DIAKONIAKASVATUS RIPPIKOULUTYÖSSÄ

Transkriptio

1 DIAKONIAKASVATUS RIPPIKOULUTYÖSSÄ Aulikki Rinta-Säntti Opinnäytetyö, kevät 2009 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Oulun yksikkö Sosiaalialan koulutusohjelma Sosionomi (AMK) + diakoni

2 2 TIIVISTELMÄ Rinta-Säntti Aulikki. Diakoniakasvatus rippikoulutyössä. Oulu, kevät 2009, 45 s. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Oulun yksikkö, Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi (AMK) + diakoni. Opinnäytetyöni tarkoitus oli tehdä helposti muunneltavat diakoniatyön oppitunnit rippikoulujen käyttöön. Opinnäytetyössäni käsitellään diakoniatyötä, rippikoulua, vapaaehtoistoimintaa ja isostoimintaa. Diakoniatyön opintokokonaisuus sisältää ohjeistukset työntekijälle, isosille ja rippikoululaisille, lyhyen teoriaosan diakoniasta, rastien tapauskertomukset sekä rastien- ja roolien purkuohjeet. Opinnäytetyöni aineiston keräsin aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, Internetistä ja haastattelemalla. Diakoniaopintokokonaisuuden ensimmäisen version tein keväällä 2007 ja testasin sitä kesän 2007 rippikoululeirillä Kiimingin seurakunnassa. Isosilta ja työpariltani saamani palautteen perusteella vähensin tapauskertomuksien määrää, tehostin isosten ohjausta etukäteen sekä lisäsin lähimmäispalvelukortin tekemisen oppituntien lopuksi sekä otin käyttöön lähimmäispalvelukortin. Uuden tuntimateriaalin testasin vielä kesän 2008 rippikoululeirillä. Opinnäytetyössäni on tiivis perustietopaketti rippikoulusta, isostoiminnasta, vapaaehtoistoiminnasta ja diakoniatyöstä. Diakoniatyön oppituntien materiaali on helposti muokattavissa paikallisseurakunnan tarpeisiin. Diakoniatyöntekijöiden mukanaolo suunnitteluprosessissa helpottaa diakoniaan liittyvän oppikokonaisuuden toteuttamista ja vahvistaisi ajatusta siitä, että diakonia on kaikille seurakuntalaisille kuuluva tehtävä. Jatkossa olisi mielenkiintoista tutkia sitä miten rippikoulujen diakoniakasvatus vaikuttaa nuorten toiminta- ja ajattelutapoihin ja miten diakonia toteutuu nuoren arkielämässä. Asiasanat: Diakoniatyö, rippikoulu, isostoiminta ja vapaaehtoistoiminta.

3 3 ABSTRACT Rinta-Säntti Aulikki. Diaconia education in confirmation school. Oulu, spring 2009, 45 p. Language: Finnish. Diaconia University of Applied Sciences, Oulu unit, Degree program in social services, Bachelor of Social Services + Deacon. The objective of the thesis project was to prepare easily modifiable lessons in diaconia work for use in confirmation schools. The thesis deals with diaconia work, confirmation school, voluntary work, and camp counselor activity. The study module in diaconia work contains instructions for workers, camp counselors and confirmation school students; a brief theoretical unit on diaconia; exercise case stories; and instructions for analyzing exercises and roles. The material was gathered from related literature, the Internet and interviews. The first version of the diaconia study was prepared module in the spring of 2007 and tested it at a confirmation camp in Kiiminki parish in the summer of Based on feedback from the camp counselors and my workmate, the number of case stories was reduced, enhanced instructions given to camp counselors beforehand, and a fellow service card was taken into use. The new lesson material was tested at a confirmation camp in the summer of The thesis contains a condensed, basic information package on confirmation school, camp counselor activity, voluntary work, and diaconia work. The material of the diaconia work lessons are easily modified to meet the needs of local parishes. The presence of diaconia workers in the planning process facilitates implementation of the study module related to diaconia and reinforces the idea that diaconia is work that belongs to all parishioners. In the future it would be interesting to examine how diaconia education in confirmation schools affects young people s ways of acting and thinking and how diaconia is realized in young people s daily lives. Key words: diaconia work, confirmation school, camp counselor activity, voluntary work.

4 4

5 5 SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ ABSTRACT 1 JOHDANTO 6 2 PROJEKTIN LÄHTÖKOHTIA 8 3 RIPPIKOULU SUOMESSA Rippikoulun taustaa Rippikoulu tänään Rippikoulun tavoitteet ja toteutus 13 4 VAPAAEHTOISTOIMINTA Vapaaehtoistoiminta Suomalaisessa yhteiskunnassa Isostoiminta osana kirkon vapaaehtoistoimintaa Isostoiminnan historiaa Isosten rooli ja tehtävät rippikoulun intensiivijaksolla Isostoiminta Kiimingin seurakunnassa 19 5 DIAKONIATYÖ SEURAKUNNASSA Diakoniatyön yleiset periaatteet ja suunta Diakoniakasvatuksen toteuttaminen paikallisseurakunnassa Diakoniatyön toteuttajat seurakunnassa Diakonia rippikouluopetuksessa Rippikoulun jälkeinen toiminta ja diakoniatyö 26

6 6 6 OPETUSMATERIAALI Opetusmateriaalin käyttäjälle Isosten ohjeistus Teoria diakoniasta Ohjeet rippikoululaisille Tapauskertomukset rasteilla Rastitehtävien ja roolien purku 35 7 OPPITUNTIKOKONAISUUDESTA SAATU PALAUTE JA ARVIOINTI 37 8 POHDINTA 40 9 LÄHTEET 42

7 7 1 JOHDANTO Opinnäytetyöni aiheena on diakoniakasvatus rippikoulutyössä. Aiheen valitsin kiinnostuksesta diakoniakasvatukseen ja rakkaudesta rippikouluun. Diakoniatyö on yksi seurakunnan tärkeimmistä perustehtävistä, mutta silti se saa liian vähän tilaa rippikouluopetuksessa. Seurakunnilla on melko vapaat mahdollisuudet suunnitella ja toteuttaa rippikouluopetusta rippikoulusuunnitelman raameissa. Rippikoulussa on mahdollisuus hyödyntää moni ammatillista yhteistyötä sekä suunnittelussa että toteutuksessa. Opinnäytetyöni oli tarkoitus antaa uuden rippikoulusuunnitelman mukaisesti käytännön eväitä diakoniakasvatukseen rippikulussa. Rippikouluopetuksessa ei mielestäni näy riittävästi diakoniatyön perusajatus, että diakoniatyö on kaikkien seurakuntalaisten perustehtävä, myös nuorten. Näiden yli kahdenkymmenen työvuoteni aikana olen nähnyt ja ollut myös mukana toteuttamassa rippikouluissa hyvin erilaisia diakoniaoppikokonaisuuksia, joista suurin osa on varmasti ollut hyviä teoriatunteja, mutta kokemus ja käytännön elämä on usein jäänyt ohueksi. Liittymäkohta nuoren arkielämään on vähäinen. Nuoret saattavat olettaa, että seurakunnan diakoniatyötä tekee ainoastaan palkatut työntekijät tai voimakkaan kutsumuksen saaneet vapaaehtoiset. Monella nuorella sekoittui kunnan sosiaalitoimen ja seurakunnan diakoniatyön tehtävät. Rippikoulun diakoniatunneilla nuorelle selviää ehkä se, miksi diakoniatyötä tehdään ja ehkä diakoniatyön yleiskuvaus, mutta ei se, ketä tai keitä diakoniatyö arkielämässä kohtaa tai miten juuri nuori itse voisi osallistua diakoniatyöhön rippikoulun jälkeen. Tavoitteena oli tuoda diakoninen ajattelu yleisesti rippikouluopetukseen ja etenkin leirien käytännön elämään laajemmin. Isoset ovat rippikoulussa valtava ja innokas voimavara ja heidän asiantuntemustaan tulisi hyödyntää myös diakoniaopetuksessa. Opinnäytetyöni materiaali on tarkoitettu helpottamaan rippikoulun diakoniaoppikokonaisuuden suunnittelua ja toteuttamista. Työni sisältö koostuu rippikoulusta, diakoniatyöstä seurakunnassa,

8 8 vapaaehtoistoiminnasta ja isostoiminnasta osana sitä.. Pyrkimys on luoda rippikouluun sellainen diakonian oppituntikokonaisuus, joka käytännön esimerkkien avulla herättää nuoren kiinnostumaan diakoniasta. Materiaalia voi helposti muuttaa omaan seurakuntaan sopivaksi. Materiaalia tein isosille ja diakoniatyöntekijöille. Diakonia on niin laaja oppituntikokonaisuus, että aihetta jouduin rajaamaan paljon; keskityin yleisellä tasolla seurakuntadiakoniaan ja jätin kokonaiskirkon ja kansainvälisen diakonian kokonaan pois työstäni.

9 9 2 PROJEKTIN LÄHTÖKOHTIA Tavoitteena oli haastaa diakoniatyöntekijöitä mukaan aktiivisesti rippikoulutyön suunnittelemiseen ja toteuttamiseen. Toivottavasti opinnäytetyöni antaa ajatuksia, ideoita ja konkreettia apua rippikoulujen diakoniaoppitunteihin, jotta ne eivät olisi vierailevan tähden kahden tunnin luento kalvoineen ja vihkoineen. Tarkoitus olisi saada idea omien oppikokonaisuuksien kehittämiseen ja muuhun opetukseen integroimiseen. Diakoniatyön ja kasvatustyön työmuotojen yhteistyön tekeminen on yksi suurista haasteista; se on helppo aloittaa rippikoulusta. Tavoitteena on myös esitellä diakonin/ diakonissan työtä rippikoululaisille ja isosille, joilla on ammatinvalinta edessäpäin. Näin nuoria voitaisiin innostaa kouluttautumaan kirkon töihin. Rippikoululaisia on tärkeää herätellä löytämään ja tiedostamaan omasta lähipiiristään ne ihmiset, joita he voisivat vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti auttaa. Tärkeää on myös haastaa nuoria mukaan palveluryhmään ja lähimmäispalvelutoimintaan rippikoulun jälkeen. Osa materiaalista oli tarkoitus työstää keväällä 2007, jotta sitä voitiin kokeilla Kiimingin seurakunnan rippikoululeirillä. Tavoite oli saada isosten materiaali ja oppituntikokonaisuus testatuksi etukäteen. Materiaali testattiin kahdessa rippikoulussa. Testauksen jälkeen sain palautteen isosilta ja diakoniaviranhaltijalta. Palautteen perusteella korjasin ilmentyneet puutteet ja muokkasin materiaalia edelleen. Palautteen pohjalta vähensin tapauskertomuksien määrää alkuperäisestä seitsemästä viiteen. Diakoniaopetuspaketin teoriaosion jätin pois lähes kokonaan, koska uusissa rippikoulun opettajanoppaissa on hyvää materiaalia suoraan käytettäväksi. Materiaalipaketti oli valmis syksyllä 2008 ja sen ympärille keräsin tarvittavan teoriaosan. Projektisuunnitelma oli korvaamaton apu. Se palautti tekijän useita kertoja alkuperäiseen suunnitelmaan, vaikka mielenkiintoiset pikkuasiat olisivat vieneet mennessään. Projektisuunnitelman tarkoituksena oli pitää tekijä aikataulussa, mutta se epäonnistui. Aikataulua korjailtiin useita kertoja, jotta se olisi realistinen. Aktiivinen ja ammattitaitoinen ohjausryhmä helpotti projektin valmistumista. Toivottavaa olisi, että

10 opinnäytetyöstäni olisi apua ja hyötyä uusille diakoniatyöntekijöille heidän päästessään mukaan rippikoulujen suunnitteluun ja toteuttamiseen omissa seurakunnissaan. 10

11 11 3 RIPPIKOULU SUOMESSA 3.1 Rippikoulun taustaa Rippikoulu on syntynyt uskonpuhdistuksen luoman kasvatusjärjestelmän myötä. Ehtoolliselle osallistumiseen ja avioliittoon vihkimiseen edellytettiin lukutaitoa ja katekismuksen tuntemista. Koska kirkko oli ainoa avioliittoluvan myöntäjä, rippikoulu sai aikuistumiseen liittyvän merkityksen. (Ruotsala, Valkonen 2005, 7.) Luterilaisen uskonkäsityksessä rippikoulu ja konfirmaatio saavat merkityksensä kasteen ja ehtoollisen sakramenteista. Molemmat ovat kasteen ja ehtoollisen välissä, niin kirkon uskon kuin ihmisen elämänkaaren näkökulmasta. Kaste tekee ihmisen osalliseksi kristillisestä uskosta ja Kristuksen kirkosta. Rippikoulun tehtävä on tukea ja vahvistaa nuorta tässä uskossa. Konfirmaatiossa nuori tunnustaa tämän uskon, Jumala siunaa häntä ja vahvistaa hänen uskoaan ja seurakunta vahvistaa esirukouksin. Konfirmaatio antaa nuorelle oikeuden osallistua ehtoolliselle itsenäisesti. Ehtoollinen on kristillisen uskon harjoittamisen perusmuoto, jossa yhteys Kristukseen ja toisiin kristittyihin toteutuu kaikkein syvimmällä tavalla. (Jolkkonen 2004, 9-11.) Edellistä jakoa ei pidä ymmärtää muottina, johon elämä on pakotettava. Kysymys on kirkolle annetun hengellisen perustehtävän, kastamisen ja opettamisen hoitamisesta. (Jolkkonen 2004, 10.) Jeesuksen antama tehtävä ja lupaus ovat rippikoulun lähtökohdat. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. (Mt. 28:18-20.) Lähetyskäskyn lähtökohta on se, että kasteessa tullaan Kristuksen opetuslapsiksi. Rippikoulun tehtävänä on auttaa nuorta elämään ja ymmärtämään sitä uskon todellisuutta, josta hän on pyhässä kasteessa tullut osalliseksi. Jos nuorta ei ole vielä kastettu, rippikoulu valmistaa häntä kasteelle. Rippikouluryhmä on koolla oleva seurakunta, joka kuulee Jumalan sanaa, elää sakramenteista, rukoilee ja viettää yhteistä

12 12 jumalanpalvelusta. Näin Jumala vahvistaa uskoa ja rakkautta, jonka hän on jo kasteessa lahjoittanut. Konfirmaatio on vahvistamisen pyhä toimitus, jossa nuoret tunnustavat uskonsa, seurakunta rukoilee heidän puolestaan, heidät siunataan ja he saavat oikeuden itsenäisesti osallistua ehtoolliselle. Rippikoulu ja konfirmaatio ohjaavat nuorta elämään kiinteästi seurakunnan yhteydessä ja osallistumaan sen toimintaan. (Rippikoulusuunnitelma 2001, 7-8.) 3.2 Rippikoulu tänään Rippikoulu on merkittävä osa suomalaista nuorisokulttuuria. Yhdeksän kymmenestä nuoresta saa murrosiän monien muutosten paineessa rippikoulusta yhteisen kokemuksen elämän perustan etsinnälle. Rippikoulussa seurakunta on lähellä nuorta, kun hän tekee valintojaan oman elämänsä suunnasta. (Rissanen 1998, 7-8.) Rippikoulu on osa kirkon jatkuvaa ja ihmisen koko eliniän kestävää kasteopetusta. Tavoitteena on, että rippikoululainen vahvistuu siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on kasteessa otettu. (Rippikoulusuunnitelma 2001, 5.) Rippikoulussa tarvitaan sekä teologiaa että pedagogiikkaa. Hyvää rippikoulua ei voi olla ilman hyvää ilmapiiriä. Tarvitaan käytännöntaitoja, vuorovaikutusta, johtamista, hyvää opetusta, järjestelykykyä, kuuntelemisen taitoa ja niin edelleen. Rippikoululla on oltava sisältö. Elämän valinnat paljastavat mihin uskomme ja mitä pidämme tärkeänä; rippikoulun tehtävä on opettaa kristillistä uskoa. Oppi, etiikka ja rukous kuuluvat erottamattomasti kristillisen uskon ja siten myös rippikoulun kokonaisuuteen. Ilman oppia Jumala jäisi tuntemattomaksi. Täysin tuntemattomaan Jumalaan ei voi uskoa, ei turvautua eikä sellaista voi rukoillakaan. Ilman etiikkaa lähimmäinen jäisi vaille apua. Ilman lähimmäisenrakkautta usko kuihtuu opilliseksi saivarteluksi tai tyhjäksi muotomenoksi. Ilman rukousta ja jumalanpalvelusta usko kaventuu kylmäksi ideologiaksi tai ahdistavaksi moraaliopiksi. Opin, etiikan ja rukouksen yhteenkuuluvuus ilmenee myös vuoden 2001 rippikoulusuunnitelmassa. (Jolkkonen 2004, ) Rippikoulusuunnitelman 2001 kolme pääaspektia ovat elämä, usko ja rukous. Pyhästä kolminaisuudesta avautuva lähtökohta ilmenee selvästi rippikoulun tavoitteistossa.

13 13 Siellä näkyy idea siitä, että nuoren elämänkysymykset, uskon kysymykset, rukouksen kysymykset kulkevat ikään kuin kolmena korina koko rippikoulun lävitse. Kuljetaan elämästä uskoon, uskosta rukoukseen ja palataan jälleen elämänkysymyksiin. Nämä kolme aspektia kulkevat rinnakkain päivittäisessä opetuksessa sekä mahdollisuuksien mukaan myös yksittäisessä työskentelykokonaisuudessa. Ne tukevat toisiaan ja avaavat toisiaan. (Poutiainen 2001, 8-9.) Rippikoulusuunnitelma 2001 antaa perusteet ja suuntaviivat rippikoulun paikalliselle suunnittelulle, toteutukselle, arvioinnille ja jatkuvalle kehittämiselle. Se antaa yhteisen pohjan koko ikäluokan rippikouluille. Rippikoulun keskeiseksi lähtökohdaksi on tässä suunnitelmassa nostettu seurakuntayhteys. Työskentely on sen varassa. Sisällöllisen perusrakenteen rippikoululle antaa Katekismus. Sen mukaan elämän keskeisiä aineksia ovat elämä, usko ja rukous. Nuoren elämä, kirkon uskon sisältö ja rukous ovat kolme pilaria, jotka pitävät työskentelyn koossa tai kuin kolme koria, joista otetaan materiaalia opetus- ja oppimiskokonaisuuksien rakentamiseen. Rippikoulun teemakokonaisuuksia lähestytään näistä kolmesta, toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Elämä, usko ja rukous edellyttävät ja samalla vahvistavat toisiaan. Ne ovat läsnä rippikoulutyöskentelyssä rinnakkain ja sisäkkäin. (Rippikoulusuunnitelma 2001, 5-19.) Rippikoulu on kirkon omista lähtökohdista tarkasteltuna kasteopetusta, kasteen armon avaamista nuorten elämänvoimaksi. Tämä seurakunnan ydintehtävä tulee olla mielessä etsittäessä omaan aikaamme liittyviä uusia toimintamalleja rippikoulun toteutuksille. Seurakuntien paikalliset ratkaisut ja alueelliset erityispiirteet on otettava vakavasti rippikoulutyön kehittelyssä. Samalla on pidettävä huoli, että rippikoulun perusta on yhteinen koko kirkossa. (Rissanen 1998, 7-8.) Rippikoulussa voi pohtia yhdessä muiden kanssa elämään ja uskoon liittyviä asioita. Tutustua sen kirkon uskoon, johon nuori on kasteessa liitetty. Rippikoulun voi käydä ryhmässä tai yksityisesti, leiri-, päivä- tai iltarippikoulussa. Vaikka rippikouluja on monenlaisia, voidaan rippikoulua aina tiivistää kolmeen sanaan: elämä, usko ja rukous. Yleensä rippikoulu käydään sinä vuonna, kun nuori täytetään 15 vuotta. Suomalaisista 15-vuotiaista nuorista rippikoulun käy vuosittain noin 90 %. Poikkeustapauksissa, esimerkiksi kun nuori on mennyt 6- vuotiaana kouluun, hän voi anoa mahdollisuutta käydä rippikoulu 14-vuotiaana samaan

14 14 aikaan luokkakavereidensa kanssa. Yhtä hyvin rippikoulun voi käydä vuotta myöhemminkin. Rippikoulun voi käydä, vaikka nuorta ei olisi kastettu. Jos nuori haluaa osallistua konfirmaatioon, hänet tulee kastaa ennen sitä. Jos nuori on kastettu, mutta ei enää kuulu kirkkoon, on nuoren liityttävä kirkkoon ennen konfirmaatiota. Rippikouluikäinen voi huoltajien luvalla liittyä kirkkoon, vaikka nämä eivät itse kirkkoon kuuluisikaan. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko.) 3.3 Rippikoulun tavoitteet ja toteutus Rippikoulun lähtökohtana on kirkolle annettu kaste- ja opetustehtävä sekä kaikkia ihmisiä velvoittava käsky lähimmäisenrakkauteen. Nämä rippikoulua ohjaavat perusteet tulevat esille Jeesuksen antamassa kastekäskyssä ja rakkauden kaksoiskäskyssä. (Rippikoulusuunnitelma 2001, 6-7.) Rippikoulun yleistavoitteena on, että nuori vahvistuu uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen ja elää rukouksessa ja seurakuntayhteydessä (Rippikoulusuunnitelma 2001, 18). Tämä yleistavoite ohjaa kaikkea rippikoulussa tapahtuvaa toimintaa. Rippikoulun tarkoituksena on kristillisen uskon opettaminen ja nuorten auttaminen oman elämänsä arvopohjan etsimisessä. Kirkkojärjestys määrää, että rippikoulussa annetaan opetusta kristinopin mukaisesti. (Kirkkolainsäädäntö 2004, 313.) Rippikouluaika ilmoittautumisesta konfirmaatioon kestää vähintään puoli vuotta ja sisältää erilaisia yhdessäolon muotoja ja seurakuntayhteyteen osallistumista. Rippikoulun kokonaistuntimäärä on 80. Rippikoulun kautta nuoren toivotaan löytävän seurakunta- ja jumalanpalvelusyhteyden ja siksi rippikoulu haastaa koko seurakunnan kantamaan vastuuta. (Pesonen, Rissanen, Saho, Toivanen, Tuovinen 2001, ) Rippikoulusuunnitelma korostaa nuoren omaa oppimista, joka nivoutuu nuoren arkitodellisuuteen. Hyvin toteutetussa rippikoulussa nuorten elämänkysymykset käyvät vuoropuhelua kirkon uskonsisällön kanssa. (Rippikoulusuunnitelma 2001, 15.)

15 15 4 VAPAAEHTOISTOIMINTA Vapaaehtoistoiminta käsitteenä korostaa toiminnan luonnetta toimintana, ei työnä. Kautta aikojen ihmiset ovat auttaneet ja tukeneet naapureita, muita kanssaihmisiä ja muissa maissa asuvia ihmisiä. Yhteisöt ovat kantaneet huolta heikoista ja haavoittuvista jäsenistä. Vapaaehtoistoiminnan juuret ovat syvällä ihmisluonnossa ja jolla on kauaskantoisia sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Vapaaehtoistoiminta ei pelkisty vain teoiksi, vaan se liittyy arvoihin ja ihmisyyteen. Välittäminen ja jakaminen ovat välttämättömyys, ei hyväntekeväisyyttä. (Ruohonen 2003, ) Eri kulttuurien vapaaehtoistoiminnan määritelmillä on tiettyjä yhteisiä elementtejä. Kyseessä on palkaton ja pakottamaton toiminta, jota tehdään toisten ihmisten ja yhteisön eduksi. Vapaaehtoistoiminnan periaatteita ovat vapaaehtoisuuden ja palkattomuuden lisäksi luottamuksellisuus, ei-ammatillisuus, tasa-arvo ja yhteinen ilo. Vapaaehtoisuudella tarkoitetaan sitä, että toimintaa ei ole mahdollista käskyttää ja säädellä ylhäältä käsin, vaikka sille normeja ja edellytyksiä voidaan asettaa. Tasaarvolla tarkoitetaan suhdetta ihmiseltä ihmiselle vastakohtana hierarkkiselle työntekijä-asiakas-suhteelle. Ilo tekijän pitää saada toiminnasta jotakin ei-aineellista myös itselleen, jotta motivoituu olemaan toiminnassa mukana. (Ruohonen 2003, ) 4.1 Vapaaehtoistoiminta Suomalaisessa yhteiskunnassa Pohjoismainen hyvinvointimalli ei ole periaatteessa edellyttänyt vapaaehtoistyöltä kovin merkittävää panosta. Tätä on perusteltu vähäisillä luokkaeroilla, naisten työssäkäynnillä ja julkisten palveluiden kattavuudella. Näiltä perusteluilta on pudonnut pohja laman myötä. Hyvä- ja huono-osaisten uusi eriarvoisuus on räikeää, työllisten määrä on laskenut, eivätkä julkiset palvelut kata enää tarvetta. Vapaaehtoistyöntekijöitä tarvitaan mm. vanhustenhuollossa, lastensuojelussa, vammaishuollossa, nuoriso- ja lastensuojelussa. (Matthies 1996, ) Suomessa vapaaehtoistoiminnan periaatteisiin on kirjattu kuuluvaksi muiden muassa vastavuoroisuus, yhteinen ilo, tasa-arvoisuus,

16 16 vapaaehtoisuus, palkattomuus, ei-ammatillisuus ja luottamuksellisuus. Vapaaehtoistoimija nähdään yhteistyökumppanina, jonka tulee olla vaitiolovelvollinen, puolueeton ja vastuuntuntoinen. (Yeung 2002, 11.) Vapaaehtoistyötä pidetään osana julkisen sektorin ja järjestöjen toimintaa. Viralliset tahot kaipaavat tukihenkilö- ja ystäväpalvelua sekä yhä vaativampaa konkreettista päivittäistä tai viikoittaista auttamista. Osaa kansalaisista kiinnostaa enemmän auttamistoiminta, joka ei ole sitoutunut mihinkään järjestelmään ja on enemmän keikkaluonteista kuin säännöllistä ja siihen sisältyy valinnanvapaus. Taloudellinen lama käynnistää uusia toimintamalleja vapaaehtoistyöhön. Niiden syntymekanismi kielii suomalaisen kansalaistoiminnan perinteestä, mutta myös hyvinvointivaltion, seurakuntien ja järjestöjen yksittäisten työntekijöiden aktiivisuudesta. Monet vapaaehtoistoiminnot esim. perhekahvilat, työttömien ruokailut, äiti-lapsiryhmät käynnistyvät sektoreita ylittävänä tuttujen yhteishankkeina. Esimerkiksi kunnissa on kasvanut luottamus seurakuntiin yhteistyöosapuolena. (Matthies 1996, 22.) Keskustelut vapaaehtoistoiminnassa mukana olevien kanssa eivät tue yleistä käsitystä, että sitoutuminen ja pitkäjänteisyyden puute olisi lisääntynyt. Olennaista on moninaisuus. Monet vapaaehtoiset haluavat edelleen toimia pitkään juuri tietyssä järjestössä, monet vaihtavat tehtäviä oman elämäntilanteen mukaan. Useiden erilaisten vaihtoehtojen tarjoaminen vapaaehtoistoiminnassa mukana oleville on järjestöjen suuri haaste. Vapaaehtoistoiminta edellyttää järjestöissä useimmiten myös ammatillista tukea; vapaaehtoisten hankkiminen, koulutus, työnohjaustyyppiset tapaamiset, virkistys, palkitseminen, jatkokoulutus sekä käytettävissä oleminen silloin kun tulee pulmia ja kysymyksiä. Samoin ammatillista tukea tarvitaan, kun jaetaan kokemuksia toisten vapaaehtoisten kanssa. (Ruohonen 2003, ) 4.2 Isostoiminta osana kirkon vapaaehtoistoimintaa Suomen kansalaisista lähes yhdeksän kymmenestä on kirkon jäsen. Kirkon tarjoamat edut liittyvät kohtalaisen laajoihin resursseihin, arvovaltaan, kosketuspintaan ja kiinnostukseen yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirkolla on toimintaa jokaisella

17 17 paikkakunnalla ja laajalla työsaralla kirjaimellisesti kehdosta hautaan. Kirkko on sosiaalieettisellä opetuksellaan ja käytännön toiminnallaan vaikuttanut pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin syntyyn ja sulautunut sen rakenteisiin. (Sipiläinen 1996, ) Ihmisillä, jotka osallistuvat kirkon erilaisiin vapaaehtoistehtäviin, on erilaisia motiiveja toimia tässä tehtävässä. Ruotsissa on tutkittu yhdeksänkymmenluvun lopulla empiirisesti eri osallistujatyyppejä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä. Näitä tuloksia voitaneen soveltaa myös suomalaisen vapaaehtoistyön kontekstiin. Osallistujatyyppejä oli neljä. Ensimmäiselle tyypille on tunnusomaista kriittinen rationalismi. Pääasiassa nämä ovat miehiä, jotka suhtautuvat maailmaan rationaalisesti ja kriittisesti. Kirkossa nämä henkilöt hakeutuvat vaalien ehdokkaiksi, johtamista ja organisointia vaativiin tehtäviin. (Koskiaho 2002, ) Toinen perustyyppi on solidaarinen kansalainen; heistä suurin osa on naisia. He osallistuvat vapaaehtoistoimintaan hoivatakseen ja pitääkseen huolta kanssaihmisistään sekä jakaakseen omastaan. Heistä vain pientä osaa kiinnostaa puoluepolitiikka. Kirkon piirissä nämä Martat ja Mariat ovat solidaarisen kansalaisosallistujan prototyyppejä. Kolmas tyyppi on lainkuuliainen kansalainen. Heidän mielestään lait ja määräykset ovat sitä varten, että yhteiselo yhteiskunnassa onnistuisi. Monet tähän ryhmään kuuluvista on ikääntyviä kansalaisia, jotka itse ovat olleet vapaaehtoiselinten perusjäseniä. Kirkon piirissä nämä ihmiset osallistuvat ahkerasti kaikkiin tilaisuuksiin. Viimeinen tyyppi on osanottaja, järjestöaktiivi ja puuhaihminen. Tällaisia ovat kirkollisten uudistusten takana olevat nuorisotyön, lapsityön tai vaikkapa sosiaalisiin ongelmaisiin kohdistuvien uusien ryhmien ja toimintatapojen uudistajat. Ruotaslaistutkimuksen mukaan kaikille näille eri tyypeille pitäisi olla jotain tarjottavaa vapaaehtoistoiminnassa. Yksi onnistumisen edellytys on hyvien sosiaalisten suhteiden luominen. (Koskiaho 2002, ) Vapaaehtoistoiminta on kokonaisuutena yksi kirkon toiminnallinen kivijalka, jonka merkitys on ajankohtainen. Perinteisesti kirkon vapaaehtoistoiminnan keskeisimpiä muotoja ovat erilaisten kerhojen, ryhmien ja tilaisuuksien ohjaaminen sekä osallistuminen auttamistoimintaan lähimmäis- ja diakoniatyössä. Seurakuntien viikoittain kokoontuvasta kerhotoiminnasta suurin osa on suunnattu lapsille ja nuorille,

18 18 vanhukset ovat kohderyhmänä vasta toisella sijalla. Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyö on solminut suhteita työikäiseen väestöön varsinkin työttömyyden aikana; mm. työttömien kanssa on virinnyt laajaa yhteistoimintaa, perinteinen ystäväpalvelutoiminta, palvelevat puhelimet. Kirkon kasvatustyö on vilkas toimintaverkosto, joka jossakin muodossa käytännöllisesti katsoen kattaa kaikki paikkakunnat. Tämä vapaaehtoistoiminta tarjoaa tuhansille nuorille ja vanhemmille vapaaehtoisille ohjaajille mahdollisuuden ottaa vastuuta ja kehittää itseään. (Sipiläinen 1996, ) Isostoiminta on yksi kirkon aktiivisemmasta vapaaehtoistoiminnasta; vuoden 1990 jälkeen isoskoulutukseen on osallistunut lähes nuorta. Pelkästään tällä perusteella isostoimintaa voidaan kutsua viime vuosikymmenen yhdeksi merkittävimmistä maallikkoliikkeistä. Rippikoulun tavoin isostoiminnasta on tullut osa nuorisokulttuuria ja tavallisten suomalaisnuorten elämää. (Porkka 2005, ) 4.3 Isostoiminnan historiaa Ensimmäiset leiririppikoulut Suomessa järjestettiin jo ennen sotia. Tällöin sai alkunsa kaksi kirkkomme menestys tuotetta: leirimuotoinen rippikoulu ja isostoiminta. Leiririppikouluihin alettiin ottaa ja myöhemmin myös kouluttaa isosia, koska heitä yksinkertaisesti tarvittiin leirien toteuttamisessa. Tällaiseen vapaaehtoistyöntekijöihin oli tarvetta, sillä työntekijät olivat ikänsä ja asemansa vuoksi etäällä nuorista. (Porkka 2005, ) Isostoiminta on syntynyt käytännön tarpeista, ilman sen merkityksen tarkkaa pohdintaa (Porkka 2004, 7). Isoskoulutus ja isosena oleminen ovat osa kirkon kasteopetusta. Uskon syntyminen ja kasvaminen ovat Pyhän Hengen työtä, siksi kaikkien tavoitteiden ei tarvitse toteutua rippikoulun tai isoskoulutuksen aikana. Kristittynä kasvaminen jatkuu koko ihmisen elämän ajan. Isoskoulutus ja isosena oleminen rippikoulussa ovat tärkeitä, myönteisiä askelia ihmisen elämässä usein jopa merkittävämpiä kuin rippikoulu. (Engström, Pyysiäinen, Repo, Ryhänen 2002, 13.) Järjestäytyneenä työmuotona isoskoulutus vakiinnutti asemansa 1960-luvulla. Tässä vaiheessa isoseksi valittiin rippikoululaisia muutaman vuoden vanhempia nuoria, jotka

19 olivat sitoutuneet seurakunnan toimintaan. Rippikoululaisille isoset olivat samaistumismalleja ja työntekijöille aputyövoimaa. (Porkka 2005, ) luvun aikana isosten keski-ikä nuorentui. Tuolloin suurten seurakuntien isosista lähes puolet oli käynyt rippikoulun edellisenä vuonna. Pienissä seurakunnissa oli edelleen runsaasti yli 20-vuotiaita isosia, koska heitä tarvittiin kompensoimaan sopivan työvoiman vajausta; monessakaan pienessä seurakunnassa ei ollut nuorisotyönohjaajia ja 2000-luvun alku oli isostoiminnan kasvun ja laajenemisen aikaa ja laajeneminen jatkuu edelleen. Isoskoulutukseen osallistuneiden määrä kaksinkertaistui ja isoskoulutus muuttui monivuotiseksi monissa seurakunnissa. Samalla isosten tehtävänkuva laajeni rippikouluista lasten- ja varhaisnuorten leireille, perheleireille ja diakonialeireille. Porkan isostutkimuksessa ilmeni, että 2000-luvun isoset ovat leiri- ja koulutustoiminnan lisäksi myös seurakunta-aktiiveja ja avustavat tai järjestävät jumalanpalveluksia, musiikkitilaisuuksia, seurakuntatapahtumia sekä toimivat pienryhmä- ja kerhotoiminnan ohjaajina. Monissa seurakunnissa isoset ovat mukana heti rippikoulun alusta asti; he ovat mukana jo suunnitteluvaiheessakin. Monissa seurakunnissa isostoiminta on nuorisotyön ydin, osassa jopa sen ainut muoto. (Porkka 2005, ) 4.4 Isosten rooli ja tehtävät rippikoulun intensiivijaksolla Isosten mukanaolo rippikoulun työskentelyssä palvelee sekä isosten omaa oppimista että rippikouluryhmää. Isoset osoittavat jo läsnäolollaan, että rippikoulu ei ole vain kerralla nielaistava paketti, vaan jatkuvaa asioiden pohdintaa ja miettimistä. Isosten mukanaolo vahvistaa rippikouluryhmän yhteenkuuluvuutta. ( Pruuki 2005, 15.) Jouko Porkan teoksessa On kunnia olla isonen käytetään Anita Kuusisen vuonna 1999 valmistuneen pro gradu-työn materiaalia käsiteltäessä isosen rooleja. Kuusinen nimesi isoselle kuusi erilaista roolia. Isosen tehtävä on toimia välittäjänä, sillanrakentajana rippikoululaisen ja työntekijän välillä. Konfliktitilanteissa välittäjän rooli aktivoituu; isonen auttaa osapuolia ymmärtämään toisiaan. Isonen kantaa osan rippikoulun opetus-,

20 20 ohjelma ja turvallisuusvastuusta ja toimii näin työntekijän työkaverina eli työnjakajana. Isoset ovat esikuvia. Isoset näyttävät rippikoululaisille mallia leirielämästä, rohkaisevat leiriläisiä kertomaan ajatuksistaan. Isonen on malli nuoresta kristitystä, joka auttaa rippikoululaisia suhtautumaan myönteisesti rippikoulussa käsiteltäviin asioihin. Luottohenkilönä isonen kuuntelee rippikoululaisen huolia ja murheita. Hän voi ohjata rippikoululaisia hienovaraisesti arkaluontoisissa asioissa ja toimia juttukaverina. Hengenluojana isonen innostaa rippikoululaisia mukaan yhteiseen tekemiseen. Hän luo viihtyisyyttä ja turvallisuutta huomioimalla jokaisen rippikoululaisen. Isonen on iso sisko tai veli - kaveri, joka säilyy esikuvana rippikoululaisille rippikoulun jälkeenkin. Isonen voi ohjata rippikoululaisia mukaan seurakunnan toimintaan rippikoulun jälkeen. (Porkka, 2004, ) Isosten tehtävät vaihtelevat eri seurakunnissa. Tehtävänkuvaan vaikuttaa myös leiripaikka ja rippikoulutyyppi. Tyypillisesti isosten vastuulla ovat iltaohjelmien suunnitteleminen, pienryhmien ohjaaminen, hartauksien suunnitteleminen ja toteuttaminen, raamatturyhmät ja käytännön askareet, kuten saunan lämmittäminen, iltapalasta huolehtiminen ja leirialueen siivous. Porkan tutkimuksen mukaan kaikkein tärkeimmäksi isosen tehtäväksi koettiin omasta pienryhmästä huolehtiminen. Muita tärkeitä tehtäviä olivat tunnelman luominen, hengellisistä tilanteista vastaaminen, innostaminen, iltaohjelmien suunnitteleminen ja toteuttaminen sekä vapaa-ajan toimintojen ohjaaminen. Vähiten tärkeäksi isosen tehtävistä oli hiljaisuuden valvonta, soittaminen, sielunhoito ja opettamistaito. (Porkka 2005, ) 4.5 Isostoiminta Kiimingin seurakunnassa Kiimingin seurakunnassa toimii vuosittain noin sata isosta, ikähaitariltaan kuudestatoista kahteenkymmeneenkahteen. Isoset työskentelevät rippikoulutyön, varhaisnuorisotyön, nuorisotyön, erityisnuorisotyön, perhetyön, diakoniatyön ja musiikkityön leireillä, retkillä ja erilaisissa tapahtumissa ympäri vuoden. (Kiimingin seurakunnan toimintakertomus 2007.)

21 21 Isoskoulutus on kolmevuotinen. Heti oman rippikoulun jälkeen kutsutaan nuori mukaan isoskoulutuksen ensimmäiseen vaiheeseen, missä koulutetaan isosia varhaisnuorisotyön ja perhetyön leireille, retkille ja tapahtumiin. Ensimmäisen vuoden isoskoulutukseen kuuluu myös nk. leirityön peruskurssi; ensiapu- ja alkusammutuskoulutus, teoriat leikeistä, hartauksista, ryhmädynamiikasta jne. (Karjalainen, 2008.) Toisen vuoden isoskoulutus on täsmäkoulutusta rippikoulutyön tarpeisiin. Koulutuksessa perehdytään erilaisten ohjelmatuokioiden suunnittelemiseen ja toteuttamiseen, raamattutyöskentelyihin, leirijumalanpalveluksien suunnittelemiseen, erilaisiin leiriläisiin jne. Kiimingin seurakunnassa rippikouluisosten omasta rippikoulusta on vähintäänkin kaksi vuotta. (Karjalainen, 2008.) Kolmannen vuoden koulutuksessa isosten tulee olla täysi-ikäisiä. Heillä on mahdollista valita yökahvila-avustaja koulutus, lastenhoitaja koulutus seurakunnan omiin tapahtumiin ja avointen ovien ohjaajakoulutus tai käydä vaikka kaikki edellä mainitut koulutukset. (Karjalainen 2008.)

22 22 5 DIAKONIATYÖ SEURAKUNNASSA 5.1 Diakoniatyön yleiset periaatteet ja suunta Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa palvelua. Se toteutuu ihmisten vuorovaikutuksessa ja kirkon elämässä. Diakonian lähtökohtana ovat Jeesuksen esimerkki ja hänen opetuksensa. Jeesus kohtasi apua tarvitsevat, köyhät, sairaat ja syrjäytetyt, kuunteli heitä, auttoi ja julisti anteeksiantamuksen sanomaa. Laupias Samarialainen vertauksessa Jeesus osoitti, että jokainen ihminen on lähimmäisemme riippumatta kansallisuudesta, rodusta, uskonnosta tai muista erottavista tekijöistä. (Nivala 2005, 139.) Usko ilman tekoja on kuollutta. Kristillinen palvelu ei ole jotakin uskon lisäksi, vaan se kuuluu siihen. Kaikessa mitä kristitty ja seurakunta tekevät, on palvelun elementti. Diakonia kirkon erillisenä työmuotona on yksi kristillisen palvelun ilmentymä. Se suuntautuu toisaalta yksityisiin ihmisiin ja toisaalta niihin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka aiheuttavat ja ylläpitävät hätää ja kärsimystä. (Huotari 1992, 268.) Kirkkojärjestys määrittelee diakoniatyön yleiset periaatteet ja suunnan: Seurakunnan diakoniatyön tarkoituksena on kristillisestä rakkaudesta johtuva hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen niille, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavalla auteta (Kirkkolainsäädäntö 2004, 315). Kirkkojärjestys täsmentää diakoniaa seuraavasti: Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Toiminnasta määrätään tarkemmin kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston hyväksymässä diakoniatyön johtosäännössä. (Veikkola 2002, 114.) Käytännön diakoniatyössä suurin hätä on edelleen diakonian keskeisiä toiminnan kohteita sen moninaisuuden keskellä. Diakoniatyöntekijöille 2007 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan diakoniatyön perustehtäviä olivat ihmisen kokonaisvaltainen auttaminen, niiden auttaminen, joita ei muuten auteta ja armon ja toivon välittäminen. Arjen työn moninaisuutta kuvaa viime vuosina lisääntyneet tehtävät yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa, hallinnollisissa asioissa ja sielunhoidollisessa työssä. (Yeung 2007, 86.)

23 23 Diakoniatyön tavoite on Kristuksen rakkauden pohjalta tunnistaa hätä ja kärsimys, auttaa ihmistä elämään hädän ja kärsimyksen keskellä, hoitaa häntä, auttaa parantumaan ja eheytymään sekä pyrkiä muuttamaan asenteita ja rakenteita hädän ja kärsimyksen poistamiseksi. Jeesus itse pyrki auttamaan ihmistä kokonaisuutena, huomioiden ihmisen koko elämä. Jeesuksen toiminnan malli onkin esikuvana diakoniatyölle (Hietamies, 1990.) Diakoniatoiminta eli palvelu, on jokaisen seurakuntalaisen tehtävä. Kristillinen usko kutsuu jokaista ihmistä kantamaan huolta lähimmäisestään, auttamaan ja palvelemaan heitä. Tämä tehtävä toteutuu kaikkialla, missä ihmiset toimivat, kouluissa, kodeissa, ammatissa ja vapaa-ajalla. Diakoniatyöntekijän perusperiaate on auttaa niitä ihmisiä, joita kukaan muu ei auta. Johtoaatteena Raamatusta nouseva halua auttaa lähimmäistä. (Kiimingin seurakunnan toimintakertomus 2007.) Kun yhteiskunnan sekä lakisääteinen että vapaaehtoinen sosiaali- ja terveydenhoitotyö kehittyy, on diakonian oltava valmis luopumaan entisistä tehtävistään ja etsittävä ajan polttavinta unohdettua hätää. Ihmisen kunnioittamisen periaate on diakoniatyön tärkeä lähtökohta. (Huotari 1992, ) Seurakuntadiakoniasta diakoniaseurakunnaksi kuuluu eräs seurakunnan diakoniatoiminnalle asetettu tavoite (Honkala 2002, 269). Kirkkojärjestyksessä sanotaan, että sekä seurakunnan että sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa (Kirkkolainsäädäntö 2004, 315). Diakonian tulisi olla koko seurakunnan asia, ei vain asiasta harrastuneiden. Diakonia ei ole vain eräs seurakunnan työala, vaan se on olennainen osa seurakunnan elämää ja toimintaa. Siksi kaikkien työntekijöiden on muistettava diakoninen näkökulma oman tehtävänsä hoitamisessa. (Honkkila 2002, ) Diakoniatoiminnalla on perinteisesti ollut kiinteä yhteys kunnan sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Seurakunnan diakoniatoiminta integroituu monella tapaa hyvinvointiyhteiskuntaan, erityisesti tekemällä yhteistyötä ja verkostoitumalla kunnan ja kunnallisten toimijoiden kanssa. Diakoniatyöntekijöiden yhteistyökumppaneina ovat lastensuojelun, kotipalvelun, kotisairaanhoidon, päihdehuollon, mielenterveystyön ja

24 24 vanhustenhuollon työntekijät. Yhteistyöhön kuuluu myös heikommassa asemassa olevien ihmisten puolesta puhuminen ja heidän asiansa ajaminen. Diakoniatoiminnassa pyritään vaikuttamaan kunnalliseen päätöksentekoon, niin ettei perusoikeuksia loukattaisi. (Jääskeläinen 2002, ) 5.2 Diakoniakasvatuksen toteuttaminen paikallisseurakunnassa Diakoniatoiminta on kristillisestä uskosta ja rakkaudesta lähtevää palvelua. Tätä palvelua toteuttaa jokainen seurakuntalainen toimiessaan lähimmäisensä parhaaksi elämässään ja työssään sekä rakentaessaan samalla heikoimmista jäsenistään huolehtivaa yhteiskuntaa. Diakonia on seurakunnan tapa elää. Diakonian toimintatapa seurakunnassa tarkoittaa sitä, että seurakuntalaisia kutsutaan ja valmennetaan vastuuseen lähipiirissään ja seurakunnassa. Seurakunta yhteisönä toteuttaa kirkon perustehtävää, joka sitoo sen olemaan läsnä ihmisten elämässä, kuolemassa, syntymässä, kasvussa, arjessa, ilossa ja kivussa. Diakoninen palvelu koskee koko ihmiselämää. (Jääskeläinen 2002, 192.) Suomen ev.lut. kirkolle on ominaista, että organisoitu diakoniatyö toteutuu osana paikallisseurakunnan toimintaa sekä ammatillisesti koulutettujen diakonianviranhaltioiden että vapaaehtoisten toimesta. Yksilöllisesti se ilmenee mm. lähimmäispalvelutoimintana, kotikäynteinä, vastaanottotyönä, sielunhoitona, taloudellisena avustamisena, päihde- ja huumeongelmaisten tukemisena, vankien ja vapautuvien tukemisena. Myös erilaiset ryhmät ovat osa diakoniatyötä; diakoniapiirit, kylätoimikunnat, erityisryhmien kirkkopyhät, vanhusten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten, riippuvuuksista kärsivien ym. tukiryhmät ja piirit, perheryhmät, kriisiryhmät, sururyhmät, retket, leirit. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko.) Kirkon olemukseen on alusta asti kuulunut palvelu ja kasvatus. Diakoniakasvatus käsitteenä on laaja, johon kuuluu lähimmäisen rakkaus ja kristillisten arvojen omaksuminen ja niiden siirtäminen seuraaville sukupolville. Diakoniakasvatus on

25 25 asennekasvatusta, että usko herättää lähimmäisenrakkauteen ja tekoihin. Diakoniakasvatukseen kuuluu tiedon jakaminen, osallisuuteen kutsuminen ja siihen saattaminen. (Hirvonen 2002, 290.) Diakoniakasvatus toteutuu ensiksikin seurakunnan yleisessä julistuksessa, jonka keskeisenä aineksena on vastuu lähimmäisestä. Diakoniaopetus oli se sitten lasten, nuorten tai aikuisten keskuudessa tapahtuvaa, on osa seurakunnan diakoniatointa. Asennekasvatus toteutuu tietojen antamisena ihmisten hädästä ja kristillisen uskon sisällöstä sekä seurakuntalaisten aktivoimisen ja taidoilla varustamisen palvelustehtävään. Tavoitteena on seurakunta, joka jokaisen jäsenensä osalta elää diakonisesti, lähimmäistä palvellen. (Huotari 1992, ) Diakoniakasvatuksen tavoitteena on saada seurakuntalaiset toteuttamaan diakoniaa omassa elämässä sekä autetaan elämänarvojen selvittämisessä, armolahjojen ja seurakuntayhteyden löytymisessä. (Obafemi 2002, 253.) Diakoniatyö ja sen viranhaltijat ja vapaaehtoiset toimivat yhteiskunnallisena vaikuttamisena paikallisseurakunnassa ja koko yhteiskunnassa. Diakonia ei hoida vain yhteiskunnallisten epäkohtien seurausilmiöitä, vaan pyrkii vaikuttamaan myös niiden syihin. Se pyrkii edistämään oikeudenmukaisuutta ja luomakunnan eheyttä ja toimimaan ihmisarvoisen elämän edellytysten luomiseksi. Diakonia herättää myös kansainvälistä vastuuta. Kirkon ulkomaanavun ja lähetystyön puitteissa autetaan erityisesti köyhissä maissa olevia lähimmäisiämme ja edistetään kansainvälistä solidaarisuutta. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko.) 5.3 Diakoniatyön toteuttajat seurakunnassa Seurakunnan diakoniatyö tarjoaa vapaaehtoisille seurakuntalaisille mahdollisuuksia kantaa vastuuta lähimmäisestä ja palvella häntä. Kirkon diakoniatyö ei koskaan ole hyväntekeväisyyttä, jossa parempiosainen antaa huonompiosaiselle. Kukaan ei ole vain auttamisen kohde. Diakoniatoiminta on aina kaksisuuntaista. (Honkkila 2002, ) Diakonia on seurakuntalaisten lähimmäisvastuuta ja vuorovaikutusta. Seurakunta ja sen jäsenet harjoittavat diakoniaa antaessaan ihmisille tukea ja apua heidän vaikeuksissaan. Talkooapu, naapuruus ja vieraanvaraisuus ovat yhtä lailla lähimmäisenrakkautta kuin järjestetty seurakuntadiakonia. Lähimmäispalvelussa vapaaehtoiset ovat kuuntelijoina,

26 26 ulkoiluttajina, lukijoina, omaishoitoapuna, tukihenkilöinä, apuna kauppa-, pankki- ja virastoasioissa, velkaneuvojina, potilasystävinä, saattohoitajina, palvelevan puhelimen päivystäjinä jne. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko.) Jokaisessa seurakunnassa tulee olla diakonian virka, jonka haltijana on diakonissa tai diakoni. Diakoniakoulutuksen lisäksi diakonissa on saanut terveydenhuollon ja diakoni sosiaalityön koulutuksen. Kukin seurakunta joutuu harkitsemaan viranhaltijoiden määrän jäsenmääränsä, rakenteensa ja resurssiensa mukaisesti. (Honkkila 2002, 273.) Diakonian virkoja kirkossa on hiukan toista tuhatta, minkä lisäksi diakoniatyöhön osallistuvat jossakin määrin myös papit ja lehtorit sekä nuoriso- ja lapsityönohjaajat. Diakoniaan suuntautuneita erityisvirkoja ovat mm. kehitysvammatyöntekijät, kuurojenpapit sekä vankilapapit ja -diakonit. Kristilliseen palvelutyöhön läheisesti liittyvät myös perheneuvojat ja sairaalasielunhoitajat. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko.) 5.4 Diakonia rippikouluopetuksessa Diakonialla on merkittävä osuus rippikouluopetuksessa. Rippikouluopetus perustuu nuorten elämäntilanteista lähtevään sekä toisaalta elämykselliseen opetukseen. Sen vuoksi rippikoulu tarjoaa tiedonjakamisen lisäksi loistavan mahdollisuuden kokemusten kautta innostaa nuoria käytännön lähimmäisenrakkauteen. (Nivala 2005, 142.) Rippikoulussa asenteisiin voidaan vaikuttaa toiminnan kautta. Nuorille pitää antaa mahdollisuuksia toimia ja tehdä käytännön asioita. Diakoniaan liittyvät tehtävät tarjoavat hyvän mahdollisuuden vaikuttaa myös asenteisiin. (Pruuki, Tirri 2004, ) Rippikoulu tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia sielunhoidollisiin keskusteluihin, erityisesti isosten merkitys nuorten kuuntelijana rippikoulussa on tärkeä (Nivala 2005, 142). Rippikoulussa tulisi korostaa kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen liittyviä teemoja lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniatyötä käsiteltäessä. Kansainvälisyys on kuitenkin paljon laajempi teema ja rippikoulussa on hyvä mahdollisuus tarkastella sitä

27 27 laajemminkin. Kristillisen uskon kysymysten pohtiminen nimittäin synnyttää parhaimmillaan nuorten mieliin rakkautta ja halua vastuunkantamiseen, joka usein näkyy heidän elämässä käytännön tekoina ja valintoina. (Silfverhuth 2005, 151.) Uudessa rippikoulusuunnitelmassa sanotaan rippikoulun olevan seurakunnan yhteinen tehtävä, jossa mukana ovat kaikki työalat ja eri työntekijäryhmät paikallisesti tarkoituksenmukaisella tavalla (Rippikoulusuunnitelma 2001, 1). Kirkkojärjestys määrittelee, että rippikoulua johtaa pappi tai lehtori, heidän lisäkseen opettajina toimivat kanttorit, nuorisotyönohjaajat ja muut seurakunnan viranhaltijat seurakunnan rippikoulun ohjesäännön mukaisesti (Kirkkolainsäädäntö 2004, ). Uudessa rippikoulusuunnitelmassa diakonian viranhaltijoiden ja lapsityöntekijöiden osaamisen kerrotaan olevan arvokasta ja toivottavaa rippikoulutyön tueksi (Rippikoulusuunnitelma 2001, 38-41). 5.5 Rippikoulun jälkeinen toiminta ja diakoniatyö Rippikoulussa kirkko tavoittaa lähes kokonaisen nuorten ikäluokan ja rippikoulun jälkeiseen nuorisotoimintaan osallistuu kolmannes rippikoulun käyneistä nuorista. Muutamassa vuodessa nuorten aktiivisuus laantuu ja kirkko menettää tärkeän kontaktiryhmän. Herää kysymys, mikä vieraannuttaa nuoret kirkon toiminnasta ja mikä puolestaan saisi heidät pysymään mukana. (Karvonen, Liljendahl, 2005, 312.) Seurakunnan nuorisotyöllä tarkoitetaan seurakunnan järjestämää kristillistä toimintaa, jonka tarkoituksena on auttaa nuoria elämään seurakunnan elävinä jäseninä ja kantamaan vastuuta seurakunnalle annetusta tehtävästä (Seppälä 1988, 157). Yksi seurakunnan nuorisotyön neljästä peruselementistä Huotarin mukaan on tarjota nuorille vastuuta seurakunnan tehtävän toteuttamisesta ja Jumalan tahdon noudattamisesta maailmassa. Tämä merkitsee kutsua toteuttaa käytännön elämässä lähimmäisenrakkautta ja palvelua. Lähimmäisen rakastamista on osallistuminen elämään ja tapahtumiin lähiympäristössä, yhteiskunnassa ja maailmassa. (Huotari 1992, )

28 28 Seurakunnan diakoniatyö tarjoaa vapaaehtoisille seurakuntalaisille monia mahdollisuuksia kantaa vastuuta lähimmäisestä ja palvella häntä; lähimmäispalvelutoiminta, yhteisvastuukeräys, ohjelmaryhmien ohjaaminen, tempaukset, tukihenkilönä toimiminen jne. Kirkon diakoniatyö ei koskaan ole hyväntekeväisyyttä, jossa parempiosanen antaa huonompiosaselle. Kukaan ei ole vain auttamisen kohde. Diakoniatoiminta on aina kaksisuuntaista. (Honkkila 2002, )

29 29 6 OPETUSMATERIAALI 6.1 Opetusmateriaalin käyttäjälle Vaikka diakonian teemat liittyvät usein ihmisten hätään ja puutteeseen, diakonian tekeminen on hyvä ja iloinen asia. Ei ole tarkoituksenmukaista lietsoa nuorissa ahdistusta ja tuskaa. Sopiva määrä empatiaa, eläytymistä toisen ihmisen tilanteeseen, riittää. On hyvä valaa nuoriin uskoa siihen, että asioita voi muuttaa ja me ihmiset voimme muuttaa maailmaa himpun verran, edes omalta osaltamme. Syvimmässäkin toivottomuudessa on toivoa; viime kädessä toivomme on Jumalassa. (Pruuki 2008, 8.) Sinulla on käytössäsi diakoniaopetusmateriaalia rippikoulutyöhön. Materiaali on sinulle tueksi ja avuksi käsitellessäsi kotiseurakuntasi diakoniatyötä rippikoulussa. Materiaalia voit muokata oman kotiseurakuntasi tilannetta vastaavaksi tai ottaa vain osia käyttöösi. Varaa diakonialle tarpeeksi aikaa opetussuunnitelmaan, vähintään aamu- tai iltapäivän tuntikokonaisuudet. Mene rohkeasti mukaan alusta asti rippikoulun suunnittelemiseen. Rippikoulun suunnitteleminen ja toteuttaminen on tiimityötä, missä kaikkien ajatukset ja ideat ovat tervetulleita kaikkiin oppikokonaisuuksiin. Etukäteen sinun tulee kouluttaa isoset tai avustajat yhdessä nuorisotyönohjaajan tai kasvatuspapin kanssa. Koulutukseen kannattaa varata runsaasti aikaa, ettei kiire pilaa hyvää asiaa. Isosten kanssa kannattaa kerrata mitä diakoniatyö on, kertoa heihin liittyvät odotukset ja koko oppituntikokonaisuuden runko. Tämän jälkeen perehdytetään isosia pieniin sosiodraamoihin, roolissa elämiseen. Rooleja kannattaa harjoitella yhdessä. Diakonia oppituntikokonaisuuden tapauskertomukset jaetaan isosille ja he voivat työstää niitä yhdessä työntekijöiden kanssa. Oppituntikokonaisuutta ei voi työstää ilman isosia tai muita avustajia.

30 Muuta tapauskertomusten henkilöiden nimet, niin ettei leiriläisten eikä isosten nimiä esiinny. Muokkaa kertomukset omalle paikkakunnallesi sopiviksi Isosten ohjeistus Isosten ohjeistus pitää tapahtua hyvissä ajoin ennen leiriä tai päivärippikoulua, mielellään jo rippikoulun suunnitteluvaiheessa. Varaa riittävästi aikaa työskentelylle ettei kiire pilaa asiaa. Perehdytä isoset myös sosiodraamoihin ja harjoitelkaa turvallisesti pieniä sosiodraamoja. Anna aikaa keskustelulle. Isosille esitellään diakoniapäivän kulku ja kerrotaan rastityöskentelystä. Kaikki tapauskertomukset esitellään ja keskustellaan niistä. Tämän jälkeen valitaan yhdessä esitettävät tapauskertomukset ja jaetaan ne isosille työstettäväksi. Kenenkään isosen ei tarvitse esittää roolia, mikä tuntuu liian läheiseltä tai vaikealta. Neljä tai viisi tapauskertomusta on sopiva määrä, jotta niihin jaksaa paneutua. Anna isosille riittävästi aikaa haudutella omaa rooliaan ja muotoilla esitettävä tapauskertomus omaan suuhun sopivaksi. Jos tapauskertomuksessa on useita esittäjiä, niin työstäkää sitä yhdessä. Isosilla täytyy olla mahdollisuus kysyä neuvoja ja aikaa hankkia tarvittava roolivarustus. Intensiivijaksolla diakoniatyön oppituntikokonaisuutta edeltävänä päivänä isosten pitää palautella mieliin omat tapauskertomukset ja ottaa esille kaikki tarvittavat roolivaatteet ja rakentaa rastipisteet. Rohkaise isosia purkutilanteessa myös keskustelemaan, kertomaan ajatuksiaan ja tunteitaan sekä antamaan omia vinkkejään käytännön diakoniasta omassa lähipiirissään.

31 Teoria diakoniatyöstä Tämän teoriaosuuden voit rakentaa miten haluat uusien rippikoulunopettajanoppaita apuna käyttäen. Älä tee teoriapaketista liian raskasta ja vältä koulumaisuutta. Tässä on joitakin vinkkejä sinulle. Diakonia oppituntikokonaisuuden aluksi kaikki tulevat opetustilaan, myös isoset. Esitellään mukaan tuleva diakoniatyöntekijä, mikäli hän ei ole koko aikaa leirillä. Isoset esittävät nuoren maailmaan siirretyn Laupias Samarialainen vertauksen. Mietitään pienryhmissä: Miksi niin moni vertauksen ihmisistä kulki ryöstetyn ohi? Miettikää tilanteita, jossa joku on avun tarpeessa, mutta olette kulkeneet ohi auttamatta. Miksi on vaikea pysähtyä auttamaan? Kuka tai ketkä ovat tämän päivän laupiaita samarialaisia? Mikä saa ihmiset auttamaan toisiaan? Jeesuksen elämänvaiheet ovat täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Hän oli usein siellä, missä oli heikkoja, hylättyjä ja epäonnistuneita, Hän antoi ihmisille arvon ja elämän tarkoituksen. Kristittynä elämiseen on aina kuulunut lähimmäisistä ja heikoista huolehtiminen. Seuraavassa pääsette yhdessä pohtimaan, miten sinä ja ystäväsi voisitte olla laupiaita samarialaisia ja tehdä käytännön diakoniaa omalla asuinalueellanne tai lähipiirissänne. Virsi 431 ja ennen sitä esitellään virsikirjasta Palvelu osio virret Muutamalla sanalla kerrotaan osion sisällöstä ja missä erityisesti näitä virsiä käytetään.