Juha Larikka RAKKAUDEN HIIDENKIRNU. runoja

Juha Larikka RAKKAUDEN HIIDENKIRNU runoja

prologi: me olimme toistemme talo

Kuka haluaisi herätä sellaisena aamuna unesta joka on viimeinen Onnellinen laiskuus heristelee sormiaan kuin ikääntynyt villakoiran kasvattaja Hänen sielunsa on sukkien sukua valmiiksi alistettu ahtaaseen, haisevaan yksinäisyyteen Kuka haluaisi pukea sellaisena aamuna kun on matkalaukkunsa jo pakannut

Ristinmerkin jälkeinen mielihyvä ja sitä seuraavien suudelmien muisto pajujen ja palaneiden kynttilöiden sikiöt Ne ovat nähneet jonkin jotain Käperryn tähän turvapaikkaan ymmärrän vihdoin kärsivällisen peilin, paperin puhettani mittaavat laitteet meren taivaan Sanani ei koskaan maailman hedelmöittynyt sieluni kohtasi syksyn maanpovi suuteli tuulta

Kohtaammeko alkueläinten historian peiton alla ensimmäisellä aterialla kuunvalossa rakkauden syntymän jälkeen haljenneessa pimeydessä neulojen lävistämän sydämen luona puhaltamassa verta pois tuulesta joka pitää meidät liikkeessä toisiamme vasten kohtaammeko murskatulla portilla josta tulimme käsi kädessä suudelman toivossa

Ensin on rakkauden pelko Pelko rakkauteen Sitten on rakkauden tunteminen Pelko tuntemiseen Ja kun on varmuus että rakastaa On menettämisen pelko Lopulta on Rakkauden Helvetti jossa pelkää omistavansa Ei pelkää menettää koska on täysin varma Ja alkaa vain Rakastaa Rakastaa ainutkertaisesti

Vallitseva järjestys tukee sanoilla ja me kirjoitamme runoja kun pitäisi keskustella kuutamoilloista, enkeleistä kalastamisesta, nälästä, nautinnosta Lehtivihreä on hienonhieno vallitsevassa luonnossa järjestys on sanomaton Puut kuuntelevat luultavasti mitä puolukoilla, mustikoilla ja sienillä on asiaa Karhu, hirvi, kettu ja jänis saavat täyden tyydytyksen kun keittiössä ei ole tiskaamattomia astioita siis: luonnollisesti hyvä olo henki haisee ruoalle ja vallitseva on pysyvää Entä sitten? Mitä tekee kärpänen? Nauttii kaikesta kastematojen kuunnellessa sateen rumputulta Peruna kasvaa yksin metsässä salaatinlehdellä on ylikypsä vadelma ja etanat ovat kiinnittyneet nokkosiin Onko se jokin enne? Ja me kirjoitamme runoja olemassa olevilla sanoilla

Kaupungintuhka on minussa kiinni kuin sormet joilla tavoittelen aikaa hidas kuolema ja nopea syntymä kappale alkueläinten historiaa geenivirrassa Sisällään huoneen lämpö ja verenkierto Sisällään Jumalan muinainen sana Kiihtynyt yöperhonen leikkii minulla toisiinsa kiintymättömien taipaleella Meri hiilihuuli kolisuttaa jossain luiden valkoisia ikoneita geenivirrassa Sisällään syksyn kasvava karhunlaulu Sisällään Jumalan muinainen sana Pronssisessa koivurunkojen pilvessä tähti hiljainen kuuntele, minä katselen

Runoilija pistää totuuksia liikkeelle olemalla vaistojensa varassa Paperin ja kynän yhteenkuuluvassa äänekkäässä välimaailmassa. Maailmanpimeässä hän kärttää metaforaa sisältään, sielusta jolla ei ole kuvaa. Rakastunut enkeli on hänen suojanaan samassa ilmastossa. Totuus on levollisena hänessä valon kirkuvassa äänessä. Marraskuun valo puhaltaa hänet lasipatsaaksi lumeen. Hänen lasipäänsä on täynnä menneen syksyn sammalta, hän talvinen terraario, vuodenmuisti. Joku kuljeskelee ulkona hänen maisemansa muistissa. Nukkuva lapsi kehrää näkyjä vanhemmilleen. Uni on kuuntelua, matka solujen tiedotuksiin. Hetken olen näkyvä vapaa ajan tuomia rangaistuksia satelee nikamiin, lihaksiin kuvittelen sen mitä tahdon näkeväni lihani ulkopuolelta se on häkki

Näin paljon rakkauteen kasvoimme ennen pysyvän harhakuvan lopettamista syntyikö kukaan kohtaloon onnellisena vastasyntyneiden lempikukkia ovat poimimattomat syvällä puhtaissa metsissä heidän vapaat mielensä tervehtivät flooraa ja faunaa karhu kertoo unessa faabelin

Juuri sinä olet olemassa minun sielun sydämenkohdussa ja kasvat vimmatusti kohti syksyä, aamuaurinkoa Et omista minua mutta häkellytät läsnäolollasi Miten sen teet? Kaukaa versot minussa valaiset etuoikeutettua hiljaisuuden kristallikehtoa

Hän on saapunut asfaltille sormien välissä tuoretta ruohoa kesänhedelmät ovat taivaalla unisia marjoja vaaleaan silkkiin käärittyjä kuin nainen. Tuntemattoman tanssijan läheisyys kosmisia sisäkuvia kuin groquis, joka muuttuu piirtäjän etsiessä totuutta kultaista leikkausta Silmiensä yläpuolelta.

Entä jos vihreällä niityllä tapetaan ihminen, jota rakastat. Onko se kaksikielinen hiljaisuus. Entä jos ihminen kävelee toisen luo ja suutelee luvattomasti.

Sinun hiljaisuutesi on minulle musta hiljaisuus. Koskemattomuuden maailmassa oranssinen lyhtysi loistaa ja saa minut iloiseksi vaikka mitä tapahtuisi vaikka mitä maailmoja kaatuisi Sinun hiljaisuutesi on minulle hiljaisuus koskematon, koskettava. Missä sydän on koskemattomana missä sielu kaipaa vain vielä yhden kerran nähdä kun hymyilet Sinä synnytät minulle kaakaohiekkaa jossa on rukous puraisen syksyistä omenaa enkä tahdo kaikkea on helpompaa olla vain tässä luonasi Nuku rauhallista unta ja toivoisin että ymmärtäisit joskus mustarastaan laulu on sama kuun kohtu meidät kerran valaisee Kuu ajaa jänistä ja minun on kylmä ilman konjakkia Kuolemattomalla on oma tervavene onnea matkaan nuku rauhallista unta

Kylmän horisontissa käydään keskustelua ihmisenkaltaisen olennon oikeudesta elää Miten kaikki oikein tapahtuu lopussa alusta tiedämme enemmän kuin tarpeeksi eikä loppu ole ongelma vaan miten kaikki oikein tapahtuu Minulle ei ole samantekevää minne veri, luut, liha ja ajatukset joutuvat merenhenkeen? Kylmään paikkaan jonnekin saarelle jossa asustaa enkeleitä Minua on aiemmin tyynnytetty rakastelulla, suudelmilla, rahalla ja maineella sehän on punainen iho se mikä on olemassa alla Haluaisin maistaa ennen kuin kuolen omaa sieluani

Kuutamossa perimmäinen kysymys miten meidät verhoaa kuumien aaltojen loppumaton sykintä kohtu poistaa suudelmiaan maan päällä raskas huuru

LORCAN MUISTOLLE Viznaria, Viznaria! lohdutonta hiekkaa suonissa kylmä luotisuihku Olette murhanneet minut, granaattiomenan Nainen on sitruuna minussa ja olemme veripuun alla kasvaneet Olette murhanneet minut, granaattiomenan Viznaria, Viznaria! Nainen on runoilijan suitsutusastia, lemmenkipeän kalkin ikuinen leposija.

SIELU tuhkaa ja multaa kastemadot nälissään jonnekin johonkin suuntaan sinkoavan sielun on oltava sielun soitin on trumpetti miten muuten enkelit heräisivät kiivaista keskusteluistaan sinistä ja kullanväristä puhetta virtaa kaikkialta sielun suojaksi uudeksi kodiksi

Lapsuuden laiturilla 5 vuotta ikää heittelen pieniä kiviä veteen missä pienet kalat uivat pinnan tuntumassa etteivät eksyisi liian kauas auringonvalosta julma leikkini on ikävää ahvenille ja särjille salakat eivät kiinnostu ne ovat pintavesien ruhtinaita minua etsitään ja huudellaan metsässä en muista miten saavuin venesatamaan laiturille, se on tyhjillään veneistä sukellan kalojen joukkoon kun nimeäni huudetaan taas, peräkkäin usean ihmisen äänellä polskuttelen ja pelottelen suuret hauet jalkaterieni kimpusta olen yksi heistä vesimies helmikuun valonpäivän lapsi olen vanhempieni ja Jumalan yhteinen runo

UNELMAT runoilijan unelmat vangitsevat ruusun unelmat niitä on ja ne ovat kaikki runoilijan aisteihin piilotettuja ja vapautettuja äitiään ja isäänsä syleilevien lasten jälkiä kaikkeuden kilparadalla viinilasillisen jälkeen alkaa kevät taivaassa rähmällään reikiä housuissa pehmeää valoa palavaa paperia sydämeni musta salkku makaan sängyllä kirjoitan runoa sitä ainoaa mitä hetki elämässä merkitsee kynttilänliekki, muotokuvasi yö, yksinäisen luostari heikot hälyäänet yöllä olen raakile rukousnauha kädessä kuljeskelen ja pirskotan pyhää vettä maailmaasi

muuttuminen, nimettömiä tekijöitä silmänräpäyksessä unohtuneita ajatuksia missä on sinun syntymämerkkisi? onko se huoneessasi, peiton alla, unessa? kosketit ja otit minut omaksesi syyllisen lihan jolla ei ole muistia kaikista hallituista muodoista luu alkoi kasvaa runoudeksi lämmitit ja valaisit sopivasti älä suojele minua kun olet poissa minun ääneni ja hiljaisuuteni eivät kestä suuria etäisyyksiä synnyin kaiken keskeneräisyyteen

voimakas merenkohina ihmiskasvoissa kolikot tanssivat ikkunalaseissa suljettua tilaa vasten ne nousevat ja lentävät epäkiitollisessa todellisuudessa tyhjiä pulloja pumppaavat heikot katujen päivystäjät nousevat eilisen lapsen silmistä ja nauravat tähän on aseteltu kaikki taiteilijan ainoat vaatteet kolmen kuukauden päästä näyttely syksynväreissä taiteilija kiittää kaikille ei riitä nimeä fillarit lentävät tiellä sumu ja puut kapeassa putkessa sekoittuvat harmaaseen 25 vuoden kuluttua voidaan puhua niukkailmeisestä mutta ei päämäärättömästä humalasta siveltimen kanssa yksi ruudullinen paita ei pahenna tai vähennä maisemamaalauksen arvoa tekotunteellinen ihmiskasvojen sirkus etsii äänikertoja toisten ihmisten nimettömistä mitä paljastaa tanssija raitiovaunussa mitä on pöydän alla kahvilassa aamuyöllä kaupunki makaa Jumalan käsien varassa joka ajattelee kaikkea

SINÄ AVASIT MINUT sinä avasit minut kuin kuun kohdun korkean ruohikon sylissä musta seisahtunut veri piiloutui minuun ja lakanoihin kesän raskaan huurun harteilla karkotit kaikki menneet elämät purjehtivalla suudelmalla ja avasit minulle muiston, äitiyden kasvavan kikatuksen epävarmassa lihassa

KUNNIA, KASVATUS säkenöivä onnellinen lapsuus läpinäkyvä ongenkoho kelluu ja vajoaa kala syö suupielissä mustikkaa ja oikeasta korvanlehdestä pala poissa kasvatukseni poltinmerkki rikoin kivellä keittiönikkunan pakenin perunakellariin koivuvitsa isäni kädessä saavutti 5 v. korvani ja otti kurituksena näytteen näplään sitä vieläkin silloin tällöin etusormella ja tiedän aina enemmän onnellisesta vauhdikkaasta lapsuudesta

MERI, TAJUNTA tajunta, minä kertojana meri jossain merenrannalla tuulee mielikuvitus tuuli lennättää männynkäpyjä ruskeita rukkasia jotka kohisevat napsuvat tuuli taittaa lokkien siipiä merenrannan lennokkikerho koolla minä jossain merenrannalla tuuli repii hiuksia lahje väpättää kuin ekaluokkalaisen käsi viitatessa meressä on saaria kuin haaksirikkoisille portaita turvaan

MÄNNISTÖNKATU 1 as. 4 mitä varten paljon luettua pitää muistaa passiivisessa muistissa on kokonainen maailma joka ei edes tiedä että se on olemassa siellä kirjoja kuin haluttuja halauksia jos olisin kirjojen sylissä kuin isän sylissä olen peiton alla taskulampunpatteri loppuu Kolumbuksen poikakirja painaa vatsanahkaan unipaidannappi on hopeadollari isä ja äiti puhuvat muutosta Helsinkiin kissa on viety aiemmin lopetettavaksi pikkuveikka mukeltaa valmiiksi maalit syödyssä pinnasängyssä, on hajuakin joukossa juna kolkattaa kivisillan alta Kontiolahteen Nurmen puusepänliike paloi viikko sitten mutta Puijon torni pyörii, ikkunoista vetää höyryveturin savu painuu sisään nukahdan jossain rapisee rotta?

OMA KUOLEMA missä kuolen todennäköisesti vuoteessa kun olen voittanut lotossa tai veikkauksessa, raveissa kun Suomi voittaa jalkapallossa Brasilian tai Hollannin oranssipaitaisena kuolen haisevat villasukat jalassa hampaat pesemättä juuri ostettu bussilippu kukkarossa pankkiautomaatilla palkkapäivänä kalaan menossa tai tulossa saunasta avaamassa kylmää keskiolutpulloa avaamassa, katsomassa televisiota sinä piirrät tai maalaat laitat pyykkejä narulle kuivumaan

AAMUHETKI puhun yksinomaan hänelle peilissä ajan sänkipartaa pepsodent hymyilee virkeästi loppu kohta vaihdan toisen makuiseen jos sinä suostut tai muistat ostaa tai minä ostan kun minä muistan paremmin kahvin sokerin hammastahnan ja fairyn vessapaperin ja viinan viinin sinä olet jauheliha piimä voi ja reissumies ekspertti "tummalle leivälle" tuoretta kahvia ja kipparijuustoa valmiina paloina puhun ylistän yksinomaan aamuvarhaisella kunnioitan rekkakuskeja, sanomalehdenjakajia yöpäivystäjiä ja kadunlakaisijoita vapun jälkeen suljen varovasti oven ja lähden karuselliin sanomalehti repussa hammastahnaa suupielissä

KESÄAIKAAN jatkuvuus väkevänä kesäaikaan tahallaan kulkevat ilman pikkuhousuja ja rintsikoita mikäs siinä ajattelee toiveikas poikamies ukkomies kiroilee tupakan ja tuopin takaa hikisellä terassilla, miettii milloin olisi sopivaa lähteä kotiin autonlaittoon katsastusta varten puita sahaamaan talveksi akkaa kuuntelemaan seuraavaksi lähikauppaan jonottamaan jatkuvuus, säännöllinen arkirytmi puheensävy, tulisi talviaika kellonfosfori loistaisi pimeässä tähdet töihin lähtiessä

MAALAUS ON SÄE maalaus on viimeinen säe runoon jota en ole kirjoittanut kuin Mazeppa hevosenselässä alastomana kuin vastasyntyneen lapsen ensimmäisen äänikerran odotus paperille piirros maalaus on vaate keskeneräisen runon yllä

ELÄMÄ, JANA elämän taikauskoinen jana jatkuu sittenkin järkyttävän painajaisunen ristiriita hymyilyttää kun se kirjoittaa päiväkirjaan laskenko käenkukunnan, tonginko sammakonkutua ja olen kai jonkun veriveli juopuneena lähteellä puhua kuvajaiselleen kuuleeko jänis ja kettu heinäsirkkojen päivälaulun jousiorkesterin miellyttävän kakofonian traktorin mylviessä peltosarkaa kohti elonkorjuun rätiseviä täysikuutulia onko rakkaus pedon filosofiaa? rakkaus on hyrrä liian pienellä ja pyöreällä pöydällä jossa ei ole reunoja g-voimien kokeillessa toistensa rinnuksia kuin näkymättömät sumopainijat

TILIPÄIVÄN SALDO joku puhaltaa Kosmoksessa saippuakuplia uusia maailmankaikkeuksia syntyy joka minuutti jäätiköt sulavat viskilaseissa jääkarhut katoavat pinnan alle ja alkaa hyönteisten kultakausi ihmisen ja nisäkkäiden multakausi tarjoilija viittoo: absintti on loppu sokeripalat ja tulitikut eivät Linnunradalla harjoittelevat materian ja meteorientyöntäjät askelsarjojaan, parsivat kokoon komean kuuron yötaivaalle naapuripöydän julkkis vetää sikarisavua henkeen pyytää laskun ja lasin vettä minä piirrän tämän kaiken ja piilotan reppuuni kuin sotapoika kinkkuvoileivän lomajunassa tänään moni tekee tilistään paperisilppua pongattuun ravintolan roskikseen joku puhuu varovasti matalalla äänellä että kuunneltaisiin

KEVÄÄNMERKKEJÄ hullunkurinen sepelkyyhky kosii kulmakunnan neitoja tuhlailevaan kevätvuoteeseensa peltikatto paukkuu lämmönvaihtelusta HD murahtaa takapihalla kuin karhu huomaan oravan muuttaneen toisen pihan kuuseen kun käki tai räkätti mellastaa oravan ex-sviitissä kamerassa ei ole tietenkään filmiä eikä lastenvaunuissa vauvalle siunaaman rauhaa kevät hakkaa takoo kuvitellun balladin ehkä lapsi kakkaa persilja ja basilika tuoksuvat keittiön ikkunalaudalla

olen sairastanut läpi elämäni rakkauden verenvuototautia pääasiassa itseni vuoksi pääasiassa saadakseni ihoni täydeltä hikeä ja kuulla kyynelten läpi sanoja itsestäni nyt tahdon huutaa apua niin ettei kukaan kuule uida vastavirtaan uida uida sieluni olinpaikkaan omalla tyylillä en kultamitalin toivossa vaan vakaassa uskossa isäni ja äitini lahjoittamien geenien vallassa

sinä olet menossa nukkumaan minä luen sinulle yeatsia saat paremmin unen kun meidän halumme vaikuttaa toisiimme on läsnä kuuntelemalla kirjoittamattomia minä kuulen sinua paremmin

rakkaus on hyrrä joka puhdistaa mielen ajatuksista

hymyile Kaikkivaltias olen sopeutunut tähän pieneen tilaan olen puhdistautunut ennen nukahtamista porttien hakatessa sydämettömiä hampaitaan

kevät sivelen linnunsiivellä hiiltynyttä iltaa vähäisiä sanoja kauneus olemassaolo vedenääni unessa

kaksi ryppyistä kymppiä taskussa juoksen nälkääni pakoon entisen Paasikiven-linjakiven ympäri kaksi ryppyistä kiveä on hiottu valmiiksi vatsahappojen maratonjuoksu pesen käteni saippualla eläinopista huomenna menen ja kerjään hyväntahtoisena tutussa jonossa

huulet, jäänreuna ihosi valkoinen yö kivet lisääntyvät murretun lasin kohinaa olen keväänlapsi

kirjoittaa runo nielaista oman huutonsa kaiku

aamu lävisti minusta valon pani liikkeelle puut pilvet kaikkialla risti verhot valoa virtaa maailmasta jolla on vieras puhuja

mustepullo on todellisuus sisimpään kynä kuin ruusupensas hiussuortuvasi

kun äänilevy loppuu tähdet jäävät soimaan puistojen ylle kostea ja lämmin tuuli ottaa meidät

ainoa keino luoda on halveksia hulluus antaa ilon ja nautinnon sivelet taulusi väreillä tuijotat ikkunaa tuijotat ihmisiä yhden kerrallaan tavoitit etsit vähän kaikkea mikä antaisi lopullisen ja oikeat tunteet soinnun mikä huutaa läpi sodan ihmisessä toisistaan kadonneet eivät epäröi rakastaa elämää joka heillä oli

istun, odotan rahaa joka ei häpeä runoja puhua kosminen säde pommittaa pieniä apinoita jotka kirkuvat banaanipuissa yritän kulkea sulkematta porttia takanani

yksinkertainen hetki kivuton auringonlasku puolukoiden ja kanttarellien aikaan katsot silmiini ja unohdat mitä olet sanomassa kaadut päälleni kuin lämmin uni

nelivärinen mykkäfilmi on sallittua katsoa on sallittua lukea kolme runoa ääneen jackdanielsin armollisessa hirttosilmukassa sinä havaitset sanoissa arpikudokset niin ne nyt hengittävät eikä niissä elä toivo piirrän kynällä merkkejä joita pitkin voi palata helposti syihin ja seurauksiin

eroaminen on todella yhdentekevää jos rakastaa luottaako vain itseensä ja kaiken ylivertaiseen unohtamiseen ajetaan sielunmatka pois suurempaan nautintoon kuljetaan raastuvan kautta

poispyyhkivää lempeää painajaisunta ei ole keksitty tuoretta ihoa kuin omenaa mullantuoksua jääntuoksua sanomalehdentuoksua tuoreen kahvintuoksua suudelman huulien tuoksua valjastettua rakkauden hiidenkirnua

saavut jälleen häpeilemättä verisuonieni maisemaan aikaan hetkeksi menneen syliin missä tätä kirjoitan tulevan hetken tuolla puolen itsenäni vielä

runo on valokuva ajatuksesta kahdenpysyvää rakkaudenpysyvää sen löytäminen on hassua hämärässä silmät kiinni runo teki niskalenkin sinapit kainalossa

alunperin olemme Afrikasta norsunluun ihmemaasta emme pode nälkää janoa nyt olemme Suomesta aavikolta jossa Väinämöinen taikoi kalavaleen jollakin meistä on hengityksessään Marcus Aureliuksen tuhka

siniverinen ruusu hiljaisuuden tuska hiljaisuuden sana sillä enkeli lentää

oi kärpässieni rakkauttasi pidätellen katselet minua kääriytyneenä pohjalle minun pienen muukalaisen tarjoamaa lihaa tuoksuu ammoniakki pirun salmiakki

lumen läpi toi kevättuuli sinut tähän nauru helähti puissa näin punaisen kissan veden äärellä se nuoli tassujaan surisi kuin voimalaitos