.1868... 14 Valtiopäivät 1872 sekä 1877 1878... 15 Asetus elinkeinosta 31.3.1879 ja Asetus terveydenhoidosta Suomessa 22. 12. 1879... 15 Asetus terveydenhoidosta Suomessa 22. 12. 1879... 16 1884 tehdasoloja tutkinut valtiollinen komitea... 16 Asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta 15.4.1889... 17 Asetus ammattivaaralta suojelemisesta 4.4. / 22.3. 1914... 20 Asetus työstä teollisuus- ynnä eräissä muissa ammateissa ja asetus ammatintarkastuksesta 18.8.1917... 20 Työlainsäädännön merkitys... 21 Työaikakysymys... 21 Näkökulmia lapsityöhön... 22 Miten tamperelaiset itse suhtautuivat lapsityöhön... 22 Lapsityön itse kokeneet... 22 Tehdaslapsista koululapsiksi... 24 Lapsityö vähenee... 28 Lapsityön vähenemisen syitä... 28 Mitä Finlayson & C:o Osakeyhtiön luettelo kertoo nuorista henkilöistä ja lapsityöntekijöistä... 30 Nuorten työntekijöiden määrä... 30 Minkä ikäisenä tehtaalla työskennellään... 31 Tytöt ja pojat vuosittain... 32 Tytöt ja pojat puolivuosittain... 33 Työn aloittamisikä... 36 Lasten ja nuorten työtehtävät... 37 Sukupuolijakauma... 42 Iän mukainen sijoittuminen osastoille, työpisteisiin ja -tehtäviin... 44 Ikäjakauma työpisteen tai työtehtävän mukaan... 45 Eri-ikäiset lapset ja nuoret työpisteissä sukupuolen mukaan... 48 Eri-ikäiset lapset ja nuoret työtehtävissä sukupuolen mukaan... 51 Ensimmäiset työtehtävät... 52 Työuralla eteneminen... 53 Palkkaus... 54 Työväestön toimeentulo 1900-luvun alussa... 55 Terveys, sairaudet... 55 Kotiseudut... 56

Maaseudulta tulleet... 59 Nuorten ja lapsityöntekijöiden holhoojien ammatit... 60 Holhoojan työssäkäyntialue... 63 Holhoojastatus... 65 Koulunkäyntitiedot... 65 Finlaysonin tehtaan vuosien 1910 1916 lapset ja nuoret henkilöt myöhemmin... 68 Jafet Nikolai Koskinen 9.7.1902 28.6.1981... 68 Yrjö Kaleva (s. 16.5.1894)... 69 Rudolf Lindvall (22.12.1898)... 69 Meriläisen perhe... 70 Elli Reinikka (4.6.1902)... 72 Väinö Meriläinen (23.4.1904)... 73 Ingrid, Hellä, Leo ja Pentti Reinikka... 74 Karl Johan Wilhelm Zimmer (1892 1976)... 74 Elsa Rajala, o.s. Virtanen (s. 13.4.1903)... 75 LÄHTEET... 76 Painetut lähteet:... 76 Painamattomat lähteet:... 76 Kirjallisuus:... 76 3

4 FINLAYSONIN TEHTAAN NUORET JA LAPSITYÖNTEKIJÄT 1910 1916 Tausta Tampereen museoiden kokoelmista löytyi kunnioitettavan näköinen, suuri, mustakantinen kirja. kannessa lukee kirjan nimi: Luettelo lapsista ja nuorista henkilöistä vv. 1910 1916. F & Co. Kun kirjan avaa, sieltä löytyy suoriin sarakkeisiin käsin kirjoitettuja tietoja Finlaysonin Tampereen tehtaan nuorista ja lapsityöntekijöistä. Työntekijät on määritelty iän mukaan lapsiksi (12 14 vuotta) ja nuoriksi henkilöiksi (15 17 vuotta). Kirjaan on merkitty seuraavia tietoja: osasto, jolla lapsi on työskennellyt työskentelyajankohta: vuosi ja vuosipuolisko Henkilön etunimi ja sukunimi, syntymäaika ja se, minkä ikäinen hän on ollut kirjaamisajankohtana työnimike, jolla lapsi tai nuori on työtään tehnyt kotiseutu, vanhempien tai holhoojan nimi ja ammatti koulutiedot mahdolliset työhön liittyvät muistutukset Kirja on sidottu yhteen kymmenestä vihosta, jossa jokaisessa on 12 lehteä eli 24 sivua. Kirjassa on tilaa 8160 nimelle ja niiden tiedoille. Henkilömerkintöjä on yli 3000, joskin samat henkilöt toistuvat jopa vuodesta toiseen. Tämä kiehtova dokumentti on ilmeisesti olemassa siitä proosallisesta syystä, että työnantajat oli velvoitettu puolivuosittain raportoimaan nuorista ja lapsityöntekijöistään ammattientarkastajalle. Varsinainen raportointi on suoritettu erillisillä lomakkeilla. Yksi sellainen on jäänyt kirjan väliin. Tällä hetkellä kirja on yleisön ihailtavana ja ihmeteltävänä Tekstiiliteollisuusmuseossa. Kirjan sisällöstä haluttiin päästä kuitenkin tarkemmin selville. Mitä se kertoo lasten ja nuorten henkilöiden elämästä Finlaysonin tehtaalla lähes sata vuotta sitten? Minkälaiset mahdollisuudet tällaisen dokumentin avulla on kurkistaa siihen todellisuuteen, jota kirjassa luetellut henkilöt elivät? Vanhaa, ainutlaatuista kirjaa ei voinut lähteä selailemaan määrättömästi. Niinpä ensimmäinen tehtävä oli ottaa kirjasta käyttökopiot. Varsinainen tutkimus on tehty lähinnä kopioita tutkimalla. Alkuperäistä kirjaakin olen päässyt varovaisesti lehteilemään, sillä siitä on jouduttu tekemään tarkistuksia ja täydennyksiä. Seuraava vaihe oli saattaa kirjan sisältö tutkittavaan muotoon. Laadin kirjan sisällöstä tietokannan, johon olen vienyt kirjan tiedot sellaisina, kuin ne sinne on alun perin merkitty. Kirjassa on 3 293 henkilömerkintää. Jokainen henkilömerkintä on saanut oman, juoksevan numeronsa. Näin tietoihin on mahdollista palata yhä uudelleen jopa yksilötasolla. Jokainen sivu on saanut niin ikään oman numeronsa 1 99. Jälkeenpäin olen tosin poistanut sivun 88, sillä tehtyäni tarkastuksia alkuperäisteoksesta havaitsin, että kyseinen sivu onkin kirjan välissä oleva irtolehti, johon on koottu tietoja kir-

5 jasta. Kyseessä on juuri mainittu lomake, joka on ollut tarkoitus toimittaa ammattientarkastajalle. Toisaalta kirjasta oli jäänyt kopioimatta useampia sivuja. Sivujen sijoittaminen juoksevaan numerointiin olisi muuten ollut hankalaa, joten ne kulkevat nyt sivunumeroinneilla 55 b, 55 c jne. Kävi myös ilmi, että vuosi 1915 puuttuu luettelosta kokonaan. Kun kirjasta laaditut kopiot päätyivät minun pöydälleni, ihailin ensin kauniita, soljuvia käsialoja. Tiedot on kuitenkin kirjoitettu vaihtelevin käsialoin. Toisinaan käsiala on poukkoilevaa ja töksähtelevää; ehkä kiireessä kirjoitettua. Näin sata vuotta myöhemmin luettuina merkinnät olivat usein haasteellisia selvittää. Kirjaajat ovat myös tilan niukkuuden vuoksi harrastaneet omaperäistä lyhentelyä ja muita merkintöjä, joiden parissa tulkinta on tahtonut lopulta mennä lähes arvailuksi. Paljon haasteita työskentelylle aiheutti se, että aineistossa on paljon aukkokohtia. Vuosi- vuosipuolisko- ja osastotietoja puuttuu paikoitellen sivukaupalla yhteen menoon. Ajan tai vaivan säästämiseksi kirjaajat ovat hyvin paljon käyttäneet myös sama kuin edellinen ( ) -merkkiä. Eri tavoin aineiston tietoja vertailemalla olen mielestäni pystynyt melko luotettavasti päättelemään oikeat vuodet, vuosipuoliskot ja osastot ym. puutteet. Pyrin tässä selvityksessä etsimään vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: Mitä kirjan sisältämä tietoaineisto kertoo teollisuuden lapsityövoiman käytöstä? Onko havaittavissa paikallisia, sosiaalisia, sukupuoleen liittyviä tai koulutuksellisia painotuksia? Antaako kirjan välittämä kuva lapsityöläisistä uusia piirteitä historiantutkimukseen?

6 Minkälaisessa yhteiskunnassa elettiin Agraarista kaupungistumiseen Suomi oli pitkään patriarkaalinen yhteiskunta. Agraaritalouden tavat ja käsitykset siirtyivät sellaisinaan tehtaisiin, mm. vuosipalvelus ja pitkät työpäivät (Vrt. Hämäläinen- Forslund 1988, 234). 1600-luvulta lähtien oli ollut voimassa palveluspakko, jonka mukaan henkilön, jolla ei ollut maata viljeltävänä tai muutoin toimeentuloa turvaavaa varallisuutta, oli hakeuduttava toisen palvelukseen. Palvelusvelvollisuudesta välttyi vain, jos viljeli maata tai omisti veronalaista omaisuutta siinä määrin, että vuoden elatus oli sillä turvattu. Tämä koski myös talollisten lapsia. Kotitöissä sai pitää yhden pojan ja yhden tyttären, muut oli 1740-luvulla lähetettävä palvelukseen muualle. (Hämäläinen- Forslund 1988, 230; Hoskola 1989, 9.) Vuoden 1805 Palkollissääntö sääteli isännän ja palkollisten välisiä palvelussuhteita. Veroa maksamattomien 15 vuotta täyttäneiden henkilöiden tuli olla jonkun veroa maksavan palveluksessa. Jos säädöksen löi laimin, saattoi saada tuomion irtolaisuudesta. Palvelusväki oli velvoitettu olemaan työssä kaikkina arkipäivinä. (Kongl. Maj:ts Nådiga Lego=Stadga För Husbönder och Tjenstehjon. Gifwen Stockholms Slott den 15 Maji 1805.) Palkollisten lailliseksi muuttopäiväksi oli 1800-luvun alussa määrätty marraskuun 1. päivä (Kanerva 1946, 38). 1800-luvun alkupuolella muutto kaupunkiin oli tarkoin säänneltyä. 1817 kerjäämisen estämiseksi annetun asetuksen mukaan seurakuntaan saivat ilman erillistä lupaa muuttaa kaikki vuosipalvelukseen aikovat 15 40-vuotiaat terveet henkilöt. Liian iäkäs tai heikkokuntoinenkin sai jäädä, jos hänellä oli tiedossa vuosipalveluspaikka. (Kanerva 1946; Asetus 9.9.1817, 9, 11.) Muuttokielto-oikeudet säilyivät 1870-luvun lopulle (Kanerva 1946, 27). Vähitellen 1840-luvun kuluessa kaupunkiin pääsemistä lakattiin estämästä ilmeisesti kaupungin kehittyvän teollisuuden ansiosta. Tehtaat ottivat työhön kenet halusivat. Kasvavat puuvilla- ja paperitehdas vetivät väkeä. (Kanerva 1946, 28.) Varaton henkilö tai palkollinen oli laillisen suojelun eli isäntävallan alainen. Menemällä vuosipalvelukseen tehtaalta sai laillisen suojelun. Kun työ loppui, myös suojelu lakkasi ja työntekijä oli irtolainen. Mestari sai kuitenkin erottaa työntekijän milloin tahtoi (Kanerva 1946, 41). Vuoden 1879 elinkeinovapauslaki ja muuttovapauslaki muuttivat työntekijän aseman. Nyt tehtaan työläinen ei enää ollut ns. laillisen suojelun alainen. Vapautuminen patriarkaalisesta käsky- ja holhousvallasta oli kuitenkin vain muodollista. Työnantajalla oli edelleen laillinen oikeus määrätä työntekijän työajasta ja työn suorittamisen muodoista. Käytännössä mikään ei muuttunut. (Vuosara 2003, 18.) Vuoden 1883 irtolaisasetus korvasi laillisen suojelun järjestelmän. Asetuksen mukaan työtön ja varaton, työhön kykenevä henkilö oli irtolaisena pidätettävä ja tuomittava yleiseen työhön. Palveluspakko oli voimassa vuoteen 1865, jolloin annettiin viimeinen palkollisasetus, Palkkaussääntö isännille ja palkollisille. Tämä asetus oli jossain määrin muunneltuna voimassa vuoteen 1922 asti. (Kanerva 1946, 41; Hoskola 1989, 9; Ks. Sipila 1947; Irtolaisasetus 1883 1 2, 5.)

7 Tehdas osana yhteiskuntaa Teollistuminen tapahtui vähitellen useamman sukupolven aikana. Tehdas kasvoi osana muuta yhteiskuntaa. Monen kaupungin kasvu johti yhä suurempiin sosiaalisiin ongelmiin. Useimmiten ne Haapalan mukaan kuitenkin olivat muita kuin tehdaskaupunkeja, sillä teollistumisen myötä ihmisten toimeentulo parani. Tamperelainen tehdas havaittiin 1800-luvulla poikkeuksellisen varmaksi toimeentulon lähteeksi. (Haapala 1986, 341.) Vaikka teollistuminen ei suoraan lisännyt yhteiskunnallisia ristiriitoja, se aiheutti kuitenkin muutoksia, jotka johtivat uudenlaisiin ristiriitoihin. Suuri muutos oli työväestön aseman parantuminen ja vapauden lisääntyminen niin, että sääty-yhteiskunnan tyyppistä eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. (Haapala 1986, 341 342.) Työväki alkoi omaksua porvariston arvoja. Työläinen alkoi haluta samoja etuja, joita porvareilla jo oli. Sosiaaliseen nousuun pyrittiin mm. kouluttamalla omia lapsia. (Haapala 1986, 341.) Teollisuuskaupungissa alkoi syntyä henkistä vireyttä, jota maaseudulla ei tunnettu. Se johti haluun osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. (Haapala, 341 342.) Elämää Finlaysonin tehtaalla Vielä 1860-luvulla tavallinen työpäivä Finlaysonin tehtaalla kesti 12 13 tuntia, toisinaan jopa 14 16 tuntia (Kanerva 1946, 53 54). Työn kulku 1800-luvun puolella teollisuudessa oli vielä verkkainen. Etenkin Pienimmät lapset ehtivät juosta ja kisailla ja leikkiä vaatimattomilla leikkikaluillaan työn lomassa. Kiivas työtahti ei olisi ollut mahdollinenkaan pitkän työpäivän mittaan. (Haapala 1986, 58; Kanerva 1946, 67; 1972, 57 58.) Kuitenkin vasta 1890-luvulla otettiin käytännöksi pysäyttää koneet ruokatunnin ajaksi. Työväensuojelulain mukaan tämän olisi pitänyt tapahtua jo vuoden 1890 alussa, mutta vanhasta, syvään juurtuneesta tavasta ei heti osattu irrottautua. (Kanerva 1946, 59.) Vielä 1800-luvun puolella tehdastyöläisten mielenilmaukset olivat harvinaisia, niin myös Finlaysonilla. Tyydyttiin siihen, että oli elanto ja vaatteet. Työoloissa tosin oli moniakin epäkohtia. Pahimpina koettiin pitkät ja raskaat työpäivät ja pienet palkat. (Kanerva 1946, 92.)

8 Lapsityö Suomessa Lapsityövoiman käyttöä voi pitää 1800-luvun alun tamperelaisen tehdastyön erityispiirteenä (Haapala, 1986, 36; Vuosara 2003, 21). Lasten työnteko ei ollut uusi eikä kaupungistumisen tai tehdastyön aiheuttama ilmiö. Agraarissa yhteiskunnassa lasten työnteko oli itsestään selvää. 1800-luvun lopussa suurin osa väestöstä sai edelleen toimeentulonsa maataloudesta. Maataloudessa lapset osallistettiin työntekoon jo pienestä pitäen. Tämä voitiin nähdä monessa mielessä välttämättömänä: työnteossa mukana ollessaan lapset oppivat vähin erin välttämättömät taidot, jotka aikuisena oli hallittava. Työtaitojen kehittymisen ohessa lasten oli tarkoitus sisäistää työn teon eetos. Töissä mukana lapsi oli myös silmällä pidon alla, paremmassa suojassa vaaroilta kuin olisi yksin kotona ollut. (Haapala 1986, Hämäläinen-Forslund 1988, 225; Kanerva 1946, 126; Korkiakangas 199, 76; Rasila 1984, 266; Vuosara 2003, 21 22.) Maataloudessa tarvittiin kaikkien kynnelle kykenevien työpanos, joten lasten tuli osallistua elannon hankkimiseen. Samalla työnteko yhteisen leivän eteen tuli yhteenkuuluvuutta ja vahvisti vanhemmilta perittävää arvomaailmaa. (Korkiakangas 1996, 76, 102.) Maatalousyhteiskunnassa työnjako meni vahvasti sukupuolen mukaan. Jako vakiintui nuoruusvaiheessa rippikouluiän tietämissä. Erityisesti pojille siirtyminen miesten töihin tiesi nuorukaisen työpanoksen arvostuksen nousua. Pienet lapset suorittivat vähäisempiä ja fyysisesti keveämpiä tehtäviä, tytöt ja pojat samoja. (Markkola 2003, 130 131, 134.) Lasten tehdastyöllä oli Tampereella samanlainen tausta kuin Englannissa: lapset soveltuivat erinomaisesti tiettyihin tehtäviin. Lapset olivat pienine sormineen näppäriä ja joutuisia. Lapsia ei kuitenkaan pidetty aikuisten veroisina työntekijöinä, joten heille saatettiin maksaa aikuista paljon pienempää palkkaa. Suomen ja Englannin olosuhteet kuitenkin poikkesivat toisistaan. (Vuosara 2003, 22 23; Ks. Kanerva 1946, 122.) Suomessa ei ollut vielä 1800-luvun alkupuoliskolla ideologisia tai lainsäädännöllisiä esteitä lasten tehdastyölle. Tehdastyön erityspiirteisiin ei ollut vielä varauduttu, sillä tehtaat olivat nuori ilmiö maassa. Ihmisten käsitykset päinvastoin rohkaisivat lapsityöhön. Suomen kaltaisessa pienessä maassa lapsityö ei olisi voinut edes horjuttaa koko yhteiskuntaa. Lasten palkkaaminen oli tehtaille kannattavaa, sillä lapsille ei maksettu täyttä aikuisten palkkaa. Yhteiskunnassa, jossa elintarpeista oli maksettava ja kaikki palkkatulot olivat perheille tärkeitä, lasten oli pako mennä tehtaaseen muiden vaihtoehtojen puuttuessa. (Haapala 1986, 52 53; Vuosara 2003, 21 22; Kanerva 1946, 126; Rasila 1984, 266 267; Voionmaa 1932, 674.) Lapsityövoiman käyttö tuli yleiseksi erityisesti tekstiiliteollisuudessa. Varsinkin Tampereen tekstiilitehtaissa oli paljon lapsityöntekijöitä. Kutomateollisuudessa lapsityövoiman osuus koko työväestä oli alusta lähtien merkittävää. Kun tehtaat kasvoivat, lapsityöntekijöidenkin määrä kasvoi. Lapsityön osuus oli suurimmillaan vuoden 1870 paikkeilla. Lapsityöntekijöiden määrä ja osuus oli kasvanut jo nälkävuosina 1865 1866, kun Finlaysonin tehdas otti hyväntekeväisyyden nimissä tehtaaseen työhön väkeä enemmän kuin se olisi kannattavuuden nimissä tarvinnut. Vuosi 1870 oli ennätyksellinen: tehtaissa työskenteli 1001 lasta. Voionmaa luonnehtikin silloista Tampe-

retta tuhannen yhden lapsen surulliseksi satukaupungiksi. 1800-luvun lopulla lasten suhteellinen osuus tehdastyöntekijöistä väheni koko ajan. (Haapala 1986, 52 53; Vuosara2003, 21 22; Kanerva 1946, 126; Voionmaa 1932, 674.) 9

10 Lapsityö Finlaysonilla Tampereelle ja itse asiassa koko Suomeen lasten tehdastyön juurrutti James Finlayson (Haapala 1986, 50 52; Kanerva 1946, 127.) Tampereen pumpulitehdas olikin 1840-luvulta lähtien Suomen lapsirikkain tehdas. Omistajat näkivät lasten työllistämisen jonkinlaisena eettisenä toimintana, jota käytettiin mm. perusteluna laina-anomuksessa. (Kanerva 1946, 128.) Esim. 1860-luvun nälkävuosina tehtaaseen otettiin hyväntekeväisyyden nimissä paljon työntekijöitä, myös lapsia (Haapala 1986, 51 52). Tehdas katsoi työllistämisen, myös lasten työllistämisen, eettiseksi ja moraalisesti korkeaksi teoksi. (Haapala 1986, 51 52). Finlayson perusti vuonna 1821 Suomen ensimmäisen orpokodin. Kveekarina Finlaysonin uskonnollinen vakaumus oli luja. Hän oli tuonut kotimaastaan Englannista kveekareille tunnusomaisen hyväntekeväisyysajatuksen, johon sisältyi myös idea lastenkotien järjestämisestä köyhille, turvattomille lapsille. Lasten kasvatuspyrkimykset olivat uskonnollis- ja siveellisvoittoisia. Uskonnollisuus vastasi ihmisten käsitystä eettisestä hyvyydestä, joten orpokotitoiminta nähtiin aikalaisten silmin hyväntekeväisyytenä. (Haapala 1986, 51.) Tosin Finlaysonin harjoittama uskonnollisuus lienee ollut suomalaisen mittapuun mukaan hieman yliampuvaa, koska toisenlaisiakin käsityksiä tehtailijan kasvatusperiaatteista esitettiin. Voionmaan mukaan lapsia kasvatettiin ankarassa lahkolaishengessä ja Finlaysonin lapset jopa häädettiin lukusilta pois pakanoina (Lindfors 1938, 89 90; Voionmaa 1929, 170 171). Finlayson on kuitenkin mainittu yhtenä lastensuojelutyön uranuurtajana Tampereella (Andelin 1979, 5). Työteliäisyyteen kasvattaminen oli myös tärkeä periaate. Niinpä lapset osallistuivat puolivillaisten ja puuvillakankaiden kotikudontaan, jota Finlayson harjoitti jo varhain. Myöhemmin lapset olivat Finlaysonin tehtaassa työssä. Lapset olivat enimmäkseen poikia. Finlayson sai orpokotitoimintaa varten valtion tukea. (Kanerva 1946, 127; Lindfors 1938, 89.) Uskontokasvatukselliset periaatteet jatkuivat Finlaysonin seuraajien aikana. Finlaysonin jälkeenkin yhtiö piti yllä ja laajensi Finlaysonin lastenkotia. (Lindfors 1938, 135 136, 139, 193 194.) Kanerva (1946, 153) otaksuu, että uudet omistajat ensin lopettivat Finlaysonin perustaman lastenkodin, mutta avasivat uuden laitoksen 1850-luvulla. Tehtaan hyvää sosiaalista mainetta kasvatti myös se, että tehtaaseen otettiin enemmän lapsia töihin kuin olisi ollut tarpeen (Lindfors, 135 136, 139, 193 194).Tämä oli mahdollista, koska tehdas kannatti riittävän hyvin. Tehtaan johto oli vakuuttunut toimintansa jaloudesta. Työ nähtiin oleellisena osana kasvatusta. (Haapala 1986, 51.) Tehtaan yhteyteen perustettiin myös pienten lasten koulu vuonna 1839. (Lindfors 1938, 194, 303 307; Mäkinen 1922, 11 15.) Yhtenä sosiaalisen toiminnan muotona yhtiö rakennutti vuonna 1853 (Lindfors 1938, 318) tai 1868 (Kanerva 1946, 153) asuntolan nuorimpia työllistämiään tyttöjä varten. Ajan tavan mukaan tämäkin rakennus sai työläisten suussa nimen: alusta asti asuntola tunnettiin Sitkana. Sitkan toiminta jatkui vuoteen 1884 tai 1885 ja päättyi ilmeisesti siihen, ettei sille enää ollut kysyntää (Kanerva 1946, 161.) Asuntolaan mahtui 55 tyttöä. Lisäksi siellä olivat oli johtajattaren ja vahtimestarin asunnot. Johtajattarena oli pitkään mamselli Malm ja myöhemmin asuntolan lakkaamiseen asti tohtorinrouva Lybeck. Tytöt mak-

11 soivat vuokraa asumisestaan Sitkassa, ylläpidosta, vaatteista ym. jokapäiväisen elämän kuluista 6 mk viikossa. Yhtiön historian kirjoittanut Lindfors kertoo, että jos jotain jäi summasta yli, se talletettiin tehtaan säästöpankissa olevalle tytön omalle tilille. Itse tytöt eivät saanet hallinnoida rahojaan Sitkassa asuessaan. (Lindfors 1938, 318 319.) Tyttö sai asua Sitkassa, kunnes täytti 18 vuotta. Pois lähtiessään tyttö sai mukaansa pankkikirjan, Raamatun, patjan, tyynyn, peiton, lakanan, pyyheliinan, kolme alusvaatekertaa, kaksi pukua, kaksi paria kenkiä ja kaksi paria sukkia sekä talvipäällystakin. (Lindfors 1938, 320 321.) Asuntolan tyttöjen elämä oli tarkkaan säänneltyä ja valvottua. Aamuisin oli noustava tietyllä kellonlyömällä, päivä työskenneltävä annetun ohjelman mukaan ja iltalevolle mentävä täsmälliseen aikaan. Säännöllisyys ulottui sunnuntaihin, johon kuului kirkossa käynti ja pyhäkoulu. Vapaata aikaa omille puuhille ei ollut. (Lindfors 1938, 319.) Aikoinaan nuorimmat lapset olivat sen ikäisiä, että heillä oli leikkikaluja ja nukkeja tehtaassa mukana. Toisinaan koneen valvominen unohtui, kun pieni työläinen uppoutui hoitelemaan nukkejansa salaa koneiden välissä. Iltaisinkaan ei nukkien hoitamiseen jäänyt aikaa, vaan illat kuluivat vaatteiden paikkaamisessa ja parsimisessa. (Lindfors 1938, 319.) Muu sosiaalinen toiminta Vanhan isäntävallan velvoitteiden mukaisesti Finlaysonin tehdas huolehti eri tavoin työläisistään. Tehtaan piiriin perustettiin sosiaalista toimintaa hoitamaan erilaisia laitoksia. Tehtaan säästöpankki perustettiin 1838 työntekijöiden pieniä talletuksia varten. Työntekijöille rakennettavia asuinrakennuksia varten ostettiin silloisen kaupunkialueen pohjoisosasta laajoja tonttialueita 1840-luvulla (Lindfors 1938, 196). Vuosisadan vaihteessa tehtaan omistamissa asunnoissa asui yli 1500 ihmistä. Tehdas sai oman seurakunnan 1844. Seurakunnalla oli oma pappi. Kirkko rakennettiin muutaman vuoden päästä. Sairaskassa perustettiin 1846. Vuonna 1905 vahvistettiin uudet säännöt, joiden mukaan jokaisen puuvillatehtaassa työskentelevän miehen ja naisen oli pakko kuulua sekä Finlayson ja Kumpp. puuvillatehtaan työntekijäin sairaus- ja hautausapukassaan ja Finlayson ja Kumpp. puuvillatehtaan työntekijäin eläkekassaan. (Lindfors 1938, 315, 386.) Tehtaan sairaala avattiin 1848. Tehtaan vanhusten turvakoti, Aleksanterin asyyli, perustettiin 1880. Tehtaalla oli myös ruokala, osuuskauppa, palokunta, kaksi omaa poliisia, urheiluseura. (Lindfors 1938, 315 321; Kanerva 1946, 173 175; Vuosara 2003, 16.) Nuoret työntekijät Finlaysonin tehtaille tuli runsaasti nuoria työntekijöitä muilta paikkakunnilta. Erityisesti voimakkaimpina nousukausina tehtaan oli lähes mahdotonta saada riittävästi työntekijöitä seudun omasta väestöstä. Niinpä yhtiö haki lehti-ilmoituksin uusia työntekijöitä. Myös kirkoissa kuulutettiin, että puuvillatehdas ottaa lisää työväkeä. Rekrytoinnin tehostamiseksi yhtiöstä lähti erityisiä värvääjiä pitkienkin matkojen päähän Tampereelta likkoja onkimaan Hämeessä. (Lindfors 1938, 317 318.) Vuonna 1906 lasten työssäkäynti kodin ulkopuolella oli Tampereella yleisempää kuin muissa kaupungeissa. Tampereen erityispiirre oli, että alaikäiset menivät lähinnä teh-

taaseen työhön. Tampereella 13,9 % kaikista kansakoululaisista oli ansiotyössä. Kansakoululaisten yleinen yläikäraja oli 15 vuotta. Kansakouluikäisistä pojista 5,4 % ja tytöistä 8,9 % työskenteli tehtaissa. Lasten työssä käynti yleistyi sitä mukaa kuin ikävuodet karttuivat. 14-vuotiaista jo joka toinen kävi työssä. (Haapala 1986, 55; SVT D V, s. 24 27.) 12

13 Lapsityön kritiikki ja kehittyvä lainsäädäntö Vaikka lapsityö luontevana tapana periytyi jo maataloudesta, oli sitä toisaalta pyritty rajoittamaan jo varhain. Yleinen suhtautuminen lapsityöhön näkyy mm. lainsäädännössä (vrt. Haapala 1986, 55). Vuoden 1720 ammattikuntalaissa oli jo määrätty, että alle 14-vuotiaita lapsia ei saanut ottaa käsityöoppiin. Teollisuuden laajentuessa ja tehdasteollisuuden synnyttyä ikämääräykset lainsäädännössä kuitenkin höllentyivät. Hallijärjestyksessä 1770 sallittiin ottaa 10 12-vuotiaita työhön. Hallisäännön alaisissa tehdaslaitoksissa voitiin pitää työssä jopa alle 10-vuotiaita lapsia, sikäli kuin heitä ei otettu oppiin. (Kanerva 1946, 124; Meltti 1939, 48 49.) Vuoden 1859 kaupasta ja elinkeinosta annetun asetuksen myötä 10 12 vuoden ikärajan käyttö laajeni uusille aloille, kun useimmat ammatit siirrettiin ammattikuntalaitoksen alaisuudesta hallijärjestyksen alaisiksi (Hoskola 1989, 10,). Kaikesta huolimatta vielä 1800-luvulla lasten työnteko oli ihmisten mielestä aivan normaali käytäntö. Tehdas nähtiin myös monen köyhän, mahdollisesti muuten kerjuulle joutuvan lapsen pelastuksena. (Ks. Lindfors 1938, 192 194.) Vielä vuonna 1858 Finlaysonin puuvillatehdas kuulutti sanomalehdessä ottavansa työhön 300 10 24-vuotiasta tyttöä (Kanerva 1946, 131). Aikalaiskritiikki lapsityötä kohtaan oli pienen vähemmistön purnausta (Haapala 1986, 50). Kriittisiä ääniä kuului kuitenkin. Työväensuojelusta keskusteltiin jo 1850-luvun lopussa. Lainsäädäntö oli osa ennaltaehkäisevää työväensuojelua. (Haapala 1986, 181.) Tutkimus tehdaslasten työoloista 1859 1860 1859 1860 manufaktuurijohtokunnan intendentti Mickwitz tarkasti tehtaissa lasten olosuhteita kenraalikuvernööri kreivi Bergin käskystä ja teki sen pohjalta toimenpideehdotuksia (Intendentens för manufakturerne undernådiga berättelse år 1860 teoksessa Haapala 1986, 58; Rasila 1984; 267 268). Mickwitz piti lasten tehdastyötä periaatteessa epäsuotavana, koska se saattoi olla vaaraksi terveydelle ja siveydelle. Lasten terveyttä haittasivat pitkät työpäivät, raittiin ilman puute, monipuolisen liikunnan puute ja heikko ravinto. Siveydelle vahingollista oli, että kotoaan pois muuttamaan joutuvat lapset jäisivät vaille terveellistä perhe-elämää. Kotipiirin ulkopuolella asuvien lasten kokema vapaus oli moraalisesti tuhoisaa. (Haapala 1986, 58; Intendentens för manufakturerne undernådiga berättelse år 1860 teoksessa Haapala 1986, 58.) Mickwitz esitti lukuisia toimenpiteitä lasten suojelemiseksi ja valvomiseksi. Hän ei nähnyt kuitenkaan aihetta kieltää lapsityötä tehtaissa, koska hän otaksui lapsityön hiipuvan itsestään, kun koneet kehittyvät ja työn vaatimustaso nousee. Mickwitz olisi toivonut myös Tampereelle pakollista ruokailua nuorille työntekijöille Forssan esimerkin mukaan. Säännöllinen ruokailu Forssassa näkyi tehtaaseen tulleiden lasten kohentuneena ulkonäkönä. Mickwitz katsoi tehtaan vaikuttavan myös köyhien lasten siisteyteen, säännöllisyyteen ja vapauteen. (Intendentens för manufakturerne undernådiga berättelse år 1860 teoksessa Haapala 1986, 58 59.)

14 Tampereen tehtaat saivat Mickwitziltä jopa kiitosta oloistaan. Erityisesti Finlaysonin tehtaan siveellinen kuri ja tehtaan hyväntekeväisyyslaitokset saivat hyvää palautetta. Vaikka lasten tehdastyö ei Mickwitzin mielestä aina ollut toivottavaa, se saattoi toisinaan olla jopa hyödyllistä, jos lapset saivat säännöllistä kouluopetusta, jos heidän vanhempansakin asuivat kaupungissa ja jos heidän terveyttään ei mikään uhannut. (Intendentens för manufakturerne undernådiga berättelse år 1860 teoksessa Haapala 1986, 58 59.) Palkkaussääntö isännille ja palkollisille 30.1.1865 Palkkaussääntö vahvisti isännän luvan antaa isällistä kuritusta alle 18-vuotiaalle miehenpuoliselle ja alle 14-vuotiaalle vaimonpuoliselle palkolliselle, jos tämä on laiska, uppiniskainen, huolimaton, tottelematon tai elää säännöttömästi tai pahanilkisesti. Ensin lasta tuli kuitenkin vakaalla nuhtelemisella ojentaa. (3.) Toisaalta isännän tuli järjestää palkolliselle laadultaan ja määrältään riittävä ravinto ja asunto. Jos isäntä näissä tai muissa asioissa kohteli palkollistaan väärin, tällä oli oikeus ilmoittaa asiasta viranomaiselle. Viime kädessä palkollisellakin oli mahdollisuus erota palveluksesta jos viranomaiset myönsivät eron. (4.) Asetus turvasi myös holhoojan aseman. Alle 21-vuotias vanhempiensa luona asuva nuori ei saanut lähteä palvelukseen kodin ulkopuolelle, jos vanhemmat tarvitsivat häntä kotona. Vanhemmat saivat myös hankkia lapsen tai nuoren ensimmäisen palveluspaikan ja sopia työsuhteen ehdoista. (9.) Köyhän orpolapsen tai muutoin vanhempien hoitoa kaipaavan lapsen vastuulleen ja hoitaakseen ottavalla oli lapsen suhteen sama oikeus kuin vanhemmilla. (10 ) Asetus kaupasta ja elinkeinosta 1868 24.2.1868 Lainsäädäntö puuttui varsinaisesti ensimmäisen kerran lapsityöntekijän asemaan vuoden 1868 asetuksessa kaupasta ja elinkeinosta. Alle 12-vuotiaiden työhön ottamista varten vaadittiin erityinen lupa. Ilman lupaa 12 vuotta nuorempien lasten työnteko oli kielletty (29 ). Alle 12-vuotiasta sai pitää työssä enintään kuusi tuntia päivässä (31 ). Alle 18-vuotiaiden yötyöskentely kiellettiin. Myös se tosin oli luvallista, jos hankki asianomaisen luvan. ( 29 33.) Sitä, keneltä lupa olisi tullut pyytää, ei asetuksessa määritelty. Lupa oli itse asiassa helppo saada: maistraatit ja kuvernöörit antoivat poikkeuslupia varsin avokätisesti. Vuoden 1868 ankarissa olosuhteissa Finlaysonin tehdas otti hyväntekeväisyyden nimissä töihin alaikäisiä työntekijöitä enemmän kuin tehtaan toiminta olisi vaatinut. Asetus jäikin kutakuinkin merkityksettömäksi. (vrt. Haapala 1986, 55; Kanerva 1946, Meltti 1939, 49; Rasila 1984, 268; 125; Yrjö-Koskinen, Työväenseikka 1874 / 1975, 99 100). Finlaysonin tehtaalla kuitenkin ilmeisesti vakiintui jo 1870-luvulla käytäntö, että alle 12-vuotiaita ei otettu työhön. Tavallisesti tulokkailta vaadittiin myös papinkirjaa, mutta tässä kohtaa katsottiin helposti läpi sormien. (Kanerva 1946, 131.) Kuitenkin mm. Vielä vuonna 1868, kun uusi elinkeinolaki tuli voimaan, tehdas yritti vaikeisiin aikoihin vedoten pitää alle 12-vuotiaita työssä ja alle 18-vuotiaita yötyössä (Kanerva 1946, 134 135).

15 Valtiopäivät 1872 sekä 1877 1878 Vuoden 1868 asetus kaupasta ja elinkeinosta aiheutti Suomessa ja erityisesti Tampereella ensimmäisen julkisen keskustelun lasten ja nuorten työnteosta (Haapala 1986, 55). Vuoden 1872 valtiopäivillä käytiin pappissäädyssä dramaattinen taistelu elinkeinoasetuksen lasten ja alaikäisten työtä koskevista kohdista. Vastakkain olivat kahden tamperelaisen papin, rehtori ja Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön johtokunnan puheenjohtaja Alfred Kihlmanin ja Messukylän kirkkoherra J. Grönbergin näkemykset. (Kuoppala 1963, 90.) Grönberg piti erityisesti lasten yötyötä luonnonvastaisena sekä terveyttä ja sielunvoimia turmelevana. Hänen mielestään teollisuudessa, jossa yötyö on välttämätöntä, tuli käyttää vain täysikasvuisia ja vahvoja miehiä. Voittoa ei tullut haalia keinoja kaihtamatta, jos se vaaransi alaikäisten terveyden ja jopa elämän. Riittävään lepoon yöllä oli oikeus kaikilla. Valtion oli huolehdittava, että tätä oikeutta ei loukata. Tarvittiin siis lainsäädäntöä tarpeettoman yötyön estämiseksi. (Kuoppala 1963, 91.) Toinen tamperelainen, Alfred Kihlman (Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön johtokunnan puheenjohtaja 1866 1903), taas puolusti työn vapautta. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön johtokunnan puheenjohtajana hän selitti, että sairaiden ei tarvitse tehdä työtä eikä siveettömyyttä ole havaittu. Työ ei ole vaarallista, mutta huono ja puutteellinen ravinto on. (Kuoppala 1963; 92 96.) Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ilmaisi Grönbergin kannalla olevat näkemyksensä kirjoituksessaan Työväenseikka vuonna 1874. Yrjö-Koskinen piti vuoden 1868 asetuksen tarkoitusta hyvänä, kuten esim. sitä, että alle 12-vuotiaiden lasten tehdastyö ja 18 vuotta nuorempien yötyö oli kielletty, ellei ole hankittu asianomaista lupaa poiketa säännöstä. Yrjö-Koskinen kysyy aiheellisesti, keitä nämä asianomaiset luvan antajat ovat, sillä heitä ei määritellä asetuksessa. Koko sääntö on siis jäänyt kuolleeksi puustaaviksi. (Yrjö-Koskinen 1874, 99 100.) Vuoden 1877 78 valtiopäivillä Porvarissäädyn G. T. Tengström vaatikin alle 12-vuotiaiden tehdastyön ehdotonta kieltämistä. Tehdastyötä pidettiin kuitenkin vaihtoehtona suoranaiselle puutteelle, joten ehdoton kielto torjuttiin. (Hoskola 1989, 10; Kekkonen 1987, 254 255). Yrjö-Koskinen kommentoi myös Rovasti Grönbergin vaatimusta lasten tehdastyön ja alaikäisten yötyön kieltämiseksi muistuttaen, että näin on jo 1868 asetuksessa säädetty. Sen sijaan hän olisi kaivannut näkemystä siihen, miten lain noudattamatta jättämiseen pitäisi puuttua. Yrjö-Koskisen mukaan olisikin ollut tähdellistä viestiä hallitukselle asetuksen kohdan vaillinaisuudesta ja anoa tutkimusta maan tehdasoloista. (Yrjö-Koskinen 1874, 99 100.) Asetus elinkeinosta 31.3.1879 ja Asetus terveydenhoidosta Suomessa 22. 12. 1879 Vuoden 1879 elinkeinoasetus sekä asetus terveydenhoidosta tiukensivat lakia: alle 12-vuotiaat tarvitsivat lääkärintodistuksen työtä varten. Alle 15-vuotiaiden työaika sai olla enintään 8 tuntia päivässä ja työpäivä tuli jaksottaa soveliailla väliajoilla. Taukojen määrästä ja pituudesta ei asetuksessa mainita. Alle 18-vuotiaat tarvitsivat klo 21 5 suoritettavaa yötyötä varten lääkärintodistuksen lisäksi myös holhoojan lu-

16 van. Alaikäisen yötyöläisen oli käytävä vähintään vuosittain lääkärintarkastuksessa. (33 ) Vuoden 1879 elinkeinoasetuksessa heijastuu vielä työnantajan ja työntekijän patriarkaalinen suhde. Työnantajan tulee isällisesti valvoa työntekijöiden, erityisesti alaikäisten, säädyllisyyttä ja hyvien kristillisten tapojen noudattamista. Toisaalta työnantajan tuli huolehtia työntekijänsä riittävästä asunnosta ja ravinnosta. Työntekijän tuli vastavuoroisesti osoittaa kunnioitusta, uskollisuutta ja kuuliaisuutta työnantajalleen. Työaikojen noudattaminen ja työn suorittaminen huolellisesti mainittiin asetustekstissä. Työtovereita tuli kohdella sävyisästi. Alaikäisiä työntekijöitä tai oppilaita ei saanut pahoinpidellä. (34 ) Alle 18-vuotiaat nuorukaiset ja alle 14-vuotiaat tytöt olivat kuitenkin kohtuullisen kurituksen alaisia. Kurittamiseen oli oikeutettu vain elinkeinonharjoittaja tai hänen sijaisensa. Kuritustilanteessa tuli olla läsnä kuritettavan holhoojan tai kutsutun vieraanmiehen. Asetuksessa säädettiin myös, että oppiin tai palvelukseen ottamaansa köyhään, holhoojaa vailla olevaan lapseen elinkeinonharjoittajalla oli vanhemman oikeus kunnes lapsi tulee täysivaltaiseen ikään. (34 ) Asetus terveydenhoidosta Suomessa 22. 12. 1879 Kaupungin terveydenhoitolautakunnan tuli valvoa, että määräyksiä lasten ja nuorten työskentelystä tehtaissa noudatetaan (24 ). Kuvernöörin yllätystarkastuksessa Tampereella 1882 kuitenkin ilmeni, että edes suurissa tehtaissa lakia ei noudatettu. Edes tehtailijat, saati lasten vanhemmat, eivät tienneet rajoituksista. (Haapala 1986, 56; Tampereen sanomat 27.5.1887.) 1884 tehdasoloja tutkinut valtiollinen komitea Tehdasoloja tutkineen komitean tarkastuksissa 1884 Tampereen suurtehtaat eivät enää syyllistyneet kyseisiin laiminlyönteihin. (Haapala 1986, 56.) Komitea totesi, että Tampereen tehtaat olivat myönteinen poikkeus lapsityövoiman käytössä, koska niissä noudatettiin alaikäisten työstä annettuja rajoituksia. Työaika oli iän mukaan säädetty 9 tai 6½ tuntiin päivässä. (Haapala 1986, 60.) Pääsääntöisesti kaikista tutkituista tehtaista alaikäiset työskentelivät yhtä pitkään kuin täysi-ikäisetkin, 12 tuntia (Hoskola 1989, 15). Vuoden 1882 valtiopäivillä säätyjen ehdottama työolojen puutteita tutkiva komitea tarkasteli yli 400 tehtaan ja yli 15 000 työntekijän tietoja. Koko tutkitusta työväestä alaikäisiä työntekijöitä oli kaikkiaan 20 %. Näistä 11,3 % oli 15 18-vuotiaita ja 8,3 % alle 15-vuotiaita. Alle 12-vuotiaita oli ½ %. Alle 15-vuotiaiden tehdastyötä tekevien lasten määrä osoittautui olevan laskussa. Kun alaikäisten (alle 18-vuotiaiden) työntekijöiden määrä suhteutetaan koko henkilökunnan määrään, puuvilla- ja villakehräämöt olivat kolmen eniten lapsia työllistävän teollisuudenalan joukossa. Niiden työntekijöistä 33,9 % oli alaikäisiä. Kirjapainoalalla alaikäisten osuus oli jopa 47,2 % ja tulitikkutehtaissakin 43,9 %. Kehruu- ja kutomotehtaat olivat myös epäterveellisten työympäristöjen joukossa: niissä esiintyi runsaasti keuhkotuberkuloosia. (Hoskola 1989, 15.) Tehdastyötä pidettiinkin lasten terveydelle haitallisena, mm. koska tehdassalien ilma oli pölyistä ja työntekijöiden ravinto oli yksipuolista. (Haapala 1986, 60.) Komitean jäsen

17 Viktor Öhrberg oli sitä mieltä, että yksitoikkoinen työ on aivan sopimatonta niiden (lasten) vilkkaalle, työskentelyn vaihtelevaisuutta kaipaavalle luonnolle ja sen tähden uuvuttaa heidän henkisen ja ruumiillisen kehittymisensä. Hän olisi kieltänyt työnteon kokonaan alle 15-vuotiailta. (Haapala 1986, 60, 56.) Lääkäritkin olisivat antaneet luvan ammattityöhön vasta 14-vuotiaille (Kanerva 1946, 126). Komitea laati kaksi ehdotusta, joista toinen koski työntekijäin ja alaikäisten ruumiillista ja henkistä suojaamista, toinen tapaturmia ja työnantajan vastuuta (Hoskola 1989, 15). Keväällä 1889 annettiin asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta. Laki perustui tehdasoloja 1884 tutkineen komitean esitykseen (Haapala 1986, 56.) Asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta 15.4.1889 Lain selkiyttämistä oli vaadittu, sillä Tampereella havaittiin vielä vuonna 1887 lain kiertämistä. Katsottiin myös, että vanhemmat hyväksikäyttävät lapsiaan ja että viranomaiset laiminlyövät tehtäviään. (Haapala 1986, 56; Tampereen Sanomat 27.5.1887.) Työväenyhdistykset ja erityisesti niiden perustaja tehtailija v. Wright ollessaan valtiopäivämiehenä olivat aktiivisesti ajaneet työväensuojelulakia (Haapala 1986, 56). Vuoden 1889 asetusta teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta pidetään ensimmäisenä varsinaisena työväensuojelulakina. Asetus tuli voimaan vuoden 1890 alussa. Se koski ainoastaan tehdasteollisuutta ja rakennustyötä. (Hoskola 1989, 20; Meltti 1939, 50.) Asetuksessa määriteltiin myös lapsi ja nuori: lapsi ja poika tarkoittivat alle viidentoista vuoden ikäistä, nuori henkilö, nuorukainen ja nuori nainen tarkoittivat 15 vuotta, mutta ei 18 vuotta täyttänyttä (7 ). Alle 12-vuotiaiden lasten työnteko kiellettiin kokonaan. Työnteko kielleltiin myös lapselta tai nuorelta, jonka terveydentila on niin heikko, että työnteko saattaisi olla haitallista. Ammatinharjoittaja velvoitettiin pitämään saatavilla papinkirjaa, jolla voitiin todistaa lapsen ja nuoren työntekijän ikä. Lisäksi ammattientarkastaja oli valtuutettu vaatimaan lääkärintodistusta kontrolloidakseen lasten ja nuorten terveydentilaa. (7 ) Alle 15-vuotiaiden lasten työaika sai olla enintään 7 tuntia ja alle 18-vuotiaiden nuorten enintään 14 tuntia. Lepohetkien tuli sisältyä mainittuihin tuntimääriin. (8 ) Lepohetkien tuli täyspitkänä työpäivänä olla lapsille puoli tuntia ja nuorille vähintään kaksi tuntia siten, että toisen lepohetken tuli olla viimeistään neljän, toisen viimeistään yhdeksän tunnin kuluttua työn alkamisesta. Työnteko lepohetkien aikana oli kielletty, samoin pääsääntöisesti oleskelu työtilassa. Alle 18-vuotiaiden yötyö klo 21 5 kiellettiin täysin. (9 ) Näin ollen tehtaalle tuli puolipäiväläisiä (Kanerva 1946, 135.). Hyvin rasittavista tai työntekijän terveydelle haitallisista töistä tuli Senaatin yleisellä julistuksella määrätä, saiko lapsia ja nuoria käyttää niissä työtehtävissä, missä määrin ja millä ehdoilla. (10 ) Lasta tai nuorta naista ei saanut pitää maanalaisessa työssä esim. kaivoksessa. Naista tai lasta ei myöskään saanut laittaa puhdistamaan tai voitelemaan käynnissä olevaa voimakonetta. (12 ) Lasten ja nuorten henkilöiden tiukentuneisiin työssäoloehtoihin myönnettiin luvanvaraisia helpotuksia. Lasta sai pitää joka toinen päivä työssä yhtä pitkän ajan kuin nuorta, jos joka toinen päivä vastaavasti järjestettiin vapaaksi. Poikalapsia ja nuoria miehiä sai käyttää yötyössä, jos työ voitiin osoittaa säännöllistä yötyötä vaativaksi tai sellaiseksi, että työntekijöitä ei voinut jakaa säännöllisiin vuoroihin. Alle 15-vuotiaita poi-

18 kia sai kuitenkin käyttää vain, jos työ katsottiin ilman tätä työpanosta mahdottomaksi. Tarpeen mukaan tuli noudattaa turvaavia ehtoja. (11 ) Työaikaa sai myös tietyin ehdoin ammattientarkastajan luvalla pidentää: teollisuustyölle, jonka toiminta rajoittuu tiettyihin vuodenaikoihin, kun luonnontapahtuma, onnettomuus tai muu arvaamaton sattuma on keskeyttänyt laitoksen säännöllisen toiminnan tai aiheuttaa satunnaista suurempaa kiirettä. Poikkeukselliset työajan pidennykset saivat kestää maksimissaan kolme viikkoa. (11 ) Tutkimuskomitean mietinnössä 1884 oli katsottu, että kouluopetus oli välttämätön vastapaino sille unteloittavalle vaikutukselle, joka tulee useasti ylellisen yksitoikkoisesta ja konemaisesta työstä. (Haapala 1986, 56.) Niinpä vuoden 1889 asetuksessa teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojeluksesta puututtiin koulutuskysymykseen. Jos lapsi ei ollut työhön tullessaan suorittanut ylemmän kansakoulun oppimäärää, työnantaja velvoitettiin huolehtimaan, että lapsi sai säännöllistä kouluopetusta vähintään 12 tuntia viikossa (14 ). Lain takana oli tutkimuskomitean näkemys, että väestön köyhyys ei saanut olla syy lasten työssäkäynnille. (Haapala 1986, 56.) Tässä asetuksessa säädettiin myös ammatintarkastus. Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen oli jo kirjoituksessaan Työväenseikka (1874) esittänyt, että valtion tulisi asettaa tehtaantarkastajia, jotka valvoisivat, että säädöksiä todella noudatetaan ja että teollisuustyöväki nauttii riittävää suojelua. (Teoksessa Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan 1975, 101.) Myös vuoden 1884 komitea oli esittänyt ammattitarkastelijan tehtävän perustamista (Hoskola 1989, 16). Ammattientarkastajille annettiin erillinen johtosääntö 21.12.1889 (Hoskola 1989, 20). Kun ensimmäiset ammattientarkastajat vuonna 1889 asetettiin virkoihinsa, heitä oli kaksi, vuodesta 1897 lähtien kolme. Asemapaikkoina olivat Helsinki ja Tampere. Vuonna 1902 saatiin neljäs, naispuolinen ammattientarkastaja. Suomessa, kuten muissakin maissa, vain teollisuusammatit olivat ammatintarkastuksen alaisia. Ammattientarkastajat toimivatkin teollisuushallituksen alaisina (17 ). Englannissa tehtaat oli pantu valvonnan alaisiksi jo 1802, mutta erityiset ammattien (tehtaiden) tarkastajat asetettiin vasta 1833. 1880-luvulta lähtien useimmissa teollistuneissa maissa oli pantu toimeen ammatintarkastus. Ammatintarkastajan tehtävä oli pitää silmällä työoloja, valvoa työväen suojelemiseksi säädettyjen lakien noudattamista ja ylläpitää hyviä suhteita työn teettäjien ja työntekijöiden kesken. (Hoskola 1989, 27; Tietosanakirja. Ensimmäinen osa. Tietosanakirja-osakeyhtiö. Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino. 1909, 331; Uusi tietosanakirja. 1. osa. 1960, 626.) Ammattientarkastajat oli jaettu Senaatin määrittämiin virkapiireihin (17 ). Vuoden 1897 alusta senaatin määräyksestä piirijako uudistettiin läntiseen, pohjoiseen ja itäiseen piiriin (36/1896). Terveydenhoito- ja kunnallislautakunnat velvoitettiin antamaan ammattientarkastajille apua tarpeen mukaan. Piiri-, kaupungin ja kunnanlääkärit sekä ammattiyhdistysten valtuusmiehet velvoitettiin antamaan ammattientarkastajalle tämän kysymiä tarpeellisia tietoja ja virka-apua. (18.) Tehtaat ja verstaat velvoitettiin päästämään ammattientarkastajat tiloihinsa. Ammattientarkastaja oli oikeutettu hankkimaan työntekijöiltä tietoja sekä ryhtymään virkavelvollisuutensa mukaisiin tutkimuksiin. (19.) Säännöksiä ja määräyksiä rikottaessa tarkastajan tuli kirjallisesti käskeä ammatinharjoittaja korjaamaan epäkohdat määräajan kuluessa. (20.) Määräysten noudattamisesta, ohjeista yms. ammattientarkastajan tuli laatia pöytäkirja. Pöytäkirjasta toimitettiin kopio ammatinharjoittajalle. (21.) Ammattientarkastajat antoivat toi-

19 minnastaan kertomuksen joka vuosi. (Tietosanakirja. Ensimmäinen osa. Tietosanakirja-osakeyhtiö. Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino. 1909., 331.) Asetuksessa velvoitettiin työnantaja pitämään kirjaa 18 vuotta nuoremmista työntekijöistään. Luettelossa tuli ilmetä, Teollisuushallituksen vahvistaman kaavan mukaisesti, lasten ja nuorten työntekijöiden nimi, kotipaikka ja ikä. Lasten kohdalla tuli mainita myös vanhempi tai holhooja sekä koulunkäynnin aika. Luettelo, 7 :ssä määrätyt papinkirjat ja lääkärintodistus tuli pitää ammattientarkastajan ja muiden lapsesta tai nuoresta vastuullisten henkilöiden saatavana. (15.) Erikseen määrättiin, että jokaisessa tehtaassa ja verstaassa tuli olla paikkaan naulattuina molemmilla virallisilla kielillä 1) Teollisuushallituksen antama ote tästä asetuksesta ja ammattia koskevista erityisistä määräyksistä, 2) ilmoitus ajoista, joina lasten ja nuorten henkilöiden työ alkaa ja loppuu sekä lepohetkien ajankohdat, 3) ilmoitus ammattientarkastajan nimestä ja asuinpaikasta. (16.) Määräysten rikkomiset aiheuttivat seuraamuksia. Jos liian nuoria lapsia tai nuoria henkilöitä pidettiin työtehtävissä säännösten vastaisesti tai heille annettiin ikäänsä nähden liian vaarallisia töitä, työnantaja joutui maksamaan sakkoa enintään 700 mk. Laittomasti työssä pidetyn lapsen isä tai holhooja joutui niinikään maksamaan sakkoa 50 mk, paitsi jos hän pystyi todistamaan, että teko on tapahtunut hänen tietämättään. (25.) Ensimmäiset ammattientarkastajat olivat miehiä. Vuonna 1903 asetettiin ensimmäinen naispuolinen apulaisammattientarkastaja, Vera Hjelt. Hänen asemapaikakseen tuli Helsinki. Vuoden 1909 asetuksessa kasvatettiin tarkastajien lukua niin, että 1.4.1909 alkaen maassa tuli olla viisi miespuolista ammattientarkastajaa ja kaksi naispuolista apulaisammattientarkastajaa. Virantoimitusalueet olivat Helsinki, Tampere, Kotka, Viipuri ja Oulu. Tampere kuului yhdessä Helsingin ja Oulun kanssa Helsingissä asemapaikkaansa pitävän apulaisammattientarkastajan tarkastusalueeseen. (17 ; Hoskola 1989, 28.) Asetus aiheutti tyytymättömyyttä niin tehtailijoissa kuin vanhemmissakin. Tehtailijat kokivat vaikeaksi sovitella lasten lyhyemmät työajat muiden työntekijöiden aikoihin. Perheet olivat tottuneet siihen, että myös lapset toivat ansionsa talouteen. Toimeentulo oli usein riippuvainen jokaisen kynnelle kykenevän työpanoksesta. Mm. Voionmaa katsoi vuoden 1889 asetuksen ansioksi, että lapsityövoima väheni Tampereen tehtaissa. Väinö Meltin mukaan lasten tilalle otettiin nuoria työntekijöitä ja erityisesti naisia. Haapala kuitenkin osoittaa havainnon näköharhaksi. Lasten määrä tehtaissa oli vähentynyt jo aiemmin. Toisaalta lain säätämisen jälkeen lasten määrä tehtaissa taas kasvoi, koska tehtaat laajensivat toimintaansa ja tarvitsivat siten lisää lapsia työhön. Asia järjestyi Haapalan mukaan poikkeusluvalla (Haapala 1986, 56 57; Meltti 1939, 51; Voionmaa 1932, 674 675). Vuoden 1893 asetuksen muutoksella lasten työsuojelua heikennettiin. Ylemmän kansakoulun käyneitä lapsia sai nyt pitää työssä 8½ tuntia päivässä paitsi lepohetket. Katsottiin, että alaikäisten työaikaa ei tullut rajoittaa enempää kuin heidän terveydestään ja henkisestä kehityksestään huolehtiminen välttämättä edellytti. Määräysten väljentämistä ei kuitenkaan juurikaan hyödynnetty. (Hoskola 1989, 23; Meltti 1939, 51.)

20 Asetus ammattivaaralta suojelemisesta 4.4. / 22.3. 1914 Asetuksessa määriteltiin yksityiskohtaisesti työympäristön turvallisuutta takaavia toimia. Lapset ja nuoret mainitaan vain pykälässä 16, jossa uuden teollisuuslaitoksen perustaja velvoitetaan tekemään Teollisuushallitukselle ilmoituksen yrityksestään, arvioidusta työntekijämäärästä sekä siitä, aiotaanko työssä käyttää lapsia, nuoria työntekijöitä tai naisia. Asetus työstä teollisuus- ynnä eräissä muissa ammateissa ja asetus ammatintarkastuksesta 18.8.1917 Lasten ja nuorten työtä rajoitettiin edelleen. Lapseksi oli edelleen määritelty henkilö, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta ja nuoreksi henkilöksi, nuorukaiseksi tai nuoreksi naiseksi henkilö, joka on täyttänyt 15, mutta ei 18 vuotta (2 ). Alle 14-vuotiaiden työnteko kiellettiin. 13 vuotta täyttäneet, kansakoulun suorittaneet lapset saattoivat kuitenkin holhoojan pyynnöstä työskennellä lääkärintodistuksella. Tähän vaadittiin kirjallinen lupa. (3.) Erittäin vaarallisissa paikoissa tai vaarallisissa konetöissä ei saanut pitää lapsia tai nuoria henkilöitä. Lapsia tai nuoria henkilöitä ei saanut laittaa kantamaan, nostamaan, vetämään tai lykkäämään raskaita taakkoja. Minkään työn, joka voisi vahingoittaa heidän terveyttään tai ehkäistä ruumiinkehitystä, teettäminen lapsilla tai nuorilla henkilöillä, oli kielletty. Keisarillisen senaatin oli tästä annettava erityiset ohjeet. (4.) Lasta tai nuorta naista ei saanut käyttää raskaisiin kantamis-, lastaamis- tai purkutöihin rakennuksilla eikä käynnissä olevan voima- tai voimansiirtokoneen puhdistamiseen tai rasvaamiseen. (5.) Nuortenmiesten käyttämisestä näihin tehtäviin ei mainita. Ennen kuin lapsi tai nuori henkilö otettiin työhön, hänen ikänsä tuli selvittää papin tai muun julkisen viranomaisen todistuksella. Todistuksen sai lunastuksetta. Työnantajan tuli myös kustantaa lapselle lääkärin tutkimus, jolla voidaan osoittaa, ettei aiottu työ ole tämän terveydelle tai kehitykselle haitallista. Mainittuja selvityksiä ei kuitenkaan tarvittu hyvin lyhyitä ja satunnaisia, enintään kaksi viikkoa kestäviin töihin. (6.) Ammattientarkastuksen oli vaadittava lääkärintodistus työhön jo otettua lasta varten, jos aihetta ilmaantui. Määräajan jälkeen lasta ei saanut pitää työssä ennen kuin todistus oli hankittu. (6.) Lasta ei saanut pitää työssä ennen klo 7 aamulla tai jälkeen klo 19 illalla. Nuorta henkilöä ei saanut pitää työssä ennen klo 6 aamulla eikä klo 19 jälkeen illalla. Teollisuushallituksen luvalla voitiin kuitenkin sallia nuorukaisten pitäminen työssä muunakin vuorokauden aikana, jos se harkitaan tarpeelliseksi heidän ammattikehityksellensä. (7.) Lasta ei saanut pitää työssä 6 tuntia pidempään ja nuorta henkilöä 8 tuntia pidempään (8 ). Vuosien 1914 ja 1917 ammattivaara- ja työväensuojeluasetuksia oli valmisteltu jo 1900-luvun alussa, mutta ne tulivat voimaan vasta vuosina 1914 ja 1917 (Haapala 1986, 181). Tämän tutkimuksen alue käsittää vuodet 1910 1916, joten vuoden 1917 asetus ei ole vielä ollut lainvoimainen tutkittavana aikana.

21 Työlainsäädännön merkitys Haapalan mielestä lasten ja nuorten työtä koskevat rajoitukset olivat toissijaisia, sillä normaali itsesuojeluvaisto toimi yhtä tehokkaasti kuin lapsi- ja nuorisotyöläisiä turvaamaan laaditut lait. Koneisiin liittyvät turvatekijät taas määräytyivät koneiden kotimaiden turvamääräyksillä. Lait eivät kuitenkaan olleet merkityksettömiä. Työntekijän oikeusturvaa paransi se, että työsuojelulaeissa työntekijän terveyden vaarantaminen todettiin rikolliseksi, ja siitä joutui edesvastuuseen. Ammattientarkastajien virkojen perustaminen loi kontrollikanavan, jolla saattoi puuttua epäkohtiin. (Haapala 1986, 181 182.) Työaikakysymys Työajan lyhentämisestä tuli myös aikuisia työntekijöitä koskeva työväenkysymys 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vaatimus 8 tunnin työpäivästä kasvoi poliittiseksi kysymykseksi. Vielä 1880-luvulla tehtaiden työaika oli yleisesti 11 12 tuntia ja päivä piteni vielä ruokataukojen vuoksi kahdella tunnilla. Pitkä työpäivä oli maataloustyön peruja. Vuosisadan taitteessa työpäivä lyheni vähitellen. Suurlakon (1905) jälkeen tamperelaistyöläisten työpäivä oli yleisesti 10 tuntia. Keväällä 1917 Tampereella siirryttiin jo 8 tunnin työpäivään vähän ennen kuin eduskunta sääti uuden työaikalain 14.7.1917. Laki astui voimaan vasta 1919. (Haapala 1986, 182 184.)