Alevit, Turkin suurin vähemmistö. Turkkilaisen lehdistön kirjoittelu ja sen sisällöllinen analyysi

Lauri Tainio Op.numero 011501242 Seminaarityö 1/2 (Kkt360) Keski-Aasian tutkimus (turkologia) Helsingin yliopisto Alevit, Turkin suurin vähemmistö. Turkkilaisen lehdistön kirjoittelu ja sen sisällöllinen analyysi Sisällys Johdanto...2 Mitä/keitä alevit ovat?...2 Seuratut lehdet...7 Kirjoittelu lehdissä... 11 Yhteenveto...14 Liite 1...17 Lähdemateriaali...18 Kirjallisuutta...19 Internet...20 1

Johdanto Olen valinnut seminaarityöni aiheeksi Turkin suurimman ja silti kovin huonosti, ainakin Suomessa, tunnetun vähemmistön, alevit (myös aleviitti, turk. Alevi). Olen lähestynyt aihetta seuraamalla ja analysoimalla turkkilaisen lehdistön kirjoittelua aleveista. Pyrkimykseni on ollut tällä tavoin saada selvyys, mikä on aleviyhteisön nykytilanne ja toisaalta, miten eri ryhmät, joita kyseiset lehdet edustavat, suhtautuvat aleveihin. Olen keskittynyt kolmeen sopivasti erilaiseen sanomalehteen ja ajallisesti noin neljään kuukauteen. 1 Uskonkin, että otokseni on riittävä osoittamaan, miten kyseisten lehtien edustamat ryhmät ajattelevat aleveista. Koska olen alun perin kerännyt Milliyet- ja Cumhuriyet-lehden materiaalin erästä työprojektiani varten, voi olla, että olen jättänyt jonkun julkaistun uutisen tallentamatta. Yksittäisen uutisen menetyksellä ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä, koska otokseni on kuitenkin ollut tarpeeksi kattava kunkin lehden linjan löytämiseksi. Olen jakanut tutkimukseni siten, että ensimmäisessä varsinaisessa luvussa käsittelen aleveita: keitä he ovat, missä he asuvat ja kuinka paljon heitä on, miten alevit määritellään ja miten he itse kokevat oman asemansa. Kolmannessa luvussa esittelen käyttämäni lehdet ja niiden sidosryhmät. Neljäs luku edustaa varsinaista tutkimusosiota. Toisin sanoen käyn siinä läpi keräämäni materiaalin ja pyrin analysoimaan sen. Viimeisessä luvussa, eli yhteenvedossa, esittelen tutkimukseni pohjalta tekemäni päätelmät. Metodini on ensisijaisesti laadullinen ja pohjaa sisällölliseen analyysiin. Olen kuitenkin huomioinut myös materiaalini määrällisen puolen - kuinka paljon ja minkä sisältöisiä artikkeleita kukin lehti on julkaissut. Määrällisen analyysin tarkoituksena on tuoda esille lehden vallitseva linja, ja siten auttaa löytämään sen edustaman ryhmän ensisijainen suhde aleviyhteisöön. Mitä/keitä alevit ovat? Ennen keräämäni aineiston analyysiä voi olla hyvä tutustua sen aiheeseen aleveihin ja alevilaisuuteen (turk. alevilik). Kuten työni otsikko jo kertoo, alevit muodostavat Turkin 1 Zaman-lehden kohdalla olen tyytynyt tätäkin lyhyempään ajanjaksoon. Olen käsitellyt asiaa tarkemmin luvussa kolme. 2

suurimman vähemmistön, mutta siitä huolimatta heitä ei juurikaan tunneta Turkin ulkopuolella. Alevien määrästä ei ole saatavilla tarkkaa väestörekisteriin verrattavaa tietoa. Kaikki esitetyt luvut ovat arvioita ja niissä on nähtävissä suuriakin eroja. Yleisimmät arviot liikkuvat 10-25 % välillä, mikä merkitsisi määrällisesti noin 7-17,5 miljoonaa henkeä (Çamuroğlu 1998: 84). Näistä suuri enemmistö on etnisiä turkkilaisia, mutta määrällisesti merkittävä osa on kurdeja. Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkimuksen mukaan alevikurdeja olisi kaikkiaan kolme miljoonaa (Karimova & Deverell 2001: 9). Alevikurdit jakautuvat vielä zazan ja kurmandzhin puhujiin. Ainoa merkittävä alevien asuttama alue Turkin ulkopuolella on Balkan ja erityisesti sen albaniankieliset alueet. Turkissa Adanan ja Antakyan alueella asuvat arabiaa äidinkielenään puhuvat alaviitit (nusairit) eivät kuulu aleveihin vaan ovat osa pääosin Syyriassa vaikuttavaa shiialaista liikettä (Karlsson 2005: 159). Alueellisesti alevit ovat sijoittuneet perinteisesti Keski- ja Itä-Anatoliaan. Kaupungistumisen ja sisäisen muuttoliikkeen myötä alevit ovat sittemmin levittäytyneet myös muualle maahan ja Länsi-Eurooppaan. Terminä alevilaisuus on melko uusi, vain reilut sata vuotta vanha (Shankland 2003: 19). Sen alle on koottu hyvinkin erilaisia heterodoksisia islamilaisia 2 suuntauksia, joita useimpia yhdistää kuitenkin imaami Alin ja Hacı Bektaş Velin 3 keskeinen asema sekä näistä polveutuvat pyhät suvut, joiden riveistä uskonnolliset johtajat (dede) tulevat. Alevilaisuus voidaankin nähdä synkretistisenä uskontona, jossa yhdistyvät islam, kristinusko, gnostilaisuus ja shamanismi. Alueellisesti uskomuksissa ja käytänteissä voi olla suuria eroja, ja esim. Martin van Bruinessenin artikkelissa viitataan rituaaliin, joka muistuttaa läheisesti yezidien auringontervehdystä. 4 Tämän päivän alevilaisuudessa yhdistyvistä suuntauksista voidaan mainita mm. bektaşilaisuus ja ns. kızılbaş-liike. Näistä ensin mainittu on osa suufilaisuutta ja se toimi monien muiden veljeskuntien (tarikat) tavoin: sillä oli omat initiaatioriittinsä ja siinä oli mahdollisuus edetä opiskelemalla eri mestarien johdolla. Kızılbaş puolestaan oli nimitys, jota käytettiin Iranissa valtaan nousseiden safavidien tukijoista Anatoliassa, jotka olivat 2 Kaikki alevit eivät edes koe olevansa muslimeita, ja he sanovat alevilaisuuden edustavan omaa islamista erillistä uskontoaan. 3 Hacı Bektaş Veli oli 1200-luvulla elänyt mystikko, jonka seuraajille hän on pyhimys. Turkin valtion kanta on, että hän oli filosofi. 4 Vrt. van Bruinessen 1997 ja Karlsson 2005: 206. 3

useimmiten turkmeeneja. Osmanien valtakunta piti heitä epäluotettavina ja kävi useita kampanjoita näitä vastaan. Suufilainen vaikutus on siinä mielessä kadonnut, että aleviksi on hyvin vaikea kääntyä eikä siinä ole mahdollista edetä papiksi, ellei omaa oikeita sukujuuria. Kızılbaş puolestaan elää nimenä yhä joidenkin kurdiheimojen parissa. Tästä pääsemmekin kysymykseen alevilaisuuden historiasta: oliko se turkkilainen liike/uskonto ja miten kurdit ovat sen omaksuneet? Martin van Bruinessen on käsitellyt tätä uskonnollisen ja etnisen identiteetin ristiriitaa artikkeleissaan (van Bruinessen 1996, 1997). Varsinkin 1900-luvulla noussut nationalismi on tuonut tämän ongelman esille, mutta selkeän vastauksen antaminen on vaikeaa, kun uskonto ja sen historia nojaa pitkälti suulliseen perimätietoon. Voidaan kuitenkin todeta, että alevien rituaalien kieli on yleensä turkki näin myös kurdien keskuudessa. Ovatko alevikurdit sitten kurdilaistuneita turkkilaisia vai alevilaisuuden omaksuneita kurdeja? Kansallisuuskysymys on aiheuttanut jonkin verran hajontaa alevien riveissä, ja vaikuttaakin siltä, että turkkilaisten alevien keskuudessa arvostettu Hacı Bektaş Veli ei olisi niin merkittävässä asemassa kurdien parissa. Kurdikysymyksen nousu Turkissa aiheutti erityistä päänvaivaa alevikurdeille, jotka eivät olleet turkkilaisia, mutta eivät myöskään sopineet kurdien enemmistöön, jotka ovat shafi'i koulukunnan sunnimuslimeita. Koska alevit ovat olleet historiansa aikana uskonnollisen vainon kohteena, he ovat tukeneet Mustafa Kemalin (Atatürk) perustaman tasavallan maallisuutta. Käytännössä tämä on näkynyt mm. Atatürkin perustaman puolueen CHP:n äänestämisenä. Alevit ovat muuten olleet lähellä poliittista vasemmistoa. Radikaalit ja laittomat vasemmistolaiset liikkeet kuten TKP-ML ja MLKP ovat kalastelleet alevinuorten suosiota, ja kesäkuussa 2005 Turkin armeija kävi useita päiviä kestäneitä taisteluita alevikurdien asuttamalla Tuncelin alueella Maolaisen kommunistipuolueen (MKP) sissejä vastaan. Alevien läheisyys vasemmistoon ja toisaalta enemmistöstä poikkeava uskonto ovat johtaneet yhteenottoihin nationalistien ja ääriuskonnollisten kanssa. 1970- ja 1980-luvuilla nationalistit hyökkäsivät alevien kimppuun mm. Kahramanmaraşissa (1978, 109 kuollutta) ja Çorumissa (1980, 30 kuollutta). Myöhemmin verisiä yhteenottoja nähtiin mm. Sivasissa 1993, kun äärimuslimit hyökkäsivät alevien Pir Sultan Abdal -festivaalin vieraiden kimppuun. Hyökkääjät sytyttivät vieraiden käyttämän hotellin tuleen ja 33 ihmistä sai 4

surmansa seuranneessa tulipalossa. Viranomaiset tyytyivät seuraamaan tapahtumia vierestä ja tapaus on saatu oikeuteen vasta 2000-luvulla. Nationalistien hyökkäys Istanbulin Gazin kaupunginosassa 1995 laukaisi sarjan levottomuuksia, jotka lopulta tiivistyivät viranomaisten ja vasemmistolaisten alevien välisiksi. Kaikkiaan 21 henkeä sai surmansa yhteenotoissa. Vuoden 1980 sotilasvallankaappaus ja kansainvälisen sosialistisen liikkeen kriisi herätti Turkin alevit järjestäytymään nimenomaan alevilaisuuden ympärille. Sotilasvallankaappausta seurannut poliittinen ilmapiiri korosti sunnilaisen islamin merkitystä, ja konkreettisesti tämä näkyi mm. pakollisena islamilaisena uskonnonopetuksena kouluissa ja moskeijoiden rakentamisena alevien kyliin. (Şimşek 2004: 128.) Uusi aleviliike kasvoi kaupungeissa ja sen johtohahmot olivat usein entisiä vasemmistoaktivisteja. Ensimmäinen alevipuolue, Demokraattinen rauhanliike (Demokratik Barış Hareketi, DBH), perustettiin 1996 ja se mm. vaati Turkin uskonnollisten asioiden viraston (Diyanet) lakkauttamista. 5 DBH suljettiin 1998 perustuslakituomioistuimen päätöksellä. (Şimşek 2004: 129.) Aleviliikkeet ovat pyrkineet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olleet enemmän etujärjestöjä kuin uskonnollisia liikkeitä. Monet näistä liikkeistä ovat korostaneet alevien maallisuutta ja tukea kemalistiselle perinnölle. He ovat vastustaneet islamin näkyvää roolia yhteiskunnassa ja toisaalta vaatineet tasavertaista asemaa sunnilaisen islamin kanssa valtion tukien suhteen. Muita merkittäviä kysymyksiä ovat olleet uskonnonopetus kouluissa ja alevien uskonnonharjoituspaikkojen (cemevi) tunnustaminen sellaiseksi eikä vain kulttuuritiloiksi niin kuin asia on tällä hetkellä. Maallisuuden ja alevien "demokraattisen aatemaailman" korostaminen saa välillä kummallisiakin piirteitä. Silloin alevilaisuuden uskonnollinen tausta unohdetaan ja siitä tulee puhtaasti kulttuurinen liike. Yksi esimerkki tästä on Ankaran yliopistossa tutkijana toimivan kurdialevi Bedriye Poyrazin artikkeli (Poyraz 2005), jossa kantavana ajatuksena on se, että Turkin poliitiinen eliitti on viimein ymmärtänyt alevien merkityksen jonkinlaisina demokratian takuumiehinä ja vastapainona poliittiselle islamille. Aleveista annetaan suorastaan ihannoiva kuva moderneina tasa-arvoa rakastavina ihmisiä. Tämä ei välttämättä vastaa maaseudulla kasvaneiden ja asuvien ihmisten käsitystä asiasta, ja heille 5 Diyanet on valtion virasto, joka valvoo islamin harjoitusta ja mm. maksaa imaamien palkat. Periaatteessa sen pitäisi kattaa myös alevit, mutta käytännössä koko sen toiminta pohjaa sunnilaiselle islamille. 5

alevilaisuus onkin ennen kaikkea uskonto rituaaleineen ja mm. vierailuineen pyhimysten haudoilla. Totesin jo aiemmin, että alevien uskonnon harjoittaminen vaihtelee ryhmästä ja alueesta riippuen, mutta yhdistäviäkin tekijöitä löytyy. Kuvailen seuraavassa lyhyesti yhden ryhmän oppia ja käytäntöjä sen pohjalta, mitä David Shankland on aiheesta kirjoittanut (Shankland 2003). Shanklandin tutkimuskohde oli Susesin kylä Keski- Anatoliassa ja sen asukkaat olivat turkkilaisia aleveja. Uskonnon harjoittaminen tapahtui kylässä pääasiassa kodeissa. Alevien "jumalanpalveluksesta" käytetään termiä cem, joka kaupungeissa pyritään pitämään sille omistetuissa tiloissa (cemevi). Uskonnonharjoituksen keskeiset henkilöt ovat dedet, jotka polveutuvat Alista ja Hacı Bektaş Velistä. Hierarkiassa vielä korkeammalla ovat efendit, jotka polveutuvat suoraan Hacı Bektaşista ja asuvat tämän nimeä kantavassa kaupungissa noin kahden tunnin ajomatkan päässä Ankarasta kaakkoon. Uskovaiset (talip, oppilas) ovat perheittäin suhteessa omaan dedeensä, joka voi myös toimia välittäjänä erilaisissa riitakysymyksissä. Tämä riitojen ratkominen on tärkeää senkin vuoksi, ettei cemiä voi järjestää, jos siihen osallistuvien välillä on ratkaisemattomia kiistoja: vain riidattomat ihmiset, joilla on puhdas sydän, voivat osallistua jumalanpalvelukseen. Cemin kieli on turkki ja siellä soitetaan musiikkia ja tanssitaan (semah). Toisin kuin moskeijoissa, cemissä naiset ja miehet ovat yhdessä eikä naisten tarvitse peittää päätään. Cemissä voidaan myös uhrata eläin, yleensä lammas, joka sitten valmistetaan ruoaksi osallistujille. Menot voivatkin kestää useita tunteja. Alevien uskonnollinen kirja on Buyruk, jonka sanotaan olevan kuudennen imaamin Cafer Sadıkin kirjoittama. Se ei kuitenkaan ole Tooran tai Koraanin kaltainen lakikirja vaan siinä kuvaillaan rituaaleja ja uskonnollisen organisaation toimintaa. Kaikki alevit eivät tunnusta Buyrukia. Alevien kolme periaatetta tai ehtoa ovat: älä varasta, älä valehtele, älä tee huorin (Eline, diline, beline sahip ol!). Myös turkkilaiset suufit seuraavat tätä ohjenuoraa, josta käytetään termiä edep. Alevien (uskonnollisesta) elämäntavasta käytetään nimitystä tarikat. Tällä viitataan kolmen periaatteen seuraamiseen, Buyrukissa annettuihin ohjeisiin ja sitoutumiseen dedeen. Tarikat on toinen vaihe ns. neljän oven (dört kapı) järjestelmässä, joka tunnetaan myös suufilaisuudessa. Ensimmäinen ovi on şeriat, jolla tässä ei suinkaan tarkoiteta islamilaista lakia vaan 6

ortodoksisen islamin ulkoista oppia: Koraanin ymmärtäminen kirjallisena totuutena ja ns. viiden pilarin noudattaminen (pyhiinvaellus, uskontunnustus, almut, paasto, rukous). Tämä on siis uskonnon ulkoinen puoli, johon myös alevit voivat halutessaan osallistua esim. alevien hautajaiset sujuvat useimmiten sunnienemmistön tapojen mukaan. Alevien harjoittama tarikat on seuraava askel ja siinä heijastuu pääseminen ulkoisten oppien taakse. Kärjistäen voidaankin sanoa, että sunnimuslimit elävät ensimmäisessä vaiheessa, kun aleveilla on erityistä tietoa, jonka avulla he näkevät pinnallisen, ulkoisen tiedon sisälle. Seuraavat kaksi vaihetta ovat marifet ja hakikat. Marifetissa henkilö on alkanut saada tietoa totuudesta ja hän voi kokea Jumalan. Aleveille tämä taso on lähinnä teoreettinen, koska heiltä ei löydy ryhmää tai hierarkiaa, joka vastaisi tätä. Ylin taso hakikat tarkoittaa tulemista yhdeksi Jumalan kanssa. Tällä tasolla ovat dedet ja profeetat kuten Muhammad. Alevit ovat siis selkeästi erillinen uskonnollinen suuntaus verrattuna valtavirran islamiin. Yhteneväisyydet suufilaisuuden kanssa ovat yleisiä, mutta alevilaisuus on enemmän kansanusko, johon myös synnytään, kun taas suufilaisuudessa ajatuksena on siihen liittyminen ja opiskelu eri mestareiden johdolla - kehitys, joka voi johtaa oppilaan nousuun opettajaksi. Onkin ymmärrettävää, että alevit eivät ole hyväksyneet pakollista sunni-islamin opetusta lapsilleen. Toisaalta alevit ovat tarpeen vaatiessa harjoittaneet uskontonsa oppien ja rituaalien salailua hieman samaan tapaan kuin shiialaisten taqiyya toimii. Kaupungistumisen myötä perinteiset asemat ovat muuttuneet. Lisäksi, kun dedet ovat toisinaan olleet kouluttamattomia ja nojanneet arvovaltansa syntyperäänsä, alevien keskuuteen on syntynyt uusi johtava luokka: kaupungeissa asuvat koulutetut ihmiset. Dedejen kykenemättömyys teologiseen keskusteluun ja toisaalta maaseutuyhteisöjen hajoaminen ovat tuoneet uudenlaisia ongelmia, joihin vanha järjestelmä ei ole pystynyt mukautumaan. Uudet alevien yhdistykset ovat ottaneet johtoaseman kaupungeissa, ja nämä yhdistykset ovat myös vastanneet osallistumisesta julkiseen keskusteluun ja taistelleet alevien etujen puolesta. Seuratut lehdet Työni perustuu kolmessa lehdessä julkaistuihin artikkeleihin. Nämä lehdet ovat Cumhuriyet, Milliyet ja Zaman. Lisäksi olen käynyt läpi joitain satunnaisia artikkeleita 7

seuraavista lehdistä: Radikal, The New Anatolian ja Turkish Daily News. Lehdet ovat valikoituneet pitkälti erään työprojektini mukaan. Olen seurannut säännöllisesti sekä Cumhuriyetin että Milliyetin arkinumeroita toukokuun puolesta välistä lähtien, minkä johdosta niiden artikkelit muodostivatkin tutkimuksen rungon. Vertailun ja laajemman näkökulman vuoksi halusin rinnalle myös kolmannen lehden, Zamanin, joka valikoitui mukaan sen laajan levikin, ideologisen katsannon ja erinomaisen, ilmaisen internet-version myötä. Ennen kuin alan käsittelemään keräämääni materiaalia on hyvä tutustua valitsemiini lehtiin ja niiden taustoihin. Vanhin ja perinteikkäin käyttämistäni sanomalehdistä on vuonna 1924 perustettu Cumhuriyet. Sen perusti Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemalin (myöh. Atatürk) hyvä ystävä Yunus Nadi kahden kumppaninsa kanssa. Lehti perustettiin Istanbuliin (silloin vielä Konstantinopoli) puolustamaan nuorta tasavaltaa kalifaatin haikailijoiden propagandaa vastaan (Topuz 2003: 162). Sen linja tuolloin oli tiukan kemalistinen. Alkuaikojen kirjoittajien joukkoon kuului mm. historioitsija ja myöhemmin poliitikko Fuat Köprülü. Toisen maailmansodan aikaan Cumhuriyetin vetovastuu siirtyi hiljalleen Yunus Nadin pojalle Nadir Nadille, joka vuonna 1940 alkoi uskoa Saksan voittoon. Tämän mielipiteen julkistaminen johti epäsuosioon Turkin presidentin İsmet İnönün silmissä ja samana vuonna lehti suljettiinkin tilapäisesti. Sodan jälkeen Turkin siirtyessä kohti monipuoluejärjestelmää Cumhuriyet asettui tukemaan uutta Adnan Menderesin johtamaa Demokraattista puoluetta (DP). DP nousi valtaan vuoden 1950 vaaleissa. Menderes alkoi hallitusvuosien myötä muuttua yhä suvaitsemattomammaksi lehdistöä kohtaan, ja Cumhuriyet vetikin tukensa DP:ltä. 1950-luvun lopulla se lähestyi taas Atatürkin perustamaa Tasavaltalaista kansanpuoluetta (CHP) ja toisaalta se haki uusia tuulia suuntaamalla kohti vasemmistoa. Arvosteltuaan jälleen kerran Menderesin hallitusta lehti suljettiin alkuvuodesta 1960 - vain vajaa kuukausi ennen armeijan vallankaappausta. Vallankaappauksen jälkeen Cumhuriyet haki linjaansa. Vuonna 1962 se julkaisi kirjoituksen "Sosialismi: Turkin ainoa tie vapauteen", minkä johdosta toimituspäällikkö Kayhan Sağlamer joutui oikeuteen. Lehti löysi kuitenkin pian oman linjansa ja onnistui houkuttelemaan riveihinsä tunnettuja kirjoittajia kuten Yaşar Kemalin ja entisen Kadro- 8

aktivistin 6 Şevket Süreyya Aydemirin. Siitä tuli Turkin nousevan vasemmiston luetuin lehti. Samoihin aikoihin myös CHP omaksui ideologian, joka oli "keskustasta vasempaan". Armeijan väliintulo vuonna 1971 kosketti lähes kaikkia lehtiä - myös Cumhuriyetia, joka kärsi lehden määräaikaisista sulkemisista ja toimittajiensa vankeustuomioista. Vaikka Turkki palasi siviilien hallintaan, vaikeat ajat jatkuivat varsinkin lehdistöön kohdistuneen väkivallan takia. Mutta pahempaa seurasi, kun armeija kaappasi vallan syyskuussa 1980. Seuranneiden kolmen ja puolen vuoden aikana Cumhuriyetia vastaan nostettiin 28 syytettä ja se suljettiin neljään otteeseen (Topuz 2003: 259). Myös monet sen toimittajat olivat syytettyinä ja koko Turkin lehdistö oli lamaantunut. Noiden vaikeiden vuosien aikana Cumhuriyetin toimituskuntaan liittyivät mm. tulevaisuuden tähtitoimittaja Uğur Mumcu ja tänä päivänä Milliyetin kolumnistina toimiva Hasan Cemal. Cumhuriyet uusi teknologiaansa 1980-luvulla, mikä johti lehden velkaantumiseen. 1990-luvulle tultaessa se ajautui sisäisiin riitoihin, jolloin mm. Uğur Mumcu erosi siitä. Lukijat kirjailija Aziz Nesinin johdolla panivat sen boikottiin, mikä heikensi entisestään sen taloudellista asemaa. Lehtimiesliitto (Gazeteciler Cemiyeti) järjesti 1992 tapahtuman "Kuinka pelastaa Cumhuriyet?" Jo saman kevään aikana lehden johto uusiutui ja kiistanalaiset toimittajat jättivät paikkansa. Uğur Mumcu palasi lehteen, mutta sai jo seuraavana vuonna surmansa häntä vastaan suunnatussa pommi-iskussa. Sekavista ajoista huolimatta lehden onnistui houkutella riveihinsä mm. Murat Belge. Toimintansa taas kuntoon saanut lehti oli suurissa veloissa, ja sen pelastamiseksi muodostettiin Cumhuriyet-säätiö. Topuzin mukaan lehden nykyiset pääomistajat ovat kilpailevat median moniottelijat Turgay Ciner (omistaa mm. Sabah-lehden ja ATVtelevisiokanavan) sekä Karamehmetin perhe (tunnettu Çukurova-yhtiöstään, joka omistaa mm. Akşam-lehden ja Show TV -kanavan - Suomessa yhtiö tunnetaan parhaiten osuudestaan Turkcell-matkapuhelinoperaattorissa). Myös Turkin suurimmalla mediakonsernilla, Doğan Medyalla, on osuutensa Cumhuriyetista. (Topuz 2003: 346.) Cumhuriyetin nykylinja voitaisiin määritellä liberaaliksi ja sosiaalidemokraattiseksi, minkä lisäksi se on profiloitunut sekulaarisuuden puolustajaksi. Se onkin poliittisen islamin väsymätön vihollinen ja kemalistisen kansallismielinen. Sen 6 Kadro-liike syntyi 1930-luvun alussa samannimisen lehden ympärille. Sen tärkeimmät ajattelijat olivat vasemmistolaisia, jotka pyrkivät muokkaamaan kemalismista selkeän ideologian. 9

nykyinen levikki jää alle 60 000 7 ja se sijoittuu sillä vasta 16. tilalle Turkin sanomalehtien vertailussa (BYEGM 2005). Sen nykyisistä kolumnisteista arvostetuin ja luetuin lienee Oral Çalışlar. Milliyet perustettiin vuonna 1950 kokeneen toimittajan, Ali Naci Karacanin toimesta. Alkuvaiheessaan sen onnistui houkutella toimitukseensa jo kannuksensa ansainneita kirjoittajia. Vuonna 1954 Milliyetin toimituspäälliköksi tuli Abdi İpekçi, ja 1960-luvulla siihen kirjoittivat mm. sellaiset nimet kuin Bülent Ecevit, İsmail Cem ja Talât Halman. Lehti kasvoi hyvää vauhtia ja se elikin noihin aikoihin parhaita vuosiaan levikin ollessa 1965 noin 260 000 (Topuz 2005: 210). 1970-luvun väkivaltaisuudet koettelivat myös Milliyetiä, kun sen toimituspäällikkö ja yksi Turkin arvostetuimmista toimittajista, Abdi İpekçi murhattiin helmikuussa 1979. Lehteä tuolloin johtanut perustaja Ali Naci Karacanin poika Ercüment Karacan päätti murhan jälkeen myydä lehtensä. Sen ennakoitiin joutuvan Turkin rikkaimman perheen Koçin haltuun, mutta toisin kävi. Lehden uudeksi omistajaksi tuli liikemies Aydın Doğan, jonka tulevan mediaimperiumin ensimmäinen askel oli Milliyet-lehden hankinta 1980. Doğanin mediaryhmään kuuluvat nykyään Milliyetin lisäksi mm. Turkin kaksi suurinta sanomalehteä (Posta, Hürriyet) sekä televisiokanavat CNN Türk ja Kanal D. (Topuz 2005: 335; BYEGM 2005.) 1980-luvusta tulikin Milliyetille yllättävän hyvä ja se jatkoi kasvuaan. Uusien kirjoittajien joukossa oli mm. Mehmet Ali Birand, ja 1990-luvulla Milliyetiin kirjoitti hetken aikaa myös Cumhuriyetissa uransa luonut Uğur Mumcu. Nykyään Milliyetiin kirjoittavat mm. Taha Akyol, Derya Sazak ja aiemmin Cumhuriyetissa vaikuttanut Hasan Cemal. Milliyetin linjaa voidaan sanoa liberaaliksi. Doğan-ryhmä itse kuvailee lehteä hyvään lehtimieskäytäntöön pohjaavaksi ja luotettavaksi uutislehdeksi. Tällä hetkellä Milliyet on Turkin viidenneksi myydyin sanomalehti vajaan 300 000 levikillään (BYEGM 2005). Zaman on verrattain uusi tulokas Turkin lehdistökentällä. Se perustettiin 1986 ja alusta alkaen siihen ovat kirjoittaneet mm. Ali Bulaç ja Fehmi Koru. Se on kuitenkin nuoresta iästään huolimatta kasvanut kovaa vauhtia ja levikillä (yli 500 000) mitattuna se on jo Turkin kolmanneksi suurin sanomalehti (BYEGM 2005). Zaman ei ole osa suuria mediataloja, mutta sillä voidaan nähdä olevan, ainakin ideologinen, yhteys televisiokanava 7 On kuitenkin syytä muistaa, että levikki ei kerro kaikkea lehden lukijakunnan määrästä. Turkissa onkin yleistä, että sanomalehtiä luetaan työpaikalla, kahviloissa ja muilla julkisilla paikoilla. 10

Samanyoluun. Zaman kuuluu Fetullah Gülenin ympärille muodostuneeseen modernistiseen ja hieman nationalistiseen islamilaiseen liikkeeseen. Gülenin johtama liike pyrkii tavoitteisiinsa "älyllisen ja henkisen valaistumisen kautta" (Yavuz & Esposito 2003: xxix), mikä näkyy ryhmän panostuksessa koulutukseen. Tiedonvälitys voidaankin nähdä osana koulutusta ja siten sillä on merkittävä rooli güleniläisen maailmankuvan levittäjänä. Valitsemani kolme sanomalehteä edustavat mielestäni melko kattavasti turkkilaisen yhteiskunnan eri suuntauksia. Cumhuriyet on sosiaalidemokraattinen kemalistisen, maallisen Turkin pää-äänenkannattaja, Milliyet liberaali ja asiapitoinen ja Zaman modernistisen sunnilaisen liikkeen lippulaiva. Merkittävistä ryhmistä pois ovat jääneet vain yksipuoluehallituksen muodostaneen AKP:n Yeni Şafak -lehti, oikeiston äänitorvet ja ns. keltainen lehdistö. Kirjoittelu lehdissä Julkaistujen artikkelien lukumäärä jakautuu melko tasaisesti kuten liitteestä 1 voi havaita. Zamanin pienemmän luvun selittää lyhyempi tarkastelukausi, mutta on hyvä huomioida, että kyseinen kausi kattoi kuitenkin tärkeän vuosittaisen Hacı Bektaş Veli -festivaalin ajan. Edellä mainittu festivaali olikin suurin yksittäinen uutinen kaikissa lehdissä (Cumhuriyet 10 kpl, Zaman 5 kpl) lukuunottamatta Milliyetin moniosaista ja laajaa Kentleşen Alevilik (Kaupungistuva alevilaisuus) -sarjaa. Milliyetissäkin sarjan ulkopuolelle jääneistä uutisista (yhteensä 4 kpl) puolet käsitteli festivaalia. Hacı Bektaş Veli -festivaali on 1980-luvun lopulta lähtien muuttunut yhä enemmän kaiken kansan ja poliitikkojen kiinnostuksen kohteeksi. Merkittävää onkin, että poliittisten puheiden pitäminen ei ole enää sallittua festivaalin päätapahtumassa, minkä vuoksi mm. pääoppositiopuolue CHP:n puheenjohtaja boikotoi tämänvuotista festivaalia (esim. Milliyet 17.8.2005). Suuri osa festivaalia kuvaavista uutisista keskittyy raportoimaan vieraista, pidetyistä puheista, mahdollisista mielenilmauksista jne. Toisin sanoen tapahtuman eiuskonnollinen ohjelma vie voiton sen taustojen ja mahdollisen uskonnollisen merkityksen sijaan. Tänä vuonna oma uutisensa oli myös festivaalin poikkeuksellinen kesto; kuusi päivää normaalin kolmen sijaan (Zaman 6.8.2005). Lehtien linjaeroja näkyi jo tämän festivaalin uutisoinnissa. Milliyet oli neutraali 11

sivustakatsoja, kun Cumhuriyetin toimitus oli myös osallistujana. Cumhuriyetin toimittajan osallistuminen järjestettyihin paneelikeskusteluihin myös uutisoitiin (Cumhuriyet 16.8.2005a). Zaman puolestaan löysi oman linjansa uutisoimalla Diyanetia lähellä olevan alevijärjestön Ehl-i Beytin Istanbulissa samaan aikaan järjestämästä Hacı Bektaş Veli -juhlasta (13.8.2005; 17.8.2005a). Milliyetissä julkaistu laaja Kentleşen Alevilik -sarja muodostaa suurimman poikkeuksen lehtien uutisoinnissa: sen mittakaava oli erittäin suuri (viisi osaa ja aina vähintään koko sivun verran) ja sen tarkoitus vaikutti olevan yleisön informoiminen. Niinpä kaupungistuvien alevien ajatusmaailmaa ja järjestäytymistä käsittelevä kokonaisuus onnistui välttämään sensaatiohakuisuuden. Se perustui akateemiseen, Orta Doğu Teknik Üniversitesin sosiologian laitoksella ohjattuun tutkimukseen. Vain kaksi siinä julkaistua pientä haastattelua mahtuivat muihin listaamiini aihealueisiin, lopun ollessa tutkivaa ja taustoittavaa journalismia. Parhaiten lehtien linjat ja mahdolliset erot tulevat kuitenkin esiin normaalissa uutisoinnissa. Suuri tapahtuma, joka vetää paikalle maan johtavia henkilöitä ylittää takuuvarmasti uutiskynnyksen, mutta miten käy pienempien asioiden? Olen jaotellut uutisia sen mukaan, mitä järjestöä ne ovat koskeneet: joko uutinen on käsitellyt kyseistä ryhmää tai tuonut selkeästi esiin sen mielipiteen jostain asiasta. Jako kolmeen perustuu puolestaan siihen, mikä on kyseisten ryhmien linja eri asioihin. Näitä jaottelun perusteena käytettyjä tekijöitä ovat olleet suhtautuminen alevilaisuuteen osana islamia sekä suhtautuminen Diyanetiin ja uskonnonopetukseen. Uutisoinnin perusteella Ehl-i Beyt on hyvin lähellä Diyanetia ja siten ilmeisesti myös ortodoksista islamia. Uutisointi paljastaa tämän linjan sekä hyvät suhteet sunnilaisen islamin edustajiin (Zaman 13.8.2005; Zaman 17.8.2005a). Cem-säätiö on löydetyistä kolmesta ryhmästä keskitien kulkija. Se tunnustaa aleviuden olevan osa islamia, mutta kuitenkin erillinen ryhmä sunnimuslimeista ja haluaa itselleen tasa-arvoisen aseman, oman uskonnonopetuksen sekä edustuksen Diyanetissa (Milliyet 20.6.2005; Cumhuriyet 21.9.2005; Zaman 7.10.2005). Toista ääripäätä edustaa sitten kolmas ryhmä, joka vaatii Diyanetin ja pakollisen uskonnonopetuksen lakkauttamista sekä kiistää alevilaisuuden olevan osa islamia (Radikal 10.3.2005; Cumhuriyet 30.3.2005; Cumhuriyet 19.9.2005). Kaikkein selkeimmin näistä ryhmistä erottuu uutisoinnin perusteella Ehl-i Beyt, 12

joka on päässyt vain Zamanin sivuille (neljä kertaa). Zaman oli myös ainoana tarkastelluista lehdistä Ehl-i Beytin järjestämässä "varjo Hacı Bektaş Veli -juhlassa" Istanbulissa. Ehl-i Beytin omista Hacı Bektaş Veli -juhlista kertova uutinen on samalla järjestön hyökkäys Alevi-Bektaşi -federaatiota ja Pir Sultan Abdal -yhdistyksiä vastaan, joita Ehl-i Beytin johtaja kutsuu provokaattoreiksi. Uutisessa Ehl-i Beytin johtaja ilmoittaa tukevansa AKP:n hallitusta ja että heidän ryhmänsä edustavaa islamia. (Zaman 13.8.2005.) Cem-säätiö on ylittänyt uutiskynnyksen kaikissa kolmessa lehdessä (Cumhuriyet 4, Milliyet 3, Zaman 2). Kaikkein yleisin Cem-säätiötä koskeva uutinen on liittynyt heidän vaatimukseensa saada tasavertainen asema muiden muslimien kanssa, mutta omana ryhmänään, ja tähän vaatimukseen liittyvä oikeudenkäynti (kuusi uutista). Toinen toistunut teema keskittyi toistamaan Cem-säätiön kantaa, että alevit ovat muslimeita. Vaikka näitä uutisia oli kaikissa lehdissä, on mielenkiintoista ottaa tarkempaan käsittelyyn Zamanin kaksi Cem-säätiötä koskevaa uutista. Zamanin uutisista ensimmäinen koskee Cem-säätiön valtiota vastaan avaamaa kannetta (Zaman 24.9.2005). Uutisen yhteydessä lehti tuo vahvasti esiin Alevi-Bektaşi federaation eriävän kannan asiaan, joka on se, ettei Diyanetilta pitäisi hakea tasavertaista asemaa oikeusteitse, koska maallisessa valtiossa ei saisi lainkaan olla Diyanetin kaltaista virastoa. Toinen uutinen koskee Cem-säätiön Euroopan edustajan lausuntoa, jossa arvostellaan niitä, jotka kiistävät alevilaisuuden olevan osa islamia (Zaman 7.10.2005). Hän myös vihjaa tällaisten ihmisten olevan epäisänmaallisia ja pyrkivän saamaan oman valtionsa irti Turkista. Uutisessa tuodaan selvästi esiin, että kritiikki on kohdistettu Alevi- Bektaşi federaatioon ja Euroopan aleviyhdistysten liittoon. Edellä mainitun uutisen tavoin myös tässä tuodaan esille toisen osapuolen, Euroopan aleviyhdistysten liiton johtajan eriävä kanta, jossa hän vakuuttaa isänmaallisuuttaan. Milliyetin ja Cumhuriyetin uutisoinnissa samanlaista vastakkainasettelua ei ole. Ne ovat keskittyneet asioiden, kuten vaatimusten tai oikeustapausten alkamisen, uutisointiin. Kilpailun julkaistujen uutisten määrässä vie Alevi-Bektaşi -federaation johtajan Atilla Erdenin johtama koalitio 12 uutisellaan (Cumhuriyet 4, Milliyet 1, Zaman 4, muut 3). Erdenin ryhmää koskeva uutisointi keskittyi pääosin kolmeen aiheeseen, joista yleisin (kolme kertaa) koski järjestöjen kampanjaa pakollista uskonnonopetusta vastaan. Kahdesti järjestöt toivat esiin närkästyksensä Diyanetin aleveista esittämää kantaa vastaan. 13

Samoin kahdesti tuotiin esiin laajemmin ryhmien mielipiteitä pakollisen uskonnonopetuksen ja valtion kannan vastustuksesta siihen, ettei alevilaisuus ole osa islamia. Mielenkiintoista on, ettei Milliyetin ainoa tätä ryhmää sivuava uutinen sopinut näihin kolmeen suosituimpaan kategoriaan, vaan se käsitteli alevien suhdetta ateismiin ja Pir Sultan Abdal -yhdistysten johtajan mielipidettä tähän (Milliyet 5.7.2005 -Aşağılanmaktansa ateistim diyorlar). Kaikkein eniten huomiota herättää kuitenkin taas Zamanin linja. Neljästä julkaistusta uutisesta kaksi käsiteltiin jo Cem-säätiötä koskevan uutisoinnin kohdalla, ja kolmas Ehl-i Beytin yhteydessä. Kahdessa ensin mainitussa uutisessa pyrittiin siis tuomaan esiin Cem-säätiön ja ns. kolmannen ryhmän välinen vastakkainasettelu, kun taas kolmas oli Ehl-i Beytin hyökkäys Alevi-Bektaşi -federaatiota ja Pir Sultan Abdal -yhdistyksiä vastaan. Neljäs uutinen käsittelee alevien reaktioita päivää aiemmin Zamanissa julkaistuun uutiseen (Zaman 13.9.2005). Kyseinen uutinen koski Türk Solu -lehdessä julkaistua rasistista artikkelia, jossa alevien sanottiin auttavan kurdinationalisteja. Euroopan aleviyhdistysten liiton johtaja sai tuomita Türk Solun artikkelin Ehl-i Beytin rinnalla. Diyanetin tai valtion kantaa koskevia uutisia oli kaikkiaan neljä, joista puolet uutisoi puhtaasti valtion edustajan/diyanetin kannanottoa alevien asemasta, ja toinen puoli oli ottanut uutisen yhteyteen alevien kannan asiaan. Huomioitavaa, että molemmissa tapauksissa alevien kannan Diyanetin lausuntoon esitti Alevi-Bektaşi -federaation sekä Pir Sultan Abdal -yhdistysten edustajat (Radikal 1.5.2005; Cumhuriyet 19.9.2005). Kategoriaan muut päätyi vain kaksi uutista. Näistä Cumhuriyetissa julkaistu kertoi kansanedustaja Ali Rıza Gülçiçekin vaatimuksesta saada aleveille todellinen uskonnonvapaus (Cumhuriyet 17.5.2005). Jälleen kerran huomion veti kuitenkin Zaman, jonka uutinen äärinationalistisen vasemmiston Türk Solu -lehdessä julkaistusta artikkelista oli hieman omituinen - varsinkin kun se ei ota uutisessa kantaa alkuperäiseen artikkeliin vaan tyytyy toistamaan siinä mainittuja rasistisia väitteitä (Zaman 12.9.2005). Yhteenveto Mitä voimme sitten sanoa valittujen lehtien linjoista ja suhteesta aleveihin tämän analyysin perusteella? Kuten arvata saattoi, jokaisella kolmella lehdellä on selkeästi oma linjansa, joka myös näkyy uutisoinnissa. 14

Aloitetaan Cumhuriyetista, joka on lehdistä vanhin ja ideologisesti kemalistinen ja keskustasta vasemmalla. Aleveja on yleensä pidetty kemalistisen maallisuuden tukijoina, minkä lisäksi heidät on yhdistetty vasemmistolaiseen liikkeeseen. Ei olekaan yllättävää, että Cumhuriyet julkaisi laajahkosti aleveihin liittyviä uutisia ja toi hyvin esille heidän näkökantansa. Toisaalta AKP:tä lähellä oleva ja alevilaisuuden läheistä suhdetta ortodoksiseen islamiin vaaliva Ehl-i Beyt ei päässyt lehden sivuille. Se, missä Cumhuriyet erottui selkeimmin, oli lehden toimituksen konkreettinen osallistuminen alevien itsensä tapahtumaan ja asian uutisoiminen (Cumhuriyet 16.8.2005a). Tämä antaakin kuvan, jossa alevit koetaan osaksi Cumhuriyetin edustamaa Turkkia (tai hieman toisin sanoen: Cumhuriyet on myös osa alevien maailmaa). Cumhuriyetin sivuilla alevit ovat yhteiskunnallisesti aktiiveja. He kyseenalaistavat valtion suhteen sunni-islamiin ja toisinpäin. Milliyet asettuu kirjoittelunsa puolesta odotetusti spektrin keskivaiheille. Koska lehti on liberaali eikä asetu selkeästi minkään puolueen tai poliittisen ideologian taakse (ainakaan tässä poliittisessa tilanteessa), se voi olla ulkopuolinen tarkkailija, jonka ei tarvitse ajaa minkään ryhmän asiaa. Cumhuriyetin tavoin Ehl-i Beyt loistaa poissaolollaan Milliyetin sivuilla. Sitä vastoin tilaa on saanut mm. Cem-säätiön vaatimukset tasavertaisista oikeuksista muihin muslimeihin nähden (Milliyet 20.6.2005). Milliyetin erikoisuus vertailussa oli tiivis viikon aikana julkaistu reportaasisarja kaupunkilaistuvasta alevilaisuudesta. Juttusarjan tieteellinen ote pitää lehden linjan neutraalina, ja tarjoaa samalla varsin hyvän tietopaketin aiheesta. Juttusarjan yhteydessä puheenvuoro on tarjottu sekä Cem-säätiön että Pir Sultan Abdal -yhdistysten edustajille. Puheenvuorot olivat kuitenkin sidoksissa tutkimuksen tuloksiin eivätkä puhtaita yhteiskunnallisia kannanottoja. Milliyetin suhde alevilaisuuteen onkin neutraali. Toisaalta laaja juttusarja voi merkitä sitä, että lehden toimituksen mielestä yhteiskunta tarvitsee yhä tietoa aleveista ja heidän tilanteensa kehityksestä. Zaman edusti sitten spektrin toista päätä. Tämän seikan taustalla saattaa olla lehden oma ideologinen tausta sunnilaisessa uskonnollisessa liikkeessä. Jos heidän ideologiansa pohjaa ortodoksisen islamin ja turkkilaisen identiteetin yhdistämisessä, alevilaisuus saattaa näyttäytyä kilpailevana ideologiana. Monet alevithan kieltävät olevansa osa sunni-islamia ja jotkut jopa islamia ylipäätään. Lisäksi, kun alevilaisuus on leimallisesti turkkilainen 15

ilmiö (Turkin kurdit mukaan lukien), se voi näyttäytyä kilpailijana juuri samoilla alueilla kuin güleniläisyys. Zaman onkin uutisoinnissaan tuonut pinnalle järjestön, Ehl-i Beyt, jota muut eivät ole sivuilleen ottaneet. Ehl-i Beytin näkemys alevilaisuudesta on muita sovittelevampi ja korostaa heidän kuulumistaan islamilaiseen yhteisöön muiden Turkin muslimien kanssa. Muut alevijärjestöt saavat kyllä palstatilaa, mutta kovin usein kontekstissa, jossa ne ovat vastakkain toistensa kanssa. Muista järjestöistä voikin saada riitaisan kuvan ja toisaalta sivusta seuraaja voi hämmentyä, kun edes alevien edustajat itse eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mikä heidän uskontonsa on. Ehl-i Beyt näyttäytyykin tässä yhtenäiseltä, mukavalta ja halukkaalta yhteistyökumppanilta sunnimuslimien edustajille. Zamanin penseyttä muita aleveja kohtaan voi kuitenkin hieman ihmetellä. Alevilaisuus tuskin kilpailee güleniläisen liikkeen kanssa, koska se ei tee käännytystyötä - aleviksi synnytään. Alevilaisuus on myös jakaantunut moniin järjestöihin, joten heille ei ole syntynyt omaa vahvaa liikettään, jolla olisi omia yksityiskouluja, yritysryppäitä tai valtakunnallisia lehtiä kuten Zaman tai AKP:tä tukeva Yeni Şafak. Lehtikirjoittelun perusteella voin todeta, että alevien ongelmat ovat todellisia. Heitä leimaa identiteettikriisi, joka juontaa juurensa uskonnon synkretistisyyteen ja toisaalta liikkeen hajanaisuuteen. Toisaalta sillä ei ole selkeitä puolestapuhujia. Vaikka Cumhuriyetia voisi pitää jollain tavalla ymmärtäväisenä alevien asialle, niin maallisuuden puolustajana se tuskin lähtee tukemaan esim. alevien oman uskonnonopetuksen luomista. Alevit ovatkin jääneet valtiojohtoisen sunnimuslimiyhteisön armoille. Vaikuttaa siltä, että alevien tulisi ensin voida kokoontua yhteen sopiakseen yhteisistä minimitavoitteistaan, ettei liike hajottaisi voimiaan vastakkaisiin tempauksiin (vrt. Cem-säätiön pyrkimys oman uskonnonopetuksen saamiseksi ja tavoite saada osuus Diyanetin jakamasta tuesta suhteessa Alevi-Bektaşi -federaation pyrkimykseen päästä eroon pakollisesta uskonnonopetuksesta ja Diyanetista). Vain tällä tavoin sillä voisi olla konkreettiset mahdollisuudet ajaa asiaansa, johon turkkilaisesta yhteiskunnasta pitäisi kyllä löytyä riittävästi tukea - ainakin, jos mittarina pidetään alevien silkkaa lukumäärää. Aleveista on tullut, jos ei nyt kovin yleinen niin normaali uutinen kuitenkin. Aiheen käsittely uutisten lisäksi kolumneissa osoittaa, että aihe on tiedostettu ja se kiinnostaa - ja miksei kiinnostaisi, onhan heitä Turkissa jopa 20 miljoonaa! 16

LIITE 1 Uutisten määrä ja niiden jakautuminen eri aihepiireittäin (yksittäinen uutinen voi kuulua useampaan kategoriaan) Cumhuriyet Milliyet Zaman Muut Yht. Uutiset yhteensä 19 21 11 5 56 Uutiset liittyen Hacı Bektaş Veli -festivaaliin 10 2 3 15 Uutiset liittyen Hacı Bektaş Veli -festivaliin Istanbulissa 2 2 Milliyetin Kentleşen Alevilik -sarjaan liittyvät uutiset 17 17 Ehl-i Beyt -järjestöön liittyvät uutiset 4 4 Cem-säätiöön liittyvät uutiset 4 3 2 9 Euroopan aleviyhdistysten liittoon, Alevi-Bektaşi -federaatioon tai Pir Sultan Abdal -yhdistyksiin liittyvät uutiset 4 1 4 3 12 Diyanetin tai valtion kantaa koskevat uutiset 2 2 4 Taustoittavat/tutkivat artikkelit 1 14 1 16 Muut 1 1 2 17

LÄHDEMATERIAALI: Cumhuriyet 30.3.2005 Zorunlu din dersi kaldırılsın 17.5.2005 Alevilere de 'inanç özgürlüğü' 22.6.2005 Aleviler eşitlik istiyor 16.8.2005a Hoşgörü buluşması 16.8.2005b Aleviler Cumhuriyetin asli unsuru 17.8.2005a Anadolu'da sevgi doruğu 17.8.2005b Siyasetçilerden büyük ilgi 17.8.2005c Hacı Bektaş ile övünç duyuyorum 17.8.2005d Enel hak felsefesine ihtiyaç var 17.8.2005e İncinenler bu kez incitti 22.8.2005 Alevilerden özeleştiri 23.8.2005a Hacı Bektaş Veli aydınlğı 23.8.2005b Cem'e ve panele yoğun ilgi 8.9.2005 Diyanet: Alevilik din veya mezhep değil 19.9.2005 Diyanet Başkanı göre 'Cemevleri ibadethane değil': Alevilerden 'tarikat' tepkisi 21.9.2005 Aleviler cemevleri için yargı yoluna başvuruyor 22.9.2005 'AİHM'ye kadar gideriz' 23.9.2005 Zorunlu Din Dersi Devam Ediyor 7.10.2005 Cem Vakfı'na Ziyaret Milliyet 20.6.2005 2 bin Aleviden hükümete dava 4.7.2005 Kentleşen Alevilik 1: - Kentleştikçe dinsel kimlik zayıflıyor - İslami yükseliş dini düşünceden uzaklaştırıyor - Çocuğundan gerceği saklayan babanın öyküsü 5.7.2005 Kentleşen Alevilik 2: - Kentli Alevilerin yüzde 15'ı ateist! - Ateist olmak aslında bir reaksiyondur - Aşağılanmaktansa ateistim diyorlar 6.7.2005 Kentleşen Alevilik 3: - 'Dedelik kurumu' kentlerde zayıflıyor - Eski güçlerini zamanla yitirdiler 7.7.2005 Kentleşen Alevilik 4: - Çoğunluk 'kendi orucu'nu tutuyor - Önyargı yalnızca gettolarda sürüyor - Alevilik tanımı, dernek üyeliğine göre değişiyor - Kurban kesmek yorumda farklı - Madımak ve Gazi'yle örgütlenme hızlandı 8.7.2005 Kentleşen Alevilik 5: - Çoğunluk, Diyanet'te reform talep ediyor - CHP'den yaşlılar vazgeçmiyor gençler ise gittikçe uzaklaşıyor - Atatürkçülüğe bağlı olanlar yüzde 73.5 - Katolik kilisesinde Protestan bölümü kurulmaz 16.8.2005 Hacıbektaş'ta 3 ayrı çadırkent 18

17.8.2005 Hacıbektaş'ta gergin saatler 22.9.2005 Aleviler'den 2 bin dava Zaman 6.8.2005 Hacıbektaş törenlerini bu yıl 6 gün sürecek 13.8.2005 Fermani Altun: Bazı Alevi grupları bizi tahrik etmeye çalışıyor 16.8.2005 Hacı Bektaş'ı anma törenlerini siyaset arenasına çevirmeyin 17.8.2005a 'Aleviliği İslam dışı gösteren kuruluşlar bu yıl iflas etti 17.8.2005b 'Cemevi ibadethane değil, kültür merkezi' 12.9.2005 Türk Solu hem Kürtleri hem de Alevileri hedef gösterdi 13.9.2005 Alevilerden tepki: Türk Solu zihniyeti Hitler faşizmini hatırlattı 24.9.2005 Cem Vakfı'nın Başbakanlık'a açtığı dava Alevileri böldü 28.9.2005 İslam'ı reddeden Alevi olamaz 1.10.2005 Alevilik Sünnîliğin zıddı değil 2.10.2005 'Allah, Muhammad, Ali diyen herkes Müslüman'dır' Muut? Directorate to publish Alawite books(turkish Daily News) 10.3.2005 AKP, Alevi kültürünü yok etmek istiyor (Radikal) 25.4.2005 Atilla Erden 'We are under pressure' (The New Anatolian) 1.5.2005 Cemevi sosyal tesismiş (Radikal) 12.7.2005 Long-standing problem: Alevis in Turkey (The New Anatolian) KIRJALLISUUTTA: Basın-Yayın ve Enformasyon Genel Müdürlüğü (BYEGM) (2005). Turkish Press 2005. http://www.byegm.gov.tr/references/turkishpress2005.htm (27.10.2005). van Bruinessen, Martin (1996). Kurds, Turks and the Alevi Revival in Turkey. http://www.let.uu.nl/%7emartin.vanbruinessen/personal/publications/alevi_revival.htm (4.5.2005). van Bruinessen, Martin (1997). "Aslını inkar eden haramzadedir!" The Debate on the Ethnic Identity of the Kurdish Alevis. http://www.let.uu.nl/%7emartin.vanbruinessen/personal/publications/alevikurds.htm (9.11.2005). Çamuroğlu, Reha 1998. 'Alevi Revivalism in Turkey'. Teoksessa Olsson, T., Özdalga, E. & C. Raudvere (toim.), Alevi Identity. Cultural, Religious and Social Perspectives. Istanbul: Swedish Research Institute in Istanbul, 79-84. Karimova, Nigar & Edward Deverell (2001). Minorities in Turkey. Occasional Papers 19. Utrikespolitiska Institutet: Stockholm. Karlsson, Ingmar (2005). Korset och halvmonen. Wahlströnd & Widstrand: Falun. Poyraz, Bedriye (2005). The Turkish State and Alevis: Changing Parameters of an Uneasy 19

Relationship. Julkaisematon artikkeli. Shankland, David (2003). The Alevis in Turkey. The emergence of a secular Islamic tradition. RoutledgeCurzon: London & New York. Şimşek, Sefa 2004. 'New Social Movements in Turkey since 1980'. Turkish Studies. No. 2: 111-139. Topuz, Hıfzı (2003). II Mahmut'tan Holdinglere. Türk Basın Tarihi. Remzi Kitabevi: Istanbul. Yavuz, M. Hakan & John L. Esposito (2003). 'Introduction. Islam in Turkey: Retreat from the Secular Path?' Teoksessa Yavuz, M. Hakan & John L. Esposito (toim.). Turkish Islam and the Secular State. The Gülen Movement. Syracuse University Press: Syracuse, xiiixxxiii. INTERNET: Doğan Holding: http://www.doganholding.com.tr/sektor/medya.asp (27.10.2005). 20