Väkivalta antiikin kulttuurissa

Transkriptio

1

2 .. VAKIVALTA ANTIIKIN KULTTUURISSA Väkivalta antiikin kulttuurissa Teos pohtii, mitä antiikissa ajateltiin tarkastelee antiikin ihmisten arkea väkivallasta: miten väkivaltaa ja juhlaa uudesta näkökulmasta. kuvattiin taiteissa, mitä filosofit Esille tulevat sodankäynnin loisto ajattelivat itsemurhasta, miten ja kurjuus, murhat teatterin näyttö- lainsäädännöllä pyrittiin suojelemöllä ja riittien ihmisuhrit sekä maan naisia ja lapsia ja mitä amfiteatterin väkivaltaviihde antiikissa ylipäänsä pidettiin väkija perheväkivalta. valtana. Julkinen ja yksityinen sekä Myyttiset sankarit, väkivaltaiset kuvitteellinen ja todellinen väkivalta hirviöt ja neitojen kovat kohtalot kietoutuvat kirjoituksissa toisiinsa. esitellään monipuolisesti. Väkivalta antiikin kulttuurissa luo katsauksen antiikin ajattelutapoihin ja elämänmuotoihin ja

3 Väkivalta antiikin kulttuurissa

4 VÄKIVALTA ANTIIKIN KULTTUURISSA Toimittaneet Maarit Kaimio, Jaakko Aronen ja Juha Sihvola GAUDEAMUS

5 Copyright kirjoittajat ja Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd. ISBN Tammer-Paino Oy, Tampere 1998

6 Sisällys Alkusanat Maarit Kaimio Väkivallan käsite ja kontrolli antiikin Kreikassa Väkivaltaa tarkoittavat sanat. Ateenan oikeusjärjestelmä.. Henkirikokset ja pahoinpitelyt Hybris Seksuaalirikokset Sikiöön ja lapsiin kohdistuva väkivalta Orjiin kohdistuva väkivalta Valta ja väkivalta Maarit Kaimio Homeroksen Ilias- väkivallan eepos?. Sota ja rauha... Akhilleuksen viha Eero Jarva Sodan hurmaa ja hurmetta antiikin Kreikassa..... Herooisia yksilöitä vai järjestäytynyt koneisto?... Hurmahengen nostatus ja rintamien järjestäytyminen Rynnäkkö ja lähitaistelu. Takaa-ajo ja lahtaaminen. Haavoittuneet ja vainajat. Hävinneiden kohtelu.. Mediapeliä voiton jälkeen "Burn out" ja siviiliväestön kohtalo

7 Jaakko Aronen Myyttien ja riittien väkivalta Väkivalta: järjestyneen kulttuurin edeltäjä ja edellytys. Ihmisuhreja ja syntipukkeja Epilogi: Ifigeneia ja Ifigeneian suku Juha Sihvola Seksuaalisuus ja väkivalta kreikkalaisessa mytologiassa. Kuka myyteissä puhuu?.... Epäsymmetrinen seksuaalietiikka. Kuolevaiseen rakastuva jumala.. Päihtyneet raiskaajat häävieraina. Unelma tasaveroisesta rakastetusta Turvananojat Argoksen portilla. Miehisen halun ahdistus Rakkaus, veri, kuolema? Maarit Kaimio Väkivalta antiikin Kreikan teatterissa "Älköön Medeia surmatko lapsiaan yleisön edessä". Väkivallan kuvaus Euripideen Medeiassa Väkivallan vaikutus tekijäänsä: Euripideen Hekabe Jumalat pakottavat väkivaltaan..... Väkivallan vaikutus katsojaan..... Väkivaltakohtaukset tragedian näyttämöllä Hakkaamisen hauskuus Leena Pietilä-Castren Väkivaltateemoja antiikin kuvataiteissa Mytologian väkivaltaa Yhteenotot taruolentojen kanssa 150 Eläinten ja ihmisten väliset voimainmittelöt. Itsemurha Naisenryöstö Naisenmurha Hellenistisen ja roomalaisajan historiallisia taistelukuvauksia Ryöstö- ja murha-aiheita. 167 Sotavankien kohtelu

8 fuha Sihvola Antiikin filosofit ja itsemurha Platon: eroon moraalisesta häpeästä Aristoteles: itsemurha vääryytenä valtiota kohtaan Stoalaiset: hyvästi kurja maailma Epikuros: eroon kuolemanpelosta tai ulos elämän ikävästä teatterista Uusplatonismi: paluu itsemurhakieltoon Burkhard Fehr Myyttisten rikollisten rankaiseminen kuvataiteissa Kulttuurin ja ihmiskunnan viholliset lksion Marsyas Kuolemanrangaistus Kreikassa ja Roomassa Katariina Mustakallio Kuolemantuomiot varhaisen Rooman kuvauksissa. Varhainen Rooma ja Kahdentoista taulun laki Yksityisiä vai julkisia tuomioita? Isän valta Naisten kuolemantuomiot Ihmisuhrit ja rituaaliset kuolemantuomiot Perduellio Kuninkuuden tavoittelijat ja Tarpeian kallio Kuolemanrangaistuksia vai ihmisuhreja? Vestaalien kuolemantuomiot Kuolemanrangaistuskäytännöt, hyvitys ja kontaktin pelko Magnus Wistrand Viihde ja viihteellinen väkivalta antiikin Roomassa. Päivä areenalla Roomalaisten suhtautuminen viihteeseen Viihteen sosiaalinen funktio..... Kristilliset arviot: kirkkoisä Tertullianus Moderneja gladiaattoreita

9 Asko Timonen Pelkoa ja väkivaltaa Rooman historiankirjoituksessa Suetonius: Domitianuksen elämä ja kuolema Tacitus ja moraaliuoman väkivallan sota. Suetonius: Vitelliuksen kuolema.... Plutarkhos: Pelon luhistama Gaius Marius Suetonius: Neron teatraalinen pako... Kaksi erilaista itsemurhaa Barbaarikuninkaan kuolema -väkivallan ylistys? Antti Arjava Valta ja väkivalta roomalaisessa perheessä Väkivalta roomalaisessa oikeudessa. Isä ja lapset Vastasyntyneiden hylkääminen. Aviopuolisoiden valtasuhteet Ryöstöavioliitto A viorikoksesta rankaiseminen Orjat ja isännät Lopuksi Hakemisto Antiikin kirjallisuuden suomennoksia Kuvalähteet Kirjoittajat

10 Alkusanat Eri kulttuurien näkemys siitä, mikä on väkivaltaa, vaihtelee. Väkivalta voi olla sekä yksilöllinen kokemus että kollektiivinen ilmiö. Useimmiten väkivaltaan suhtaudutaan yhteiskunnassa kielteisesti, ja sitä pyritään karsimaan, torjumaan ja kanavoimaan. Samalla se kuitenkin kuuluu olennaisesti moniin kulttuurin ilmiöihin. Myös antiikin aikana väkivalta oli tärkeä osa ihmisten elämää. Taiteen ja muun kulttuurin alalla sen merkitys oli suuri, ja sen eri ulottuvuuksia myös pohdittiin. Tämän kirjan kimmokkeena oli Helsingin yliopistossa syksyllä 1995 järjestetty luentosarja "Väkivalta antiikin Kreikan kulttuurissa", jonka luennoitsijoina olivat Maarit Kaimio, Jaakko Aronen, Eero Jarva ja Juha Sihvola. Kuulijoilta saadun palautteen perusteella aihepiiriä on laajennettu niin, että kirjassa käsitellään myös antiikin Rooman kulttuuriin kuuluvia ilmiöitä. Antiikin kulttuurin suhdetta väkivaltaan pyritään valaisemaan monipuolisesti, mutta minkäänlaista kattavaa esitystä väkivallasta antiikin aikana ei ole ollut tarkoitus antaa. Väkivaltaa säätelevä lainsäädäntö muodostaa kirjoituskokoelman kehykset. Maarit Kaimio kuvaa avausluvussa klassisen ajan Ateenan oikeuskäytäntöä luvuilla ekr., Antti Arjava taas kirjan viimeisessä luvussa vallan ja väkivallan suhdetta Rooman keisariajan perheelämässä ja lainsäädännössä. Molemmat kiinnittävät erityistä huomiota alistettujen ryhmien - naisten, lasten ja orjien - asemaan. Sodan väkivaltaa tarkastellaan erityisesti kahdessa artikkelissa. Homeroksen liiasta käsittelevässä artikkelissaan Maarit Kaimio valottaa, miten eurooppalaisen kirjallisuuden vanhin teos problematisoi sodan vaatimaa väkivaltaista käytöstä. Eero ]arva taas selvittää sodankäynnin konkreettista todellisuutta ja siihen liittyviä tapoja, sääntöjä ja käytäntöjä. 9

11 Mytologia, uskonto, taiteet ja politiikka kietoutuvat antiikin yhteiskunnissa läheisesti toisiinsa. Jaakko Aronen pohtii artikkelissaan sitä, mikä merkitys väkivallalla on rikkaassa kreikkalaisessa myyttiperinteessä ja toisaalta kulttitoimituksissa. Erityisesti hän käsittelee kiisteltyjä arkeologisia löytöjä ja niihin perustuvia teorioita ihmisuhreista kreikkalaisessa kulttuurissa. Juha Sihvola käsittelee kirjallisuudessa esiintyviä mytologisia tarinoita naisenryöstöistä ja raiskauksista ja pohtii, miten ne kuvastavat kerronta-aikansa yhteiskunnan eettisiä ajattelutottumuksia. Maarit Kaimio valottaa väkivallan osuutta kreikkalaisessa teatterissa, sekä tragediassa että komediassa, juonen kehittelyn ja näyttämöesityksen kannalta. Leena Pietilä-Castren puolestaan valottaa väkivaltaa antiikin kuvataiteissa tarkastellen väkivaltaisten kohtausten kuvallisen esityksen konventioita ja niiden muutoksia ikonografian näkökulmasta. Myös filosofit kiinnittivät huomiota väkivallan ongelmiin. Juha Sihvola tarkastelee antiikin eri aikakausina vaikuttaneiden filosofien suhtautumista itsemurhaan ja osoittaa, millaisin perustein eräät filosofit olivat valmiit hyväksymään itsemurhan, kun taas toiset suhtautuivat siihen ehdottoman kielteisesti. Burkhard Fehr käsittelee kuvataiteiden esimerkkien valossa kreikkalaisten ja roomalaisten erilaista suhtautumista sivilisaatiota uhanneisiin mytologisiin rikoksentekijöihin ja osoittaa, miten yhteisön moraaliset käsitykset heijastuvat kuvallisiin esityksiin. Politiikan ja yhteisöllisen moraalin teemat tulevat esille myös Katariina Mustakallion artikkelissa, joka käsittelee lähinnä historiankirjoittajien antamaa kuvaa kuolemantuomioista Rooman varhaishistorian aikana. Kuolemantuomioiden toteutukseen ja muuhun antiikin ajan väkivaltaviihteeseen gladiaattoritaisteluissa ja amfiteatterissa paneutuu Magnus Wistrand. Hän osoittaa, että roomalaiset itse saattoivat pitää näitä nykyään paheksuttuja väkivallan muotoja korkeasti moraalisina ja hyveeseen kannustavina. Asko Timonen tutkii, miten toisiinsa kietoutuvia pelon, julmuuden ja kuoleman teemoja kuvattiin keisariajan roomalaisessa historiankirjoituksessa. Tässä kirjassa tutkitaan antiikin arvomaailmaa, mutta liikkeelle on lähdetty oman aikamme ja kulttuurimme väkivaltakäsitteen pohjalta. Huomiota on kiinnitetty sellaisiin ilmiöihin, joita meidän kulttuuris- 10

12 samme pidetään väkivaltana, ja on pyritty selvittämään, miten antiikin ihmiset nuo tilanteet kokivat. Kiinnostuksen kohteena ei siis ole se, millaisia väkivaltaisuuksia ihmiset tekivät. Sen sijaan pyrkimyksenä on ollut ymmärtää antiikin yhteiskunnan arvomaailmaa ja väkivallan merkitystä antiikin kulttuurin eri saroilla. Toisen, ajallisesti kaukana olevan kulttuurin asenteiden ja arvotusten selvittely voi antaa virikkeitä myös oman aikamme ilmiöiden ymmärtämiseen. Helsingissä Maarit Kaimio Jaakko Aronen Juha Sihvola 11

13

14 Maarit Kaimio VÄKIVALLAN KÄSITE JA KONTROLLI ANTIIKIN KREIKASSA Väkivallan käsite on kaikissa kulttuureissa monin tavoin riippuvainen yhteiskunnan omasta arvomaailmasta ja normeista. Ensinnäkin väkivalta liittyy käsityksiin ihmisruumiista ja yksilön koskemattomuudesta. Millainen ruumiiseen kajoaminen on väkivaltaa? Kenen ruumiiseen kajoaminen on väkivaltaa? Jos jonkun ruumiiseen kajotaan, kenelle silloin tehdään väkivaltaa? Antiikin kreikkalaiset eivät varmaankaan mieltäneet väkivanaksi omien lasten kohtuullista kuritusta, eivätkä he ehkä mieltäneet väkivallaksi myöskään sitä, että eräissä kulttimenoissa ihmisiä lyötiin viikunanoksilla tai merisipulikimpulla. Isäntä sai lyödä orjaansa. Väkivaltana ei välttämättä pidetty sitä, että joku löi toisen orjaa, mutta jos orjan työkyky tämän vuoksi heikkeni, teko voitiin rinnastaa muuhun taloudelliseen vahingontekoon. Jos Ateenan kansalaisen vaimo joutui raiskatuksi, väkivallan katsottiin Ioukkaavan pääasiassa hänen aviomiestään, jonka huonekunnan koskemattomuuteen teolla oli kajottu. Tietty ruumiillinen koskemattomuus lienee useimmissa kulttuureissa keskeinen raja väkivaltaa määriteltäessä, mutta väkivallan käsite ulottuu myös ohi yksilön ruumiin yksilön henkiseen koskemattomuuteen ja hänen aineelliseen omaisuuteensa. Myös yhteiskunnan abstraktit rakenteet voivat olla väkivallan kohteena. Nämä seikat heijastuvat esimerkiksi Ateenan lainsäädännössä voimakkaasti näkyvässä hybris-käsitteessä, joka korostaa loukkauksen henkistä puolta, ja siinä, että eräitä rikoksia pidettiin nimenomaan yhteiskuntaan 13

15 kohdistuvina: esimerkiksi Sokrates oli syyttäjiensä mukaan syyllistynyt toiminnassaan jumalattomuuteen (asebeia), jonka katsottiin harjuttavan yhteiskunnan perusarvoja. Toiseksi väkivallan käsite on monin tavoin riippuvainen yhteiskunnan valtasuhteista: kuka saa tehdä ja mitä ja kenelle. Äskeiset esimerkit heijastavat perhekunnan valtasuhteita: miehen valtaa naiseen, vanhempien valtaa lapsiin ja isännän valtaa orjaan. Kreikkalaisille oli hyvin tärkeää myös se, miten julkista valtaa käytettiin: Ateenan demokratia vainusi äärimmäisen herkästi pyrkimykset tyrannimaiseen, kansalaisen oikeuksia polkevaan vallankäyttöön. Kolmanneksi väkivaltaa määrittelee kunkin aikakauden ja kulttuurin oikeuskäsitys. Sukulaisia velvoittavaa verikostoa on monissa yhteiskunnissa pidetty oikeutettuna sen väkivaltaisuudesta huolimatta; kreikkalaisessa tragediassa verikosto sen sijaan näyttäytyy suurena oikeudellisena ongelmana. Kreikkalainen oikeus oli jo edennyt kauas yksioikoisesta "silmä silmästä" -ajattelusta, mutta yksilön oikeus ja velvollisuus puolustaa itseään väkivaltaa käyttämällä oli kuitenkin paljon laajempi kuin nykyään. Väkivaltaa tarkoittavat sanat Kieli kuvastaa puhujayhteisön käsitteitä ja myös muokkaa niitä, eivätkä nykyajan Suomen ja antiikin Kreikan yhteisöjen väkivallasta käyttämät sanat vastaa täysin toisiaan. Suomen kielen perussanakirja määrittelee väkivallan joni4un ruumiillista koskemattomuutta, oikeuksia tai etuja loukkaavaksi tai jotakuta tai jotakin vahingoittavaksi voimakeinojen (varsinkin ruumiillisen voiman) käytöksi. 1 Suomen rikoslain mukaan väkivaltarikos voi loukata erilaisia säännösten suojaamia asioita, kuten valtiota, viranomaisia, yleistä järjestystä ja turvallisuutta, henkeä ja terveyttä, syntymätöntä lasta, seksuaalista itsemääräämisoikeutta sekä kotirauhaa ja omaisuutta. Useissa kohdin laki määrittelee tekotavan (surmaaminen, ruumiinvamman aiheuttaminen, pahoinpiteleminen jne.), mutta väkivalta-sanaa käytetään teonkuvauksissa myös sellaisenaan: "Joka väkivaltaa käyttäen tai väkivallalla uhaten pak.ottaa tahi koettaa pakottaa virkamiestä tekemään tai tekemättä jättämään 14

16 virkatoimen (... )."2 Jokainen suomea äidinkielenään puhuva tajunnee suunnilleen samalla tavoin, mitä väkivallalla tarkoitetaan. Vallan käyttö ja toisen alistaminen kuuluvat itsestään selvä'iti tämän sanan merkityskenttään. Vaikka sanan alkuosana olevaa vanhaa väki-sanaa ei enää muuten käytetäkään voiman merkityksessä, se antaa tähän sanaan voimakeinoin pakottamisen vivahteen. Kokonaisuutena suomen väkivaltasanalla on voimakkaan kielteinen sävy. Tämän sanan lähimmät kreikankieliset vastineet ovat kratos ja bia. Nämä sanat esiintyvät henkilöityjen jumalolentojen niminä Aiskhyloksen tragedian Kahlehdittu Prometheus alkukohtauksessa, jossa jumalseppä Hefaistos kahlehtii Zeusta vastaan niskuroineen Prometheuksen kiinni kaukaisen vuoren seinämään. Prometheus on auttanut olympolaisia jumalia heidän valtataistelussaan titaaneita vastaan, mutta hän on auttanut myös ihmisiä; hän varasti jumalilta tulen ja opetti sen käytön ihmiskunnalle. Hefaistoksella on kaksi apuria, Kratos ja Bia, Voima ja Väkivalta. Kratos yllyttää seppää suorittamaan tehtävänsä, kun taas Bia on mykkä avustajahahmo siitä yksinkertaisesta syystä, että kreikkalaisella näyttämöllä saattoi yhtaikaa olla vain kolme puhuvaa näyttelijää. Voima: Hefaistos: Voima: Hefaistos: Voima: Ja nyt lyö lujaa kahleet hänen lihaansa. On kova herra, joka työsi tarkastaa. Puheesi kertoo saman minkä kasvotkin. Hempeile sinä, kunhan minun luonteeni lujuutta et vain moiti etkä voimaani. Menkäämme; kaikki jäsenet on kahlittu. Uhmaile siinä nyt ja yritä anastaa jumalten aarteet ihmisille! Kuinkahan he voivat sinun tuskiasi helpottaa? 3 Olen käännöksessäni käyttänyt Kratoksesta ja Biasta nimityksiä Voima ja Väkivalta, jotka ovat kreikankielisten sanojen lähimmät vastineet suomen kielessä. Voima ei kuitenkaan ole kovin hyvä nimi Kratoksen henkilöhahmolle: kuten otteestakin käy ilmi, Voiman puheet ovat brutaalin piittaamattomia, mutta suomen kielessä sanalla voima on yleensä myönteinen sävy. Kreikan sana kratos voi tarkoittaa sekä voimaa että valtaa, ja perussävyltään sana on neutraali. Varhaisessa kirjallisuudessa, kuten Homeroksella, se viittaa usein fyysiseen voimaan. Se merkitsee myös voittoa, esimerkiksi urheilukilpailuissa fyysisin ponnistuksin 15

17 saavutettua ensimmäistä tilaa. Tällöin se on luonnollisesti hyvin myönteisesti värittynyt. Myönteisessä merkityksessä se esiintyy myös esimerkiksi kreikan sanassa demokratia, joka tarkoittaa kansan valtaan perustuvaa valtiojärjestelmää. Mutta sekä vallan että voiman merkityksessä kratos saattaa saada myös voimakkaan kielteisen sävyn, mikä käy ilmi paitsi Kratoksen roolihenkilöstä myös Hefaistoksen repliikistä, jolla hän luonnehtii Prometheuksen rangaistuksen määrännyttä ylijumala Zeusta: "On vasta valtaan päässyt aina armoton." Kreikkalaisessa yhteiskunnassa kratos oli tärkeä ja keskeinen käsite. Se ilmaisi, että yhteiskunnassa vallitsivat tietyt valtasuhteet, ja niiden pitikin vallita. Tähän oikeutettuun, lailliseen valtaan yhteiskunnassa liittyi kyrios-käsite. Kyrios eli herra ja hallintavallan haltija on se, jolla on kratos. Lapsen kyrios oli isä, tai, jos isä oli kuollut, täysi-ikäinen veli, isänisä tai perheen ulkopuolinen holhooja. Hän huolehti lapsen toimeentulosta, omaisuudesta ja puolustamisesta oikeudessa, ja lapsen kuului luonnollisesti totella häntä. Naisen kyrios oli mies - isä oli kyrios tyttärelleen ja mies oli kyrios vaimolleen. Klassisen ajan Ateenassa kaupungin kansalaisten luokkaan kuuluvalla naisella oli aina holhooja. Tyttären avioituessa kratos siirtyi isältä aviomiehelle; jos isä kuoli ennen tyttären avioitumista, se siirtyi isän lähimmälle miespuoliselle perilliselle; jos naisen aviomies kuoli, nainen saattoi joko jäädä aviomiehensä perheeseen aviomiehen perillisen - usein oman poikansa - hallintavallan alle tai palata takaisin isänsä huonekuntaan. Huonekunta eli oikos käsitti ydinperheen lisäksi muut herrasta riippuvaiset sukulaiset, orjat ja muun omaisuuden. Myös huonekunnalla oli kyrios, joka ei kuitenkaan ollut läheskään aina kaikkien huonekuntaan kuuluvien kyrios: esimerkiksi aikuinen poika ja hänen vaimonsa eivät olleet isän vallan alaisia. Ateenassa poliittinen valta oli kansalaisilla (demokratia), mutta toisaalta sen kautta valtio (polis) hallitsi kansalaisiaan, ja tähän perustui valtion virkamiesten laillinen valta. Ylin kratos maailmassa oli jumalilla: sen alaisia olivat kaikki ihmiset ja ihmisten instituutiot. Aiskhyloksen tragedia Turvananojat heijastaa mielenkiintoisella tavalla näitä yhteiskunnallisia valtasuhteita ja ongelmatilanteita, joihin niiden uhmaaminen johtaa. Siinä Danaoksen tyttäret eli danaidit pakenevat Egyptistä Kreikkaan välttääkseen solmimasta avioliittofi vihaamiensa serkkujen kanssa. Serkkujen ajaessa heitä takaa sotavoimin 16

18 he anovat turvapaikkaa kuninkaalta. Naiset kapinoivat normaalia kratos-järjestelmää vastaan (392-): Kunpa en milloinkaan joutuisi kärsimään miehen vallasta! Ei! Pakenen mieluummin tähtiä seuraten, jos voin välttää niin vihatun avion. Kuningas tietää, että naisten suojeleminen johtaa sotaan, ja siksi hän on haluton suostumaan pyyntöön. Naiset vetoavat jumalten valtaan, sillä nämähän puolustavat heikkoja vahvempien ylivaltaa vastaan. Kun muu ei auta, naiset kuitenkin menevät vielä pitemmälle - he uhkaavat hirttäytyä jumalten patsaisiin. Tämä on tietenkin oikeiden voimasuhteiden rikkomista, mutta se tepsii kuninkaaseen. Ennen myöntymistään hänen on kuitenkin aidon demokraattisen tavan mukaisesti saatava asialle kansansa suostumus, jotta hän puolestaan voi velvoittaa kansansa miehet sotaan, Tämä näytelmä päättyy naisten voittoon - toistaiseksi. Loppulaulussaan danaidit rukoilevat (1068-): Zeus, taivaan hallitsija, heitä estäköön niin etten joudu tuhon liittoon vihaamani miehen kanssa. (... ) Suokoon hän naisten voittaa tämän taistelun. Nämä sanat (kreikaksi "antakoon hän naisille kratoksen") ovat varmasti kuulostaneet kreikkalaisten korvissa maailmanjärjestyksen vastaisilta. Aiskhyloksen trilogia jatkuikin siten, että naiset joutuivat avioon serkkujensa kanssa ja tappoivat (yhtä lukuun ottamatta) aviomiehensä hääyönä vuoteisiinsa. Kreikkalaisen käsityksen mukaan järjestyneen yhteiskunnan perustana oleva valta nojaa siihen, että siitä sovitaan ja että se on valtasuhteen molempien osapuolten mielestä hyvä asia. Sen, joka valtaa käyttää, on saatava toinen hyväksymään hänen valta-asemansa ja menettelynsä. Tämän mahdollistaa peitho eli suostuttelu, taivuttelu, vakuuttaminen. Tällekään sanalle ei suomen kielessä ole hyvää vastinetta: suostuttelu maistuu manipuloinnilta, taivuttelu tuo mieleen toisen alistamisen taivuttelijan tahtoon ja vakuuttaminenkin tuntuu vallankäytöltä. Kreikassa peitho on yhtä järkevää ja kunniallista kummankin osapuolen kannalta. Ei ole häpeällistä myöntyä siihen, mikä on harkittaessa paras vaihtoehto; sopimus ei ole kompromissi, joka jättää kummallekin osa- 17

19 puolelle jotakin hampaankoloon, vaan yhteinen tie eteenpäin. Tällaisen menettelytavan vastakohta on bia, väkisin pakottaminen. Lysiaan puheessa ateenalaisille tämä ero tulee selkeästi esiin hänen perustellessaan, miksi esi-isät valitsivat valtiomuodokseen demokratian: "Villieläimille on ominaista toistensa alistaminen väkivalloin; ihmisille sopivaa on määritellä lain avulla, mikä on oikein, ja järkipuheella saada toisensa siitä vakuuttuneiksi, niin että he toiminnassaan palvelevat näitä kahta pitäen lakia kuninkaanaan ja järkeä opettajanaan." luvulta peräisin olevassa hydriassa eli vesiastiassa, jossa kuvataan Leukippoksen tytärten ryöstöä (kuva 1}, näemme henkilöityneen Peithon (jumalattaren nimi on kirjoitettu maljakkoon) kauhistuneena syöksyvän pakoon väkivallanteon tapahtuessa. Sivistyneessä yhteiskunnassa vallan perustana siis on peitho. Väkivalta, bia, ei kuulu järjestyneeseen yhteiskuntaan, vaan se sijoitetaan jonnekin sen ulkopuolelle: se kuuluu eläimille eli ihmiskunnan ulkopuolelle, tai maantieteellisesti Kreikan ulkopuolelle, koska kreikkalaisten valtion pohjana on peitho ja muilla eli barbaareilla taas bia, tai ajallisesti menneisyyteen, koska ennen sivistyneen yhteiskunnan syntyä vallitsi vahvemman oikeus. Tällainen yhteiskunta kärsii joko liiallisesta hallintovallasta, olipa valta sitten tyrannin tai suvaitsemattoman enemmistön käsissä, tai hallinnon puutteesta, anarkiasta. Nomos, laki, ja peitho, suostuttelu, tekevät mahdolliseksi elämän, joka ei sorru kumpaankaan äärimmäisyyteen. Ateenan oikeusjärjestelmä Paras kuva lain ja väkivallan suhteesta antiikin Kreikassa saadaan klassisen ajan Ateenasta, koska meille on kiveen hakattujen lakien ja päätösten lisäksi säilynyt varsin paljon luvuilla ekr. kirjoitettuja oikeuspuheita. Seuraavassa hahmottelenkin juuri Ateenan lakien suhtautumista väkivaltaan. s Laki ei Ateenassa sen demokraattisesta valtiomuodosta huolimatta ollut sama kaikille. Laillisiin oikeuksiin vaikutti Ateenassa asuvan henkilön yhteiskunnallinen asema eli se, oliko hän kansalainen, vier'='s vai orja. Täydelliset kansalaisoikeudet - muun muassa oikeus äänestää 18

20 Kuva 1. Kastor ja Polydeukes (Polluks) ryöstävät Leukippoksen tyttäret. Ateenalaisen Meidias-maalarin punakuviohydria noin vuodelta 410 ekr. (British Museum, Lontoo). 19

21 kansankokouksessa, oikeus tulla valituksi valtion virkoihin ja oikeus toimia pappistehtävissä -saattoi olla vain syntyperältään ateenalaisella miehellä. Tällaisen perheen naisilta nämä oikeudet puuttuivat, vaikka he muuten kuuluivatkin samaan yhteiskuntaluokkaan kuin miehensä. Syntyperäisen ateenalaisen määritelmä muuttui aikojen kuluessa. Aiemmin 400-luvulla riitti, jos isä oli Ateenan kansalainen; äiti saattoi olla vierasmaalainenkin. Mutta Perikleen aikana ( ekr.) kansalaisuuslakia kiristettiin: siitä lähtien vaadittiin että sekä isän että äidin oli kuuluttava Ateenan kansalaisten luokkaan. Vain poikkeustapauksissa saattoi muu henkilö saada kansalaisoikeudet. Näin tapahtui joillekin ihmisryhmille eräissä historiallisissa tilanteissa. Esimerkiksi Ateena oli solminut liiton pienen naapurikaupunkinsa Plataian kanssa ja sopinut, että piataialaiset saisivat Ateenan kansalaisuuden. Käytännön merkitystä tällä sopimuksella ei ollut niin kauan kuin piataialaiset asuivat ja elivät omassa kaupungissaan, mutta kun spartalaisten ja thebalaisten joukot peloponnesolaissodan aikana vuonna 427 valloittivat Plataian, ateenalaiset ottivat piataialaiset pakolaiset oman kaupunkinsa täysivaltaisiksi jäseniksi. Myöhemmin saman sodan aikana ateenalaisilla oli niin kova pula miehistä, että he tarjosivat kansalaisuuden jokaiselle - jopa orjille - joka astui laivaston palvelukseen ja taisteli Spartaa vastaan Arginusain meritaistelussa. Etenkin 300-luvulla saatettiin myös kansankokouksen päätöksellä myöntää kansalaisuus kunnianosoituksena ansioituneille ulkomaalaisille henkilöille. Tällainen kunniakansalaisuus ei kuitenkaan oikeuttanut toimimaan papin eikä ylimpien virkamiesten eli arkonttien tehtävissä. Vapaasyntyineo henkilö, joka ei ollut kansalainen, kuului vieraisiin. Vieraat eivät voineet osallistua valtion asioiden hoitoon eivätkä esimerkiksi omistaa maata tai taloja Attikassa. Vakinaisesti Ateenassa asuvia vieraita kutsuttiin metoikeiksi (kreikan sanoista meta, kanssa, ja oikein, asua). He tarvitsivat suojelijakseen jonkun Ateenan kansalaisen, ja heidän oli maksettava muiden verojen lisäksi erityistä metoikkiveroa. Toisin kuin kaupungissa tilapäisesti oleskelevat vieraat, he kuitenkin kuuluivat kaupunkiyhteisöön, ja heille saatettiin myöntää asemaa parantavia etuisuuksia, kuten oikeus talon tai maa-alueen omistamiseen tai oikeus päästä metoikki-verosta. Metoikille voitiin mypntää myös sellainen väkivaltalainsäädäntöön liittyvä erioikeus - josta tosin 20

22 ei asianomaiselle itselleen ollut enää mitään iloa - että jos hänet murhattiin, murhaajaa rangaistiin samalla tavalla kuin jos hän olisi murhannut Ateenan kansalaisen. Orjat eivät olleet itsenäisiä ihmisiä lainkaan, vaan isäntänsä omaisuutta, jota saattoi myydä, vuokrata, testamentata tai lahjoittaa pois. Omistaja saattoi myös vapauttaa orjansa, jolloin tästä tuli metoikki ja entisestä isännästä hänen suojelijansa. Myös valtio omisti orjia; nämä toimivat virkamiesten johdolla esimerkiksi järjestyksen valvojina. Suurin osa orjista oli vierasmaalaisia sotavankeja tai heidän jälkeläisiään. Joissakin tapauks'issa henkilö, joka ei ollut Ateenan kansalainen, saattoi joutua orjuuteen rangaistukseksi rikoksesta; näin saattoi käydä esimerkiksi sellaiselle, joka oli laittomasti pyrkinyt käyttämään kansalaisen oikeuksia. Velkaantumisen perusteella ei kukaan enää klassisena aikana Ateenassa joutunut orjuuteen. Lainkäyttö oli Ateenan kansalaisten käsissä. Tiettyjä vakavia väkivaltarikoksia varten oli omat tuomioistuimensa. Esimerkiksi areiopagineuvosto, joka koostui entisistä arkontin viran haitijoista (ja siten erittäin kokeneista ja pätevistä kansalaisista), kä'iitteli murhat, joiden uhrina oli Ateenan kansalainen. Jos syytetty esitti puolustuksenaan, että surmatyö oli ollut lain mukainen, asia käsiteltiin Delfinion-tuomioistuimessa, joka koostui Sl:stä yli 50-vuotiaasta miehestä. Jos taas kysymyksessä oli tahaton tappo tai uhri ei ollut kansalainen, tapaus käsiteltiin Palladion-tuomioistuimessa. Valtaosa oikeusjutuista kuului kuitenkin kansantuomioistuimille, joiden jäseneksi saattoi ilmoittautua kuka tahansa 30 vuotta täyttänyt mies. Halukkaiden joukosta valittiin vuoden pituiseksi toimikaudeksi arvalla 600 jäsentä. Näistä arvottiin kuhunkin tuomioistuimeen tarvittava määrä jäseniä; 300-luvulla tavallisin määrä oli 500. Tuomioistuimessa toimimisesta valtio maksoi palkkaa kaksi tai kolme obolia. Summa oli varsin pieni, ja palkkiolla haluttiin todennäköisesti taata se, että myös köyhät kansalaiset, joilla ei muuten olisi ollut varaa käyttää työaikaansa oikeusistuimessa toimimiseen, saattoivat osallistua oikeuden jakamiseen. Käytännössä näyttää olleen niin, että oikeusistuimiin ilmoittautuivat halukkaasti nimenomaan vanhat miehet. Tätä ukkojen oikeusharrastusta irvailee Aristofanes komediassaan Ampiaiset, jossa täysikasvuinen poika järjestää kotonaan oikeudenkäynnin lihapalan varastanutta koiraa vastaan pitääkseen vanhan isänsä tyytyväisenä. 21

23 Oikeusjutut jakaantuivat Ateenassa julkisiin ja yksityisiin. Julkisista oikeustapauksista käytetty termi oli demosia dike, kansaa koskeva oikeusjuttu. Tämä nimitys jo kertoo, että tällöin rikoksen katsottiin vaikuttavan koko yhteisöön. Mitään varsinaista virallista syyttäjää ei Ateenan oikeuslaitos tuntenut, vaikka tietyissä tapauksissa virkamiehet saattoivatkin nostaa syytteen. Tavallisimmin julkisessa jutussa saattoi esiintyä syyttäjänä kuka tahansa vapaa täysikasvuinen mies. Julkisen syytteen alaisia rikoksia olivat esimerkiksi maanpetos, jumalattomuus, sotilaskarkuruus ja julkisten varojen varastaminen sekä eräät rikokset, jotka sinänsä koskivat yksityistä ihmistä mutta joilla katsottiin olevan laajasti yhteiskuntaa vahingoittava vaikutus. Näitä olivat esimerkiksi orpojen pahoinpitely, vapaan naisen raiskaaminen tai hybriksen tuntomerkit täyttävä pahoinpitely. Ateenalaiset itse pitivät tätä kenen tahansa halukkaan oikeutta esiintyä syyttäjänä hyvin tärkeänä demokratian toimivuudelle. Onkin todettava, että yhteisössä, jossa ei ollut samanlaisia poliisivoimia kuin meillä, tällainen järjestelmä varmasti tehosti järjestyksen säilymistä. Toisaalta se kiihotti kansalaisia käyttämään oikeuslaitosta myös vähemmän jalojen päämäärien saavuttamiseksi: nostamalla syytteen saattoi toivoa vahingoittavansa poliittista vastustajaansa tai henkilökohtaista vihamiestä. Syytösoikeuden väärinkäyttäjiä, sykofantteja, ei kuitenkaan hyväksytty, ja tällaista käytöstä pyrittiin estämään: ellei syyttäjä saanut puolelleen vähintään yhtä viidesosaa tuomarien äänistä, hänen oli maksettava tuntuva sakko. Yksityisissä oikeusjutuissa vain vääryyttä kärsinyt itse saattoi esiintyä syyttäjänä. Poikkeus tästä olivat henkirikokset, joissa syyttäjinä toimivat lähisukulaiset. Syyttäjä saattoi Ateenassa harkintansa mukaan valita usean erilaisen menettelytavan välillä, ja erilainen syytös johti myös erilaiseen rangaistukseen samanlaisesta rikoksesta. Richard G. Osbornen (1985) mukaan tämä heijastaa sitä, että Ateenassa oikeudenkäynnin keskeisenä tavoitteena oli pikemminkin oikeutta käyvien osapuolten keskinäisen suhteen määrittely ympäröivän yhteisön kannalta kuin objektiivinen oikeuden toteutuminen modernissa mielessä. Puheessaan Androtionia vastaan (22, 26-7) Demosthenes selvittää vaihtoehtoisia syytteitä, joita voitiin esittää varasta vastaan. Hän asettaa ne järjestykseen ankarimmasta lieviropään ottaen huomioon sekä syylliselle Iangetettavan 22

24 rangaistuksen että syyttäjän äsken mainitun sakkoriskin. Demostheneen mukaan vahvassa sosiaalisessa asemassa oleva mies valitsee huomiota herättävän prosessin, jossa rikollista uhkaa ankara rangaistus ja syyttäjää korkea riski; se taas, joka julkisen syytteen sijasta valitsee menettelyn yksityisasiasyytteen kautta, antaa itsestään kuvan, että hän on nuori, heikko ja pelokas. Osborne korostaa, että tämä heijastaa asianomaisten henkilöiden käsitystä keskinäisestä asemastaan yhteisön silmissä. Siten on ymmärrettävää, että vaikka tuomioistuin oli päätynyt tiettyyn ratkaisuun, jutun osapuolet saattoivat avata sen käsittelyn uudelleen käyttämällä toista menettelytapaa useitakin kertoja, kunnes molemmat osapuolet ja heitä ympäröivä yhteisö saattoivat olla yhtä mieltä siitä, että sopiva oikeudellinen tasapaino oli saavutettu. Rangaistus riippui paitsi rikoksen laadusta usein myös syyllisen yhteiskuntaluokasta. Kuolemanrangaistus seurasi harkitusta murhasta ja myös tietyistä ryöstötapauksista, joissa rikollinen saatiin kiinni itse teosta. Murhasta syytetyn oli kuitenkin mahdollista luopua puolustuksestaan kesken oikeudenkäynnin ja vetäytyä vapaaehtoiseen maanpakoon, eikä kukaan voinut tätä estää. Yhteiskunnalle oli tärkeämpää, että kaupunki pääsi eroon murhan tuomasta saastutuksesta kuin että murhaaja sai mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Varhaisempina aikoina kuolemaantuomitut ilmeisesti heitettiin kuiluun, mutta tapa lienee jäänyt pois käytöstä 400-luvulla. Sen sijaan käytössä oli kaksi menetelmää, paaluun sitominen ja myrkkymalja. Edellisessä rikoksentekijä kiinnitettiin kaulasta ja raajoista paaluun tai lautaan, ja kuolemaa saatettiin nopeuttaa kaulusta kiristämällä. Myrkky (katko-nimisen kasvin myrkky, kuten Sokrateenkin tapauks ssa) oli luonnollisesti humaanimpi tapa. Emme tiedä tarkalleen menetelmän valinnan perusteita. On ehdotettu, että käytäntö lientyi ajan mukana tai että lauta oli varattu orjille ja myrkky kansalaisille tai että menetelmän valinta riippui rikoksen ja syytteen laadusta. Voi olla, ettei tarkkoja kriteereitä ollutkaan. Hirttämistä tai pölkyllä mestaamista ei käytetty. Lievempää ruumiillista rangaistusta, esimerkiksi ruoskintaa, ei myöskään käytetty; se oli oikeutettua ainoastaan, jos mies yllätti vieraan miehen itse teossa turmelemassa aviovaimoaan tai muuta huonekuntansa naista. Toinen ankara rangaistus, joka koski tuomitun persoonaa, oli atimia eli kunnian (time) menetys. Ankarimmillaan se merkitsi, että Ateenan 23

25 kansalainen menetti oikeutensa julkisena kansalaisena. Hän ei saanut astua julkisiin paikkoihin kuten temppeleihin tai torille, toimia valtion tehtävissä kuten neuvoston tai oikeusistuimen jäsenenä eikä puhua kansankokouksessa tai oikeudessa. Viimeksi mainittu saattoi olla erityisen kiusallista: kunniansa menettänyt kansalainen ei voinut itse nostaa syytettä, vaikka olisi joutunut kokemaan henkilökohtaisia loukkauksia. Toisaalta hänellä tässäkin tilassa oli tietty lain suoja: jos häneen kohdistui sellainen vahingonteko, josta kuka tahansa saattoi nostaa syytteen, ystävät saattoivat näin häntä auttaa, ja jos hänet surmattiin, sukulaiset saattoivat nostaa syytteen. Ateenalaista ei voitu rangaista orjuudella, mutta vierasmaalainen saattoi Ateenassa joutua tällä tavoin rangaistuksi. Tavallisimmin rangaistukset kohdistuivat omaisuuteen. Omaisuuden menetystä käytettiin ankarana rangaistuksena sekä yksin että kuolemanrangaistuksen tai karkotuksen tehosteena. Tyypillisin rangaistus rikoksesta oli valtiolle maksettava rahasakko tai loukatulle maksettava korvaus. Vankeus tuli kysymykseen vain lyhytaikaisena, esimerkiksi kuolemaantuomitun odottaessa tuomion täytäntöönpanoa (Platon kuvaa Sokrateen vankilassa käymiä keskusteluja) tai silloin, kun varas oli jäänyt kiinni mutta ei myöntänyt tekoaan ja joutui pidätettynä odottamaan pääsyä oikeuden eteen, tai kun sakkoon tuomittu oli pidätettynä, kunnes maksoi sakkonsa. Pitkäaikaisia vankilatuomioita ei jaettu. Henkirikokset ja pahoinpitelyt Henkirikokseen syyllistyneen saattaminen vastuuseen teostaan kuuluu luonnollisesti jokaiseen järjestyneeseen yhteiskuntaan. Näin pyritään estämään mielivaltaisen surmaamisen jatkuminen. Ateenassa henkirikosten käsittelyyn liittyi lisäksi toisaalta koston idea ja toisaalta uskonnollinen saastutuksen pelko. Henkirikokset olivat niitä rikoksia, joista vain asianosainen saattoi nostaa syytteen. Uhri oli näissä tapauksissa kuitenkin kuollut, joten syytteen nostaminen lankesi lähisukulaisten velvollisuudeksi. Jos kuitenkin uhri oli ennen kuolemaansa ehtinyt antaa anteeksi surmaajalleen, eivät sukulaisetkaan enää voineet-ryhtyä oikeustoimiin murhaajaa vastaan. Varhaisina aikoina sukulaisten vei- 24

26 vollisuudeksi käsitetty murhatapauksesta toiseen jatkuva verikosto lienee ollut yleinen. Eräs tapa sen hillitsemiseksi oli suvun mahdollisuus tyytyä tarjottuun rahalliseen korvaukseen. Homeros kertoo Iliaassa Akhilleuksen uudesta upeasta kilvestä, johon jumalseppä Hefaistos oli taiteillut monenlaisia korkokuvia koristeeksi. Eräässä kuvassa oli kansan vanhimpien muodostama tuomioistuin, jonka edessä käsiteltiin kysymystä murhan hyvittämisestä rahasummalla (18, 497-). Tällaista käytäntöä ei Ateenan laki kuitenkaan tuntenut. Tarumaailman tapahtumia kuvaava kreikkalainen tragedia heijastaa usein kirjoitusajankohtansa, 400-luvun käsityksiä. Sofokleen kuuluisa näytelmä Kuningas Oidipus kuvaa avauskohtauksessaan tilannetta, jossa rankaisematon murha aiheuttaa saastutuksensa kautta onnettomuutta koko yhteiskunnalle: niin kauan kuin entisen kuninkaan Laioksen tuntematon murhaaja kulkee vapaana kansansa keskuudessa, maata vaivaavat sairaudet, hedelmättömyys ja onnettomuudet. Kuningas Oidipus ryhtyy energisesti selvittämään tapausta vapauttaakseen maan saastutuksesta. Kun hän itse paljastuu murhaajaksi, hän lähtee julistuksensa mukaisesti - maanpakoon. Isänmurha ja äidin naiminen on niin suuri häpeä, että hän lisäksi sokaisee itsensä. Vaikka henkirikos olikin yksityisen syytteen alainen teko, oli sillä juuri saastuttavan vaikutuksensa vuoksi myös vahvasti kielteinen merkitys koko yhteiskunnalle. Tästä kertoo murhasta syytetyn asema Ateenassa: kun läheisin sukulainen oli julkisesti esittänyt murhasyytöksen ja saattanut sen myös virkamiehen tietoon, syytetty joutui oikeudenkäyntiin asti eristyksiin julkisesta elämästä. Häntä ei pidätetty eikä vahdittu, mutta hän ei saanut esiintyä julkisissa paikoissa kuten temppeleissä, torilla, kansankokouksissa tai oikeusistuimissa. Jos hänet nähtiin tällaisissa paikoissa, kuka tahansa sai pidättää hänet ja viedä suoraan vankilaan. Oikeuspuheissa on joskus nähtävissä mielenkiintoisia seuraamuksia tästä lain määräyksestä. Puheenkirjoittaja Antifon kirjoitti puolustuspuheen eräälle asiakkaalleen, jota syytettiin kuoropojan murhasta (puhe 6). Asiakas oli toiminut khoregina eli kuoron kustantajana uskonnollista juhlaa varten, ja harjoitusten aikana hänen palkkaamansa harjoitusmestari oli antanut eräälle kuoron pojista ääntä vahvistavaa juomaa. Juoma oli kuitenkin myrkkyä, ja poika kuoli. Pojan vanhempi veli nosti murhasyytteen. Eräs puolustuksen 25

27 keskeisistä ideoista on osoittaa, että syytteen takana oli aivan muuta kuin tavanomainen kosto vainajan puolesta. Syyttäjä ei näet kuolemantapauksen jälkeen ollut suinkaan heti tehnyt ilmoitusta murhasta, eikä hän ollut reagoinut millään tavalla, vaikka syytetty khoregi oli kansalaisen tapaan liikkunut julkisilla paikoilla ja ottanut osaa julkiseen elämään. Veli ryhtyi syyttämään vasta sitten, kun osoittautui, että juuri kyseinen khoregi oli viemässä häntä itseään oikeuteen eräistä väärinkäytöksistä. Syyttämällä khoregia veljensä hämäräperäisestä kuolemasta hän saattoi estää khoregia esiintymästä oikeudessa ja niin välttyä itse joutumasta oikeuden eteen rötöksistään. Ateenan lakien mukaan eräissä tapauksissa toisen surmaamisesta ei seurannut mitään rangaistusta. Näin oli, jos sodassa tuli vahingossa tappaneeksi oman maan kansalaisen luullen häntä viholliseksi tai jos urheilukilpailuissa, esimerkiksi nyrkkeily- tai painiottelussa, vahingossa tappoi vastustajansa tai jos potilas kuoli lääkärin käsittelyn johdosta. Jos joutui hyökkäyksen kohteeksi, toisen sai tappaa itsepuolustukseksi, mutta oli kyettävä osoittamaan, että toinen oli lyönyt ensin. Joskus oli myös luvallista tappaa rikollinen, jonka yllätti itse teossa: tappaminen oli luvallista, jos tapasi jonkun ryöstämässä väkivalloin omaisuuttaan, jos yllätti varkaan yöllä tai jos yllätti vieraan miehen rakastelemasta huonekuntaan kuuluvan vapaan naisen kanssa, olipa nainen sitten oma vaimo, äiti, sisar, tytär tai jalkavaimo, jota "pidettiin vapaiden lasten synnyttämiseksi", kuten lain kirjain määritteli. Tällaisessa tapauksessa ei ollut suinkaan pakko tappaa miestä, vaan hänelle sai tehdä "mitä tahansa". Joskus ei tehty mitään, joskus tyydyttiin rahalliseen korvaukseen ja joskus käytettiin julkista häpäisyä, esimerkiksi retiisien työntämistä rikollisen peräsuoleen. Jos mentiin äärimmäisyyteen eli surmattiin tekoon syyllistynyt mies (tekoon osallistunutta naista ei koskaan surmattu, mutta hänet voitiin erottaa huonekunnan yhteydestä esimerkiksi avioerolla) ja tämän sukulaiset nostivat murhasyytteen, äkkipikaisen tappajan oli puolustauduttava erityisessä tuomioistuimessa ja osoitettava, minkälaisesta surmatyöstä oli kysymys. Jos hän sai tuomarit vakuuttuneiksi asiastaan, hänelle ei koitunut minkäänlaista rangaistusta; ellei hän tässä onnistunut, häntä rangaistiin samalla tavoin kuin muitakin henkirikoksen tekijöitä. Lysiaan asiakkaalleen kirjoittama hieno puolustuspuhe kertoo juuri tällaisesta ta- 26

28 pauksesta (puhe 1, Eratostheneen murhasta). Siinä vaimonsa rakastajan itse teosta tavannut ja tappanut mies kertoo eloisasti perhe-elämästään ja onnistuu taitavasti antamaan itsestään hyvin tavallisen, hieman typerän hyväuskoisen aviomiehen kuvan. Tämä oli tarpeen, jotta tuomioistuimen jäseniin iskostuisi vaikutelma, ettei asia mitenkään voinut olla niin kuin syyttäjä vihjailee - että aviomies olisi tahallaan houkutellut rakastajan ansaan. Näin ei näet saanut menetellä, vaan tappaminen oli sallittua vain luonnollisessa tositilanteessa. Sellainen oikeamielinen ja hyväntahtoinen, vaimonsa tohvelin alla elävä aisankannattaja, jollaisena Lysiaan puheen petetty aviomies esiintyy, ei varmaan olisi tullut ajatelleeksikaan ovelan ansan virittämistä. Laki siis melko laajalti salli tappamisen, mikä kertoo omankädenoikeuden vahvasta asemasta ateenalaisten oikeustajussa. Selvä askel edistyneempään oikeuskäytäntöön on kuitenkin se, että tällainenkin tappo oli tutkittava oikeusistuimessa. Varsinaisia henkirikoksia jaoteltiin sen perusteella, oliko teko tarkoituksellinen vai ei. Aristoteles kertoo esimerkin: eräs nainen oli antanut rakastamalleen miehelle lemmenjuomaa, johon tämä oli kuollut. Naista syytettiin tarkoituksellisesta murhasta areiopagi-tuomioistuimen edessä, mutta hänet vapautettiin syytteestä, koska nainen oli antanut juoman saadakseen miehen rakastumaan itseensä eikä tappaakseen hänet (Suuri moraalioppi 1188b). Tarkoituksellisen murhan kategoria oli kuitenkin varsin laaja ja sisälsi sellaisenkin väkivaltatapauksen, jossa henkilöllä oli tarkoitus vahingoittaa toista kuitenkaan tappamatta häntä ja jossa uhri kumminkin kuoli. Toisistaan erotettiin myös omin käsin tehty murha ja murha, johon henkilö oli syyllistynyt vain sen suunnitteluun osallistumalla. Juuri viimeksi mainitulla perusteella kuoropojan veli saattoi syyttää murhasta khoregia, jonka järjestämissä kuoroharjoituksissa harjoitusmestari oli antanut pojalle tappavaa myrkkyä äänen avaamiseksi. Väkivallanteon tarkoitus oli tärkeä tekijä myös lievemmistä rikoksista rangaistaessa. Uhri saattoi nostaa syytteen pahoinpitelystä (aikeia). Jos kaksi miestä oli tapellut keskenään, syyllinen oli se, joka oli lyönyt ensiksi. Eräässä oikeustapauksessa molemmat nostivat syytteen toisiaan vastaan tällä perusteella. 6 Rangaistuksena tällaisessa tapauksessa oli rahallinen korvaus uhrille. Vakavampi rikos oli harkittu haavoitta- 27

29 minen (trauma ek pronoias). Näiden kahden väkivaltarikoksen erona näyttää olevan se, että pahoinpitely tapahtui ilman asetta, esimerkiksi nyrkein, kun taas harkittu haavoittaminen edellytti aseen - vaikkapa veitsen tai kiven - käyttöä. Harkitun haavoittamisen syytemuoto oli julkinen eli jos uhri itse ei pystynyt saattamaan väkivallantekijää vastuuseen, kuka tahansa muu saattoi tehdä sen hänen puolestaan. Juttu käsiteltiin areiopagissa kuten harkitut murhat, ja rangaistuskin oli varsin ankara: maasta karkotus ja omaisuuden menetys valtiolle. Toinen tavallista pahoinpitelyä vakavampi väkivallanteko oli se, että poika pahoinpiteli omia vanhempiaan (kakosis goneon, vanhempien vahingoittaminen). Tästä saattoi kuka tahansa nostaa syytteen, jonka piiriin kuuluivat myös muunlaiset väärinkäytökset vanhempia (tai isovanhempia) kohtaan, esimerkiksi iäkkäiden vanhempien fyysisen hoivan tai heidän hautajaisrituaaleistaan huolehtimisen laiminlyöminen. Pojalla ei kuitenkaan ollut tällaisia velvollisuuksia isäänsä kohtaan, jos isäkään ei ollut huolehtinut hänestä, vaan oli esimerkiksi jättänyt opettamatta pojalleen elannon turvaavan ammatin tai oli tarjonnut hänet prostituutioon. Hybris Hybris-sanasta tulee ehkä ensimmäiseksi mieleen ihmisen rajat ylittävä ylpeys ja uhmailu, josta on seurauksena jumalten kosto. Tällaisessa sävyssä sanaa käytetään usein kreikkalaisessa tragediassa. Ateenan kielenkäytössä sanalla on kuitenkin aivan yleinen, maallisempi merkitys: hybris on rikos, josta voidaan nostaa julkinen syyte. Meille on säilynyt tätä rikosta käsittelevä lakitekstikin Demostheneen puheessa Meidiasta vastaan (21, 47): "Jos joku syyllistyy hybrikseen jotakuta vastaan, olipa tämä lapsi tai nainen tai mies, vapaa tai orja (... )." Jatkosta käy ilmi, että syyte on julkinen eli sen saattoi nostaa kuka tahansa. Hybrikseen ei liittynyt mitään kiinteästi määrättyä rangaistusta, vaan tuomioistuimen oli syylliseksi toteamisen jälkeen määriteltävä, mitä tuomitun oli "kärsittävä tai maksettava". Mikäli päädyttiin sakkoon, se maksettiin valtiolle. Sen sijaan lakitekstistä ei käy ilmi, millainen rikos hybris on (niin kuin ei meidänkään rikoslakimme määrittele, mitä on 28

30 väkivalta), ilmeisesti siksi, että asia oli yhteisön ihmisille itsestään selvä. Nykytutkijat sen sijaan ovat paljon pyrkineet vaiottamaan hybriksen käsitettä? Ateenassa siis oli mahdollista nostaa väkivaltarikoksissa erilaisia syytteitä esimerkiksi pahoinpitelystä, vanhempien loukkaamisesta, haavoittamisesta, herjauksesta ja aviorikoksesta. Syytteen valinta riippui vain osittain itse rikoksesta; osittain syytteen valinnassa oli kyse siitä, millaisin juridisin asein vastustajan kimppuun haluttiin käydä. Hybris-syyte oli raskas ase - jopa niin raskas, että vaikka siitä paljon puhuttiin, sitä ehkä kuitenkin harvoin käytettiin. Ei ole säilynyt ainoatakaan oikeuspuhetta, joka olisi todella pidetty hybris-oikeudenkäynnissä. Miten hybris siis erosi muista väkivaltarikoksista? Fisher (1992) on sitä mieltä, että hybrikseen liittyi olennaisesti halu ja tarkoitus loukata toista henkisesti ja aiheuttaa hänelle häpeää. Henkilökohtainen arvo ja kunnia oli ateenalaiselle tärkeä; siitä riippui hänen asemansa demokraattisessa yhteisössä. Jos joku menetti malttinsa ja löi toista vihanpuuskassa nyrkillä, oli kysymyksessä pahoinpitely (aikeia). Mutta jos joku kävi toiseen käsiksi sen takia, että piti omaa itseään ja toiveitaan tärkeämpinä kuin toisen kunniaa ja oikeutta ja halusi teollaan näyttää sen, oli kysymyksessä hybris. Tätä käsitystä tukevat Aristoteleen sanat (Retoriikka 1374a): "Lyöjä ei kaikissa tapauksissa syyllisty hybrikseen, vaan vain jos hän lyö tietyssä tarkoituksessa, nimittäin halventaakseen ao. miestä ja nauttiakseen tästä." Ja hän jatkaa (1378b): "Hybris on sitä että tekee ja sanoo asioita joista uhri kärsii häpeää, ei siinä tarkoituksessa että saisi itselleen jotakin mitä ei ennen omistanut, vaan nautinnon vuoksi." 8 Toiset tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että hybris-syytteen nostaminen edellytti, että oli käytetty erityisen voimakasta väkivaltaa - ehkäpä Suomen lain "törkeä" on lähellä tätä tulkintaa. Toiset taas painottavat sitä, että koska hybriksestä koitui nimenomaan julkinen syyte, vaikka väkivalta kohdistuikin yksittäiseen ihmiseen, oli yhteisen hyvän loukkaaminen siinä keskeisenä ideana. Valaisevan esimerkin hybristisestä käytöksestä saamme Demostheneen asiakkaalleen kirjoittamasta syytöspuheesta Kononia vastaan (puhe 54). Puhuja nimeltä Ariston kertoo, miten hänen kävellessään eräänä iltana torilla ystävänsä kanssa häntä vastaan tuli Kononin poika Ktesias humalapäissään. Ktesiaalla oli vanhaa kaunaa Aristonia koh- 29

31 taan, ja niinpä hän kutsui paikalle isänsä ja joukon ystäviä Iähitalosta. Nämä kävivät Aristonin kimppuun, ryöstivät hänen viittansa, hakkasivat ja potkivat häntä ja jättivät hänet lopulta puolikuolleena maahan makaamaan. He myös huutelivat "kaikenlaista kamalaa, osin sellaista, mistä ei kehtaa kertaakaan". Puolustuksen saattoi olettaa painottavan sitä, että tällainen käytös on varsin normaalia juomingeista palailevilla nuorilla miehillä," ja siksi Aristan erityisesti kertookin, mitä nuorukaisen isä, jo iäkäs Konon, teki. Se oli Aristonin mielestä selvä hybriksen merkki ja osoitti, mistä koko jutussa oli kysymys: Konon alkoi kiekua matkien tappelukukkoa, joka on voittanut vastustajansa, ja toiset kehottivat häntä vielä läiskyttämään käsiään kylkiään vasten kuin siipiä! Tätä ei voinut tulkita muuksi kuin tahalliseksi loukkaukseksi. Aristan kertoo, miten hänet sitten kannettiin kotiin, miten talon naiset kauhistelivat hänen tilaansa ja miten kutsuttiin lääkäri, joka voi todistaa saadut vammat. Mukana ollut ystävä taas voi todistaa riekkujien käytöksen. Mutta vaikka Aristan korostaa Kononin hybristä, hän ei kuitenkaan nostanut julkista hybris-syytettä, vaan yksityisen syytteen pahoinpitelystä. Ehkä hänen kuitenkin oli vaikea saada kyllin vakuuttavat todisteet tapauksen laadusta (mukana ollut ystäväkin oli joutunut vedetyksi mylläkkään), tai ehkä hän ei itse ollut niin viaton tapahtumiin kuin haluaa esittää. Tai ehkä hän halusi itse saada rahallisen vahingonkorvauksen, joka pahoinpitelyjutussa maksettiin uhrille mutta hybris-jutussa valtion kassaan. Toinen tunnettu tapaus, jossa puhuja olisi hyvin saattanut nostaa hybris-syytteen mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt, on säilynyt Demostheneen omasta asiastaan kirjoittamassa puheessa Meidiasta vastaan (puhe 21). Demosthenes toimi khoregina eli kuoron kustantajana Dionysiajuhlilla, ja esityspäivänä keskellä teatteria Meidias oli iskenyt häntä kasvoihin. Demosthenes korostaa Meidiaan hybristä selvittämällä, että lyönti oli harkittujen loukkausten huipentuma: Meidias oli koko ajan yrittänyt häiritä ja kiusata Demosthenesta tehtävän suorittamisessa. Hän oli tunkeutunut Demostheneen taloon ja loukannut perheen naisia puheillaan; hän oli myös yrittänyt turmella kuoron esiintymisasut ja lahjaa tuomarit. Demosthenes korostaa myös rikkaan ja vaikutusvaltaisen Meidiaan asemaa yhteisössä: juuri tämän varallisuus sai hänet halveksimaan toisia ja antoi hänelle mahdollisuuden toimia hävyt- 30

32 tömästi, pelotella ja lahjoa ihmisiä sekä varustautua itse hyvin oikeudenkäyntiä varten. Juuri tällaiselta ihmiseltä voi odottaa hybrististä käytöstä. Demostheneella olisikin ollut oiva tilaisuus nostaa hybris-syyte Meidiasta vastaan, sillä tapahtumaa kä5iteltiin Dionysia-juhlia aina seuranneessa kokouksessa, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Meidias oli käyttäytynyt törkeällä tavalla. Demostheneella oli siis hyvä syy uskoa, että hän tulisi voittamaan jutun, jos veisi sen oikeuteen. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan otti vastaan Meidiaan tarjoaman varsin suuren korvauksen ja luopui kanteen esittämisestä. Hän ei siis koskaan pitänyt tätä kirjoittamaansa puhetta oikeudessa. Hybris-syyte oli siis ilmeisesti käytännössä varsin harvinainen. Syynä tähän oli varmaan usein henkilökohtaisen rahallisen korvauksen toive ja toisaalta arkuus ryhtyä suureen julkiseen oikeudenkäyntiin, joka tosin oli todella paha uhka vastustajalle mutta samalla kantajalle itselleen suuri sekä taloudellinen että moraalinen riski: ellei kantaja saanut yli viidesosaa tuomariston äänistä, hän joutui naurunalaiseksi ja hänen piti maksaa tuntuva sakko. Kuitenkin tietoisuus siitä, että oli mahdollista nostaa hybris-syyte, lienee toiminut ihmisten käytökseen vaikuttavana pelotteena. Oikeuspuheiden runsas hybrististä käytöstä vastustava retoriikka muokkasi voimakkaasti yleistä mielipidettä. Vaikka juopuneiden torailut, mustasukkaisten kilpakosijoiden törmäilyt ja poliittisten vastustajien mustaaminen olivat Ateenan arkipäivää, ihmiset olivat selvästi tietoisia siitä, että toisen kunniaa loukkaava käytös - nimenomaan jos siihen syyllistyivät rikkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt - ei ollut demokratiaan sopivaa käytöstä. Seksuaalirikokset Vaimonsa rakastajan tappanut aviomies tuo Lysiaan puheessa voimakkaasti esiin näkemyksen, että Ateenan lakien mukaan toisen miehen vaimon vietteleminen oli paljon vakavampi rikos kuin toisen miehen vaimon raiskaaminen (1, 32-33). Laki näet määritteli rahasakon rangaistukseksi vapaan naisen raiskauksesta (syyllisen oli maksettava sama summa korvauksena sekä naisen kyriokselle että valtiolle), mutta viettelyn kautta tapahtuneesta aviorikoksesta miehen sai tappaa. Tästä 31