2. KUVA JUUTALAISUUDESTA RAAMATUNTUTKIMUKSESSA, KIRKOSSA JA

Transkriptio

1 2. KUVA JUUTALAISUUDESTA RAAMATUNTUTKIMUKSESSA, KIRKOSSA JA OPETUKSESSA Juutalaisvastaisuus Uuden testamentin tutkimuksessa ja tulkinnassa Raimo Hakola Holokaustin jälkeen monet kristityt teologit ja kirkot heräsivät arvioimaan uudelleen kristinuskon suhdetta juutalaisuuteen. Uuden testamentin tutkimuksessa on tultu tietoiseksi siitä, kuinka monet juutalaisiin ja heidän uskontoonsa liitetyt stereotyyppiset näkemykset vaikuttivat moderniin raamatuntutkimukseen siitä lähtien, kun se syntyi 1700-lopun lopulla. Nykytutkimus on korjannut monia aiemman tutkimuksen yksipuolisiksi tai vääriksi osoittautuneita näkemyksiä ajan laskun alun juutalaisuudesta. Viime vuosikymmenten tutkimuksessa on korostettu perustellusti sitä, että Jeesus ja hänen varhaiset seuraajansa kuten Paavali olivat osa monimuotoista toisen temppelin ajan juutalaisuutta. Huolimatta tästä myönteisestä kehityksestä monet juutalaisiin liitetyt kaavamaiset ja ennakkoluuluja ruokkineet näkemykset vaikuttavat edelleen Uuden testamentin kirjoitusten tulkintaan ja kristilliseen julistukseen. Käyn tässä kirjoituksessa läpi joitain keskeisiä Uuden testamentin tutkimukseen ja tulkintaan vaikuttaneita, sittemmin yksipuoliseksi osoittautuneita näkemyksiä. Tietoisuus Raamatun tulkinnan harhapoluista voi auttaa torjumaan Uuden testamentin käyttöä meidän aikamme juutalaisvastaisessa propagandassa ja julistuksessa. 44

2 Myöhäisjuutalaisuus ja ulkokohtaiset fariseukset Useat johtavat kristilliset raamatuntutkijat edustivat 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla ajatusta, jonka mukaan Jeesuksen ajan juutalaisuus edustaa rappeutunutta myöhäisjuutalaisuutta (Gerdmar 2009, Hakola 2013). Tutkijat löysivät Jumalan aitona pidettyä ilmoitusta 1. Mooseksen kirjan kertomuksista Israelin kantaisistä ja profeettakirjojen profeettojen julistuksesta. Sen sijaan Mooseksen kirjojen lakitekstien nähtiin edustavan jo tämän alkuperäisen ja puhtaan isien uskon turmeltumista. Lakitekstien ajateltiin sysänneen alkuun kehityksen, jossa Jumalan yleismaailmallisesta, koko ihmiskunnalle suunnatusta pelastussanomasta syntyi ahdasmielinen ulkoisiin lakeihin ja rituaaleihin keskittyvä myöhäisjuutalaisuus. Tässä yhteydessä viittaus juutalaisuuden myöhäisyyteen sisälsi vahvan arvolatauksen, sillä termillä viitattiin juutalaisuuden väitettyyn taantumiseen ja alkuperäisen, yksinkertaisen Jumala-uskon hylkäämiseen. Nykytutkimuksessa termiä ei enää siksi käytetä. Ulkokohtaisen juutalaisuuden huipentumana pidettiin Jeesuksen ajan fariseuksia, joiden kiistakeskusteluja Jeesuksen kanssa evankeliumeissa toistuvasti kuvataan. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla (ja joskus vielä nykyäänkin) kristityt teologit ja raamatuntutkijat lukivat Uuden testamentin polemiikkia fariseuksia vastaan historiallisena kuvauksena siitä, millaisia fariseukset todellisuudessa olivat. Tuloksena oli retorisesti värikkäitä ja tarkoitushakuisia kuvauksia siitä, kuinka fariseukset tekivät itsensä ja muiden juutalaisten arjen sietämättömäksi ahdasmielisellä ja tekopyhällä laintulkinnallaan. Tällä fariseuksiin liittyvällä, karikatyyrimaisella kuvalla on ollut pitkä vaikutus kristillisessä teologiassa luvun loppupuolelle saakka oli yleistä sekä akateemisessa tutkimuksessa että kristillisessä julistuksessa yhdistää Uuden testamentin fariseukset ja myöhempi rabbiininen juutalaisuus. Rabbiinisesta kirjallisuudesta lainattiin mielivaltaisesti alkuperäisestä tekstiyhteydestään irrotettuja kohtia, joiden katsottiin osoittavan oikeaksi kuvan ulkokultaisista fariseuksista. Näin Jeesuksen nähtiin paljastavan ei vain joidenkin aikalaistensa vaan kaikkien aikojen juutalaisten opettajien tekopyhyyden. Kuva tekopyhistä ja omahyväisistä juutalaisista elää edelleen vahvana antisemitistisessä propagandassa; syksyllä 2020 tehdyn haastattelututkimuksen perusteella kolmannes salaliittoteoria Qanonin kannattajista ajatteli juutalaisten pitävän itseään parempana kuin muita ihmisiä (Djupe & Dennen 2021). Viime vuosikymmenten aikana on arvioitu uudelleen fariseusten asemaa aikansa juutalaisessa yhteiskunnassa ja samalla Uuden testamentin fariseuskuvan paikkansapitävyyttä. Esimerkiksi Qumranin tekstikokoelman myötä kuva 45

3 Jeesuksen ajan juutalaisuudesta on monipuolistunut. Fariseuksia ei enää pidetä kansan kiistattomina uskonnollisina johtajina vaan yhtenä Toorasta omia tulkintojaan esittävänä ryhmänä muiden joukossa. Uuden fariseuskuvan syntyyn on keskeisesti vaikuttanut myös viimeaikainen rabbiinisten lähteiden historiallinen tutkimus. Rabbiiniset lähteet ovat saaneet kirjallisen muotonsa vuosien jkr. välisenä aikana, eikä niitä voi ongelmattomasti käyttää Jeesuksen ajan juutalaisuuden kuvaamiseen. Jo 1900-luvun alussa monet juutalaiset tutkijat osoittivat, kuinka pinnallisesti kristityt tutkijat olivat käyttäneet rabbiinisia kirjoituksia tai muita juutalaisia lähteitä kuvatessaan fariseusten/rabbien uskontoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä Jeesuksen katsottiin edustavan. Esimerkiksi Josefuksen mukaan fariseukset olivat kansan arvostamia lain ja uskonnollisen perinteen tulkitsijoita, jotka tunnettiin esimerkiksi varauksellisesta asenteestaan kuolemanrangaistusta kohtaan. Tätä kuvaa on historiallisesti vaikeaa sovittaa yhteen tutkimuksessa aiemmin evankeliumien pohjalta luotuun kuvaan kansaa yksityiskohtaisilla ja loputtomilla laintulkinnoillaan piinaavista fariseuksista, jotka juonittelivat tappaakseen Jeesuksen. Nykytutkimukselle on selvää, että Jeesuksen julistus nousee ajan juutalaisuudesta eikä ole sen vastakohta. Evankeliumien kiistakeskustelujen taustalla ovat luultavasti ajalle tyypilliset tulkintaerimielisyydet eri juutalaisten ryhmien välillä koskien sitä, kuinka Mooseksen lakia on eri tilanteissa tulkittava ja sovellettava. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa laintulkinnat erosivat joskus muiden juutalaisten ryhmittymien kuten fariseusten tulkinnoista, mutta tutkimuksessa on aiheellisesti korostettu myös sitä, että esimerkiksi Jeesuksen näkemykset sapatista ovat lähellä joissain varhaisissa rabbiinisissa lähteissä esiintyviä ajatuksia. Stereotyyppisen ja negatiivisen karikatyyrin ohella evankeliumeissa on myös toisenlaista aineistoa fariseuksista ja lainopettajista. Jeesus toteaa lain tärkeimmästä käskystä kysyvälle lainopettajalle, ettei tämä ole kaukana Jumalan valtakunnasta (Mark. 12:28 34) ja Simon-niminen fariseus kutsuu hänet kotiinsa aterialle (Luuk. 7:36 50). Fariseus ja juutalaisten neuvoston jäsen Nikodemos lähestyy kunnioittavasti Jeesusta ja puhuttelee häntä opettajaksi. Nikodemos ymmärtää aluksi väärin Jeesuksen opetuksen, mutta myöhemmin puolustaa tätä muiden fariseusten syytöksiä vastaan ja osallistuu Jeesuksen hautaamiseen (Joh. 3:1 21; 7:45 52; 19:38 42). Apostolien teoissa muistakin lähteistä tunnettu fariseus ja lainopettaja Gamaliel puolustaa apostoleja, joita muut suuren neuvoston jäsenet syyttävät (Ap.t. 5:20 42). Nämä kuvaukset antavat ymmärtää, etteivät kaikki fariseukset suhtautuneet kielteisesti tai vihamielisesti Jeesukseen tai hänen seuraajiinsa (Hakola, 2015, ). Tutkijat ovat myös havainneet, kuinka evankeliumien hyökkäykset fariseuksia vastaan muistuttavat ajankohdan juutalaisten ryhmittymien tai hellenistis- 46

4 ten filosofisten koulukuntien välisiä kiistoja Näissä kiistoissa vastustajan argumentit pyrittiin usein tekemään tyhjiksi maalaamalla heistä mahdollisimman kielteinen kuva (Johnson 1989). Nykytutkimuksessa evankeliumien polemiikki nähdään osana ajanlaskun alun joskus kiihkeää uskonnollista ja yhteiskunnallista väittelyä. Evankeliumien poleemiseen fariseuskuvaan ovat vaikuttaneet niiden syntyaikaan ensimmäisen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä käydyt kiistat juutalaisuudesta yhä enemmän vieraantuneiden kristillisten yhteisöjen ja fariseusten edustaman juutalaisuuden välillä. Tämän johdosta evankeliumien poleemista kuvaa fariseuksista ei enää oteta kuvauksena siitä, millaisia historialliset fariseukset olivat, puhumattakaan siitä, että kuvan ulkokohtaisista uskonnollisista asiantuntijoista nähtäisiin kertovan mitään olennaista myöhemmän juutalaisuuden luonteesta. Jeesuksen sanoma juutalaisuuden ylivertaisena vaihtoehtona Aiemman tutkimuksen karikatyyrimainen kuva fariseuksista heijastaa kristittyjen teologien ja valitettavan usein myös raamatuntutkijoiden pyrkimystä irrottaa Jeesus historiallisesta taustastaan esittämällä hänet ainutlaatuisena. Tutkimuksessa on sorrettu perustelemaan historiallisesti kristittyjen uskonnollista vakaumusta Jeesuksen jumalisuudesta ja ylivertaisuudesta esittelemällä mahdollisimman karu ja yksipuolinen historiallinen kuva ajanlaskun alun juutalaisuudesta (tutkimushistoriasta, ks. Sanders 1977, 33 59). On väitetty, että esimerkiksi fariseusten edustama uskonnollisuus korosti Jumalan pyhyyttä niin paljon, että ihminen ei voinut päästä Jumalan suosioon muutoin kuin ulkokohtaisia rituaaleja noudattamalla. Jeesuksen julistus armollisesta taivaallisesta Isästä nähtiin usein vallankumouksellisena, vaikka se nousee keskeisistä raamatullisista traditioista. Samoin Jeesuksen Isä meidän -rukousta on saatettu pitää epäjuutalaisena, vaikka sen juuret ovat syvällä juutalaisessa rukousperinteessä (Luz 1989, ). Viime vuosikymmenten tutkimuksessa on oikeutetusti korjattu näitä yksipuolisia tulkintoja ja nähty Jeesus ja hänen seuraajansa osana monimuotoista ajanlaskun alun juutalaisuutta. Jeesuksen sanoman ainutlaatuisuuden korostaminen on saanut uusia muotoja joissain feministisissä tai post-kolonialistisissa tulkinnoissa. Samaan aikaan kun näissä tulkinnoissa on esitetty Jeesus naisten tai yhteiskunnan vähäosaisten puolestapuhujana, on niissä saatettu sortua kuvaamaan juutalaisuutta epätasa-arvoisena ja jopa naisvihamielisenä uskontona (Levine 2006, ). 47

5 Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta nämä tulkinnat toistavat kristillisen juutalaisvastaisen julistuksen keskeistä vakaumusta Jeesuksen ylivertaisuudesta ja samalla antavat vinoutuneen kuvan juutalaisuudesta. Sen sijaan, että Jeesuksen sanoma nähtäisiin jossain suhteessa ylivertaisena vaihtoehtona varhaiselle juutalaisuudelle, on asianmukaisempaa asemoida Jeesus ja hänen seuraajansa osaksi ajan juutalaisuudessa esitettyjen näkemysten kirjoa. Kuten muidenkin antiikin ryhmien keskuudessa, myös juutalaiset ryhmät suhtautuivat naisiin, lapsiin, sairaisiin tai köyhiin monella ei tavalla ja sama moninaisuus leimaa varhaiskristillisiä näkemyksiä. Kuka tappoi Jumalan pojan? Yksi perinteisen juutalaisvastaisen kristillisen propagandan keskeisistä väitteistä on liittynyt Jeesuksen kuolemaan. Sardeksen piispa Meliton Sardeslainen esitti 160-luvulla kirjoittamassaan pääsiäissaarnassa ensimmäisen tyhjentävän tulkinnan, jonka mukaan koko Israel, ei vain Jeesuksen aikalaiset, oli vastuussa Jeesuksen surmaamisesta. Myöhemmin ajatusta juutalaisista Jumalan surmaajina on kuvitettu eri tavoin kristillisessä julistuksessa, taiteessa tai Raamattuun perustuvissa elokuvissa (Cohen 2007). Ajatus juutalaisista Jeesuksen surmaajina on yhä keskeinen osa antisemitistisiä salaliittoteorioita; Qanonin kannattajista 42 prosenttia yhtyy väitteeseen, mikä tekee siitä yleisimmän liikkeen tukijoiden kannattamista juutalaisvastaisista uskomuksista (Djupe & Dennen 2021). Historiallisesti on todennäköistä, että Juudeassa valtaa pitäneet roomalainen maaherra ja hänen hallintokoneistonsa sekä ylimmäinen temppelipapisto olivat keskeisessä asemassa siinä prosessissa, joka johti Jeesuksen tuomitsemiseen ja kuolemaan. Nämä ryhmät ovat keskeisessä asemassa evankeliumin kertomuksissa Jeesuksen viimeisistä päivistä, kun taas esimerkiksi fariseukset mainitaan Jeesuksen tuomitsemisen ja kuoleman yhteydessä vain ohimennen. Jo evankeliumeissa on kuitenkin havaittavissa selvä pyrkimys korostaa juutalaisten ryhmien aloitteellisuutta ja vastuuta Jeesuksen kuolemasta (Hakola 2013). Vanhimman evankeliumin Markuksen kuvauksessa korostuu, kuinka Pilatus tuomitsee vastahakoisesti Jeesuksen kuolemaan juutalaisten ylipappien kiihotuksesta (Mark. 15:1 15). Evankeliumin kertojan huomautus, että ylipapit olivat jättäneet Jeesuksen Pilatuksen käsiin pelkästä kateudesta alleviivaa sitä, ettei Jeesuksen tuomitsemiseen ollut mitään hyväksyttävää syytä. Huomautus sitoo Jeesuksen tuomitsemisen evankeliumin juonen kehittelyyn, sillä jo kertomuksen alun kiistakeskustelujen sarja päättyy kommenttiin, jonka mukaan fariseukset ja Herodeksen kannattajat juonivat keskenään raivatakseen Jee- 48

6 suksen pois tieltään (Mark. 3:6). Evankeliumin kirjoittaja ei ole kiinnostunut historiallisista yksityiskohdista eikä erittele eri juutalaisten ryhmien osuutta Jeesuksen tuomitsemisessa vaan sitoo eri juutalaiset ryhmittymät osaksi Jeesuksen kuolemaan johtanutta, vääjäämätöntä tapahtumaketjua. Pyrkimys esittää erittelemättä juutalaiset ryhmittymät Jeesuksen vastustajina ja kuoleman aiheuttajina korostuu muissa, Markusta myöhemmissä evankeliumeissa. Matteus lisää kertomukseen Jeesuksen viimeisistä hetkistä kohtauksen, jossa Pilatuksen vaimo näkee unen ja varoittaa miestään vahingoittamasta Jeesusta (Matt. 27:19). Samaten vain Matteuksen kertomuksessa esiintyy mieleenpainuva kohtaus, jossa Pilatus pesee kätensä ja vakuuttaa syyttömyyttään tämän miehen vereen (Matt. 27:24). Kuvaus Jeesuksen tuomitsemisesta päättyy, kun alkukielisen tekstin mukaan koko kansa (vuoden 1992 käännös kaikki ) vastaa Pilatukselle ja sanoo: Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle! (Matt. 27:25). Kohtauksesta on muodostunut kristillisen juutalaisvastaisen propagandan ydinkohtia silloin, kun on haluttu nähdä kaikkien aikojen juutalaiset vastuussa Jeesuksen kuolemasta. Ensimmäisen vuosisadan lopulla evankeliuminsa kirjoittanut Matteus lienee nähnyt kansan pyynnön täyttyneen vuonna 70 jaa. tapahtuneessa Jerusalemin ja sen temppelin tuhossa, mutta myöhemmässä juutalaisvastaisessa propagandassa kansanjoukon huudahdusta on toistettu todisteena juutalaisten kollektiivisesta osallisuudesta Jeesuksen kuolemaan. Luukkaan evankeliumin passiokertomuksessa Pilatus toistaa kolmesti uskonsa siihen, että Jeesus on viaton mihinkään rikkomukseen eikä ansaitse kuolemaa (Luuk. 23:4, 13 14, 22). Luukas kertoo myös kohtauksesta, jossa Jeesus viedään Galilean tetrarkin Herodes Antipaan luo, joka hänkin todistaa Jeesuksen viattomuudesta. Nämä viattomuuden vakuuttelut korostavat juutalaisten osuutta Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Luukkaan kirjoittaman Apostolien tekojen puheissa puhutellaan israelilaisia tai Israelin kansaa (Ap.t. 3:12 20; 4:10), mikä osoittaa, että kirjoittaja ei tarkastellut ristiinnaulitsemista yksittäisenä historiallisena tapahtumana vaan liitti sen koko Israelin historiaan. Johanneksen evankeliumi häivyttää edelleen eroa eri juutalaisten ryhmien ja toimijoiden välillä kutsumalla Jeesuksen vastustajia yleisesti termillä juutalaiset. Evankeliumin juutalaiset ovat lähtöisin Perkeleestä, joka on ollut murhaaja alusta asti (Joh. 8:44) Evankeliumien pyrkimyksessä puhua Jeesuksen juutalaisista vastustajista yleistävästi yhtenäisenä joukkona voi nähdä piirteitä tyypillisestä ryhmäkäyttäytymisestä. Sisäryhmän jäsenille on tyypillistä kuvata ryhmän ulkopuolisia yksilöitä tai ryhmittymiä stereotyyppisesti häivyttämällä erot eri ryhmien välillä (Hakola 2015, 26 29). Evankeliumin kärsimyskertomuksien kuvaukset Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen johtavista tapahtumista ohjaavat niiden lukijoiden kuvausta myös muista 49

7 Jeesuksen elämän tapahtumista. Kuten edellä on todettu, Jeesuksen kiistakeskustelut esimerkiksi fariseuksien kanssa voi hyvin nähdä esimerkkinä ajalle tyypillisistä uskonnollisten ryhmien välisistä kiistoista. Laintulkinnan erimielisyydet eivät kuitenkaan yleensä johtaneet väkivaltaisiin välienselvittelyihin tai jonkin osapuolen kuolemaan. Evankeliumien juonen kehittelyssä nämä juutalaisuuden sisäiset kiistat esitetään kuitenkin osana Jeesuksen kuolemaan johtanutta vääjäämätöntä tapahtumaketjua, jolloin ne saavat uudenlaisen painoarvon ja tulkinnan. Kun kristinusko vähitellen irtaantui juutalaisuudesta, evankeliumien kuulijakunta koostui yhä selvemmin pääasiassa ei-juutalaisista kristityistä. Tämä historiallinen kehitys merkitsi sitä, että jo varsin pian alun perin Jeesuksen juutalaisille aikalaisilleen osoittamat joskus rajut sanat irrotettiin alkuperäisestä yhteydestään ja ymmärrettiin kaikkia juutalaisia koskevana kritiikkinä (Levine 2006, 111). Uuden testamentin vaikutushistoria on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka alun perin juutalaisten ryhmien välisissä kiistoissa käytetyt kärjekkäät ilmaukset ovat vaivattomasti taipuneet juutalaisvastaisen propagandan aseeksi (Donaldson 2010, 150). Olen edellä nostanut esiin joitain keskeisiä Uudesta testamentista nousevia teemoja, joita on toistettu kristillisperäisessä juutalaisvastaisessa teologiassa ja julistuksessa. Uuden testamentin lukijoiden ja tulkitsijoiden on syytä muistaa, etteivät sen sisältämät tekstit edes pyri antamaan puolueetonta kuvaa niistä juutalaisista, jotka eivät ottaneet vastaan Jeesuksen julistusta Jumalan valtakunnasta ja liittyneet hänen alulle panemaansa liikkeeseen. Tietoisuus siitä, miten Uuden testamentin kuvauksia fariseuksista tai Jeesuksen viimeisistä päivistä on käytetty osana juutalaisvastaista propagandaa, auttaa toivottavasti torjumaan Uuden testamentin käyttöä antisemitistisiin tarkoituksiin. Käytännön vinkkejä siitä, kuinka juutalaisista kannattaa kristillisessä julistuksessa puhua, antaa Jouni Turtiainen toisaalla tässä julkaisussa. Kirjallisuus Cohen, Jeremy 2007 Christ Killers: The Jews and the Passion from the Bible to the Big Screen. Oxford: University Press. Donaldson, Terence L Jews and Anti-Judaism in the New Testament: Decision Points and Divergent Interpretations. London & Waco, Texas: SPCK and Baylor University Press. 50

8 Djupe, Paul A. and Jacob Dennen The Anti-Semitism of Christian Nationalists Thanks to QAnon. Religion in Public, (Luettu ) Gerdmar, Anders 2009 Roots of Theological Anti-Semitism: German Biblical Interpretation and the Jews, from Herder and Semler to Kittel and Bultmann. Studies in Jewish History and Culture 20. Leiden: Brill. Hakola, Raimo Fariseusten ankea arki: kristillisen viholliskuvan juurilla. Teologinen Aikakauskirja 110 (2005), Hakola, Raimo 2013 Anti-Judaism, Anti-Semitism in NT and Its Interpretation. The Oxford Encyclopedia of Biblical Interpretation. Ed. Steven L Mckenzie et al. Oxford: Oxford University Press, Reconsidering Johannine Christianity: A Social Identity Approach. New York: Routledge. Johnson, Luke Timothy The New Testament s Anti-Jewish Slander and the Conventions of Ancient Polemic, JBL 108 (1989): Levine, Amy-Jill 2006 The Misunderstood Jew: The Church and the Scandal of the Jewish Jesus. San Francisco: HarperSanFrancisco. Luz, Ulrich 1989 Matthew 1 7: A Continental Commentary. Minneapolis: Fortress Press. Sanders, E.P Paul and Palestinian Judaism. Minneapolis: Fortress Press. 51