1 Tapauskertomus 1: Tohtori P: Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi (kertomus 1 kirjasta Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) Tohtori P oli huomattava muusikko. Hän oli ollut vuosikaudet tunnettu laulaja ja toimi myöhemmin paikallisessa musiikkikoulussa opettajana. Siellä, oppilaisiin liittyen, havaittiin ensi kerran outoja asioita. Joskus oppilas esitteli itsensä eikä tohtori P tunnistanut häntä, tai tarkemmin sanottuna ei tunnistanut hänen kasvojaan. Heti kun oppilas puhkesi puhumaan, tohtori tunnisti hänet äänen perusteella. Tällaiset tapahtumat lisääntyivät aiheuttaen hämmennystä, kummastusta, pelkoa ja joskus hauskuutta. Sillä tohtori P:ltä jäivät yhä useammin näkemättä kasvot mutta sen lisäksi hän näki kasvoja siellä, missä kasvoja ei ollut: kadulla hän saattoi herttaisesti, kuin pahasti likinäköinen, taputtaa palopostien ja pysäköintimittarien nuppeja luullen niitä lasten päiksi; hän saattoi puhutella ystävällisesti huonekalujen koristemuhkuroita ja hämmästyi, kun ne eivät vastanneet. Aluksi nämä kummat erehdykset kuitattiin naurulla, ja tohtori P itse nauroi kaikkein makeimmin. Eikö hänellä ollutkin aina ollut omituinen huumorintaju ja eikö hän ollut taipuvainen zenläisiin paradokseihin ja pilailuun? Hänen musikaaliset kykynsä olivat yhtä säkenöivät kuin ennenkin, hän ei tuntenut itseään sairaaksi hän ei ollut koskaan voinut paremmin, ja erehdykset olivat niin hullunkurisia ja niin nerokkaita - että ne tuskin saattoivat olla vakavia tai kieliä jostakin vakavasta. Ajatus siitä, että jokin oli vialla syntyi vasta kolmisen vuotta myöhemmin, kun hänessä todettiin diabetes. Tohtori P tiesi hyvin, että diabetes saattoi vahingoittaa silmiä, ja hän meni silmälääkärille, joka otti häneltä tarkat esitiedot ja tutki hänen silmänsä huolellisesti. Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa, lääkäri sanoi lopuksi. Mutta teidän aivojenne niissä osissa, jotka huolehtivat näöstä, on jokin häiriö. Ette te minun apuani tarvitse, teidän täytyy mennä neurologin puheille. Ja tämän neuvon ansiosta tohtori P sitten tuli minun luokseni. Tapaamisemme aikana kävi ensi hetkinä selväksi, ettei hänessä näkynyt jälkeäkään älyllisten toimintojen heikentymisestä termin tavanomaisessa merkityksessä. Tohtori P oli erittäin sivistynyt ja charmikas mies, puhui hyvin ja sujuvasti, eikä häneltä puuttunut mielikuvitusta eikä huumorintajua. En osannut aavistaakaan, miksi hänet oli lähetetty meidän klinikallemme. Silti hänessä oli jotakin hieman outoa. Hän oli kääntynyt minuun päin puhuessaan, ja silti jotakin oli vialla sitä oli vaikea määrittää. Hän kääntyi minuun päin korvillaan eikä silmillään, tulin ajatelleeksi. Sen sijaan, että hänen silmänsä olisivat katsoneet, tuijottaneet minua arvioineet minua normaaliin tapaan, ne seisahtuivat äkkiä oudosti minun nenääni, oikeaan korvaani, alas leukaan, ylös oikeaan silmään aivan kuin ne olisivat panneet merkille (jopa tutkineet) näitä yksittäisiä piirteitä mutta eivät nähneet minun koko kasvojani, niitten vaihtuvia ilmeitä, minua kokonaisuutena. En ole varma, tajusinko sen täysin sillä haavaa. Jotakin kiusallisen outoa oli, jotakin uupui normaalista katseen ja ilmeen vuorovaikutuksesta. Hän näki minut, hän tutkiskeli minua ja kuitenkin Mikä tuntuu vaivaavan? kysyin häneltä viimein. Ei minun tietääkseni mikään, hän vastasi hymyillen, mutta ihmiset tuntuvat ajattelevan, että minun silmissäni on jotakin vikaa. Mutta te itse ette huomaa näössänne mitään vikaa? En, en suoranaisesti, mutta joskus erehdyn Kun tutkin hänen refleksejään, sattui ensimmäinen eriskummallinen tapaus. Olin riisunut hänen vasemman kenkänsä ja rapsuttanut hänen jalkapohjaansa avaimella. Sitten ryhdyin ruuvaamaan silmäpeiliäni kokoon ja jätin hänet panemaan kengän omin neuvoin jalkaansa. Hämmästyksekseni hän ei ollutkaan hetken päästä pannut kenkää jalkaan. Voinko auttaa? kysyin. Missä niin? Ja ketä? Auttaa teitä panemaan kengän jalkaan. Aijaa, hän sanoi. Olin unohtanut koko kengän. Hän lisäsi: Kengän? Kengän? Hän näytti neuvottomalta. Teidän kenkänne, minä toistin. Mitä jos laittaisitte sen jalkaan? Hän katsoi edelleen alas vaikkakaan ei kenkäänsä, keskittyi tiukasti, joskin väärään kohteeseen. Lopulta hän kohdisti katseensa jalkaansa. Tuo on minun kenkäni, niinkö?
2 Kuulinko minä väärin? Näkikö hän väärin? Silmäni, hän selitti ja laski käden jalalleen. Tämä on minun kenkäni, eikö niin? Ei, ei ole. Se on teidän jalkanne. Kenkänne on tuossa. Ahaa! Minä kun luulin, että se oli minun jalkani. Autoin häntä pukemaan kengän (jalan) enempien sekaannuksien välttämiseksi. Minä jatkoin tutkimuksiani. Hänen näkönsä oli terävä: hän erotti helposti lattialla olevan neulan, vaikka joskus hän ei huomannut sitä, jos se pantiin hänen vasemmalle puolelleen. Hän näki vallan hyvin, mutta mitä hän näki? Aukaisin National Geographic lehden ja pyysin häntä kuvailemaan siinä olevia kuvia. Hänen vastauksensa olivat perin merkillisiä. Hänen silmänsä hyppäsivät kohteesta toiseen löytäen pikkuisia yksityiskohtia, yksittäisiä osia aivan samalla lailla kuin hänen katsoessaan minun kasvojani. Silmäänpistävä kirkkaus, väri, muoto kiinnitti hänen huomionsa ja sai hänet kommentoimaan jotakin mutta kertaakaan hän ei hahmottanut kaikkea. Häneltä jäi kokonaisuus näkemättä, hän näki vain yksityiskohdat, jotka hän erotti kuin valotäplät tutkataululta. Hän ei päässyt minkäänlaiseen yhteyteen kuvan kokonaisuuden kanssa ei katsonut sitä niin sanoakseni kasvoista kasvoihin. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä maisemasta tai näkymästä. Näytin hänelle lehden kantta, Saharan hiekkadyynien rikkumatonta laveutta. Mitä te tässä näette? kysyin. Näen joen, hän sanoi. Ja pienen täysihoitolan, jonka terassi on veden päällä. Ihmisiä ruokailee terassilla. Näen siellä täällä värikkäitä päivänvarjoja. Hän katsoi, jos sitä katsomiseksi voi sanoa, ohi kansikuvan, suoraan ilmaan, ja kyhäsi olemattomia yksityiskohtia, aivan kuin osien puuttuminen itse kuvasta olisi pakottanut hänet kuvittelemaan joen ja terassin ja värikkäät päivänvarjot. Näytin varmaan tyrmistyneeltä, mutta hän ilmeisesti arveli suoriutuneensa hyvin. Hänen kasvoillaan näkyi hymynkare. Hän tuntui myös päättelevän, että tutkimus oli ohi, ja alkoi tähyillä hattuaan. Hän ojensi kätensä ja tarttui vaimonsa päähän ja koetti nostaa sitä pannakseen sen omaan päähänsä. Hän oli nähtävästi luullut vaimoaan hatuksi! Hänen vaimonsa oli sen näköinen kuin olisi tottunut tällaiseen. Asunnon seinillä oli valokuvia hänen perheestään, kollegoistaan, hänestä itsestään. Keräsin niitä kasan, ja ojensin ne hänelle hieman pahoin aavistuksin. Ylipäätään ottaen hän ei tunnistanut ketään: ei perhettään, ei kollegojaan, ei oppilaitaan, ei itseään. Einsteinin kuvan hän tunsi koska erotti tutut hiukset ja viikset. Nyt otin ruusun ja ojensin sen hänelle. Hän otti sen niin kuin kasvitieteilijä tai muoto-opin tutkija, jolle annetaan näyte, ei niin kuin ihminen, jolle annetaan kukka. Kuutisen tuumaa pitkä, hän kommentoi. Kokoon kiertynyt punainen muoto ja siinä suora vihreä lisäke. Niin, sanoin kannustavasti. Ja mikä se mahtaisi olla, tohtori P? Vaikea sanoa. Hän näytti neuvottomalta. Siltä puuttuu geometristen kappaleitten yksinkertainen symmetria, vaikka sillä saattaakin olla oma korkeampi symmetriansa Minusta tuntuu, että tämä voisi olla kukinto tai kukkanen. Voisi olla? minä kysyin. Voisi olla, hän vahvisti. Haistakaa sitä, kehotin, ja hän näytti jälleen vähän neuvottomalta, aivan kuin olisi pyytänyt häntä haistamaan korkeampaa symmetriaa. Mutta hän myöntyi kohteliaasti ja kohotti kukan nenälleen. Siinä samassa hän heräsi. Kaunis! hän huudahti. Varhainen ruusu. Mikä taivaallinen tuoksu!
3 Tapauskertomus 2: Kadotettu merimies (kertomus 2 kirjasta Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) On alettava menettää muistiaan, vaikkapa vain pätkittäin, jotta tajuaa, että juuri muisti tekee elämästä elämän. Elämä ilman muistia ei ole mikään elämä Muisti on meidän koossapitävä voimamme, järkemme, tunteemme, jopa toimintamme. Ilman sitä emme ole mitään (Voin vain odottaa lopullista muistinmenetystä, sitä, joka voi pyyhkiä pois kokonaisen elämän, kuten äidilleni kävi..) Luis Buñuel Tämä liikuttava ja pelottava ote Buñuelin äskettäin ilmestyneistä muistelmista herättää perustavaa laatua olevia kysymyksiä kliinisiä, käytännöllisiä, eksistentiaalisia, filosofisia: millainen elämä (jos minkäänlainen), millainen maailma, millainen minä voi olla jäljellä sellaisella ihmisellä, joka on kadottanut enimmän muistinsa ja sen myötä menneisyytensä ja hänet ajassa kiinni pitävän köytensä. Se toi minun mieleeni oitis erään potilaani, johon nämä kysymykset tarkalleen sopivat: viehättävän, älykkään, muistittoman Jimmy G:n, joka otettiin meidän New Yorkin lähistöllä sijaitsevaan vanhainkotiimme alkuvuodesta 1975. Arvoituksellisessa saatekirjelmässä sanottiin: Avuton, dementti, sekava, - ajan ja paikan taju kadonnut. Jimmy oli komea mies. Hänellä oli kihara harmaa hiuspehko, hän oli terve, miellyttävän näköinen, neljäkymmentäyhdeksänvuotias. Hän oli iloinen, ystävällinen ja sydämellinen. Heipä hei, tohtori! hän sanoi. Kaunis aamu! Tällekö tuolille minä istun? Hän oli leppoisa kaveri, hyvin aulis puhumaan ja vastaamaan mihin tahansa, mitä häneltä kysyin. Hän kertoi minulle nimensä ja syntymäaikansa ja nimesi sen connecticutilaisen pikkukaupungin, jossa hän oli syntynyt. Hän kuvaili kaupungin hellän seikkaperäisesti, piirsi minulle jopa kartan. Hän puhui taloista, joissa hänen perheensä oli asunut hän muisti yhä heidän kaikki puhelinnumeronsa. Hän puhui koulusta ja koulupäivistä, koulukavereistaan ja siitä kuinka oli pitänyt erikoisesti matematiikasta ja luonnontieteestä. Hän puhui innokkaasti laivastoajastaan hän oli seitsemäntoista, oli juuri päässyt lukiosta, kun hänet 1943 kutsuttiin asepalvelukseen. Rikkaat ja kiintoisat nuoruusvuodet, elävästi, yksityiskohtaisesti, hellästi muistellut. Mutta siihen hänen muistelunsa jostakin syystä loppuivat. Hän muisti miltei eli uudestaan sota- ja asepalvelusaikansa, sodan lopun ja tulevaisuudensuunnitelmansa. Muistellessaan, eläessään uudelleen, Jimmie oli eloisa kuin mikä: aivan kuin hän ei olisikaan puhunut menneisyydestä vaan nykypäivästä. Mikä vuosi nyt onkaan, herra G? kysyin muina miehinä, hämmennykseni kätkien. Neljäkymmentäviisi, hyvä mies. Mikäpä muu? Hän jatkoi: Olemme voittaneet sodan, FDR on kuollut, Truman peräsimessä. Hienot ajat ovat edessä. Entä kuinka vanha te mahdatte olla, Jimmie? Hän empi hetken kummasti, epävarmasti, aivan kuin olisi laskenut. Jaa, taidan olla yhdeksäntoista, tohtori. Täytän seuraavaksi kaksikymmentä. Kun katselin edessäni istuvaa harmaahapsista miestä, päähäni pälkähti jotakin, mitä en ole koskaan antanut itselleni anteeksi. Pälkähdykseni olisi ollut äärimmäisen julma, jos olisi ollut vähänkin mahdollista, että se olisi jäänyt Jimmien mieleen. Tässä, minä sanoin ja sysäsin peilin häntä kohti. Katsokaa peiliin ja kertokaa minulle, mitä näette. Katsooko peilistä yhdeksäntoistavuotias?
4 Hän valahti harmaaksi ja tarrautui tuolinsa reunoihin. Taivaan vallat, hän kuiskasi. Taivas, mitä oikein on tekeillä? Mitä minulle on tapahtunut? Onko tämä painajaista? Olenko minä hullu? Onko tämä pilaa? ja hän joutui suunniltaan, paniikkiin. Ei mitään hätää, Jimmie, minä tyynnyttelin. Se oli erehdys. Ei siitä kannata huolestua. Hei! Vein hänet ikkunan ääreen. Eikö olekin ihana kevätpäivä? Näettekö, lapset pelaavat tuolla baseballia? Hänen kasvoilleen palasi väri, ja hän alkoi hymyillä. Minä luikahdin tieheni vieden inhottavan peilin mukanani. Parin minuutin kuluttua palasin huoneeseen. Jimmie seisoi yhä ikkunan edessä katselemassa hyvillä mielin lapsia, jotka pelasivat alhaalla baseballia. Hän kiepahti ympäri minun avatessani oven, ja hänen kasvoilleen nousi iloinen ilme. Heipä hei, tohtori! hän sanoi. Kaunis aamu! Te haluatte puhua minun kanssani tällekö tuolille minä istun? Hänen vilpittömät, avoimet kasvonsa eivät mitenkään paljastaneet, että hän olisi tunnistanut minut. Emmekö me ole tavanneet ennenkin, herra G? minä kysäisin. Ei, enpä usko meidän tavanneen. On teillä muhkea parta. Teitä minä en noin vain unohtaisi, tohtori! Miksi te sanotte minua tohtoriksi? No kun te olette tohtori, vai mitä? Olen, mutta jos ette ole tavannut minua, mistä tiedätte sen? Te puhutte niin kuin tohtori. Minä näen, että te olette tohtori. Me teimme hänelle erilaisia kokeita (EEG, aivokartoitus) emmekä löytäneet todistetta laajasta aivovauriosta vaikka pikkuisten mamillaaritumakkeitten surkastuminen ei näykään sellaisissa kokeissa. Saimme laivastosta selonteon, jonka mukaan Jimmie pysyi palveluksessa vuoteen 1965 asti ja oli tuolloin täysin työkykyinen. Sitten putkahti esiin lyhyt ja ikävä selvitys Bellevuoe-sairaaltasta vuodelta 1971: sen mukaan Jimmie oli `kadottanut kaiken paikan- ja ajantajun ja hänellä oli aivoissa pitkälle edennyt alkoholin aiheuttama oireyhtymä.
5 Tapauskertomus 3: Potilas HM Kanadalainen Henry Molaison=HM (1926-2008) kärsi erittäin vaikeasta epilepsiasta, joka aiheutti hänelle jatkuvasti tajuttomuus- ja kouristelukohtauksia. Kohtauksen lähdealueeksi paikannettiin ohimolohkojen sisäosat. Kun minkäänlainen hoito ei auttanut, lääkärit päättivät vuonna 1953 turvautua viimeisenä keinona aivokirurgiaan. Tällöin 27-vuotiaalta potilaalta poistettiin kummastakin aivopuoliskosta suurin osa hippokampuksesta ja sen lähialueista. Epilepsiakohtausten toivottiin näin hellittävän. Leikkauksen jälkeen kohtaukset vähenivätkin huomattavasti eivätkä HM:n persoonallisuus ja älykkyys muuttuneet. Hänen työmuistinsa kapasiteetti säilyi ennallaan, ja hän kykeni muistamaan melko hyvin menneitä tapahtumia, leikkausta välittömästi edeltäneitä aikoja lukuun ottamatta. Pian kuitenkin ilmeni, että potilaalle oli kehittynyt lähes täydellinen muistinmenetys: uudet asiat eivät tallentuneet hänen säilömuistiinsa. Hän pystyi pitämään hänelle esitetyn numerosarjan pitkiäkin aikoja työmuistissaan, jos sai kerrata sitä mielessään jatkuvasti. Mutta jos hänen tarkkaavaisuutensa hetkeksikin siirtyi muualle, hän ei kyennyt enää palauttamaan numerosarjaa mieleensä tai ylipäätään edes muistamaan, että hänelle oli hetki sitten sellainen esitetty. Potilasta moneen kertaan tutkineet lääkärit ja psykologit olivat joka tapaamiskerralla hänelle vieraita ihmisiä. HM luki samaa lehteä kiinnostuneena yhä uudestaan, koska jokaisella lukukerralla lehti vaikutti hänestä uudelta. Edes hänen isänsä kuolema ei tallentunut hänen muistiinsa. HM kyseli toistuvasti, mitä hänen isälleen kuuluu. Kun hänelle kerrottiin isän kuolleen jo aikoja sitten, tieto tuli hänelle aina uutena järkytyksenä. Erityisen huonosti HM kykeni omaksumaan suuntiin ja tilaan liittyviä tietoja. Muutettuaan uuteen taloon hänellä oli suuria vaikeuksia löytää haluamiinsa paikkoihin, vaikka häntä lukemattomia kertoja opastettiin siinä. Kun häntä vuosia leikkauksen jälkeen pyydettiin kertomaan, kuinka vanha hän oli ja mitä vuotta parhaillaan elettiin, hän vastasi aina 27 ja 1953. Potilasta tutkittiin vuosikymmenien ajan leikkauksen jälkeen. Hän pystyi muistamaan vain joitain hyvin epämääräisiä häivähdyksiä vuoden 1953 jälkeisistä tapahtumista. Vaikka uusien tietojen ja tapahtumien oppiminen oli HM:lle jokseenkin mahdotonta, hän oppi vaivattomasti uusia taitoja, kuten sorminäppäryyttä vaativia tehtäviä.
6 Tapauskertomus 4: Katse oikeaan! (kertomus 8 kirjasta Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi) Rouva S:llä, älykkäällä yli 60-vuotiaalla on ollut laaja-alainen aivohalvaus, joka on jättänyt jälkensä hänen oikean aivopuoliskonsa syvempiin ja taaempiin osiin. Hänen älynsä ja huumorintajunsa ovat säilyneet vahingoittumattomina. Hän valittaa joskus hoitajille, etteivät nämä ole laittaneet hänen tarjottimelleen jälkiruokaa tai kahvia. Kun he sanovat: Mutta rouva S, siinähän se on, siinä vasemmalla., hän ei tunnu ymmärtävän heidän puhettaan eikä katso vasemmalle. Jos hänen päätään käännetään hellästi, niin että jälkiruoka tulee näkyviin, hänen näkökenttänsä vahingoittumattomaan oikeaan puoliskoon, hän sanoo: Kas, siinähän se on mutta ei äsken ollut. Hän on kokonaan kadottanut käsityksen vasemmasta, niin maailman kuin oman ruumiinsakin suhteen. Joskus hän valittaa, että hänen ruoka-annoksensa ovat liian pieniä, mutta se johtuu siitä, että hän syö vain lautasen oikealta puolelta hänen mieleensä ei juolahda, että lautasella on vasenkin puoli. Joskus hän panee huulipunaa ja meikkaa kasvojensa oikean puolen kajoamatta lainkaan vasempaan puoleen. Näille asioille ei mahda mitään, koska hänen tarkkaavaisuuttaan ei saa kiinnitetyksi niihin eikä hän käsitä minkään olevan väärin. Hän tietää sen älyllisesti ja voi ymmärtää ja nauraa, mutta hänen on mahdotonta tietää suoralta kädeltä. Tietäessään älynsä ansiosta, tietäessään päättelyn ansiosta hän on kehittänyt juonia tullakseen toimeen havaitsemattomuutensa kanssa. Hän ei voi katsoa suoraan vasemmalle, hän ei voi kääntyä vasemmalle, joten hän kääntyy oikealle yhä pitemmälle, ympäri. Hän pyysikin pyörivää rullatuolia, ja sellainen hänelle annettiin. Jos hän nykyään ei löydä jotakin, minkä hänen mielestään kuuluisi löytyä, hän pyörii oikealle, kokonaisen ympyrän, kunnes kaivattu tavara tulee näkyviin. Se onnistuu erityisen hyvin, jos hän ei tahdo löytää kahviaan tai jälkiruokaansa. Jos hänen ruoka-annoksensa näyttää liian pieneltä, hän pyörii oikealle, katsoo tiiviisti oikealle, kunnes äsken puuttunut puolikas tulee näkyviin: hän syö sen, tai oikeastaan puolet siitä, eikä ole enää yhtä nälissään. Mutta jos hänellä on vielä nälkä tai jos hän ajattelee asiaa ja huomaa, että hän onkin kenties havainnut vain puolet puuttuvasta puoliskosta, hän pyörähtää toisen kerran ympäri, kunnes jäljelle jäänyt neljännes tulee näkyviin, ja puolittaa sitten senkin. Tämä yleensä riittää nythän hän on syönyt annoksestaan seitsemän kahdeksasosaa mutta jos hänellä on erikoisen kova nälkä tai jos asia jää häntä vaivaamaan, hän saattaa tehdä kolmannen pyörähdyksen ja löytää kuudestoistaosan annoksestaan (ja antaa jäljelle jääneen kuudestoistaosan, vasemman osan, tietenkin olla lautasella). Mieletöntä, hän sanoo. Tunnen itseni Zenonin nuoleksi en pääse koskaan perille. Tämä saattaa näyttää hassulta, mutta mitä muuta voin tässä tilanteessa tehdä? Tuntuisi paljon yksinkertaisemmalta, että hän pyörittäisi lautasta eikä itseään. Hän on samaa mieltä ja on yrittänyt sitä on ainakin yrittänyt yrittää. Mutta se on kumman vaikeaa, se ei suju luonnostaan, kun taas tuolin pyörittäminen sujuu, koska hänen katseensa, hänen huomionsa, hänet spontaanit liikkeensä ja impulssinsa kohdistuvat nyt yksinomaan ja vaistomaisesti oikealle. Häntä masensi kovasti pilkka, jonka kohteeksi hän joutui ilmestyessään ihmisten ilmoille vain puolet kasvoista meikattuina: vasemmalta puolelta puuttui huuli- ja poskipuna, mikä aiheutti naurua. Minä katson peiliin ja meikkaan kaiken, mitä näen, hän sanoi. Me mietimme, olisiko hänen mahdollista saada sellainen peili, että hän näkisi kasvojensa vasemman puolen oikealla? Eli niin kuin toiset näkivät hänet. Kokeilimme videota, kamera ja vastaanotin olivat hänen edessään. Tulokset olivat hätkähdyttävät ja eriskummalliset. Sillä nyt, kun hän käytti videovastaanotinta peilinä, hän näki kasvojensa vasemman puolen oikealla, mikä kokemus hämmentää normaaliakin ihmistä (niin kuin tietää jokainen, joka on yrittänyt ajaa partansa videoruudun avulla). Hänestä se oli kaksin verroin hämmentävää ja kammottavaa, koska aivohalvauksen takia hänen kasvojensa ja ruumiinsa vasemmassa puolessa, jotka hän nyt näki, ei ollut tuntoa sitä ei hänestä ollut olemassakaan. Viekää se pois! hän huudahti hädissään ja ymmällään, joten emme kokeilleet enempää.
7 Tapauskertomus 5: Henkiin herätetty (kirjasta Oliver Sacs: Kirjailija, joka kadotti kirjaimet) Patricia H. oli loistava, energinen nainen, joka edusti taiteilijoita, piti taidegalleriaa Long Islandilla ja oli itsekin lahjakas harrastajamaalari. Hän oli kasvattanut kolme lasta ja vietti kuuttakymmentä lähestyessään aktiivista ja jopa, kuten hänen tyttärensä sanoivat, loisteliasta elämää. Vuonna 1989 Patin mies kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Tammikuussa 1991, kun Pat ei ollut vastannut puhelimeensa muutamaan päivään, tyttäret hätääntyivät ja soittivat naapurille, joka yhdessä poliisin kanssa murtautui Patin taloon ja löysi hänet makaamassa sängyssään tiedottomana. Tyttärille kerrottiin, että Pat oli ollut koomassa ainakin 20 tuntia kärsittyään laajasta aivoverenvuodosta. Hänen aivojensa vasemmassa, hallitsevassa puoliskolla oli valtava verihyytymä, ja lääkärit uskoivat, ettei hän selviäisi siitä. Kun Pat oli ollut sairaalassa viikon, eikä hänen tilansa ollut parantunut, hänelle tehtiin leikkaus viimeisenä oljenkortena. Tyttärille kerrottiin, että leikkauksen tulosta ei kyetty ennustamaan. Kun hyytymä oli poistettu, näytti aluksi tosiaan siltä, että tilanne oli synkkä. Pat tuijotti ikään kuin ei olisi nähnyt mitään, yksi tyttäristä kertoi. Toisinaan hänen silmänsä seurasivat minua, tai siltä se vaikutti. Me emme tienneet, mitä tapahtui tai oliko hän tajuissaan. Pat oli kuin elävä kuollut: tietyt alkeelliset refleksit olivat tallella, mutta hänellä ei ollut tietoisuutta tai minuutta. Tila voi kestää kuukausia tai jopa loputtomiin. Patin tapauksessa se kesti kuitenkin vain kaksi viikkoa, ja sitten eräänä päivänä, kuten hänen tyttärensä Lari muisteli: Minulla oli kädessäni dieettikokista ja hän halusi sitä. Näin hänen katsovan tölkkiä. Kysyin, halusiko hän maistaa. Hän nyökkäsi. Sillä hetkellä kaikki muuttui. Pat oli nyt tajuissaan, tunnisti tyttärensä, oli selvillä tilastaan ja ympäristöstään. Hänellä oli makunsa, toiveensa ja persoonallisuutensa, mutta hänen oikea puolensa oli halvaantunut, ja mikä vielä vakavampaa hän ei pystynyt enää ilmaisemaan ajatuksiaan tai tunteitaan sanoin; hän kykeni käyttämään silmiään ja matkimaan; hän pystyi osoittamaan ja ilmehtimään. Hän ymmärsi puhetta hyvin puutteellisesti. Patin tyttärille kerrottiin, että pientä paranemista saattaisi ilmetä, mutta Pat pitäisi sulkea eristykseen loppuelämäkseen. Enää ei olisi juhlia, keskusteluita, taidegallerioita. Kaikki se, mikä oli ollut keskeistä Patin elämässä, olisi nyt poissa, ja hän viettäisi jossain laitoksessa potilaan, hoidokin, rajoitettua elämää. Patin tyttäret päättivät tehdä kaikkensa saadakseen äitinsä takaisin maailmaan, elämään niin täyttä elämää kuin mahdollista Patin rajoitukset huomioiden. Palkkasimme sairaanhoitajan, joka opetti äidille uudelleen, miten syödään, miten ollaan olemassa, Lari sanoi. Toisinaan äiti suuttui, ja joskus hän löi hoitajaa, mutta tämä ei koskaan luovuttanut. Kun tapasin Patin ensimmäisen kerran, pian sen jälkeen, kun hänet oli otettu Beth Abrahamiin lokakuussa 1991, havaitsin, että hän oli vihainen, tuskainen ja turhautunut. Hän ei vielä tuntenut henkilökuntaa eikä osannut liikkua sairaalassa, ja hänestä tuntui, että hänet pakotettiin sopeutumaan jäykkään, laitosmaiseen elämäntapaan. Hän pystyi viestimään eleillään ne olivat kiihkeitä ja toisinaan käsittämättömiä mutta hänen puheensa ei vielä ollut johdonmukaista. Hän tuntui ymmärtävän suuren osan siitä, mitä hänelle sanottiin, mutta asiaa tutkittaessa ilmeni, että hän ei niinkään reagoinut sanoihin kuin äänensävyyn, ilmeisiin ja eleisiin. Kun testasin Patia klinikalla, hän ei kyennyt noudattamaan käskyä kosketa nenääsi, annettiinpa se puhuttuna tai kirjoitettuna. Hän pystyi luettelemaan numerot ( yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ) sarjana, muttei pystynyt sanomaan yksittäisiä numeroita eikä luettelemaan niitä lopusta alkuun. Hänen ruumiinsa oikea puolisko pysyi täysin halvautuneena.
8 Pat halusi kiihkeästi puhua, mutta turhautui jatkuvasti, kun hän näki valtavasti vaivaa tuottaakseen jonkin sanan, joka sitten osoittautui vääräksi tai käsittämättömäksi. Hän yritti korjata sitä, mutta usein sana muuttui joka yrityksellä yhä käsittämättömämäksi. Vuonna 1996, kun Patin aivohalvauksesta oli kulunut viisi vuotta, hänen oireensa oli lieventynyt; hän pystyi ymmärtämään hieman puhetta, mutta edelleenkään hän ei kyennyt ilmaisemaan itseään puheen avulla. Hänellä oli muutamia vakioilmaisuja, kuten olkaa hyvä ja hienoa, mutta hän ei pystynyt nimeämään tuttuja esineitä eikä sanomaan kokonaisia lauseita. Hän alkoi maalata uudelleen vasemmalla kädellään, ja oli lyömätön dominossa hänen mielensä ei-sanalliset järjestelmät olivat vahingoittumattomia. Vuoteen 2000 mennessä Pat oli oppinut puhumaan muutamia sanoja. Tähän päästiin valitsemalla tuttuja lauluja, kuten Happy Birthday ja A Bicycle Built for Two, joita hän lauloi yhdessä Beth Abrahamin musiikkiterapeutin Connie Tomainon kanssa. Pat kykeni ymmärtämään musiikin tunnelman ja joitakin sanoja. Parisen minuuttia myöhemmin tämä vapautti hänen äänensä, ja hän pystyi sanomaan muutamia sanoja ääneen, laulavalla nuotilla. Pat alkoi kantaa mukanaan nauhuria ja kasettia, johon oli äänitetty tuttuja lauluja, ja näin hän pystyi käynnistämään kielelliset kykynsä. Hän antoi esimerkin soittamalla laulun Oh, What a Beautiful Morning ja lausumalla sen jälkeen soinnukkaasti hyvää huomenta, tohtori Sacks painottaen voimakkaan rytmisesti sanaa huomenta. Pat sai apua puheterapeutin apuneuvosta, josta pystyi osoittamaan sanoja. Pat oli kiitollinen siitä, että oli hengissä ja kykeni tekemään varsin paljon asioita, ja siinä oli Danan mielestä syy hänen äitinsä hyväntuulisuuteen ja tahdonvoimaan. Itse asiassa hän tuntee olevansa siunattu.
9 Tapauskertomus 6: Valetunteet (kirjasta Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi kertomus 6) Muuan merimies leikkasi vahingossa irti oikean etusormensa. Neljäkymmentä vuotta siitä eteenpäin häntä vaivasi piinaava valetunne jäykkänä sojottavasta sormesta, missä asennossa etusormi irti leikkautuessaan oli. Aina kun hän liikutti kättään kohti kasvojaan esimerkiksi syödäkseen tai raaputtaakseen nenäänsä hän pelkäsi tämän valesormen sörkkäisevän häneltä silmän päästä. (Hän tiesi sen olevan mahdotonta, mutta tunteelle ei mahtanut mitään.) Sitten hänelle kehittyi diabeteksesta johtuva vaikea sensorinen neuropatia, eikä hän enää tuntenut käsissään sormia lainkaan. Valesormikin katosi. Katoavat valejäsenet Kaikki amputoidut ja heidän parissaan työskentelevät tietävät, että valejäsen on erittäin tärkeä, mikäli aiotaan käyttää tekojäsentä. Tohtori Michael Kremer kirjoittaa: Sillä on amputoidulle valtaisa merkitys. Olen aivan varma siitä, ettei yksikään amputoitu, jolla on tekojalka, osaa kävellä sillä tyydyttävästi, ennen kuin ruumiinkuva, toisin sanoen valejäsen, on sulautunut siihen. Niinpä valejäsenen katoaminen saattaa olla tuhoisaa ja sen löytyminen, sen uudelleen elvyttäminen mitä tärkeintä. Elvytys voidaan saada aikaan kaikenlaisin konstein: Weir Mitchell kuvaa, kuinka hartiapunosta faradisella virralla ärsytettäessä saatiin äkkiä henkiin valekäsi, joka oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta kateissa. Muuan minun hoidossani oleva potilas kertoo, kuinka hänen täytyy herättää valejäsenensä aamuisin: ensin hän koukistaa reidentynkänsä lähemmäs ja läimäyttää sitä sitten - kuin vauvan takamusta monta kertaa. Viidennellä tai kuudennella läimäyksellä valejäsen äkkiä ponnahtaa esiin ääreishermostollisen ärsykkeen sytyttämänä, kipunoittamana. Vasta sitten hän voi asentaa proteesinsa ja kävellä.
10 Tapauskertomus 7: Phineas Cage Phineas Cage lienee yksi kuuluisimpia psykologian tapausselostuksia. Hänen kallostaan ja kasvoistaan tehty kipsimuotti on yhä Harvardin yliopiston alaisen Warrenin anatomisen museon suosituin kohde. Kaikki alkoi syyskuisena päivänä vuonna 1848. Cage oli rautateitä rakentavien raivaajien esimies Vermontissa. Hän asetteli räjähteitä paikalleen, kun yksi niistä pamahti maasssa, ja Cagen kädessä ollut rautatanko lävisti hänen kallonsa. Tanko meni poskiluusta sisään, tuhosi suuren osan aivojen otsalohkosta ja tuli ulos kallon laelta. Cage ei kuitenkaan kuollut. Hänen väitetään olleen jopa tajuissaan, kun hänet vietiin lääkäriin. Cage oli ennen onnettomuutta ollut rauhallinen ja vakaa esimies, mutta nyt hän oli kärsimätön, äkkipikainen, aggressiivinen ja käytti rumaa kieltä. Hänet erotettiin työstään. Tieteellisissä piireissä tapaus herätti huomiota. Se osoitti, että paikallinen vaurio aivoissa voi vaikuttaa voimakkaasti ihmisen persoonallisuuteen. Useinkaan ei kerrota, että Cagen tila ilmeisesti koheni huomattavasti seuraavina vuosina. Hän työskenteli useissa eri ammateissa, kuten hevosvaunujen kuljettajana Chilessä, ja palveli asiakkaita, mikä olisi ollut varsin vaikeaa vakavan neurologisen vamman kanssa. (lähde: https://seura.fi/asiat/mysteeri/nama-tapaukset-muuttivat-kasitystamme-ihmisaivoista-pikku-albert-yhdeks an/ luettu 20.2.2018)