MORAALIN TUOLLA PUOLEN 1 Oikeusdogmaattinen ja rangaistusteoreettinen tutkielma alentuneesti syyntakeisen tuomitsemisesta enimmäisrangaistukseen Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteiden laitos Pro gradu -tutkielma 24.10.2018 Miia Seppänen 250915 Ohjaajat: Matti Tolvanen, Heikki Kallio 1 Otsikon sitaatti on lainattu Kimmo Nuotion alentunutta syyntakeisuutta koskevasta oikeustapauskommentista, Nuotio 2005 s. 355: Syyntakeisuus on moraalin tuolla puolen, voisi sanoa..
Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö Oikeustieteiden laitos Tekijä Miia Seppänen 250915 Työn nimi Moraalin tuolla puolen. Oikeusdogmaattinen ja rangaistusteoreettinen tutkielma alentuneesti syyntakeisen tuomitsemisesta enimmäisrangaistukseen Pääaine Työn laji Aika Sivuja Rikos- ja Prosessioikeus ja Rikollisuuden tutkimus Pro gradu 24.10.2018 XVI 100 Tiivistelmä Suomen rikosoikeudessa on käytössä kolmiportainen syyntakeisuusjärjestelmä, joka jakautuu syyntakeisuuteen, alentuneeseen syyntakeisuuteen ja syyntakeettomuuteen. Etenkin alentunut syyntakeisuus on saanut osakseen kritiikkiä, ja vuoden 2004 rikoslain yleisen osan uudistuksen myötä luovuttiinkin alentuneesti syyntakeisten osalta rangaistusasteikon mekaanisesta lieventämisestä. Tutkielmassa paneudutaan alentuneeseen syyntakeisuuteen ja enimmäisrangaistukseen. Tutkimusmetodeina käytetään pääasiassa oikeusdogmatiikkaa sekä oikeusteoriaa (rangaistusteoriat), joiden lisäksi aihetta on syvennetty kriminaalipolitiikan ja oikeushermeneutiikan keinoin. Johtuen alentuneen syyntakeisuuden liittymäpinnasta psykiatriaan, on tutkielmassa huomioitu osaltaan myös oikeuspsykiatrista näkökulmaa. Rikoslain 3 luvun 4 :n 3 momentin mukaisesti alentunut syyntakeisuus koostuu neljästä kriteeristä, jakautuen lääketieteelliseen ja normatiiviseen osaan. Keskeistä on kausaliteetti lääketieteellisesti määritetyn psyykkisen poikkeavuuden ja tekohetken ymmärryskyvyn taikka käyttäytymisen kontrolloinnin merkittävän heikkenemisen välillä. Alentunut syyntakeisuus tarkoittaa syyllisyysmoitteen lieventymistä, muttei poista rangaistusvastuuta. On katsottu, että etenkin syyllisyysperiaatteen näkökulmasta syyntakeisuuskategorioiden väliporras on tarpeellinen ja oikeudenmukainen. Alentuneesti syyntakeiselle tuomittava enimmäisrangaistus on ristiriidassa syyllisyysperiaatteen vaatimusten kanssa, jonka lisäksi sen käyttäminen on nähty poikkeukselliseksi ja tuomiossa erikseen perusteltavaksi. Teoreettinen justifikaatio enimmäisrangaistukselle on etsittävä rangaistusteorioista utilitarismin hyötyvaikutuksista ja retributivismin sovituksesta. Parhaiten enimmäisrangaistus voidaan oikeuttaa erityisprevention eristävällä vaikutuksella, jonka lisäksi oikeuspsykiatriset seikat puoltavat kuntoutusta eivätkä pikaista vapauttamista. Käytännössä alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta on tarkoitettu käytettävän murhissa, joissa on poikkeuksellista törkeyttä osoittavia piirteitä. Mittaamisharkinnassa onkin huomioitava rikoslain 6 luvun 4 :n suhteellisuusperiaate ja ne tekijät, jotka kattavat alentuneen syyntakeisuuden aiheuttaman vajeen rangaistusarvossa. Avainsanat Alentunut syyntakeisuus, enimmäisrangaistus, rangaistusteoria, rangaistuslatitudi, syyllisyysperiaate
II SISÄLLYS LÄHTEET... IV LYHENTEET... XV KUVIOT JA TAULUKOT... XVI 1 JOHDANTO... 1 1.1 Tutkielman aihe ja kysymyksenasettelu... 1 1.2 Tutkielman rakenteesta ja metodologisista valinnoista... 3 1.3 Tutkimuslähteet... 5 2 SYYNTAKEISUUDEN ARVIOINTI... 7 2.1 Mieli rikoksen taustalla... 7 2.2 Alentuneen syyntakeisuuden normipohja ja määritelmä... 8 2.3 Suhde syyllisyyteen, rikosoikeudelliseen vastuuseen ja rangaistukseen... 9 2.4 Alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ja ero syyntakeettomuuteen... 11 2.4.1 Lääketieteellisestä ja normatiivisesta aineksesta koostuva kriteeristö... 11 2.4.2 Kriteeri 1: lääketieteellinen diagnoosi... 12 2.4.3 Kriteerit 2 ja 3: ymmärrys ja käytöskontrolli... 18 2.4.4 Kriteeri 4: tekoaika... 21 2.5 Syyntakeisuusarvio prosessina... 23 2.5.1 Syyntakeisuuden selvittäminen rikosprosessissa... 23 2.5.2 Mielentilatutkimus ja mielentilalausunto... 25 2.6 Vertailu muihin Pohjoismaihin... 29 2.7 Vertailu Common Law -järjestelmään... 30 3 ALENTUNUT SYYNTAKEISUUS OIKEUSKÄYTÄNNÖSSÄ... 33 3.1 Oikeuskäytäntö mekaanisen vähennyksen ongelmien heijastajana... 33 3.2 Syyntakeisuuden arviointi tapauksissa KKO 2000:3 ja KKO 2004:119... 33 3.3 Ratkaisujen perusteluista... 41
III 3.4 Ratkaisuajan kriminaalipolitiikka... 44 3.5 Ratkaisut prejudikaatteina ja vertailu tapaukseen KKO 2005:48... 46 3.6 Tarvitsemmeko syyntakeisuuden välikategoriaa?... 50 4 ALENTUNEEN SYYNTAKEISUUDEN VAIKUTUS RANGAISTUKSEEN... 52 4.1 Rangaistuksen mittaamisen yleisistä lähtökohdista... 52 4.2 Alentunut syyntakeisuus rangaistuslatitudin lieventämisperusteena... 52 4.3 Alentunut syyntakeisuus rangaistuksen yleisenä lieventämisperusteena... 59 4.4 Yhteinen rangaistus ja alentunut syyntakeisuus... 61 4.5 Yhdistelmärangaistus ja alentunut syyntakeisuus... 62 5 ENIMMÄISRANGAISTUKSEN OIKEUTTAMINEN... 65 5.1 Rangaistuksen oikeuttaminen ja rangaistusteoriat... 65 5.2 Enimmäisrangaistukseen liittyviä periaatetason ongelmia... 66 5.3 Utilitarismi oikeuttaako hyöty enimmäisrangaistuksen?... 68 5.3.1 Preventioteorioiden lähtökohdista... 68 5.3.2 Yleispreventio: pelotus ja integraatio... 69 5.3.3 Erityispreventio... 73 5.4 Retributivismi sovitus oikeuttajana... 75 6 ENIMMÄISRANGAISTUKSEN MITTAAMINEN... 78 6.1 Enimmäisrangaistuksen suhde rikoslain suhteellisuusperiaatteeseen... 78 6.2 Rikokset joihin enimmäisrangaistus soveltuu... 81 6.3 Törkeä murha laillisuusperiaatteen näkökulmasta... 84 6.4 Pohdintaa optimaalisesta rangaistuksesta... 87 7 ENIMMÄISRANGAISTUS HERMENEUTTISELLA KEHÄLLÄ... 90 7.1 Juridinen hermeneutiikka ja hermeneuttinen kehä... 90 7.2 Enimmäisrangaistuksen ymmärtäminen hermeneuttisen kehän avulla... 91 8 JOHTOPÄÄTÖKSET... 98
IV LÄHTEET KIRJALLISUUS Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria. WSOY 1989. Andenaes, Johs., Punishment and Deterrence. The University of Michigan Press 1974. Andenaes, Johs., Alminnelig strafferet. 5. utgave ved Magnus Matningsdal og Georg Fredrik Rieber-Mohn. Universitetsforl. 2004. Anttila, Inkeri Törnudd, Patrik, Kriminologia ja kriminaalipolitiikka. WSOY 1983. Ashworth, Andrew, Principles of criminal law. Fifth Edition. Oxford University Press 2006. Beccaria, Cesare, Rikoksesta ja rangaistuksesta [1764]. Suom. Heikkilä, Kai. Edita 1998. Boucht, Johan Frände, Dan, Suomen rikosoikeus Rikosoikeuden yleisten oppien perusteet. Poliisiammattikorkeakoulun oppikirjat 17/2008. Duff, Antony, Punishment, Communication and Community. Oxford University Press 2003. Duff, Antony, Answering for Crime. Hart Publishing 2007. Duker, Marius Malsch, Marijke, Incapacitation: Trends and New Perspectives. Teoksessa Malsch, Marijke Duker, Marius (eds.), Incapacitation: Trends and New Perspectives. Ashgate 2012. Eronen, Markku Seppänen, Allan Kotilainen, Irma, Oikeuspsykiatrinen arviointi ja hoito Suomessa. Suomen Lääkärilehti 23/2012, s. 1823 1826. Fazel, Seena Danesh, John, Serious mental disorder in 23 000 prisoners: a systematic review of 62 surveys. The Lancet vol. 359 February 16, 2002, s. 545 550. Foucault, Michel, Tarkkailla ja rangaista [1975]. Suom. Eevi Nivanka. Otava 2014. Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Suom. Markus Wahlberg. Edita Publishing Oy 2005. Frände, Dan Matikkala, Jussi, KKO 2000:3 Murha ja syyntakeisuus. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein 2000:I. Alma Talent Oy 2000. Haapasalo, Jaana, Kriminaalipsykologia. PS-Kustannus 2008. Hakola, Panu, Psykiatrinen oikeuslääketiede. Teoksessa Penttilä, Antti Hirvonen, Jorma Saukko, Pekka (toim.), Oikeuslääketieteen perusteet. Kustannus Oy Duodecim 1993.
V Hart, H.L.A, Punishment and Responsibility: Essays in the Philosophy of Law. Oxford University Press 1968. Hassemer, Winfried, Lainopillinen hermeneutiikka. Suom. Tuusvuori, Jarkko S. Niin & Näin 2/2005, s. 87 95. Heinilä, Aleksi, Tulkinta ja toiminta. Oikeus 3/2005, s. 262 275. Hirvonen, Ari, Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Yleisen oikeustieteen julkaisuja 17. Helsinki 2011. Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus yleiset opit. II osa. 2. painos. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1967. Howard, Helen, Diminished Responsibility, Culpability and Moral Agency: The Importance of Distinguishing the Terms. Teoksessa Livings, Ben Reed, Alan Wake, Nicola (eds.), Mental Condition Defences and the Criminal Justice System: Perspectives from Law and Medicine. Cambridge Scholars Publishing 2015. Hyttinen, Tatu, Syytön tai syyllinen. Tutkimus syyllisyyskysymyksen ratkaisemisesta. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2015. Häkkänen-Nyholm, Helinä, Psykopatia ja rikollisuus. Teoksessa Häkkänen-Nyholm, Helinä (toim.), Psykopatia. Edita 2009. Jokela, Antti: Rikosprosessioikeus. 5. uudistettu painos. Alma Talent Oy, 2018. Jüriloo, Alo Pesonen, Lauri Lauerma, Hannu, Knocking on prison s door: a 10-fold rise in the number of psychotic prisoners in Finland during the years 2005 2016. Nordic Journal of Psychiatry, 2017 vol. 71, No. 7, s. 543 548. Keisu, Pirjo Wagner-Prenner, Marianne, Syyntakeettomuus ja mielentilalausunnot vuosina 1925 1980. Teoksessa Lahti, Raimo Keisu, Pirjo Wagner-Prenner, Marianne Minkkinen, Panu (toim.), Syyntakeettomuuden määräytyminen ja kriminaalipotilaat. Lääkintöhallituksen julkaisuja nro. 97. Valtion painatuskeskus 1987. Kemppinen, Heikki, Korkeimman oikeuden ratkaisujen vaikutus rangaistuksen mittaamisen perustelemiseen alemmissa oikeusasteissa. Defensor Legis 6/2017, s. 852 866. Klami, Hannu Tapani, Oikeus ja moraali. Lakimies 8/2001, s. 1309 1313.
VI Konttila, Arja, Psykologia vankeinhoidossa. Teoksessa Santtila, Pekka Weizmann-Henelius, Ghitta (toim.), Oikeuspsykologia. Edita Publishing Oy 2008. Korhonen, Paula, Syytetyn mielentilan tutkiminen. Teoksessa Lappalainen, Juha Ojala, Timo (toim.), Kirjoituksia todistusoikeudesta. Helsingin hovioikeus 2006. Korkeila, Jyrki, Eräitä tyypillisiä neuropsykiatrisia oireyhtymiä. Teoksessa Juva, Kati Hublin, Christer Kalska, Hely Korkeila, Jyrki Sainio, Markku Tani, Pekka Vataja, Risto (toim.), Kliininen neuropsykologia. Kustannus Oy Duodecim 2011. Korkeila, Jyrki Kalska Hely, Persoonallisuushäiriöt. Teoksessa Juva, Kati Hublin, Christer Kalska, Hely Korkeila, Jyrki Sainio, Markku Tani, Pekka Vataja, Risto (toim.), Kliininen neuropsykologia. Kustannus Oy Duodecim 2011. Korkeila, Jyrki Leppämäki, Sami, Keskushermoston kehitykseen liittyvät häiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko Henriksson, Markku Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Duodecim Oy 2017. Kuoppasalmi, Kimmo Heinälä, Pekka Lönnqvist, Jouko, Päihdehäiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko Henriksson, Markku Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Duodecim Oy 2017. Laakso, Seppo, Oikeudellisen argumentoinnin teoria. Teoksessa Mieho, Altti (toim.), Iura novit curia Juhlakirja Veikko Tarukannel 60 vuotta. Edita Publishing Oy 2013. Lahti, Raimo, Syyntakeisuus kriminaalitieteisenä ja kontrollipoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Lahti, Raimo Keisu, Pirjo Wagner-Prenner, Marianne Minkkinen, Panu (toim.), Syyntakeettomuuden määräytyminen ja kriminaalipotilaat. Lääkintöhallituksen julkaisuja nro. 97. Valtion painatuskeskus 1987. Lahti, Raimo, KKO 2000:3. Murha. Syyntakeisuus. Lakimies 5/2000, s. 763 776. Lahti, Raimo, Rikosoikeuden kokonaisuudistus ja seuraamusjärjestelmän kehittäminen. Lakimies 3/2004, s. 412 421. Laine, Matti, Johdatus kriminologiaan ja poikkeavuuden sosiologiaan. Tietosanoma Oy 1991. Laine, Matti, Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Acta Poenologica 1/2014. Tietosanoma Oy 2014.
VII Laine, Matti, Vankila parantaa, ei paranna, parantaa... Teoksessa Keinänen, Anssi Kukkonen, Reima Kilpeläinen, Mia (toim.), Oikeustieteen moniottelija Matti Tolvanen 60- vuotta. Edita Publishing Oy 2016. Lappalainen, Juha, Rikoksen rakenne prosessioikeuden näkökulmasta. Teoksessa Männistö, Jarkko (toim.), Prosessioikeudellisia erikoiskysymyksiä. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2004. Lappi-Seppälä, Tapio, Rangaistuksen määräämisestä: 1, Teoria ja yleinen osa. Suomalainen lakimiesyhdistys 1987. Lappi-Seppälä, Tapio, Kriminaalipolitiikka rikosoikeuspolitiikka. Lakimies 8/1998 s. 1285 1308. Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosten seuraamukset. Werner Söderström lakitieto 2000. Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeva uudistus I. Lakimies 5/2003 s. 751 788. Lappi-Seppälä, Tapio, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeva uudistus III. Lakimies 3/2004, s. 422 450. Lappi-Seppälä, Tapio, Syyntakeettomuussäännösten soveltamiskäytäntöjen tutkimisesta. Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatanniemi (toim.), Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005. Lappi-Seppälä, Tapio Hakamies, Kaarlo Koskinen, Pekka Majanen, Martti Melander Sakari Nuotio, Kimmo Nuutila, Ari-Matti Ojala, Timo Rautio, Ilkka, Rikosoikeus. 3. uudistettu painos. WSOYpro 2009. (Lappi-Seppälä ym. 2009) Lauerma, Hannu, Kuinka moni vanki on psyykkisesti terve? ADHD, dysleksia ja päihderiippuvuus syrjäytymisen taustalla. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s. 2363 2364. Launiala, Mika, Prejudikaatti ja predikaattinormi. Edilex sarja 2016/18 (9.8.2016) [www.edilex.fi/artikkelit/16683]. Leikas, Leena, Mediaraiskaus Kansalaiset kohtuutta etsimässä. Oikeustieto 1a/1998, s. 25 28. Edilex-versio.
VIII Luukkonen, Pertti, Paranoidiset & muut Persoonallisuushäiriöt IV. Psykopatologia 2013. Lönnqvist, Jouko, Mielenterveyden häiriöiden diagnostiikka ja luokittelu. Teoksessa Lönnqvits, Jouko Henriksson, Markus Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria.12 uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2017. Marttunen, Mauri Eronen, Markku Henriksson, Markus, Persoonallisuushäiriöt. Teoksessa Lönnqvist, Jouko Henriksson, Markku Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2017. Matikkala, Jussi, Rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä. Edita Publishing Oy 2010. (Matikkala 2010a) Matikkala, Jussi, Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Teoksessa Frände, Dan Matikkala, Jussi Tapani, Jussi Tolvanen, Matti Viljanen, Pekka Wahlberg, Markus, Keskeiset rikokset. Edita Publishing Oy 2010. (Matikkala 2010b) Melander, Sakari, Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja rikosoikeudellinen tulkinta. Defensor Legis 4/2015, s. 644 661. Melander, Sakari, Rikosvastuun yleiset edellytykset. Tietosanoma Oy 2016. Moerings, Martin, The Risk of the Persistent Offender and the Special Security Measure. Teoksessa Malsch, Marijke Duker, Marius (eds.), Incapacitation: Trends and New Perspectives. Ashgate 2012. Nuotio, Kimmo, Teko, Vaara, Seuraus. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1998. Nuotio, Kimmo, Mitä törkeämpi rikos, sitä ankarampi rangaistus suhteellisuusperiaatteesta rikosoikeudessa. Oikeus 2/2005, s. 178 184. Nuotio, Kimmo, KKO 2004:119 Henkirikoksen ja tekijän syyntakeisuuden arviointi. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein 2004:II. Alma Talent Oy 2005. Nuotio, Kimmo Majanen Martti, Rikosoikeuden poluilla. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut 2003. Nuutila, Ari-Matti, Rikosoikeudellinen huolimattomuus. Lakimiesliiton kustannus 1996. Nuutila, Ari-Matti, Rikoslain yleinen osa. Lakimiesliiton kustannus 1997.
IX Nuutila, Ari-Matti, Law in books ja Law in action seuraamusharkintaa lain käytössä. Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatanniemi (toim.), Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005. Packer, Ira K., Evaluation of Criminal Responsibility. Oxford University Press 2009. Pajuoja, Jussi, Väkivalta ja mielentila: oikeussosiologinen tutkimus syyntakeisuussäännöksistä ja mielentilatutkimuksista. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1995. Parhi, Katariina Lauerma, Hannu, Psykopatiakäsitteen muuttunut rooli oikeuspsykiatriassa. Duodecim 132/2016, s. 2089 2097. Paso, Mirjami, Auskultantti ja oikeudellinen ratkaisu. Lakimies 4/2003, s. 598 618. Paso, Mirjami, Yksi lensi yli käenpesän vapauden riisto mielisairauden perusteella. Teoksessa Mieho, Antti (toim.), Iura novit curia Juhlakirja Veijo Tarukannel 60 vuotta. Edita Publishing Oy 2013. Piirtola, Hilppa, Alentunut syyntakeisuus ja enimmäisrangaistuksen käyttö. Teoksessa Lahti, Raimo Ojala, Timo (toim.), Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovioikeus 2004. Putkonen, Hanna Huttunen, Matti, Oikeuspsykiatrina Suomessa. Duodecim 2007/123, s. 2361 2362. Repo-Tiihonen, Eila Hallikainen, Tero, Epäsosiaalinen persoonallisuus. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 132/2016, s. 130 136. Repo-Tiihonen, Eila, Psykopatia. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s. 2369 2374. Reznek, Lawrie, Evil or Ill? Justifying the Insanity Defence. Routledge, 1997. Roberts, Julian V. Stalans, Loretta J., Crime, Criminal Justice, and Public Opinion. Teoksessa Tonry, Michael (ed.), The Handbook of Crime and Punishment. Oxford University Press 1998. Ross, Alf, On Guilt, Responsibility and Punishment. University of California Press 1975.
X Saarnilehto, Ari, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon merkityksestä oikeudenkäynnissä. Edilex 1.6.2005. [https://www-edilex-fi.ezproxy.uef.fi:2443/artikkelit/2550.pdf] Serlachius, Allan, Suomen rikosoikeuden oppikirja. I osa. Yleiset opit. Toinen painos. Kustannusosakeyhtiö Otava 1919. Suvisaari, Jaana Isohanni, Matti Kieseppä, Tuula Koponen, Hannu Hietala, Jarmo Lönnqvist, Jouko, Skitsofrenia ja muut psykoosit. Teoksessa Lönnqvits, Jouko Henriksson, Markus Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. Kustannus Oy Duodecim 2017. (Suvisaari ym.) Tapani, Jussi, Tuomari ja rikosoikeuden yleiset opit. Oikeustiede-Jurisprudentia 2006:XXXIX, s. 295 397. Tapani, Jussi Tolvanen, Matti, Rikosoikeuden yleinen osa Vastuuoppi. 2. uudistettu painos. Talentum Media Oy 2013. Tapani, Jussi Tolvanen, Matti, Rikosoikeus Rangaistuksen määrääminen ja täytäntöönpano. 3. uudistettu painos. Talentum Media Oy 2016. Tebbit, Mark, Philosophy of Law: An Introduction. Second edition. Routledge 2005. Ten, C.L, Crime, Guilt, and Punishment. Oxford University Press 1987. Tiihonen, Jari, Näkyykö pahuus aivoista? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 123/2007, s. 2367 2368. Tiihonen, Jari, Oikeuspsykiatria. Teoksessa Lönnqvist, Joukko Henriksson, Markus Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 11 uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2014. Tiihonen, Jari, Oikeuspsykiatria. Teoksessa Lönnqvist, Joukko Henriksson, Markus Marttunen, Mauri Partonen, Timo (toim.), Psykiatria. 12 uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim 2017. Toivio, Timo Nordling, Esa, Mielenterveyden psykologia. 3. uudistettu painos. Edita 2013. Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY Lakitieto 2003. Tolvanen, Matti, Tieliikennerikokset. Lakimiesliiton kustannus 1999.
XI Tolvanen, Matti, Rangaistuksella uhkaaminen ja rankaiseminen. Edilex 15.3.2001. [https://www-edilex-fi.ezproxy.uef.fi:2443/artikkelit/7.pdf] Tolvanen, Matti, Johdatus kriminaalipolitiikan teoriaan. Joensuun yliopisto 2005. Tolvanen, Matti, Rangaistusteoriat Mitä ne ovat ja mihin niitä tarvitaan? Oikeus 4/2009, s. 358 379. Tontti, Jarkko, Right and Prejudice Prolegomena to a Hermeneutical Philosophy of Law. Ashgate 2004. Utriainen, Terttu, Rikosten rangaistukset ja muut seuraamukset. Lakimiesliiton kustannus 1989. Utriainen, Terttu, Syyntakeisuus ja lapsen surma. Teoksessa Keinänen, Anssi Kukkonen, Reima Kilpeläinen, Mia (toim.), Oikeustieteiden moniottelija Matti Tolvanen 60 vuotta. Edita Publishing Oy 2016. Vihriälä, Helena, Syyntakeettomien rangaistusvastuusta. Defensor Legis 6/2009, s. 1004 1014. Virolainen, Jyrki, Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa. Lakimies 1/2012, s. 3 32. Virolainen, Jyrki Martikainen, Petri, Tuomion perusteleminen. Alma Talent Oy 2010. Virtanen, Jussi, Päihtyneen rangaistusvastuu. Teoksessa Ari-Matti Nuutila ja Elina Pirjatanniemi (toim.), Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta 2005. von Hirsch, Andrew, Doing Justice The Choice of Punishments. McGraw-Hill Ryerson Ltd., Toronto 1976. von Hirsch, Andrew, Penal Theories. Teoksessa Tonry, Michael (ed.), The Handbook of Crime and Punishment. Oxford University Press 1998. Wagner-Prenner, Marianne, Syyntakeisuus ja mielentila: rikosoikeudellinen ja empiirinen tutkimus syyntakeisuuden määräytymisestä. Lakimiesliiton kustannus 2000. Weizmann-Henelius, Ghitta, Mielentilatutkimusprosessi ja oikeuspsykologinen kliininen tutkimus. Teoksessa Santtila, Pekka Weizmann-Henelius, Ghitta (toim.), Oikeuspsykologia. Edita Publishing Oy 2008.
XII VIRALLISLÄHTEET HE 94/1993 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi. HE 213/2000 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun 11 :n muuttamisesta. HE 44/2002 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. HE 271/2004 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain, oikeudenkäymiskaaren ja eräiden muiden lakien rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa koskevien säännösten muuttamisesta. HE 268/2016 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle yhdistelmärangaistusta koskevaksi lainsäädännöksi. LaVM 13/2001 vp, Lakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 213/2000 vp) laeiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun 11 :n muuttamisesta. LaVM 28/2002 vp, Lakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 44/2002 vp) rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Oikeusministeriö, Rikoslain yleisiä oppeja koskevat säännökset. Rikoslakiprojektin ehdotus. Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000. Oikeusministeriö, Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Tiivistelmä lausunnoista. Oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä 7/2002. Oikeusministeriö, Vakavan väkivallan vähentäminen. Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 37/2012. Oikeusministeriö, Arviomuistio rikoslain viimeaikaisesta kehityksestä ja tulevista kehitystarpeista. Eräät seksuaali-, väkivalta-, talous- ja rattijuopumusrikokset. Oikeusministeriön julkaisu 7/2018. Sosiaali- ja terveysministeriö, Rikos- ja mielenterveyslain yhteensovittaminen. Kriminaalipotilaita koskevat säännökset. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 20/2005.
XIII OIKEUSTAPAUKSET Korkein oikeus KKO 1980 II 59 KKO 1985 II 112 KKO 1987:130 KKO 1988:98 KKO 2000:3 KKO 2000:126 KKO 2004:63 KKO 2004:119 KKO 2005:48 KKO 2018:30 KKO 2018:32 KKO 2018:43 Hovioikeudet Helsingin hovioikeus 29.1.2016 t. 16/103890 Itä-Suomen hovioikeus 26.9.2006 t. 1145 Itä-Suomen hovioikeus 1.11.2007 t. 1307 Turun hovioikeus 27.10.2005 t. 2516 Turun hovioikeus 13.10.2016 t. 16/142402 Vaasan hovioikeus 10.3.2006 t. 359 Vaasan hovioikeus 11.5.2012 t. 513
XIV Ruotsin korkein oikeus (Högsta Domstolen) B 4735-11 28.11.2012 MUUT LÄHTEET Kriminologian ja oikeuspolitikan instituutti, Seuraamusjärjestelmä 2015. Kontrollijärjestelmä tilastojen ja tutkimusten valossa. Katsauksia 11/2016. Kriminologian ja oikeuspolitikan instituutti, Seuraamusjärjestelmä 2016. Kontrollijärjestelmä tilastojen ja tutkimusten valossa. Katsauksia 25/2017. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 266, Rikollisuustilanne 2013. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2010, Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve. Rikosseuraamuslaitoksen monisteita 5/2014, Elinkautisvangit 1980 2013 ja heidän uusintarikollisuutensa. Rikosseuraamuslaitoksen tilastollinen vuosikirja 2017. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Mielentilatutkimus- ja vaarallisuuslausuntojen laatimisohjeet. Suositus 4/2011. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Tautiluokitus ICD-10. 3. painos. Mikkeli 2011. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, Toimintakertomus ja tilinpäätöslaskelmat 1.1. 31.12.2016. INTERNET LÄHTEET Lääkärilehti. [https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tautiluokituksen/] (14.8.2018) MTV. [https://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/ylilaakari-teinisurmasta-syytetyn-mielentilatutkimuksesta-kaikkein-huonoin-lopputulos/5567156#gs.8nkijgy] (29.6.2018)
XV LYHENTEET DL HE HelHO HO I-SHO LaVM LM KKO Defensor Legis. Suomen asianajajaliiton äänenkannattaja hallituksen esitys Helsingin hovioikeus hovioikeus Itä-Suomen hovioikeus lakivaliokunnan mietintö Lakimies. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja korkein oikeus MTL mielenterveyslaki 1116/1990 OK oikeudenkäymiskaari 4/1734 OLJ OMJ OMLS OMML oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu oikeusministeriön julkaisu oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja PL perustuslaki 731/1999 RikRekL rikosrekisterilaki 770/1993 RL rikoslaki 39/1889 ROL laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 689/1997 STM THL THO VaaHO ään. sosiaali- ja terveysministeriö Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos Turun hovioikeus Vaasan hovioikeus äänestyspäätös
XVI KUVIOT JA TAULUKOT Taulukko 1. Syyntakeisuusarvioinnin kriteerit. Taulukko 2. Esimerkkejä mielentilaa kuvaavien kategorioiden diagnooseista. Taulukko 3. Kriteeristö yhdistettynä alafaktaväitteisiin. Taulukko 4. KKO:n ratkaisujen vertailutaulukko. Taulukko 5. Esimerkkejä rangaistuslatitudien laskemisesta. Taulukko 6. Esimerkkejä alentuneen syyntakeisuuden vaikutuksesta rangaistukseen. Kuvio 1. Syyntakeisuuden arviointiprosessi. Kuvio 2. Hermeneuttinen kehä.
1 1 JOHDANTO 1.1 Tutkielman aihe ja kysymyksenasettelu Syyntakeisuudessa, sen puuttumisessa ja alenemisessa on jotain äärimmäisen mielenkiintoista. Pohjimmiltaan se perustuu ihmismielen monimutkaisuuteen ja arvaamattomuuteen, mutta samalla kysymykseen siitä, miten oikeusjärjestelmämme huomioi ne, joiden vapaa tahto ja rationaaliset kyvyt ovat mielen järkkymisen vuoksi heikentyneet. Syyntakeisuuskysymyksen monitahoisuutta ja ongelmallisuutta kuvaavat sen monet luonteenpiirteet: samanaikaisesti on kysymys filosofiasta, moraalista, uskonnosta, lääketieteestä ja juridiikasta 2. Wagner-Prenner toteaa väitöskirjansa alussa syyntakeisuuden olevan juristille kiehtova, mutta myös vaarallinen aihe. Sen kosketuspinnat rikosoikeudelliseen vastuuseen, syyllisyyteen, sekä rangaistuksen oikeutukseen ja tehtävään, mahdollistavat paljon perinteistä lainoppia syvemmälle menevän pohdinnan. Tosin, kuten Wagner-Prennerkin varoittaa, on vaarana ikuisuuskysymysten pohjattomuus, sekä oman lisämausteensa tutkimukseen tuova syyntakeisuuteen elimellisesti liittyvä psykiatrinen diagnostiikka. 3 Syyntakeisuuskysymykset ovat merkittäviä myös poliittisesta näkökulmasta, jonka vuoksi kriminaalipolitiikkaa ei voitane niiden käsittelyssä täysin ohittaa. 4 Käsillä oleva tutkielma keskittyy syyntakeisuuskategorioista selvästi kiistellyimpään ja määritelmältään hankalimpaan alentuneeseen syyntakeisuuteen. Kategoria itsessään, sekä sen tarpeellisuus, ovat aiheuttaneet kiivastakin keskustelua suomalaisessa rikosoikeuskentässä, mutta myös oikeuspsykiatrian alalla. 5 Vastustajat ovat perustelleet alentuneesta syyntakeisuudesta luopumista vedoten kustannuksiin, kategorian tulkinnanvaraisuuteen sekä väärinkäytösmahdollisuuksiin. 6 Puolestapuhujat taas ovat huomauttaneet sen muodostavan tarvittavan väliportaan vastuuvapauden ja täyden vastuun välille, sekä syyntakeisuuden luonteen olevan pikemminkin juridinen ja moraalinen kuin puhtaasti lääketieteellinen. 7 Vuonna 2004 voimaan tuli rikoslain yleisen osan uudistus, joka toi mukanaan mahdollisuuden tuomita alentuneesti syyntakeinen käytettävissä olevaan enimmäisrangaistukseen säännöksen, jota 2 Wagner-Prenner 2000, s. 1. 3 Wagner-Prenner 2000, s. 3. 4 Näin huomauttaa myös Lahti 1987, s. 2 ja Matikkala 2010b, s. 143. 5 Pajuoja 1995, s. 68; Wagner-Prenner 2000, s. 67. Huomionarvoista on se, että keskustelua kategoriasta on käyty jo vuoden 1889 rikoslain valmistelun aikaan (ks. tarkemmin alentuneen syyntakeisuuden historiallisesta kehityksestä Pajuoja 1995, s. 66 72; Wagner-Prenner 2000, s. 67 74). 6 OLJ 5/2000, s. 68 69; OMLS 7/2002, s. 18. 7 OLJ 5/2000 s. 68 69; HE 44/2002 vp, s. 14 ja 61.
2 voidaan pitää jonkinasteisena kompromissina kysymykseen siitä, tarvitseeko oikeusjärjestelmämme alentuneen syyntakeisuuden kategoriaa. Edelleen alentuneesta syyntakeisuudesta käydään keskustelua mediassa etenkin vakavien henkirikostapausten kohdalla, 8 ja vuoden 2018 ensimmäisellä puoliskolla korkein oikeuskin on antanut kaksi alentunutta syyntakeisuutta koskevaa ennakkopäätöstä sekä yhden ennakkopäätöksen, jossa tekijän mielentila tekohetkellä huomioitiin rangaistuksen mittaamisessa. 9 Tätä ennen, viimeisin korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskeva ennakkopäätös oli 13 vuoden takainen KKO 2005:48. Aiheen relevanttiutta näkisin korostavan myös mielenterveysongelmien lisääntymisen Suomen vankipopulaatiossa, 10 jonka lisäksi syyntakeisuusarvioiden kiristyminen ja mielentilatutkimusten vähentyminen ovat molemmat kirjattu oikeusministeriön arviomuistioon eräinä olennaisina tekijöinä rikosoikeudellisen vastuun ankaroitumiseen, erityisesti tahallisten henkirikosten kohdalla. 11 Tutkielman tarkoitus on selvittää ensin alentuneen syyntakeisuuden kriteeristoa, syyntakeisuusarviointia tuomioistuimessa sekä vaikutusta rangaistukseen, sillä noihin kysymyksiin on löydettävä vastaus, ennen kuin voimme syvemmin ymmärtää alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta, sekä siihen liittyviä teoreettisen tason kysymyksiä, joista muodostuu tutkielman jälkimmäinen osa. Tutkimuskysymykset voidaan kiteyttää seuraavasti: 1. Mitkä ovat alentuneen syyntakeisuuden kriteerit ja miten se vaikuttaa mitattavaan rangaistukseen? 2. Kuinka korkein oikeus on arvioinut alentunutta syyntakeisuutta ja voidaanko oikeuskäytännöstä löytää syitä mekaanisen vähennyksen poistamisen tarpeelle vai tarvitsemmeko alentuneen syyntakeisuuden kategoriaa lainkaan? 3. Kuinka rangaistusteoreettisesti oikeutetaan enimmäisrangaistus tekijälle, jonka ei voida katsoa toimineen täydessä ymmärryksessä? 4. Mikä on rangaistuksen mittaamista ohjaavan suhteellisuusperiaatteen suhde enimmäisrangaistukseen ja mihin rikoksiin enimmäisrangaistus voitaisiin käytännössä mitata? 5. Kuinka alentuneesti syyntakeiselle tuomittava enimmäisrangaistus voidaan ymmärtää hermeneuttisen kehän avulla? 8 Ks. esimerkiksi https://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/ylilaakari-teinisurmasta-syytetyn-mielentilatutkimuksesta-kaikkein-huonoin-lopputulos/5567156#gs.8nkijgy (vierailtu 29.6.2018). 9 KKO 2018:43, KKO 2018:32 ja KKO 2018:30. 10 Jüriloo Pesonen Lauerma Nordic Journal of Psychiatry 71:7, 2017, s. 543 ja 545 547. 11 OMJ 7/2018, s. 101 102.
3 Täyttä syyntakeettomuutta käsitellään alentuneen syyntakeisuuden kriteeristön vertailutarkoituksessa, mutta muuten siihen liittyvän problematiikan tarkastelu on jätetty mininimiin. Tutkimuksesta on lisäksi rajattu täysin pois RL 3 luvun 4 :n 1 momentin mukainen rikosoikeudellisen vastuuiän alituksesta johtuva syyntakeettomuus. Päihtymykseen liittyviä syyntakeisuuskysymyksiä tarkastellaan lähinnä alkoholideliriumin osalta. 1.2 Tutkielman rakenteesta ja metodologisista valinnoista Tutkielma jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäinen osa, eli luvut kaksi ja kolme, paneutuvat alentuneen syyntakeisuuden kriteeristön sekä syyntakeisuusarvioinnin tarkasteluun. Luvussa kaksi, katse kiinnitetään alentuneen syyntakeisuuden normatiiviseen perustaan: esiin tuodaan alentuneen syyntakeisuuden kriteerit, niiden aineellisoikeudellinen sisältö sekä kategorian eroavaisuudet syyntakeettomuuteen. Tutkimusmetodina käytetään perinteistä lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. 12 Tarkoitus on tulkita ja systematisoida rikoslain (RL, 39/1889) 3 luvun 4 :n 2 ja 3 momentteja (515/2003) eritoten vastausta etsitään siihen, miten lain asettamia alentuneen syyntakeisuuden kriteerejä on tulkittava. Lukuun on tuotu myös oikeuspsykiatrista näkökulmaa ja pyritty esittelemään keskeisimpiä psyykkisiä häiriöitä alentuneesti syyntakeisten osalta, sillä aiempaa kattavaa kokonaiskuvaa lääketieteellisen kriteerin osalta ei lähivuosilta ole. Substanssin lisäksi syyntakeisuusarviointia tarkastellaan rikosprosessuaalisesta näkökulmasta, sekä paneudutaan mielentilatutkimuksen kulkuun ja funktioon. Luvun lopussa käytössä on oikeusvertaileva metodi, kun Suomessa tunnettua alentuneen syyntakeisuuden instituutiota peilataan lyhyelti muihin Pohjoismaihin ja niissä olemassa oleviin käytäntöihin, sekä Common Law -järjestelmän syyntakeisuusinstituutioon. Tutkielman kolmannessa luvussa suurennuslasin alle otetaan kaksi korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskevaa ratkaisua, joiden avulla tarkastellaan alentuneen syyntakeisuuden kriteerien arviointia oikeuskäytännössä. Molemmat ratkaisut on annettu hieman ennen rikoslain yleisen osan uudistamista, joten niiden perustelut ja KKO:n tekemät linjaukset peilaavat enimmäisrangaistuksen mahdollistamisen taustalla olleita syitä. Luvun tutkimusmetodi on sinällään oikeusdogmaattinen, koska RL 3 luvun 4 :n 3 momentin tulkintaa peilataan oikeuskäytäntöön ja toisaalta prejudikaattiratkaisujen perustelut esittävät osaltaan korkeimman oikeuden näkemyksen säännöksessä esiintyvien termien soveltamiselle ja tul- 12 Oikeusdogmatiikan funktio on selvittää normien sisältöä, ks. Hirvonen 2011, s. 22.
4 kinnalle. Lisäksi enimmäisrangaistuksen mahdollistamista tarkastellaan kriminaalipoliittisesta näkökulmasta ja luvun lopussa pohditaan alentuneen syyntakeisuuden kategorian säilyttämisen relevanssia. Neljännessä luvussa tutkitaan, kuinka alentunut syyntakeisuus vaikuttaa rangaistukseen. Tutkimusmetodi on edelleen oikeusdogmaattinen. Rangaistusteemalla jatketaan viidennessä luvussa, joka analysoi alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta suhteessa rangaistusteorioihin. Metodi sitä vastoin on oikeusteoreettinen, mutta rangaistusteorioita ei henkilöidä taikka kiinnitytä yksittäisiin teorioihin, vaan tarkastelu keskittyy yleisesti utilitaristiseen ja retributivistiseen rangaistusteoriaan. 13 Alentuneesti syyntakeiselle tuomittava rangaistus on läsnä myös kuudennessa luvussa, jossa näkökulma painottuu enemmän enimmäisrangaistuksen mittaamiseen suhteellisuusperiaatteen valossa. Lisäksi pohdintaa käydään niistä rikoksista, joihin enimmäisrangaistusta reaalimaailmassa voitaisiin soveltaa, sekä tutkitaan törkeän murhan suhdetta laillisuusperiaatteeseen. Luvun tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen, mutta lopulta myös kriminaalipoliittinen, kun luku päätetään alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan optimaalisen rangaistuksen pohdintaan. Ennen tutkielman päättäviä johtopäätöksiä, alentuneesti syyntakeiselle tuomittavaa enimmäisrangaistusta sovitetaan vielä hermeneuttiselle kehälle. Tarkoituksena on nivoa yhteen tutkielmassa käsitellyt teemat hermeneutiikan avulla kehä esittää, kuinka eri seikat vaikuttavat lopulliseen rangaistukseen. Lisäksi hermeneuttisen kehän avulla pyritään syventämään ymmärrystä niin rangaistuksen funktiosta, kuin periaatteiden ja kriminaalipolitiikan merkityksestä tuomion taustalla. Eri metodien yhdistelemistä perustelen alentuneen syyntakeisuuden poikkeavalla luonteella. Koska kysymys ei ole puhtaasti juridisen säännöstekstin analyysistä, ei yksistään oikeusdogmatiikkaan perustuvassa tutkielmassa olisi mahdollisuutta pureutua riittävän syvällisesti alentuneen syyntakeisuuden moninaisiin piirteisiin. Lisäksi kysymys enimmäisrangaistuksesta olisi jäänyt kovin pintapuoliseksi ilman rangaistusteoreettista tarkastelua. Oikeustie- 13 Abolitionismi eli teoria joka perustuu ankaraan rikosoikeusjärjestelmän kritiikkiin ja rangaistuksesta luopumiseen (Lappi-Seppälä 2000, s. 29 30), jätetään tarkastelun ulkopuolelle, koska tutkielman funktiona ei ole kyseenalaistaa alentuneesti syyntakeisen rangaistusvastuuta taikka vaatia rangaistuksesta luopumista. Lisäksi on melko selvää, että abolitionistisesta näkökulmasta enimmäisrangaistus näyttäytyisi hylättävänä. Ks. myös mm. Duff 2003, s. 30 34 ja Tapani Tolvanen 2016, s. 13 14.
5 teellisesti tutkielmani sijoittuukin jonnekin käytännöllisen rikoslainopin ja oikeusteorian välimaastoon. 14 Teoreettista painotusta perustelen mm. Pason ja Hyttisen tavoin sillä, että teoreettinen ymmärrys ja oikeudellisen ajattelun kehittyneisyys ovat tärkeitä laadukkaiden oikeudellisten ratkaisujen tekemisen, sekä perustelemistaitojen kannalta. 15 1.3 Tutkimuslähteet Tutkielman keskeisimmät oikeusnormit ovat alentunutta syyntakeisuutta määrittävä rikoslain 3 luvun 4 :n 3 momentti sekä rangaistusasteikon lieventämistä alentuneen syyntakeisuuden perusteella koskeva RL 6 luvun 8 :n 3 momentti (515/2003). Jotta normien tulkinta ja systematisointi olisi mahdollisimman laaja-alaista ja yksityiskohtaista, on apuna käytetty muitakin lähteitä kuin yksistään lakitekstiä. Yhtenä tärkeimpänä lähteenä näyttäytyvät lain esityöt: hallituksen esitykset, valiokuntien mietinnöt sekä ministeriöiden selvitykset ja julkaisut. 16 Esitöistä on nähtävissä lainsäätäjän tarkoitus 17, eli miksi rangaistusasteikon mekaanisesta lieventämisestä luovuttiin ja mitä uudella säännöksellä haluttiin saavuttaa. Myös aikaisemman säätelyn ongelmakohdat ovat usein luettavissa esitöistä, joten osaltaan ne heijastavat säätelyhetken kriminaalipoliittista ajattelua. Heikosti velvoittavista oikeuslähteistä käytetään korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä, koska niiden avulla voidaan löytää lainkäyttäjän näkemys lain tulkinnasta ja soveltamisesta käytännön tilanteissa. 18 Koska korkeimman oikeuden alentunutta syyntakeisuutta koskevat ratkaisut ovat muutamaa vuoden 2018 ratkaisua lukuun ottamatta melko vanhoja, on niiden lisäksi käytetty hovioikeuksien ratkaisuja, jotta katsaus nykypäivän tuomioistuinkäytäntöön olisi relevantimpi. Tulkinnan apuna käytetään lisäksi oikeuskirjallisuutta niin Suomesta kuin soveltuvin osin ulkomailta. Kirjallisuus esittää oikeusyhteisön vallitsevan mielipiteen 19, jonka lisäksi yleisesti hyväksytty näkemys antaa tukea tai horjuttaa argumentaatiota tutkimuksen näkökulmasta on tärkeää tuoda esiin myös eriävät tulkinnat. Kirjallisuuden suhteen on kuitenkin 14 Ks. Hyttisen erinomainen mallinnus tutkimuksen oikeustieteellisestä paikannuksesta: Hyttinen 2015, s. 22, kuvio 3. 15 Paso LM 4/2003, s. 599; Hyttinen 2015, s. 19. 16 Esityöt luetaan heikosti velvoittaviin oikeuslähteisiin, ks. Tolonen 2003, s. 24. 17 Virolainen LM 1/2012, s. 3 18 Vaikka ennakkoratkaisut eivät ole tuomioistuimia sitovia, on niiden merkitys kasvanut ja ne katsotaan usein tosiasiallisesti sitoviksi. Näin mm. Tolonen 2003, s. 24 25 sekä Launiala 2016, s. 3. 19 Virolainen LM 1/2012, s. 5 6.
6 oltava riittävän kriittinen esimerkiksi viimeisin syyntakeisuutta käsittelevä väitöskirja on vuodelta 2000, mikä on otettava huomioon nyt 18 vuotta myöhemmin. 20 Johtuen alentuneen syyntakeisuuden liittymäpinnasta psykiatriseen diagnostiikkaan, on tutkielmassa käytetty kirjallisuutta, sekä muita julkaisuja juridiikan lisäksi myös psykiatrian alalta. Erityisesti Jouko Lönnqvistin, Markus Henrikssonin, Mauri Marttusen ja Timo Partosen vuonna 2017 toimittama teos Psykiatria on huomioitu tuoreena psykiatrisen tiedon lähteenä. Tautiluokituksen osalta on käytetty ICD-10 luokitusta, joka on edelleen käytössä Suomessa ja useissa muissa maissa 21. 20 Lisäksi on myönnettävä kielelliset rajoitukset oikeuskirjallisuuden käytössä on täysin mahdollista, että esimerkiksi saksankielisestä kirjallisuudesta olisi löytynyt hyvinkin relevantteja lähteitä, joita nyt ei ole huomioitu. 21 Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut uuden ICD-11 tautiluokituksen, mutta sen käyttöönottoa on suunniteltu vasta vuodelle 2022. Ks. https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tautiluokituksen/ (vierailtu 14.8.2018).
7 2 SYYNTAKEISUUDEN ARVIOINTI 2.1 Mieli rikoksen taustalla Yhteys psyykkisten häiriöiden ja väkivallan välillä on huomioitu lainsäädännössä jo satojen vuosien ajan. Tästä huolimatta kysymys on yksi niin oikeuspsykiatrian kuin rikosoikeuden kiistellyimpiä. 1970- ja 1980-luvuilla useat sosiologit ja sosiologisesti suuntautuneet psykiatrit esittivät, että psyykkiset häiriöt pikemminkin vähentävät riskiä syyllistyä väkivaltaiseen käyttäytymiseen, eivätkä suinkaan lisää sitä. On myös huomionarvoista, ettei tieteellisesti vakuuttavaa näyttöä väkivallan ja mielenterveyden häiriöiden yhteydestä oltu julkaistu 1980-luvun loppuun mennessä. 22 Syyntakeisuuskysymykset psyykkisen häiriön vaikutus tekoon ja sitä kautta syyllisyyteen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen ovat herättäneet keskustelua myös oikeustieteen alalla. Alentuneen syyntakeisuuden kategoria oli Suomessa kiistanalainen jo vuoden 1889 rikoslakia valmisteltaessa. Vuoden 1875 ehdotuksessa se oli mukana, vuoden 1884 ehdotuksesta se poistettiin kokonaan, mutta palautettiin kuitenkin takaisin 1888. 23 Keskustelu kategorian tarpeellisuudesta jatkui ja 1990-luvulta lähtien kritiikki on ollut kovaakin. Ongelmaksi nähtiin erityisesti se, että rikoksentekijät, jotka ovat erityisen impulsiivisia ja joiden rikoksen uusimisriski on kaikkein suurin, selvisivät neljänneksen normaalia lyhyemmällä rangaistuksella ilman mahdollisuutta velvoittaa heitä psyykkisten ongelmiensa vuoksi minkäänlaiseen hoitoon. 24 Vuoden 2000 rikoslakiprojektin ehdotuksessa ja lopullisessa, vuoden 2004 alusta voimaan tulleessa rikoslaissa, syyntakeettomuuden ja syyntakeisuuden välillä keikkuvan luokan säilyttämiselle nähtiin kuitenkin selkeät perusteet, joskin alentuneesti syyntakeisten mekaanisesta rangaistusasteikon lievennyksestä luovuttiin. 25 Mielipiteet jakautuvat edelleen ja pohdintaa alentuneen syyntakeisuuden instituution tarpeellisuudesta tullaan käymään myös tässä tutkielmassa. Ennen sitä on kuitenkin tarkasteltava syyntakeisuusarvioinnin normipohjaa, sekä niitä rakennusaineita, joista alentunut syyntakeisuus muodostuu. 22 Tiihonen 2017, s. 705. Aihe on herättänyt keskustelua myös suuren yleisön joukossa. Tutkimusten mukaan monet amerikkalaiset suhtautuvat epäillen syyntakeettomuuteen (insanity defense). John Hinckley Jr. -tapauksessa 90 prosenttia kansasta vastusti tuomiota, jossa tekijä katsottiin syyntakeettomaksi, mutta alle prosentti osasi selittää mielisairaudesta johtuvan syyntakeettomuuden juridisen määritelmän (Roberts Stalans 1998, s. 38 39). 23 Pajuoja 1995, s. 68 69; Wagner-Prenner 2000, s. 67 69. Ks. myös Keisu Wagner-Prenner 1987, s. 24 25. 24 Tiihonen 2014, s. 698. 25 OLJ 5/2000, s. 68 69.
8 2.2 Alentuneen syyntakeisuuden normipohja ja määritelmä Jotta rikoksesta syytettynä oleva henkilö voitaisiin tuomita rangaistukseen, hänen on rikoslain 3 luvun 4 :n 1 momentin mukaan oltava tekohetkellä täyttänyt 15 vuotta ja syyntakeinen. 26 RL 3 luvun 4 :n 2 momentin mukaan tekijä on syyntakeeton, ellei hän tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden, vaikean mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta, taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on edellä luetelluista syistä ratkaisevasti heikentynyt. Jos syyntakeettomuuden kriteerit eivät täyty, mutta tekijän kyky ymmärtää tekonsa luonne tai oikeudenvastaisuus, taikka kykynsä säädellä käyttäytymistään, on tekohetkellä merkittävästi alentunut johtuen mielisairaudesta, vajaamielisyydestä, mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä, katsotaan tekijä 3 momentin mukaisesti alentuneesti syyntakeiseksi. Päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä ei kuitenkaan 4 momentin mukaisesti oteta syyntakeisuusarviossa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavaa syytä. Hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) syyntakeisuussäännös perustellaan syyllisyysperiaatteen kautta, olisihan epäoikeudenmukaista moittia taikka rangaista henkilöä, joka ei nuoren ikänsä, sairauden tai poikkeavuuden vuoksi ymmärrä tekonsa tosiasiallista ja oikeudellista luonnetta, eikä mainittujen syiden vuoksi pysty säätelemään käyttäytymistään. Näin ollen syyntakeettoman tekijän rankaiseminen on vailla moraalisia perusteita. Tärkeää esityksen mukaan on myös nähdä syyntakeettomuus osana syyllisyysarvostelua, eikä niinkään tekijän ominaisuutena. 27 Samat oikeudenmukaisuusnäkökohdat mainitaan ratkaisussa KKO 2000:126, jonka lisäksi korkein oikeus toteaa, että syyntakeettoman rankaiseminen on nähty hyödyttömänä ja tarkoituksettomana rangaistuksen yleis- sekä erityispreventiiviseltä kannalta. Esitöiden mukaan alentuneen syyntakeisuuden kategoria on niin ikään syyllisyysperiaatteelle rakentuvan rikosoikeutemme kannalta ikään kuin itsestäänselvyys. Vastuun lieventäminen perustuu oikeudenmukaisuuteen, sekä syyllisyysmoitteen alenemiseen. 28 Tuomittava 26 Syyntakeisuudesta säädetään ns. negatiivisen sääntelyjärjestelmän tavoin, jolloin lähtökohtana on vastaajan syyntakeisuus ja laki määrittää ne kriteerit, joiden perusteella syyntakeisuus väistyy. Lappalainen 2004, s. 158. 27 HE 44/2002 vp, s. 46. Samoin OLJ 5/2000, s. 50. Syyllisyysarvosteluun mielipiteensä pohjaa myös Honkasalo, jonka mukaan syyntakeisuus on syyllisyyden ainesosa.. Tosin Honkasalo ei tunnusta alentunutta syyntakeisuutta syyntakeisuuden kategoriaksi, vaan toteaa, että on vain kaksi vaihtoehtoa henkilö on joko syyntakeinen tai syyntakeeton; kolmatta vaihtoehtoa ei ole. (Honkasalo 1967, s. 25 ja 29). 28 OLJ 5/2000, s. 69; HE 44/2002 vp, s. 14 ja 61.
9 rangaistus osoittaa paheksuntaa, joka on sidoksissa syyllisyyden asteeseen, joten syyntakeisuuden alentuessa ja sitä kautta syyllisyyden asteen lieventyessä, on rangaistuksenkin lievennyttävä. 29 Syyntakeisuuden käsite ja siihen liittyvä rangaistusvastuun poistuminen tai rangaistuksen lieventyminen, liittyvät vahvasti myös konformiteettiperiaatteeseen, eli yksilön mahdollisuuteen toimia toisin. Kuten Tolvanen oikeutetusti toteaa, voidaan konformiteettiperiaate johtaa globaaleista periaatteista yksilön oikeudenmukaisesta ja reilusta kohtelusta sekä maksimaalisesta mahdollisuudesta vapauteen. Jotta rangaistusvastuu voidaan justifioida, on yksilöllä tullut olla mahdollisuus sovittaa käytöksensä yhteiskunnan lakien vaatimuksiin. 30 2.3 Suhde syyllisyyteen, rikosoikeudelliseen vastuuseen ja rangaistukseen Suomalaisessa rikosoikeudessa rikoksen rakenne on perinteisesti ymmärretty kolmiosaisena, koostuen tunnusmerkistönmukaisuudesta, oikeudenvastaisuudesta sekä syyllisyydestä. 31 Tunnusmerkistönmukaisuudella tarkoitetaan sitä, että teko täyttää jonkin lakiin kirjatun rikoksen tunnusmerkistön. Oikeudenvastaisuuden poistumiseen liittyvät oikeuttamisperusteet, kuten hätävarjelu (RL 4:4) ja pakkotila (RL 4:5). Käytännössä kyse on olosuhteista, joiden käsillä ollessa tekoa ei voida pitää rikoksena. 32 Syyllisyys on useimmin nähty kaikkein hankalimmin hahmotettavaksi rikoksen rakennusaineeksi. 33 Se käsittää tekijän suhdetta tekoon, ollen läheisessä yhteydessä rikosoikeudelliseen vastuuseen ja moitittavuuteen tekijän kykyyn toimia toisin, sekä noudattaa lain vaatimuksia. 34 Syyntakeisuuskysymykset voidaan rikoksen rakennejaottelussa sijoittaa syyllisyyden alle, onhan yksi rikosoikeudellisen vastuun perustavammista ajatuksista se, että tekijän ymmärrys- ja käyttäytymiskyvyt ovat olleet normaalit. 35 Lisäksi syyntakeettomuuden osalta kyse 29 OLJ 5/2000, s. 69 ja 72. 30 Tolvanen 1999, s. 120 121. 31 Nuotio 1998, s. 3 ja 38; Nuotio Majanen 2003, s. 42; Melander 2016, s. 96 101. Vrt. Tapani Tolvanen 2013, s. 3 12, jotka katsovat rikoksen rakentuvan vastuuperusteista ja vastuuvapausperusteista. Vastuuperusteisiin Tapani ja Tolvanen lukevat tunnusmerkistön mukaisuuden, sekä tahallisuus ja tuottamusopit. Vastuuvapausperusteisiin taas kuuluvat oikeuttamisperusteet, anteeksiantoperusteet sekä syyntakeisuus ja itsekriminointisuoja (s. 7). 32 Nuotio Majanen 2003, s. 45. 33 Tapani Tolvanen 2013, s. 4. 34 Nuotio Majanen 2003, s. 46 47. 35 Ashworth 2006, s. 203. Näin myös Tebbit 2005, s. 157, joka toteaa seuraavasti: The basic idea is that, in order to be held criminally liable, the agent must have committed an offence freely, knowingly and deliberately. Common Law -järjestelmässä rikoksen rakenne on hahmotettu actus reus/mens rea opin mukaisesti. Käytännössä actus reus (= bad act) tarkoittaa tunnusmerkistön mukaisuutta, eli lain vastaista moitittavaa menettelyä. Mens rea (= guilty mind) taas tarkoittaa sitä, että tekijä on tietoisesti tarkoittanut aiheuttaa tekonsa seuraukset sekä tiedostanut teon olevan vastoin lakia. Ks. mm. Ashworth 2006, s. 5 6; Packer 2009, s. 3 4.
10 on vastuuvapausperusteesta, koska syyntakeettoman teko ei perusta rikosoikeudellista vastuuta. 36 Onkin huomattava suuri syyllisyyteen liittyvä käsitteellinen ero syyntakeettomuuden ja alentuneen syyntakeisuuden välillä. Siinä missä syyntakeeton ei ole syyllinen rikokseen ja hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta, 37 on alentuneesti syyntakeinen syyllinen rikokseen, mutta johtuen kausaliteetista psyykkisen poikkeavuuden ja rikollisen teon välillä, syyllisyysmoitteensa pienenee ja tuomittava seuraamus mahdollisesti alenee. Rangaistusvastuu on tiiviissä vuorovaikutuksessa subjektiiviseen syyllisyyteen, joka taas juontuu syyllisyysperiaatteesta, eli tekijän kyvystä vaikuttaa omiin valintoihinsa. 38 Syyntakeettoman katsotaan olleen kyvytön ymmärtämään tekonsa oikeudenvastaisuutta taikka säätelemään käyttäytymistään, joten käytännössä psyykkinen sairaus tai tila, on niin ratkaisevasti vaikuttanut henkilön kykyyn tehdä valintoja, että tämän ei voida katsoa olevan rangaistusvastuussa teostaan. Alentuneesti syyntakeisen kohdalla tilanne on toisin hänen kykynsä tehdä rationaalisia valintoja ja vaikuttaa omaan käyttäytymiseensä on nähty heikentyneenä eikä täytenä kyvyttömyytenä, mistä johtuen alentuneesti syyntakeinen on rangaistuvastuussa teostaan. Syyntakeisuuden periaatteellinen sijoittuminen on ollut pitkään kiistelyn aiheena, onko kyseessä syyllisyyden edellytys, syyllisyyden ainesosa vai kenties ainoastaan rangaistavuuteen vaikuttava tekijä? 39 Näkemykseni mukaan näitä kolmea on hankalaa erottaa toisistaan syyllisyys edellyttää aina alentunutta tai täyttä syyntakeisuutta ja rangaistavuus syyllisyyttä, joten tiukkarajainen sijoittaminen vain yhteen kategoriaan ei ole tarkoituksenmukaista. Tutkielmassa alentunut syyntakeisuus nähdäänkin rangaistukseen vaikuttavana instituutiona, mutta myös syyllisyyden ainesosana siltä osin, kuin kyse on syyllisyysmoitteesta ja sen alentumisesta. Syyntakeisuuskysymykset sijoittuvat juuri mens rean alueelle. Mens rea -käsitteestä ja sen suhteesta rikosoikeudelliseen vastuuseen tarkemmin ks. esim. Hart 1968, s. 136 158. 36 Hyttinen 2015, s. 63. 37 Tolvanen 1999, s. 121. 38 Virtanen 2005, s. 391. Ks. myös Hyttinen 2015, s. 350. 39 Keisu Wagner-Prenner 1987, s. 22.