Kuva: Liisa Lohtander.

Transkriptio

1

2 2 Kuva: Liisa Lohtander.

3 KOTISEUTU Jo vuodesta VUOSIKERTA 2015 Aineettoman läsnäolo. Kulttuuriperinnön tulkintoja. Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Toimituskunta Seppo Knuuttila Rauno Lahtinen Liisa Lohtander Pia Puntanen Janne Vilkuna Kuvatoimittaja Elina Kuismin

4 KOTISEUTU Jo vuodesta VUOSIKERTA Suomen Kotiseutuliitto, kirjoittajat, valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:30 (painettu), A:31 (verkkojulkaisu) Päätoimittaja Riitta Vanhatalo Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, kotipaikka Tampere Paino Oy Fram Ab, Kotipaikka Vaasa ISSN (painettu) ISSN X (verkkojulkaisu) Kansi ja takakansi: Isokarin majakkasaari. Kuvat: Liisa Lohtander. Kalevankatu 13 A, Helsinki Puhelin (09)

5 6 Lukijalle, toimituskunta. NÄKÖKULMIA KULTTUURIPERINTÖÖN 2015 SISÄLLYS MUSEOIDEN JA PAIKALLISUUDEN ARVO 68 Ajatuksia museoarvosta. Janne Vilkuna 8 Elävää perinnettä vaalimassa. Unescon yleissopi mus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemi sesta Suomessa. Leena Marsio 16 Kulttuuriperinnön arvo määritellään yhdessä. Faron sopimus korostaa kulttuuriperinnön merkityksiä arkielämässä. Pauliina Latvala 20 Suomalainen metsäsuhde aineettomana kulttuuriperintönä. Reetta Karhunkorva ja Leena Paaskoski 26 Jokamiehen oikeudet mahdollistavat pääsyn metsään. Suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä. Anne Rautiainen KERTOMUSTEN PAIKAT 30 Onko Suomi kaunis maa? Yrjö Sepänmaa 38 Topeliaanisen perinteen juuria ja ylläpitoa Muhoksella. Jouni Kauhanen 44 Paikka- ja uskomustarinat aineettomana kulttuu riperintönä. Esimerkkejä Talvadaksen kylästä ja seuduilta. Lassi Saressalo 52 Kummia kertomuksia kotikonnuilta. Kun kansanperinne kääntyy fiktioksi. Jenna Kostet 58 Kertomukset ja luonnonympäristöjen kulttuuri perintö. Kirsi Laurén 62 Mie oon tehny pienest pojast saakka kauppaa, en mie muuta osaakaan. Kaupanteko perinteenä Lappeenrannan kauppatorilla. Sari Tuuva-Hongisto 76 Henkilömuseon sielu. Museointiprosessi ja merkitykset. Johanna Lehto-Vahtera 86 Sankarimaine ei koskaan katoa. Herpmanin poikien tarina. Hanne Rokkonen ESITTÄVÄT PERINTEET JA KÄYTÄNNÖT 92 Aineetonta ja ainutkertaista. Kaustislaisen pelimannikulttuurin elävänä säilyminen. Antti Huntus 98 Rituaalin maisemat. Otso Kautto, Tuula Nikulainen ja Maija Butters 106 Käsityön kulttuuriperintö, taito ja tuote. Marketta Luutonen 114 Aikaa taiteelle. Marika Sarha 116 Oonhan meilä vielä kieli. Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä Tornionlaaksossa? Helena Ruotsala 124 Puintipäivä. Paavo Harola 126 Äänimaisema aineettomana kulttuuriperintönä. Meri Kytö ja Heikki Uimonen 132 Jonkin sortin hulluutta suomalainen kesäteatteri. Hanna Helavuori ja Heini Räsänen 140 Tuhatvuotinen talkooidea itää edelleen. Heikki K. Lähde 144 Kansansivistyksestä individualismiin, kansanliikkeestä kansalaisaktivismiin. Yhdistystoiminta Suomessa 1800-luvulta nykypäivään. Liisa Lohtander 5

6 6 Kuva: Liisa Lohtander.

7 LUKIJALLE Vuoden 2015 Kotiseutu-vuosikirja on nyt valmis tehtäväänsä eli luettavaksi. Kun toimituskuntamme julkaisi artikkelipyynnön, vuosikirjan teemaksi nousi aineeton kulttuuriperintö eri ilmenemismuotoineen. Teema valittiin ajankohtaisesta syystä. Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta (2003) tuli Suomessa voimaan toukokuussa Sen toimeenpanon valmistelu lähti liikkeelle opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta keväällä 2014 Museovirastossa. Siitä alkoi myös laaja kysely ja kartoitus kentän toimijoista sekä suojelun tarpeista ja näkemyksistä. Aihe on herättänyt runsaasti kiinnostusta kulttuuriperintöä vaalivissa yhteisöissä. Samaan aikaan, kun vuosikirjan toimittaminen eteni ja artikkeleiden käsikirjoitukset valmistuivat, alkoi hahmottua suomalaisten toimijoiden näkemyksistä toimeenpanosuunnitelma, miten aineettoman kulttuuriperinnön suojelu Suomessa on tarkoitus toteuttaa. Keskustelu aiheesta jatkuu toivottavasti vilkkaana. Aineeton kulttuuriperintö on läsnä meidän jokapäiväisessä arjessamme. Se on suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja sekä luontoa ja maailmankaikkeutta koskevaa tietoa, taitoa ja käytäntöjä. Kotiseutu 2015 osallistuu 23 artikkelilla ajankohtaiseen suomalaiseen keskusteluun aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Vuosikirjassa ei ole pyritty kattavuuteen, koska se ei ole mielekäs eikä edes mahdollinen lähestymistapa. Kuitenkin näkökulmien ja tulkintojen kirjo on monipuolinen. Vuosikirjan sisältö on jäsennetty neljään alateemaan. Aluksi avataan sitä, mitä aineeton kulttuuriperintö on sopimusten valossa. Sen jälkeen käsitellään suomalaisten ainutlaatuista metsäsuhdetta ja jokamiehenoikeuksia. Muita teemoja ovat kertomusten paikat, museoesineiden ja paikallisuuden arvo sekä esittävät perinteet ja käytännöt. Toimituskunta kiittää kaikkia Kotiseutu-vuosikirjan kirjoittajia. Lukijoille toivomme hyviä lukuhetkiä Kotiseudun parissa. Helsingissä Toimituskunta Päätoimittaja Riitta Vanhatalo FT, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Juuret Kärsämäellä Pohjois-Pohjanmaalla, kotipaikka Kirkkonummi. Toimituskunta Seppo Knuuttila Perinteentutkimuksen professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto. Kotipaikka Längelmäki. Rauno Lahtinen FT, kulttuurihistorian dosentti. Syntymäkunta Kokemäki, kotikaupunki Turku. Liisa Lohtander FM, Suomen Kotiseutuliiton järjes töpäällikkö. Kotiseutu Helsingin Maunulassa, juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä. Pia Puntanen FM, historiantutkija. Syntymäkunta Kangasniemi, kotikaupunki Mikkeli. Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja, Suomen museoliiton hallituksen puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila. Kuvatoimittaja Elina Kuismin Medianomi. Kotipaikka Hyvinkää. 7

8 Akupunktio ja moksibustio hyväksyttiin luetteloon vuonna Se on yksi Kiinan 38 kohteesta Unescon luettelossa. Kuvalähde : Wellcome Library, London. 8

9 ELÄVÄÄ PERINNETTÄ VAALIMASSA Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta Suomessa Leena Marsio Aineettoman kulttuuriperinnön koordinaattori, Museovirasto. Kotoisin Imatralta. Aineeton kulttuuriperintö on elävää perintöä, joka on läsnä ihmisten arjessa. Vietämme joulua ja monia muita vuotuisia juhlia, kuorolaulu kiinnostaa kaikenikäisiä, maakunnilla on omat ruokareseptinsä ja lapasmallinsa. Myös kesämökkeily sekä metsän antimien käyttö kuuluvat olennaisesti kulttuuriimme. Aineeton kulttuuriperintö yltää kaikkialle ihmisen toiminnan muotoihin. Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003 Unescon yleiskokouksessa. Suomi saattoi yleissopimuksen voimaan keväällä Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen tavoitteena on edistää aineettoman kulttuuriperinnön suojelua, taata eri yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden aineettoman kulttuuriperinnön kunnioittaminen, lisätä tietoisuutta aineettomaan kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja vahvistaa siten myös keskinäistä yhteisymmärrystä sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua. Opetus- ja kulttuuriministeriö on antanut Museovirastolle tehtäväksi yleissopimuksen toimeenpanon valmistelun. Museovirasto on aineellisen kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön asiantuntija, palvelujen tuottaja, toimialansa kehittäjä ja viranomainen, joka toimii opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa. Museovirasto luovutti keväällä 2015 opetus- ja kulttuuriministeriölle esityksen siitä, kuinka sopimusta olisi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa Suomessa (Museovirasto 2015). Valmistelutyötä on tehty yhteistyössä ministeriön, asiantuntijoiden ja sidosryhmien kanssa. Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimus ja siihen liittyvä toimintaohjeisto antavat raamit toiminnalle, mutta jättävät sopimusmaille runsaasti liikkumatilaa löytää omanlaisensa tapa toteuttaa sen velvoitteita. Tätä suomalaista mallia etsitään ja rakennetaan parhaillaan. Tässä artikkelissa käsitellään Unescon yleissopimusta ja sen tuomaa näkökulmaa aineettomaan kulttuuriperintöön. Sopimusta avataan 9

10 Brasilian Capoeira hyväksyttiin Unescon luetteloon vuonna Kuva: Ccyyrree. Kuvalähde: Wikimedia Commons. sen keskeisten artikloiden osalta ja luodaan katsaus siihen, mitä sopimuksen toteuttaminen käytännössä tarkoittaa. Lisäksi käsitellään sitä, kuinka sopimuksen toimeenpanoa on Suomessa valmisteltu sekä minkälaisia evästyksiä valmistelutyöstä on saatu. Aineeton kulttuuriperintö Unescon sopimuksessa Aineeton kulttuuriperintö on terminä uusi, mutta ilmiönä ja ihmisten kulttuurisina käytäntöinä yhtä vanha kuin ihmiskunta. Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan Unescon yleissopimuksen mukaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. (Valtioneuvosto 2013) Aineeton kulttuuriperintö voi olla suullista perinnettä, esittävää taidetta, sosiaalisen elämän käytäntöjä, rituaaleja ja juhlamenoja tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevia tietoja, taitoja ja käytäntöjä. Näiden pohjalta voi syntyä esineitä, kuten työkaluja ja käsitöitä, erilaisia ilmaisun muotoja, kuten lauluja, runoja ja tansseja, tai sosiokulttuurisen elämän ilmentymiä, kuten leikkejä ja ruokia tai ruoanvalmistustapoja. Aineettomaan kulttuuriperintöön sisältyy ilmiöitä, jotka elävinä ja muuntuvina säilyvät sukupolvilta toiselle. Unescon sopimuksessa aineeton kulttuuriperintö on samanaikaisesti perinteistä, nykyhetkessä olevaa ja elävää. Sopimuksessa keskitytään vaalimaan sellaista perinnettä, jolla on juuret menneisyydessä, mutta jota edelleen harjoitetaan. Se on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja muuntunut ympäristön mukana. Aineeton kulttuuriperintö on osallistavaa. Jaamme aineettoman kulttuuriperinnön muotoja, jotka ovat samankaltaisia kuin muilla. Perintö voi olla peräisin naapurikylästä tai maailman toiselta puolelta, jolloin se on kulkeutunut meille maahanmuuttajien mukana. Jaamme erilaisia perinteen muotoja. Samoin kuulumme moneen erilaiseen yhteisöön ja jaamme erilaisia perinteitä eri ryhmien kanssa. 10

11 Yhteisöllisyyden teema on erityisen keskeinen Unescon sopimuksessa. Aineeton kulttuuriperintö voi olla kulttuuriperintöä vain silloin, kun itse yhteisöt, ryhmät tai yksilöt, jotka luovat, säilyttävät tai välittävät sitä, edelleen tunnistavat sen omakseen. Ilman yhteisöjen tunnustusta ei kukaan ulkopuolinen voi määritellä kuuluuko ilmiö tai käytäntö heidän kulttuuriperintöönsä. Sopimuksen alla ei siis korosteta jonkin tietyn perinteen ainutlaatuisuutta tai erityistä arvoa. Keskeistä on, että on olemassa ryhmä ihmisiä, joille jokin perinne on niin merkittävä, että se nähdään kulttuuriperintönä. Vaikka Unescon yleissopimus keskittyy aineettomaan kulttuuriperintöön, on syytä todeta, että ero aineellisen ja aineettoman välillä on kuin veteen piirretty viiva. Aineellisen kulttuuriperinnön voidaan nähdä toimivan aineettoman kulttuuriperinnön kanssa dialogissa, ne kuuluvat erottamattomasti yhteen ja täydentävät toisiaan muodostaen näin kulttuuriperinnön moninaisia ulottuvuuksia. Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelusta Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin siis vuonna 2003 ja voimaan se astui vuonna 2006, kun 30 Unescon jäsenvaltiota oli saattanut sen osaltaan voimaan. Tällä hetkellä yleissopimuksen piiriin kuuluu jo 161 valtiota. Unescon yleissopimus sekä siihen liittyvä toimintaohjeisto Operational Directives (Unesco 2014) antavat raamit sopimuksen toteuttamiseen, mutta jättävät kuitenkin samalla tilaa kansallisille tulkinnoille. Mitä aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen liittyen suojelu sitten käytännössä tarkoittaa? Keskeisin on velvoittava artikla 11, jonka mukaan jokaisen sopimuksen osapuolen tulee (a) ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan (b) tunnistaa ja määritellä alueellaan esiintyvän aineettoman kulttuuriperinnön eri elementit yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja asianmukaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Lisäksi erityisesti artiklat 13, 14 ja 15 ovat keskeisiä, sillä ne liittyvät muihin suojelutoimenpiteisiin. Unescon yleissopimuksessa suojelemisella tarkoitetaan aineettoman kulttuuriperinnön elinvoimaisuuden varmistamiseksi tehtyjä toimia, mukaan lukien sen eri osa-alueiden määrittäminen, tallentaminen, tutkimus, säilyttäminen, suojelu, edistäminen, vahvistaminen ja elvyttäminen sekä niiden välittäminen etenkin virallisen koulutuksen ja epävirallisen oppimisen keinoin ( 2). Näkökulma suojeluun on siis hyvin laaja sisältäen monenlaisia toimia. Suojelun ohella kuvaavaa olisikin käyttää esimerkiksi termejä vaalia tai turvata. Muut kulttuuriperintöalan sopimukset Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen ohella monet muut kansainväliset ja kansalliset sopimukset, lait ja asiakirjat ohjaavat työtä aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Unescon sopimuksista aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen kanssa rinnasteinen on Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (ns. Maailmanperintösopimus, Unesco 1972), jonka tavoitteena on kansojen välisen yhteistyön avulla osoittaa ja turvata maailman keskeisten kulttuuriperintö- ja luontokohteiden arvot ja säilyminen. Unescon Yleissopimus kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemisesta ja edistämisestä (ns. Diversiteettisopimus, Unesco 2005) puolestaan edistää ja suojelee kulttuuri-ilmaisujen monimuotoisuutta ja luo edellytyksiä sille, että kulttuurit voivat ilmaista itseään vapaasti ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä (ns. Faron sopimus, 11

12 Euroopan neuvosto 2005) korostaa kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä ja kansalaisten oikeuksia monimuotoiseen kulttuuriperintöön arkielämässä. Yksi sopimuksen keskeisistä painopistealueista on yksilöiden ja yhteisöjen oikeus omaan kulttuuriperintöönsä. Suomessa valmistellaan parhaillaan Faron sopimuksen ratifiointia. Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelot Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksessa määritellään muun muassa kansainväliset luettelointimenettelyt. Luetteloiden tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä elävälle perinnölle eri puolilla maailmaa ja jakaa hyviä käytäntöjä maiden kesken. Tämän lisäksi sopimusvaltioilta edellytetään kansallista luettelointia. Ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luettelon (The Representative List of the Intangible Cultural Heritage of Humanity) tarkoituksena on paremman näkyvyyden ja yleisen tietoisuuden nostaminen sekä kulttuurista moninaisuutta kunnioittavan vuoropuhelun edistäminen. Tällä laajimmalla listalla on 314 kohdetta. (05/2015) Sieltä löytyvät esimerkiksi argentiinalainen tango, Espanjan flamenco, Välimeren ruokakulttuuri, akupunktio Kiinasta sekä Viron Võromaan savusaunaperinne. Kiireellistä suojelua vaativan aineettoman kulttuuriperinnön luettelon (List of Intangible Cultural Heritage in Need of Urgent Safeguarding) päämääränä on asianmukaisten suojelutoimien toteuttaminen jäsenmaiden hakemien kohteiden osalta. Luetteloon pääseminen edesauttaa kansainvälistä yhteistyötä suojelutoimenpiteiden toteuttamiseksi. Yhteensä listalla on tällä hetkellä 38 kohdetta, esimerkiksi Suitien kulttuurialue Latviassa, mongolialainen kalligrafia sekä paghjella-lauluperinne Korsikan saarelta. Parhaiden suojelukäytäntöjen rekisteri (Register of Best Safeguarding Practices) sisältää sellaisia kansallisia, seudullisia ja alueellisia ohjelmia, projekteja ja toimia aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, jotka Unescon komitean näkemyksen mukaan parhaiten toteuttavat yleissopimuksen periaatteita. Yhteensä tällä listalla on 12 ohjelmaa, projektia ja aktiviteettia. Rekisterissä on muun muassa unkarilainen Táncház (tanssitalo) -opetusmalli, jolla opetetaan kansantanssia ja musiikkia sekä Flandersin perinnepelien suojeluohjelma. (ks. lisää Marsio 2014.) Aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon tulee vuosittain enemmän hakemuksia kuin sinne hyväksytään. Sihteeristön resurssit käsitellä hakemuksia ovat rajalliset ja näin ollen vuosittain päätetään kuinka paljon luetteloihin otetaan kohteita. Vuonna 2015 tullaan hyväksymään 50 kohdetta ja sama määrä vuonna Komitea kuitenkin tutkii vähintään yhden hakemuksen kultakin sopimusvaltiolta kauden aikana. Kansainvälisiin luetteloihin pääsemisestä päättää vuosittain kokoontuva aineettoman kulttuuriperinnön hallitustenvälinen suojelukomitea, jossa on edustajat 24 eri maasta. Kansallinen luettelointi Kansainvälisten luetteloiden ohella sopimus velvoittaa allekirjoittaneet maat luetteloimaan omaa kansallista aineetonta kulttuuriperintöään. Sopimus jättää valtioiden kansalliseen harkintaan kuinka ja missä muodossa luettelointia toteutetaan. Luetteloiden määrää tai laajuutta ei ole ohjeistettu. Merkittävimmät erot kansallisten luetteloiden laatimisessa liittyvät siihen, ovatko ne suppeampia asiantuntijaryhmän valitsemia listoja vai kaikille avoimia verkkopohjaisia luetteloita. Suurin osa sopimusmaista on lähtenyt laatimaan melko rajattuja luetteloita, joissa elementtien lukumäärät ovat joitakin kymmeniä. 12

13 Korean tasavallassa taas on laadittu suppeampi kansallinen luettelo sekä wiki-pohjainen luettelo, jossa on yli kohdetta. (Marsio 2014.) Flamenco on yksi Espanjan kohteista Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalla. Kuva: Michael Cohen. Kuvalähde: Wikimedia Commons. Aineettoman kulttuuriperinnön kansallista luetteloa ei tule sekoittaa muistiorganisaatioiden luettelointiin. Monissa maissa aineettoman kulttuuriperinnön alueella (esimerkiksi kansanperinteessä, museoissa tai esittävien taiteiden alalla) on laadittu erilaisia luetteloita asiantuntijoiden käyttöön esimerkiksi antropologien, etnologien tai museoalan ammattilaisten toimesta. Unescon yleissopimuksen alla toteutettavien luetteloiden tulee kuitenkin olla koostettu yhteistyössä yhteisöjen kanssa. Vaikka kansallinen luettelointi herättää paljon kiinnostusta, on sen muotoa, laajuutta ja etenkin kriteerejä harkittava tarkoin. Kansallinen luettelo voidaan nähdä tietoisena kulttuuriperinnöksi ottamisen prosessina, ja tiettyjen asioiden esille nostaminen etenkin luetteloinnin muodossa kuvaa suoraan arvojamme. Sen vuoksi määritteleminen edellyttää myös laaja-alaista keskustelua niin kulttuuriperintöalan asiantuntijoiden kuin kansalaistenkin kanssa. (Kanerva & Mitchell 2015.) Sopimuksen toimeenpanon valmistelu Suomessa Museovirasto sai keväällä 2014 tehtävän ryhtyä valmistelemaan Unescon yleissopimuksen toimeenpanoa. Tärkeäksi katsottiin, että valmistelutyössä kuultaisiin mahdollisimman laajasti aineettoman kulttuuriperinnön kenttää sen eri osa-alueiden ja toimialueiden osalta. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore on toiminut valmisteluvaiheessa kumppanina tutkimuksen osalta. Museovirastossa työtä on valmistellut aineettoman kulttuuriperinnön koordinaattori. Keskeiseksi metodiksi valittiin teemoitetut ryhmäkeskustelut. Valmistelutyön kuluessa järjestettiin kymmenen asiantuntijakuulemista (suullinen perinne, esittävät taiteet, sosiaalisen elämän käytännöt, luonto ja maailmankaikkeus, käsityöt, moninaisuus), joissa kuultiin asiantuntijoita kentältä, järjestöistä, yliopistoista ja museoista. Myös kielivähemmistöjen eli saamelaisten, romanien ja ruotsinkielisten osalta järjestettiin oma keskustelutilaisuus. Lisäksi kuultiin laajaa joukkoa eri alojen asiantuntijoita keskustelutilaisuuksissa ja yksittäisissä tapaamisissa. (ks. Marsio 2015 Aineettoman kulttuuriperinnön kenttä Suomessa: Asiantuntijakeskustelujen antia.) Yhteensä on kuultu yli 13

14 muksen toimeenpanon tukena ja asiantuntijana aineetonta kulttuuriperintöä koskevissa kysymyksissä sekä ohjaavana toimielimenä etsittäessä Suomen kannalta sopivinta toimintamallia. Kohti sopimuksen toteuttamista Uudenvuodenjuhla Nowruzia vietetään Azerbaidžanissa, Intiassa, Iranissa, Kirgisiassa, Pakistanissa, Turkissa ja Uzbekistanissa. Maiden yhteiseksi aineettoman kulttuuriperinnön kohteeksi juhla nousi vuonna Kuva: Nikolay Olkhovoy. Kuvalähde : Wikimedia Commons. seitsemääkymmentä asiantuntijaa. Lisäksi Cupore toteutti kaksi verkkokyselyä, joihin vastasi lähes 90 toimijaa. (ks. Kanerva & Mitchell 2015) Cuporen tuottamassa verrokkiselvityksessä Aineeton kulttuuriperintö. Esimerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta verrokkimaissa (Marsio 2014) kootaan tietoa 15 eri maan tavoista toteuttaa aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimusta. Lisäksi Cupore on koostanut tutkimustyöstään loppuraportin Elävä aineeton kulttuuriperintö (Kanerva & Mitchell 2015). Laajassa raportissa käsitellään muun muassa Unescon sopimusta ja sen toimeenpanoa, sopimuksen keskeisiä käsitteitä sekä kartoitusta aineettoman kulttuuriperinnön kentästä, sen ominaispiirteistä ja haasteista Suomessa. Lisäksi analysoidaan kyselyiden tuloksia. Mukana on myös aihetta koskevia asiantuntija-artikkeleita. Raportti ilmestyy verkkojulkaisuna kesällä Opetus- ja kulttuuriministeriö on asettanut Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen toimeenpanon tueksi nelivuotiskaudeksi aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän. 12-henkinen asiantuntijaryhmä toimii aineettoman kulttuuriperinnön sopi- Aineettoman kulttuuriperinnön kenttä on laaja. Se syleilee monia inhimillisen olemisen ulottuvuuksia ja ilmentymiä eri osa-alueidensa ja toimialojensa kautta. Unescon sopimus ja siihen liittyvä toimintaohjeisto antavat raamit ja suuntaviivat sopimuksen toimeenpanolle. Jokaisen sopimusmaan vastuulla on luoda tarkoituksenmukaisin toimeenpanon tapa sopimuksen henkeä kunnioittaen. Valmisteluprosessia on pyritty toteuttamaan sopimuksen hengessä, joka korostaa yhteisöjä toiminnan lähtökohtana, ja jossa suojeleminen nähdään laajana ja osallistavana prosessina. Yhteisöillä ja yhdistyksillä on keskeinen rooli aineettoman kulttuuriperinnön ylläpitäjänä ja välittäjänä. Tuhannet eri puolilla Suomea toimivat kulttuuri- ja harrastusyhdistykset, kyläja kaupunginosayhdistykset ja neuvontajärjestöt ovat tärkeitä toimijoita elävän kulttuuriperinnön vaalimisessa. Yhteisöt ja yhdistykset siirtävät ja välittävät aineetonta kulttuuriperintöä esimerkiksi koulutuksen, kurssien ja harrastustoiminnan keinoin. Ne viestivät omasta aihe-alueestaan ja toiminnastaan lukuisissa lehdissä ja verkkosivustoilla. Perinteitä jaetaan ja tehdään tunnetuksi suurelle yleisölle erilaisissa tapahtumissa ja festivaaleilla. Monet yhdistykset toimivat myös kansainvälisellä kentällä erilaisten hankkeiden, tapahtumien ja verkostojen kautta. Sopimus koskettaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen organisaatioita läpäisevästi yhteisöistä ja yhdistyksistä valtiollisiin toimijoihin niin perinteen harjoittamisen ja siirtämisen, tallentamisen, tutkimuksen kuin koulutuksen alueilla. Aineettoman kulttuuriperinnön yleis- 14

15 sopimus on myös herättänyt Suomessa laajaa mielenkiintoa jo ennen ratifiointia ja nyt toimeenpanon valmistelutyön kuluessa. Erityisesti sopimukseen liittyvä aineettoman kulttuuriperinnön kansallinen luettelointi sekä Unescon kansainväliset aineettoman kulttuuriperinnön luettelointimenettelyt ovat olleet mielenkiinnon kohteina. Opetus- ja kulttuuriministeriölle kesäkuussa 2015 luovutettava esitys on ensimmäinen askel kohti sopimuksen toteuttamista. Keskustelua on jatkettava lukuisten sidosryhmien kanssa ja nimenomaan siellä, missä kunkin aihealueen asiantuntemusta on. Ensisijaisen tärkeää on pitää mielessä sopimuksen ydin yhteisöistä lähtevänä toimintana. Keskustelu jatkukoon! Kirjallisuus: ABM utvikling 2010: Immateriell kulturarv i Norge. En utredning om UNESCOs konvensjon av 17 oktober 2003 om vern av den immaterielle kulturarven. Immateriell_kulturarv_i_Norge_AMBU_2010.pdf. Luettu Euroopan neuvosto 2005: Puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. faronsopimus.org/faron-sopimus/. Luettu Institutet för språk och folkminnen 2014: Levande traditioner. Slutrapport om tillämpningen av Unescos konvention om tryggande av det immateriella kulturarvet i Sverige. Redovisning av regeringsuppdrag Ku2010/1980/KT. kminnen.se/download/ d5a5143fb94a- 0d1466f/ /Levande-traditioner-Unseco-slutrapport-Isof-februari-2014.pdf. Luettu Kanerva, Anna; Mitchell, Ritva (toim.) 2015: Elävä aineeton kulttuuriperintö. Loppuraportti. Cuporen verkkojulkaisuja 28. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Luettu Marsio, Leena 2014: Aineeton kulttuuriperintö. Esimerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta verrokkimaissa. Cuporen verkkojulkaisuja 24. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Luettu Marsio, Leena 2015: Aineettoman kulttuuriperinnön kenttä Suomessa: Asiantuntijakeskustelujen antia. Artikkeli teoksessa Elävä aineeton kulttuuriperintö. Loppuraportti. Kanerva Anna, Mitchell Ritva Toim. Cuporen verkkojulkaisuja 28. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Luettu Museovirasto 2015: Elävä perintö! Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Suunnitelma kansallisesta toimeenpanosta. fi/fi/file/2586/toimeenpanosuunnitelma.pdf. Luettu Ruotsala, Helena 2014: Mikä kumman aineeton kulttuuriperintö? Artikkeli julkaisussa Pirta 1/2014. Kalevalaisten naisten liiton kulttuuri- ja jäsenlehti. kalevalaistennaistenliitto.fi/media/pirta//pirta_1_2014_ low.pdf. Luettu Unesco 1972: Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. fi/opm/kansainvaeliset_asiat/kansainvaeliset_jaerjestoet/unesco/sopimukset/mperintosopimus. Luettu Unesco 2003: Text of the Convention for the Safeguarding of Intangible Cultural Heritage. Luettu Unesco 2005: Yleissopimus kulttuuri-ilmaisujen moninaisuuden suojelemisesta ja edistämisestä. Liitteet/diversiteetti_FI.pdf. Luettu Unesco 2011: Infokit. Intangible cultural heritage domains. src/01857-en.pdf. Luettu Unesco 2014: Operational Directives for the implementation of the Convention for the Safeguarding of the Intangible Heritage. index.php?lg=en&pg= Luettu Unesco (päiväämätön): Lists of intangible cultural heritage and Register of best safeguarding practices. php?lg=en&pg= Luettu Unesco (päiväämätön): Best Safeguarding Practices. Luettu Valtioneuvosto 2013: Valtioneuvoston asetus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta. Luettu

16 Rauman Kalevalaisten Naisten kansallispukutuuletus kesällä Kuva: Timo Hukkanen. 16

17 KULTTUURIPERINNÖN ARVO MÄÄRITELLÄÄN YHDESSÄ Faron sopimus korostaa kulttuuriperinnön merkityksiä arkielämässä Pauliina Latvala Kulttuuriperinnön, erityisesti muistitiedon dosentti, Turun yliopisto. Folkloristiikan dosentti, Helsingin yliopisto. Juuret Pohjois-Karjalassa, lapsuus ja nuoruus Kiteellä, mutta moderni kotiseutumaisema Helsingin Munkkiniemessä. Kansainvälisten kulttuuriperintösopimusten uusin tulokas on Euroopan neuvoston laatima Faron puiteyleissopimus kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. Aiemmat kolme sopimusta ovat kohdistuneet maisemaan (Firenze 2000), arkkitehtuuriin (Granada 1985) ja arkeologiseen kulttuuriperintöön (Valletta 1992). Faron sopimus on näistä laaja-alaisin. Se rohkaisee jokaista osallistumaan kulttuuriperinnön määrittelyyn ja hyödyntämiseen. Toisin sanoen se haastaa viranomaislähtöisen kulttuuriperintötyön (ks. lisää Thérond 2009). Toisin kuin Unescon sopimukset, Faron sopimus ei edellytä kulttuuriperinnön listaamista tai luettelointia. Se ei siis ensisijaisesti keskity kulttuuriperinnön suojeluun tai omistajuuteen, vaan arkiseen käyttöön. Vaikka kulttuuriperinnön luettelointi voi tuoda arvostusta ja näkyvyyttä kullekin kohteelle, sen kyseenalaisena puolena on kääntöpuoli, poisvalinta. Vain tietyt kohteet arvotetaan ja ne saavat huomiota. Etenkin jos kriteerinä ovat esteettisyys ja ihmiskunnan mestariteokset, herää kysymys kenellä ja miksi juuri heillä on valta päättää sekä keiden toimintaa valinnat palvelevat. (vrt. Hafstein 2009.) Faron sopimus korostaa kaikkien kulttuuriperinnön kunnioittamista. Kulttuuriperintö elää yksilöiden ja yhteisöjen elämässä Jokaisella on oma tulkintansa siitä, mikä on kulttuuriperintöä ja millaista kulttuuriperintöä tulisi missäkin yhteydessä pitää esillä. Faron sopimuksen määritelmän mukaan kulttuuriperinnössä on kysymys menneisyydestä periytyvästä voimavarasta, joka ilmentää ihmisten jat- 17

18 Faro-hanketta tehtiin tutuksi pop up -klinikalla Hämeenlinnan Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä elokuussa Faron sopimuksesta keskustelemassa Ilkka Ertamo Tuusula-seurasta, Pauliina Latvala ja Petja Kauppi Faro-hankkeesta. Kuva: Anna-Maija Halme. kuvasti muuttuvia arvoja, uskomuksia, tietoja ja perinteitä. Sopimuksessa korostetaan myös kulttuuriperintöä tuottavia ja sitä eteenpäin siirtäviä yhteisöjä. Mietittäessä kulttuuriperinnön arvoa ei yleensä ole tarkoituksenmukaista erotella sen aineellista ja aineetonta puolta toisistaan. Esimerkiksi kansallispuvut ovat visuaalisesti näyttäviä ja ilmentävät sekä sidosta kotiseutuun, alueellista identiteettiä että perinteisiä käsityötaitoja. Merkitykset muodostuvat erilaisten piirteiden muodostamista kokonaisuuksista (ks. lisää esimerkkejä esim. Tuomi-Nikula et al. 2013; Karhunen 2014). 18 Kulttuuriperintö siis peilaa nykyisyydestä käsin menneisyyttä ja osoittaa samalla arvomaailmaamme. Mitä yksilöt ja yhteisöt haluavat muistaa? Mitä he haluavat tulevaisuudessa tästä päivästä muistettavan? Kenen näkökulmasta kulttuuria katsotaan? Miltä kaupunkiympäristö näyttää, jos sitä dokumentoi 13-vuotias skeittari ipadillään? Kuinka arvokas arkistotallenne siitä muodostuu satojen vuosien aikajanalla? Kulttuuriperinnön vaaliminen ja sen hyväksi toimiminen edellyttää tietoa, mutta myös innostusta. Yksityishenkilöiden ja viranomaisten käsitykset arvokkaasta kulttuuriperinnöstä voivat poiketa toisistaan. Ihmiskunnan suurten saavutusten, myönteisen ja kauniin kulttuuriperinnön, lisäksi ihmiset muistavat senkin, mistä monien mielestä tulisi vaieta. Tähän kuuluvat menneisyyttä peilaavan ristiriitaisen tai synkän kulttuuriperinnön piirteet. Kulttuuriperinnön kansainvälisessä tutkimuksessa tällaiselle perinnölle on aivan oma osa-alueensa, dark heritage, difficult heritage (Logan & Reeves 2009). Sen kontekstissa käsitellään esimerkiksi tuhojen, sotien ja kärsimysten aineellista, aineetonta ja digitaalista muistelukulttuuria.

19 Ratifioinnin taustaselvitys: Yhteistä keskustelua kulttuuriperinnöstä Sopimuksen ratifiointia edeltävä valmistelu toteutetaan kussakin maassa omalla tavalla toisissa kansalaisia informoiden ja kuullen, toisissa virkamiestasolla. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö antoi esiselvityksen Museoviraston tehtäväksi, joka pyysi Suomen Kotiseutuliiton hankkeen yhteistyökumppaniksi. Monipuolisen, myös sosiaalista mediaa hyödyntävän,s tiedottamisen lisäksi tärkeänä pidettiin kansalaisten ja kulttuuriperintöviranomaisten osallistamista. Kaikkien yhteinen kulttuuriperintö -verkkokysely toimi otakantaa.fi -sivuilla esiselvityksen tärkeimpänä työkaluna. Kyselyssä kartoitettiin mm. sitä, millaista kulttuuriperintöä suomalaiset haluavat siirtää eteenpäin ja millaisia paikkoja ja kohteita he elinympäristössään arvostavat, kuinka kulttuuriperintöä voisi paikallistasolla hyödyntää sekä kokevatko he tarvitsevansa vaalimiseen jonkinlaista tukea. Kyselyyn saapui 130 vastausta. Niiden perusteella suomalaiset arvostavat hyvin monimuotoista aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä. Vastaajat mainitsivat esimerkiksi metsät, puutaloalueet ja luonnonmaisemat siinä missä kertomukset, myytit ja kansanparannustaidot. Nähtiinpä hiljaisuus, arvot, tasa-arvo ja sivistyskin kulttuuriperinnöksi. Kysely oli hyödyllinen myös sen vuoksi, että sen kautta saatiin ehdotuksia käytännön kulttuuriperintötyöhön. Lasten ja nuorten kulttuuriperintö- ja kulttuuriympäristökasvatus nähtiin tärkeäksi, minkä vuoksi tuotiin esiin vaihtoehtoja nykyisille käytänteille. Eräs vastaaja kirjoitti näin: Ainakin puolet opetuksesta voitaisiin järjestää muualla kuin luokkatilassa metsässä, kaupunkiretkillä, rannoilla. Kyselyn tulokset huomioitiin opetus- ja kulttuuriministeriölle ratifioinnin tueksi laaditussa loppuraportissa Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä. Toiveena on, että Faron sopimus ratifioidaan Suomessa tänä vuonna. Ideaalitapauksessa ratifiointi lisää kansalaisten tietoisuutta kulttuuriperintöoikeuksistaan ja -velvollisuuksistaan. Kulttuurin ja kulttuuriperinnön hyödyt ovat nähtävissä sukupolvia eteenpäin elämänlaadussa ja hyvinvoinnissa. Kirjallisuus: Hafstein, Valdimar 2009: Intangible heritage as a list: from masterpieces to representation. Intangible Heritage. Laurajane Smith and Natsuko Akagawa (eds.) London and New York, Routledge Karhunen, Eeva 2014: Porin Kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku, Turun yliopiston julkaisuja. Logan, William & Reeves, Keir (eds.) 2009: Places of Pain and Shame. Dealing with Difficult Heritage. London and New York, Routledge. Thérond, Daniel 2009: Benefits and innovations of the Council of Europe Framework Convention on the Value of Cultural Heritage for Society Heritage and Beyond. Strasbourg Cedex, Council of Europe Publishing Tuomi-Nikula, Outi & Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.) 2013: Mitä on kulttuuriperintö? Helsinki, SKS. Internet-lähteet: Euroopan neuvosto: Luettu Otakantaa.fi -sivusto: Selaa_hankkeita/KAIKKIEN_YHTEINEN_KULT- TUURIPERINTO_Kysely_Faron_sopimuksen_ratifioinnin_valmisteluksi Luettu Museovirasto: Kohti kestävää kulttuuriperintötyötä. Taustaselvitys Faron yleissopimuksen ratifioimiseksi Suomessa. Faron taustaselvityshankkeen loppuraportti. Luettu

20 Sodanaikaiset mottitalkoot. Kuva: Enson kokoelmat/lusto. 20

21 SUOMALAINEN METSÄSUHDE AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Reetta Karhunkorva FM, amanuenssi, Lusto Suomen Metsämuseo. Varsinainen kotiseutuni on vanha pohjoishämäläinen erämaapitäjä, Helvetinkolun sekä taiteilijoiden Ruovesi ja siellä metsän keskellä pieni Väärinmajan Hanhonkylä. Nykyisen kotiseutuni Savonlinnan huikaiseviin järvimaisemiin vanhoine höyrylaivoineen en kyllästy koskaan ja pyhiinvaelluspaikkojani ovat metsäiset Sulosaari ja Talvisalo lähes kaupungin keskustassa sekä toisaalta Olavinlinnan seutu rantamaisemineen. Leena Paaskoski FT, intendentti, Lusto Suomen Metsämuseo. Lapsuuden ja nuoruuden pohjoinen kotiseutuni herättää vieläkin kaipuuta. Olen kuitenkin juurruttanut itseni Itä-Suomeen, Punkaharjulle, kansallismaiseman kupeeseen ja Pihlajaveden rannalle. Maaseudulla entisen kaupunkilaisen kotiseutukäsite tiivistyy yhä pienempään: Vaahersalon kylään, Mäntyniemen tilalle, Mäntyniemen käkkyrämännyn juurelle. Suomella on paljon annettavaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, erityisesti sen osa-alueeseen luonto ja maailmankaikkeus, johon listan kaikista kohteista kuuluu tällä hetkellä vain 10 %. Suomi tunnetaan maailmalla metsien maana: voitaisiinko se tuntea myös aineettoman metsäkulttuuriperinnön maana? Pohdimme artikkelissamme aineettoman ja aineellisen metsäkulttuurin suhdetta ja ulottuvuuksia sekä sitä, miten suomalainen metsäsuhde voisi täydentää näkemystä aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Aineeton vai aineellinen metsäkulttuuriperintö? Kulttuuri on kaikkea sitä, mitä ihmiset osana yhteisöjään luovat toiminnallaan ja ajatuksillaan. Kulttuuri ymmärretään nykyisin dynaamiseksi prosessiksi, jossa tapahtuu luomista ja toistoa, mutta myös yksilöllistä variaatiota. Kulttuuria ja kulttuurista prosessia voi tutkia ja tarkastella sen aineellisten tai aineettomien ilmausten kautta. Kaikista kulttuurin ilmauksista voi periaatteessa tulla kulttuuriperintöä. 21

22 Maisema Kolilta. Kuva: S. E. Multamäen kokoelma, S. E. Multamäki/Lusto. Kulttuuriperintö syntyy kulttuuriperintöprosessissa, jossa jokin kulttuurin ilmaus erityisesti valitaan säilymään ja välittämään erilaisia merkityksiä sukupolvelta toiselle. Niin museoissa kuin niiden ulkopuolella kulttuuriperintö on totuttu luokittelemaan aineelliseksi tai aineettomaksi. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea näkökulmaerosta: kulttuurin aineettomiin ilmauksiin liittyy usein jotakin aineellista ja aineellisen kulttuuriperinnön arvo on viime kädessä sen aineettomissa ulottuvuuksissa. Heritologi Laurajane Smithin mukaan kaikki kulttuuriperintö onkin aineetonta, koska sen olemus kiteytyy nimenomaan arvoihin, merkityksiin ja sen synnyttämään ymmärrykseen. Museot ovat yksi kulttuuriperinnön toimijatyyppi. Museoiden kulttuuriperintö muodostuu museointiprosessissa, jossa valitaan kokoelmiin liitettävät kulttuurin ilmaukset. Vaikka museoiden pitkässä traditiossa kokoelmat on ollut tapana jaotella esimerkiksi esineisiin, valokuviin ja asiakirjoihin, museo-objekti, museoitu kulttuurin ilmaus, on viime kädessä abstrakti asia. Objektin museoarvon ratkaisee sen kyky viestiä: kertoa tarinoita ja välittää merkityksiä. Museoarvoa määriteltäessä kysytään, mitä museo-objekti edustaa, mikä on sen kulttuurinen, historiallinen, kokemuksellinen, elämyksellinen ja yhteisöllinen merkitys, millä tavalla objekti on autenttinen, onko se ideaalitilassaan ja miten sitä voi käyttää ja hyödyntää. Samat kysymykset voinevat mitata kulttuuriperintöä laajemminkin. Ne voivat myös toimia arviointikriteereinä kulttuuriperintöprosesseissa. Suomen Metsämuseo Lusto on metsäkulttuurin valtakunnallinen erikoismuseo, jossa museon tallentama, tutkima ja hyödyntämä kulttuuriperintö on määritelty suhteessa metsien käytön historiaan ja nykypäivään Suomessa. Metsäkulttuuri merkitsee metsiin liittyviä yksilöiden ja yhteisöjen toimintatapoja, käytäntöjä, käsityksiä, merkityksiä ja arvoja, joita jaetaan sosiaalisessa yhteydessä. Metsäkulttuuri syntyy ihmisen ja metsän vuorovaikutuksessa ja ilmenee erilaisina metsäsuhteina. Lusto tallentaa todistuskappaleita ihmisen ja metsän välisestä vuorovaikutuksesta ja Luston kokoelmia voi luonnehtia metsäkulttuuriperinnöksi. Metsäkulttuuriperintöä on kuitenkin myös muualla ja itse asiassa kaikkialla, missä metsiin liittyviä toimintatapoja, arvoja ja merkityksiä on haluttu säilyttää elinvoimaisina, tunnettuina, ymmärrettävinä ja käytettävinä 22

23 myös uusille sukupolville. Vaikka museon kokoelmissa on kumiteräsaappaita, moottorisahoja, marjanpoimureita, geokätköilijän varusteita, metsästysvälineitä ja luonnonsuojelijoiden banderolleja, Lustonkin museokokoelmien tärkein merkitys on varsin aineeton ja samalla syvällinen: ihmisen suhde metsään. Suomalaisia metsäsuhteita Suomalaiset elinkeinot, elinympäristöt ja maailmankuva ovat aina olleet vahvasti sidoksissa metsäluontoon. Metsästä on saatu elanto ja erilaisia raaka-aineita, mutta se on ollut ja on myös yhteisöllisesti jaettu mielenmaisema sekä yksilöllisesti koettu henkilökohtainen paikka. Suomalaisilla on väistämättä jokin metsäsuhde: Suomen maa-alasta noin 80 % on metsää ja arviolta yhä 85 % suomalaisista liikkuu metsissä. Nykyisin yli puolet metsistä on myös yksityisomistuksessa. Joka viides yli 20-vuotias suomalainen on metsänomistaja. Suomi tunnetaan metsätalousmaana. Elintason kohoaminen 1800-luvun loppupuolella perustui suurelta osin metsän arvonnousuun ja metsäteollisuuden syntyyn. Vielä 1950-luvulla lähes puolet ammatissa toimivasta väestöstä sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta ja kaikkiaan yli 70 % suomalaisista kuului maaja metsätalousväestöön. Metsäala työllisti satoja tuhansia suomalaisia, ja monet suomalaiset työskentelevät edelleen metsäammatissa. Metsät ovat olleet paitsi työn myös vapaa-ajan ympäristö. Muistot oman kodin läheisyydessä sijainneesta metsästä ja leikeistä siellä ovat usein olleet perustavanlaatuisia koko elämälle. Metsä on edelleen monelle suomalaislapselle ja -nuorelle merkittävä paikka. Monet mielipaikoista sijaitsevat maaseudun tai kaupunkien lähimetsässä, josta löytyy rauhaa, tekemistä ja esteettisiä elämyksiä. Monimerkityksinen metsä onkin tärkeä lasten ja nuorten identiteetin kehittymiselle. Metsien virkistyskäyttö on sekä vapaa-ajan lisääntymisen että metsien hyvinvointivaikutusten korostamisen myötä kasvanut. Monet harrastavat kesämökkeilyä, marjastamista, sienestämistä, eräretkeilyä ja vaeltamista. Metsäluonto koetaan esteettiseksi, elvyttäväksi ja rauhoittavaksi. Erilaiset seikkailu-, retkeily- ja patikointimatkailupaketit tai uudet metsäluontoon vievät harrastukset, kuten geokätköily, ovat suosittuja ja retkeilijöiden määrä on voimakkaasti kasvanut. Kansallisromantiikka ja kansallinen herääminen nostivat suomalaisen metsämaiseman esiin. Luonto auttoi selvittämään, mitä Suomi ja suomalaisuus oikeastaan olivat, sillä luonnonolosuhteiden katsottiin vaikuttavan kansanluonteeseen ja muovaavan sitä. Kansallismaisemaksi kiteytyi korkealta nähty järvi- ja metsänäkymä. Suomalainen maisemakuvasto on ollut yksi tehokkaimmista suomalaisuuden rakentajista. Suomalainen taide, muotoilu ja arkkitehtuuri ovat saaneet aiheensa ja materiaalinsa usein metsästä ja metsiin liittyvästä kansanperinteestä. Suomalainen kansanperinne kuvastaa moniulotteista metsäsuhdetta ja tarjoaa yhä syvällisen ulottuvuuden metsän kokemiseen. Metsä ei aiemmin merkinnyt vain hyvää tai pahaa eikä se myöskään ollut pelkkä hyödyntämisen kohde tai maisema. Vanhan metsäsuhteen erilaiset ulottuvuudet ilmenevät suullisen perinteen eri lajeissa. Loitsuissa, taioissa ja uskomustarinoissa painottuvat metsän yliluonnolliset puolet, kun taas kalevalamittainen kertova ja lyyrinen runous käsittelee metsäsuhteen maallisempaa puolta. Arvoitukselliseksi ja uhkaavaksikin koettua metsää kunnioitettiin, arvostettiin ja pelättiin. Metsällä tarkoitettiinkin alun perin rajaa, äärtä, syrjää tai sivua, jossa ihmisen elämänpiiri päättyi ja metsänväen hallitsema metsän valtakunta alkoi. Kiinnostavasti myös esimerkiksi luterilainen ekoteologia ammentaa metsästä ja vanhasta metsäsuhteesta. Aineettoman kulttuuriperinnön määrittelyssä olennaista on, että perinne on edelleen elinvoi- 23

24 maista. Metsäluontoa ja siihen liittyvää kansanperinnettä käytetään jatkuvasti, myös tuotteistamalla sitä elämyksiksi ja palveluiksi. Suomalaisuudesta puhuttaessa viitataan lähes aina luontoon ja erityisesti metsiin. Metsä on erilaisten kulttuuristen representaatioiden kohde, joita ovat tuottaneet ja tuottavat esimerkiksi metsätalous, maalaustaide, kirjallisuus ja populaarikulttuuri. Arkinen kielenkäyttö ja nimistö ovat täynnä metsään liittyviä sanontoja ja ilmauksia. Metsät kuuluvat yhteiskunnallisessa keskustelussa: suomalaisia huolestuttavat pusikoituvat maisemat, metsäteollisuuden tulevaisuus, metsätalouden vaikutukset luontoon, katoavat aarnio- ja kaupunkimetsät sekä vieraantuminen toisaalta luonnosta, toisaalta metsien hyödyntämisestä. Metsäkäsityksemme tai -suhteemme on aina sidoksissa aikaan ja paikkaan liittyviin kulttuuripiirteisiin. Kestävä suomalainen metsäsuhde Kansallisessa metsäohjelmassa (2015) todetaan, että metsäsektorista voidaan tulevina vuosikymmeninä kehittää bioklusteri, joka tuottaa palveluita ja materiaaleja laajasti monille toimialoille. Metsä nähdään yhä laajempana resurssina. Samaan aikaan metsä on monelle yksityiselle ihmiselle ennemmin merkityksellinen paikka kuin resurssi. Suomalainen metsä mahdollistaa meille ainutlaatuisen metsäsuhteen, joka sisältää erilaisia arvoja, toimintatapoja ja käsityksiä. Kestävä suhde metsiin voi olla yhtä aikaa taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen. Kun arvot törmäävät, syntyy yhteiskunnallista keskustelua, vuorovaikutusta ja uusia ajatuksia. Suomalainen metsäsuhde on elävä ja kehittyvä. Unescon luetteloon hyväksytään aineetonta kulttuuriperintöä, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja elää edelleen vahvana. Kulttuuriperinnön tulee olla keskeinen osa yhteisöjen elämää ja historiaa. Luetteloon liitettävät kohteet edistävät aineettoman kulttuuriperinnön näkyvyyttä ja merkittävyyttä sekä rohkaisevat keskustelemaan. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi tulee olla myös keinoja. Kulttuuriperintökohteen pitää olla yhteisöllisesti ja laajasti tunnustettu. Suomalainen metsäsuhde suomalaisille erityisenä, tärkeänä ja pitkälle ulottuvine juurineen täyttää mielestämme Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kriteerit. Aineettoman kulttuuriperinnön status selkiyttäisi ja vahvistaisi suomalaista identiteettiä sekä lisäisi metsien monipuolista käyttöä ja arvostusta. Elävän ja muuttuvan suomalaisen metsäsuhteen määritteleminen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi auttaisi näkemään metsän puilta. Kirjallisuus: Anttonen, Veikko 1994: Erä- ja metsäluonnon pyhyys. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.), Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS. Bohman, Stefan 2003, Vad är museivetenskap, och vad är kulturarv. En museivetenskaplig antologi. Lennart Palmqvist & Stefan Bohman (red.) Museer och kulturarv, Stockholm: Carlssons. Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena 2015, Merkitysanalyysimenetelmä. Suomen museoliiton julkaisuja 64. Helsinki: Suomen museoliitto. Karjalainen, Pauli Tapani 2004: Ympäristö ulkoa ja sisältä: geografiasta geobiografiaan. Raine Mäntysalo (toim.), Paikan heijastuksia. Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite. Ympäristöalan julkaisuja. Oulu: Oulun yliopisto. S Lukkarinen, Ville 2004: Kansallisen maiseman vertauskuvallisuus ja ympäristön tila. Ville Lukkarinen ja Annika Waenerberg, Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 965. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 3. Helsinki: SKS. S Lundström, Kennet 1999: Skogen som lekplats. Budkavlen. Årgång 78. Turku: Institut för folklivsforskning vid Åbo Akademi. S Pihkala, Erkki Maa- ja metsätalouden uusi asema. Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, Helsinki: Tammi. Raivo, Petri 1997: Kulttuurimaisema: alue, näkymä vai tapa nähdä. Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hil- 24

25 le Koskela ja Sirpa Tani (toim.), Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino. S Reitala, Aimo 1987: Metsä suomalaisessa kuvataiteessa. Aarne Reunala ja Pekka Virtanen (toim.), Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari Silva Fennica, Vol. 21 no 4. Helsinki: Suomen metsätieteellinen seura. S Smith, Laurajane 2006: Uses of Heritage. New York: Routledge. Suutala, Maria 1986: Luonto ja kansallinen itsekäsitys. Runeberg, Topelius Lönnrot ja Snellman suomalaisten luontosuhteen kuvaajina. Juha Manninen ja Ilkka Patoluoto (toim.), Hyöty, sivistys, kansakunta. Suomalaista aatehistoriaa. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen. S Tani, Sirpa 1997: Maantiede ja kuvien todellisuudet. Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hille Koskela ja Sirpa Tani (toim.), Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino. S Tarkka, Lotte 1994: Metsolan merkki - metsän olento ja kuva vienalaisrunostossa. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.), Metsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Helsinki: SKS. S Tarkka, Lotte 1998: Sense of the forest. Nature and gender in Karelian Oral Poetry. Satu Apo, Aili Nenola, Laura Stark-Arola (ed.), Gender and folklore. Perspectives on Finnish and Karelian Culture. Studia Fennica Folkloristica 4. Helsinki: SKS. S Vilppula, Matti 1996: Metsä suomalaisessa kulttuurissa. Seija Aalto, Auli Hakulinen, Klaus Laalo, Pentti Leino, Anneli Lieko (toim.), Kielestä kiinni. Helsinki: SKS. S Virtanen, Pekka 2000: Metsänhaltijoita ja muuta metsänväkeä. Vuosilusto Punkaharju: Lusto Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus. S Virtanen, Pekka 1987: Kansanperinteen metsäkuvia. Aarne Reunala ja Pekka Virtanen (toim.), Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari Silva Fennica, Vol. 21 no 4. Helsinki: Suomen metsätieteellinen seura. S Internet-lähteet: Museovirasto: Aineeton kulttuuriperintö. Luettu Maa- ja metsätalousministeriö: Kansallinen metsäohjelma kmo/5ywg0t9jr/3_2008fi_netti.pdf Luettu Metsuri. Metsähallituksen Kehittämisjaoston kokoelma/lusto. 25

26 Sienestys on yksi suomalaisille tutuimmista jokamiehen oikeuksista ja perinteistä. Sienisaaliit ilahduttavat usein myös perheen pienimpiä jopa silloin, kun joku metsäneläin ehtii paikalle ensin. Kuva: Liisa Lohtander 26

27 JOKAMIEHENOIKEUDET MAHDOLLISTAVAT PÄÄSYN METSÄÄN Suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä Anne Rautiainen Asiantuntija, MMM, Suomen Latu ry. Kotikyläni Vihdissä sijaitsee aivan Nuuksion järviylängön laidalla. On upeaa pulahtaa kesäpäivänä hiljaiseen, erämaiseen lampeen vain pienen matkan päässä kotoa. Olen iloinen myös aktiivisesta ja yhteisöllisestä kylästä, jossa puuhataan yhdessä monenlaista. Jokamiehenoikeus mahdollistaa. Oletko ajatellut, missä on lähin metsä, minne voisit mennä, jos Suomessa ei olisi jokamiehenoikeutta? Ilman jokamiehenoikeutta ulkoilu rajoittuisi omalle maalle, yleiselle tielle, puistoon tai sellaiselle valtion tai kunnan maalle, jolla olisi erityinen lupa kulkea. Ojan yli ei voisi hypätä marjaan, ja linturetkellä olisi syytä pysyä osoitetulla polulla tai rakennetussa tornissa. Jokamiehenoikeus tarkoittaa mahdollisuutta liikkua ja toimia vähäistä suurempaa haittaa aiheuttamatta luontoalueella, jota maanomistaja ei ole ottanut jokamiehenoikeuden syrjäyttävään käyttöön, kuten esimerkiksi viljelyyn tai asumuksen pihapiiriksi. Jokamiehenoikeudet ovat ominaisia pohjoismaille, sillä jokseenkin 27 vastaava käytäntö, pienin maakohtaisin eroavuuksin, on myös Norjassa ja Ruotsissa. Valtaosassa maita, esimerkiksi Euroopassa, ojan yli voi hypätä metsään vain lupalappu taskussa. On arveltu, että pohjoismaisen jokamiehenoikeuden olemassaoloon vaikuttavat muun muassa harva asutus, suuret metsäalueet ja suurmaanomistuksen puuttuminen. Jokamiehenoikeus antaa mahdollisuuden kulkea vaikkapa metsissä ja joutomailla, telttailla, kiipeillä kivillä ja kallioilla, uida, pilkkiä ja sienestää. Metsästä saa hakea koristeita ja askartelumateriaaleja, sillä esimerkiksi rauhoittamattomia kasveja ja maassa olevia kuivia oksia, käpyjä ja terhoja saa kerätä. Oma kokemus metsästä ja metsässä vietetty aika vahvistavat metsäsuhdetta ja tekevät sen

28 eläväksi. Käytännössä henkilökohtainen metsäsuhde rakentuu useiden eri merkitysten, arvojen ja kokemusten summana. Jokamiehenoikeuden merkitys metsäsuhteelle on suuri, sillä vaikka metsässä kävisikin harvoin, mahdollisuus mennä sinne on kuitenkin aina olemassa. Jokamiehenoikeus on elänyt ja elää ajassa. Kaskikaudella kaskettu maa kuului kaskeajalleen. Kun kaskesta luovuttiin, myös kaskeajan oikeus alueeseen raukesi. Ennen aidakset, polttopuut ja erilaisten tarvekalujen valmistusaineet haettiin metsästä, ja karja laidunsi kylien ympärillä. Liikkumisoikeus toisen maalla oli itsestäänselvyys. Kustaa Vilkunan mukaan vielä 1900-luvun alussa esimerkiksi paimenessa ollessa sai kerätä kaskinauriita toisen maalta sen verran kuin pystyi sormissaan kantamaan, mutta vakkaan tai reppuun niitä ei saanut laittaa. Mitä siis tarkoitetaan silloin, kun peräänkuulutetaan perinteisten jokamiehenoikeuksien säilyttämisen tärkeyttä? Jokamiehenoikeus ja sitä edeltänyt vastaavan tyyppinen luonnon käyttäminen on elänyt ja muuttunut ajan, arvojen ja yhteiskunnan mukana. Jokamiehenoikeuden ytimeen kuuluu, että oikeudet ovat samanlaiset kaikille. Ne eivät riipu käyttäjän asuinpaikasta, kansalaisuudesta, iästä tai luonnossa toimimisen syystä. Jokamiehenoikeudet ovat valtion maalla samanlaiset kuin yksityiselläkin maalla, eikä jokamiehenoikeuden käyttämistä saa rajoittaa kuin lakiin nojautuvin perustein. Jokamiehenoikeuden käyttäminen on maksutonta ja siten se antaa kaikille tasa-arvoisen mahdollisuuden mennä metsään, liikkua, oleskella ja elpyä 28 metsässä. Koska oikeudet ovat samat kaikille, myös ulkomaiset kausityöntekijät voivat kerätä marjoja ja sieniä myyntiin samoilla edellytyksillä, kuin suomalaisetkin. Suomessa ei ole yhtä ainutta jokamiehenoikeudet-nimistä lakia. Sen sijaan meillä on lukuisia eri lakeja, jotka eri tavoin ohjaavat, rajoittavat tai antavat oikeuksia luonnon virkistyskäytölle. Siten jokamiehenoikeuksienkin pohja löytyy kirjoitetusta laista. Väitän, että suomalaisilla on pääosin sisäänrakennettuna taito toimia jokamiehenoikeuden periaatteiden mukaisesti ja oikeuteen liittyvät Jokamiehenoikeus mahdollistaa luonnon kokemisen. Kuvaaja: Antti Lehtonen.

29 tärkeimmät asiat osataan hyvin. Meillä on kulttuurinen kokemus esimerkiksi siitä, milloin tulemme liian lähelle toisen kotipihaa. Kun metsän takaa näkyy talo, tulee kiusaantunut olo ja kulku kääntyy luontevasti takaisin menosuuntaan. Telttaakaan ei tee mieli pystyttää metsässä aivan toisen viereen. Aina on kuitenkin myös niitä, jotka ovat tahallaan piittaamattomia tai kiusaavat tarkoituksella toisia jokamiehenoikeuteen vedoten. Silloin puhutaan kuitenkin eri asiasta kuin osaamattomuudesta. Tämän hetken huoli on yhä jatkuva kaupungistuminen, taajamarakenteen tiivistyminen ja luonnon karkaaminen kauemmas arkiympäristöstämme. Hyvä ja elämänkaaren kantava metsä- ja luontosuhde kehittyy jo lapsena metsässä olemalla ja siellä mieluisia ja merkityksellisiä asioita puuhaamalla. Oman kokemuksen kautta kehittyy myös luonnon arvostus ja taito toimia siellä vastuullisesti ja oikein. Onneksi etenkin päiväkotien ja koulujen lähimetsien arvo tunnistetaan nyt entistä paremmin. Jokamiehenoikeudet ovat tärkeä osa suomalaista, aineetonta kulttuuriperintöä. Ne säilyvät, kun niistä pidetään huolta. Miten sitten tavallinen ihminen voi vaalia jokamiehenoikeuksia? Antamalla jokamiehenoikeudella liikkuvien kulkea rauhassa, ja menemällä itse metsään. Käyttämällä jokamiehenoikeuksia oikein ja tiedostamalla niiden valtava merkitys luonnossa kulkemisen mahdollistajana. Jokamiehenoikeudet ovat kansallisaarre. Kirjallisuus: Allemansrätten i Norden. Nordisk ministerråd Tolvanen, M. 2002: Maastossa ja vesillä liikkumisen säännöt. Lakimiesliiton Kustannus. Tuunanen, P., Tarasti, M. ja Rautiainen, A. 2012: Jokamiehenoikeudet. Lainsäädäntöä ja hyviä käytäntöjä. Ympäristöministeriö. Viljanen, P. ja Rautiainen, A. 2007: Jokamiehenoikeuksien toimivuus. Ympäristöministeriö. Vilkuna, K. 1979: Jokamiehenoikeudesta. Kotiseutu. 1979:2. s Vuolle, P. ja Oittinen, A. 1994: Jokamiehenoikeus. Perinteistä nykypäivää. Tutkimus jokamiehenoikeuden kulttuurisesta, oikeudellisesta ja luontoliikunnallisesta merkityksestä. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja. 29

30 30

31 ONKO SUOMI KAUNIS MAA? Yrjö Sepänmaa Ympäristöestetiikan professori, emeritus, Itä-Suomen yliopisto. Synnyinkotiseutu on Alavudella. Opiskeluvuodet Helsingissä. Joensuussa olen asunut yli 20 vuotta. Nämä kaikki kolme, Alavus, Helsinki ja Joensuu, ovat kukin omalla tavallaan kotiseutujani. Aloitan kaukaa, Interstellar-elokuvan (2013) lähtötilanteesta: Maa on muuttunut vihamieliseksi, kasvitaudit tuhoavat sadot, pölymyrskyt tukahduttavat ja harmaannuttavat kaiken. Ihminen valmistautuu jättämään maisen kotinsa ja lähtee hakemaan asumiskelpoista paikkaa avaruudesta. Maastamuutto saa kosmisen merkityksen se ei enää ole siirtolaisuutta Amerikkaan tai Australiaan vaan matkaamista tähtiin ja elämän jatkamista toisaalla. Mutta Maa on edelleen kaunis avaruudesta, ulkopuolelta ja tarpeeksi kaukaa katsottuna, filmin astronauttien sanoin, näyttää huikealta. Toista samanlaista ei löydy. Niin sen ovat nähneet todellisen elämän astronautitkin. Keskinäinen riippuvuutemme on myös havainnollistunut heille, ja meille, jotka olemme nyt nähneet elinpiirimme rajat, paikkamme avaruudessa. Zoomaus Suomeen Tarkennan lähemmäksi: mantereihin, valtameriin, jäätiköihin, vuoristoihin ulkopuoli muuttuu sisäpuoleksi ilmakehään saavuttaessa tästä yhä pienempään, Suomeen avaruudesta, lennosta, mäeltä, maan tasalta, ruohonjuuritasolta. Avaruudesta päin piirtyvät esiin muuten hahmottomiksi jäävät isot luonnonmuodot: valtameret, mantereet, vuoristot, aavikot, metsävyöhykkeet eri maisemamuotojen väliset suhteet. Maata lähestyttäessä alkavat kasvaa esiin myös ihmisen aikaansaannokset, avaruuteen mikään niistä ei näy. Vasemmalla: Kolilla kohtaavat suomalaisten taidetta ja ympäristöä koskevat kauneuskäsitykset. Kansallismaisemiemme ykkössijalle on vakiintunut näkymä Kolilta Pieliselle kerrasta toiseen maalattu, valokuvattu, sävelletty, kerrottu. Ei ole sattumaa, että vuoden 1948 matkailumainoksessa Suomi-neidon taustana on juuri Kolin maisema. Kuva: Copyright Olavi Vepsäläinen & Come to Finland. 31

32 Zoomaukseni etenee maiseman yleiskuvasta viljelyksiin, kyliin ja kaupunkeihin. Niistä se kohdistuu yksittäisiin pihapiireihin, rakennuksiin, siltoihin, metsiköihin ja puihin, kallioihin ja kiviin, ja loogisesti edeten aina mikromaailmaan asti (joka hämmästyttävällä tavalla muistuttaa makromaailmaa). Voidaan myös kuvata liikettä maan pinnalla: kävellen, pyöräillen, autolla nyt virtuaalisestikin Googlen auton kyydissä. Ilmakuvista on näin paljastunut globaali yleiskauneus, mutta myös sellaisten erilliskohteiden kuin luonnon- ja kulttuurimuistomerkkien erityiskauneus. Maata ilmasta, niin kokonaisuudessaan kuin maittain ja kaupungeittain, on valokuvannut Yann Arthus-Bertrand. Suomea ilmasta on kuvannut laajimmin ja systemaattisimmin Hannu Vallas (tuloksena muun muassa teokset Suomi ilmasta, 2007, ja Rakennettu Suomi ilmasta, 2011). Ylhäältä hahmottuu maamme metsäisyys ja järvisyys, jääkauden muotoilema vesistöjen ja harjujen linja; toisaalta korkeuserot, jotka muutenkin ovat täällä pienet, latistuvat. Suomi maana, valtiona, ei erotu sellaisena Suomi-neitona kuin me sen näemme kartalla, karttakuvana. Jotkin valtionrajat kyllä näkyvät, kuten meriraja etelässä ja lännessä ja metsänhoidon synnyttämä juopa itärajalla (vertaa satelliittikuvien Pohjois- ja Etelä-Korea pimeänä aikana: etelä valoissa loistava, pohjoinen pimeä). Suomelle on haettu osin poliittisista syistä luonnonmaantieteellisiä rajoja, mutta valtionrajat ovat enemmän sopimuksiin ja historian käänteisiin kuin geomaantieteeseen perustuvia. Esteettisenä yksikkönä Suomi, maamme, määrittyy näin osaksi luonnosta, mutta yhtä lailla sitä luonnehtii kulttuuri, aineellinen ja henkinen. Valtakulttuurin sisälläkin alueelliset maakunnalliset ja paikalliset erot ovat merkittävät. Kaunis ulkoa ja kaunis sisältä katsoen Ulko- ja sisäpuolisuutta on kahta lajia: fyysistä ja henkistä. Ulkopuolinen on sivustakatsojana vapaa ja riippumaton, mutta voimaton, taidoton ja hämmentynyt, kuin David Bowien esittämä pudokas elokuvassa Mies toisesta maailmasta (The Man Who Fell to Earth, 1976). Sisäpuolinen on asujana ympäristöönsä vaikuttava, aktiivinen, osallinen. Konkreettista, fyysistä vaikuttamista harjoittaa maataan viljelevä, metsiään hoitava ja rakennuksia pystyttävä, henkistä vaikuttamista opettaja, kasvattaja, arvoja ja asenteita muokkaava. Muodissa olevissa television matkaohjelmissa on pääosassa suulas kokija-kertoja, kuten Ville Haapasalo, joka menee vieraisiin maihin ja hakeutuu erilaisiin kohtaamisiin. Ulkopuolisena uteliaana hän seikkailee vastaan tulevia kummallisuuksia välillä hämmästellen, välillä niistä innostuen. Traditio palautuu varhaisiin Suomen-kävijöihin ja suomalaisiin oman maansa syrjäseuduilla. Tuttu ja ymmärrettävä on Suomi sisäpuoliselle, suomalaiselle. Outo ja eksoottinen se on vieraalle: pakkastalvia, tykkypuita, lunta ja jäätä, valkeat kesäyöt, syksyinen ruska, hiljaisuutta, asumattomia metsätaipaleita ja runsaasti soita, vieläkin. Matkailun Edistämiskeskus (MEK) markkinoi Suomea erilaisuudella: korkea teknologia ja sivistystaso yhdistyneenä huvittaviin tapoihin, kuten avantouintiin ja savusaunassa kylpemiseen. Myös pohjoiset luonnonilmiöt, kuten revontulet ja keskiyön aurinko, hämmästyttävät. (Ks. Fennofolk 08.) Vie aikansa tottua ja päästä sisään outoon luontoon ja kulttuuriin. Syvällinen ymmärtäminen syntyy elämisestä maassaan ja maisemassaan, yhteisön jäsenenä. Siirtolaisena vierailla mailla tai muuten pitkään poissa ollut menettää elävän yhteyden juuriinsa. Kulttuurinen tieto ja taito on yhdenlainen äidinkieli, joka omak- 32

33 sutaan kasvaessa. Äidinkielen taitoaan voi iän myötä tietoisesti kehittää ja jalostaa, ja toista kieltä oppia ja opiskella aikuisiälläkin, mutta pääsemättä juuri koskaan oman kielensä tasolle. Matkailija tai pitkään poissa ollut, omastaan vieraantunut, katsoo entistä maisemaansa kuin taulua tai elokuvaa, eläytyen, mutta ei enää samalla tavalla sen sisäiseen maailmaan päästen. Kirjailija Jyrki Vainonen erottaa esseessään Askelia kotiseudulla inessiivin, sisäolennon, ja adessiivin, ulko-olennon. Käydessään kotiseutunsa tutuilla paikoilla hän tuntee itsensä ulkoistetuksi, koska ei enää elä niissä: Siinä missä lapsuuden kokemus, ensi- ja ainutkertainen, sai sijamuodokseen inessiivin eli sisäolennon, siinä uusi, toistuva kokemus joutuu tyytymään adessiiviin eli ulko-olentoon (Vainonen 2014, 32). Henkisen paluun mahdottomuutta käsittelee Marja-Liisa Vartionkin novelli Alma käy kotona (1968). Nimihenkilö lähtee vanhoilla päivillään hakemaan mennyttä yhteyttä kotikyläänsä ja -taloonsa, mutta joutuu huomaamaan sellaisen tavoittamattomuuden ja alistuu, lakkaa välittämästä: Kun on irti kaikesta, näkee millaista se on ollut, eikä se tuottanut tuskaa hänelle hän ihmetteli sitä että saattoi seisoa näin ja katsella tuotakin taloa kuin vierasta, kysyen mikä se oli ja mikä olen minä, mitä on tapahtunut minulle kun en tuotakaan sure (Vartio 1968, 151). Sisäpuolisen maisema on kuten Martti Rapola Omissa maisemissaan (1971) sanoo jotakin, jota ei vain katsella, vaan jossa ollaan, eletään, vaelletaan. Se on toimintaympäristö, jonka kulttuuri, elämäntapa, on muokannut omanlaisekseen. Venäläisamerikkalainen taiteilijakaksikko Komar & Melamid selvitytti 14 maassa vuonna 1994 toteutetulla kyselyllä mieluisimman ja epämieluisimman maalauksen ominaisuuksia. Tulosten pohjalta he toteuttivat satiirisen maalaussarjan, joka on ollut esillä mm. Ars 95 -näyttelyssä Ateneumissa. Suomalaisten mielimaalauksessa kuului olla paljon sinistä, näkyviä siveltimenvetoja, kesä, vaatteet päällä työskenteleviä ihmisiä, villieläin (hirvi), metsää, järvinäkymä. Tosikkojen todesta ottaman pilakyselyn pohjalta maalattu yhdistelmä on tuskin kenenkään vakavasti haluama. Kuva: Komar & Melamid: Finland s Most Wanted, Oil and acrylic on canvas. Courtesy of Ronald Feldman Fine Arts, New York. 33

34 Kaunis, kauniimpi, kaunein maisemien kauneuskilpailut Ilomantsissa kesällä 1998 järjestetyn ympäristöestetiikan kolmannen konferenssin teemana oli suoluonto. Aineistosta julkaistiin kokoomateos Suo on kaunis (1999). Voimmeko samalla ehdottomuudella väittää: Suo-mi on kau-nis? Onko kyseessä tosiasia vai makuarvostelma ja kenen? Taiteella on kriitikkonsa ja tutkijansa. Entä ympäristöllä? Keneltä kysyä sen kauneudesta? Esteetikko vastaa, mutta kovin yleisellä tasolla. Onko erityisasiantuntijoita, jotka ympäristökriitikkoina ja -tutkijoina hallitsisivat argumentoinnin kuvauksesta ja tulkinnasta arvottamiseen? Siinä kysytään hyvää makua, tietoa ja kokemuksia, eläytymistä ja elämyksiä. Luonnonkuvauksen pohjana on kuvaajalla luonnontieteellisen ja kulttuurisen tiedon yhdistelmä, mutta tarvitaan myös taitoa ilmaista kokemuksensa sanoin, kuvin tai muilla keinoin. Passiivista, kohteeseen puuttumattomuuden merkityksessä, on vierailijalle tai matkailijalle ominainen tarkastelu, samoin kohteen tutkimuksellinen selittäminen, tulkitseminen eli ymmärrettäväksi tekeminen, ja arvottaminen. Aktiivista on suunnittelulla, asennekasvatuksella, neuvonnalla ja laeilla vaikuttaminen, ja tietenkin se miljöön muokkaus, jota elinkeinotoiminta ja asuminen tekee suunnitelmallisesti tai suunnittelemattomasti. Ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn olisi sisällytettävä painokkaana maisemakuvan muutosten käsittely. Woody Allenin elokuvassa Zelig (1983) käydään kiistaa kauniista ilmasta. Onko se säätiedotuksen poutaa ja aurinkoista, sopivan lämmintä eikä liian tuulista, vai onko se vaikkapa sumuista hämärää tai keväistä loskakeliä? Erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä syntyy silloin, kun sopimuksenvarainen kauneuspuhe jota kaunis ilma edustaa ymmärretäänkin persoonalliseksi makuarvostelmaksi. Onko myös Suomen kaunis luonto vastaavanlainen sopimus tietynlaisen luonnon arvostamisesta? Jos on, ketkä ovat määritelleet standardin, kiteyttäneet yhteisöllisen mielikuvan kirjalliset luonnonkuvaajatko, sellaiset kuin aikanaan Sakari Topelius, Juhani Aho, I.K. Inha, Frans Emil Sillanpää, Reino Kalliola tai Erno Paasilinna, vai valokuvaajat, kuten Signe Brander, Matti A. Pitkänen, Matti Saanio, Kaj Bremer, Hannu Hautala tai Tapio Heikkilä? Nykyään yhä enemmän vaikuttavat television luontodokumentit ja turismin luomat odotukset ja mielikuvat. Yksimielisyyden kiintopisteiksi nousevat maiseman ja ympäristön huippukohdat. Niitä ovat malli- ja ideaalimaisemat, nähtävyydet ja näköalapaikat (Aavasaksa), kansallismaisemat (muun muassa Koli, Punkaharju, Tapiola, eteläpohjalainen lakeus), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (muun muassa Hyypänlaakso Kauhajoella) sekä luonnon- ja kulttuuriperintöä edustavat Unescon maailmanperintökohteet (Merenkurkun saaristo, Verla). Luonnontilainen luonto koetaan arvokkaaksi, kauniiksi sellaisenaan, juuri luonnontilaisuutensa takia. Kriitikon, luonnonkuvaajan, tehtäväksi jää nostaa esiin piilevä kauneus, auttaa näkemään se. Kulttuuriympäristö taas voi olla hyvin- tai huonostihoidettua, kaunista tai rumaa. Siinä ympäristökriitikon tehtävä muistuttaa enemmän taidearvostelijan työtä: kuvauksen ja tulkinnan lisäksi taitoa osoittaa puutteet ja mahdollisesti sekin, miten kohde voisi olla parempi. Pitkälle vietynä tämä muuttuu kulttuuri- ja elämäntapakritiikiksi. Maisemia vertaillaan, voitiin tai ei. Juhani Aho aloittaa vertailunsa varauksin: Ehkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen (Aho 1922, 297) ja vertailee sitten. Kauneus ei kuitenkaan ole ainoa ansio, tai sitten kauneuden taustavoimana on luonne, karaktääri. Luonnetta on Pohjanmaalla Lapuan rannattomalla 34

35 Kuva: Liisa Lohtander. lakeudella, joka on ennen kaikkea työn maisema, työn, joka on muuttanut soiset, alavat maat viljaviksi kytösavun maiksi. Tällainen, konkreettista hyötyä tuottava maan jalostaminen olisi varmaan miellyttänyt myös Pentti Haanpäätä, joka torjui estetisoivan maisema maiseman vuoksi -ajattelun ylihoidetusta Punkaharjusta kirjoittaessaan (Punkaharjulla 7.VI.28): Saattaisihan tähän ihastuakin. Mutta tämä on liiaksi herrasväen paikka nytkin jokunen hienos maleksi rannalla tahi ajelivat autoillaan. Ja liian yksitoikkoisen siistiä tämä on. Liian siro on rakennettu harmaa ruohoniskainen kiviaita tahi pystytellyt vihreät patsaat. Ja vihreitä penkkejä on liiemmalti ja rautalankaisia roskakoreja ja maantieltä laaseskellaan roskat. Joutuin minä poljin eteenpäin. Mutta yhä tätä jatkuu, eikä tämä juuri mieltä ilahduta, kun ilmakin on ikään kuin lokakuinen. (Haanpää 1990, 296.) Alueellista vertailua tapahtuu esimerkiksi maakuntalauluissa, joissa idealisoitu oma on aina kaunein ja rakkain. Retorinen vertailu on kuitenkin pikemmin hyväntahtoista omansa kehumista: keskinäistä innostamista, omanarvontunnon kohottamista, kotiseutuylpeyttä, viatonta itsekehua. Isänmaanrakkaudesta puhutaan, mutta useammin maa esiintyy naispuolisena, äitinä, niin kuin Seitsemässä veljeksen usein siteeratussa aikuistuneen Eeron luonnekuvassa: Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Jussi Valtosen Finlandia-palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät loppukohtauksessa taas aikuisen suomalaisen nuorenmiehen olemus palauttaa hänen amerikkalaisen isänsä mieleen Suomen: suomalainen kesäyö oli vaalea, täydellisen kaunis, mutta kuin ylpeä, tavoittamattoman viileä, aina etäisyytensä säilyttävä (Valtonen 2014, ). Mikä on ominaista yleisesti Suomen luonnolle, maisemallisille maakunnille, alueille tai itse kunkin kotiseudulle? Laajenevien kehien alussa on kotiseutu (Kesäpäivä Kangasalla), sitten maakunta (Hämäläisten laulu) ja valtakunnallisesti Suomi (Maamme). Luonnontunne, kiintymys ja rakkaus ylittää kansalliset rajat paratiisimaisiin mittoihin nousten (Niin kaunis 35

36 on maa ). Kukin aste on kaunis omalla, tunnistettavalla, luonteenomaisella tavallaan; näin syntyy alueellinen esteettinen identiteetti. Reino Kalliolan trilogia Suomen Luonnon Kirja ( ) perustuu kolmenlaiselle jaottelulle: ensiksi luonnon- ja kulttuurihistorialliseen aikaan, toiseksi vuodenaikojen vaihteluun ja kiertoon ja kolmanneksi maisemallisiin maakuntiin. Mainitsemani lentovalokuvaaja Hannu Vallas jäsentää kuvateoksensa Suomi ilmasta (1997) kolmeksi etelästä alkavaksi lentoreitiksi kuvasarjat ovat usean kuvauslennon tulosten yhdistelmiä. Valokuvaaja-tutkija Tapio Heikkilä harrastaa ajallista visuaalista maisemanseurantaa sijoittaen rinnakkain samasta paikasta vuosien aikavälein ottamansa kuvat. Johtamassani ympäristöestetiikan konferenssisarjassa ( ) ja siihen perustuvassa kirjasarjassa ( ) edettiin maisemamuodoittain: metsä, suo, vesi, pelto, kivi ja taivas, lopputuloksena sitten näistä syntyvät moniaineksiset maisemakuvat ja -kuviot. Edellisiä jaotteluita hallitsi kaikkia näkö, mutta toisetkin aistit voivat toimia jaottelun perusteina tai ainakin vahvistuksena. Viime vuosina on korostunut äänimaisema; periaatteessa haju-, maku- tai tuntomaisemakin voisi olla tarkastelun ytimenä. Lopputulos on joka tapauksessa näiden kaikkien sulautuma, totaali teos. Näin syntyvän kokonaisuuden rikkaus voi viedä vastaanottokyvyn rajoille, ylikin. Stendhalista muistetaan hänen mukaansa nimetty syndrooma: kestokyvyn murtava kauneuskokemus. Juhani Aho käy esteettisen kuoleman äärillä, ei kuitenkaan Suomessa vaan Italiassa, Caprilla: Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. Kuolla kauneudessa siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus (Aho 1922, ) Puutarha Suomen pinnanmuodot ovat mannerjään jäljiltä; se näkyy harjujen ja järvien linjassa. Tälle viime jääkauden jälkeiselle paljaalle kallioperälle ja sille kerrostuneelle maa-ainekselle, kasvupohjalle, ihminen on rakentanut nuoren kulttuurimaisemansa. Suomen Luonnon Kirja -trilogiansa ensimmäisen osan, Suomen kaunis luonto (1982, 170/1946) Kalliola päättää runollisesti: Näin on Suomi vanha, nuori maa. Suomen luonto: värisevä kukka harmaalla graniittikalliolla. Pohjoisen karussa ympäristössä kulttuuri on ollut yhtä selviytymistaistelua. Siinä ihminen on muokannut luontoa, ympäristöään tarpeidensa mukaan, ja esteettinen mielihyvä on niistä yksi. Ymmärretäänkö luonto silloin raaka-aineeksi, materiaaliksi, josta ja jolle voidaan tehdä uutta? Onko sivilisaatio ja sivistys tällaisen raakuuden poistamista ja luonnon rikastamista ihmisperäisillä artefakteilla? Rakennustyössä yhtenä, yhteisenä velvoitteena on kauneuden ymmärrettäväksi ja huomatuksi tekeminen, vastuu jo olemassa olevan kauniin säilyttämisestä, mutta samalla myös uuden kauniin luomisesta. Omaperäisyydestään ovat suomalainen arkkitehtuuri ja muotoilu saaneet kiitosta ja kansainvälistä tunnustusta. Raamatullista puutarha-ideaa ihminen viljelijänä ja varjelijana kehittelevät Matti Mäkelä ja Tero Tähtinen kirjeenvaihtoteoksessaan Vanha metsuri ja metsähippi puhuessaan maailmasta puutarhana (2014, esim. 217). Samaa teki esseessään Käyskentelyä puutarhassa Jyrki Vainonen; hoito- ja huoltosuhde toimii myös ja ennen kaikkea niin päin, että puutarha hoitaa hoitajaansa (Vainonen 2014, 124). Puutarhuri-ajatuksen varhaisempana esittäjänä voi vielä nostaa esiin Ahon, joka näki maanviljelijän aikansa kielen mukaan taideniekkana ; ylpeyttä tuntien isäntä esitteli vieraalleen, Aholle, koko- 36

37 naistaideteostaan, korpeen raivaamaansa tilaa (Aho 1922, ). Yhtä lailla metsänhoitajaa voi pitää maisemataiteilijana. Maisemaan puutarhana kuuluvat myös omilleen jätetyt alueet luonnonsuojelualueet. Aita tehtiin ennen raivion, luonnolta kulttuurikäyttöön otetun ympärille villin luonnon peto- ja haittaeläinten sekä vihollisten ulos sulkemiseksi. Nyt käsitteellinen tai konkreettinen aita tehdään suojeltavan luonnon ympärille, ihmisen pois pitämiseksi. Ideaa on havainnollistanut valokuvataiteilija Ilkka Halso Luontomuseo-sarjan (2005) kuvamanipulaatioissaan, joissa arvokas luontokohde, esimerkiksi Kitkajoki, on katettu ja eristetty massiivisin kasvihuonetyyppisin rakennelmin. Puutarha ei ole muuttumaton vaan kasvava, kehittyvä, ylläpitoa ja hoitoa vaativa. Se kysyy tekijänsä huolta; perustan määräävät luonnonolot, mutta niissä rajoissa puutarha on ylläpitäjänsä arvojen ja näkemysten tulos. Tässäkään tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, vaan se tehdään valinnoilla ja päätöksillä. Se, onko kulttuuri-suomikin kaunis, on suomalaisten, kaikkien Suomessa asuvien, tietoisten ja tiedostamattomien ratkaisujen tulos globaaleissa ja kosmisissa puitteissa, tietenkin. Tarjolla olevan kauneuden ymmärtäminen taas vaatii itse kultakin luontaista herkkyyttä, mutta myös kulttuurista tietoa ja taitoa, tajua. Suomessa. Matkakuvauksia Elias Lönnrotista Urho Kekkoseen. Toim. Erno Paasilinna. Helsinki, Otava, (Punkaharjulla 7.VI.28, 296). Heikkilä, Tapio 2007: Visuaalinen maisemaseuranta. Kulttuurimaiseman muutosten valokuvadokumentointi. Teksti (osa 1), Kuvat (osa 2). Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 76. Helsinki, Taideteollinen korkeakoulu ja Musta taide. Ilkka Halso 2005: Teksti Pessi Rautio. Helsinki, Galerie Anhava. Kalliola, Reino 1982/1946: Suomen kaunis luonto Reino Kalliolan ja maalaustaiteilijaimme kuvaamana. 4. painos (kuvitettu taidekuvin). Helsinki Porvoo Juva, WSOY. Kalliola, Reino : Suomen Luonnon Kirja. (Suomen kaunis luonto, 1946; Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa, 1951; Suomen luonto mereltä tuntureille, 1958.) Helsinki, WSOY. Mäkelä, Matti Tähtinen, Tero 2014: Vanha metsuri ja metsähippi. Kirjeenvaihtoa Turku Tampere Tallinna, Kustannusosakeyhtiö Savukeidas. Rapola, Martti 1971: Vaarin maisema ynnä Omat maisemani. Uudistettu painos. Helsinki, Otava. Vainonen, Jyrki 2014: Askelia. Helsinki, Basam Books. (Erityisesti esseet Askelia kotiseudulla, 25 40, ja Käyskentelyä puutarhassa, ) Vallas, Hannu (kuvat), Neuvonen, Veikko (teksti) 2007: Suomi ilmasta. Helsinki, Tammi. Vallas, Hannu (kuvat), Neuvonen, Veikko (teksti) 2011: Rakennettu Suomi ilmasta. Helsinki, Tammi. Valtonen, Jussi 2014: He eivät tiedä mitä tekevät. Romaani. Helsinki, Tammi. Vartio, Marja-Liisa 1968: Alma käy kotona. Parnasso 3, Kirjallisuus: Aav, Marianne, Savolainen, Jukka, Svinhufvud, Leena 2008: Fennofolk 08: New Nordic Oddity. Helsinki, Designmuseo. (Näyttelykirja.) Aho, Juhani 1922: Matkakuvia. (Minkä mitäkin Italiasta; Minkä mitäkin Tyrolista; Matkoilta omasta maasta.) Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö. Arthus-Bertrand, Yann 2010/1999: Earth from Above. Tenth Anniversary Edition. New York, Harry N. Abrams. Arthus-Bertrand, Yann 2013: Earth from Space. New York, Harry N. Abrams. Haanpää, Pentti 1990/1928: Reissussa / Muistikirjavetäisyjä / Punkaharjulla 7.VI.28. Matkoja vanhassa 37

38 Mikael Toppeliuksen kirjoitus aapisessa. Helsingin yliopiston käsikirjoitusarkisto. Z. Topeliuksen kokoelmat. Valokuva J. Kauhanen

39 TOPELIAANISEN PERINTEEN JUURIA JA YLLÄPITOA MUHOKSELLA Jouni Kauhanen Suomen historian dosentti, Vaalan lukion historian lehtori. Juuriltani olen savolainen. Opettajan työ toi minut Oulujärven rannalle syksyllä Siitä lähtien olen asunut Vaalassa. Kainuusta on tullut toinen kotimaakuntani. Puolangan Askanmäen Kauniin-Kaijan kertomus eli vahvana kansantarinana Kainuussa, Kuusamossa ja Pohjois-Karjalassa. Vainolaistarinan lähtökohdaksi on ajateltu rappasotaa (Venäjän sotaa ), karkuvuotta 1611 tai suurta Pohjan sotaa. Kaija joutui lähtemään kylään hyökänneiden venäläisjoukkojen mukaan ja jättämään lapsensa kätkyeen. Viiden vuoden kuluttua Kaija onnistuu pakenemaan venäläismiehensä vanhempien vaimojen avustuksella vieraalta maalta kotiseudulleen. Tarina innoitti Juhani Ahon kirjoittamaan Juha-romaanin. Tarinasta on tehty elokuva, sävelletty ooppera ja näytelmä sekä musiikkidraama. 1 Pyhä Henrik on Suomen varhaisimman historian tärkein hahmo, ja Suomen historian vanhin säilynyt kirjallinen teos on 1200-luvun jälkipuolella latinaksi kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda. 2 Edelleen on kiistanalaista, oliko Henrik todella historiallinen henkilö. On mahdollista, että Henrik luotiin vasta 1100-luvun lopulla tai 1200-luvulla vahvistamaan Erik Jervardinpojan (Pyhä Eerik) kehittyvää kulttia. Legendalla haettiin oikeutusta pakanallisen Suomen kristillistämiseen. Toppeliusten sukutarinaan pohjautuva Koivu ja tähti -satu on yksi kuuluisimmista Zacharias Topeliuksen 300 sadusta. Satuaihe on hirveiltä isonvihan vuosilta. Satua on paikallistettu Pohjanmaalla usealle paikkakunnalle. Koivu ja tähti -satua voi lukea kirjallisena tuotteena, paikallisena tarinana, universaalina kotiin kaipuun metaforana ja Z. Topeliuksen historiallis-filosofiseen kaitselmusajatukseen nojautuvana kirjoituksena. 39

40 Toppeliuksen poika Oulusta ryöstettyjen listalla. Kuva: Jouni Kauhanen. 300 vuotta sitten Oulun seudun asukkaat joutuivat kokemaan kovia. Elettiin Suuren Pohjan sodan eli isonvihan aikoja tai palovuosia niin kuin kansan koettelemuksia myös nimitti. Ruotsin ja Venäjän valtakamppailu johti Suomen venäläismiehitykseen. Napuen taistelun ( ) jälkeen venäläiset etenivät vähitellen kohti Pohjois-Pohjanmaata. Venäläiset miehittivät Oulun 27. marraskuuta Hävitetystä maasta vietiin siviilejä myös vangeiksi Venäjälle ja myytiin edelleen orjiksi. Ihmisryöstöjä tehtiin erityisesti Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Noin miestä, naista ja lasta raahattiin työjuhdiksi venäläisille suurtiloille ym. töihin. Pohjanmaalta viedyistä noin henkilöstä lapsia oli prosenttia. 4 Säätyläisiä pakeni Ruotsiin, mutta kaikilla ei ollut mahdollisuutta paeta. Piilopirteistä haettiin turvaa vainovuosina. Oulujokilaaksostakin on perinnetietoa useista 1700-luvun piilopirteistä. 5 Oulussa vangittujen ja Venäjälle vietyjen listalla (58 nimeä) on Mikael Toppeliuksen poika. Pojan nimi on listassa tosin Henrik (Henricus). Tämän on erehdys, sillä M. Toppeliuksen poika oli Kristoffer (s tai 1706). Sukutarinan mukaan Kristoffer ryöstettiin nauriinkylvön aikaan 1715 Muhokselta Venäjälle. Toppeliusten pakopaikkana on pidetty Lumiaisten piilopirttiä, johon Maria Toppelius (s. 1679, o.s. Zebulon) lapsineen (ainakin Margaretta ja Kristoffer) pakeni vihollista Oulusta. Marian ja lasten kanssa Muhoksen piilopaikassa oli myös Margareeta Toppelius, tullitarkastaja Mikael Toppeliuksen sisar. Hän ilmeisesti palasi Ouluun hakemaan tavaroita, joutui venäläisten käsiin ja kidutettiin hengiltä. 6 Kristofferin Venäjän vuosista on todisteena pieni aapiskirja Helsingin yliopiston käsikirjoituskokoelmissa. Aapinen, Nachalnoe ouchenie chelovekom hotjashchim ouchitsja knig bozhestvennago pisanija, on 1720-luvun alkuvuosilta. Kirjan takakannessa on kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen (Z. Topeliuksen isoisä) kirjoitus vuodelta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmissa on Muhokselta useita tarinoita isonvihan tapahtumista (mm. toisintoja kielevän eukon tarinasta), mutta niissä ei mainita Toppeliusten piilopaikkaa. Paikkakunnalta on kuitenkin kertomuksia, joissa Kristoffer Toppeliuksen ryöstö liitetään nimenomaan Lumiaiseen. 8 Muhoksella 1980-luvulla etenkin Laitasaaren koulun opettaja ja kotiseutuaktiivi Alli Karppinen oli nostamassa Kristofferin kohtaloa esille. Allin puoliso Väinö Petteri Karppinen (s. 1926) toimi yhdistyksen puheenjohtajana vuosina Kesällä 1986 Muhoksen Kotiseutuyhdistys ry pystytti Lumiaiseen Koivu ja tähti -tarinan oletetulle historialliselle alkulähteelle muistokiven. 9 Topeliaanisen perinteen monipuolinen vaaliminen on ollut viime vuosina myötätuulessa Muhoksella. Kunnan kulttuurikeskus sai nimen Koivu ja Tähti. Talo vihittiin vuonna Koivu ja tähti -päiviä on vietetty 1990-luvulta lähtien. Vuoden 2014 päivillä valittiin neljännen kerran Koivu ja tähti -henkilöt (Armi Kuu- 40

41 sela 1996, Arto Paasilinna 1999, Terttu Jurvakainen 2008, Alli ja Väinö P. Karppinen, Kirsti Mäkinen ja Benjami Myllyselkä 2014). Oulujokilaakson kalevalainen runoperinne on saanut ansaittua huomiota. Muun muassa Arhippa Perttusen sukujuuria10 on todennettu Oulujokivarteen ja runotaituri Pehr Gullstén eli Pekka Kukkonen oli syntyjään Utajärven Ahmakselta. Oulusta ryöstettyjä. Kuva: Jouni Kauhanen. 41

42 Lähdeviitteet: 1 Vilkuna 2005, Kauniin-Kaijan vainolaistarinan ensisijaiseksi nimenantajaksi on nimetty Kaija Kerätär. 2 Pyhän Henrikin legendan uusimmasta tutkimuksesta Heikkilä Vahtola 1991, ; Enbuske 2005, Kujala 2001, 39 40; Vilkuna 2005, 120. Venäjälle vietyjen suomalaisten kokonaismääräksi Vilkuna esittää SKSKRA , , ja 28591; Snellman 2010 (1887), 214; Paulaharju 1944, JyMA / FR 63; HY, käsikirjoituskokoelma. Z. Topelius Coll ; OMA. A.H. Virkkusen kokoelma. J:II. Sukuhistoriaa ; Virkkunen 1909, 119; Virkkunen 1953, ; Lagus 1918, 272; Granit-Ilmoniemi ja Ilmoniemi 1933, 14 16; Nervander 1905, 3; Vilkuna 2005, HY, käsikirjoituskokoelma. Coll Mm. SKSKRA. Samuli Paulaharju 38594; Emma Mäenpää KRK 62:302; Paulaharju 1944, ja 97; myös VK 12: II ; KRK 212 ja KRK 221; Väinö Karppisen haastattelu ; Sirkka-Liisa Kukkosen haastattelu Piilopirtin sijainnin varmistus jäi perinnetiedon ja erilaisten aihetodisteiden varaan. Muhoksen kotiseutuyhdistyksen ptk ja lähetetyt kirjeet; Väinö Karppisen haastattelu ; Sirkka-Liisa Kukkosen haastattelu Suorsa 1987, Suorsan mukaan Perttusten kantaisien asuinpaikka Oulujoen varressa, ns. Perttulan kylä, tarkoittaa Oulunsuun ja Laitasaaren virallisten kylien rajalla sijainnutta taloryhmää. Sirkka Liisa-Kukkonen lapsuuden maisemissaan talvella Sirkan mummo kertoi Kristofferin ryöstön tapahtuneen Lumiaisesta. Valokuva J. Kauhanen

43 Lähdeluettelo Helsingin yliopiston (HY) käsikirjoituskokoelmat, Helsinki Zacharias Topeliuksen kokoelmat - Coll Coll Coll Coll Coll Oulun maakunta-arkisto, Oulu (OMA) - A. H. Virkkusen kokoelma J:II. Sukuhistoriaa Oulun maanmittaustoimisto Jyväskylän maakunta-arkisto, Jyväskylä (JyMA) - Maaherrojen kirjeet kuninkaalliselle majesteetille - Pohjanmaan lääni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto, Helsinki (SKSKRA) - Vainoajat ja sodat. Muistitietoa eri sodista. - Samuli Paulaharju - Lyyli Similä Muhoksen kotiseutuyhdistyksen arkisto, Muhos - Pöytäkirjoja Lähetetyt kirjeet Kirjallisuus: Enbuske, Matti 2005: Oulu 1600-luvulla: Perustamisesta isoonvihaan. Teoksessa Oulun vuosisadat , s Toim. Reija Salokangas. Pohjois-Suomen Historiallinen yhdistys. Oulun yliopiston historian laitos. Jyväskylä. Granit-Ilmoniemi, E. ja Ilmoniemi, Arvi 1933: Sakari Topeliuksen esivanhemmat. Sukutoimisto. Esivanhempia 1. Kustannusosakeyhtiö Airut. Kirjapaino Oy. Alfa, Helsinki. Halila, Aimo 1984: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi suuren Pohjansodan ja isonvihan aikana Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV. Koillissanomat Oy, Kuusamo. Heikkilä, Tuomas 2005: Pyhän Henrikin legenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia Karisto Oy. Hämeenlinna. Kujala, Antti 2001: Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Historiallisia tutkimuksia 211. Hämeenlinna. Kujala, Lauri 1953: Pohjanmaan puolustus suuren Pohjan sodan aikana. Historiallisia tutkimuksia XXXIX. Julkaissut Suomen Historiallinen Seura. Forssa. Lagus, Ernst 1918: Sagan om björken och stjärnan. Teoksessa Zacharias Topelius hundraårsminne, s Festskrift den 14 januari Svenska Litteratursällskapet i Finland. Helsingfors. Noro, Mauri 1968: Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa. WSOY, Porvoo. Nyberg, Paul 1950: Z. Topelius Elämänkerrallinen kuvaus. Alkuperäisteoksen nimi: Zachris Topelius. En biografisk skildring. Suomentanut Lauri Hirvensalo. WSOY, Porvoo. Paulaharju, Samuli 1944: Kuva sieltä toinen täältä kautta Suur-Suomen. Toinen painos. WSOY, Porvoo. Snellman, Artturi 2010: Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä, koonnut A.H. Snellman. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja IX. Toinen painos (ens. painos 1887). Kanerva sarjan julkaisuja nro 4. Helsinki. Suorsa, Olavi 1987: Kalevalan runonlaulajien kainuulais-pohjalaiset sukujuuret. Faravid 10/1986. Jyväskylä. Topelius, Z. 1982: Lukemisia lapsille I ja II. Vuosina ilmestyneen kaksiosaisen laitoksen näköispainos. WSOY, Porvoo. Vahtola, Jouko 1991: Oulujokilaakson historia keskiajalta 1860-luvulle. Teoksessa Matti Huurre Jouko Vahtola, Oulujokilaakson historia, s Oulu. Vahtola, Jouko 2007: Toppelius (1600-) suku. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 9, s Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna. Vilkuna, Kustaa H. J. 2005: Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Historiallisia Tutkimuksia 229. Jyväskylä. Virkkunen, A. H. 1953: Oulun kaupungin historia I. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. Toinen painos Kirjola Oy, Oulu. Virkkunen, A. H. 1909: Toppelius-suvun esi-isät Oulussa. Lisiä perhemuistoihin. Historiallinen Aikakauskirja nro 5 6/1909, s Zacharias Topelius hundraårsminne. Festskrift den 14 januari Svenska Litteratussällskapet i Finland. Helsingfors Haastattelut Väinö Karppinen , Muhos. Sirkka-Liisa Kukkonen , Muhos. 43

44 Talvadaksen kylä. Taustalla Nuvvuksen kylää ja Ailigastunturi. Edessä Niljoen suisto. Sen oikealla rannalla oli Kadja-Nillan talo. Kuva: Lassi Saressalo. 44

45 PAIKKA- JA USKOMUSTARINAT AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Esimerkkejä Talvadaksen kylästä ja seuduilta 1 Lassi Saressalo Dosentti, tietokirjailija. Kotikaupunki Turku. Tässä artikkelissa tarkastellaan Ylä-Tenon kalastajasaamelaiskylän immateriaalista kulttuuriperintöä käyttäen esimerkkeinä historiallisia tarinoita, paikkatarinoita ja uskomustarinoita. Vaikka eri perinteenlajit eroavat sisällöltään toisistaan, on niissä yhteisiä piirteitä. Ne muodostavat paikallisyhteisölle selkeän identiteettifolkloren kompleksin, joka selittää ja perustelee asioita, jotka eivät ulkopuoliselle välttämättä avaudu ja joita ulkopuolisen tutkijan on usein mahdoton ymmärtää ilman laajaa kontekstimateriaalia. Usein tällaiset meikäläisten kertomukset ovat vain viittauksenomaista viestintää, jonka ymmärtää vain sisäryhmäläinen. Niillä on oltava funktio, koska niitä kerrotaan. Talvadaksen kylä sijaitsee Tenon varrella, nelisenkymmentä kilometriä Utsjoelta jokea ylöspäin etelään ja saman verran Karigasniemeltä pohjoiseen. Kylä on pieni, neljän suvun asuttama perinteinen jokisaamelaiskylä, jonka perinteinen elinkeinorakenne perustui luonnonantimien keräilyyn, lohikalastukseen ja 1800-luvulta myös karjanhoitoon. Kyläkentän kertomaa Itse nimi Talvadas merkitsee talvipaikkaa ja jo siihen liittyy yksi immateriaalisen kulttuuriperinnön piirre. Talvipaikka merkitsi sellaista asuinkenttää, johon siirryttiin vuosikierron myötä talvikaudeksi, kesäkauden kenttä sai olla 1 Artikkelin kertomusaineistot ovat peräisin Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkiston Uskontotieteen ja folkloristiikan TKU-arkiston Talvadas-kokoelmasta eikä niihin ole erikseen viitattu. 45

46 kasvamassa karjalle heinää. Tällainen vanhaan siitajärjestelmään liittyvä vuosikierto oli voimassa myös Tenonvarren kalastajasaamelaiskylissä vielä ennen isojakoa viime vuosisadan alkupuolella, jolloin perhekunnat nautinsivat kahta tai kolmea kesäpaikkaa vuosikierron aikana. Joidenkin lähteiden mukaan kyläkenttä saattoi olla myös markkinapaikka, jossa olisi sijainnut myös Tenonvarren ensimmäinen kirkko. Edelleenkin kylän yhden manttaalirekisteriin merkityn tilan nimi on Buoreskirkku, Vanhakirkko. Ja läheisen Nuvvuksen kylän vieressä on ollut ikivanha hautausmaa. Tämän vanhan kirkon olisivat vainolaiset polttaneet ja sen myötä papin ja koko seurakunnan. Tämä edelleenkin kerrottu tarinamotiivi kirkon ja kirkkoväen polttamisesta on osa kansainvälistä vainolaistarinastoa, saamelaisalueella niin sanottuja tšuudikertomuksia. (Saressalo 1982, 26.) Tšuudi on yleisnimi vainolaisille ja ilmeisesti heijastuma lapinverottajista, jotka kolmesta valtakunnasta, Venäjältä, Tanskasta (Norjasta) ja Ruotsista pyrkivät omistamaan lapinkylät ja tarvittaessa ottivat haluamansa väkivalloin. Yleensä tällaiset tarinat päättyvät siihen, että meikäläisten edustaja, Lavrokaš tai joku muu mainittu, saattaa vainolaiset tuhoon ja turmioon, johdattamalla heidät kosken syövereihin, jättämällä autiolle saarelle tai syöksemällä jyrkänteeltä alas, niin kuin oli tarinan mukaan tapahtunut Utsjoen Mantojärvellä Tšuudipahta nimisellä jyrkänteellä. Mutta samantapaisia tarinoita tavataan ympäri Eurooppaa, Wilhelm Tellistä Robin Hoodiin ja kotoiseen Laurukaiseen, jotka kaikki omalla oveluudellaan voittivat vainolaiset ja pelastivat oman yhteisönsä. (Saressalo 1987, 255.) Paikkatarinoista voi myös lukea pienyhteisön historiaa. Paikkatarinat liittyvät joko henkilöihin yhdistyvään tarinakerrostumaan, tapahtumamuistelukseen tai johonkin luonnonilmiöön ja sen selityksiin. Talvadaksen tarinastossa kerrotaan muun muassa paikasta nimeltä Seitsenpailakanoja, jossa tunnettu kertomushenkilö olisi raivoissaan teurastanut seitsemän ajoporoaan niiden sotkeuduttua raidossa koivikkoon. Toinen taas on nimeltään Pyssynhakkaamaoja, jossa epäonninen riekostaja olisi tärvellyt kiväärinsä hakkaamalla sitä kiveen, kun ei ollut useasta yrityksestä huolimatta osunut kohteeseensa. Tämä Pissutšuollimajohka on merkitty myös karttoihin. Tässä törmätään kertomusten totuusarvokysymykseen. Jos ja kun pienyhteisö kertoo tarinaansa erilaisten paikkoihin sidottujen tapahtumakertomusten kautta, on se siinä yhteisössä olemassa olevaa historiaa, vaikka dokumenttia ei olekaan leimattu virallisella leimasimella. Kun paikannimi mainitaan tai tulee muuten esiin, kaivataan sille selitystä. Ja selitys kaivetaan nimiin liittyvistä kertomuksista, paikkatarinoista, vaikka tutkijat saattavatkin nimittää niitä kvasihistoriaksi. Nautinta-alueet Talvadaksen vuosikiertoon kuului, ja kuuluu edelleenkin, luonnonantimien keruu Tenon länsipuoliseilta vaaroilta ja suoalueilta kuten myös metsästys, lähinnä riekonpyynti. Luonnonantimista vanhaan karjanhoitokulttuuriin kuului muun muassa jäkälän keruu karjan lisärehuksi, samoin kenkäheinän keruu omaa tarvetta varten ja myös vaihtoartikkeliksi porosaamelaisten kanssa. Hillan ja muiden marjojen poiminta on yleistynyt oheisansiotuloksi pääasiallisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun kuljetusolosuhteet parantuivat. Riekonpyynti on ollut ikiajat merkittävä ansiotulo. Riekot vietiin markkinoille pääasiassa Norjan puolen markkinapaikkoihin, mutta tarjottiin myös etelän kauppamiehille, jotka kiersivät riekkoa ostamassa. Kaikki tämä edellytti sitä, että nautinta-alueet tunnettiin. Useimmiten Talvadaksen nautinta-alueet olivat perhekuntien hallinnassa, eivät maanjako- ja isojakokarttojen mukaan, vaan valtionmaalla ja siksipä olikin sovittava 46

47 siitä, missä kukin marjasti ja riekkojaan pyysi. Erityisen tarkkaa oli, etteivät talvadaslaiset menneet pohjoisen naapurinsa Nuvvuksen alueille tai etelään Aittijokisten nautinnalle. Riekonpyyntiä, mutta sittemmin myös hillanpoimintaa palvelemaan olivat perhekunnat rakentaneet turvekammeja, joissa saattoi yöpyä; matkaa nautinta-alueilta kotikentälle oli kuitenkin puolen päivän matka. Kukin toki tiesi naapurinsa kammin ja sen myötä myös nautinta-alueet. (Saressalo 1982, ) Ailigas ja staalo Talvadaksesta pohjoiseen kohoaa yksi Tenonvarren kolmesta Ailigastunturista. Eteläisin niistä on Karigasniemellä ja pohjoisin Utsjoen kylän liepeillä. Nuvvus-Ailigas, kuten tunturia kutsutaan, näkyy Talvadaksesta niin, että ensin kohoaa pitkä harjanne ja sen jälkeen varsinainen Ailigas. Tunturin nimi lienee laina norjasta (hellig, pyhä). Ailikkaat ovat olleet pyhiä tuntureita kautta Saamenmaan historian. Talvadaslainen etnografisesti orientoitunut kertoja sijoittaa tunturin pyhyyden johonkin kauas alkuaikaan. Talvinen Ailigas-tunturi, jonka rinteessä staalon laduksi kutsuttu maanmuodostuma. Tunturin juurella Nuvvuksen kylä. Kuva: Juhani Nousuniemi TKU/V/ Nuvvuksen Ailikkaaseen liittyy mielenkiintoinen tarina. Kun katsoo Ailikkaalle johtavaa harjannetta, näkee siinä selkeästi etenkin talvella kaksi raviinia, kivivyöryn uraa. Mutta eivät ne mitään raviineja ole, vaan ne ovat staalon (stállu) latuja. Staalo oli saapunut tai lähetetty Norjan puolelta ja uhkasi saamelaisyhteisöä. Tällöin Tenonvarren Münchausen, Stuorra-Jouni oli lähtenyt tätä uhkaavaa staaloa vastaan ja ryhtynyt painiin tämän kanssa. Lopulta Jouni oli saanut staalon alleen ja tämä oli tarjonnut hänelle puukkoaan, että sillä tappaisi. Ja staalon koiran myös. Mutta Jouni tiesi, että tästä pistosta se vain vahvistuisi eikä mennyt lankaan. Staalon kuitenkin onnistui paeta ja hypätä suksilleen ja laskea Ailikkaan rinnettä alas Tenolle ja sieltä Norjan puolelle, kaiketi suurtuntureille saakka. Tästä olivat jääneet jäljet tunturinkupeeseen ikuisesti muistuttamaan siitä, kuinka Stuorra-Jouni oli staalon karkottanut. Folkloristeilla on ollut tapana tarkastella suullisen perinteen tarinastoa niiden totuusarvon perusteella. Marjut Huuskonen syventyi väitöskirjassaan selvittämään kertomusten saamenkielisten nimitysten olemusta. Hänen mukaansa aikuiset kertovat staalotarinaa niin, että kuvaavat sitä termillä máinnast, jolla tarkoitetaan tarinaa, joka ei ole tosi, mutta jonka juuret saattoivat olla ajassa, jolloin tällaisiin taruihin uskottiin. (Huuskonen 2004, )

48 Staalon olemuksesta on tiedemiespiireissä taitettu peistä runsaan vuosisadan. Joku näkee, että staalo-sana tulisi norjalaisilta viikingeiltä, jotka rautavaatteineen olisivat nousseen yli Kölivuoriston uhkaamaan Ruotsin saamelaisia. Heistä olisi jäljellä vielä stallotomter, maastossa näkyviä pyöreitä rakennelmia, kodanpohjia (Kjällström 1976). Toinen taas johtaa staalon saamelaiseen mytologiaan, kauas nykyajan tavoittamattomiin, osaksi saamelaista kosmologiaa (Pulkkinen 2014, ). Kolmas taas sijoittaa staalon ja Stuorra-Jounin taiston yhteisöpsykologiaan ja katsoo staalon jo sellaisenaan olevan ulkopuolinen uhka saamelaisyhteisölle olipa sitten tšuudi tai etelän verottaja, lantalainen karvavaatteissaan (Saressalo 1984, ). Talvadaslaisen Sylvi Rasmuksen piirros vuodelta Kuvassa staalo on suksineen levähtämässä tunturissa. (Huuskonen 2004, 202.) 48 Olipa staalon tausta mikä tahansa, tämän päivän talvadaslaiset sen vielä muistavat. Täysi-ikäiset kertojat muistelevat, kuinka heitä lapsena peloteltiin staalolla ja näytettiin kertomusten vahvistamiseksi staalon latuja. Ja joka joulu lapsia käsketään siivoamaan piha pois leluista ja muusta roinasta, ettei joulustaalo tule ja vie heitä. Staalo on ollut laajemminkin fiktiivinen uhkaava hahmo, jolla lapsia peloteltiin liikaa metelöimästä, leikkimästä pyhäisin kelkkamäessä tai muuten käskettiin olemaan tottelevaisia. Lapsen mieleen istutetaan kuva, että jossain pimeässä tunturissa vaanii joku, joka vie, ellet ole kunnolla. Eihän tästä ole pitkä matka joulun alla meilläkin kulkeviin tonttuihin, jotka seuraavat elämäämme olemmeko kilttejä. No, nehän eivät vie mukanaan, mutta joululahjojen määrä saattaa vähentyä. Iän myötä usko staaloon muuttuu máinnaskertomukseksi niin kuin joulupukki naapurin sedäksi, mutta silti tarina välitetään uudelle sukupolvelle. Mielestäni niin kauan kuin raviinit ovat Ailikkaalle johtavalla harjanteella näkyvissä, niin kauan elää tarina staalosta. Salaiset paikat Päivi Maggan ja Eija Ojanlatvan toimittamassa teoksessa Ealli Biras Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma käsitellään myös sellaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä, jotka eivät välttämättä kuulu kaikille. Ne liittyvät siihen osaan saamelaiskulttuuria, jolla on myyttiset suhteet luontoon ja luonnossa oleviin uskomusolentoihin ja myös onnenuskomuksiin. Tunnetuimpia näistä ovat seidat, jotka ennen muinoin olivat saamelaisten uskonnollisia palvospaikkoja, uhripaikkoja ja onnen tuojia. Puiset kalaseidat järvien rannoilla ovat tuttuja, samoin tuntureiden oudontuntuiset luonnonmuodostumat,

49 melaisnainen, vaan oli perheensä päämies ja eli taloudessaan tasavertaisena muiden pororikkaiden kanssa. Kaikkiin hänen kolmeen poikaansa liitettiin Kadja-etuliite yleensähän poika sai isänsä nimen etuliitteekseen. Javrre Bajnjarggassa sijaitseva salkkurikivi. Matti Morottaja kiven vieressä. Kuva: Olavi Korhonen TKU/V/113. jotka houkuttivat merkitsemään ne paikoiksi, joissa oli oma voimansa. Nämä uhripaikat olivat joko yhteisiä tai sitten kullakin onnen haluajalla saattoi olla oma seitansa. Tenonvarressa on Seitala-niminen kylä, jossa lähellä maantietä on varsin vaatimattoman näköinen kivi, mutta sepä onkin ontto tafoni eli rapautumisonkalo. Sen sisällä on ammoin veden kuluttamia lokeroita, joihin välttämättä uteliaan ulkopuolisenkin on pennosensa jätettävä. Näin tein minäkin, Jovnna-Anden kanssa. Toinen palvospaikka, jonka paikkaa ei ole tässä syytä osoitella on nimeltään Saltesahkur, suolasalkkari, joka omalaatuisen olemuksensa johdosta lienee herättänyt kalastajasaamelaisten huomiota ja muotoutunut kalaseidaksi. Henkilötarinat ovat tunnettuja yhteisöjen sosiaalisesta elämästä kertovia perinnesikermiä. Näin toki myös Talvadaksessa. Yksi hahmo kuitenkin nousee muita korkeammalle kertomusperinteen motiivistossa. Hän on Kadja-Nilla, Nils Nilsson Vuolab ( ). Äitinsä Kadja Boinen mukaan saamelaisnimensä saanut Nilla syntyi Norjassa jutaavaan porosaamelaisperheeseen, joka kulki vuosireittiään Norjan suurtuntureiden ja Inarin metsäalueiden väliä. Hänen äitinsä Kadja ei ollut aivan normisaa- Kun rajansulku astui totaalisesti voimaan 1881, Nilla siirtyi Suomen puolelle ja sai muuttokirjan vuonna Rajansulku tarkoitti sitä, että porosaamelaiset eivät enää voineet kulkea vapaasti metsäseudun talvilaitumien ja tunturien kesälaidunpaikkojen väliä, vaan joutuivat sopeuttamaan poronhoitokulttuurinsa olosuhteisiin, jossa Norjan ja Venäjän raja suljettiin. Nilla rakensi itselleen talon Niljoen suuhun Talvadaksen kyläkentän viereen ja näin kohtasi toisensa kaksi saamelaiskulttuuria, porotalous ja kalastajasaamelainen karjatalouskulttuuri. Sittemmin hän rakensi itselleen kesäpaikan Niljoen yläjuoksulle lähemmäksi tunturipaljakkaa, jossa porot kesäisin laidunsivat. Viimeisin asuinpaikka hänellä oli Kevojoen varrella. Kadja-Nillan persoonasta on runsaasti kuvauksia. Hän oli iso, voimakas ja myös äänekäs mies, pororenkiensä käskyttäjä, viinaankin menevä ja kahden vaimon mies näin kerrotaan. Kertomuksissa Kadja-Nillasta tulee esiin tenonsaamelainen etiikka, käsitys oikeasta ja väärästä. Kadja-Nillaa kuvataan stereotyyppisenä suurmiehenä, joka ei tarvinnut unta, oli kuin susi. Osasi kulkea vaikka sumussa, ei eksynyt koskaan. Miehen kovaluontoisuutta kuvaa sekin, että hänellä tiedettiin olevan ovdasaš, etiäinen, joka tulee ja näyttäytyy edellä samalla tavalla kuin itse henkilökin sittemmin saapuu. Tämä osa Kadja-Nilla -perinnettä on enemmän miehen erikoisuutta korostava kuin etiäisperinnettä kannattava. Että hän oli myös etukäteen näkijä, kertoo samasta voimahahmosta kuin etiäismotiivikin. Mutta hänet muistetaan myös elinkeinojen yhdistäjänä. Talvadaksessa hänellä oli myös lehmäkarjaa, hän raivautti peltomaata ja oli muutenkin edistyksellinen. Vaikka hänet mainitaan juoppona, muistetaan kyllä tasapuo- 49

50 Kadja-Nilla Vuolab saamenpuvussa. Kuva: Museovirasto 3490:3645 TKU/V/537. lisuuden vuoksi olleen suopea lestadiolaisille ja antaneen tupansa näille seuroja varten. 50 Kadja Boinesta on todettu, että hän saattoi olla gufihtarien, maahisten, sukua. Miten muuten hän olisi miehen veroinen poronainen ja sellaisena myös menestynyt. Tämä kertomusmotiivi liitetään myös Kadja-Nillaan, joka olisi saanut poro-onnensa maahisilta. Mutta tämä teemasto poiki myös toisen tarinan, Talvadaksessa kaikkien tunteman. Olavi Rasmus itse myös oivallinen kertoja oli veljensä Ilmarin kanssa riekostamassa Paistunturissa ja paluumatka kulki Kadja-Nillan jo autioksi jääneen tuvansijan ohitse. Olavi hiihteli paikalle ja yhtäkkiä kuuli itseään kutsuttavan Olavi, Olavi. Luuli veljensä häntä kuiskivan, mutta näki tämän laskettelevan Niljoen jäätä jo kaukana edessään. Olavi kauhistui ja riensi suinpäin kotiinsa, koska oletti että Kadja-Nillan kummitukset ne häntä kutsuivat. Tarina ja paikka on kaikille tuttu, edelleenkin vierastettu. (ks. myös Enges 2012, ) Varsinainen Kadja-Nilla tarinasikermä kuvaa Nillaa työnantajana. Nilla oli kuin valtio, sanotaan, ja kukin kertoja täydentää tarinaansa omalla juonikuvallaan. Nämä kertomukset kuvaavat yhteiskunnallista asemaa ja yhteiskunnallisten asemien eroja porosaamelaisten ja kalastajasaamelaisten välillä. Yhteiskunnallinen ristiriita rikkaiden poronhoitajien ja köyhien jokisaamelaisten välillä oli tosiseikka, ja tarinamotiiviston takana on nähtävä myös kiista nautinta-alueista. Jokisaamelaiset perustavat omaisuutensa ja elinkeinonsa maanomistukseen ja sen myötä myös keskeisiin lohenpyyntioikeuksiin, patopaikkoihin. Porosaamelainen taas näkee olennaisena saamelaismaiden yhteisnautinnan. Ristiriita on edelleenkin olemassa. Työnantajatarinoissa on perusteesi: Nilla teetti turhaa työtä. Milloin kalastajasaamelainen tulee ostamaan häneltä teurasporoa. Nilla lupaa sen ilmaiseksi, jos ostaja ohuella suopungilla olalla kantaen pystyy sen viemään tunturin taa. Tämä onnistuu ja palkka on saatu. Milloin Nilla taas käskee lihanostoon tullutta kalastajasaamelaista ottamaan pulkan ja seuramaan teurastuspaikalle. Kolme vuorokautta mies saa vetää pulkkaa ennen kuin sopiva teurasporo löytyy. Nyt mies saa poronsa ilmaiseksi. Kun kertojilta saadaan kommentti tarinaan, yhteiskunnallinen ristiriita tulee esiin: joku näkee, että kyse on köyhäinavusta, toinen taas nostaa esiin rikkaan oikut ja köyhän kyykyttämisen. Tarinasikermään kuuluu myös, että Nilla kuoli köyhänä ja unohdettuna Kevon talossaan ja että olisi haudannut rikkautensa maahan,

51 josta maahiset ne olivat vieneet. Todellisuudessa hän kuoli vakavaraisena ja arvostettuna miehenä. (Saressalo 1985, ) Suullinen perinne paikka-, henkilö- ja uskomustarinoineen elää erilaisten, ristiriitaistenkin tulkintojen ja niin kutsutun moniäänisyyden ravitsemina, mikä periaate ainakin niin sanotulle konventionaalille historiankirjoitukselle on vieras. Siksipä tarvitsemme edelleenkin immateriaalisen kulttuuriperinnön tutkimusta. Edellä kuvattu sosiaalinen ristiriita näkyy ja kuuluu myös Kadja-Nillasta kertovassa joikuperinteessä. Jokisaamelainen saattoi olla aika kriittinen: Aah, se Kadja-Nilla Naa jolla joka askeleella eri nainen Kiero, tappelukukko ja huoripukki kahden valtakunnan kiusanhenki. Mutta Nillan pojanpoika taas osasi joikua: Kadja-Nilla, Nulppen Niga, hän oli eläissään köyhien ystävä, Utsjoen silloinen sosiaalilautakunta hän oli. Näki köyhän, oli köyhien ystävä, Nulppen Niga Hyvän muiston hän on jättänyt jälkeentuleville. Että niin pitää ihmisten elää, niin pitää omaisuutta käyttää, että tulee köyhien hyväksi. Tässä me muistelemme sitä äijää, äijä hän oli eläissään, viidentuhannen tokkaa hän pyöritteli Paistunturissa. Ne porot eivät ole kadonneet, mutta merkit on muutettu. Merkit ovat toiset, mutta porot ovat samaa rotua. Kirjallisuus: Enges, Pasi 2012: Minä melkein uskon. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C Osa 338. Huuskonen, Marjut 2004: Stuorra-Jovnnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Kjällström, Rolf 1976: Är traditionerna om stalo historiskt grundade. Fataburen. Stockholm. Pulkkinen, Risto 2014: Kiehtova ja pelottava luonto suomensukuisessa perinteessä. Kalevalaseuran vuosikirja 93. Suomalaisen kirjallisuuden Seura. Helsinki. Saressalo, Lassi 1982: Talvadaksen kylän etno-historiallinen kehitys. Etnologinen tutkimus tenonsaamelaisen kylän elinkeinomuutoksesta. Folkloristiikan tutkimuksia 1.Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos. Saressalo, Lassi 1984: The Threat from without. Teoksessa Saami Religion (ed. by Tore Ahlbäck). The Donner Institute for research in Religious and Cultural History. Åbo. Saressalo, Lassi 1985: Kadja-Nilla avain perinteen sanottavaan. Etiäinen 1. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Turun yliopisto. (Saressalo 1985, 128.) 51

52 Uskomustarinoiden kummajaiset mahtuvat myös kaupunkimaisemaan. Fantasiakirjallisuudessa Helsingin alla voi olla peikkojen kaupunki. Kuva: Jenna Kostet. 52

53 KUMMIA KERTOMUKSIA KOTIKONNUILTA Kun kansanperinne kääntyy fiktioksi Jenna Kostet FM. Kirjoittajan kotiseutua on Varsinais-Suomen ja lounaisen Hämeen lisäksi tarinoiden oudot maailmat. Ihmiset ovat kautta aikojen kertoneet toisilleen tarinoita. Kansanuskomukset ja suullisena kertomusperinteenä kulkeva traditio linkittyvät osaksi nykykulttuuria ja paikallista identiteettiä: tarinoiden välityksellä vahvistetaan käsitystä omasta itsestä ja kasvatetaan juuret omaan maaperään. Aineeton kulttuuriperintö kulkee mukana kansan kertomissa tarinoissa, mutta kääntyy myös nykypäivän fiktioksi. Erityisesti fantasiakirjallisuus, tai laajemmin spekulatiivinen fiktio hyödyntää kansanperinteestä tuttuja elementtejä uusien tarinamaailmojen luomisessa. Suomalaista suullista kertomusperinnettä on hyödynnetty kaunokirjallisuudessa jo pitkään. Kotimaisessa fantasiakirjallisuudessa vilahtelevat peikot, menninkäiset ja haltijat, myös kalevalaisen kansanrunouden vaikutus näkyy vahvana (Leinonen 2006, 43). Jo Taru sormusten herrasta -kirjastaan tuttu J. R. R. Tolkien hyödynsi suomalaista kansalliseeposta hakiessaan myyttisiä vaikutteita luomaansa fantasiamaailmaan (Halme 2006, 27), eikä esimerkkejä suomalaisen perinteen hyödyntämisestä tarvitse hakea edes niin kaukaa. Suomalaisista kansansaduista erityisesti ihmesadut ja uskomustarinat ovat jättäneet jälkensä kotimaiseen nykypäivän fantasiakirjallisuuteen, jossa erilaiset muodonmuutokset, toinen aika ja paikka ja oudot ihmiset ovat keskeisessä roolissa (Timonen 2005, 17). Tänä päivänä perinneaineistoa hyödyntävä kaunokirjallisuus ei kuitenkaan ole suunnattu pelkästään lapsille: fantasiakirjallisuuden rinnalle on noussut käsite uuskumma tai kotoisammin suomikumma, maailmalla Finnish Weird. Kummallisia suomalaisia kertomuksia viedään myös maailman kirjamarkkinoiden ihmeteltäviksi. Suomikumma määritellään kaunokirjallisen perinteen haastavaksi kotimaiseksi kirjallisuudeksi, jossa tosi ja taru sekoittuvat toisiinsa entistä rajummin. Ennen päivän laskua ei voi 53

54 Hiidenkirnut ja muut kulttipaikat ovat olleet aina syntypaikkoina suomalaisille saduille ja tarinoille. Hiidenkirnut Imatralla kesällä Kuva: Jenna Kostet. 54

55 55

56 -romaanillaan Finlandian voittaneen Johanna Sinisalon luoma käsite toimii erityisesti silloin, kun kansanperinteellä ja perisuomalaisilla elementeillä maustettua kirjallisuutta viedään ulkomaille. Siinä missä ulkomaalaiselle metsä on vaarallinen ja pelottava, suomalaiselle se on turvapaikka. 1 Suomikummaa edustavissa myyttisissä kertomuksissa heijastuu sekä suomalainen identiteetti että ne kansanperinteen ainekset, joista tarinan maailmaan on ammennettu. Suomalainen luonto ja mentaliteetti ovat keskeinen osa tarinan henkeä. Perinteiset suomalaiset uskomustarinat heijastelevat muun muassa perinneyhteisön uskomustaustaa, kertojien ja kuulijoiden ikää sekä uskontoa ja asenteita. Perinne ei ole homogeenista vaan kertojittain spesifiytynyttä. Siinä näkyvät tämän ja tuonpuoleisen maailman erot, ihmisen ja supranormaalin olennon kohtaaminen, vainajien asuttama Tuonela ja jumalten maailma. (Timonen 2005, 28). Amerikasta Suomeen rantautunut fantasiaväritteinen nuorille aikuisille suunnattu young adult -kirjallisuus on erityisesti erikoistunut hyödyntämään uskomusperinteen outoja hahmoja. Vampyyrit, ihmissudet ja muut muodonmuuttajat, sekä erilaisin taikavoimin ja yliluonnollisin kyvyin varustetut henkilöhahmot ovat tyypillinen osa genren henkilögalleriaa. Elina Rouhiaisen Susiraja-kirjasarjassa Kainuuseen muuttava Raisa päätyy asumaan keskelle ihmissusiyhteisöä; jo sarjan nimi viittaa Kainuun karuun luontoon ja tuo jo Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta tutun susi/ihminen-asetelman osaksi nykynuorten arkea. Aikuisemmille lukijoille suunnattu Jenny Kangasvuon Sudenveri kirjoittaa ihmissusimyytin arkirealistiseen muottiin ja tuo Rouhiaisen Susirajan tavoin ihmissudet osaksi suomalaista arkea. Suomikummalle tyypillistä onkin tehdä oudosta ja kummallisesta osa tavallista arkea. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa peikot ovat yksi eläinlaji muiden joukossa, uskomusolentoja lastenkirjasarjassaan hyödyntänyt Reetta Aarnio on tuonut tontut, haltijat ja menninkäiset osaksi alakouluikäisten elämää. Ehkä suomalainen aineeton kulttuuriperintö antaa oivallisen kasvualustan arkielämän oheen sujautetuille kummallisuuksille. Pohjoisen susirajalle, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen keskittyvät kaunokirjat jatkavat kansanperinteen kertomuksia myyttisestä Pohjolasta, jossa maaginen luonto, oudot asukkaat ja noituus kohtaavat toisensa. Lappi-myyttien lähtökohtana lienevät Olaus Magnuksen 1500-luvulta peräisin olevat Lappi-kuvat, joissa esiteltiin Pohjolan kummallista kansaa ja elämäntapoja. 2 Silja Suden 2014 julkaistu esikoisromaani Routamieli tuo kotimaiseen fantasiakirjallisuuteen tutuntuntuisen mielikuvan Pohjolan erämaista, vaikka tarinan maailma onkin fiktiivinen. Pohjoisen jumalat, karut maisemat ja suomalaisesta kansanperinteestä lainatut tavat ja uskomukset liittävät tarinan suomalaiseen alkuperään. Kansanperinteen käyttöä fantasiassa tutkineen Merja Leppälahden mukaan olennaista on se, että tekijälle ja yhteisölle etukäteen tutut elementit luovat jatkuvuuden ja pysyvyyden tunteen. Fantasiakirjailija poimii jaetun fantasian aineistosta elementtejä kirjaansa varten ja sovittaa ne kertomukseen tai henkilöön: tuttu aines tekee tarinasta uskottavan tuntuista ja lukija pystyy samastumaan kertomuksen maailmaan. Suomalaiselle lukijalle peritystä ja opitusta aineettomasta kulttuuriperinnöstä tutut elementit luovat mielikuvan maailmasta, johon on helppo luiskahtaa mukaan. Perinnelähtöiset piirteet antavat kuvitteelliselle maailmalle historiallista ja kulttuurillista syvyyttä, tekevät sen osaksi kuvitteellisen maailman todellisuutta ja toisaalta antavat perinteelle uuden elämän: fantasiakirjallisuuden aineistona kansanperinteen elementit jatkavat elämäänsä ja muuttuvat osaksi kirjan lukijoiden maailmaa. 3 Erityisesti Iso-Britanniassa ilmestyneessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen paikan tuntu on havaittavissa myös kotimaisen kirjallisuudessa. Paikkaan liittyvät muistot, kokemukset, mielikuvat, identiteetti ja paikan omaleimaisuus ovat niitä aineksia, joilla lukija kiinnittyy tekstiin ja 56

57 kokee olevansa osa tarinaa. Maria Turtschaninoff käyttää paikan tuntua hyväkseen romaanissaan Helsingin alla. Siinä tutun kaupunkiympäristön kulisseissa piilottelee peikkojen salaperäinen valtakunta. Samaan tapaan Pasi Ilmari Jääskeläinen piilottaa Harjukaupungin salakäytäviin salaperäisen Jyväskylän, joka ei olekaan sellainen kuin lukija olisi ensi alkuun voinut kuvitella. Kaupunkien lisäksi metsät ovat tyypillinen paikka, jonne suomalainen kaunokirjallisuus sijoittaa outoja tarinoita ja odottamattomia kohtaamisia. Perinteisen, vieraisiin kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvan fantasiakirjallisuuden, maagisen realismin ja nuortenkirjojen lisäksi perinnelähtöisiin tarinoihin törmää myös kauhuteemoja käyttävässä kirjallisuudessa. Mia Vänskä hyödyntää romaanissaan Saattaja Tuonelan virta -myyttejä, Marko Hautala taas nostaa urbaaneista kaupunkitarinoista tutun kuokkamummon samannimisen romaaninsa hahmoksi. Kauhun elementit ovat voimakkaita, sillä ne ovat usealle lukijalle tuttuja lapsuuden pelottelukertomuksista, ja usein niiden pohjalla olevat tarinat ovat pitkään suullisen perimätiedon kautta kulkenutta aineistoa. Nykypäivänä tarinoiden kertominen on erilaista kuin ennen: sosiaalinen media ja virtuaaliset yhteisöt ovat korvanneet perhepiirissä ja iltanuotiolla kerrotut kertomukset. Tarinat ovat kuitenkin tärkeä osa kulttuuri-identiteettiä: niiden kautta nähdään oma itse osana yhteisöä, ne ovat osa yhteistä, aineetonta pääomaa. Kerrontaperinnettä on pyritty myös tietoisesti elvyttämään erilaisilla hankkeilla, sillä kadonneita, suullisesti kerrottuja tarinoita ei koskaan saa takaisin. 4 Vaikka tarinankerronta ei ole enää samanlainen osa kulttuuria kuin se on ollut aikaisemmin ennen televisioiden ja sosiaalisen median aikaa, ovat tarinat säilyneet osana kansan yhteistä muistia. Kirjoitettujen kertomusten sivuilla ne jatkavat elämäänsä ja säilyvät myös tuleville lukijoille ja tarinankertojille. Kummallisia kertomuksia: Reetta Aarnio: Maan kätkemät Marko Hautala: Kuokkamummo Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät Aino Kallas: Sudenmorsian Jenny Kangasvuo: Sudenveri Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi Silja Susi: Routamieli Maria Turtschaninoff: Helsingin alla Mia Vänsä: Saattaja Kirjallisuus: Halme, Jukka 2006: Esilukijan näkemyksiä ja kokemuksia. Kustantajan lukijan näkökulma. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.), Ihmeen tuntua. Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. BTJ Kirjastopalvelu Leinonen, Anne 2006: Fantasian taikamaailma. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.), Ihmeen tuntua. Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. BTJ Kirjastopalvelu Timonen, Eija 2005: Perinteestä mediavirtaan. Kansanperinteen muuntuminen arkistomuistiinpanoista lastenkulttuuriksi. SKS Tietolipas 209. SKS Internet-lähteet: 1 Yle.fi: Luettu , 3 Elore: pdf Luettu Kasvatus ja aika: lan=1&page_id=304 Luettu

58 Helsingin keskuspuistossa on useampana vuonna kunnostettu talkoovoimin Maunulanpuroa, joka on Pikku-Huopalahteen laskevan Haaganpuron merkittävin sivuhaara. Virtavesien hoitoyhdistys ry:n organisoimiin talkoisiin osallistuvat pääosin paikalliset asukkaat, usein koko perheen voimin. Talkoiden avulla puroon on palautettu luontaisesti lisääntyvä taimenkanta. Kuva: Liisa Lohtander. Kulttuuriperintöä tämäkin ja osallisuutta. Kuvassa Mahnalan Ympäristökoulun oppilaita perunapellolla. Kuva: Kirsi Suomalainen. 58

59 KERTOMUKSET JA LUONNON- YMPÄRISTÖJEN KULTTUURIPERINTÖ Kirsi Laurén dosentti FT, Perinteentutkimus/kulttuurintutkimus, Itä-Suomen yliopisto. Minun kotiseutuni löytyy Oulusta, läheltä keskustaa, vehmaan Ainolan puiston ja Hupisaarten lähettyviltä, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Maisemaa määrittävät meri ja joki mutta myös entisen merenpohjan alavat maat. Tärkeitä ovat myös kaupungin maamerkit, kuten Tuomiokirkko, vesitornit ja torin laidan kauniit vanhat rakennukset. Olennainen osa kotiseutua ovat sen ihmiset ja Oulun murre, joiden pariin on aina mukava palata täältä nykyiseltä, toiselta tärkeäksi muodostuneelta kotiseudultani Joensuusta. Luonnonympäristöihin liittyvää kulttuuriperintöä, luonnossa toimimisen ja olemisen tapoihin ja käytänteisiin liittyvää tietoa, on tallentunut ja tallentuu jatkuvasti ympäristökertomuksiin. Niissä kerrotaan tiettyihin paikkoihin liittyvistä historiallisista tapahtumista, ihmisistä, perinteistä ja uskomuksista, ja ne myös kuvaavat ja selittävät kokemusta ympäristöstä ja siinä elämisestä. Kertojan omien havaintojen ohella ympäristökertomuksiin sisältyy yleensä myös kuvittelua siitä, millainen ympäristö ja sen eri elementit ovat. (Huuskonen 2004, 11; Kaukio 2013, 43 46; Kaukio 2014, 203.) Ympäristömme on täynnä erilaisiin paikkoihin kiinnittyneitä tarinoita ja kertomuksia, jotka tekevät niistä merkittäviä ja ainutlaatuisia. Ihmisen luontoon jättämille jäljille, luonnossa toimimiselle ja olemiselle annetut eri aikakausina syntyneet merkitykset vaikuttavat meissä ihmisissä, muistissamme. Henkilökohtaisia luontokokemuksia ja -elämyksiä muistellaan ja niistä kerrotaan ystäville, tuttaville, lapsille ja lapsenlapsille ja mieleenpainuvimmat muistot tai luonnon herättämät mielikuvat voidaan haluta jakaa myös aivan tuntemattomien kanssa. Niistä voidaan esimerkiksi maalata taulu, tehdä elokuva, esittää tanssi, kirjoittaa kirja, novelli tai runo tai lähettää kertomus arkistoille ja tutkijoille. Ihmisinä, kulttuurisina olentoina, meillä on tarve välittää ja jakaa ajatuksiamme ja kokemuksiamme toisten kanssa, meillä on kertomisen tarve. Kertoessamme toisillemme vaikkapa metsäkokemuksistamme välitämme samalla omaksumiamme metsäperinteitä, käsityksiämme ja asenteitamme luontoa kohtaan. Vaikka kokemuksemme, muistomme, kertomuksemme ja kertomisen tapamme ovat henkilökohtaisia, ne ovat muovautuneet tietyn kulttuurin vaikutuspiirissä ja pitävät näin ollen sisällään myös erilaisiin ympäristöihin liittyviä kulttuurisesti jaettuja merkityksiä. 59

60 Metsäperinteiden dynaamisuus ja kerroksellisuus Kokemukset karttuvat elämän myötä ja kerrostuvat muistiimme. Muistiin asettuvat myös muilta kuullut kertomukset, todelliset ja kuvitellut, jotka antavat aineksia yhä uusille mielikuville ja mahdollisuuksien maailmoille. Tällä tavoin muodostuvat käsityksemme myös ei-inhimillisistä luonnonympäristöistä, kuten esimerkiksi metsistä, soista ja vesistöistä. Kertomuksissa esitetyt käsitykset ovat aina kontekstisidonnaisia, eli niiden näkökulmat kiinnittyvät tiettyyn aikaan ja paikkaan (esim. Riessman 2008, 105). Muistojen välityksellä pystymme palaamaan myös menneisyyden ympäristöihin, joita ei ehkä enää ole tai jotka ovat muuttuneet. Etenkin itselle läheiset ympäristöt, sellaiset, joissa on eletty ja vietetty aikaa, jäävät muistoihimme tapahtumina ja moniaistisina kokemuksina; näkyminä, ääninä, tuoksuina ja tuntemuksina. (Saarikangas 2011, 180.) Aistivalle, muistavalle ja kuvittelemaan kykenevälle ihmiselle erilaiset ympäristöt ovatkin siis monimerkityksisiä ja -kerroksellisia ja ne saavat uusia muotoja ja merkityksiä eri elämänvaiheissa. Näkökulmamme ympäristöön muuttuu eri elämänvaiheissa esimerkiksi lapsena, aikuisena, naisena, miehenä, metsäammattilaisena tai luontomatkailijana jolloin se myös näyttäytyy ja saa merkityksensä eri tavoin. Mitä enemmän olemme kuulleet tarinoita, nähneet kuvia ja itse eläneet ja kulkeneet jossain ympäristössä, sitä enemmän siihen on latautunut mielessämme erilaisia merkityksiä. Näihin moninaisiin, eri aikakausien ja elämänvaiheiden aikana kerrostuneisiin merkityksiin on mahdollista päästä käsiksi ihmisten muistojen ja kokemusten välityksellä, heidän kertomustensa kautta. Kouluopetukseemme sisältyy yleissivistykselle tarpeelliseksi nähtyä tietoa siitä, miten luontoa on meillä hyödynnetty ennen ja nyt esimerkiksi maa- ja metsätaloudessa ja teollisessa tuotannossa. Tiedämme myös, miten suomalaiset nykyään virkistäytyvät vapaa-ajallaan luonnossa: mökkeilevät, työskentelevät omassa metsässä, samoilevat luontopoluilla, katselevat arvostettuja kansallismaisemia, metsästävät, kalastavat, veneilevät, lenkkeilevät, sauvakävelevät, suunnistavat, extreme-urheilevat kallioilla ja upottavilla soilla, marjastavat ja sienestävät jokamiehen oikeuksilla naapurin metsässä (Sievänen & Neuvonen 2014). Osa nykypäivänä luonnossa toimimisen tavoista on tuttua vuosisataista metsäperinnettämme, osa taas on vanhasta vaikutteita ottavaa tai täysin uutta nykyperinnettä. Perinteet ja kulttuuriperintö eivät ole staattisia, pikemminkin niiden ominaisuutta kuvastaa dynaamisuus, ajassa ja ympäristössä mukana eläminen ja muutosalttius (Tuomi-Nikula ym. 2013, 20). Muistojen ja perinteiden kerroksellisuus ja muutosalttius heijastuvat myös siihen, miten ympäristöön suhtaudutaan, mitä ja miten siitä kerrotaan. Kertomukset tärkeistä paikoista ja muutoksesta Loppumatkan kävelimme isäni kanssa kuunnellen hiljaisuutta kauniissa erämaamaastossa. Mietiskelin juuriani, jotka ovat isäni puolelta jo monen sukupolven ajalta Ilomantsin vaaramaisemissa. Vaikka en niin usein noissa maisemissa ole isovanhempieni kuoleman jälkeen vieraillutkaan, tuntuu maisema aina seudulla käydessäni rakkaalta jotenkin kotoisalta ja kaihoisalta. Koin tuon Petkeljärven taivalluksen ajan vaeltavani juurillani, Ilomantsin laulumailla. (Nainen 39 v. Kansallispuistokeruu, Jpa SKS.) Yllä olevan, Petkeljärven kansallispuistoon sijoittuvan kertomusesimerkin kirjoittajan tavoin nykypäivänä moni kokee juuriensa olevan lapsuudenaikaisissa kotiseudun maisemissa, usein maaseudulla suvun mailla tai kaupunkiympäristöjen luonnonpaikoissa. Meillä on taipumus ajatella, että näiden paikkojen tulisi säilyä sellaisina kuin olemme tottuneet ne näkemään. Etenkin lapsuus- ja nuoruusajan luonnonympäristöihin liittyy voimakkaita tunteita ja nostalgiaa. Itselle läheinen ja tärkeä paikka voi sijaita myös myöhemmin löydetyssä uudes- 60

61 sa ympäristössä, joka jostain syystä puhuttelee niin, että siitä on tullut erityisen läheinen ja tärkeä. Tärkeäksi koetut luonnonpaikat muodostuvat elämän aikana osaksi identiteettiä. (Laurén 2006, 90 97; Tuan 2006, 18 19). Itselle tärkeillä maisemilla voidaan myös nähdä olevan yhteys laajempaan kulttuuriseen ja kansalliseen identiteettiin. Esimerkiksi käsitykset kansallispuistoista ja -maisemista sisältävät ajatuksen kansallisesti arvokkaiksi nähdyistä luonnonalueista ja maisemista, joiden ajatellaan kuvastavan kansan kollektiivista identiteettiä (ks. esim. Häyrynen 2005, 17 21). Länsimaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa elämme tällä hetkellä aikakautta, joka korostaa yksilöllisyyttä ja elämyshakuisuutta. Tämä heijastuu myös luontosuhteeseen ja siitä kertoviin nykypäivän ympäristökertomuksiin, joissa luonnon elämyksellisyys nousee kertomusten keskiöön. Vaikka olemme yhä riippuvaisia luonnosta, yhä harvempi työskentelee siellä. Suurelle osalle nykypäivän suomalaisista luonnonympäristöt näyttäytyvätkin etupäässä virkistysalueina, joita halutaan suojella. (Laurén 2006; 2008; 2011.) Näkyvistä ja pysyvistä ihmisen aikaansaamista ympäristömuutoksista huolimatta kaikki tekemisemme ja olemisemme luonnossa eivät jätä luontoon pysyviä jälkiä seuraavien sukupolvien ihmeteltäväksi ja tulkittavaksi, vaan suuri osa katoaa näkymättömiin ja unohtuu. Vaikka luonto muuttaakin muotoaan, kasvaa umpeen tai sammaloituu peittäen ihmisen jäljet, mielemme tallentaa luontokokemuksemme, luonnon herättämät kehon aistimukset ja mielikuvien mahdolliset maailmat. Kokemuksellisilla, kuulluilla, nähdyillä ja keksityillä ympäristökertomuksilla paitsi välitetään, myös ylläpidetään ja muokataan kuvaa luonnosta, sen hyödyntämisestä ja erityispiirteiden herättämistä tunteista ja uskomuksista. Niin vanhat kuin nykyiset ympäristökertomukset ilmentävät käsityksiämme paikastamme maailmassa sekä suhdettamme luontoon arjessa ja vapaa-ajalla, paikallisesti ja globaalisti. Siksi ympäristökertomukset ovat olennainen osa kulttuuriperintöämme. Kirjallisuus: Huuskonen, Marjut 2004: Stuorra-Jovnan ladut. Tenonsaamelaisten ympäristökertomusten maailmat. SKS, Helsinki. Häyrynen, Maunu 2005: Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. SKS, Helsinki. Kaukio, Virpi 2013: Sateenkaari lätäkössä. Kuvitellun ja kerrotun ympäristöestetiikka. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities and Theology No 48. University of Eastern Finland, Joensuu. Kaukio, Virpi 2014: Tuoksussa ympäristön tarina. Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.), Ympäristömytologia. Kalevalaseuran vuosikirja 93. SKS, Helsinki Laurén, Kirsi 2006: Suo sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. SKS, Helsinki. Laurén, Kirsi 2008: Metsässä suomalainen on kotonaan. Kertomukset metsän läheisestä merkityksestä. Arto Haapala & Virpi Kaukio (toim.), Ympäristö täynnä tarinoita. Kirjoituksia ympäristön kuvien ja kertomusten kysymyksistä. UNIpress Laurén, Kirsi 2011: Writing the environment. Finnish written nature narratives. Tiina Peil (ed.) The Space of Culture the Place of Nature in Estonia and Beyond. Approaches to Culture Theory Series. Volume 1. Tartu University Press Riessman, Cathrine Kohler 2008: Narrative Methods for the Human Sciences. Thousand Oaks, CA: Sage. Saarikangas, Kirsi 2011: Asuinmaiseman moniaistiset muistot. Seija Heinänen, Pauline von Bonsdorf & Virpi Kaukio (toim.), Tunne maisema. Maahenki, Helsinki Sievänen, Tuija & Neuvonen, Marjo 2014: Miten suomalaiset virkistäytyvät luonnossa? Liisa Tyrväinen, Mikko Kurttila, Tuija Sievänen ja Seija Tuulentie (toim.), Hyvinvointia metsästä. SKS, Helsinki Tuan, Yi-Fu 2006: Paikan taju: aika, paikka ja minuus. Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.), Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. SKS, Helsinki Tuomi-Nikula, Outi & Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura 2013: Kulttuuriperintökysymysten jäljillä. Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää & Aura Kivilaakso (toim.), Mitä on kulttuuriperintö? Tietolipas 243. SKS, Helsinki

62 Lemiläistä perunakauppaa 1960-luvulla. Kuva: Okon kotialbumi. 62

63 MIE OON TEHNY PIENEST POJAST SAAKKA KAUPPAA, EN MIE MUUTA OSAAKAAN Kaupanteko perinteenä Lappeenrannan kauppatorilla Sari Tuuva-Hongisto FT, kotipaikka Lappeenranta. Kaupanteolla on Lappeenrannassa pitkä historia. Jo keskiajalla seudun tervamarkkinat olivat maan suurimpia, ja kauppasuhteet Viipuriin ja Pietariin olivat vilkkaat useiden vuosisatojen ajan. Millaisia sitten ovat torikaupan perinteet Lappeenrannassa? Tämä artikkeli pohjautuu muistitietotutkimukseen Lappeenrannan kauppatorista. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoittamassa tutkimuksessa haastateltiin entisiä ja nykyisiä torikauppiaita, jotka kertoivat kaupanteon perinteistä ja sukupolvista. Nykyisen Lappeenrannan torikaupan muisteltu ja muistettu kukoistus syntyi sotien jälkeen, jolloin kauppa Viipuriin loppui ja torimatkat suuntautuivat entistä enemmän Lappeenrantaan. Ympäröivällä maaseudulla oli runsaasti pieniä puutarhaviljelmiä, joiden tuotteet myytiin Lappeenrannan torilla. Jo 1800-luvun lopulla eri paikkakunnat olivat erikoistuneet tuotteisiin, jotka näkyvät edelleen torikuvassa: Lemin perunat, Nuijamaan mansikat, lappeelaiset Viipurin rinkelit sekä 1960-luvulta lähtien vedyt ja atomit. Ne kaikki ovat osa Lappeenrannan torin omaleimaisia piirteitä (Lindh 1885). Vielä 1990 Lappeenrannan kauppatori oli arvoitu yhdeksi Euroopan vilkkaimmista toreiksi. Lappeenrannan kauppatori on pitänyt yllä viljelijätorin ideaa, jossa maanviljelijät ja tuottajat itse myyvät tuotteitaan. Näin on toimittu jo useiden sukupolvien ajan. Suurin osa edelleenkin torilla käyvistä myyjistä on itse tuottajia ja viljelijöitä. Monien kauppiaiden tausta kauppiaana ulottuu sukupolvien taakse, esimerkiksi perunakauppiailla on kappoja 1800-luvulta ja muistoja useiden sukupolvien kaupankäynnistä. Kaupanteon juuret puolestaan ulottuvat Viipurin torille, joka vilkkaampana torina veti väkeä kauempaakin Etelä-Karjalan alueelta. Useat torin kauppiaista ovat aloittaneet kaupankäyntinsä jo satamatorilla, jossa kauppatori sijaitsi vuoteen 1956 asti. 63

64 Kauppiaille kaupanteko on olennainen osa elämäntapaa. Kauppaa tehdään täydellä sydämellä, niin hyvässä kuin pahassa. Asiakassuhteet ovat pitkäikäisiä ja tiiviitä, kauppiaiden keskinäinen kilpailu on kovaa ja kateus nostaa päätään. Toisinaan kauppa käy kuin siima, mutta toisinaan ei tehdä kauppaa lainkaan. Erityisesti viime vuosina torikaupan kuihtuminen ja hiljeneminen ovat syöneet pohjaa perinteisen elinkeinon jatkuvuudelta. Kaupanteon perinne kyl se oli kovan työn takana, et kyl se nii oli. Se täti opetti meitä, sillo ei ollu mitää koneita, ei mittää. Käsin se tapahtu se taikinan alustus ja se käsivarsilla se tiivistys siitä et se ilma pit saaha pois ja alun alkaen se taikina mitattii kupeilla, oli yks kuppisii, kaks kuppisii ja kolm kuppisii, nii se Hanna-täti sano, kolm kuppisii. Ja sittehä ne alko sitte vuosien päästä hommailemaa niitä vaakoja mil sai mitattua. Tää on meijän aikana nii muuttunu niin hirveästi, myö oltii, mä olin kaheksantoista vanha kun meijät vihittii ja melkeinhän myö kohta siinä ruvettii, olin yhek- Suurin osa muistitietotutkimuksessa haastatelluista henkilöistä oli tehnyt torikauppaa useita vuosikymmeniä ja usein kauppaa oli tehty suvussa jo pitkään. Torikaupan taustaksi muodostui pienten tilojen perinne: eteläkarjalaiset tilat ovat pieniä ja kaupanteolle olivat hyvät edellytykset kaupunkien läheisyydessä. Pitkään tuotteita myytiin erityisesti Viipurissa, joka oli kaupanteon keskus, mutta sotien jälkeen kauppa alkoi keskittyä Lappeenrantaan. Maaseudulla oli myytävää tavaraa ja tuotteita, mutta ei rahaa kaupungissa puolestaan tarvittiin elintarvikkeita ja tavaraa. Useiden haastattelemieni kauppiaiden alkuvaiheet sijoittuvat viisi-kuusikymmentäluvulle, jolloin pienten omavaraisten tilojen oli keksittävä jotakin rahanlähdettä. Torikauppa oli kätevin tapa muuttaa tavara rahaksi. Haastatteluissa kerrottiin, ettei pienillä tiloilla ollut mahdollisuutta kasvattaa suuria määriä tuotteita ja tehdä tukkumyyntiä. Pienet tilat jäivät syrjään maatalouden ja elintarviketuotannon teollistumisesta, mutta selvisivät erikoistumalla tiettyihin tuotteisiin, kuten vihanneksiin, perunoihin, marjoihin, kukkiin, taimiin, rinkeleihin ja torikauppaan. Hyö alottivat sen ja se oli niinko että, isän täti, joka neuvo sen, hää oli tehny rinkeleitä ja sano, et ko pieni maatalo oli, sano et työ ootte ainaisessa rahapulassa, mut mie neuvon teil semmosen homman et ko jaksatta tehä ni kyl työ sen verran saatte rahaa et tuutte toimeen. Ja tosi se ol, mut 64

65 säntoista vanha varmaa ku myö ruvettii sit isän ja äitin kans porukoihi tekemää sitä hommaa ja kulkemaa. Mut mie kävin siitä niin Yllikkälästä ni Lappeenrannan torille niin hevosen kanssa vein rinkellaatikot, ostaskohan kukaa nykyää jos siin ois rinkellaatikko hevoskärrissä ja sit siin ois perunasäkki, perunasäkki oli vieressä, ko ei kannattanu mennä jommal kummal, mut perunoita meni ja meni rinkeleitä, ni kai siit sitte, et isähän ne rahat laski, et kai siitä sitte sen verran tuli et se kannatti käyä. (Rinkelikauppias) Torikauppaan on kasvettu vanhempien tai isovanhempien mukana, ja kaupanteon taito kulkee sukupolvien perintönä. Torille mennään kauppaaman niin joulukuusia, vihanneksia kuin metsämarjojakin. Monet olivat lapsesta asti olleet torilla mukana oppimassa kaupantekoa myyden kastematoja, kieloja, vastoja tai saunasormuksia. Kauppatori Kuva: Pauli Väisänen, Olli Väisäsen arkisto. 65

66 Joskus sillo talvellakii joskus mitähän se olis ollu, kuuskytlukua, ni myö olti siskon saunavastoja ja lyhteitä myymäs täs torilla isän mukana. Et en muista mitä isä sit, mut myö oltii mukana myymässä niitä. Isä oli pikkupoikan itekii, Viipuris ku oli ni, näitten saunavastojen kanssa ni saunojen vieressä myymässä. Ukot ku meni saunaan ni ne osti sit saunavastan. Et miekii oon ikäni aika jotai pientä kauppaa napostellu. Se on vähän niinku, se on perinne, se on menny tuonne takaraivoon ni se on siellä. (Vihanneskauppias) Torikaupan kulttuuri Monille myyjille kaupanteko oli olennainen osa elämänasennetta. Torille tullaan vuodesta toiseen ja kaupanteko koukuttaa. Toisaalta kaikista ei ole torikauppiaksi, myös sitä myyjät korostavat. Myynti vaatii tietynlaisen luonteen. Kauppiaat puhuvat elävyydestä, puheliaisuudesta, huumorista ja joustavuudesta. Asiakkaita on moneen lähtöön ja monenlaisten ihmisten kanssa on tultava toimeen. Alotin -61, olin sillo 18, jäin koukkuun. Kato tää torimiljöö, tääl kohtaa ihmisiä, laiasta laitaa, tykkään täst hommasta, täst pitää tykätä ei tää homma muuten kule, semmonen välitön touhu, huumoria pitää olla sekaan. Et neljännespolves mitä tääl ollaa, äiti, minä, poika ja pojanpoika. Meil on yks potatkappa tuhattakaheksasataa kruunattu, et sil on vissii käyty Viipurin torilla. Semmosta tää touhu on. Tähä pitää olla mielenkiinto, ei täst muute tuu mitää, et kaikista ei oo torikauppiaiks. Se vaatii sellasta pientä joustavuutta, pitää jokaine asiakas ottaa omana ittenää, tääl on monenlaista ihmistä. Pitää kuunnella asiakasta enemmäkii, et mitä asiakas on mieltä. (Perunakauppias) Kaupantekoon kuuluvat houkuttelu, maistiaiset, hypistely, tinkiminen, hintojen pyöristäminen ja kaupantekijäiset. Huijaaminen ei kuulu paikallaan pysyvän ja toistuvan torikaupan luonteeseen, pikemminkin luottamus ja aitous. Kasvatettuja tuotteita ja niiden valmistamista torille kuvaillaan pieteetillä: perunat on kaivettu käsin kuokalla edellisenä iltana Hyvä tori on kaupungin sydän ja vatsa, elämän ja elämysten keskipiste. tai samana aamuna, kasvikset ovat huolella valikoituja, kukkaniput on sidottu aamulla ennen torille tuloa. Sekä asiakkaille että myyjille tuotteiden laatu ja tuoreus ovat tärkeitä, torilla tuotteiden alkuperällä ja aitoudella on suuri merkitys. Kaupanteko perustuu vakituisiin asiakkaisiin ja vakituisiin myyjiin. Leimallisia ovat henkilökohtaiset ja pitkäikäiset asiakassuhteet, luottamus ja lojaalius. Nyt yhtenä kesänä ku miul ol viel kukkaa enemmä tuol pellolla ja mie leikkasin kukkia, ja sit oli sellanen huono päivä siin torilla, et ei menny. Ni tuota. Mie aattelin, et nii, Lepolan kohalle mie pysähyn. Nää kelpaa. Ja ko mie kaalasin sen, miul ol syli täys kukkia ko mie läksin, kaalasin sen kainaloihi ne kukkaniput ja läksin. Ai jaa. Tos on nyt toi, tos on Kölhi sille pitää antaa, no tos on nyt se kaupunginviskaali rahatoimistosta ni sille, ja täs on nyttää Sistekin isä ja äiti, mikä nyt on Sistekki, Kaakon kumin pitäjä, sille pitää viijä. Joka kerra ko se käi ulkomailla se toi aina suklaalevyn mulle, ja siihe pitää panna kukkia ja siihe pitää, ja mie Räsäsen Einen haualle läksin, ni miun pit pitää sitä yhtä kimppua et se menee Einen haualle astikka. Se ois jääny sille käytävälle. Ko mie hiljaa kävelin ja kattelin et ai tos on ton hauta, no nii, et toho (naurua). Sinne ne kelpas, ei kukaa valittanu et älä laita miulle. (kukkakauppias) Lopuksi: Lähiruokaa ja traditioita Torit ovat osa kaupunkien rakennettua kulttuuriperintöä ja kaupunkikeskustaa. Toreilla on 66

67 historiansa ja perinteellä aineettomalla kulttuuriperinnöllä on tärkeä osa siinä prosessissa, jolla nykyisyyttä tehdään ymmärrettäväksi. Kulttuuriperinnön voi katsoa olevan erilaisiin paikkoihin liitettyjen aineettomien kulttuuriarvojen siirtämistä sukupolvelta toiselle. (Haanpää 2013; Karhunen 2013.) Torikaupan perinne rakentaa ja uusintaa jatkuvuutta. Se on tapa kertoa ja käsitellä menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä torin omaleimaisuutta. Torin ja kaupanteon perinteet toimivat menneisyyteen perustuvana resurssina, jolla ylläpidetään kaupanteon arvoja, tietoa ja kulttuuria. Lappeenrannan kauppatorilla kaupanteon perinne nojaa sukupolvien perintöön ja pientilojen taustaan. Torikauppaa kannattelevat ja ylläpitävät perinteestä kumpuava nostalgia sekä torin henki, karjalainen kaupanteon perinne ja elävyys. Torilla asiakassuhteet ovat henkilökohtaisia ja laadulle, alkuperäisyydelle ja aitoudelle asetetaan tiukat kriteerit. Ne ovat keskeinen osa kaupanteon kulttuuria. Helsingin tori- ja hallikaupasta vastaava Tapio Sademies kirjoitti Optio-lehdessä vuonna 1990 Lappeenrannan torin olevan yksi Euroopan parhaista: Tämän kaupungin tori nimenomaan kesäisin on mieleenpainuva. Se ei kelpaa esimerkiksi rakennelmien tai järjestelyjen suhteen, siihen se on liian tavanomainen. Sen sijaan myyjät ja asiakkaat ovat sekoitus iloista karjalaisuutta, vilkkautta, kansainvälisyyttä. Lappeenrannan tori on paikka, josta löytyy riittävästi myös maakunnallista ilmettä, tuotteita ja ihmisiä. Se on myös kulttuurien kohtaamispaikka, josta saa maailman ainoat Karjalan fast food-tuotteet eli Atomin ja Vedyn. Kaksi muuta Sademiehen mainitsemaa toria ovat Venetsian ja Ibizan torit. Sademies kuvailee hyvää toria: vihannesten, hedelmien ja kahvien tuoksua sekä myyntibarrikadeja. Se on käsityötaitoja, maalaismummujen tumppuja, ahkerien ihmisten sekä viljelyn tuotteita. Se on teknistä osaamista ja inhimillisyyttä. Se on lokkien kiitävää vapautta ja huutoa. Se on osa perinteistä kauppatoimintaa, jossa ammattitaidolla ja tuotteiden laadulla on korostunut merkitys. Se on paikka, johon mielellään tutustuu myös, kun saapuu uuteen maahan tai kaupunkiin. Torikauppa on vuosien myötä muuttunut valtavirrasta vaihtoehdoksi. Arkisen, jokapäiväisen välttämättömyyden sijasta toriostoksista on tullut vaihtoehtoista ja erityistä, etuoikeutettua ja jopa luksusta. Perinne ja traditiot kantavat, ja vähitellen myös lähiruuan ja lähituotannon arvostus. Kysymys on myös torin hengestä ja tunnelmasta, emotionaalisesta ja nostalgisesta ulottuvuudesta: pitkistä asiakassuhteista, luottamuksesta ja lojaalisuudesta. (ks. Ivanišević & Belaj 2013.) Kirjallisuus: Haanpää, Riina 2013: Väkivalta ja uho tai hyvyys. Mielekäs tulkinta kertojan muistissa. Mitä on kulttuuriperintö? Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.). Tietolipas 243. SKS. Helsinki. s Karhunen, Eeva 2013: Rakennusperintö ja arjen arvot. Nylundin yleinen sauna aineettomana kulttuuriperintönä. Mitä on kulttuuriperintö? Tuomi-Nikula, Outi, Haanpää, Riina & Kivilaakso, Aura (toim.). Tietolipas 243. SKS. Helsinki. s Lindh, Adam 1885: Lyhykäinen kertomus Lappeenrannasta. SKS. Helsinki. Sademies, Tapio 1990: Euroopan kolme parasta toria. Optio Internet-lähteet: Ivanišević, Jelena & Belaj, Melanija 2013: Privilege of buying local food: case study of open-air food market Dolac. Dolac. Luettu Hyvä tori on kaupungin sydän ja vatsa, elämän sekä elämysten keskipiste. Se on kalojen, 67

68 Hankasalmelta löytyneen kivikautisen suppiloreikäisen pallonuijan puolikas, jonka museoarvo on esineen aineellisesta vaatimattomuudesta huolimatta erinomaisen arvokas koska se oli kuvaamisaikanaan harvoja kivikauden alun ajan hankasalmelaisia esineitä. Kuva Hankasalmen historiasta, alkuperäisen valokuvan on kuvannut Janne Vilkuna

69 AJATUKSIA MUSEOARVOSTA Janne Vilkuna Museologian professori, Jyväskylän yliopisto. Suomen Kotiseutuliiton puheenjohtaja, Suomen museoliiton hallituksen puheenjohtaja. Syntymäkaupunki Helsinki, kotipaikka Orimattila. Kotiseutumuseot ja niiden esikuvat Suomen kansallismuseo perustettiin useista sitä edeltävistä museoista ja kokoelmista vuonna 1893 nimellä Valtion historiallinen museo. Uudisrakennuksen valmistumisen myötä nimi vaihdettiin Suomen kansallismuseoksi Venäjän vallan aikana luvulla Suomeen perustettiin ensimmäiset pääkaupungin ulkopuolella sijainneet paikallismuseot eli maaseutumuseot. Museoiden perustaminen oli niin vilkasta, että maan joka kolmannessa kaupungissa oli vuosisadan vaihteessa museo. Muinaistieteellisen toimikunnan (vuodesta 1972 Museovirasto) ylimääräinen amanuenssi J. Lukkarisen laskujen mukaan vuonna 1917 maassa oli 47 varsinaista muinaistieteellis-kansatieteellistä ja historiallista museota. 2 Viime sotien jälkeen Suomeen on perustettu huomattava määrä museoita, joista kaupungeissa olevat alkoivat ammatillistua etenkin 1970-luvulta lähtien. Maassamme oli vuonna 2013 museotilaston mukaan 154 ammatillisesti hoidettua museo-organisaatiota, joilla oli 322 museota. Lisäksi arvioidaan olevan noin 1000 vapaaehtoisten ylläpitämää yhdistysten, säätiöiden, kuntien, yritysten ja yksityishenkilöiden ylläpitämää paikallismuseokohdetta ja kokoelmaa. Kysyin kesäkuussa 2004 Suomen Kotiseutuliiton historian toisen osan kirjoittajalta, Harri Turuselta, kotiseutumuseoiden määrästä sotien jälkeen ja hän vastasi: Viime sotien jälkeinen vuosikymmen oli todellista kotiseutuseurojen kultakautta, sillä laskelmieni mukaan vuosina koko maahan perustettiin 200 erilaista kotiseutuyhdistystä 1 Rajaan tämän artikkelin käsittelystä pois luonnontieteelliset museot ja kuvataidemuseot. Näin aiheena ovat kulttuurihistorialliset museot, etenkin vapaaehtoisten hoitamat paikallismuseot eli kotiseutumuseot. 2 Lukkarinen 1917, 9. Tarton yliopiston arkeologian professori A. M. Tallgren laski niitä olleen vuoden 1917 alussa 44. Tallgren 1920, 2 3 (taulukko), 4. 69

70 (tavanomaisia kotiseutuseuroja, kaupunginosayhdistyksiä ja niin sanottuja kotipaikkaseuroja). Buumin taustalla oli ennen kaikkea huoli perinteiseen talonpoikaiskulttuuriin kohdistuneista muutospaineista ja monista uhista. Tänä aikana perustetut kotiseutuyhdistykset ottivat yhdeksi päätehtäväkseen oman kotiseutumuseon perustamisen, ja niin maan lähes jokaiseen kuntaan syntyi viimeistään 1950-luvun kuluessa museo. Monessa tapauksessa kotiseutumuseoiden tallennustyö ei edennyt ajan mukana, vaan jäi kertomaan menneestä maatalousvaltaisen ajan Suomesta, vaikka maa kirkonkyläistyi ja kaupungistui ja lopulta vuonna 1969 taajamien väkimäärä ylitti maaseudulla asuvien määrän. Uuden ajan esinekeruussa oli toki haasteensa, mutta muutoksen ja kehityksen valokuvallinen dokumentointi olisi ollut suhteellisen helppoa se on sitä yhä. Maaseudun kotiseutumuseoiden rakennustyyppejä oli pääasiassa kaksi. Vuonna 1937 Kokemäen maatalousmuseo on pientä vuotuista vuokraa vastaan 100 vuodeksi vuokrannut pitäjän komean kivisen lainajyvästörakennuksen. Useat kotiseutuyhdistykset seurasivat sodan jälkeen esimerkkiä ja niin alun perin kruunun- ja pitäjänmakasiineiksi perustetut, hyödyttömiksi 1900-luvun alussa jääneistä rakennuksista tuli maamme yleisin maaseudun esinemuseoiden rakennustyyppi. 3 Kemiöön ja Turkuun oli vuonna 1902 ja 1903 siirretty muutamia rakennuksia ulkomuseoiksi. Helsingin Seurasaaren ensimmäiseksi siirretyksi rakennusryhmäksi ehti vuonna 1909 pystytetty Konginkankaan Niemelän torppa kaikkine rakennuksineen. Suurin osa sotien jälkeen perustetuista kotiseutumuseoiden ulkomuseoista noudatti Seurasaaren mallia, vaikka kokonaisuutena siirretyt maatilat jäivät harvinaisiksi poikkeuksiksi. 4 3 Vilkuna 1998, 87 4 Vilkuna 2009, 26. Museoarvoa ja -arvottomuutta Kulttuuri jaetaan usein aineelliseen ja aineettomaan eli henkiseen kulttuuriin, mutta jako on keinotekoinen, sillä kaikkien aineellisten kulttuurituotteiden taustalla on henkinen prosessi. Kaikkein käytännöllisimpiinkin esineisiin liittyy sekä opittuja tietoja ja taitoja että henkisiä arvoja. Esimerkiksi käsityötaito, kuten kansaomainen limisaumaisen puuveneen veisto, on aineetonta perinnettä, mutta sen avulla syntynyt vene on aineellista kulttuuria. Jos arvostamme tarpeeksi tätä taitoa ja tuotetta, voimme käsittää ne sekä aineettomaksi että aineelliseksi kulttuuriperinnöksi. Unescon yleiskokous hyväksyi syksyllä 2003 Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen (engl. Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage). Sopimus astui voimaan vuonna 2006 ja Suomi liittyi siihen vuonna Yleissopimus määrittele ja rajaa aineettoman kulttuuriperinnön seuraavasti: Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. Tätä aineetonta kulttuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, yhteisöt ja ryhmät luovat jatkuvasti uudelleen suhteessa ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa luonnon ja oman historiansa kanssa, ja se tuo heille tunteen identiteetistä ja jatkuvuudesta, edistäen siten kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden kunnioitusta. Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimus koskee museoita siksi, että kaikki kulttuuriperinnöksi hyväksytyt aineelliset kohteet, esimerkiksi edellä mainittu puuvene, on saanut asemansa aineettomin arvoin ja määrittelyin. Näin esimerkiksi jokin yhteisesti kulttuuriperinnöksi hyväksytty esine ei itsessään ole kulttuuriperintöä, vaan kulttuuriperintöä ovat sil- 70

71 voidaan kerätä riivattuina (fetisistisesti) kaikki, mitä käsiin saadaan, mistä Pearce totesi, että toiminta päättyy yleensä yksityisen keräilijän kohdalla konkurssiin tai kuolemaan. Kolmanneksi voidaan kerätä näytteitä jostain tietystä systeemistä pyrkien täydellisen systeemin aikaansaamiseen: kaikki Suomen kasvit, rahat ja mitalit, postimerkit ja niin edelleen. Pääosa kulttuurihistoriallisista museoista on kerännyt, ja kerää yhä, oman yhteisönsä elämään liittyviä muistoesineitä. Jyväskylästä tavattu hieno rautakautinen hevosriipus, jonka museoarvo on lähes olematon koska sen löytöpaikka ei ole enää selvitettävissä. Kavioiden vierellä roikkuu häntänä väline, jolla voitiin puhdistaa kynsien aluset. Kuvannut Janne Vilkuna. le antamamme arvostukset: kulttuuriperintö ei siis ole kohteessa vaan yhteisesti aivoissamme! Jokaisen kulttuurihistoriallisen museon perusta on esineistä koostuva kokoelma tai useita kokoelmia. Nykyaikaiseen museotyöhön kuuluu sen asian tiedostaminen, ettei esineiden museoarvo johdu itse esineistä, vaan esineiden ja niihin liittyvän oheis- eli kontekstitiedon kyvystä kertoa ja todistaa menneisyyden tapahtumista ja ilmiöistä. Museoesine on näin aina sekä aineellisten että aineettomien arvojen tulos ja usein aineeton on arvokkainta! Kokoelman museoarvo muodostuu sen sisältämien yksittäisten esineiden museoarvoista ja vastaavasti museon museoarvo syntyy sen kokoelmien museoarvoista. Englantilainen keräämistä tutkinut museologi Susan Pearce on erotellut kolme sekä yksityisen että julkisen keräämisen pääperiaatetta eli -strategiaa. Ensiksi voidaan kerätä muistoesineitä, jolloin esineisiin liittyy muisto eli tarina jostain menneestä tapahtumasta. Toiseksi Miksi niin monet museoesineet ovat lähes vailla oheistietoja? Pääsyitä on mielestäni kaksi. Ensiksi kotiseutumuseot syntyivät pääasiassa maatalousvaltaisen Suomen aikaan. Toisin sanoen niihin kerätyt maa- ja metsätalouteen ja niiden sivuelinkeinoihin liittyvät esineet olivat kaikille perin tuttuja. Siksi ei ymmärretty museoiden ikuisuusluonnetta ja tuon esineisiin liittyvän ymmärryksen katoavaisuutta. Siksi luetteloihin merkittiin esineistä usein vain nimi ja lahjoittaja. Oheistiedot kuten esineiden valmistajat ja käyttötavat jäivät kirjaamatta. Toinen syy vähäisiin oheistietoihin oli se, että tähän aikaan museoissa toimittiin aivan yleisesti esinekeskeisesti. Vasta myöhemmin, kun ryhdyttiin toimimaan ilmiökeskeisesti, alettiin korostaa esineiden ja niihin liittyvien oheistietojen ja muiden dokumenttien (kuten valokuvien, äänitteiden, elokuvien ja niin edelleen) tärkeyttä. Esimerkkejä museoarvon rikastuttamisesta Kaksi kohdalleni tullutta esinettä ovat hyvä esimerkki museoarvosta ja -arvottomuudesta. Minulle ilmoitettiin 1980-luvulla suvun hallussa pitkään olleesta pronssisesta riipuksesta. Nähdessäni sen saatoin kertoa, että se oli hieno hevosta kuvaava esine rautakauden lopulta, joka kuului naisen koruihin ja päätyi siksi mukaan hautaan. Löytäjä, joka oli ollut muun muassa sodassa Baltiassa ja Itä-Karjalassa, oli kuollut. Riipus saattoi olla noilta seuduilta tai jostain muualta. Koska löytöpaikka ei enää ollut sel- 71

72 vitettävissä, hienon esineen museoarvo jäi olemattomaksi. Kirjoittaessani vuosina Hankasalmen esihistoriaa havaitsin, ettei kivikauden alun ajalta ollut lainkaan löytöjä. Erään esitelmäni yhteydessä yksi kuulija mainitsi, että hänellä on diakuvassa näyttämäni Suomusjärven kulttuurin esinemuotoihin kuuluva suppiloreikäinen pallonuija. Nähdessäni esineen saatoin todeta, että juuri tuosta esineestä oli kyse, vaikka vain puolikas, joka löytyi 1950-luvun alussa Niemisjärven rannalta noin 1 2 metrin syvyydestä sahan uuden konehuoneen perustuksia kaivettaessa. Sitä oli tarjottu Keski-Suomen museolle, mutta tuolloin oli (esinekeskeisesti) todettu, että museossa on näitä runsaasti ennestään ja vielä kokonaisia. Tuo yksi ainoa vaatimattoman näköinen hankasalmelainen harmaa kiviesineen puolikas täytti Hankasalmen esihistoriassa usean tuhannen vuoden aukon! 5 Olin opetusministerin asettaman Suomen Käsityön museon neuvottelukunnan puheenjohtaja Kysyin kerran museonjohtaja Simo Kotilaiselta museon arvokkaimmasta esineestä. Sen enempää aprikoimatta hän vastasi: Hailuotolainen tikkuri. Tikkuri eli villapaita on aineellisesti täysin arvoton, moneen kertaan paikattu rääsy, mutta se tarina luo sille aineettoman arvon, jonka myötä esineen museoarvo on erinomaisen korkea. Tikkurin tarina on seuraava 6 : Kaksi naapuria, tyttö ja poika Hailuodosta olivat lapsina hyviä ystäviä. He viettivät kaiken ajan yhdessä leikkien ja siksi heidän arveltiin myöhemmin avioituvan. Kun sota syttyi heidän kohtalonsa erosivat: poika lähti rintamalle ja tyttö jäi kotiin. Sodan aikana tyttö nai toisen pojan. Poika palasi rauhan koittaessa ja alkoi elättää itseään kalastajana. Naimisiin mennyt tyttö kutoi lapsuudenystävälleen lahjaksi perinteisen paikallisen kalastajan villapaidan. Se oli pojalle niin arvokas, että hän piti sitä lähes 50 vuotta! Hän paikkasi sitä kalastajanmökkinsä valossa aina uudestaan ja uudestaan. Sukulaiset antoivat hänelle useita uusia villapaitoja, jotta hän voisi hylätä vanhan ja loppuun kuluneen villapaitansa. Vaan hän ei koskaan pitänyt niitä, päinvastoin, hän käytti niitä vanhan rakkaan neuleensa paikka-aineena. Erakkona hän luopui monesta asiasta, muttei lapsuudenystävänsä lahjasta, jota hän käytti aina kuolemaansa asti. Suomen käsityön museon hailuotolaisen moneen kertaan paikatun tikkurin museoarvo on suuri, koska siihen liittyy erinomaisen inhimillinen tarina. Kuva Suomen käsityön museo. 72

73 Jyväskylästä Beckerin talon ullakolta löytyneestä lasinegatiivista kehitetty valokuva miehestä ja kaadetusta sudesta. Kuvauspaikka ja -aika onnistuttiin selvittämään, mikä loi harvinaiselle metsästysvalokuvalle museoarvon. Keski-Suomen museon kuva-arkisto. Seuraavassa on kolme esimerkkiä, joissa olen rikastuttanut olennaisella tavalla museoesineen museoarvoa. 7 Susivalokuva Työskennellessäni Keski-Suomen museossa, Jyväskylän kaupungin omistukseen tuli niin kutsuttu Beckerin talo Seminaarinkadun varrelta. Museoväki pyydettiin katsomaan talon ullakolla olevia esineitä. Sieltä löytyi muun muassa lukuisia talon entisen omistajan, tohtori Beckerin kuvaamia lasinegatiiveja, joita museon valokuva-arkistossa karsittiin tai liitettiin kokoelmiin. Yksi karsituista negatiiveista esitti hirsiseinällä kinnerpuussa riippuvaa isoa sikaa. Hetkinen: negatiivissahan musta ja valkoinen ovat päinvastoin eli tämä sika on aika tumma ja sillä on tuuhea häntä! Kuvaa ei vielä karsittu, vaan päätin yrittää selvittää, missä ja milloin kuva on otettu. Lukuisten tiedustelujen ja selvitysten jälkeen kävi onnellisesti ilmi, että susi oli kuuluisa karjantappajasusi, jonka Karstulan Takkalan talon isäntä kaatoi 1910-luvulla. Hän oli kirjoittanut värikkään kaatotarinan veljensä muistokirjaan, joka oli aikanaan lahjoitettu Helsingin arkistoon. Kirja löytyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Lisäksi Takkalasta saatiin jäljennöskuvattavaksi varsinainen kaatokuva ja suden kallo oli Karstulan kotiseutumuseossa. Jalas Vuoden 1982 valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin Keski-Suomessa usean kunnan ollessa isäntinä. Tuolloin Laukaan kotiseutumuseoon kesätöihin mennyt Kari Silvennoinen kiinnitti huomionsa outoon jalakseen, joka oli luetteloitu vesikelkan jalakseksi. Tiedon saatuani ajoin Laukaaseen ja totesin jalaksen esihistorialliseksi kevyen miehen tai koiran vetämän suksireen toiseksi jalakseksi! Pitkä esine oli sahattu jostain syystä keskeltä poikki. Mutta mistä se oli löydetty? Keski-Suomen museon leikekirjoista selvisi löytäjä, jonka tapasin Laukaan vanhainkodin sairasosastolta. Hän kertoi löytäneensä esineen ojan kaivuussa Tarvaalankosken 5 Vilkuna 2004, Suomen käsityön museosta saatu luettelointitieto. 7 Esimerkeistä laajemmin ks. Vilkuna 1984, 1986 ja

74 Janne Vilkuna ja Laukaan kotiseutumuseosta tavattu muinaisjalas, jonka löytöpaikka kyettiin onnekkaasti selvittämään. Kuvannut Pekka Helin rannalta Routasuosta. Selitys katkaisulle oli, että sen sai niin paremmin kulkemaan mopon kyydissä. Sahauskohdasta saatiin kätevästi radiohiiliajoitusta varten näyte, ja tulos oli, että jalas ajoittui noin vuoteen 240 ekr. esiroomalaisella rautakaudella (500 ekr. ajanlaskun alku). Väärin vesikelkan jalakseksi luetteloitu esine saatiin näin nimettyä oikein, löytöpaikka paikannettua ja jalas ajoitettua, vieläpä aikaan, jolta tunnetaan varsin vähän löytöjä. Puulintu Tullessani töihin Keski-Suomen museoon kesällä 1980 tutustuin perusteellisesti museon perusnäyttelyyn. Samaan aikaan Keski-Suomen kotiteollisuusyhdistyksestä soitettiin ja kerrottiin, että oli myyty iso erä lastusiipisiä joululintuja Länsi-Saksaan ja kysyttiin voisinko kirjoittaa niille esitteen. Ajattelemattomuuttani lupasin sen tehdä, sillä huomasin oitis, ettei joululinnuista ollut lainkaan tutkimuksia. Aivan aluksi katsoin mitä joululintuja museon omissa kokoelmissa oli. Yhdestä, joka oli löydetty 1930-luvulla Jyväskylän nykyisen vanhan hautausmaan alta Tourujoen rannalta ja toimitettu museoon, oli luetteloija kirjoittanut, että se oli riippunut orresta jouluna pirtin pöydän päällä. Lintu oli minulle perusnäyttelystä tuttu, mutta sillä ei ollut lastusiipiä, vaan se oli kokonaan veistetty puusta. Oltuaan alun perin valkoinen se oli myöhemmin maalattu mustaksi. Sitä oli myös pahoinpidelty: jalat, nokka ja osa pyrstöä oli lyöty irti ja toinen siipi oli katkaistu (museomestari oli veistänyt uuden). Linnun selässä oli veistetty vuosiluku Kyseessä ei siis ollut lainkaan joululintu. 8 Vuosiluku ratkaisi, mistä oli kyse, sillä silloin valmistui kuuluisan kirkonrakentaja Jaakko Klemetinpoika Leppäsen Laukaan seurakunnan Jyväskylän kappelin kirkko. Museolla on muutama valokuva tuosta 1880-luvulla uuden tiilikirkon myötä puretusta kirkosta. Yhdessä kuvassa on saarnastuoli, jota suurennettaessa voitiin nähdä, että tuo sama lintu oli saarnastuolin katon keskellä oleva Pyhän Hengen kyyhkynen! Se on mitä ilmeisimmin kirkonrakentajan itsensä veistämä. Pyhän Hengen kyyhkysen myöhempi pahoinpitely osoittanee, että se oli joutunut kirkon purkamisen jälkeen joidenkin erilailla uskovien haltuun. 9 Keski-Suomen museon perusnäyttelyn puulintu 1980-luvun alussa. Lintu ei ole nk. joululintu, kuten luettelointitieto esitti, vaan se on selässä olevan vuosiluvun ja vanhan valokuvan todistamana puretun Jyväskylän kappelikirkon saarnastuolin katosta riippunut pyhän hengen kyyhkynen. Keski-Suomen museon kuva-arkisto, kuvannut Pekka Helin Mitä tehdä museoarvottomalle esineelle? Oheistiedoiltaan museoarvoton esine ei hyödytä museota, jolloin se kannattaa poistaa kokoelmista tilaa ja resursseja tuhlaamasta ellei ole vahvaa oletusta, että sen museoarvoa voidaan 74

75 rikastuttaa. Jos esineen alkuperäisiä tietoja ei voi enää mitenkään saada, esineeseen voidaan liittää myös muita kuin juuri siihen alun perin kuuluneita oheistietoa. Kirjoitin keväällä 2013 Museo-lehteen avoimesta tiedosta muun muassa seuraavasti 10 : Tähän mennessä museotyössä on korostettu objektin aitoja kontekstitietoja museoarvon muodostajina. Tiedottomia valokuvia verkossa julkaistaessa on jo nyt ansiokkaasti kerätty asianomaisen kuvan tietoja, mikä osoittaa yhden avoimen tiedon hyödyn. On olemassa toinen, toistaiseksi vähän käytetty, hyöty. Sekundääriset, toissijaiset eli rinnakkaiset kontekstitiedot ovat jääneet objektien omien kontekstitietojen äärellä liian vähälle huomiolle. Objektille, jolla on joko primäärejä kontekstitietoja tai ei niitä juuri ole, saadaan lisäkonteksteja antamalla yleisölle mahdollisuus kertoa muistoja ja kokemuksia vastaavasta objektista: Meillä oli samanlainen isän 1950-luvun alussa tekemä veljen 5-vuotislahjaksi, mutta se ei ollut sininen vaan punaiseksi maalattu. - - jne. Sekundääriset kontekstit ovat ehdottomasti hankkimisen ja objektiin liittämisen arvoisia, etenkin jos primäärikonteksteja ei ole. Näin saadaan poistolistojen kärjessä oleville kontekstittomille, mutta muutoin mielenkiintoisille objekteille lisää museoarvoa ja samalla koko kokoelman arvo ja laatu paranee. Kokoelmaesineiden museoarvon lisäksi museotyössä on ehdottomasti pyrittävä siihen, että kokoelma on järjestyksessä ja siten käyttökelpoinen. Viimeksi mainittua asiaa uhkaa etenkin se, että kokoelmia on kartutettu ja kartutetaan yhä kestämättömästi (esine- eli objektibulimia) niin, ettei esimerkiksi luettelointityö pysy kartuntojen perässä. 11 Kirjallisuus Kallio, Kalle 2014: Suomen museoliiton P.S. Blogi , Miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia? Lukkarinen, J. 1917: Suomen museot Muinaistieteellis-kansatieteelliset ja historialliset kokoelmat. Analecta archæologica fennica V. Pettersson, Lars 1986: Petäjäveden vanha kirkko. Keski-Suomi 18 (toim. Vilkuna, Janne). Tallgren, A. M. 1920: Suomen historiallisista paikallismuseoista. Suomen maaseutumuseoita (toim. Tallgren, A.M. ja Virtanen, E.A.). Jyväskylä. Vilkuna, Janne 1980: Lastusiipinen joululintu. Lounais-Hämeen Joulu Vilkuna, Janne 1984: Susivalokuva. Metsästys ja Kalastus helmikuu Vilkuna, Janne 1986: Kaksi muinaisten suksirekien jalasta Keski-Suomesta. Keski- Suomi 18 (toim. Vilkuna, Janne). Vilkuna, Janne 1992: Puulintu. Keski-Suomi 19 (toim. Vilkuna, Janne). Vilkuna, Janne 1993: Korpilahden vanhan kirkon peuransarvinen kynttiläkruunu. Taidehistoriallisia tutkimuksia Konsthistoriska studier 14 (Kalevi Pöykölle omistettu juhlakirja). Vilkuna, Janne 1998: 75 vuotta museoiden hyväksi. Suomen museoliitto Suomen museoliiton julkaisuja 45. Vilkuna, Janne 2000: Kestämätöntä kehitystä. Näkökulmia museoihin ja museologiaan (toim. Janne Vilkuna). Ethnos toimite 10. Vilkuna, Janne 2004: Hankasalmen esihistoria. (sisältyy Laitinen, Erkki:) Hankasalmen historia 1. Saarijärvi. Vilkuna, Janne 2009: Yhteinen kulttuuriperintömme. Museologia tänään (toim. Pauliina Kinanen). Suomen museoliiton julkaisuja 57. Vilkuna, Janne 2013: Avoin tieto ja museot. Museo 1/ Tämä on hyvä esimerkki siitä, että luetteloija on luullut eikä tiennyt. Tieteellisen luetteloinnin perusperiaate on yksinkertainen eli ilmoitetaan, mistä tieto on peräisin! Saatiinko tieto esineen lahjoittajalta, joltain muulta haastatellulta, asiakirjasta, kirjasta tai luetteloijalta itseltään luvulla saatoin myös osoittaa, että Korpilahden kotiseutumuseosta Keski-Suomen museoon siirretty Korpilahden vanhan kirkon peuransarvinen kynttiläkruunu oli Leppäsen tekemä ja että sen rinnakkaisesineenä oli Leppäsen veistämä Petäjäveden vanhan kirkon saarnastuoli. Katso Vilkuna 1993 ja Pettersson 1986, 78. Kirjoitin keräämieni tietojen perusteella lupaamani joululintujen kauppaan liittyvän esitteen, minkä lisäksi julkaisin aiheesta artikkelin Lounais-Hämeen Joulussa (Vilkuna 1980). 10 Vilkuna Asiaan on kiinnitetty huomiota jo 2000-luvun vaihteessa (Vilkuna 2000, 92), mutta asia on edelleen ajankohtainen, mikä näkyy käytännön museotyössä (ks. Kallio 2014). 75

76 76 Näkymä August Pyölniitun museon päätykamarista ja sen kirjastosta. Kuva: Sulho Lehtonen/ August Pyölniitun museo.

77 HENKILÖMUSEON SIELU Museointiprosessi ja merkitykset Johanna Lehto-Vahtera museonjohtaja ja museologi, hoitaa harrastuksenaan August Pyölniitun museota ja tekee tutkimusta sen parissa. Kotiseutu on rakkaudellinen käsite, joka kuvastaa kaipuuta kotiin ja ajatuksen kotiinpaluusta. Muistot, ihmiset, paikat ja ajat synnyttävät kotiseudun. Minun kotiseutuni on lapsuuden Paimio. Päällimmäisenä muistan koteja ja vanhoja ihmisiä, jotka ovat Pyölniittujen aikalaisia. Pyölniitun museo on kotiseutuni kiintopiste, josta on tullut elämäni aarre. 77 Tämän kirjoituksen aiheena on August Pyölniitun museo, joka sijaitsee Paimion Maljamäen kylässä. Pohdin seuraavassa pitkään tutkimani museokohteen henkisen kulttuuriperinnön sisältöä, merkitystä, säilyvyyttä ja muutosta. Taustalla on myös museosta kirjoitettu merkitysanalyysi, joka on osa vastikään julkaistun Merkitysanalyysimenetelmän pilotointia (Häyhä & Jantunen & Paaskoski 2015). Sekä merkitysanalyysijulkaisuun kirjoittamani Henkilömuseo on merkitysten koti (Lehto-Vahtera 2015, 39 42) että muut kohteesta aiemmin kirjoittamani artikkelit (Lehto-Vahtera 2004; Lehto-Vahtera 2005; Lehto-Vahtera 2011; Lehto-Vahtera 2014) ovat pyrkineet hahmottamaan abstraktia kehystä, johon Pyölniitun museon arvo ja selitys rajautuu. On selvää, että 1980-luvun alussa museoksi päätyneen kodin merkitys on jossain muualla kuin keltamullatun parituvan seinien sisällä ja pihamaalla. Kysyn, millä energialla tämä museo elää ja hengittää. Syy henkilömuseon perustamiseen kiinnittyy tarpeeseen muistaa ja arvostaa henkilöä. Museo sopii henkilömuistamisen välineeksi, koska esineet ovat konkreettisia ja välittömiä todisteita henkilön elämästä, ja koska museo tarjoaa miljöön, jossa elettiin ja tehtiin töitä. Myös synnyinkoti tai viimeinen asuinsija muutetaan usein museoksi. Henkilömuseoiden kohdalla sisältö kietoutuu monin tavoin päähenkilönsä elämän ja elämäntyön ympärille. 1 Museokokoelmat ovat kulttuuriperintöä, jonka tuntemus muokkaa merkittävästi arvomaailmaamme. Henkilömuseot luovat elämäkertoja, joihin voi tutustua museokäynnin aikana. Henkilömuseokodeissa

78 voikin parhaimmillaan hahmottaa moniulotteisen kuvan, jota kävijä voi tarkastella kaikilla aisteillaan. (Lehto-Vahtera 2004, ) Pyölniitun museon synty liittyy sen päähenkilöön, pienviljelijä August Pyölniittuun ( ), joka oli Paimion viisaan nimen saanut paikallinen merkkimies ja itseoppinut tiedemies. Museointia edesauttoi myös se, että Pyölniittu ja hänen sisarensa Ida ( ) ja Olga ( ) olivat naimattomia, maailman ainoat Pyölniitut 2, joiden perintöä suku ei ollut jakamassa. Perheen koti jäi tyhjilleen, kun asukkaat jättivät sen yksi kerrallaan 1970-luvun puoliväliin mennessä. Jälkeenjäänyt kokonaisuus on ehjä kulttuuriperintökokonaisuus 3. Se on kerroksellinen kertomus torppariperheen elämänkulusta 1800-luvulta kolmen sisaruksen elämään pienviljelijöinä 1970-luvulle. August, Ida ja Olga Pyölniitun koti on kellarista ullakolle ja porstuasta kamariin täynnä muistoja eletystä elämästä nuoruudesta vanhuuteen. Näkökulmani museorakennuksen ja sen sisältämien esineiden tarkasteluun on sekä käytännön museotyöstä kumpuavan museografinen että tieteellisen museologinen. Mitä enemmän vuosia museon parissa olen viettänyt, sitä enemmän ajatukseni risteilee materian katoamisen aiheuttaman tuskan ja upean, liikuttavan aineiston välillä. On mietittävä sekä museokäytäntöjä: miten selvitä hevosmuurahaisten kanssa, miten säilyttää ja tehdä museota tunnetuksi, että henkilömuseofilosofiaa: kodin olemusta ja asukkaita. On kysyttävä: Miten tämä koti oli? Asukkaat saavat aikaan kodin, jonka aitous kuitenkin pakenee kodin muuttuessa museoksi, ja pyrkimys säilyttää on ainoa, mitä voi tavoittaa. Se minkälaisia August, Ida ja Olga Pyölniittu olivat eläessään ja millaisia he ovat nyt, ovat kaksi eri asiaa. August Pyölniittu on museonsa keskipiste, subjekti ja kertoja. Museotilassa kaikki sisarukset ovat läsnä. Esineistö tasapuolistaa kerrontaa perheenjäsenistä ja tuo näkyviin arkea, josta Pyölniittu ei kirjoittanut. Pyölniitun museon esineistö on monikerroksinen ja sen aitouden voima esittäytyy esimerkiksi sisarten pöytälaatikkoon katsomalla: kammat, hiuspinnit, neulat, napit, virsikirjat, postin tuomat kirjeet ja kortit. Juuri lähemmäs ihmisen henkilökohtaiseen elämään esineiden välityksellä ei voi päästä. Museon esineitä ei ole konservoitu, joten niissä on kirjaimellisesti August, Ida ja Olga Pyölniitun sormenjäljet ja heidän elämästään syntyneet kuluneisuudet. Käsitämme museon tilaksi, johon voi astua sisään ja tutustua sen tarjoamaan sisältöön. Museossa kierrellään, katsellaan huoneita ja esineitä, aistitaan tunnelmaa. Ensimmäinen kokemukseni Pyölniitun museosta ei vastannut tätä käsitystä. Vuonna 1987 Pajapellon pihassa pidettiin kotiseutujuhla. Juhla ei avannut museon ovia, enkä päässyt siihen tutustumaan. Muutaman vuoden päästä palasin keikkatöihin luetteloimaan. Siihenastinen museotyökokemukseni oli antanut idealistisen käsityksen kokoelmaja näyttelytyön periaatteista. Museokäsitykseni kääntyikin ympäri Pyölniitussa 4, jossa mikään ei oikein ollut kohdallaan. Piha oli heinittynyt ja sisällä oli aika erilaista kuin mitä museossa mielestäni kuului olla. Tehtäväni oli jatkaa esineluettelointia. Pelotti olla yksin syrjäisessä mökissä ja työ vaati kärsivällisyyttä. En tiennyt oikein mitään asukkaista, esineiden käyttäjistä, siivoamista olisi ollut kamalasti, tuholaiset olivat tehneet pahaa jälkeä. Keräsin esineitä eteiskomerosta sijaintijärjestyksessä laatikkoon, kannoin autoon, kuljetin ne kulttuuritoimistoon 7 km päähän, puhdistin, luetteloin ja asettelin takaisin hyllylle. Näin kului ensimmäinen aikani Pyölniituilla. (Lehto-Vahtera 2005, 12.) Museointiprosessi Pajapelto 5 muuttui asumattomaksi autiotilaksi vuonna 1974, jolloin Olga ja August Pyölniittu muuttivat kunnalliskotiin. Kunnan päätös ottaa tila haltuunsa on kohteen museoinnin ensimmäinen vaihe, sen merkityksen huomaamisen hetki (Lehto-Vahtera 2013a). Tässä vaiheessa 78

79 perintö alkoi muotoutua kulttuuriperinnöksi. Päätöksentekoprosessi Pajapellon kohtalosta valintoineen kesti useita vuosia. Vain harva päättäjä näki tärkeänä säilyttää Pyölniittujen jäämistö kokonaisuutena. (Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat ) Pientilan rakennusten muodostama kokonaisuus hajosi, kun vilja-aitta, makasiini ja navetta purettiin. 6 Yksin jääneestä asuinrakennuksesta tuli huomion keskipiste museo. Samalla kokoelman sisällä alkoi muodostua hierarkiaa, jonka seurauksena jaoteltiin ryhmiin asuinhuoneiden esineistö, parin tuhannen niteen kirjasto ja ullakolla oleva irtaimisto. Turun maakuntamuseo järjesti päärakennuksen esineistön huonekohtaisen inventoinnin ja huolehti esineluetteloinnista vuodesta 1982 lähtien. 7 Inventointiluetteloon on kirjattu huone huoneelta niissä olevan esineistön sijainti, joka on pyritty säilyttämään mahdollisimman muuttumattomana. (Vilppo & Haataja 1981, 15 20; K[uije] N[yholm] 1980.) Samoihin aikoihin Pajapellossa tehtiin vastakkaisia tekoja. Asuinhuoneista poistettiin jonkun verran esineistöä ja ullakkoa tyhjennettiin turhasta tavarasta talkoilla ilman museoammattilaisten mukanaoloa ja dokumentointia, joten museointiprosessin toinen vaihe muodostui museon sisältämien merkitysten ja kontekstien kohtalonhetkeksi (Lehto-Vahtera 2013a; Naapureiden ja kyläläisten haastattelut), jolloin osa esineistöstä katosi jäljettömiin huolimatta museon perustamisaikeista. Nämä toimet ovat ymmärrettäviä. Autiotalo oli houkuttanut vuosien varrella paikalle ilkivallan tekijöitä, joiden jäljet kyläläiset halusivat siivota, ja auttaa arvostamiensa naapureiden kodin pysymistä kunnioitettavassa kunnossa. Harmillista on, että edellä mainitsemani esineistön inventointi ja luettelointi aloitettiin vasta siivousten jälkeen (K[uije] N[yholm] 1980). Huoneiden sisustus ja tavaroiden järjestys ei ollut enää sellainen kuin asukkaidensa jäljiltä. 8 Häntä kutsuttiin jo elinaikanaan Paimion viisaaksi. Askel kolmanteen museointivaiheeseen, August Pyölniitun merkityksellistämiseen otettiin vuonna 1987, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta museon päähenkilön, August Pyölniitun syntymästä. Kulttuurilautakunta päätti muistiinmerkitä henkilön reliefillä, joka tilattiin kuvanveistäjä Raili Mikkoselta. Mikkosen pronssiin valettu teos Tähtihetket ja arki kiinnitettiin pihakiveen juhlavin menoin. Paikalla pidetyt puheet julkaistiin Paimio-Seuran vuosikirjassa. (Paappa ; Tuominen 1990, ) Satavuotisjuhla tarkoitti August Pyölniitun nostamista paikkakunnan kaapin päälle merkkihenkilöksi, jota reliefi symboloi. Viimeistään juhlan yhteydessä kertomus Pyölniitusta alkoi saada sankaripiirteitä. Häntä kutsuttiin jo elinaikanaan Paimion viisaaksi, joka nimitys vakiintui viimeistään tässä vaiheessa. Museon merkityksen kannalta käänteentekevä neljäs museointivaihe eli henkilöhistoriaan perustuvan museon sisällön hahmottuminen vuonna 1994 oli sattuman aikaansaama. Tapahtui ihme. Koulukeskuksella tehtiin remonttia. Sieltä löydettiin vanhoja papereita [ ] Pieni huoneellinen joskus kastuneita laatikoita. Tunnistin käsialan välittömästi ja siinä ne olivat [ ] päiväkirjaa, fysiikkaa, matematiikkaa, filosofiaa, kuitteja, lehtileikkeitä. Arkiston järjestäminen johdatti minut lähemmäs Pyölniitun sielua, jonka hän moninaisuudessaan paljastaa päiväkirjansa Imönöp väapo [=Elämän työni] -sivuilla kuudenkymmenen vuoden ja tuhannen sivun aikana. 9 79

80 Kun August Pyölniitun henkinen perintö, massiivinen käsikirjoituskokoelma 10 löytyi, alkoi samalla hahmottua Pyölniitun kaksijakoinen elämäntapa ruumiin ja hengen työn välillä. Viidettä museointivaihetta kutsun vakiintumisvaiheeksi, joka on seurausta museota jatkuvasti ylläpitävästä museotyöstä 1990-luvun alkupuolelta alkaen. Tähän kuuluu museon säännöllinen aukiolo ja Pyölniittupäivä-tapahtuman järjestäminen. Museonhoito dokumentoidaan museon päiväkirjaan (August Pyölniitun museon päiväkirja alkaen vuodesta 1992). Edellä kuvatut museointiprosessin vaiheet herättävät kysymyksen siitä, minkälaiseksi August Pyölniittu itse olisi halunnut jäämistönsä tulevaisuuden järjestää. Hänen päiväkirjastaan on luettavissa suuri huoli henkisen työn tulosten, papereiden kohtalosta. Pajapellon tulevaisuutta museona Pyölniittu sivuaa päiväkirjassa 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti lyhyesti keskustelusta paikallisen kotiseutuyhdistyksen kanssa, mutta merkinnöistä ei käy ilmi, mihin keskusteluissa päädyttiin. Myös muistitiedon mukaan Pyölniitulla olisi ollut jonkinlainen suunnitelma kotinsa säilyttämistä museona. (August Pyölniitun päiväkirja Imönöp väapo. PKA/APA. He. Filosofiset sarjat; Naapureiden ja kyläläisten haastattelut.) Interiöörin ja esineistön merkitys Museologisesti kiinnostava henkilömuseon elementti on aidon kodin interiööri, ja toisaalta interiööri museonäyttelymuotona (Rönkkö 2007, 261), jollaisia monet henkilömuseot ovat. Molemmissa on tavoitteena aidon kaltainen näkymä tilaan ja aikaan. Tähän tavoitteeseen päästään valintojen ja kompromissien kautta. 11 Pyölniitun museo ei ole näyttely eikä sen täydentäminen näyttelyelementeillä tai esineitä selventävillä teksteillä ole tarpeellista. Henkilömuseo on tila, näyttelyinteriööri kuva. Pyölniitun museon kaltainen interiööri ja näyttelytilaan rakennettu interiööri ovat osittain vastakohtaisia. Yhdistävä piirre on se, että molempien esille tuomat esineet ovat museoituja. Henkilömuseo on tila, näyttelyinteriööri kuva. Näyttelyinteriööri saadaan aikaan liittämällä yhteen hyväkuntoisia ja edustavia esineitä, joita ei sido yhteinen konteksti tai provenienssi, mutta ne ovat museon aktiivisen säilyttämisen (Sjöberg-Pietarinen 2004, 8) ja hoidon kohteena. Henkilömuseo on elämän taakseen jättämä kokonaisuus, joka sisältää esineitä omilla paikoillaan. Myös kaapeissa, lattioilla, hyllynreunoilla tai portaiden alla on sinne päätynyttä tavaraa. Osa esineistä on käyttämättömiä, osa lähes loppuun kuluneita tai peräti roskaa. Museoesineisiin kiteytyvät merkitykset syntyvät niiden kontekstista. Kokoelmaan liitetty tuoli on eri asia kuin tietty tuoli alkuperäisellä paikallaan. Leena Sammallahti on osuvasti kuvannut asuininteriöörien hajottamista esinetyyppien mukaisiin ryhmiin museaaliseksi skitsofreniaksi (Sammallahti 1985, ). Pyölniitun museo on tulos passiivisesta säilymisestä (Sjöberg-Pietarinen 2004, 8). Pajapelto oli vuosia kohtaloaan odottava autiotila, vaikka päätös museoinnista olikin tehty. Kun asuinrakennusta 1980-luvun alkupuolella alettiin inventoida ja kunnostaa, paikan elinkaari kehittyi nousujohtoiseksi mutta vielä katkelmalliseksi. Aineellisen interiöörin säilyttäminen on keskeistä, mutta yhtä merkittävää on sen ymmärrettävyys. Museoesineet ovat jatkuvan tulkinnan kohteena, ja käsitteellisellä tasolla läsnä sekä men- 80

81 neessä että nykyhetkessä (Sajama 2000, 75 81). Aineellinen ja aineeton liukuvat toistensa liepeillä eikä niitä voi erottaa. Museologisen esinetutkimuksen piirissä olennainen kysymys on se, mitä esine voi kertoa. Ilman kontekstia oleva objekti on mykkä (ks. esim. Lehtinen 2005, 195, 209; Kinanen 2007, 174). Pyölniitun museo ja sen kokoelma saa äänensä teksteistä, August Pyölniitun henkisen työn kautta. Museon tekemä tulkinta menneestä pohjautuu kokoelman erilaisten osien ristiinlukemiseen ja sitä kautta kasvavaan tietoon niiden sisällöstä (Lehto-Vahtera 2015, ) Henkilömuiston avaaminen vaatii aikaa sille, että kokoelmissa olevaa aineistoa tutkitaan monialaisesti: Kirjat ovat myös esineitä, päiväkirjan sivut ovat paperia, mustetta ja tahroja, poisheitetty jätepaperi voi sisältää muistiinpanoja, päiväkirjassa mainitut nimet voivat auttaa selvittämään syitä ratkaiseville elämänvalinnoille. (Lehto-Vahtera 2004, ; ks. myös Savolainen 2013, ) Pyölniittujen kodissa on satoja esineitä, joiden kaltaisia tai täsmälleen vastaavia on muissa museokokoelmissa, käytössä ja kirpputoreilla. Museorakennus on lajinsa tyypillinen lounaissuomalainen paritupa 12. Näiden objektien tarkastelu suhteessa muihin vastaaviin voisi sekin olla tutkimuskysymyksenä kiinnostava, mutta ensisijainen museologinen näkökulma henkilömuseokontekstissa alkuperäisellä paikallaan on hedelmällisempi. (Sammallahti 1987, ; van Mensch 1997, Book 4, 3; van Mensch 1997, Book 12,1.) Museoesineissä on voimaa, niiden aura on korvaamaton. Ihminen myös tuntee esineet ja tietää osaavansa ottaa ne haltuunsa. (Rönkkö 2007, 274; Lehtinen 2005, ; Vesterinen 2001, 18.) Miten ajatella museota, miten tutkia museota? Merkitysanalyysimenetelmä (Häyhä & Jantunen & Paaskoski 2015) on yksi tapa syventyä kulttuuriperintökohteen saamaan arvostukseen ja arvostusten muuttumiseen. Esineiden merkitys suhteessa toisiin esineisiin, rakennukseen ja asukkaisiin on henkilömuseotutkimuksen keskeinen tavoite. Myös museorakennuksen suhde maisemaan on tärkeä osa kokonaisuutta. Kaikki perheen jäämistöstä syntyneet kokoelmat esineet, asiakirjat ja tallenteet täydentävät kontekstitiedoillaan toisiaan. Osa esineistä ja asiakirjoista on tuhoutunut, kadonnut tai poistettu. Tästä huolimatta eheys, joka syntyy aitojen objektien suhteesta alkuperäisellä paikallaan seisovaan rakennukseen, saa aikaan vahvoja merkityksiä. Niiden välittymistä ei lannista edes talousrakennusten hävittämisen tuottama tyhjyys. Pyölniitun museo on sekä konkreettisten että abstraktien merkitysten verkosto. Henkilömuiston ja -museon äärellä paikka ja tapahtumat luovat vahvoja merkityksiä yksittäisiin objekteihin. Merkitykset kiinnittyvät myös ajankulkuun ennen ja jälkeen museon perustamisen. Sitä kautta päästään ruotimaan sitä, miksi juuri tämä kohde on museoitu ja miten museon syntyyn tarvittavat ainekset on kerätty. August Pyölniitun henkilöhistoriallinen museo kulttuuriperintökohteena kokoelmineen ja August Pyölniitun henkilömuiston elämä lomittuvat toisiinsa, mutta ovat erillisiä arvonmäärityskohteita. Pyölniitun museon kohdalla muistitiedon ja kokoelmatiedon yhdistäminen arkistoista löytyneisiin tallenteisiin on ollut hedelmällinen tapa tutkia. Myös lyhyet täydentävät tiedon langanpätkät, jotka ovat löytyneet Pyölniitun tunteneiden henkilöiden kautta tai hänen yhteiskunnallisen aktiivisuutensa seurauksena, ovat kiinnostavia. Kansanvalistusseuran kirjeopiston arkisto kertoo torpparin pojan itseopiskelusta, Paimion osuuspankin historia näyttäytyy uudessa valossa, kun muistaa, että ensimmäiset asiakkaat otettiin vastaan Pajapellon tuvassa. 81

82 August Pyölniitun museo. Kuva: August Pyölniitun museo. Sulho Lehtonen. 82

83 Tekstiviitteet: 1 Henkilömuseoilla tarkoitan henkilöhistorian kerrontaan keskittyviä museoita, joista käytetään usein myös nimitystä kotimuseo. Tähän museotyyppiin kuuluvat kansallisesti tunnettujen henkilöiden (suurimmaksi osaksi miehiä) muistolle perustetut henkilömuseot, paikallisesti tunnettujen henkilöiden museot ja taiteilijoiden ateljeemuseot. Oma ryhmänsä ovat erilaiset muistohuoneet ja nimikkomuseot. 2 Torppa oli perustettu Junnin tilan Kurjen böle äng = Kurjen pyölin niittu -nimellä isojakokarttaan merkitylle maapalalle. Torppa sai nimen Pyölniittu, jonka Isä Otto Kustaanpoika ja äiti Johanna Lindman ottivat sukunimekseen. Lehto-Vahtera 2011a, Pyölniitun museon kokoelma muodostuu seuraavista osakokoelmista: museorakennuksessa oleva kokonaan luetteloitu esinekokoelma, jossa objekteja 1800-luvulta vuoteen 1974; esinekokoelman rinnalle luetteloitu museon arkistokokoelma, johon kuuluvat muun muassa tuhannet aikakaus- ja sanomalehdet; kokonaisuudessaan inventoitu, osittain luetteloimaton August Pyölniitun kirjakokoelma; valokuvakokoelma; lisäkokoelma, johon kuuluu vuosina välillä vastaanotetut yksittäiset pienimuotoiset lahjoitukset. Niitä ovat Paimion kunnalliskodista saatu August Pyölniitun viimeisten vuosien jäämistö, Kansanvalistusseuran kirjeopiston ja Pyölniittujen kasvattipojan perheen lahjoitus; August Pyölniitun kirjallisen työn tuloksena syntynyt käsikirjoituskokoelma ( liuskaa), järjestetty (PKA/APA); August Pyölniitun yhdistystoiminnan seurauksena syntynyt asiakirjakokoelma, inventoitu, mutta järjestämättä (PKA); museon alkuperäisiä esineitä korvaavat esineet. Näkymättömäksi muuttuneeseen kokoelmaan kuuluu museossa tuhoutunut tai siitä poistettu esineistö; Lehto-Vahtera 2011, Vuosien varrella olen alkanut käyttää museosta nimitystä Pyölniittu, jossa ollessani olen Pyölniitussa. Nimitystä käyttävät myös museon naapurit. Perheen torppa Kurjenkylässä oli saman niminen. Lehto-Vahtera 2011a, Pajapellon tilan historia alkoi vuonna 1908, jolloin isä Otto Pyölniittu halusi itsenäistyä torpparista pientilalliseksi ja hankki Pajapellon lohkotilan. Perheen jäsenet: isä, kolme aikuista lasta ja kasvattipoika ja eläimet muuttivat uuteen kotiin vuosina Lehto-Vahtera 2011a, Käsikirjoituskokoelman ja kaiken muun ulkorakennuksista ja osin asuinrakennuksesta pois viedyn aineiston kohtaloa on mahdotonta jäljittää, koska mitään dokumentteja ei ole. Haastatteluillakaan tähän asiaan ei ole löytynyt vastausta. 7 Paimion kaupunki/keskusarkisto. Turun maakuntamuseon kirje Paimion kunnalle ; K[uije] N[yholm] 1980; Paimion kaupunki, kulttuuripalvelut. August Pyölniitun museon esinepääkirja, valokuvaluettelo, museon arkistopääkirja. 8 Sisustuksen nykyinen muoto on tulos inventointiluetteloiden, valokuvien, Pyölniittujen elinaikana tehdyn kaitafilmin ja haastattelutietojen tulkinnasta. 9 Lehto-Vahtera 2005, 12; August Pyölniitun päiväkirja Imönöp väapo = Elämän työni, se sisältää noin tuhat sivua kuudella vuosikymmenellä kirjoitettua päiväkirjaa. PKA/APA. He. Filosofiset sarjat. Imönöp väapo; Pyölniittu käytti päiväkirjansa otsikoinnissa yksinkertaista salakirjoitusta, jossa jokainen vokaali tai konsonantti muunnetaan sitä aakkosissa edeltäväksi vokaaliksi tai konsonantiksi. 10 Käsikirjoituskokoelma on järjestetty ja se on osa Paimion kotiseutuarkistoa. Pyölniitun kirjoituksia on julkaistu kirjoissa Lehto-Vahtera (toim.) 2004: Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia ja Lehto-Vahtera (toim.) 2011: Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta Monet henkilömuseot ovat täydellisesti jälkikäteen rakennettuja interiöörejä. 12 Navetta, makasiini ja vilja-aitta purettiin vuonna 1983 vastoin Turun maakuntamuseon lausuntoa Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat

84 Museon ytimessä Pienen henkilömuseon, jonka asukkaat eivät ole maankuuluja, on olennaista pohtia tapoja säilyttää perintöä. On tärkeää etsiä olennaisin, jonka varassa kulttuuriperintö lepää. Pyölniitun museon ydin on kolmiosainen. Tärkein on August Pyölniitun henkinen työ: käsikirjoituskokoelma (PKA/APA) ja kirjasto. Museo on syntynyt nimenomaan August Pyölniitun saaman arvostuksen myötä. Hänen henkinen perintönsä on mitä materiaalisin useita hyllymetrejä asiakirjoja ja samalla keskeisin osa aineetonta kulttuuriperintöä, jonka äärellä museo on. Pyölniitulla oli tapana pohtia henkisen työnsä merkitystä ja kohtaloa päiväkirjalleen. Hän pelkäsi sekä käsikirjoitustensa materiaalista tuhoutumista, niiden joutumista jätepaperikeräykseen, että sisällöllistä häviämistä, jolloin kukaan ei koskaan perehtyisi hänen elämäntyöhönsä. Eräänlainen paradoksi on, että Pyölniittu oli seuraa kaihtava mies, joka ei turhia puhunut, mutta joka kirjoitti niin, ettei hiljene enää koskaan. Toinen osa museon ytimestä on edellä mainitun aineiston saavutettavuus. Ainoastaan järjestetty käsikirjoituskokoelma, olennaisimpana päiväkirja, voi tuoda esiin Pyölniitun maailmankuvan ja kappaleen torppari-/pienviljelijäperheen elämästä 1800-luvun lopulta vuoteen Kolmantena museon ytimessä on museorakennus. Koti(museo) on kehys aineelliselle ja aineettomalle perinnölle ja avoinna yleisölle. Museota ympäröivän ja sitä kannattelevan yhteisön muodostavat naapurit, kyläläiset, paimiolaiset, Ida Pyölniitun pyhäkoulun oppilaat, August Pyölniitun tavanneet henkilöt ja kaikki museon kävijät. Museon välittämä kertomus on muuttuva. Sen kantaman henkilömuiston tulkintaan ovat tähän mennessä osallistuneet Pyölniittujen aikalaiset. Museo tarjoaa paikan muistella, kerätä yhteen tietoa ja viedä sitä eteenpäin. Tämä vaihe on jäämässä taakse ja museon vastuu kerronnasta, kulttuuriperinnön vaalimisesta kasvaa. Museotyön perusasiat: pala palalta etenevä tutkimus, perinnön vaaliminen ja siihen kuuluva järjestelmällisyys tuo jatkuvuutta, joka pitää museon kiinnostavana ja ymmärrettävänä. Museon taustalla olevan arvopohjan perusteleminen yhä uudelleen on keskeinen osa kulttuuriperintöprosessia. August, Ida ja Olga Pyölniitun koti irtaimistoineen toimii museoksi muutettuna alkuperäisellä paikallaan. Se on yksilöllinen ja henkilökohtainen museokohde. Pyölniittujen merkitys omassa kodissaan on mittaamaton. He eivät ole vain nimiä kirkonkirjoissa. Silti on hyväksyttävä, ettei täysin ehjää museokokoelmaa tai museoitua kotia voi saavuttaa. Menneisyyden todellisuus lipuu pois, ja meillä on vain tapoja tulkita ja muistaa. Lyhenteet: Paimion kotiseutuarkisto (PKA) August Pyölniitun arkisto (APA) Arkistolähteet: K[uije] N[yholm] , Paimio, Pyölniittu. [Museon inventointiluettelo, kirjaluettelo.] Lehto-Vahtera, Johanna August Pyölniitun museon päiväkirja. Paimion kaupunki, kulttuuripalvelut. August Pyölniitun museon esinepääkirja, valokuvaluettelo, museon arkistopääkirja. Paimion kaupunki / kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen ja teknisen lautakunnan pöytäkirjat Paimion kaupunki / keskusarkisto. Turun maakuntamuseon kirje Paimion kunnalle Paimion kaupunki / Paimion kotiseutuarkisto / August Pyölniitun arkisto. Naapureiden ja kyläläisten haastattelut. Kirjoittajan hallussa. Kirjallisuus: Kinanen, Pauliina 2007: Museologiset objektit. Julkaisussa: Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen, Jyväskylä. 84

85 Lehtinen, Ildikó 2005: Akseli Gallén-Kallelan Unkarin-tuomiset. Museoesineiden jälkikoodauksesta. Julkaisussa: Museon muisti. Ritva Wäreen juhlakirja, Taidehistoriallisia tutkimuksia 31. Taidehistorian seura. Helsinki. Lehto-Vahtera, Johanna 2002: Pienviljelijän tunteet. Elämäntarina 2/2002, 3 7. Lehto-Vahtera, Johanna (toim.) 2004a: Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia. Mynämäki. Lehto-Vahtera, Johanna 2004b: Miksi museo on merkittävä? Julkaisussa: Lehto-Vahtera, Johanna 2004 (toim.) Järkevä toivo. Kokoelma August Pyölniitun ajatuksia, Mynämäki. Lehto-Vahtera, Johanna 2005: Reissu kodissa. Elämäntarina 2/2005, Raahe. Lehto-Vahtera, Johanna 2011a: Kurjenpyölin niittu. Perheen ja sukunimen historiaa. Julkaisussa: Lehto-Vahtera (toim.) Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta , Saarijärvi. Lehto-Vahtera, Johanna 2011b: Torpparin poika August Pyölniittu kirjoittajana. Julkaisussa: Lehto-Vahtera (toim.). Näkyviin tuleminen. August Pyölniitun kirjoituksia vuosilta Saarijärvi. Lehto-Vahtera, Johanna 2013b: Järkeilyn mestari. Kunnallislehti. Lehto-Vahtera, Johanna 2014: Torpparin pojasta tuli Paimion viisas. Julkaisussa: Vistalt ja muhalt. Kuvia ja kertomuksia Paimiosta. Toim. Satu Rantala. Paimion Perinneyhdistys ry, Kaarina. Paappa, Pentti 1990: Pienviljelijä totuuden etsijänä. Puhe muistolaatan paljastustilaisuudessa Julkaisussa: Paimio-Seuran vuosikirja V 1990, Turku. Rönkkö, Marja-Liisa 2007: Museo mediana. Julkaisussa: Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen, Suomen museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä. Sammallahti, Leena 1985: Esinetutkimuksen ongelmia. Julkaisussa: Teoriaa, aihepiirejä ja näkökulmia kansatieteellisessä tutkimuksessa. Toim. Pennanen et al. Ethnos-julkaisu 1. Lappeenranta. Sajama, Seppo 2000: Identiteetin ajallisuus. Julkaisussa: Aika. Toim. Sami Pihlström & Arto Siitonen & Risto Vilkko, Helsinki. Savolainen, Panu 2013: Haarautuvien polkujen puutarha. Historia ja arkeologia menneisyyttä määrittämässä. Historiallinen aikakauskirja 4/2013, Sjöberg-Pietarinen, Solveig 2004: Museer ger mening. Friluftmuseerna Klosterbacken och Amuri som representation. Åbo Akademi. Åbo. Tuominen, Jukka 1990: Paimion vanha viisas. Puhe muistolaatan paljastustilaisuudessa Julkaisussa: Paimio-Seuran vuosikirja V 1990, Turku. Vesterinen, Ilmari 2001: Esinepeli. Julkaisussa: Pandoran lipas. Virvatulia esineiden maailmasta. Toim. Ilmari Vesterinen & Bo Lönnqvist, Tietolipas 179. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Internet-lähteet: August Pyölniitun museon verkkosivut. Luettu Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena. Merkitysanalyysimenetelmä Luettu Lehto-Vahtera, Johanna 2015: Henkilömuseo on merkitysten koti. Julkaisussa: Häyhä, Heikki & Jantunen, Sari & Paaskoski, Leena. Merkitysanalyysimenetelmä. Luettu van Mensch, Peter. Toward a methodology of museology. University of Zagreb Luettu Painamattomat lähteet: Lehto-Vahtera, Johanna Arkistoluettelo ja johdanto-osuus. August Pyölniitun arkisto. Paimion kunta. Lehto-Vahtera, Johanna 2013a: Kokoelmien avaimet. Kysymyksiä hankesuunnittelun tueksi. Alustuspaperi TAKO-verkosto/Pooli 6. Vilppo, Marja-Liisa & Haataja, Raija Paimion kunnan museo- ja kotiseutusuunnitelma. Paimion kunta. 85

86 Keuruun Talkooteatterin näytelmässä syksyllä 2014 Herpmanin pojat esiintyivät alkuperäisillä ruotsinkielisillä nimillään Gustaf, Gabriel ja Johan (vas. Henri Hannunen, Jesse Pirttimaa ja Pasi Äikäs). Kuva: Jorma Soini. 86

87 SANKARIMAINE EI KATOA KOSKAAN HERPMANIN POIKIEN TARINA Hanne Rokkonen FM, Keuruun museon amanuenssi on syntynyt Lieksassa ja asuu Keuruulla sankareiden mailla. Vuosina 2013 ja 2014 muisteltiin eri Tie sankaruuteen puolilla Suomea 300 vuoden takaisia isonvihan tapahtumia. Tämä vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan miehitysaika kylvi tuhoa vuosina Keski-Suomessa Keuruulla isostavihasta ei puhuta ilman, että Herpmanin pojat ovat läsnä. Kirkkoherra Yrjö Herpmanin kolme ylioppilaspoikaa, Gabriel, Juhana ja Kustaa, ryhtyivät sisseinä vastustamaan miehittäjiä ja kuolivat taistelussa loppuvuonna Veljesten vaiheet eivät unohtuneet keuruulaisilta satojen vuosien aikana, vaan sankarimaine ja tarina ovat eläneet suullisessa perinteessä siirtyen sukupolvelta toiselle. Herpmanin pojat on haluttu nähdä erityisesti kotiseudun puolustajina, rohkeina sankareina ja isänmaallisen nuoren miehen esikuvina. Tarina valjastettiin kantamaan tätä toivetta. 87 Venäläiset valtasivat Etelä-Suomen kesällä Ne jotka pystyivät, pakenivat Ruotsiin. Turun akatemian toiminta lakkasi vuosiksi. Niinpä myös Gabriel, Juhana ja Kustaa Herpman jättivät opinahjonsa ja lähtivät kohti syrjäistä kotiseutuaan. Joulukuussa 1713 venäläispartio valloitti Keuruun pappilan. Pian seudulle saapui Suomen armeijan rippeitä keräilevä kapteeni Salomon Enberg, jonka johdolla keuruulaiset nousivat kapinaan ja valtasivat pappilan takaisin. Myös Herpmanin pojat lienevät olleet karkottamassa venäläisiä Keuruulta. Keuruun läpi kulki ratsupolku Pohjanmaalta kohti nykyistä Jyväskylää. Poikien suurin sissityö oli kahden vesistön keskellä olevan Ketveleen kannaksen katkaisu kesällä 1714 ja venä-

88 Ulla Tulonen, Herpmanin pojat, 2014, kuvansiirto, 23 x 31 cm. Käytetty Pirre Vaijärven kuvitusta Asko Martinheimon teokseen Kolme sissiä ja kuvaa Herpmanin poikien omakätisistä nimikirjoituksista. Keuruun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Keuruun museon kokoelmat. läisten etenemisen pysäyttäminen. Puolustukset kestivät aikansa, mutta vihollisen tuloa ei voitu estää. Pojat jatkoivat korpien kätköistä kahakoimistaan miehittäjien kanssa. Vuonna 1715 venäläiset määräsivät veljesten kiinniottajalle löytöpalkkion, sillä nämä olivat röyhkeästi ryöstäneet arvokkaan plootulastin Längelmäellä. Herpmanin pojat tunsivat seudun laajat salomaat, eikä vihollinen nähnyt heistä vilaustakaan. Aikaisin aamulla venäläiset saapuivat yllättäen Ampialan taloon, jossa kirkkoherra Herpmanin perhe vietti joulua ja hääjuhlaa. Gabriel ja Juhana saivat surmansa taistelussa. Kustaa jäi vangiksi ja kuoli myöhemmin vankeudessa. Sankareita aina kaivataan Herpmanin poikien teoilla ei ollut merkitystä vuonna 1721 päättyneen suuren Pohjan sodan kokonaiskuvan kannalta. On arveltu, että heidän sissityönsä johti venäläisten kostotoimiin Keuruulla. Yleisesti isonvihan aikana sissijoukot olivat lähes yhtä vihattuja kuin pakkoveroja ja sotasaalista keräävät venäläiset (esim. Vilkuna , 93). Poikien tarina olisi voinut kehittyä sankaruutta kyseenalaistavaan suuntaan, jossa yltiöpäisen seikkailunhalun maksajina olivat tavalliset keuruulaiset. Sankaruutta korostavat tarinat tuovat esille merkityksen, joka miehittäjän ylivallan vastustamisella oli. Kertomusperinteessä on myös muita tarinoita isonvihan ajalta, mutta erityisesti Herpmanin pojat ovat olleet kertojien ja kuulijoiden suosiossa. Jo aikalaiset halusivat muistaa kolmen sissin tarinan. Veljesten kuolintapa taistelussa on merkitty isonvihan jälkeen tarkasti Satakuntalaisen osakunnan matrikkeliin. Lisäksi Keuruun seurakunnan rippikirjaan on tehty jälkikäteen lisäys, jossa pojat on mainittu pappilan väeksi ja merkitty kuolleiksi. Vuonna 1753 Keuruun kirkkoherra Abraham Indrenius kirjoitti Herpmanin pojista kuvauksessaan Keuruun pitäjästä. Siinä mainittiin kaikki merkittävät seudun tapahtumat. Edellisen poika Antero Indrenius kertoi veljeksistä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo -sanomalehdessä vuonna 1776 käsitellessään Keuruun nykyistä ja muinaista tilaa.

89 Kolmen sissin rooli sankareina laajeni 1800-luvulla valtakunnalliseksi luvulla tarinan kuuli Keuruulle tullut perinteenkerääjä H. A. Reinholm. Hänen kirjoittamansa tutkielma aiheesta julkaistiin Historiallisessa aikakauskirjassa. Reinholmin kautta tarina tavoitti muun muassa Topeliuksen, jonka maakuntatarinoissa se on mukana. Kielitieteilijä E. N. Setälä vieraili 1881 Keuruulla ja tuli keränneeksi lauseopin näytteissä eri versioita sankaritarinasta. Keuruulainen murteettomaksi mainittu suomen kieli houkutteli 1860-luvulta alkaen seudulle ruotsinkielistä nuorisoa oppimaan suomea. Herpmanin poikien tarina löysi uusia kuulijoita. Vuonna 1887 ilmestyikin ensimmäinen poikien sankarimaineen innoittama romaani Härkmanin pojat, kirjoittajaan Betty Elfving nimimerkillä Aura. Veljekset joutuivat jälleen vastakkain venäläisten kanssa, kun keuruulaisen kansankirjailija Karion eli Kaarlo Karikon kansanperinteeseen perustuva teos Urhot. Historiallinen novelli Ison Wihan ajoilta joutui vuonna 1889 sensuurin hampaisiin venäläisvastaisena ja kiellettiin (Hyvämäki 1960). Toinen Herpmanin poikien mytologisoinnin kultakausi asettuu itsenäisen Suomen rakennusaikaan ja 1930-luvuille, jolloin heistä luotiin esimerkkejä antaumuksellisesta isänmaallisuudesta. Einari Vuorela ja Heikki Asunta kirjoittivat isänmaallisuuden nosteessa runoja keuruulaisista sisseistä. Urho Karhumäen näytelmä Herpmanin pojat keräsi katsojia. Joel Lehtolainen vietti Keuruulla kesiä lukujen vaihteessa. Hän kirjoitti Herpmanin pojista useita runoja, joista lukija aistii kohti sotaa suuntaavan Euroopan ilmapiirin (Tarkka 2012, 353). Sukujuuriltaan keuruulainen varatuomari ja kotiseutuhistorioitsija E. A. Aaltio kirjoitti vuonna 1928 historiallisiin lähteisiin ja kansanperinteeseen perustuvan teoksen Herpmanin pojat. Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana. Aaltion aloitteesta veljekset nostettiin virallisesti sankareiksi, kun heidän kunniakseen valmistui urheiluseura Keuruun Kisailijoiden toteuttamana ja liikemies Isak Julinin rahoittamana kaksi muistomerkkiä. Ketveleen kannaksen muistomerkki valmistui Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhlallisuuksien vanavedessä vuonna 1928 ja Ampialan muistomerkki vuonna Muistomerkkien paljastustilaisuudet olivat ajan hengen mukaan suuria isänmaallisia kansanjuhlia. Tarinoita sankarin mitalla Kokonaiskuva Herpmanin pojista muodostuu suullisen perinteen säilyttämän tiedon pohjalta. Kertomus Ketveleen kannaksen haudan kaivamisesta sisältää poikien ainutlaatuisuutta korostavia aineksia. Väkivahvojen poikien kerrottiin Herpmanin poikien hengessä kirjoitettu vaeltajaa velvoittava Ketveleen kankaan muistomerkin tunnuslause on Isak Julinin käsialaa. Kuva: Katri Tolonen, Keuruun museon kokoelmat. 89

90 Joka unia uskoo, se tuulia takaa ajaa, eikä välittänyt pahoista enteistä. Ampialan hääväki säikähti ja siirtyi nukkumaan saunaan Herpmanin poikien jäädessä taloon. Sieltä venäläiset yllättivät heidät. Kuka ilmiantoi Herpmanin pojat? Keuruun sissien rohkeus ja voimat ovat innoittaneet myös urheiluväkeä. Keuruun Kisailijat järjestivät Herpmanin poikain juhlakisat jälleen isonvihan juhlavuonna Kuva: Keuruun kisailijat, Keuruun museon kokoelmat. kaivaneen keuruulaisten miesten avustamana haudan yhdessä kesäyössä. Sankarien voimia kuvattaessa on kerrottu, että he heittelivät taistelussa ammusten loputtua kiviä ja juurakoita vihollisten päälle ja huitoivat rekeä aseenaan käyttäen heitä pois vallituksilta. Kertomusperinteen kuljettamat yksityiskohdat kasvattavat poikien sankarin mittaa. Kerrotaan, että pisin veljeksistä oli 7 jalkaa, eli 210 cm pitkä. He pystyivät paljain käsin suoristamaan hevosenkengän ja vetämään pikkusormella soutuveneen rannalle. Tarina kertoo, että haudankaivaja löysi Keuruun vanhan kirkon hautausmaasta niin pitkän sääriluun, että se ylsi tavallista miestä puolireiteen. Säilynyt arkun pohjalauta oli niin pitkä, että tavallisen miehen pää ylsi vain paikalle, jossa vainajan hartiat olivat olleet. Kertomusperinne keskittyi myös poikien sankarikuolemaan. Kiinnostavina koettiin enteet, jotka olivat viitanneet sankareiden tulevaan tuhoon. Poikien sissitoveri, Keuruun lukkari Nikolaus Lätt oli nähnyt ennen venäläisten tuloa pahaenteisen unen, josta kuultuaan kirjanoppinut Gabriel lausuu raamatulliset säkeet: Herpmanin poikien viimeisiin vaiheisiin liittyy tahallisesti häivytettyjä juonteita. Vielä vuonna 2014 tarinan tunteville oli selvää, että venäläisillä oli apunaan turkulainen noita Kuuliais-Tapani. Hänen kerrotaan myös ampuneen Gabrielin surmanneen hopealuodin. Tavalliset ammukset eivät onnistuneet tehtävässään, vaan Gabrielin surmaamiseen tarvittiin taikakeino, hopeinen ammus tai nappi. Toisen suuren tarinan mukaan Kaarle XII sai surmansa Norjassa 1718 oman asetakkinsa hopeanapista. Kun tarinan versioita seuraa taaksepäin kohti poikien omaa aikaa, Kuuliais-Tapanin rooli murenee. Reinholm mainitsee tekstissään, että ilmiantaja Kuuliaisen Tapani oli ehkä torpparin poika. Setälän keräämässä murrenäytteessä noitamies oli Turun puolelta. Abraham Indrenius kertoo, että yksi veljeksistä ilmiantoi muut ja jäi vangiksi toisten saadessa surmansa taistelussa. Tarinankertojille omien joukosta tullut petturi ei tietenkään ole ollut mieleinen, eikä varsinkaan ajatus siitä, että petturi olisi ollut joku veljeksistä. Kuuliais-Tapanin hahmo sopii hyvin vastavoimaksi veljesten hyville pyrkimyksille. Hänestä oli vuosisatojen aikana muotoutunut Herpmanin poikien kirkkaan sankaruuden synkkä vastavoima ja syyllinen sille, että venäläiset löysivät voittamattomat veljekset. Sankarimaine ei koskaan katoa Herpmanin poikien tarina ei haalistu nykyajassakaan. Viimeksi vuonna 1996 etsittiin Keuruun vanhan kirkon edustalta Lapinsalmesta 90

91 suuren mediahuomion seuratessa Herpmanin poikien venäläisiltä piilottamaa kirkonkelloa. Sitä ei löytynyt ja tarina elää yhä. Sankaritarina saa uusia ilmenemismuotoja ja se tavoittaa aina uusia sukupolvia vuosisadalta toiselle. Eine Joutsijoki kirjoitti ja Keuruun Talkooteatteri esitti syksyllä 2014 näytelmän Musta syksy papin poikien isoviha, jossa sankaritarinan rinnalla kulkee kertomus tavallisten ihmisten kokemasta miehitysajasta. Keuruun museon kesän 2014 Herpmanin pojat isoviha Keuruulla -näyttelyn kävijät heräsivät pohtimaan, oppiiko ihmiskunta sodistaan mitään. Paikallisesti Herpmanin pojat liittävät Keuruun osaksi suurta historiallista tarinaa ja korostavat paikallista identiteettiä. Sankareiden maaperällä kaikki keuruulaiset saavat osansa sankarimaineesta. Ei liene ollut veljesten maineelle haitaksi, että vainolainen säilyi vuosisadalta toiselle samana. Herpmanin pojat ovat aina valmiina tulemaan paikkakunnan kaapin päälle, kun maailmanpoliittinen tilanne niin vaatii. Keuruun sissien tarina tuo esille aineettoman, suullisen kulttuuriperinnön voiman kuljettaa merkityksiä vuosisatojen ajan. Herpmanin poikien ympärille on punoutunut hämmästyttävä kudelma sukupolvelta toiselle jatkuvaa, päättymätöntä seikkailua ja kertomusta kotiseuturakkaudesta. Vaikka veljekset eivät vaikuttaneet sodan kulkuun, heidän esimerkkinsä näyttää, että ihmisen teolla toden totta on merkitystä. Teot tänään voivat olla elävää kulttuuriperintöä vielä vuosisatojen päästä. Arkistolähteet Jyväskylän maakunta-arkisto, Jyväskylä, Keuruun seurakunnan arkisto, rippikirja Kirjallisuus: Aaltio; E. A. 1928: Herpmanin pojat. Keuruun sissipäälliköt isonvihan aikana. Jyväskylä: K.J. Gummerus osakeyhtiö. Aura 1926 (1887): Härkmanin pojat. Historiallinen novelli isonvihan ajoilta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö. Asunta, Heikki 1932: Metalliseppele. Helsinki: Otava. Hyvämäki; Lauri 1960: Urhot. Eräs kirjatakavarikko. Teoksessa: Ennen routaa. Esseitä ja tutkielmia 1880-luvusta, s Helsinki: Otava. Indrenius, Abraham 1953: Kuvaus Keuruun pitäjästä. Käsikirjoitus vuodelta Suom. Aulis Oja. Keuruu: Keuruun seurakunta. Indrenius, Antero 1928: Kertomus Keuruun pitäjästä vuodelta Suom. E. A. Aaltio. Jyväskylä. Karhumäki, Urho 1931: Herpmanin pojat. Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä ison-vihan ajalta Suomesta. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö. Kario 1888: Urhot. Historiallinen novelli Ison Wihan ajoilta. Tampere: Hj. Hagelberg. Lehtonen; Joel 1964: Keuruulainen Impromptu. Jälkeenjääneitä runoja. Helsinki: Otava. Martinheimo, Asko 1980: Kolme sissiä. Helsinki: Kirjayhtymä. Raekallio-Teppo, Vuokko 1939: Herpmanin pojat kirjallisuudessamme. Teoksessa Keski-Suomi 3, s Keski-Suomen museoyhdistys. Jyväskylä: Gummerus. Rainio, Jussi 1974: Einari Vuorela Keuruun Kisailijoiden hovirunoilijana. Keuruun Joulu, s Keuruu: Lions Club Keuruu. Reinholm, A. 1874: Härkmanin pojat Ison-vihan aikana. Teoksessa Historiallinen arkisto IV, s Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vilkuna, Kustaa H.J. 2005: Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Setälä, E. N. 1883: Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tarkka, Pekka 2012: Joel Lehtonen II, vuodet Helsinki: Otava. Topelius, Zachris 1998: Maakuntien Suomi I. Toimittanut Kai Linnilä teoksesta Finland framstäldt i teckningar, Helsinki: Tammi. Tuomi-Nikula, Jorma 1996: Vanhan kirkonkellon etsintä oli vuoden mediatapahtuma. Keuruun Joulu, s Keuruu: Lions Club Keuruu. Internet-lähteet: Keuruun museo. nayttelyt/verkkonayttelyt/230-herpmanin-pojat-isoviha-keuruulla. Luettu Keuruun Kisailijat ry. Luettu

92 Mukulamatinea-konsertti; Ottosten lapsiryhmien tanssiesityksiä ja perinteinen, Mauno Järvelän johtama Näppäriorkesteri satoine soittajineen, KFMF (Kaustisen kansamusiikkijuhlilla vuonna 2009). Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, kuvaaja Tommi Taipalus. 92

93 AINEETONTA JA AINUTKERTAISTA Kaustislaisen pelimannikulttuurin elävänä säilyminen Antti Huntus FM, kotoisin Kaustiselta. Työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan toimipisteessä erityisasiantuntijana. Huntus toimi Kansanmusiikki-instituutti ry:n puheenjohtajana vuosina Kaustinen on pelimannikulttuurinsa ansiosta maailmanmaineeseen noussut hieman yli 4000 asukkaan kunta Keski-Pohjanmaalla. Kaustisen pelimannitraditio sai ensimmäisenä suomalaisena aineettoman kulttuuriperinnön erityismaininnan Europa Nostran kulttuuriperintöpalkintokilpailussa Aineettoman kulttuuriperinnön ilmiöiden pohtiminen on johtanut ajatukseni evoluutioteoriaan. Kulttuuri-ilmiöiden taipumus mukautua eri aikakausien mukanaan tuomiin muutoksiin ja muotivirtauksiin tuo mieleen eliöiden kyvyn selviytyä muuttuvissa elinympäristöissä. Muuntautumiskyky on eliölajeille selviytymisen edellytys ja tiettyä samankaltaisuutta on havaittavissa myös kulttuuri-ilmiöiden puolella. Olen lapsesta saakka saanut henkilökohtaisesti todistaa kaustislaisen pelimannikulttuurin kykyä muuntua, uudistua ja luoda uusia sisältöjä omia perinteitään kunnioittaen. Kuitenkin vasta vuonna 2013, ryhdyttyäni toimittamaan Sibelius-Akatemian kunniatohtori Mauno Järvelän teosta hänen pelimanniperinteen pohjalta kehittämästään näppäripedagogiikasta, aloin ymmärtää aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämisen monimutkaista kokonaisuutta tiedostetun ja tiedostamattoman suojelutyön samanaikaista läsnäoloa. Jo tuhansia lapsia ja nuoria toimintansa piiriin houkutellut kaustislainen näppäriliike on osoitus 2000-luvulla elävästä pelimannikulttuurista, jossa tietyt peruselementit (muun muassa trad-sävelmät, mestari-kisälli -malli, yhteisöllisyys) ovat säilyneet soitinvalikoiman ja esiintymistilanteiden monipuolistumisesta ja musiikillisten raja-aitojen ajoittain tapahtuvasta ylittämisestä huolimatta. Kaustislaisen pelimanniperinteen elävänä säilyminen on monimutkainen, ainutlaatuinen ja historiallisesti tarkastellen pitkä pro- 93

94 sessi. Sen voi purkaa moneen eri osatekijään, joista seuraavassa tarkastelen kahta: vahvojen ja osaavien keskushahmojen vaikutusta sekä tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjen suojelutoimenpiteiden merkitystä. Pyrin säilyttämään tarkasteluni huomion paikallisessa pelimannikulttuurissa, vaikka Kaustisen tarinan kohdalla mukaan sekoittuu usein aineksia koko suomalaisen kansanmusiikin nousutarinasta. Lopuksi pohdin vielä pelimannimusiikin perusluonnetta muuntautumiskykyisenä taiteenlajina. Vahvat ja osaavat keskushahmot Kaustinen on pääasiallisesti tunnettu kansanmusiikkijuhlistaan sekä kansallisista instituutioistaan (tutkimusinstituutti, ammattiorkesteri ja soitinmuseo). Kaustislaisen pelimannikulttuurin historia on kuitenkin paikkakunnalla toimivien laitosten historiaa huomattavasti pidempi ja ulottuu yli 300 vuoden päähän (Järvelä 2014, 8 11). Soittajien ja pelimannimusiikin kehittymisen näkökulmasta sen varrelle mahtuu kolme selkeää keskushahmoa 1, kansansoittajaa, joiden vaikutus myös paikallisen pelimannikulttuurin säilymiseen on ollut erittäin merkittävä. Merkille pantavaa on, että jokaisen keskushahmon kultakaudelle on ollut leimallista pelimannimusiikkiin kohdistunut yhteiskunnallinen tilaus. Kaustisella syntynyt Kreeta Haapasalo ( ) eli Kantele-Kreeta oli 1800-luvun tunnetuin suomalainen talonpoikaisnainen ja samalla tunnetuin musiikin alan naistaiteilija (Laitinen 1990, 5). Tukholman ja Pietarin hoveissa saakka esiintynyt kanteleensoittaja vastasi aikansa säätyläisten kansallisromanttiseen kaipuuseen kohoten Zacharias Topeliuksen sanoin täydelliseksi kansanlauluksi (Laitinen 1990, 55). Kaustislaisille pelimanneille Kantele-Kreeta muodostui myyttiseksi sankarihahmoksi, jonka patsas pystytettiin suurin juhlallisuuksin pitäjän ainoaan puistoon 1950-luvun lopulla. Kreetan ja hänen aikalaistensa aktiivisen lauluharrastuksen ansiosta pitäjällä oli jo hyvin varhain erityinen maine musiikin kotona, kuten Borgå-Bladet kirjoitti (Laitinen 1990, 41). Suomalaisten kenties parhaiten tuntema pelimanni Konsta Jylhä ( ) puolestaan kohosi seuraavan vuosisadan puolivälissä valtakunnalliseksi symboliksi maaseudun rajulle rakennemuutokselle ja suomalaisen pelimannimusiikin herkälle estetiikalle. Jylhän syvä vaikutus suomalaiseen kulttuuri- ja sielunelämään tuli viimeksi julki Suomen Kulttuurirahaston teettämässä suuressa tutkimuksessa, jossa kysyttiin suomalaisten taiteilijoiden tunnettuutta ja vaikuttavuutta. Taiteilijoiden tuotantoa tuntevien joukossa Jylhä sijoittui edelleen kymmenen vaikuttavimman suomalaistaiteilijan joukkoon (Suomen Kulttuurirahasto 2013, 8). Kaustislaisille soittajille Konsta Jylhä merkitsi paitsi valtakunnallisen julkisuuden mukanaan tuomaa kiinnostuksen kohoamista paikallista pelimannimusiikkia kohtaan, myös arvokasta esimerkkiä siitä, että uutta musiikkia oli mahdollista myös säveltää lisää (Helistö 1997, 172). Yleisradion vuosina tekemät kantanauhoitukset Kaustisen Purppuripelimannien ohjelmistosta muodostuivat radion kansanmusiikkituotannon arvokkaimpiin kuuluvaksi osaksi (Helistö 1997, 53). Lukuisten radiosoittojen voi nähdä omalta osaltaan kohottaneen paikallisten omia perinnesävelmiä kohtaan kokemaa arvostusta. Nykykansanmusiikin ilmaantumisen merkittävimpiin kokoonpanoihin 2 kuulunut viulunsoittaja Mauno Järvelä (s.1949) on 2000-luvulle tultaessa saavuttanut jo kansainvälistäkin mainetta pelimanniperinnettä säilyttämään pyrkivän näppäripedagogiikan kehittäjänä. Nykyisin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian vierailijaprofessorina toimivan Järvelän ydinajatuksena on ollut tuoda pelimanniperinne 1 Suomalaisen kansanmusiikin keskushahmoja yhdistää eräs mielenkiintoinen seikka: kaikki ovat syntyneet Kaustisen Järvelän kylällä saman pienen kylätien varrella. 2 Yhtyeet olivat Kankaan pelimannit ja JPP. 94

95 Konsta Jylhä ( ). Hän sai mestaripelimannin arvon vuonna 1970 Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Samana vuonna arvon saivat myös Kustaa Järvinen, Otto Hotakainen ja Tuure Niskanen. Kuva: Kansanmusiikkiinstituutin arkisto, kuvaaja Leo Torppa. osaksi suomalaista musiikkikasvatusta sekä tarjota kaikille halukkaille mahdollisuus harrastaa musiikkia valikoivan ja lahjakkuuksiin keskittyvän koulutusjärjestelmän sijaan (Järvelä 2014, 4). Paikallisesti Järvelän aktiivinen toiminta on ennen kaikkea synnyttänyt uusia pelimannisukupolvia ja auttanut ylläpitämään säännöllistä soittamisen kulttuuria. Mauno Järvelän yhdessä kapellimestari Juha Kankaan kanssa tekemä paikallisten pelimannisävelmien nuotintaminen 1970-luvun alussa synnytti lisäksi arvokkaan sävelkirjaston, joka yhdessä mestaripelimannien soitosta saatujen nauhatallenteiden kanssa on tukenut pelimannikappaleiden säilymistä. 95 Keskushahmot Haapasalo, Jylhä ja Järvelä ovat pyrkineet edistämään sekä säilyttämään pelimannikulttuuria omista lähtökohdistaan käsin. Kaikkia yhdistää kuitenkin pelimannimusiikin vahva yhteiskunnallinen tilaus ja ajankohdan erityisluonne. Kansallisromantiikan aika halusi löytää äänen ja symbolisen hahmon suomalaiselle rahvaalle. Kurjistuva maaseutu tarvitsi 1970-luvulla oman keulakuvan osoittaakseen kulttuurista rikkauttaan. Katoava yhteisöllisyys ja ihmisten halu tasavertaiseen musiikin harrastamiseen kaipasi (ja kaipaa yhä) omaa puolestapuhujaansa. Tiedostetut ja tiedostamattomat suojelutoimenpiteet Vahvojen ja tunnustettujen kansansoittajien ohella kaustislaisen pelimannikulttuurin säilymistä ovat edistäneet myös monet yhteiskunnalliset ja paikalliset vaikuttajat. Heidän taustatukensa on korostunut etenkin kansanmusiikin kansallisten palvelulaitosten ja valtakunnallisen musiikkijuhlan perustamisen yhteydessä. Maakuntaneuvos Viljo S. Määttälä, kansanmusiikkijuhlien keskushahmo itsekin, mainitsee mm. professori Erkki Ala-Könnin, professori Matti Palon sekä akateemikko Kustaa Vilkunan panoksen olleen tässä kohden merkittävä (Määttälä 2005, 320). Taustavaikuttajien nimiluetteloa tärkeämpää on kuitenkin perustettujen laitosten toiminnan luonne pelimannikulttuurin säilymistä tukevana toimintana. Kansanmusiikki-instituutin, Suomen kansansoitinmuseon ja ammattiorkesteri Tallarin vaikutus heijastuu ennen kaikkea niiden toiminnan kautta, joka luonteeltaan vastaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen tavoitteita var-

96 mistaa ilmiöiden riittävä tallentaminen ja dokumentointi sekä luoda näihin liittyvää tutkimusta ja koulutusta. Suojelutoimenpide on hieman jälkiviisas käsite. Pelimannikulttuurin ja samalla koko suomalaisen kansanmusiikin aseman ja arvostuksen parantamiseksi ja 1970-luvulla tehdyt monet kansallisen tason toimet: mm. Suomen Pelimanniyhdistyksen perustaminen ja valtakunnallisten musiikkijuhlien käynnistyminen (1968), kansanmusiikkipolitiikan seminaarien järjestäminen Kaustisella ( ), Kansanmusiikki-instituutin ja Kansanmusiikin keskusliiton perustaminen (1974) jne. perusteltiin omassa ajassaan hieman eri tavalla. Kyse oli yhtäältä perinnepolitiikan muutoksesta kohti aktiivista kulttuuripolitiikkaa sekä toisaalta maaseutukulttuurin henkisestä ahdingosta, jossa kulttuurisen aktiivisuuden keskittyminen kasvukeskuksiin nostatti jopa hysteerisen tarpeen maaseutukulttuurin uudelle luomiskaudelle (Laitinen 1987, 9 29). Kokonaisuutena suomalaisen kansanmusiikin elpyminen ja suuri nousukausi muodostivat kuitenkin ainutkertaiset olosuhteet myös kaustislaisen pelimannikulttuurin säilymiselle yhteiskunnallisten muutosten aikakaudella olihan ilmiö kehityskulun keskipisteessä. Pelimannimusiikki itsessään oli lisäksi kansanmusiikkiliikkeen ensisijaisen kiinnostuksen kohteena sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana (Laitinen 1989, 15). Konkreettisesti kansanmusiikkijuhlat tarjosivat uuden kiintopisteen kyläläisten soittoharjoittelulle hiipuvan hääperinteen tilalle. Lasten ja nuorten mahdollisuus osallistua juhlille esiintyjinä piti yllä ja innosti laajaa uutta harrastajakuntaa. Vastaava kehitys oli monilla muilla paikkakunnilla korvautunut musiikkiopistojen valikoivalla ja harvoihin lahjakkuuksiin keskittyvällä musiikkikasvatuksella. Paikallisen pelimanniyhdistyksen ja Kansanmusiikki-instituutin nopeasti käynnistynyt pelimannisävelmien keräys- ja julkaisutoiminta paikkasi ja täydensi korvakuulolta tapahtuvan soittamisen kulttuurin heikentymistä. Juhlien järjestäjillä oli luonnollisesti myös mahdollisuus nostaa omaa paikallista pelimannimusiikkia yleisen huomion keskipisteeseen ja parhaimmille ohjelmapaikoille. Pelimannimusiikin kyky muuntua Perinne elää, kun luodaan uutta prof. Erkki Ala-Könni Useiden teknologiaan, uskomuksiin tai tiettyyn tarpeeseen sidottujen ilmiöiden kohtalona on hiipua ajan virrassa. Näin on käynyt monen talonpojan taitomaailmaan liittyvän puhteen osalta (mm. tervanpoltto, kuppaus, pettuleivän valmistaminen jne.). Elävän pelimanniperinteen keskellä kasvaminen on opettanut herkäksi tunnistamaan erot näiden ns. työnäytök- Näppärit ja Folkskandian pääkonsertti Valioareenalla Kaustisella Kyseessä on suuri Pohjoismainen lasten- ja nuorten yhteissoittotapahtuma. Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, kuvaaja Markus Virkkala. 96

97 vät kysymään, kuinka massiivisia toimenpiteitä aineettoman kulttuuriperinnön suojeleminen vaatii. Entä olisiko Kaustisen tarinaa mahdollista toistaa jonkin toisen uhanalaisen ilmiön kohdalla? Professori Erkki Ala-Könni kuuluttaa Soittosalissa päällään uusi perinneasu. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat Kuva: Kansanmusiikki-instituutin arkisto, kuvaaja Leo Torppa. sin ylläpidettyjen perinteiden ja arjessa edelleen elävän perinnekulttuurin välillä. Pelimannikulttuuri etuna on, että se on kansansoittajiensa (muun muassa Konsta Jylhä, Viljami Niittykoski) sekä määrittelyvaltaa pitävien (Erkki Ala-Könni) kautta sallinut varsinaisen sisältönsä pelimannimusiikin muuntua ja uudistua ajassa (Järvelä 2014, 25; Helistö 1997, 172; Laitinen 1989, 16). Myöskään nykykansanmusiikin ilmaantuminen perinnemusiikin rinnalle ei johtanut laajaan kapinaliikkeeseen, vaikkakin taidesuunta alkuvuosinaan saikin pelimannien taholta osakseen epäilyä ja arvostelua (Laitinen 1989, 15). Kansanmusiikkiliikkeen itsensä hyväksymä mutkaton ja perusteltu suhde menneeseen on luonut pelimannikulttuurin historiasta ehyen jatkumon aina itseoppineiden kansansoittajien hääsoitoista tämän päivän estradilavoilla esiintyviin pelimanniyhtyeisiin. Kaustislaisen pelimannimusiikin pitkä historia, vaikuttavat keskushahmot ja oikea-aikainen instituutioiden ilmaantuminen muodostavat yhdessä ainutkertaiset olosuhteet paikallisen pelimannikulttuurin säilymiselle. Ne herättä- Aineettoman kulttuuriperinnön näkökulmasta tarvitsemme asiantuntemusta myös siinä, milloin jonkin ilmiön voidaan katsoa hyväksyttävästi muodostavan jatkumon menneiden polvien perinteelle ja milloin kyseessä on kokonaan uusi kulttuuri-ilmiö. Lopulta tullaan ilmiön peruselementtien tunnistamiseen ja määrittelyyn. Pelimannikulttuurissa soittotyylit ja - tekniikat, instrumentit ja kokoonpanot voivat vaihdella, kun taas yhteisöllisyys ja arvot sekä perinteen läsnäolo ja kunnioittaminen muodostavat henkiset säikeet, joiden varaan vuosisatainen yhtenäinen punos kietoutuu. Siinä lienee tämän eliölajin selviytymisen resepti. Kirjallisuus: Helistö, Paavo 1997: Konsta pelimannin ja kansansäveltäjän tarina. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 42. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Järvelä, Mauno 2014: Näppäripedagogiikka. Toim. Antti Huntus. Kansanmusiikki-instituutti. Lönnberg. Kolehmainen, Ilkka ja Valo, Vesa Tapio (toim.) 1990: Kreeta Haapasalo Ikoni ja ihminen. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 31. Keski-Pohjanmaan Kirjapaino. Laitinen, Heikki 1978: Kaksikymmentä kertaa Kaustinen artikkeli Kansanmusiikki-lehdessä 2/1987 (s.3 91). Julkaisija Kansanmusiikkisäätiö. Laitinen, Heikki 1989: Suomalaisen kansanmusiikkiliikkeen taustasta ja luonteesta artikkeli Kansanmusiikkilehdessä 2/1989 (s.14-17). Julkaisija Kansanmusiikkisäätiö. Määttälä, Viljo 2005: Kaustisella kivetkin soi toimintaa ja tapahtumia festivaalivuosien varrelta Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 57. Art- Print Oy, Kokkola. Internet-lähteet: Suomen Kulttuurirahasto. Suomalaisten näkemykset kulttuurista 2013 (TNS Gallup): default/files/suomalaisten_n%c3%a4kemykset_kulttuurista_2013.pdf. Luettu

98 Karsikot ovat rituaalisuuden jälkiä maisemassa, kuolleiden ja elävien rajoilla, reittien varsilla, muistiin merkittyjen tapahtumien läheisyydessä. Karsikoissa kulkee aika, muistoina, varoituksina, kunnianosoituksina, tästä hetkestä perässä tuleville. Ruunaanjärven rannalla, veteen päin oleva merkintä, kaiverrus 1772 IOEL. Kuva: Jouni Taivainen / Metsähallitus. 98

99 RITUAALIN MAISEMAT Maija Butters valmistelee väitöskirjaa suomalaisesta kuolemankulttuurista Isoluodon saarella Särkisalossa, joka on ollut Maijan äidinpuoleisen suvun kotiseutua jo useiden sukupolvien ajan. Junamatka Pau-Pariisi (Otso Kautto) Otso Kautto on teatteriohjaaja ja esiintyvä runoilija, paljasjalkainen stadilainen joka syntyi Espoossa, aikuisen iän jäljet jäivät Pyrenneiltä ja Atlantin rannoilta. Tuula Nikulainen on folkloristi ja taiteilija, joka on asunut aina meren läheisyydessä ja metsän keskellä, niin lapsuuden Turun Hirvensalossa kuin perheineen Salon Angelniemellä. Rituaalit jäsentävät aikaa, mennyt ja nykyisyys tekevät tilaa halutulle tulevaisuudelle. Rituaalit piirtävät rajoja, meidän muiden, pyhän maallisen, yksilön yhteisön, vuodenaikojen välille. Ne erottavat, luovat järjestystä muutokseen ja hallittua muutosta pysyvyyteen. Rituaalit osallistuvat todellisuuden kokemuksen jäsentämiseen, luovat merkityksiä. Rituaalit ovat yhteisöllisiä ja toistuvia, myös ainutkertaisia ja yksilöllisiä. Rituaalin määritteleminen tuntuu mahdottomalta. Catherine Bellin (1992) mielestä rituaaliteoriat kertovat enemmän teorioista, joista ne ovat kummunneet, kuin rituaalista itsestään. 99 Istun junassa matkalla Pausta Pariisiin, mietin rituaalin tajua, kykyämme antaa rituaalista tiheyttä arkisille kokemuksille, ja sitä mitä tuo taju taju samassa mielessä kuin huumorin taju voi opettaa meille rituaalien luonteesta. Kuulokkeissani soi Dylan. Maisema vilisee silmissä. Juuri tämä ja samalla kaikki maisemani. Juuri tämä matka, muistetut ja kaikki ne tekemättömät matkat. Junanvartta katsoessani kuvittelen itseni reppu selässä joutomaita vaeltamaan, olen kulkuri. Maksan ilolla hintaa vapauden harhasta. Haave on sama, jonka kuvittelin 15-vuotiaana, jolloin taustalla soi Dylan. Minulle Dylan ei ole musiikkia. Se on Dylania. Kyse ei ole vain sanoista, sävelistä tai Dylanin persoonasta. Dylanin kuuntelemiseen ker-

100 rostuu liki 40 vuotta muistia ja mielenmaisemaa, ja se kytkee minut siihen nimettömään merkityksellisyyden tunteeseen, jota koin kuunnellessani Dylania ensimmäisiä kertoja. En ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta se mitä en ymmärtänyt, tuntui välittävän salaisuuksia, ja vastaavan lausumattomiin kysymyksiini. Se mitä ymmärsin, viritti minut, ja se mitä en ymmärtänyt, saattoi merkitä mitä vaan. Kun laitan Dylanin soimaan, kuulen toisinaan vain ensimmäiset tahdit. Sitten musiikki katoaa ja saatan lukea, kirjoittaa, haaveilla Joskus levy on loppunut, kun havahdun siihen, ettei musiikkia kuulu. Minulle Dylanin kuunteleminen on rituaalista toimintaa. Vaikka emme osaa tarkasti selittää, mitä rituaali käsitteenä tarkoittaa, käytämme sanaa sujuvasti ilmaisemaan monimutkaisia asioita. Kun puhun saunasta ja aamukahvista rituaalina, vihjaan, että toiminnoilla on minulle jokin muu merkitys kuin se ilmeisin. Meissä on rituaalin tajua. Samalla tavalla kuin huumorin selittäminen huumorintajuttomalle pilaa parhaimmankin vitsin, rituaalin selittäminen rituaalintajuttomalle on hankalaa. Siinä missä toiselle kädestä pitely edustaa parisuhdeonnea ja vahvistaa pariskuntana oloa, saattaa se toiselle olla vain hankalaa. Kädet heiluvat eri tahtiin, kävelystä tulee mahdotonta. Harvoin se silti on vain kädestä pitelyä. Ja totta kai minä muistan, miltä tuntui kävellä ensi kertaa tyttöystävän kanssa käsikkäin, lapasista huolimatta tunsin käden koko olemuksellani. Minä olin se käsi sen hetken, oli ilta ja pimeys antoi luvan, pimeydeltä otettiin lupa, ja salaisuus aateloi kaiken. Ja totta kai minä muistan sen levottomuuden, kun ensi kertaa sama tehtiin päivänvalossa, olihan se näytös, ja siinä oli läsnä koko rakastamisen kaipuu, I Wanna Hold Your Hand, ja kavereiden katseesta luin kateutta, joka siunasi voitokkuuteni. Ja muistan sen kerran, kun ensi kertaa unohdin käden, jota pitelin ja vajosin omiin ajatuksiini enkä silti ollut yksin. Ja muistan tyttäreni käden omassani, ensin käteen hukkuvana, sitten lujana ja toverillisena, ja miten jostain katseesta tajusin, että meidät nähtiin parina, eikä se kädestä pitely enää maistunut samalta. Rakkauden sanojen rituaalinen toistaminen ei ole rituaalintajuiselle merkityksetöntä. Toistuvina sanat menettävät merkityksensä. Sanan merkitys korvautuu sanomisen merkityksellä ja sanat saavat uusia merkityksiä: nimettömiä ja siksi väkeviä. Väitän tuntevani muutaman juron äijän, joille rakkaudesta puhumattomuus on rituaalista. Se on osa identiteettiä, jossa jurouden taakse ladataan kaikkien lausumattomien hellyyksien voima. Vaikka minulla on matkustamiseen rituaalinen suhde, on se myös matkustamista, paikasta toiseen siirtymistä. Se mikä saa minut kutsumaan matkustamista rituaaliseksi, ei välttämättä näyttäydy muille. Kun lähden reissuun, on pukuni monin tavoin käytännöllinen. Varaudun yhtälailla ilmastoon kuin siihen miltä haluan itsestäni reissussa tuntuvan. Pukeudun tunnelmaan ja käytännöllisesti, märkänä rehjustaminen ei ole hauskaa. Matkapuvustukseni on kuvitelman matkimista, ja se matkiminen sisältää salaista mahtia. Valitsen tarkkaan muistiinpanovälineeni. Muiden on mahdotonta erottaa, onko muistikirjaan tuhertamiseni rituaalista muistiin panemista olenko mustan muistikirjan rituaalilla yhteydessä unelmaan kirjailijuudesta teenkö oikeita töitä vai tapanko aikaa. Minulle muistikirjan kaivaminen esiin ei ole mikä tahansa tapahtuma. Siihen kerrostuu unelma. Rituaaleissa unelma merkitsee elämää. Pikkupoikana makasin risassa ruuhessa ja polttelin piippua. Haljennut ruuhi oli raahattu risuilla täytettyyn entiseen perunakuoppaan. Poltin karhunputkipiipussani mennävuoden koivunlehtiä, jotka sytytin suurennuslasilla. Tulitikku olisi sytyttänyt palamaan koko piipun. Olin kymmenen ikäinen. Savu, jota imin, sai 100

101 voimaan pahoin ja maistui kamalalle. Makasin tuntikausia lievässä häkämyrkytyksessä ruuhen kokassa auringonpaisteessa ja kuvittelin seikkailuja, joihin liittyi aina tyttöjä. Piippu ja kuvitelmat liittyivät yhteen. Kukaan ei addiktoidu häkään, silti minä tarvitsin päivittäiset sauhuni. Se mitä tarvitsin, ei ollut pelkkä myrkytystila. Se oli tunnelma, jossa kuvitelmiin oli helpompi uskoa. Myöhemmin ostin oikeat piippuni ja siirryin tupakkaan, mutta edelleen tupakointi on minulle mielentilan tavoittelua ja toimii parhaiten yksin. Kuuntelen siis Dylania. Kirjoitan rituaaliseen vihkooni rituaaleista, pyhän savun muisti kitalaessa, matkalla kohti Pariisia, joka on kaupunki ja mielikuva jostain jo kadonneesta. Matkani ovat turismia, liikkumista ja pyhiinvaellusta kuviteltu ja koettu erottamattomina. Hetkittäin rituaalin tajuni siirtyy. Maisema näyttäytyy täyteläisinä yksityiskohtina (odottamaton niitty, takana kirkko, niityn lätäkössä ruskea hevonen), joilla ei ole muuta yhteyttä toisiinsa kuin sattuminen silmiini samanaikaisesti. Kahvi maistuu kahvilta, ei väljähtäneeltä unelmalta, ja huomaan, että rituaalin tajuni ei ole vakio. Se liittyy siihen, minkälaisia tilauksia todellisuudelleni kulloinkin teen. Karsikkopuu vanhan kirkkopolun varressa Lieksan Ruunaalla. Merkinnästä ei saa selvää. Kuva: Jouni Taivainen / Metsähallitus. 101

102 kiinnittyvän ihmisen tarpeeseen luoda dikotomiaa. Rituaalimuseon alkutaipaleella kohtasimme ennakkoluuloja rituaali-sanan käytöstä. Se nosti esiin ikäviä muistoja menneestä ja toisista. Rituaaleja on muilla. Meillä on juhlamme, tapamme, muistomme. Nykykarsikossa rakkauden jälki ja muita puumerkkejä. Kuva: Tuula Nikulainen. Rituaalin muisti ja hengitys (Tuula Nikulainen) Olen innostunut ajatuksesta, jossa museon aineistot rakentuvat näkemykselle rituaaleista kollektiivisen muistin kantajina. Rituaalit ovat organisoituneita muistitapahtumia, joissa säilötään ja luodaan perinteitä tässä ajassa uuttaen menneisyydestä toiveikkaaseen tulevaan. Rituaali muistina on kuin aineeton museo, joka hengittää ja vaikuttaa ympäristössä. Rituaalit ohjaavat ihmisten välisiä suhteita, ovat osa yhteisöllisyyttä ja sosiaalista kontrollia. Aktiivisesta käytöstä pudonnut vanhin kerrostuma rituaalimuistia sääteli ihmisen tekojen vaikutuksia muuhun luontoon. Tämä näkyy yhä vuodenkierron rituaaleissa. Kriisien aikana rituaalinen toiminta lisääntyy, rituaalimuisti vahvistuu ja uudistuu. Ympäristöpaineiden alaisena rituaalin rajapinnat ja käyttäytymisen etiikka voivat muuttua. Rituaalissa on ripaus pelottavaa. Kontrollin saa silloin jokin muu kuin rationaalinen minä ehkä intuitio tai kollektiivinen manipulaatio. Rituaalissa kehon ja maiseman raja hälvenee. Hengitämme ympäristöä. Ympäristö on osa meitä, me maisemaa. Ajattelun, tietoisuuden ja arkikokemuksen rajat rikkoutuvat ja epätodellinen voi muuttua todelliseksi, näkymätön näkyväksi. Samalla rituaalisuus näyttää Kulttuurintutkija ja sosiaalipsykologi Geert Hofstede (2010) pitää kulttuuria kollektiivisena mielen manipulointina, joka erottelee yhden kategorian ihmiset toisista. Kulttuuri on rituaalia, rituaali on kulttuuria. Rituaali on myös jotain perimmäistä. Eläinten rituaalien tulkitaan estävän lajien risteymiä ja erottelevan yksilöiden vahvuuksia. Niissä nähdään lisääntymisen kannalta suotuisten piirteiden esiin nostamista. Sama esiintyy ihmisten häärituaaleissa, mutta eihän kukaan halua häitään kutsuttavan soidinrituaaliksi! Ajatteluuni on vaikuttanut antropologi ja pohjoisen tutkija Tim Ingold (2011). Hänen mukaansa ihminen elää kulttuurin sijaan yhteisössä ja maisemassa. Tämä elämystodellisuus on avoin ja aktiivinen maailma täynnä olentoja, päättymättömiä prosesseja ja sfäärejä. Ingold tutkii ihmisen elämää vaelluksena (wayfaring) verkoissa, jotka ovat toisiansa koskettavien kudelmien verkosto (mesh). Elämäntarina (storytelling) syntyy muistista ja muistitiedosta, johon vaikuttaa aina nykyhetki ja käsitys tulevaisuudesta. Minulle rituaalit ovat kampoja, joilla yhteisö haroo elämäntarinoiden verkosta loimia ja kuteita kuvakudoksiksi. Kampa voi olla myös henkilökohtainen, jolla loimien ja kuteiden solmut aukeavat tai niitä voi punoa lisää ja selviytyä. Tim Ingoldilla alkuperäiskansat elävät maisemassa, joka on ulospäin avautuva dynaaminen prosessi. Kaikkialla missä näkyy tekstuuria, on myös jatkuvan liikkeen elämää. Eläimet ja luonnonilmiöt nimetään sen mukaan, mitä se tai hän tekee. Nykyihminen on asettunut maiseman ulkopuolelle. Mielestäni elämme pro- 102

103 sessia, jossa ihminen palaa osaksi maisemaa. Ympäristökatastrofien myötä näemme itsemme pakosta vaikuttavana osana ekosysteemiä ja kaiken vaikuttavuuden kaikkeen. Näkyykö tämä muutos rituaalisissa kudelmissa, en tiedä, mutta ainakin rituaalin kaipuussa. Länsimaisen ihmisen kaipuu luontoyhteyteen on nyt läsnä. Luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys ihmiselon jatkuvuudelle ja muiden olentojen itseisarvoinen oikeus elämään tunnustetaan. Näemme jälleen maiseman jatkuvana elämän prosessina, joka ei ala syntymästä päättyen kuolemaan, vaan jatkuu menneestä tulevaisuuteen. Suomalaisen kuoleman rituaalinen maisema (Maija Butters) Syntymää ja kuolemaa on tervehditty rituaalisesti kautta aikojen. Syntymän ja kuoleman siirtymäriitit ovat erityisiä. Niiden avulla määritellään ihmisyyden olemusta (kulttuurista ihmiskuvaa) sekä yksilön suhdetta yhteisöön. Yksilön kannalta jokainen siirtymä on ainutlaatuinen, mutta yhteisön näkökulmasta siirtymäriitissä toistetaan, ja muistellaan, omaa tai muiden yhteisön jäsenten vastaavia siirtymiä. Näin rituaalin myötä vahvistetaan ja samalla turvataan ajan ja elämän kiertoa. Puu Lieksan Piilosesta. Koroon on kaiverrettu 1858, 17.4, I.K. Paikalla on lähekkäin kolme samanlaista kelottunutta puuta, joissa merkinnät peräkkäisiltä vuosilta 1857, 1858 ja Jokaisessa puussa on eri nimikirjaimet. Kuva: Jouni Taivainen / Metsähallitus. 103

104 Suomalainen mielenmaisema on ollut voimakkaasti kuoleman sävyttämä. Tuonela oli merkittävä myyttinen paikka ja vainajat hoitivat omaa rooliaan yhteisön jäseninä. Kuolema oli traaginen, joskin tavanomainen osa arkea, ja sillä oli paikkansa myös maisemassa maantieteellisten luonnon paikkojen ja ympäristön kautta. Arjen elinympäristössä aukeni konkreettisia rituaalisesti rajattuja alueita, kuten lehtoja, joissa vainajia saatettiin kohdata. Vaikka kuolema oli tuttu entisajan Suomessa ja vainajilla oli oma roolinsa yhteisön elämässä, kategorisoitiin kuolema vaaralliseksi aiheeksi. Siksi Tuonelaan lähtö tapahtui rituaalien saattelemana ja kuolleiden kanssa seurustelua säädeltiin rituaalisesti. Kaksinaamainen kuolema helpotuksen ja vapautuksen tuoja, mutta yhtälailla armoton elämän riistäjä ja kärsimyksen aiheuttaja kaipaa rituaaleja ympärilleen. Rituaali, kuten taidekin, kannattelee elämän ristiriitaisuuksia ja paradokseja ilman, että niitä on pakko ratkaista. Rituaali tarjoaa leikkikentän, jossa voidaan harjoitella entä jos -elämää. Rituaalissa siedämme sen, että kuollut ihminen on todella kuollut vaikka toisaalta hän yhä elää. Rituaali sallii läsnäolon ja poissaolon yhtä aikaa. Onnistuneet rituaalit kuoleman lähestyessä saattavat auttaa elävää siirtymään kuolevaksi. Rituaalin avulla luodaan tila, jossa elämä ja kuolema kättelevät. Esimerkiksi silloin, kun kuoleva saattohoitopotilas saa viimeisen ehtoollisen, jonka avulla hänelle lunastetaan ikuinen elämä. Talvisodan viimeisen päivän merkintä, HK, /3, Klo 11 A RAUHA, Suomussalmen Puraksessa. Kuva: Hanna Kelola-Mäkeläinen / Metsähallitus. 104 Suomalaisten rikas kuolemanperinne kesytettiin 1900-luvun kuluessa luterilaiseksi liturgiaksi. Nykyään kirkolla on monopoli kuolemanrituaalien toimittajana. Vaikka monet suomalaiset ovat vieraantuneet kirkosta eikä kristillinen tematiikka enää puhuttele, silti kuolemaan liittyvät rituaalit noudattavat usein tuttua kristillistä kaavaa. Toisaalta, eräät elementit suomalaisissa hautajaisissa, kuten maisemallinen estetiikka, näyttävät kumpuavan osin kauempaa. Kuolemanrituaalit muuttuvat hitaasti. Tuula Nikulainen kirjoittaa siitä, miten länsimainen ihminen on asettautunut maiseman ulkopuolelle ja kokee kaipuuta luontoyhteyteen. Populaarissa keskustelussa suomalaista pidetään luonnonläheisinä metsäläisinä. Tutkimusten valossa suomalaiset todella näyttävät saavan metsästä ja sen hiljaisuudesta voimia sekä henkisiä ja hengellisiä kokemuksia. (ks. esimerkiksi Kaipainen ja Rosenqvist 2013 sekä Hako 1987). Suhtautuminen luontoon, erityisesti metsään, heijastuu myös hautajaiskulttuuriin. Metsä on ollut monella tapaa suomalaisille pyhä paikka ja nykyäänkin kolme neljästä suomalaisesta mieltää metsän voimaa-antavaksi turvalliseksi helmaksi ja rauhalliseksi syliksi (Puustjärvi 2013, 50). Myös hautausmaat ovat olleet perinteisesti metsäisiä lehtoja erityisesti itäisessä Suomessa. Metsäiset hautausmaat ovat yhä suosittuja. Omaiset toivovat hautapaikkaa usein puun alta, juurelta. (Puustjärvi 2013, 51.) Puu ikään kuin tarjoaa turvaa, jota omaiset intuitiivisesti toivovat edesmenneelle rakkaalleen. Myös perinteisesti vainajia on haudattu (piha) puiden alle. Puun juuret ovat symbolinen valinta hautapaikaksi ja tämä symboliikka mahdollistaa rikkaan rituaalialustan omaisille. Artikkelit kirjoittajat työskentelevät Rituaalimuseossa, joka vaalii aineetonta kulttuuriperintöä. Museo kerää tulkintoja rituaaleista ja sen kokoelmat karttuvat kohtaamisissa. Rituaalimuseon kolmannet Riittipäivät järjestettiin syyskuussa 2015 teemalla terveys ja kauneus.

105 Aiheet kietoutuvat tapahtumassa eettisiin kysymyksiin sekä eri lajien selviytymiseen olosuhteiltaan muuttuvalla planeetallamme ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Kirjallisuus: Bell, Katherine 1992: Ritual Theory, Ritual Practise. Oxford University Press. Hako, Pekka 1987: Musiikki, metsä ja ihminen. Silva Fennica Vol 21, sivut Hofstede, Geert; Hofstede, Gert Jan and Minkov, Michael 2010: Cultures and Organizations: Software of the Mind. Revised and expanded. 3rd Edition. New York: McGraw-Hill USA. Ingold, Tim 2011: Being Alive, Essays on Movement, Knowledge and Description. New York: Routledge. Kaipainen, Jouni ja Rosenqvist, Olli 2013: Maaseudun hiljaisuuden hyödyntäminen. Maaseudun uusi aika 1/2013. Puustjärvi, Eeva 2013: Hautausmaan symboliikka maisemasuunnittelun perustana. Pro gradu -tutkielma, metsäekologia, metsätieteiden laitos, Helsingin yliopisto. Lohikäärmekoivu. Kuva: Joni Mäkinen. 105

106 Martat harrastavat monenlaisia kädentaitoja. Yhdistystoimijoita innostetaan ja kannustetaan esimerkiksi käsitöihin ja yhdessä tekemiseen. Kuva: Marttaliiton arkisto. 106

107 KÄSITYÖN KULTTUURIPERINTÖ, TAITO JA TUOTE Marketta Luutonen dosentti, Taitoliiton toiminnanjohtaja. Olen kotoisin Vaasasta merenrannalta ja asun Katajanokalla merenrannalla. Tunnen olevani kotoisin Vaasasta, vaikka olen asunut muualla jo pitkään. Ensin muutin Turkuun opiskelemaan, sitten palasin Vaasaan töihin ja noin 30 vuotta sitten Helsinkiin. Helsinkiläiseksi tunnen itseni, mutta en uusmaalaiseksi. Ehkäpä olen kotoisin merenrannalta. Käsityötaitokaan ei ole pelkkää käden taitoa, kuten usein näkee sanottavan, vaan monipuolinen kimppu erilaisia henkisiä ja fyysisiä valmiuksia, jotka vasta yhdessä mahdollistavat käsityön tekemisen. (Kojonkoski-Rännäli 2014, 24) Käsityö ymmärretään monesti lähinnä teknisenä toimintana ja unohdetaan sen edellyttämä henkinen prosessi. Tehdessään käsin ihminen ei kuitenkaan muutu ajattelustaan irralliseksi koneeksi. Käsityötieteen professori emerita Pirkko Anttilan tekemä tutkimus osoitti, että käsityötä kohtaan tunnettavat asenteet ovat ensisijaisesti käsityön tekemiseen eli varsinaiseen prosessiin liittyviä positiivisia asenteita ja vasta toissijaisesti asenteita tuotosta kohtaan (Anttila 1983, 37,112). Kaikilla suomalaisilla on elävä yhteys käsityöhön peruskoulun käsityönopetuksen ansiosta ja monelle siitä on tullut rakas harrastus. Käsityö on myös hyödyllinen jokapäiväisen elämän taito, jolla voi olla kotitaloudessa myös taloudellista merkitystä. Käsityö on Suomessa merkittävä elinkeino. Tutkija Pekka Lithin tilastoanalyysin perusteella vuonna 2013 käsityötoimialan työllistävä vaikutus oli noin henkilötyövuotta ja liikevaihto 1,3 miljardia euroa (Lith 2015). Käsityöammateiksi miellettyjen ammattien lisäksi on monia ammatteja, joissa tarvitaan käsityötaitoja. Suomen käsityön museo on nimennyt vuodesta 2008 alkaen vuoden käsityöläisen ja samalla laajentanut käsityöläisyyden kuvaa. Valittujen ammattinimikkeitä ovat ol- 107

108 leet mm. tatuoija, neurologian professori, kakkutaitelija ja parturimestari. (Suomen käsityön museo 2015.) Käsityötaito Käsityötä ei ole ilman käsityötaitoa. Käsityöllä viittaan valmistusprosessiin ja prosessin konkreettisiin tuotteisiin. Käsityötieteessä osaaminen nähdään toiminnallisena, yksilöllisenä ja hiljaisena tietona. Käsityö merkitsee taitoa ja taitavaa toimintaa, ja käsityötaito avaa mahdollisuuden muotoilla ja muokata materiaalista maailmaa. Muotoilu, design, suunnittelu ja käsityö ovat toisiinsa liittyviä ilmiöitä, joiden välillä ei ole selkeitä rajoja. (Seitamaa-Hakkarainen & al ) Käsityötaidossa on kyse monen eri tekijän kokonaisuudesta. Hyvään taitoon tarvitaan yleisen älykkään suoriutumisen ohella erityyppisiä kätevyys- ja havaintotekijöitä, luovuutta ja muodonantokykyä, positiivisuutta ja aktiivisuutta sekä kykyä viestittää asioita. (Anttila 1993, 51.) Hiljainen, sanaton tekijän tieto liittyy kiinteästi käsityötaitoon ja Polanyitä (1983, 4, 7, 29 30) mukaillen: osaamme enemmän kuin osaamme kertoa. Asia avautuu kun paneutuu siihen, miten toinen henkilö ymmärtää toisen henkilön taitavan toiminnan. Hänen tulee koettaa yhdistää henkisesti liikkeet, joita taitaja yhdistää käytännössä. Käsityö perinteestä perinnöksi Käsityötä on totuttu pitämään vahvasti perinteisiin kuuluvana toimintana. Kulttuuriperinnön professori Outi Tuomi-Nikula (2004, 11 12) määrittelee perinteisen käsityön pitkän kulttuurikehityksen tuotteeksi, jolle on tärkeämpää käyttötarkoitus kuin esineen esittävyys. Keskeistä on myös sosiaalinen tehtävä viestinnän välineenä. Käsityö toimintana edustaa osaamisen ja tekemisen perinnettä ja joskus ilmaisukin on perinteinen. Käsityö kuuluu kulttuuriperintöömme ja se sisältyy myös Unescon sopimukseen aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Käsityöperinne ei tarkoita ainoastaan perinteisiä esineitä vaan enemmänkin käsityötaitoa. Prosessi ja produkti, aineellinen ja aineeton, ovat toisiinsa kietoutuneita eikä toista ole ilman toista. Perinne voidaan ymmärtää perintönä, jonka olemme saaneet edellisiltä polvilta ja meidän tehtävämme on siirtää perintö eteenpäin. Voimme myös rikastaa perintöä ja antaa tuleville polville esimerkiksi käsityötaitoja, joita olemme kehittäneet. Jo satoja tai tuhansia vuosia kehitettyjä käsityötaitoja on mahdotonta palauttaa, jos nyt katkaisemme osaamisen perinteen. Tallennetut esineet tai digitoitu aineisto eivät voi koskaan korvata taitoja, hiljaista tietoa, joka siirtyy tekemisen kautta. Suomen liittyminen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen on nostanut keskusteluun kysymyksiä siitä, mitä käsityötä Suomessa tulisi pelastaa. Mielestäni kysymys ei ole yksiselitteinen. Tärkeintä on taata myös tuleville polville tekemisen taito, mutta on myös mielenkiintoisia esineitä ja tekniikoita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopisto tarjoaa opetusta muinaistekniikoissa ja näin omalta osaltaan tallentaa ja vie eteenpäin käsityöosaamista. (Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopisto 2015.) Koulutuksen suosio liittyy kiinnostukseen keskiaikaa kohtaan. Norjassa käsityön aineettomaan kulttuuriperintöön panostetaan monella tavalla. Norjan käsityöjärjestö Norges Husflidslag on perustanut punaisen listan (rödliste), jonka tehtävänä on tuoda esiin harvinaisia, unohdettuja tai melkein unohdettuja käsityötekniikoita. Tarkoituksena on, että eri alueilla mietitään, mitkä tekniikat tulisi nostaa listalle. (Norges Husglidslag 2015.) Perinne voidaan ajatella myös toisin ja katsoa, että se elää osana uutta. Uudet käytännöt 108

109 kehittyvät vanhan pohjalta ja vanha jatkaa näin elämäänsä. Käsityöperinnettä syntyy joka päivä, mutta käsityö on vähemmän paikallista ja enemmän globaalia, kun viestejä ja vaikutteita voidaan vaihtaa helposti esimerkiksi Internetin välityksellä. Käsityön varjeltua kulttuuriperintöä Kaipaamme takeita asioiden aitoudesta ja siitä, että ne ovat oikeita. Tämä ilmenee esimerkiksi kansallispukutoiminnassa. Kansallispuvunomaisia pukuja, joilla on löyhä yhteys pukuhistoriaan, mutta joista syntyy vaikutelma kansallispuvuista, pidetään väärennöksinä. Etnologian professori emeritus Bo Lönnqvist on määritellyt kansallispuvun jäljennetyksi tai rekonstruoiduksi puvuksi, joka elvyttää entisajan kansanomaista juhlapukumuotia (Lönnqvist 1978, ). Kansallispukujen tutkija Leena Holst (2011, 20) on tiivistänyt kansanpuvun ja kansallispuvun eron seuraavasti: Kansanpuku kansallispuvuksi muuntuneena on kopio vailla menneisyyttä ja yhteisöä, jossa puku päällä elettiin. Kansanpuku antoi kansallispuvulle hahmon, mutta ei sisältöä. Kansallispukujen käyttäjät loivat kansallispukukulttuurin. Kansallispuvut ovat tutkimuksen perusteella rekonstruoituja, eivätkä ne ole siinä mielessä aitoja kuin alkuperäinen museoesine. Niillä on yleensä kuitenkin tutkittu historiallinen pohja. Useimmat kansallispuvun käyttäjät ovat pukua valitessaan kiinnittäneet huomiota omaan tai vanhempien kotiseutuun sekä asuinpaikkaan. Puvut sisältävät kansainvälisiä vaikutteita, mutta pukukokonaisuutta voidaan kuitenkin pitää kansallisena tai paikallisena. Näyttää siltä, että tätä kokonaisuutta tahdotaan suojella. Tämä saattaa liittyä tarpeeseen osoittaa omaa ainutlaatuisuutta ja erilaisuutta sekä oikeutta omaan kulttuuriin. Kansallispukujen käyttöön saattaa liittyä tarkkoja ryhmän sisäisiä ohjeita, joita ei kyseenalaisteta. Kansallispuvun käyttöä ei esimerkiksi aina sallita ulkopuoliselle. Tekstiilitutkija Berit Eldvik (2005,70) kirjoittaa saksalaissyntyisestä naisesta, joka tahtoi hankkia 1970-luvulla ruotsalaisen kansallispuvun. Paikalliset asukkaat koettivat estää puvun hankinnan viivyttämällä kaikkia tilauksia. Ompelijalla ja kirjojalla oli aina kaikki ajat varattuja, kun nainen kyseli heidän palveluitaan. Asukkaat olivat huolissaan siitä, että ulkopuolinen ei voisi ymmärtää puvun merkitystä oikein. Itse olen kuullut eräästä tapauksesta muutaman vuosikymmenen takaa Ruotsista. Nuori nainen tahtoi ostaa kotiteollisuusliikkeestä raidallista kansallispuvun hamekangasta. Myyjä kysyi tuleeko se kansallispukuun ja kun nainen kertoi, että kangas on kaunista ja hän aikoo tehdä siitä jakun, myyjä kieltäytyi myymästä kangasta hänelle. Tänä päivänä ostaminen todennäköisesti onnistuisi. Kansallispukuihin voidaan suhtautua myös vapaammin. Eräs, myös ruotsalainen, käsityöalan asiantuntija ostaa eri maista itseään viehättäviä kansallispuvun osia ja kertoo rakentavansa niistä kansainvälisen kansallispuvun. Myös etnomuoti ammentaa kansallispuvuista. Korsnäsinpaita edustaa 1800-luvun puolenvälin jälkeistä muotiuutuutta ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Virkkauksen tultua tunnetuksi ja muotiin joku luova ihminen keksi soveltaa sitä villapaitoihin, joita aiemmin oli valmistettu kokonaan neulomalla. Näyttävä lopputulos miellytti ihmisiä ja sitä kopioitiin ja muunneltiin. Villapaidasta on muodostunut yksi Korsnäsin, suomenruotsalaisuuden, suomalaisuuden ja käsityöosaamisen symboli riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. (Luutonen 1997, ) Paidoissa kiehtoo mielenkiintoinen valmistusprosessi ja lopputulos. Kursseilla opitaan valmistamaan villapaita, mutta tekemäni kyselyn perusteella kurssilaisille villapaidan aikaansaamista tärkeämpää on saada haltuunsa tekemisen taito 109

110 (1992,41, 44). Perinteisen tuotteen asema on tehnyt korsnäsinpaidasta esineen, johon suhtaudutaan hiukan juhlallisesti. Paidalla on ikään kuin oikea muoto ja sen muuttamista saatetaan pitää sopimattomana. Paitojen oikeasta valmistuksesta on julkaistu kirjoja ja pidetty kursseja. Korsnäsinpaidoista tehdään mahdollisimman tarkkoja museopaitojen kopioita käyttäen tarjolla olevia materiaaleja. Niistä tehdään kuitenkin käyttömukavampia kuin 1800-luvulla, ja muotoilusta voi myös nähdä ovatko muodissa vartalonmyötäiset vai väljät vaatteet. Korsnäsin kotiseutuyhdistyksen hallussa olevia perinteisiä Korsnäsin villapaitoja. Kuva: Helena Höglund-Rusk. Korsnäsinpaita on toiminut myös inspiraation lähteenä. Käsityönopettaja Marja Heikinheimo oli valmistanut muutamia perinteisiä korsnäsinpaitoja, kunnes hän 1990-luvulla valitsi tuttujen värien sijaan perusväriksi sammaleenvihreän. Tästä alkoi tuottelias ja luova kausi, jossa perinteisen korsnäsinpaidan pohjalta syntyi omia värityksiä ja tulkintoja. Värityksissä näkyvät tekijän luontoharrastus ja todennäköisesti paidan tilaajan toiveet, mutta paidat tunnistaa perinteisten korsnäsinpaitojen sukulaisiksi. Paidat on rakennettu samalla tavalla virkkaus- ja neuletekniikkaa sekä samoja kuvioaiheita käyttäen. Muunnokset herättävät yleensä keskustelua ja pohdintaa siitä, onko sopivaa tehdä näin. Heikinheimon paidat on ehkä hiljaisesti hyväksytty, koska ne on valmistettu yksittäisille henkilöille omaan käyttöön. (Heikinheimo 2008 ja Luutonen 2008.) Yksi korsnäsinpaidan muunnelma on jussipaita, joka kehitettiin 1920-luvulla perinteisten Kansallismuseoon tallennettujen villapaitojen pohjalta Pohjalaisia-elokuvaan Harrin Jussin rooliasuksi. Näytelmän vuonna 1914 tapahtuneessa ensiesityksessä Lapualla Harrin Jussi käytti korsnäsinpaitaa. Aivan tarkkaan ei tiedetä kuka jussipaidan kehitti, mutta on aivan ilmeistä, että se on pelkistys korsnäsinpaidasta. Elokuvassa korostettiin kansatieteellistä näkökulmaa ja asujen aitoutta. Jussipaita edustaa elävää, muuttuvaa perinnettä, joka näkyy tänä 110

111 111

112 päivänä paitsi perinteisenä villapaitana, painettuina puuvillapaitoina, pienesineinä, jopa tatuointeina ja kielellisenä ilmaisuna. Jussipaita kehitettiin teatteri-, elokuva- ja esiintymis-asuksi ja myöhemmin Helsingin yliopiston Etelä-Pohjalaisen Osakunnan urheiluvaatteeksi sekä arkivaatteeksi. Jussipaidan tuotekehitys ei ole pysähtynyt eikä se ole saanut juhlallista perinne-esineen asemaa, vaan se on taipunut vapaasti uudelleen muotoiltavaksi. Jussipaita liitetään miehiseen suomalaisuuteen, omanarvontuntoon ja itsellisyyteen. (Luutonen 2001 ja 2007.) Miten tämän päivän käsityöntekijä ymmärtää käsityöperinteen? Taitoliitto järjesti vuonna 2014 käsityöntekijöille kilpailun, jossa haettiin ideoita uusiin tuotteisiin, jotka olivat saaneet vaikutteita suomalaisesta käsityöperinteestä. Kilpailu paljasti jotain siitä, miten käsityöperinne ymmärretään. Kilpailuun lähetettiin 169 ehdotusta. Tutkija Anna Kouhia kävi läpi koko aineiston ja teki siitä analyysin (Kouhia 2014, 24 27) Osassa ehdotuksista oli nähtävissä vain löyhä yhteys perinteeseen ja osassa oli onnistuttu löytämään kekseliäs ja hienovarainen yhteys. Kilpailuun ehdotettiin koruja, laukkuja, vaatteita ja asusteita, mutta myös huonekaluja, kodintekstiilejä sekä sisustus- ja taide-esineitä. Kouhia löysi aineistosta kolme eri tapaa lähestyä perinnettä. Perinteelle uskolliset tuotteet sitoutuivat läheisesti perinnekuvastoon konseptin, tuoteidean ja toteutuksen osalta. Perinnettä soveltavat tuotteet hyödynsivät perinnettä materiaalisena, teknisenä tai visuaalisena inspiraationlähteenä. Perinnettä uudistavat tuotteet kiinnittyivät perinteeseen innovoiden, leikitellen ja varioiden. Kilpailun osanottajille käsityöperinne näyttäytyi konkreettisina asioina kuten kuvio, tekniikka tai materiaali, mutta ilmiselvästi myös aineettomana mielikuvana tai ideana. Taito Kymenlaakso toteutti vuonna 2012 hankkeen Pistos pahennustako perinteeseen, jossa kokeiltiin uudenlaista tapaa siirtää käsityöperinnettä sukupolvelta toiselle. Työpajoissa ammennettiin ideoita kansallispuvuista ja kansanomaisesta pukeutumisesta. Nuoret toimivat suunnittelijoina, toteuttajina, valokuvaajina, kirjoittajina, malleina ja haastattelijoina. (Aalto 2013, 6.) Tuloksena syntyi hauskoja ja yksilöllisiä asuja, joissa näkyi viittaus kansallispukuihin. Uuskansallispukumalliston materiaalina käytettiin Finnairin lentoemäntien vanhoja työasuja. Nuorilla oli ennakkoluuloja kansallispukuja kohtaan, mutta käsitys muuttui kun lopputuloksena oli käyttövaatteita ja kansallispukujen yksityiskohdat toimivat ideapankkina. (Kukkola 2012, A 7.) Professori Janne Vilkuna valitsi vuonna 2013 Pistos-hankkeen Taitojärjestön kulttuuriteoksi ja totesi perusteluissaan mm: on havaittu kansallispukujen taustalla olevan kansanomaisen käsityökulttuurin tavaton rikkaus, josta voi vanhan juhlavasti säilyttämisen ja käyttämisen lisäksi myös luoda uutta tyylikästä arkiesineistöä (Vilkuna 2013). Käsityö perinteen palveluksessa Esimerkit vahvistavat käsityön ilmenemisen aineellisena ja aineettomana, prosessina ja produktina sekä sen, että muutos on luonnollinen osa prosessia. Perinteisen käsityön typistäminen tallennettuihin materiaalisiin tuotteisiin, joihin oikea, aito ja alkuperäinen vertautuvat, osoittautuu virheelliseksi. Käsityön kulttuuriperintö on käsityötaito, osaamisen perinne, jonka avulla voidaan toteuttaa materiaalisia tuotteita, myös taidokkaita kopioita eri aikakausien käsityötuotteista. Aikaisempi taito ja tekniikka jatkavat elämäänsä uudessa ilmaisussa samalla tavalla kuin uuden asian oppiminen rakentuu entisen pohjalle. Eräät käsityötuotteet ovat saaneet erityisen aseman kulttuuriperintönä. Niistä on muodostunut symboliesineitä tai ne kytkeytyvät historiaan ja niistä on voinut tulla alueiden omaa kulttuuriperintöä. Ne voivat myös olla erityisen onnistuneita käsityötaidon näytteitä. 112

113 Ihmiselle faktoja tärkeämpää on rakentaa mielekästä elämäntarinaa, perustella oman elämän ja valintojen merkityksellisyyttä. Aineellisena näyttäytyvä käsityöperinne on rekonstruoitu, kuin rakennettu tarina, josta hyvänä esimerkkinä ovat kansallispuvut. Poikkeaminen niin sanotusta historiallisesta totuudesta ei mielestäni tee perinnettä tai kulttuuriperintöä mitenkään vähempiarvoiseksi vaan inhimillisesti ymmärrettäväksi. Käsityön kulttuuriperintö on hienoa osaamista, tekijän tiedon eteenpäin viemistä. Kirjallisuus: Aalto, Tiina 2013: Perinne ei pahene. Taito 3/13, 6. Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto. Anttila, Pirkko 1983: Prosessi vai produkti? Tutkimus käsityön asenteista ja arvopäämääristä. Helsinki: Kouluhallitus, Kokeilu- ja tutkimustoimisto. Tutkimusselosteita No 43. Anttila, Pirkko. 1993: Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Helsinki: WSOY. Elfvik, Berit 2005: Dräkten som kulturarv. I Bo G. Nilsson (red.) Påklädd uppklädd avklädd. Om kläder, kropp och identitet, Stockholm: Norstedts Akademiska Förlag. Heikinheimo, Yrjänä (toim.) Marja Heikinheimo. Värivaikutelmia korsnäsinpaitoihin. Färgvariationer i korsnäströjan. Hämeenlinna. Holst, Leena Kansallispuku. Helsinki: Maahenki. Kouhia, Anna. 2014: Suomalainen kansanaperinne elää käsityökulttuurissa. Taito 5/14, Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto. Kukkola, Liisa. 2012: Lentoemäntien vaatteet taipuvat uuskansallispuvuiksi. Helsingin Sanomat , A 7. Luutonen, Marketta 1997: Kansanomainen tuote merkityksenkantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta. Helsinki: Akatiimi. Luutonen, Marketta 2001: Villapaita pohjalaismiehen rooliasuna. Lähikuva 2, Helsinki: Lähikuvayhdistys, Suomen Elokuvatutkimuksen Seura, Turun elokuvakerho, Turun yliopiston mediatutkimus ja Varsinais-Suomen elokuvakeskus. Luutonen, Marketta. 2007: Harrin Jussin muisto. Jussipaita suomalaismiehen rooliasuna. Anneli Nikko, Ismo Pellikka & Erkki Savolainen (toim.) Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä. Kirjoituksia Kunikaankartanonmäeltä, Joensuun yliopisto. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. Luutonen, Marketta 2008: Marja Heikinheimon elämän värit. Taito 6/2008, Helsinki: Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito. Lönnqvist, Bo 1978: Kansanpuku ja kansallispuku. Helsinki: Otava. Polany, 1983/1966: The Tacit Dimension. USA: Library of Congress. Seitamaa-Hakkarainen, Pirita & Pöllänen, Sinikka & Luutonen, Marketta & Kaipainen, Minna & Kröger, Tarja & Raunio, Anna-Mari & Sipilä, Outi & Turunen, Virpi & Vartiainen, Leena ja Heinonen, Asko. 2007: Käsityötieteen ja käsityömuotoilun sekä teknologiakasvatuksen tutkimusohjelma Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Joensuun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia N:o 100. Tuomi-Nikula, Outi 2004: Perinteisen käsityön taitajat Satakunnassa dokumentointi, elvytys ja tuotteistaminen. Maakunnallisen tutkimushankkeen nykytilanne ja tavoitteet. Teoksessa Maija Santikko (toim.) Perinteinen käsityö Satakunnassa tarpeetonta perinnettä vai alueellinen voimavara, Pori: Turun yliopisto. Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen laitoksen julkaisuja III. Painamattomat lähteet: Lith, Pekka 2015: Käsityöalan suhdanne- ja toimialaraportti (käsikirjoitus) Luutonen, Marketta 1992: Kansanomaisen käsityön symboliarvo. Tutkimus korsnäsinpaidasta. Sivulaudaturtyö. Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutuslinja. Vilkuna, Janne 2013: Taito-kulttuuriteko 2013 perusteet. Lehdistötiedote Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito. Internet-lähteet: Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopisto www. raseko.fi/raseko/mynamaen-kasi-ja-taideteollisuusopisto/. Luettu Norges Husflidslag projekter/roedlista. Luettu Suomen käsityön museo Luettu

114 Vanha riihen ovi. Kuva: Marika Sarha. 114

115 AIKAA TAITEELLE Marika Sarha KM, projektipäällikkö, Elämää käsillä -projekti, Eläkeliitto. Syntyisin Pohjois-Savosta, Lapinlahdelta, asuu Helsingissä. Olin ensimmäisen kerran hautajaisissa, kun olin 3-vuotias. Lapinlahden kirkko oli aivan täynnä. Jouduimme mummon kanssa lehterille. Kaikki oli pienen mielestä outoa ja pelottavaa, jännittävää ja mielenkiintoista. Kirkossa siunattiin taiteilija Aarne Paldanius, mummon ja ukin hyvä ystävä. Kuulin miehestä paljon tarinoita. Lukuisat jutut sekoittuivat teoksien kerrontaan, ja minusta tuntui aina, kuin olisin tuntenut miehen. Mummon luona, vierashuoneessa, oli liitupiirustus. Huivipäinen nainen seisoo mäellä ja ojentaa kätensä, kuin siunatakseen maan ja siellä kulkijat. Minusta se esitti mummoani. Aarne Paldanius oli tavallinen maanviljelijä. Tarina kertoo, että hänen perheessään ei arvostettu taiteilijuutta, pienen Aarnen piti harrastaa salaa. Taiteiluun sopivat mitkä tahansa välineet, joita hän sai käsiinsä. Upeimmat teokset syntyivätkin veistämällä puusta, latojen seiniin, vanhojen riihien oviin. Aarne teki ja oppi kaiken itse. Mahdollisuus omalle kutsumukselle avautui vasta viisikymppisenä, kun lääkäri kielsi Aarnelta kaikki raskaat maatyöt. Uusi elämä taiteilijana alkoi. Aarne Paldanius olikin tuottelias ja käytti materiaaleja monipuolisesti. Puu oli kaikista materiaaleista rakkain. Sen elävyys ja yksityiskohdat innoittivat: puun kuhmura saattoi ollakin työn keskeisin kohta. Töiden aiheet nousivat eletystä elämästä, kyläläisistä, maanviljelystä ja körttiläisyydestä. Aarne Paldanius on tyyppiesimerkki ITE-taiteilijasta. Itse Tehdyn Elämän taitajat, suomalaiset nykykansantaiteilijat, ovat usein eläkkeellä tarttuneet käsillä tekemiseen. ITE-taide on maalaismiesten veistotaidetta, vaikkakin koko käsityön ja taiteen kirjo. Yhteistä ITE-taiteilijoille on rohkeus ja intohimo tarttua tekemiseen koulutuksesta, iästä tai elämän mahdollisuuksista riippumatta. Taide odottaa ja puhkeaa kukkaan, kun sille annetaan mahdollisuus. Kun olin lapsi, isäni työhuoneen seinällä roikkui vanha riihen ovi. Se oli täynnä ihmishahmoja, vakavia körttiläisiä, kulkijoita, mietteissään olijoita. Keskellä ovea oli reikä. Se oli miehen suu, miehellä on päässään karvalakki. Oliko se ukki? Vai olikohan koko teoksen leveydeltä katsojia halaava mies sittenkin Aarne Paldanius, tyytyväisenä elämään ja mitä se antoi. Luovuus on mahdollista myös ikäihmisenä. Kirjallisuus: Haveri, Minna 2012: Vain luovuus on rajana. Teoksessa Sarha, Marika (toim.): Oma lehmä ja laidun. Elämää käsillä -kädentaitojen opas. Eläkeliiton julkaisu. Internet-lähteet: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Taiteilijahakemisto: kuopio.fi/c/document_library/get_file?uuid=5b- 7377da-c06e-4411-a ebc3f6a0c&groupId=10501 Luettu Kuvataiteilijamatrikkeli. Suomen taiteilijaseura: Luettu Yläsavolaiset kuvataiteilijat. Halosten museosäätiö: taiteilija.php?aid=12 Luettu

116 Tornionjoki Kukkolassa. Kuva: Helena Ruotsala. 116

117 OONHAN MEILÄ VIELÄ KIELI 1 Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä Tornionlaaksossa? Helena Ruotsala Professori, Turun yliopisto. Syntymäkunta Kittilä, asuinpaikka Turku. Viime aikoina Suomessakin on keskusteltu paljon aineettomasta kulttuuriperinnöstä, sillä Suomi on vihdoin ratifioinut tämän sopimuksen. Yleisellä tasolla aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan ihmisten arjessa läsnä olevaa elävää perintöä kuten esimerkiksi rituaaleja, juhlia, tapoja ja puhetta. Siihen sisältyy ilmiöitä, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle elävinä, mutta samalla niiden sallitaan muuttuvan. Tärkeä osa kulttuuriperinnön ymmärtämisessä ja edelleen siirtämisessä seuraaville sukupolville on, että sen nähdään edistävän kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja vahvistavan kunnioitusta monia erilaisia elämäntapoja kohtaan. Aineettoman kulttuuriperinnön merkitys korostuu tänä päivänä entisestään, kun keskustellaan ja edistetään erilaisten yhteisöjen välistä kanssakäymistä. (Museovirasto 2015.) Meänkieli on yksi Ruotsin Tornionlaaksossa puhuttavista mm. suomen ja saamen ohella vähemmistökielistä. Virallinen enemmistökieli on siellä ruotsi. Vähemmistökielet saivat virallisen aseman varsin myöhään eli vasta Meänkieltä kutsutaan joissakin yhteyksissä myös tornionlaakson suomeksi. Suomen puolella puhutaan vastaavasti tornionlaakson murretta, joskin viime vuosina on julkisuudessa esitetty toiveita tavoitteita meänkielen ottamiseksi viralliseksi kieleksi myös Suomessa. (Mm. Pohjolan Sanomat ) Meänkielen saamasta virallisesta asemasta huolimatta se on tänä päivänä erittäin uhanalainen kieli. Nationalismin, ruotsalaistamispolitiikan, kansankodin rakentamisen ja modernisaation vuoksi kielellinen assimilaatio on edennyt voimakkaasti. Meänkielen käyttötilanteet ovat 1 Lainaus on torniolaaksolaisen maailmanmusiikkia soittavan yhtyeen Jordin kappaleesta Oonhan meilä vielä kieli. 117

118 harventuneet ja kielen puhumisilmasto on käynyt ahtaaksi. Lingvistien näkemyksen mukaan kielenvaihto meänkielestä ruotsiin jatkuu yhä edelleen huolimatta meänkielen nykyisestä asemasta virallisena vähemmistökielenä. (Ks. esim. Arola et al. 2014, 2; Ruotsala 2014, ) Mutta milloin ja miksi meänkieltä käytetään ja mikä sen asema on? Kuka kuuluu meänkielen vähemmistöön ja kuinka paljon kieltä on osattava, jotta voi sanoa kuuluvansa siihen? Meänkieli puhuttaa ihmisiä ja se tulee esille sekä arjen ylirajaisuutta Tornion-Haaparannan kaksoiskaupungissa käsittelevän tutkimukseni kenttätöissä että mediassa ja Facebookissa käytävässä keskustelussa. 2 Tärkeä kysymys meänkielen jatkumisen ja tulevan käytön kannalta on, mikä on meänkielen suhde identiteettiin tai kulttuuriperintöön erityisesti sellaisilla henkilöillä, jotka eivät kieltä käytä tai osaa. Ennen meänkielen asemasta ja tulevaisuudesta käytävää keskustelua on kuitenkin luotava lyhyt historiallinen katsaus. Miksi meillä puhutaan suomen murretta ja Tornionjoen länsipuolella meänkieltä? Meänkielen ja Suomen puolella puhuttavan murteen syntymisen syyt ovat historiassa, sillä paikalliset kokivat omakohtaisesti Tornionlaakson olleen raja-alue, jossa poliittinen ja valtionraja ei ole yhteneväinen kulttuuri- ja kielirajan kanssa. Suomen sodan päättymiseen ja 1809 solmittuun Haminan rauhaan asti koko tämä kulttuurisesti ja ekologisesti yhtenäinen alue kuului Ruotsille. Täällä puhuttiin samaa kieltä, kuuluttiin samaan kirkkoon ja toimeentulo saatiin samoista elinkeinoista. Myös monet materiaalisen kulttuurin piirteet kertovat pitkäaikaisesta yhteisestä historiasta ja tiiviistä yhteyksistä Tornionjoen yhdistäessä ja ollessa aluetta koossa pitävä tekijä. Joki oli myös kulkuväylä, jota pitkin niin ihmiset, tavarat kuin aatteetkin kulkivat. Suomen kulttuurialueita tarkastelleen Ilmar Talven (1979, 407) mukaan Tornionlaakso muodosti selvästi omaleimaisen, muusta Pohjois-Suomesta erottuvan alueen, jonne innovaatiot saapuivat usein Ruotsista. Suomenkielinen Tornionlaakso jakaantui dramaattisesti kahtia Suomen tullessa Venäjän keisarikunnan autonomiseksi osaksi. Arjen tasolla ihmiset maksoivat kovan hinnan uudesta rajasta, sillä se vedettiin pitkin Tornionjokea eikä Kainuunjokea, joka erotti suomen- ja ruotsinkielisen asutuksen ja jota Venäjä ensin ehdotti rajaksi. Ruotsalaiset puolestaan halusivat rajan itään Kemijoelle. Lopulta keisari hyväksyi rajaksi Tornionjoen siten, että Tornion kaupunki tuli Venäjälle. (Lähteenmäki 2004, ) Joelle vedetty uusi raja jakoi kahtia pitäjiä, seurakuntia, kyliä ja tiloja, maaomaisuuksia ja sukuja jättäen Ruotsin puolelle noin suomenkielistä asukasta. Miltei kaikki jokivarren pitäjät jakautuivat kahtia menettäen sekä alueitaan että asukkaitaan. Tämän vuoksi sekä Suomen että Ruotsin puolella on samannimisiä kyliä kuten esimerkiksi Kukkola ja Pello. Rajanvedon jälkeen sen länsipuolelle jääneet muuttuivat Ruotsin kuningaskunnan pieneksi kielivähemmistöksi luvun lopulta lähtien suomenkielinen väestö joutui ruotsalaistamispolitiikan kohteeksi ja siinä tehokkaimpana välineenä oli koulupolitiikka. Suomen puhuminen katsottiin uhaksi ja sen puhujia ruvettiin pitämään vieraana heimona. Suomea kitkettiin säälimättä ja ruotsalaistamisprosessin vaikutuksesta monen kieli vaihtui ruotsiksi, sillä esimerkiksi koulussa kielletyn äidinkielen käytöstä lapsia rangaistiin rankaisemalla koko luokkaa. (Bladh & Kuvaja 2006, 32.) Tästä huolimatta suomen kieli säilyi, sillä aviopuolisoita haettiin vanhan tavan mukaan Suomen puolelta ja Ruotsiin avioituneet naiset osaltaan auttoivat 2 Tutkimustani varten olen haastatellut yli 60 henkilöä, joista 19 luonnehtii itseään kaksikielisiksi. 11 haastattelua olen tehnyt ruotsiksi. Hieman yli puolet haastateltavista asuu Ruotsin puolella. Tätä artikkelia varten käytän 32 haastattelua ja kymmentä sähköpostivastausta. 118

119 suomenkielen säilymistä ankarasta kielipolitiikasta huolimatta. Myös Tornionlaaksossa syntyneen uskonnollisen herätysliikkeen, lestadiolaisuuden, merkitys on huomattava suomen kielen ylläpitäjänä, sillä liikkeessä lingua sacra oli nimenomaan suomi. Suurin osa alueen saarnamiehistä on ollut suomenkielisiä ja Ruotsin valtionkirkko koettiin vieraana instituutiona. (Fjällström 2001, 90.) Suomen kielen status oli heikko eivätkä monet vanhemmat kokeneet tärkeäksi suomen opettamista lapsilleen. Kielenvaihtoa edistivät ehkä vanhempien mielessä olleet raskaat muistot omalta kouluajalta, jolloin ja 1960-luvulla ei kansankodin rakentamiskiireissä nähty suomen kielellä tulevaisuutta. Tätä kuvaa hienolla tavalla Klaus Härön elokuva Tuntematon Elina (2002). Viime vuosisadan puolivälissä virallisessa kieli-ilmastossa alkoivat puhaltaa suotuisammat tuulet Ruotsin kouluhallituksen annettua ohjeen, ettei suomenkielisiä koululaisia saanut kieltää puhumasta suomea (Vaattovaara 2009, 57). Suomen- tai meänkielen näkökulmasta pahin oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua, joten kielellinen assimilaatio oli laajaa. Ruotsin puolella suomi ei kehittynyt eikä sitä käytetty kuin kotioloissa. Julkisilla paikoilla ja virallisissa yhteyksissä puhe vaihtui ruotsiksi, mutta Suomen puolella puhe jakautui murteeseen ja kirjakieleen. Lingvistiikkaa vai etnopolitiikkaa meänkielen synty Meänkieli kuulostaa ulkopuolisen korvissa suomen murteelta tai jopa vanhahtavalta suomelta, koska siinä on paljon ruotsista peräisin olevia lainasanoja. Kielten eriytyminen alkoi jo 1809 uuden rajan vetämisen jälkeen. Suomen puolella käytettyyn kieleen vaikuttivat suomen kirjakieli ja yleiskieli, kun taas Ruotsin puolella ruotsin vaikutus alkoi näkyä puhutussa kielessä muun muassa lainasanoina ja myöhemmin ääntämisenä. Virallisen ruotsalaistamispolitiikan loppuessa 1950-luvulla suomesta tuli vapaaehtoinen aine joissakin lukioissa. Myös voimakas maahanmuutto vaikutti meänkieleen suhtautumiseen. Myöhemmin 1970-luvulla suomea saattoi opiskella, mutta se koettiin vaikeaksi, koska koulussa opetettava suomi poikkesi kotona puhutusta kielestä. Ongelma ratkaistiin aloittamalla paikallisen kielivariantin, meänkielen, opettaminen vieraaksi osoittautuneen suomen kirjakielen sijaan. (Huss 1999, 82; Winsa 1993, 10.) Suomalaiset ymmärtävät meänkieltä, mutta meänkieltä puhuvat eivät välttämättä ymmärrä suomea, joten mikä sitten on näiden kielten välinen suhde? Kielen voi määritellä joko lingvistisin tai etnopoliittisin kriteerein. Lingvististen kriteerien perusteella meänkielen suomen kieltä lähellä oleva rakenne tekisi siitä murteen. Etnopoliittisten kriteerien, ts. ryhmän itseidentifikaation, perusteella kyseessä on oma kieli, ja Ruotsin puolella kehittyi 1980-luvulla ajatus meänkielestä omana, suomesta eroava kielenä. Meänkielen kehittyminen on osa vähemmistöjen omien oikeuksien ajamis- ja identiteetin rakentamisprosessia. Vastaavanlainen prosessi on ollut käynnissä mm. Pohjois-Norjassa, jossa kveenin kieli on yksi virallisista vähemmistökielistä. Meänkielen kehityksen kannalta tärkeitä etappeja on ollut mm perustettu Svenska Tornedalingars Riksförbund Tornionlaaksolaiset (STR-T), jonka tehtävänä on ajaa vähemmistön asioita, kuten meänkielen tunnistamista omaksi kieleksi. (Huss 1999, 84.) Meänkielellä alettiin julkaista kirjallisuutta ja käyttää sitä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa. Kielioppi, Krammatiikki ilmestyi 1996 ja ensimmäinen sanankirja ilmestyi jo 1992 (Kenttä & Pohjanen 1996). Vihdoin meänkielestä tuli yksi Ruotsin viidestä virallisesta vähemmistökielestä. Siitä lähtien meänkieltä on ollut oikeus käyttää viranomaisten ja tuomioistuinten kanssa asioitaessa. Samoin asukkailla on oikeus saada opetusta ja hoitoa tällä kielellä tietyissä kunnissa. 119

120 Virallisesta asemasta huolimatta meänkieli on tällä hetkellä uhattuna, sillä assimilaatio on edennyt voimakkaasti. (Elenius 2001; Töyrylä 2015.) Meänkielen käyttötilanteet ovat harventuneet ja kielen puhumisilmasto käynyt ahtaaksi. Katukuvassa meänkieltä ei juuri näy, sillä esimerkiksi katukyltteihin tai paikkakuntien nimiin meänkieli ei ole juurikaan mahtunut. (Kenttä 2015.) Kielenvaihto meänkielestä ruotsiin jatkuu yhä edelleen huolimatta meänkielen asemasta virallisena vähemmistökielenä. Sen nykytilannetta on vaikea arvioida, sillä kielenpuhujien määrä vaihtelee sen mukaan, miten kielitaito määritellään. Arviot kielenpuhujista liikkuvat välillä Meänkieltä tutkitaan ja sitä käytetään myös tieteellisessä keskustelussa. (Ks. Arola et al. 2014, 2.) Meänkielistä kirjallisuutta käännetään ja julkaistaan ja sitä käytetään radio-ohjelmissa (Esim. Meänraatio ja Raatiu Väylänranta). Jotkut eivät edelleenkään pidä meänkieltä kielenä vaan suomen murteena ja käyttävät siitä väheksyvää pejoratiivista nimitystä sekakieli tai blandsvenska siitä huolimatta, että Ruotsissa suomi ja meänkieli ovat eri kieliä. Toiset taas tekevät eron niiden välille. (Arola 2006, 23.) Meänkielen asema ja tulevaisuus Monet torniolaaksolaisista ovat syntyneet Suomessa tai suomen- tai meänkieliseen perheeseen. Osa heistä kasvaa kaksi- tai kolmikielisiksi, mutta osa vaihtaa kielensä ruotsiin. Näin käy usein juuri meänkielisten kohdalla (Arola et al. 2014, 2). Meänkieliset haastateltavani käyttävät työssään molempia kieliä tilanteen mukaan, mutta he tekevät selvän eron työ- ja tunnekielen välille ruotsin ollessa työkieli ja meänkielen tunteen kieli. Vaikka meänkielen asema on virallisesti vahvistunut Tornionlaaksossa, niin silti kielten ak- tiivikäyttö on vähentynyt kouluissa ja nuorison keskuudessa. Haastateltavani näkivät meänkielen heikon aseman edelleen johtuvan osaksi historiallisista syistä ja osaksi sitä puhuvien arkuudesta. Aiemmin kieltä ei uskallettu käyttää tai sen käyttöä hävettiin, koska aiemmat sukupolvet olivat joutuneet piilottamaan oman kielensä. Piti puhua ruotsia, koska asuttiin Ruotsissa: Monenlaisia argumenttejä esitethään siittä, miksi se suomi on jäänyt pois, mutta taustala on minun mielestä se, että Tornionlaaksossa vieläki hävethään sitä, että olhaan osa suomalaisuutta. Kielelä ei ole statusta. Julkisesta keskustelusta huolimatta kenttätöiden perusteella meänkielen asema ja käyttö ovat edelleen vähenemässä, sillä kielellä ei alueellisena kielenä nähdä olevan samanlaista tulevaisuutta kuin suomella tai ruotsilla. Meänkieltä ei juuri käytetä asiointikielenä, vaan kieli vaihtuu silloin ruotsiksi. Eräs meänkieltä osaava haastateltava näkee sen ainoana tehtävänä, että se kertoo alueellisesta identifioitumisesta Tornionlaaksoon. Hänen kuten monien nuorempien haastateltavien mukaan kielen tulevaisuus on heikko, koska lapset eivät opi sitä äidinkielenä, vaan sitä opiskellaan vain vieraana kielenä. Meänkieli ei näytä siirtyvän lapsille kotona eikä päiväkodeissa ja kouluissa kielen käyttöä tai opetusta vaadita. Tämä kaikki kertoo kielen alhaisesta statuksesta ja arvostuksesta. Kuten tutkimukset osoittavat, meänkieli tarvitsee tukea joka tasolla, jotta pitkälle päässyt kielenvaihto pysähtyy. (Arola et al. 2014, ) Myös monet haastateltavistani eivät näe meänkielen tulevaisuutta ruusuisena, koska kieli ei siirry luonnollisesti sukupolvelta toiselle. Näin minulle vastattiin ruotsiksi: Jag tror dessvärre att meänkieli kommer på sikt försvinna/ förminskas. Den störstä anledningen tror jag är att språket ej är gångbart i så stor geografisk utsträckning och även akademiskt. Användningsområdet är alldeles för begränsat för att få genomslag tyvärr. Silti hänkin toivoi meänkielen selviävän ainakin niin kauan kuin hän elää. 120

121 Poika lippoamassa Tornionjoella. Kuva: Helena Ruotsala. 121

122 Onko meänkieli aineetonta kulttuuriperintöä? Kieli, kulttuuri ja identiteetti liittyvät monin tavoin toisiinsa, sillä kieli kertoo kulttuurista ja sen kantajista. Sen avulla kommunikoimme, jaamme merkityksiä ja arvoja. Kieli on tärkeä osa tässä identiteettien kirjossa sekä yhteisölle ja yksilöille. Kieli kertoo myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja suhtautumisesta vähemmistöihinsä. Yksikielisyyteen painostaminen on muuttunut monikielisyyttä arvostavaksi ja toisaalta myös identiteettineuvottelujen tuloksena puhutaan moni-identiteetistä. Ei siis tarvitse valita, olenko joko tai, vaan voin olla identiteetiltäni sekä että. Tornionlaaksolainen identiteetti on moninainen, sillä ei ole vain yhtä, vaan identiteettejä on monenlaisia ja tornionlaaksolaiselle koodin vaihto puheessa on jokapäiväistä. Vaikka julkisesti meänkielestä aineettomana kulttuuriperintönä ei ole vielä käyty keskustelua, niin mielestäni sen tärkeys, uhanalaisuus ja resurssina käyttö voisi viitata siihen. Mitä kielen valitseminen yhdeksi aineettoman kulttuuriperinnön esimerkiksi vaikuttaisi alueella? Meänkielen avulla torniolaaksolaiset kertovat omista juuristaan ja identiteetistään. Myös kieltä osaamattomille meänkieli nostetaan esille nimenomaan tornionlaaksolaisena erikoisuutena. Jos meänkieltä tarkastelee tiettyjen aineettoman kulttuuriperinnön kriteerien mukaan, niin se on yhä jokapäiväisessä käytössä, siirrettävissä seuraaville sukupolville sekä valittavissa, mutta se on uhanalainen ja tarvitsee suojelua. Aineettoman kulttuuriperinnön listalle on aiemmin päässyt mm. Kanariansaarilla käytössä ollut vihellyskieli, silbo. Sitä on käytetty viestinnän välineenä ainakin satoja vuosia. Edes matkapuhelimet eivät ole sitä täysin syrjäyttäneet, sillä maastomuodot estävät välillä puhelinverkon kantavuutta. Silbo kantaa jopa kilometrien päähän ja sen tahdista voi kuulla myös viestin sävyn; kertooko se jonkun menehtyneen tai jostain iloisemmasta asiasta. Silbo oli myös vaarassa hävitä, mutta viime vuosina sitä on alettu opettaa ja opiskella innokkaasti. Kävisikö näin myös meänkielelle tulevaisuudessa? Maailmanperintölistalle pääsy ei toki takaa ikuisuutta, sillä mikäli kohde uhkaa tuhoutua tai se tuhotaan, niin se poistetaan listalta. Näin kävi esimerkiksi Dresdenin vanhalle kaupungille 2009, koska uusi Waldschlösschenin silta rakennettiin liian lähelle kaupungin historiallista keskustaa. Meänkielen merkityksen kiteytti mielestäni hienosti eräs haastateltava sanoessaan, että kun Jord pellaa, niin jollaki lailla se koskettaa enemmän ku se on meänkielellä ku se on sitä meänkielen tunnelmaa. Tämän artikkelin otsikko onkin lainaus eräästä tämän torniolaaksolaisen maailmanmusiikkia soittavan yhtyeen kappaleesta, joka korostaa kielen tärkeyttä ja uhanalaisuutta. Kuinka kauan meänkieliset kappaleet koskettavat? Mikä on meänkielen ja siihen liittyvän paikallisen identiteetin tulevaisuus? Jos on olemassa alueellista tornionlaaksolaista identiteettiä, niin miten tärkeä tekijä siinä on kieli? Mikäli meänkieltä ei pystytä siirtämään nuoremmille sukupolville ja se jää pelkästään seremonialliseen käyttöön tai sitä opiskellaan vieraana kielenä kouluissa, niin miten silloin käy tornionlaaksolaiselle identiteetille? Nämä ovat kysymyksiä, jotka askarruttavat niin meänkielen puhujia ja tutkijoita kuin kieltä osaamattomia tornionlaaksolaisia, sillä meänkieli puhuttaa ihmisiä kielitaidosta riippumatta. Alueellinen identifioituminen käy ilman kielitaitoa, mutta miten tärkeä meänkieli on tornionlaaksolaiselle identiteetille tai mitä siitä jää jäljelle? Osa tornionlaaksolaisista ei osaa meänkieltä tai ei halua käyttää sitä asiointikielenä. Silti meänkieltä osaamattomat pitävät sitä tärkeänä osana historiaansa ja identiteettiään ja haluavat osoittaa kuuluvansa tähän vähemmistöön huolimatta siitä, että kielitaito ei riitä. He haluavat näyttää omat sukujuurensa alueeseen kieleen, vaikka kielitaito onkin ohittanut heidät. Kie- 122

123 len osaajat taas haluavat säilyttää mahdolliset vähemmistöedut vain kieltä taitaville. (Esim. Töyrylä 2015.) Arvokeskustelu kulttuuriperinnön ja meänkielen välillä on tärkeää. Huonossa tapauksessa kulttuuriperinnöksi julistaminen voikin yhdistämisen sijasta sulkea ulkopuolelle. Kun jokin asia on valittu kulttuuriperinnöksi, siitä on pidettävä huolta ja sitä on vaalittava kulttuurisesti kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Vastuu kulttuuriperinnön säilymisestä ja hoitamisesta on muistiorganisaatioiden ammattilaisten lisäksi myös kaikilla ihmisillä. Yhteisön jäsenille täytyy taata tietoisuus kulttuuriperinnöstä, sillä se on osa ihmisoikeuksia. Kulttuuriperintö ei saa olla vain tuote, jonka avulla markkinoidaan ja jota myydään. Sen on tarjottava identiteetin rakennuspuita ja sillä on myös oltava oikeus muuttua ja hengittää. Lähteet Kenttätyöaineisto: Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkisto, kansatiede, TYKL-arkisto: Kenttämuistiinpanot ja haastattelut ovat kirjoittajan hallussa eikä niihin tässä viitata, koska ne ovat vielä ilman arkistosignumia. Ne tullaan arkistoimaan myöhemmin Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen TYKL-tutkimusarkistoon. Kirjallisuus: Arola, Laura 2006: Asenteellista menoa tornionlaaksolaiset nuoret ja vähemmistökieli. Olga Haurinen & Helena Sulkala (toim.), Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan, Oulu: Oulun yliopiston suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian laitos. Arola, Laura & Kangas, Elina & Pelkonen, Minna 2014: Meänkieli Ruottissa. Raportin yhtheenveto EL- DIA-projektissa. Studies in European Language Diversity Mainz: Research consortium ELDIA c/o Prof. Dr. Anneli Sarhimaa. [Painossa.] Bladh, Gabriel & Kuvaja, Christer 2006: Yhdestä valtakunnasta kahdeksi kansallisvaltioksi. Gunnar Bladh & Christer Kuvaja (toim.), Kahden puolen pohjanlahtea 1. Ihmisiä, yhteisöjä ja aatteita Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulta 1900-luvulle, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Elenius, Lars 2001: Finsk och svensk: modernisering, nationalism och språkförändring i Tornedalen Umeå: Kulturgränsnorr. Fjällstöm, Maire 2001: Ruotsin Tornionlaakson meänkielinen vähemmistö murteesta kieleksi. Torniolaakson vuosikirja 2001, Huss, Leena 1999: Reversing language shift in the far North: linguistic revitalization in northern Scandinavia and Finland. Uppsala: Acta Universitatis Upsaliensis. Kenttä, Hannele 2015: Brev till ledande politiker och tjänstemän i Haparanda av minoritetsspråkdelegationen. Julkaisematon kirje; tekijän hallussa. Kenttä, Matti & Pohjanen, Bengt 1996: Meänkielen kramatiikki. Övertorneå: Kaamos. Lähteenmäki, Maria 2004: Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pohjolan Sanomat Meänmaa-yhdistys perustettu. ( Ruotsala, Helena 2014: Tornionlaakso ja meänkieli. Jaana Kouri (toim.): Askel kulttuurien tutkimukseen, Turku: Turun yliopisto. Talve, Ilmar 1979: Suomen kansankulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vaattovaara, Johanna 2009: Meän tapa puhua. Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Winsa, Birger 1993: Meän kieli ja tornionjokilaaksolaisitten kakskielisyys: Täälä plandathaan sprookit. Virittäjä 1/1993, Internet-lähteet: Museovirasto: Aineeton kulttuuriperintö. Luettu Töyrylä, Hannu 2015: Minureetti ja itentiteetti Tornionlaaksosa. Meänmaan Tiuku. aviisi/2015/05/22/minuriteetti-ja-itentiteetti-torniolaaksossa/ Luettu

124 PUINTIPÄIVÄ Paavo Harola on vuonna1946 syntynyt, koko ikänsä Juupajoella asunut hämäläisen murteen taitaja, kertoja ja kirjoittaja, joka tuo tarinoissaan mielellään esiin kotiseutuaiheita ja perinteisiä työtapoja. Minun kotonani oli vaan piänviljelystila ja sillähän se kaikellainen maatyä olikin erilaista kun isommissa paikossa. Ei ollu konneita, eikä ollu varraa paljo palakata viarasta tyävoimmaakan. Syksyllä, kun viljat alko valamistuun, nin isä rupes katteleen missä sais viljaa kuivatettua ja kyseleen valamiiks lainahevosta sun muuta. Meillä kasvatettiin heinän lisäksi enimmäkseen ohraa, kun meillä oli aika paljon kanoja. Ne pari sarkaa mitä oli, nin melekeen niitettiin viikatteella ja pistettiin seipäälle omin väjin. Äilen kanssa oltiin ussein kahlestaan, kun isä, joka oli mettätyänjohtaja, oli omissa palkkatöissään ja isommat sisarukset koulussa ja missä olivat. Muutaman seipäällisen äite päivän mittaan sai änttiin ja sitten täyty jo lähtee elikoita hoitaan ja ruakaa laittaan. Ei minusta huanosta siinä mittään apua ollu. Toiset jatko sitten ehtoolla muitten töittensä päälle. Sitten kun viljat oli seipäällä kuivanu, piti suunnitella puintia. Ei viiskymmentäluvulla ennää sillai vanhanaikasesti riihtä puitu, vaikka lähitalojen riihet viälä olikin pystyssä. Jollakin naapurilla oli siirrettävä puimakone, joka velätettiin hevosella sopivaan paikkaan. Meilän pihassa, navetan elessä se oli usseemmankin kerran ja pari kertaa muistan sen olleen naapurin pualella. Kun naapurissakin oli vähän viljaa, nin sovittiin, että puilaan samassa paikassa, niin saalaan yhteisvoimin helepommin tehtyä. Hevonen ja sopiva kärry lainattiin toisesta naapurista. Meiltä tyähön kerkis isä ja isoveli 124 ja naapurissa oli pari aikuista riskiä poikaa ja vanhaisäntä. Sillä väjellä juuri pärjäs, mutta oli sitten naisväkkeekin lisänä tarpeen mukkaan. No, sitten kaks tai kolome miästä lähti hevosella hakkeen pellolta viljaa. Toiset oli laittanu sillä aikaa konneen hyvin reilaan ja valmistellu moottorin, että se varmasti lähti käyntiin. Tyhjiä säkkiä piti varata nin paljo, että piisas. Vanha isäntä toimi pussinvaihtajana. Kuarmaa ei kannattanu purkaa maahan, kun se puimakonneen syättöpöytä oli aika korkeella. Yks miäs pisteli suaraan hevosen rinnistä syättöpöylälle ja syättäjä syätti siittä. Jos olis ollu kaksi hevosta, niin sitten olis käyny sujuvasti. Syättämisessä kannatti olla hualellinen. Jos tyänsi liikaa tavaraa konneeseen, nin voi olla ettei kone suarinukkan sitä kunnolla, vaan jyviäkin tuli pahnojen mukana maahan. Jos taas syätti nuukasti, nin meni vaan suatta kallista aikaa hukkaan. Sormiensa takiakkin kannatti olla tarkkana. Taas, kun toiset lähti hakkeen uutta kuarmaa, nin toiset suari pahnoja kavvemmaksi ja kanto täysiä jyväsäkkiä suajaan. Kaiken aikaa sai pelläätä saletta, kun kerran taiva-

125 salla häärättiin. Moottoristakin täyty hualehtia ja konneen remmiä ja seuloja tarkistaa. Kaikilla oli tyätä koko päiväksi, kun kahlen talon viljat puitiin. Joskus tyä keskeyty, kun moottori sammu, taikka remmi meni poikki taikka muuten päältä pois. Tottahan sitä ruakaa ja kahveetakin piti saala. Kun viljat oli puitu, piti kiireesti samana päivänä toimittaa jyvät kuivamaan. Nehän rupes säkissä kuumiammaan ja olis hetkessä menny pilalle ja homehtunu. Taloissa oli viljankuivureita, mutta ne oli omassa käytössä kun joka paikassa puitiin. Meillä isä oli räknänny sen asian sillai, että se oli ostanu rullan pinkopahvia. Se levitti vintin laattialle sitä pahvia ja nau- Puintipaikan yllä leijui aina pölypilvi, mutta kaikkein pölyisin paikka oli pahnapojalla. Pahnapoikana Asko Harola. Kuvan omistaa Paavo Harola. las viälä reunoja nupinauloilla kiini. Sitten tartti kantaa painavat säkit vinttiin ja levittää jyvät tasaseksi kymmenen sentin kerrokseksi pinkopahvin päälle. Niitä piti sekotella rautaharavalla joka päivä. Aurinko lämmitti vinttiä hyvin ja jyvät kuivi aika mukavasti. Kissaa sinne ei saanu päästää ja jokahinen saa itte arvata että minkä takia. Juupajoki on pieni, noin kahdentuhannen asukkaan kunta koillisessa Hämeessä. Kopsamo ja Salokunta ovat valtakunnallisesti merkittävää kulttuurimaisema-aluetta. Maasto on kumpuilevaa, ja asumukset ovat järvien ja jokien rannoilta nousevien mäkisten peltovainioiden päällä. Puheen tyyli on ollut perihämäläistä murretta, jossa käytetään ällää d:n paikalla. Nykyisin sen käyttö on vähentynyt. Kirjoittajan kotikylällä Petääjärvellä on sanottu olleen kaikista levveempi ällä. 125

126 Matonpesua Kaivopuiston rannassa. Kuva: Meri Kytö. 126

127 ÄÄNIMAISEMA AINEETTOMANA KULTTUURIPERINTÖNÄ Äänimaisema on osa kotiseutua ja paikallisidentiteettiä, mutta voidaanko sitä tarkastella aineettomana kulttuuriperintönä? Olemme pohtineet kysymystä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keräyksen (MuSuo 2014) järjestäjinä. Valtakunnallisen ja kaikille avoimen keruukilpailun tavoitteena on koota kuvauksia ja huomioita ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Äänimaisematutkimusta ja -taidetta edistävän Suomen Akustisen Ekologian Seuran syksyllä 2014 aloittama hanke on jatkoa kymmenen vuotta sitten järjestetylle Sata suomalaista äänimaisemaa -keruulle (SSÄ 2013). Aineettoman kulttuuriperinnön teemat mietityttivät jo tuolloin, sillä vastaanottamistamme ympäristökuvauksista kävivät vahvasti ilmi nykyisten ja kadonneiden äänimaisemien sekä niistä kirjoittaneiden paikallistuntemuksen ja muistojen vuorovaikutteinen suhde. Meri Kytö FT, synnyinpaikka Turku, asuinpaikka Tampere. Heikki Uimonen Professori, syntymäkunta Savonlinna, asuinpaikka Tampere. 127 Äänimaiseman tutkimuksellinen tarkastelu ja yleinen kiinnostus ympäristön ääniä kohtaan on viime vuosina monimuotoistunut. Kun ääniympäristöä arvioidaan, katsotaan äänimaiseman laadulliset ominaisuudet yhtä lailla merkittäviksi kuin määrällisesti mitattavatkin (ks. COST 2013). Käytännössä tämä tarkoittaa ääniin liittyvien yksityisten ja yhteisöllisten merkitysten sisällyttämistä osaksi tutkimusta. Tieteellisen tutkimuksen ohella uudet avaukset taiteen, dokumentoinnin ja arkistoinnin parissa ovat lisänneet myös määrällisesti yleistä äänimaisematietoisuutta. Uuden tiedon kertyminen ja sen myötä syntyneet tuoreet lähestymiskulmat antoivat syyn tarkastella suomalaisten äänimaisemakäsityksiä jälleen kerran koko maan kattavan keräyksen avulla. Menneiden ja nykyisten ääniympäristöjen tarkastelun ohella Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeella on voimakas halu suuntautua tulevaisuuteen. Keräyksestä saatavaa tietoa hyödynnetään ympäristönsuunnittelussa ja kaavoituksessa mahdollisuuksien mukaan. Osa tätä on äänimaisemien paikallinen suunnittelu, johon kansalaiset voivat osallistua ja näin vaikuttaa oman ympäristönsä äänellisen laadun kehittämiseen.

128 Ääni ja muutos Äänimaisemalla tarkoitetaan sitä, kuinka yksilöt ja yhteisöt kuulevat ja kuuntelevat akustista ympäristöään sekä tulkitsevat ja ymmärtävät ympäristönsä ääniin liittyviä merkityksiä (Uimonen 2014). Erilaiset iän ja elämänkokemuksen myötä omaksutut kuuntelutavat ovat tärkeä osa ympäristösuhdetta. Yhtälailla äänen kadotessa tai äänimaiseman muuttuessa hiipuu tai muuttuu myös niiden tulkitsemiseen tarvittava taito. Kulttuuriperinnön säilymisen kannalta arvioituna äänien ja niihin liittyvien kokemusten, kertomusten ja muistojen tallentaminen on ensiarvoisen tärkeää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kotimaiset ja kansainväliset tieteelliset julkaisut ja konferenssit sekä alan yliopistollinen koulutus ovat tuoneet tuoreita näkökulmia myös suomalaiseen äänimaisemakeskusteluun. Myös julkinen sana on osoittanut kiinnostusta aiheeseen. Pirkanmaan äänimaisemat- ja Turku kuuntelee -hankkeet (PÄM 2009; TK 2011), kolme väitöskirjaa (Uimonen 2005; Vikman 2007; Kytö 2013) ja Yleisradion keväästä 2013 toteuttama ohjelmasarja Äänien ilta (ÄI 2013) ovat osaltaan todistaneet, kuinka muuttuvan äänimaiseman keskellä myös muuttumattomuudella on vahva merkitys. Juankoskelaisesta ruukinpillistä keruuseen kirjoittanut kesäasukas tunsi ylpeyttä asuinseudustaan saadessaan omin korvin kuulla todistuksen Juantehtaan yli 260 vuotta jatkuneen teollisen työn jatkumisesta (Järviluoma & al. 2006, 107). Kotiseudun ja äänellisen perinnön merkitykset ilmenevät myös kansainvälisissä tutkimuksissa ja äänitaideprojekteissa. Suomalaistutkijoiden kokonaan tai osin toteuttamissa hankkeissa on kartoitettu ja tutkittu äänellistä kulttuuriperintöä ja äänimaisemien muutosta osana Euroopan alueellisia identiteettejä. Lisäksi digitaalisen median ja äänentallennusteknologian kehittyminen antaa uusia interaktiivisia mahdollisuuksia tehdä äänimaisemaa tunnetuksi näyttelyissä ja Internetissä. Niiden myötä ympäristöäänet voidaan tallenteina palauttaa sinne, joista ne ovat elävinä kadonneet. Esimerkiksi skotlantilaisen Dollarin kylän palosireeni poistettiin käytöstä palokunnan lakkauttamisen myötä vuonna Persoonallisen signaalin olivat kuitenkin tallentaneet ja arkistoineet alueella vierailleet kanadalaiset tutkijat vuonna Ääni toimitettiin Dollar Museumin kokoelmiin Äänimaisemat, kulttuurinen kestävyys ja paikallisen toiminnan strategiat -tutkimusprojektin yhteydessä kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin. (Uimonen 2013.) Tallenteita ja elävää kulttuuriperintöä Äänimaisemaa voidaan aineettomana kulttuuriperintönä lähestyä sekä arkistoitavana että elävänä perinteenä. Äänimaiseman muuttuvasta, aikaan, paikkaan ja kokijaan sidotusta luonteesta johtuen sen tallentaminen äänittämällä tai videokuvaamalla on olennaista kulttuuriperintötyötä. Toisaalta, tallenne on ainoastaan representaatio äänimaisemasta, eikä siten elävää kulttuuriperintöä. Siksi on tärkeää myös pohtia, miten äänimaisemaa voisi lähestyä kulttuurisen kestävyyden näkökulmasta. Molempiin lähtökohtiin liittyy olennaisesti kieli: sanat, kuvailut ja kontekstointi. (Kytö et al. 2012, ) Arkistoinnin haasteet liittyvät paitsi tallenneformaattien ylläpitoon, myös tarkkoihin arkistointitietoihin. Ilman yksityiskohtaisia sanallisia kuvailuja ja tallenteella kuuluvien äänten asiayhteyden selvittämistä (tapahtumat, materiaalit, henkilöt, säätila jne.) jää äänitteen välittämä tieto ajan kuluessa ainoastaan mielikuvan tasolle. Vaikka äänitallenteet muodostavat arvokkaan aineiston tuleville sukupolville, ne eivät ilman tarkkoja kuvailuja pysty välittämään äänitystilanteessa koettuja merkityksiä. Tämä onkin ollut kirjoitus- ja keruuhankkeiden ydintä. Kirjoitetut tai puhutut kuvailut kertovat niistä merkityksistä, joita yksinomaan tallennetta kuuntelemalla on mahdoton ymmärtää. 128

129 Kuvailut ovat myös vahvasti kiinni käytetyssä kielessä. Esimerkiksi sellaisia ääntä kuvailevia suomenkielisiä sanoja kuten kilke, väninä, lirinä, humpsahdus, putputus tai säksätys on vaikea yksiselitteisesti kääntää toisille kielille. Keruukirjoitukset ovatkin osoittaneet, että äänimaisemakuvailu on muutakin kuin äänilähteiden tai tapahtumasarjojen kuvailua. Tutkijat puhuvatkin äänimaisemakompetenssista, opitusta kyvystä tulkita ja kommunikoida äänellisestä ympäristöstään sekä toimia siinä. Tämän kyvyn ylläpitäminen edistää kulttuurista kestävyyttä ja pitää äänellistä kulttuuriperintöä elävänä. Äänimaiseman sovittaminen kulttuuriperinnöksi Unescon tarkoittamassa merkityksessä on kuitenkin haasteellista. Kuten keväällä 2013 Suomessakin voimaantullut yleissopimus muotoilee, aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. (Finlex 2014; ks. myös Marsio 2014.) Valtiovetoisena kulttuuripolitiikkana aineettoman kulttuuriperinnön kysymykset nostavat arkikokemuksen piirissä olevan äänimaiseman uuteen valoon. Mitä äänimaisema aineettomana kulttuuriperintönä sitten voisi olla? Voiko äänimaisemia käsitellä kansallisesti tai paikallisesti erottautuvina kokonaisuuksina? Millä perustein niitä voitaisiin arvottaa? Aineettomasta kulttuuriperinnöstä puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että se on lakisääteinen käsite, jolla perustellaan kulttuuripoliittisia väliintuloja, ja jonka juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisessä kulttuuriomaisuuden suojelulainsäädännössä (Belder 2011). Lisäksi käsitteen määrittelijöiden tarkoituksena on ollut promovoida kulttuurista monimuotoisuutta globalisoituvassa ja homogenisoituvassa maailmassa (Khan 2005, 139). Puolangan hiljaisuutta äänitetään. Kuva: Meri Kytö. Kulttuurintutkijat Littler & Nandoo suhtautuvat asiaan kriittisesti todeten, että kulttuuriperintö ei ole muuttumaton olio vaan diskursiivinen käytänne, joka muotoutuu tilanteen, historioiden, motiivien, toimintatapojen, yhteentörmäyksien ja poliittisten puheenvuorojen mukaan (Littler & Nandoo 2005, 1). Kun kyseessä ovat valtiolliset toimijat, myös kansalliskulttuurisia pyrkimyksiä on tarkasteltava. Ne ovat taipuvaisia olemaan konservatiivisia ja traditionaalisia; ne eivät ota lukuun kulttuurisia vuorovaikutussuhteita ja pidättäytyvät mieluummin valtakulttuurin edustajien käsityksissä siitä, mitkä ovat kansallisesti arvokkaita kulttuurin muotoja (Khan 2005, 139). Kuten muissakin aineettoman kulttuuriperinnön suojelukohteissa, ei elävien äänimaisemien institutionalisoiminen johda aina hyvään lopputulokseen. Esimerkkinä tästä on 1990-luvulla toteutetun Sata japanilaista äänimaisemaa -hankkeen valitsema merenranta, joka pian nimityksen jälkeen muuttui vilkkaaksi turistikohteeksi. Lopputuloksena säilytettäväksi haluttu äänimaisema muuttui täysin. Matkailun lisääntyminen ei itsessään ole äänimaisemaa muuttava asia (ks. UEF 2013), vaan kyseessä on lähinnä mittakaavan ja mielikuvien hallinta. Jälkimmäisen voidaan sanoa epäonnistuneen täysin parin vuoden takaisessa maabrändiraportissa, jossa hiljaisten alueiden matkailukohteita ideoitiin lumikelkkasafareille soveltuviksi (Tehtävä Suomelle 2011). 129

130 Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat toteutetaan vuosina kuudella osa-alueella, jotka ovat kartoitus, tallennus ja arkistointi, aineiston saatavuus, pedagogia sekä tutkimus ja seminaarit. Keräämme suomalaisten kokemuksia menneistä ja nykyisistä äänimaisemista yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa: kehotamme kirjoituskilpailullamme Suomessa asuvia kuuntelemaan arkielämänsä ääniä ja tekemään henkilökohtaista äänimuistelutyötä kirjoittamalla tai kertomalla kokemuksistaan. Kilpailun päätyttyä äänitämme ja kuvaamme valikoidun määrän kulttuurisesti ja henkilökohtaisesti merkittäviä ääniä ja äänimaisemia. Tallennus toteutetaan yhdessä äänimaisemaehdotuksia tehneiden henkilöiden kanssa, joita haastatellaan mahdollisuuksien mukaan keräykseen ehdotetuilla paikoilla tai tilanteissa. Samalla tallennamme jälkipolville usein aktiiviselta havainnoinnilta unohtuvia ns. arjen ääniä, eri maisematyypeille luonteenomaisia ääniä, yhteisölle merkittäviä signaaleja ja muita merkkiääniä kuten kirkonkelloja, tehtaanpillejä, hälytyssireeneitä sekä ajallemme ominaisia työnteon, työvälineiden, koneiden ja viihde-elektroniikan ääniä. Keräys tuottaa laajan primaariaineiston, josta kirjalliset kuvaukset arkistoidaan SKS:n kansanrunousarkistoon sekä äänitteet Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkistoon ja TAMK:in digitaaliseen äänikirjastoon Diivaan. Arkistointi mahdollistaa tulevat vertailevat tutkimukset ja opinnäytetyöt. Hankkeen parissa kehitetään menetelmiä äänimaiseman dokumentoinnin ja analysoinnin tarpeisiin sekä verrataan äänimaisemien muutosta ja muutoksen kokemista viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Tallennamme esimerkiksi uudestaan osan kymmenen vuoden takaisista kohteista. Toteuttamista edesauttaa osaltaan SAES:in (TK 2011) interaktiivinen kuuntelukartta, johon keräyksen tallenteita kuvauksineen arkistoidaan. Karttaan voi tallentaa myös omia äänityksiään, sitä voi käyttää ääniarkistona, kuuntelupaikkana ja opetustarkoituksiin. Tärkeä osa hanketta onkin kuuntelemisen opettaminen, jonka avuksi olemme kääntäneet suomeksi kuuntelukasvatuksen perusteoksen (Schafer 2015). Alkuperäisen hankkeen tavoin pyrimme soveltamaan äänimaisematutkimuksen metodeja käytännön ja suunnittelun tarpeisiin. Tähän liittyen järjestimme yhdessä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikön kanssa Ääni ja kaupunki -tapahtuman Seinäjoen Apila-kirjastossa maaliskuussa Seinäjoen kaupungin kehittämisjohtaja Erkki Välimäki alusti esitelmässään siitä, miltä kaupungin keskusta kuulostaa ja millaisia toiveita alueen kehittämisessä olisi hyvä ottaa huomioon. Keskustelua ei herättänyt niinkään äänten määrä keskustan alueella vaan pikemminkin niiden puute. Tätä lisää entisestään lähitulevaisuudessa valmistuva ohitustie. Seminaariosallistujat tarkastelivat alueen ääniympäristön koostumusta osallistumalla tutkijatohtori Meri Kydön vetämään äänikävelyyn kaupungin keskustassa, mitä seuranneessa palautekeskustelussa pohdittiin alueen miellyttäviä, epämiellyttäviä sekä omaleimaisia ja merkityksellisiä ääniä. Rautatieasemalta kantautuvat äänet, Lakeuden ristin kirkonkellot, naakat ja kesätapahtumien elämä rakensivat osaltaan kaupungille tunnusomaista identiteettiä. Arkkitehtuurin professori Ari Hynynen pohti ääntä osana laajempia arkkitehtonisia ratkai- Viikinsaaren lavatanssitunnelmaa. Kuva: Outi Kautonen. 130

131 suja sekä niitä materiaalisia edellytyksiä, jotka rakennettu ympäristö asettaa äänimaiseman suunnittelulle: kaikkien aistien huomioon ottaminen jo suunnitteluvaiheessa vaikuttaa kaupunkialueen viihtyvyyteen ja asuttavuuteen. Päivän lopuksi kotiseudun ja äänen liiton kiteytti alustusten kommentaattorina toiminut VTT Sulevi Riukulehto kertomalla, että kotiseutu ei tarkoita välttämättä paikkaa, josta ollaan kotoisin. Kyse on paikasta, jossa on kotoisaa. Tätä kotoisuutta rakentavat omalta osaltaan ympäristön äänet sekä äänimaisema, jonka keskellä yksilöt yhteisönsä jäseninä arkeaan ja juhlaa viettävät. Ehkä osuvampi tapa kuin pohtia äänimaisemaa aineettomana kulttuuriperintönä olisikin ajatella sitä äänimaisemakompetenssin ts. ääneen liittyvän paikallistiedon vaalimisena ja opettamisena? Kirjallisuus: Belder, Lucky 2011: The individual and the right freely to participate in the cultural life of the community. Keynote lecture at Heritage and Individuals. 3rd Conference of the SIEF Working Group on Cultural Heritage and Property, September 2011 in Pori, Finland. Järviluoma, Helmi, Koivumäki, Ari Kytö, Meri & Uimonen Heikki (toim.) 2006: Sata suomalaista äänimaisemaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Järviluoma, Helmi, Kytö, Meri, Truax, Barry, Uimonen, Heikki & Vikman Noora 2009: Acoustic Environments in Change and Five Village Soundscapes. Tampere: TAMK University of Applied Sciences. Series A. Research papers 13. Joensuu: University of Joensuu, Faculty of Humanities, Studies in Literature and Culture 14. Khan, Naseem 2005: Taking root in Britain. The process of shaping heritage. The politics of heritage. The legacies of race, eds Jo Littler & Roshi Naidoo. London & New York: Routledge. Kytö, Meri 2013: Kotiin kuuluvaa. Yksityisen ja yhteisen kaupunkiäänitilan risteymät. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 45. Joensuu: University of Eastern Finland. Littler, Jo & Roshi Naidoo (eds) 2005: The politics of heritage. The legacies of race. London & New York: Routledge. Schafer, R. M. 2015: Kuuntelukasvatus. Toimitus ja suomennos Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö. Tampere: TAMK. Vikman, Noora 2007: Eletty ääniympäristö. Pohjoisitalialaisen Cembran kylän kuulokulmat muutoksessa. Tampere: Tampere University Press. Uimonen, Heikki 2005: Ääntä kohti. Ääniympäristön kuuntelu, muutos ja merkitys. Acta Universitatis Tamperensis Tampere: Tampere University Press. Uimonen, Heikki 2013: Äänimaiseman ja kulttuurisen äänen tutkimus. Teoksessa Moisala, Pirkko ja Seye, Elina (toim.) Musiikki kulttuurina. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, Internet-lähteet: COST 2013: Soundscapes of European Cities and Landscapes. Luettu Finlex 2014: Valtioneuvoston asetus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta. Luettu Kytö, Meri, Remy, Nicholas & Uimonen, Heikki (toim.) 2012: European Acoustic Heritage. Tampere: TAMK & Grenoble: CRESSON. Luettu Marsio, Leena 2014: Aineeton kulttuuriperintö. Esimerkkejä Unescon 2003 yleissopimuksen toteuttamisesta verrokkimaissa. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. Luettu MuSuo 2014: Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. Luettu PÄM 2009: Pirkanmaan äänimaisemat. Luettu SoCS 2013: Soundscapes and Cultural Sustainability. Luettu SSÄ 2013: Sata suomalaista äänimaisemaa. Luettu Tehtävä Suomelle 2011: Tehtävä Suomelle. URL: uploads/2011/06/ TS_Report_EN.pdf. Luettu TK 2011: Turku kuuntelee. fi/turku-kuuntelee. Luettu UEF 2013: Pohjois-Karjalan hiljaisuus matkailuvaltiksi. Uimonen, Heikki 2014: Äänimaisemat ja niiden kuunteleminen. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat. Luettu ÄI 2013: Äänien ilta -ohjelmat. YLE. Luettu

132 Kohtaus Kurikan Museonmäen kesäteatterilla esitetystä näytelmästä Äidit katsovat tyttäriään. Kuva: Jenni Laurila. 132

133 JONKIN SORTIN HULLUUTTA SUOMALAINEN KESÄTEATTERI Hanna Helavuori Teatterin tiedotuskeskus TINFOn johtaja, syntynyt ja käynyt koulut Porissa, opiskellut Turussa ja muuttanut töihin Helsinkiin vuonna Heini Räsänen Teatterimuseon museolehtori, syntynyt Helsingissä, käynyt koulut Hämeenlinnassa ja palannut Helsinkiin opiskelemaan Omakohtaisia kokemuksia näyttelemisestä kesäteatterissa Aulangon satuteatterissa 1970-luvulla. Jonkin sortin hulluudeksi luonnehtii Pekka Toroskainen Paukkajan teatterista omaa kesäteatteriharrastustaan. Toroskaisen kaltaisia ihmisiä on Suomessa tuhatmäärin. Joka kesä arviolta nelisensataa kesäteatteria eri tavoin organisoitunut joukko harrastajia tai ammattilaisia tekee ulkoilmaesityksiä. Valtaosa teatterintekijöistä on ei-ammattilaisia, jotka ansiotyönsä ohella omistautuvat talkootyönä yhteisölliselle harrastukselleen näyttelijöinä, käsikirjoittajina, lippujen myyjinä, järjestysmiehinä, buffetin pitäjinä, makkaranpaistajina, verkkosivujen ylläpitäjinä Harrastajakesäteatterin järjestäjinä on kyläyhdistyksiä, nuorisoseuroja, kansalaisopistojen näytelmäpiirejä. Harrastajien rinnalla on myös ammattimaista tai yrittäjämäisempää kesäteatteritoimintaa. Tienvarsille, pihapiireihin ja erillisille pysäköintialueille parkkeeratut autot kertovat, että kesäteatteriin tullaan kauempaakin. Teatterin tiedotuskeskus TINFOn selvitysten mukaan kylmyyttä, sadetta tai hyttysiä uhmaten kesäkuukausille ajoittuvia esityksiä seuraa miljoonayleisö. Kesäteatterit keräävät sellaisiakin katsojia, jotka muutoin eivät käy teatterissa. Kesäteatterien joukkoon mahtuu kylävetoista tekemistä, paikallisesti vakiintunutta harrastusta, maakunnallisesti merkittävää harrastajakesäteatteria sekä toimintaa, joka on vakiinnuttanut asemansa valtakunnallisesti. Kesäteatteri on suosittu vapaa-ajan harrastus ja itseilmaisun muoto, joka kokoaa yhteisöä ja jonka merkitys paikkakunnillakin tunnustetaan. Harrastajakesäteatterit ovat kolmannen sektorin toimintaa, joka vahvistaa paikallisidentiteettiä ja toimii usein myös kylää tai kuntaa elävöittävänä vetovoimatekijänä. Kesäteatterin merkityksellisyy- 133

134 teen ja laajuuteen nähden ilmiötä on tutkittu hämmästyttävän vähän. Juuret alhaalla ja ylhäällä: kansalaiset liikekannalla, sivistyneistö ulkoilmaan Kesäteatterit eivät ole yhtenäinen kokonaisuus. Kesäteatterin historiassa voidaan erottaa ulkoilmajuhlien traditio, vakinaisten (ammatti)teattereiden järjestämät kesäteatteriesitykset sekä nykyiset ammattimaiset tai harrastajakesäteatterit luvulta lähtien kesäteattereiden määrä näyttää kasvaneen, ja niin ikään ja 1990-luku toivat kentälle uusia kesäteattereita luvun puolella varhaisia ulkoilmaesityksiä järjestivät kiertävät teatteriseurueet ja sirkustaiteilijat. Ulkoilmajuhlissa, joita Suomessa kansanliikkeiden nousun myötä ryhdyttiin järjestämään, oli usein myös näytöskappaleita. Ulkoilmateatterit kiinnittyivät vahvasti tiettyihin esityspaikkoihin ja 1900-lukujen vaihteessa unelmat teatterista taivasalla toteutuivat, ulkoilmateatteriesityksiä ryhdyttiin järjestämään eri puolilla Eurooppaa, ja ulkoilmateatteriliike levisi Ruotsin esikuvien innoittamana myös Suomeen. Ruotsissa työväenliikkeen kokoontumistiloiksi rakennettiin paitsi kansantaloja myös kansanpuistoja, joita rakennettiin erityisesti pienemmille paikkakunnille. Ruotsiin oli perustettu vuonna 1910 kulttuurijärjestö Skådebanan, jonka tehtävänä oli saattaa teatteri ja muita taidemuotoja kaikkien ruotsalaisten saataville. Silläkin oli ulkoilmateatteritoimintaa, jonka esikuvana on pidetty keskieurooppalaista kansanteatteriajattelua ja sen antiikin esikuvista ponnistavia ulkoilmaesityksiä. Skansenin ulkoilmaesitykset olivat yksi suomalaisten esitysten esikuvista. Kesäteatteritoiminta versoo samoista juurista kuin suomalainen teatteri, jolla on vahva historiallinen kytkös rahvaan järjestäytymiseen ; kansanliikkeiden, kansanvalistusseurojen, raittiusliikkeen, nuorisoseurojen, vapaapalokuntien ja työväenyhdistysten kansalaistoimintaan lukujen taitteessa elettiin kiihkeää yhdistysten ja seurojen perustamiskautta. Tähän kansalaisyhteiskunnan liikekannallepanoon yhdistyy myös kesäteatteri. Näyttämötoiminta oli yhdistykselle mainio keino ansaita rahaa, mutta harrastus oli myös itsekasvatusta. Kansalaisten oli hyvä rohkaistua esiintymään, kehittämään itseään, oppimaan yhteistyötä. Näyttelemisessä yhdistyi talkootyö, huvi ja hyöty, tekeminen yhteiseksi hyväksi, esiintymisen ilo. Mitä kesäteatteri merkitsee harrastajilleen? Timo Sinivuori on tarkastellut väitöskirjassaan teatteriharrastuksen merkitystä. Sen äärelle ajavat halu saada onnistumiskokemuksia ja oppia uutta, sekä tarve kehittää omia ilmaisutaitoja. Harrastus toimii myös terapiana. Pontimena on oma ilmaisu- ja esiintymistarve nautinto saada ihmiset hyvälle tuulelle ja havainto, että yleisössä asuu valo, ilon tuoma valo, joka on saanut ihmisen rentoutumaan. Harrastajateatteria koskevat näkemykset ovat yleistettävissä myös harrastajakesäteatteriin. Kesäteatterilaiset kertovat mielihyvästä, jota katsojien palaute antaa. Teatteriporukka on tiivis sosiaalinen yhteisö, jossa on monia persoonia, eri-ikäisiä ihmisiä, eri sosiaaliryhmistä ja ammateista, eri sukupuolia. Toimintaan vetää usein mukava ja mahtava porukka, joka on sopivasti hullua. Kesäteatterilainen tuntee kuuluvansa yhteiseen perheeseen. Esityksen suolana katsojille ovat oman kylän tutut ihmiset, jolloin tavallisen tallukan on helpompi samaistua näytelmän henkilöihin, löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja nauraa elämän kommelluksille. Kesäteatteriharrastus vie mukanaan, eikä talkoolaisuudessa työtunteja lasketa. Kesäteatterilainen työskentelee vähimmilläänkin sato- 134

135 ja tunteja esityksen eteen; ensin valmisteluvaiheessa ja sitten ohjatessaan tai näytellessään ja markkinointia, lippukassaa tai kahvilaa hoitaessaan sekä lavasteiden ja puvustuksen parissa. Talkootunteja kuluu myös kun rakennetaan uutta katsomoa tai katetta katsomolle henkisessä joukossa talkootöiden yhteismäärä saattaa nousta tuntiin. Joillakin paikkakunnilla kesäteatteria pyörittää yritys tai kesäteatterin ohjelmistoa saatetaan ostaa valmiina pakettina tuotantotalolta. Tämän tyyppinen kesäteatteriyrittäminen on kuitenkin melko harvinaista. Mitä kesäteatterissa esitetään? Kesäteatterissa tuttuus, turvallisuus ja kotimaisuus ovat valttia. Näytelmän tunnettuus, tuttu aihepiiri ja ammattiteattereissa tunnetut näyttelijät tai tähtiartistit takaavat kesäteatterille suosion. Kesäteatteri näyttäytyy useimmiten nostalgian ja musiikin kultamaana. Siellä tarjotaan useimmiten hilpeää, jopa hervotonta menoa, eikä olla ryppyotsaisia. Musiikki on monien kesäteattereiden vetonaula. Tuttuus elokuvista tai televisiosarjoista saattaa myös olla yksi onnistuneen kesäteatterin resepti. Arto Paasilinnan sarjaan suosiossa on kapuamassa tämän nuorempi kollega Tuomas Kyrö. Kesäteattereiden ohjelmistoihin esimerkiksi muutamina viime vuosina on mahtunut iso joukko originelleja kylähulluhahmoja. Kesäteatteri voi kapinoida normitettuja ihmiskuvaa ja tehokkuusajattelua vastaan. Kesäteattereiden suosikkinäytelmiksi voivat nousta myös ne, jotka kevyellä kädellä käsittelevät ajankohtaisia ja kipeitäkin kysymyksiä. Kesäteatterissa on kyse tunnekokemuksista ja huumorista. Kesäteatteriesitykset loppuvat useimmiten ihmisen kaipaamaan onnelliseen loppuun. Kesäteatterit toimivat myös perheteatterina ja sukupolvien ylittäjänä. Lastenkirjojen tai klassikkosatujen kestosankarit voi löytää kesäteattereiden näyttämöiltä. Perheteatteri kasvattaa suosiotaan ja kotimaiset kirjahahmot ovat myös kesäteatterien suosikkiohjelmistoa. Tekstejä ohjelmistoihin haetaan usein ammattikirjailijoilta, mutta omastakin tekijäjoukosta saattaa löytyä kesäteatteriesityksen käsikirjoittaja. Suosituimpien kirjailijoiden tekstejä esitetään usean teatterin näyttämöllä samana kesänä. Esimerkiksi Heikki Luoman kynästä on kesällä 2015 lähtöisin seitsemän käsikirjoitusta. Muita suosittuja kesäteatterien näytelmäkirjailijoita ovat mm. Markku Hattula, Liisa Heiskanen, Markku Hyvönen, Sisko Istanmäki, Marita Kärkkäinen, Heikki Lund, Ilkka Malmi, Simo Perämäki, Tuija Pitkänen, Teuvo Ruohoranta, Seppojuhani Ruotsalainen, Rami Saarijärvi, Eero Schroderus, Raimo Suuronen ja Matti Wanne. Kesäteatteritapahtuma voidaan järjestää myös paikkakunnan oman kirjailijan tuotannon ympärille. Kesäteatteri ja maaseutupolitiikka Vuonna 2015 kesäteatterissa tehdään maaseutupolitiikkaa: Näytelmissä käsitellään sitä, miten kylästä viedään palvelut, mutta silti sinnitellään, periksi ei anneta ja vastaiskuja mietitään (Jo vain herra ministeri), vaikka eletäänkin kuntaliitoksen jälkimainingeissa (Operaatio Pusukumpu). Kesäteatterinäytelmissä ei purematta niellä ajatusta, että maaseutu olisi valmis saattohoitoon. Näytelmissä esiintyvät EU-koordinaattorit, elää rakennemuutoksessa. Ehkä pienviljelyllä ja karjataloudella olisikin tulevaisuus (Kesä Kuteman kylässä). Kylissä tehokkuusajattelu ja oman maaseutu 135

136 Kurikka-Seura on esittänyt Kurikan Museonmäellä kesäteatterinäytelmiä 1990-luvun loppupuolelta asti. Arkkitehti Timo Hakamäki suunnitteli mäen rakennuskannan talonpoikaistyyliin sopivan kesäteatterinäyttämön ja katetun katsomon, joista jälkimmäinen valmistui kesällä Kuva: Kurikka-Seura ry. 136

137 137

138 edun tavoittelu törmäävät pehmeisiin arvoihin, harjoitetaan maatilamatkailua ja elämää kilpailuyhteiskunnassa (Maarian piha), kiistellään sorakuopasta (Pirunpelto) tai etsitään elämänkumppania maitotilalliselle (Tositarkoituksella). Kesäteattereissa kansalaisuus koetaan oman paikkakunnan näkökulmasta. Kyse on symbolisesta yhteisöllisyydestä: ollaan omaa väkeä, ei Suomen tai EU-kansalaisia. Hämmästyttävän usein ohjelmistot heijastelevat maatalous- ja maaseutupolitiikan jännitteitä ja vastakkainasetteluja esimerkiksi siitä, että maaseutu ei enää ole maatila- ja alkutuotantokeskeistä vaan rakentuu uusille elinkeinoille. Kesäteatteri osallistuu maaseutuidentiteetin rakentumiseen ja määrittelyyn. Se näyttää, ettei maaseutu ole homogeeninen käsite, ja muistuttaa, ettei syrjäistä maaseutua pidä unohtaa. Missä tiloissa ja ympäristöissä kesäteatteria esitetään? Kesäteatterin voimatekijä on tila ja ympäristö. Me koemme ja tulkitsemme esityksiä myös esitystilan ja -ympäristön kautta: Nummisuutarit Taaborin vuorella on erilainen kokemus kuin Nummisuutarit Suomen Kansallisteatterissa. Teatterintutkijat, kuten Marvin Carlson, muistuttavat, että esitysten fyysiset ympäristöt eivät ole pelkkiä neutraaleja filttereitä tai kehyksiä. Me olemme kehollisia ja moniaistisia olentoja, joiden kokemuksiin ovat kietoutuneina myös ympäristöjen historia ja ympäristöissä eletty ja koettu elämä kuten Arnold Berleant on todennut. Tilat ja ympäristöt, joita ei ole tarkoitettu varsinaisiksi esitystiloiksi ja joilla on oma historiallinen ja sosiaalinen olemisentapansa, puhuvat meille tavanomaisia esitystiloja enemmän. tai linnoitusten raunioilla. Maaseudulla kesäteatterin esittämisen paikoiksi ovat vakiintuneet seurantalot, vanhat pihapiirit, perinnepihat, kyläkoulujen pihat, kartanomiljööt, vaaran laet ja vesistöjen rannat. Kesäteatteri voi myös seilata paikasta toiseen, kuten Saimaalla tai Turun saaristossa. Kesäteatterin merkitys paikallisyhteisöissä Kesäteatteri on usein yksi tärkeimpiä kylätapahtumia. Useilla teattereilla on myös laajempaa alueellista merkitystä. Kesäteatteri vetää puoleensa mökkiläisiä ja turisteja, joista hyötyvät lähipiirin yrittäjätkin. Sanayhdistelmään kunta- ja palvelurakenteiden muutos sisältyy yhtäältä huolta autioituvasta ja ikääntyvästä maaseudusta, pienten kirkonkylien ja entisten kuntakeskusten heikentyvistä palveluista, kyläkoulujen lakkauttamisista ja toisaalta mahdollisuuksia, joita sisältyy siihen, miten kesäasukkaita saataisiin viettämään enemmän aikaa vapaa-ajan-asunnoillaan. Kesäteatteritoiminta on omalta osaltaan maaseudun kehittämistä. Paikkakuntien erilaisissa palvelu- ja liikennesuunnitelmissa sekä kuntien ja kylien kehittämissuunnitelmissa kesäteatteri mainitaan usein mahdollisuutena. Vireä kesäteatteritoiminta lisää haja-asutusalueiden sisäistä koheesiota ja tuo kaivattua elävyyttä. Lisäksi suunnitelmissa muistutetaan, että ympärivuotinen asuminen loma-asunnoilla tai va- paa-ajanasunnoilla nyt; on lisäänty- kuntien asu- Kaupungeissa kesäteatteria esitettiin usein kansanpuistoissa tai kaupunkipuistoissa, myös linnojen pihoilla 138

139 kasmäärät saattavat kesäaikaisin tuplaantua. Kesäteatteri on tärkeää myös tälle uudelle asukaskunnalle, joka kasvattaa kesäteattereiden yleisöjä, mahdollisesti tulevaisuudessa myös harrastajia. Kesäteatterissa kansanomaisuus ja populaarius ovat arvossaan Niin sanotun tavallisen kansalaisen, maalaisen tai sanoisinko työläisen on jotenkin helpompi lähestyä kesäteatteria sellaisessa kulttuurimielessä kuin ammattiteatteria. Niin rehevien tekstien, kuin huumorin ja sen yleisen vapaan tunnelman vuoksi, joka kesäteatterissa vallitsee. Usein kuulee katsojien sanottavan: tätä minä ymmärrän, se ei ole liian hienoa. Tai: En minä oekeeseen teatteriin kehtoo mennä, se on niin hienoo, etten minä sitä ymmärrä. Tai jopa: Eihän miulla oo edes sellaisii vaatteita, joilla kehtais lähtee oikeeseen teatteriin. (Outi Mikkonen, Kynsiniemen kesäteatteri 2015) Taiteen ja viihteen välinen kuilu on ollut nähtävissä suomalaisessa teatteri- ja kulttuuripolitiikassa. Taide ja viihde ovat näyttäytyneet yhteen sovittamattomina tai ainakin hankalina kumppaneina pitkin matkaa. Suomalaisella teatterilla on ollut tarve opettaa ja sivistää, ja siksi onkin närkästyneinä kannettu huolta siitä, että katsojille tarjotaan tingeltangelia (1920-luvulla) tai että rillumareita nähdään teatterissakin (1950-luku) tai että teatteri tukehtuu viihdemössöön (2000-luku). Kesäteatterin ei tällaisista kuiluista ole tarvinnut piitata. Se saa olla sitä mitä se haluaa. Kesäteatterin tekemisessä ja katsomisessa kynnys on matalalla. Esitys löytyy koti- tai mökkinurkilta, ja sitä voi huoletta katsoa vauvasta vaariin. Perinteisyys on voimaa. Kesäteatteri on paikallisen ihmisen puolella: se puolustaa maaseutua ja sen elinvoimaa, voimistaa paikallista identiteettiä ja rakentaa osallisuutta. Kesäteatterissa tehdään arjen maaseutupolitiikkaa. Tässä nykykansanteatterin ja ITE-teatterin teossa ei työtunteja lasketa ja sen tekijöilleen ja katsojilleen tarjoama ilo ja mielihyvä on taattu. Kesäteatterissa tehdään surutta käyttödraamaa, joka edustaa arkipäivää, kansanomaisuutta ja populaarisuutta. Kesäteatteri ei välitä luokitteluista, sillä sen tehtävänä on viihdyttää se on sillä tavoin vikuroivaa toimintaa. Kirjallisuus: Berleant, Arnold 1995: Mitä on ympäristöestetiikka? Teoksessa Arto Haapala et al. (toim.) Ympäristö, estetiikka, arkkitehtuuri. Helsinki: Yliopistopaino. Carlson, Marvin 1989: Places of Performance: the Semiotics of Theatre Architecture. New York: Cornell University Press. Engel, Ann Mari 1982: Teater i Folkets Park Arbetarröselsen, folkparkerna och den folkliga teatern. En kulturpolitisk studie. Stockholm: Akademilitteratur. Häyrynen, Maunu 1994: Maisemapuistosta reformipuistoon. Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Entisaikain Helsinki XIV. Helsinki: Helsinki-Seura. Laine, Pälvi 1998: Teatteri ilman esirippua tila suomalaisessa kesäteatterissa. Teatteritieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Lehtonen, Rauli ja Heikki Haukka (toim. Panu Rajala) 1997: Pyörivä kansanjuhla. Pyynikin Kesäteatteri Tampere: Tampereen teatterikerho. Seppälä, Mikko-Olavi & Tanskanen, Katri (toim.) 2010: Suomen teatteri ja draama. Keuruu: Like Kustannus Oy. Teatterin tiedotuskeskus TINFOn kesäteatterilistaukset ( ) ja esityskyselyt 2012 ja 2013 Teatterin tiedotuskeskuksen TINFOn kesäteatterikysely kesäteatterintekijöille Internet-lähteet: Sinivuori, Timo 2002: Teatteriharrastuksen merkitys Teatteriharrastusmotiivit ja taiteellinen oppiminen teatteriesityksen valmistusprosessissa. Acta Universitatis Tamperensis; 866, Tampereen yliopisto, Tampere Luettu

140 Heinänkorjuutalkoissa olivat mukana myös lapset pienestä pitäen oppimassa tekemisen kautta uusia asioita elämään. Kuva: Heikki K.Lähde. Soini/Heinätalkoot. 140

141 TUHATVUOTINEN TALKOOIDEA ITÄÄ EDELLEEN Heikki K. Lähde Maanmittausneuvos.TkT. Kotiseudun sukujen ja maaseudun elämän tutkija Lammin pitäjän Lieson kylästä. Maatalous oli viime vuosisadan puoliväliin asti tehokas työllistäjä. Koneettoman yhteiskunnan töissä auttoi omaa ruokakuntaa ja palkollisväkeä laajempi yhteisö kylän asukkaista muodostuva talkooväki. Perinteisellä talkootoiminnalla oli keskeinen osuus toiminnoissa. Niistä oli ohjeita sarkajaon aikaisissa kyläjärjestyksissäkin. Talkoiden merkityksestä kertoi jo piispa Olaus Magnus vuonna 1555 ilmestyneessä teoksessaan. Hän nosti esille sadonkorjuun satokauden suurimpana haasteena ja mainitsi myös keväisen lannanajon. Aleksis Kiven Nummisuutareissa taas sulhanen kutsuu hääväen talkoiden iloleikkiin vaan ei työhön, ja koko hääväki siirtyy pellolle. kasvukauden ajan ja vuosittain paikkaa vaihdellen. Sadonkorjuun jälkeen alue muuttui kylän yhteislaitumeksi. Kylän yhteisöllisyys muodosti kaiken toiminnan onnistumisen kivijalan. Vasta isojaossa 1700-luvun lopulta alkaen tilukset merkittiin rajoilla maastoon ja talonpojat saivat kyläosuutensa omaan käyttöönsä. Kartanoilla ja muilla suurtiloilla oli työpaljouden haasteissa apuna päivätyötorpparijärjestelmä. Tavallisissa kylissä ja taloissa sen korvasi talkootoiminta. Yhteisöllisyys ja sen aikaansaama työn ilo ovat olleet keskeisiä talkootoiminnan ominaisuuksia. Joukkohenki toi voimaa tehtävien hoitoon. Kilvoittelua syntyi kuin itsestään. Oman työn tekeminen kunnolla ja seuraavan vaiheen suorittajaa auttaen oli kunnia-asia. Maatalouden olosuhteet olivat johtaneet talkootoiminnan syntyyn jo vuosituhansia sitten. Tapa voimistui sarkajakojen aikaan talonpojan hallitessa kyläosuuttaan, ja sitäkin viljelyssä vain 141 Sadonkorjuukauden avasi perinteisesti heinänteko. Väkeä tarvittiin. Heinätalkoot aloitti yleensä isäntä itse heinänkaadolla jo ennen auringon nousua. Hevoset eivät helteellä jaksaneet

142 kiskoa raskasta niittokonetta. Aamun sarastaessa heinä sai hetken kuivahtaa kaadettuna. Talkooväki tuli paikalle omien tilojensa aamutöiden jälkeen. Merkittäviä ohjattuja talkoita ovat olleet viime sotiemme johdosta järjestetyt laajat yhteistyöt. Suomen Talkoot ry organisoi niitä vuosina ja Suurtalkoot ry vuosina Kansainvälisyyttä talkootoiminnassa kuvatkoon suuri Virosta vuonna 2008 alkunsa saanut siivoustalkoot-tapahtuma. Idean puitteissa vuonna 2012 World Cleanup -nimisenä toteutettu keväinen kampanja sai mukaansa yli 70 maata. Suomen Talkoillaan Suomi puhtaaksi -projekti innosti mukaan yli 130 kuntaa Erilaisten seurantalojen toiminnalle on talkootyöllä merkittävä taloudellinen vaikutus. Onhan verottajakin suhtautunut ymmärtäväisesti jäsenten yhdistyksen hyväksi suorittaman talkootyön verottomuuteen. Toiminta jatkui sodanjälkeiseen jälleenrakennusaikaan asti laajeten lukuisiin yksittäisiin ja moniin erilaisiin rakennusprojekteihin läheisten ja naapurien auttamiseksi. Maamme muuttuessa taajamaenemmistöiseksi on luonnollista, että talkoot levisivät erilaisten seuratoimintarakennusten lisäksi yhä enemmän toi- Viime sotiemme jälkeen avuksi tullut nopea koneellistuminen aiheutti työttömyyttä ja laajan maaltamuuton. Uuvuttavaan työhön avuksi tullut väsymätön traktori syrjäytti hevosen. Hevosvoima jäi voiman mittayksikkönä muistoksi menneistä ajoista. Muutoksen tuloksena oli maaseudun asukasmäärän väheneminen alle puoleen väestöstämme vuoteen 1970 mennessä. Työn ääni muuttui ihmisten iloisuudesta kohti yksitoikkoisen tahdikasta liukuhihnaisuutta. Työtapojen uudistuminen koetteli myös vuosisatoja lähes muuttumattomana pysyneitä talkootoimia. Talkooidea on kuitenkin säilynyt. Lajivalikoima on laajentunut kyläyhteisöistä asutuskeskuksiinkin uusioperinteiksi muuttuneena. Lihasvoiman aikaiset talkoot edesauttoivat myös monenlaista rakennustoimintaa. Jo 1800-luvun lopulla sai alkunsa suurehkojen hirsirakennusten rakentaminen ja aikanaan tarpeellinen kunnossapito. Kaupungeissa monet seurantalot on rakennettu useimmiten tiilistä. Seurantaloja tarvitsivat toiminnassaan muun muassa vapaapalokunnat, suojeluskunnat, nuoriso-, maamies-, raittius- ja urheiluseurat, työväenyhdistykset sekä kotiseutu- ja myös marttayhdistykset. Rakennuksia on käytössä edelleen noin Livon seurojentalo Ruostehovin ulkovuorauksen uusiminen toteutettiin talkoilla. Pudasjärveläinen Livokas ry toteutti kunnostushankkeen seurantalojen korjausavustuksen turvin. Aktiivinen Livokas ry valittiin Vuoden kotiseutuyhdistykseksi Kuva: Minna Perttu. 142

143 siaan avustavaan yhteistoimintaan Uusia asukasyhteisöllisiä talkoomuotoja syntyi runsaasti. Myös paikallisen hallinnon ohjaamat talkootapahtumat ovat yleistyneet merkittävästi. Ne ovat säädösohjattuja ja enemmän valvottuja. Myönteisesti suhtautuvat kaupungit ovat jopa järjestäneet talkoolaisille grillimakkaroita erilaisine juomineen, mikä vastaa entisajan talkootapahtumien emäntien aikaansaamia pitopöytiä uurastusten päätteeksi. Ihmisjoukon yhteistyöllä aikaansaamien tapahtumien kirjo on laajentunut suurista yleisötapahtumien toteuttamisista monenlaisiin ponnistuksiin läheisten auttamiseksi. On virinnyt monia uusia ideoita yksilöllisiä avustamisia myöten. Perinteet toimivat edelleen oivallisena liimana yhteisöllisyydessä. Monisisältöiset perinnemarkkinat ja käsityötapahtumat ovat lisääntyneet ja säilyttäneet kädentaitojen tuntemusta. Niissä on voimakkaasti läsnä menneisyys. Talkoiden idea kantaa huomiseen. 143

144 Helsinkiläinen kaupunginosayhdistys Hermanni-Vallila Seura ry oli 1980-luvulla mukana Kyläsaari-liikkeessä, joka vastusti lähiseutuja saastuttavaa Kyläsaaren jätteenpolttolaitosta. Kansanliikkeen toiminnan seurauksena laitos suljettiin vuonna Liike laati vaihtoehtoisen jätehuoltosuunnitelman, jonka pohjalta Helsingissä alettiin enemmän pohtia ja kehittää sekä toteuttaa kierrättämistä. Kyläsaari-liike sai vuonna 1983 Suomen luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnon esimerkillisestä kansalaistoiminnasta. Kuva: Suomen Kotiseutuliiton arkisto. 144

145 KANSANSIVISTYKSESTÄ INDIVIDUALISMIIN, KANSANLIIKKEESTÄ KANSALAISAKTIVISMIIN Yhdistystoiminta Suomessa 1800-luvulta nykypäivään Liisa Lohtander Suomen Kotiseutuliiton järjestöpäällikkö, FM, arkeologi. Kotiseutu Helsingin Maunulassa ja suomen kielessä, juurtumattomat juuret Espoon Tapiolassa ja Matinkylässä. Vapaa yhdistystoiminta, vapaaehtoistyö ja avoin osallistuminen yhteisen hyvän saavuttamiseksi ovat tyypillisiä suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä luvulta lähtien kehittynyt yhdistystoiminta on mahdollistanut kansalaisten vaikuttamisen lähellä ja yhteisen äänen kuulumisen kauas. Kansansivistystyön pohjalta on vuosikymmenten kuluessa syntynyt monimuotoinen ja -ääninen kansalaisyhteiskunta. Suomalaisten into yhdistystoimintaan alkoi jo 1800-luvun lopulla, jolloin maahan syntyi lukuisia vapaaehtoisia kansalaisjärjestöjä, aluksi pääasiassa sivistämään kansaa. Ensimmäiset laajasti kansaa koskettaneet järjestöt, vapaapalokunnat ja raittiusseurat, perustettiin 1860-luvulla. Raittiusliikkeestä muotoutui joksikin aikaa maan suurin kansanliike, kunnes nuorisoseuratoiminta ohitti sen 1890-luvulla. Samaan 145 aikaan yhdistystoimintaa alkoi syntyä myös työväenliikkeen ja naisasian ympärille. Ensimmäinen kotiseutuyhdistys perustettiin samassa aallossa, Lohjalla vuonna luvun alkuvuosina suurimmissa järjestöissä maamies-, raittius- ja nuorisoseuroissa sekä työväenyhdistyksissä oli jo kymmeniä tuhansia jäseniä. Suurten kansalaisjärjestöjen myötä syntyi myös suomalaisen yhdistystoiminnan malli, jossa ruohonjuuritasolla toimi paikallisyhdistys, välissä alue- tai piirijärjestö ja ylinnä kaiken koossa pitävä valtakunnallinen keskusjärjestö. Suurten kansalaisjärjestöjen tehtävänä oli koota laajat kansanjoukot sivistystä, hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa edistävien aatteiden äärelle. Myöhemmin keskusjärjestöjen tehtävissä keskiöön nousi myös etu- ja painostusjärjestönä toimiminen.

146 2000-luvun uusi yhdistystoiminta on kevyttä, eriytynyttä ja spontaania Viime vuosikymmenten aikana aatteiden ja toimintamallien trendi on muuttanut suuntaa. Nykyään yhdistyksiä syntyy pienten, eriytyneiden aiheiden ympärille ja ne toimivat uudenlaisella kevyellä mallilla, jossa toimijat eivät sitoudu aatteeseen, vaan harrastavat omaksi ilokseen. Yhdistystoiminta on muuttunut kansansivistystyöstä kohti henkilökohtaisten intressien toteuttamista. Uudet pienen aiheen ympärille syntyvät yhdistykset eivät tyypillisesti kuulu keskusjärjestöihin eivätkä enää verkostoidu eri seutujen ja toimijoiden kanssa. Monet vanhanmalliset yhdistykset kykenevät kanavoimaan näkemyksiään muun muassa poliittisen päätöksentekoon, mutta uusien yhdistysten irrottautuminen laajoista kansanliikkeistä on osittain katkaissut tämän vaikutuskanavan. Uudentyyppisillä yhdistyksillä on myös vähemmän vuorovaikutusta viranomaisten ja instituutioiden kanssa. Uudet yhdistykset ovat tyypillisesti pienikokoisia. Tällaiset ketterät toimijat ovat tehokkaampia yhdistysaktivistien tuottajia kuin vanhat järjestäytyneet yhdistykset; pienet ja kevyet yhteisöt kykenevät muuntamaan muodollisen jäsenyyden toiminnaksi. Kaikille toimijoille tilaa yhteisöllisellä 2000-luvulla Nyky-yhteiskunnassa niin pienillä ja kevyesti organisoituneilla kuin perinteisen mallin mukaan toimivilla perinteikkäillä yhdistyksillä on paikkansa. Pienet herättävät aktivismiin, suuret kykenevät toteuttamaan yhteiskunnan mittakaavassa välttämättömiä tehtäviä niin jäsentensä tai kohderyhmänsä kuin yhteiskunnan kannalta. Yhdistystoiminta uusi ja vanha kukoistaa 2000-luvun Suomessa. Suomalaiset kuuluvat yhdistyksiin entistä enemmän ja yhä useampi kuuluu moneen eri yhdistykseen. Yhdistystoiminta puhuttelee ja houkuttaa osallistumaan, edelleen. Esimerkki yhdistystoiminnan muutoksesta 1800-luvulta 2010-luvulle: Kotiseutuliike Lähtökohdat 1600-luvulla: Ruotsin Antikviteettikollegio kokosi tietoja Suomen muinaismuistoista ja historiallisista paikoista Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura aloitti järjestelmällisen kansanperinteen keruun 1800-luvun lopulla oli syntynyt perinteen keruuta tekevä kenttätyöntekijöiden verkosto, joka tarjosi perustan aatteelliselle kotiseututyölle perustettiin ensimmäinen kotiseutuyhdistys, Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät 1908 valtakunnallisen kotiseututyön johtoon perustettiin Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta 1920-luvulla toiminta sirpaloitunutta: kotiseututukimusta harjoittivat mm. Suomen museoliitto, eri keskusarkistot, maakuntaliitot ja 1939 perustettu Talonpoikaiskulttuurisäätiö Vuonna 1949 Suomen kotiseututoiminnan keskusjärjestöksi perustettiin Kotiseutuliitto (myöh. Suomen Kotiseutuliitto) 1950-luvulla kotiseututyö kukoisti, satoja uusia kotiseutuyhdistyksiä perustettiin 1960-luvun muuttoliikkeen myötä perustettiin kymmeniä kaupunginosayhdistyksiä ja esim. Helsingissä niille piirijärjestöksi Helsingin kaupunginosayhdistysten liitto ry 146

147 1970-luvulla katse käännettiin maaseudullakin menneen sijasta tulevaisuuteen, mukaan mm. ympäristöasiat ja asuinalueiden kehittäminen luvuilla käytössä käsite kokonaisvaltainen kotiseututyö, jonka mukaan paikkakunnan historian erityispiirteet luovat pohjan kotiseudun kehittämiselle 2000-luvun kuntakentän murroksen myötä syntyi uusia paikallisyhdistyksiä etenkin liitoskuntiin 2000-luvulta lähtien kaupungeissa on eletty kansalaisliikkeiden nousun aikaa spontaanius, vapaus ja organisoitumattomuus leimaavat kaupunkien kotiseututyötä 2010-luku tuo mukanaan sosiaalisen median nostattaman kotiseutunostalgian. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat mukana kotiseutujen muistelu- ja faniryhmissä eri sosiaalisen median välineissä Osa sosiaalisen median ryhmistä synnyttää konkreettista toimintaa ja lopulta uusia perinteisiä yhdistyksiä Samaan aikaan kiinnostus liittyä Kotiseutuliiton kaltaiseen keskusjärjestöön kasvaa Aiheesta lisää verkossa: Aaro Harju: Lyhyt oppimäärä kansalais- ja järjestötoiminnan historiaa lyhyt_oppimaara_kansalais-_ja_jarjestotoiminnan_historiaa Luettu Martti Siisiäinen & Tomi Kankainen: Yhdistys Luettu Maunula-Seura ry järjestää vuosittain Musaa ja makkaraa -kaupunkifestivaalia, joka on hyvä esimerkki kaupungissa tehtävästä kotiseututyöstä. Keväällä 2015 tapahtumassa otettiin myös osaa Kansalliseen katuliitupäivään, joka sai alkunsa sosiaalisessa mediassa. Uudenmaan liitto valitsi Helsingin Maunulan Vuoden uusmaalaiseksi kaupunginosaksi Maunula sai kehuja etenkin yhteisöllisestä ja innovatiivisesta toiminnastaan. Kuva: Liisa Lohtander. 147