TANSANIASSA SUOMEN ROTARIEN LAAKARIPANKIN LAHETTILAANA

Transkriptio

1 TANSANIASSA SUOMEN ROTARIEN LAAKARIPANKIN LAHETTILAANA Esipuhe: Yli vuoden kestaneen prosessin jalkeen suunnitelmasta tuli totta! Kaikki alkoi Laakarilehden ilmoituksesta, jossa etsittiin vapaaehtoisia laakareita Afrikkaan 6-8 viikon tyojaksolle eri sairaaloihin. Otin yhteytta Jukka Porrakseen ja sain hanelta tarpeellisia neuvoja, kuinka edeta asiassa. Jostain syysta ilmoittautuessani Ruotsin rotarien toimistoon Goteborgiin(silloin asiat hoidettiin sita kautta) minulle tarjottiin kohdetta Kenian Homa Bayssa, mutta koin epavarmuutta tyoskennella yksin kenttaklinikassa. Tassa vaiheessa otin yhteytta Porrakseen uudestaan ja han antoi Hannu Poson yhteystiedot. Siita alkoi asioiden nopea rullaaminen ja tyolupa oli valmis jo kevaalla Valitsin Hannun matkakertomuksen perusteella Ndolagen sairaalan, jossa vaikutti olevan tarvetta yleislaakarillekin. Haluan tassa yhteydessa kiittaa seka Hannua etta Jukkaa karsivallisyydesta ja auliudesta, jolla he ovat vastanneet kaikkiin yhteydenottoihini, Jukkaa myos sinnikkyydesta yhteyden pitamisessa. Herasin sunnuntaina aamu neljalta Helsinki-Vantaan lentokentan lahella olevassa Cumulus hotellissa, jonne olin jo edellisena iltana saapunut Tampereelta bussilla. Lento Helsingista Amsterdamiin klo 6.45 sujui ongelmitta. Vaihto KLM:n lennolle 567 Amsterdam-Kilimanjaro meni myos hyvin, mutta lahto viivastyi lentopelkoa poteneen afrikkalaisen pariskunnan empiessa lahtoa. Lopulta he paattivat jaada pois lennolta ja paasimme lahtemaan tunnin myohassa. Illalla saavuimme puoli tuntia myohassa Kilimanjaron kentalle. Tulli- ja passimuodollisuudet sujuivat nopeasti. Menin residents-luukusta tyoluvalla ilman jonotusta. Vastassa oli KIA Lodgesta auto ja majapaikka oli kilometrin paassa. Olin omassa hutissa jo klo 22 lakanoiden valissa. Barbro Finskas JMToursista oli hoitanut hienosti jarjestelyt ja soitin hotellin respasta viela hanelle. Han oli jattanyt viestin ja pyytanyt soittamaan. Barbro lupasi varmistaa viela, etta sairaalasta ollaan minua vastassa Bukobassa. En ollut saanut mitaan vastausta Ndolagesta. KIA Lodge osoittautui aamuauringossa todella keidasmaiseksi paikaksi keskella kuivaa eramaata. Nautin aamiaisen ja lahdin lentokentalle hyvissa ajoin. Precision Airin koneen ilmoitettiin olevan pari tuntia myohassa. Onneksi mukana oli luettavaa, joten terminaalissa aika vierahti suhteellisen nopeasti. Lentoyhtio tarjosi mahdollisuuden lounaaseen, josta kieltaydyin. Tapasin kentalla Suomen Lahetysseuran lahetin, Tia Raunion ja sain hanesta lentoseuraa. Kone oli pieni potkurikone, jossa oli kymmenkunta matkustajaa. Teimme yhden valilaskun ennen Mwanzaa. Tialla nousi lounas ylos ja olin tyytyvainen paatokseeni olla syomatta ennen lentoa. Vietin valiajan Mwanzan lentokentalla odottaessani jatkolentoa Bukobaan. Seuraava kone oli hieman suurempi ja lento yli Lake Victorian sujui tasaisesti. Illan hamartyessa laskeuduimme Bukoban hiekkakentalle. Olin hieman hermostunut, kun ketaan ei aluksi nayttanyt olevan 1

2 vastassa. Sitten yksi musta mies tuli kysymaan nimellani minua ja minut ohjattiin Toyota Landcruiseriin. Muutaman englantilaisen sanan perusteella tulin vakuuttuneeksi istuvani oikeassa kyydissa. Poikkesimme viela tunniksi sairaalan klinikalle Bukobassa. Siina luki Ndolage, joka varmisti kyseessa olevan oikean sairaalan. Matka yon pimeydessa Ndolageen tuntui pitkalta, todellisuudessa 60 km. Alkutaival taittui asfalttitietä pitkin, mutta loppuosa oli varsin huonokuntoista tieta. Sairaalalla vastassa olivat sairaalan vt johtava laakari James Kato seka ylihoitaja ja talouspaallikko. Tulooni oli varauduttu ja odottamassa oli lammin ateria. Pitemmitta puheitta aterian jalkeen minut ohjattiin vierastalolle ja siella oli vuode valmiina odottamassa vasynytta matkaajaa. Paivan vaiherikkaat tapahtumat pyorivat pitkaan mielessa, mutta lopulta matkan aiheuttama jannitys laukesi ja uni voitti afrikanmatkaajan. Guest house, jonka sain yksin kayttooni, osoittautui monessa mielessa positiiviseksi yllatykseksi. Siella oli lansimainen vessa ja sahkot toimivat ympari vuorokauden. Samoin vesi tuli ja meni. Kalustus oli niukka eika keittiossa ollut jaakaappia eika ruokailuvalineita kovin runsaasti, mutta sahkoliesi oli ja siina yksi toimiva levy. Huoneita oli viisi seka kaksi vessaa, toisessa suihkukin kylmalla vedella. Toinen pytty ei tosin huuhdellut. Herasin aamuvarhain naapurin kukon kieuntaan. Nautittuamme aamupalan Dr Katon kanssa toimistosiiven kokoushuoneessa kiersimme sairaalan pikaisesti. Sen jalkeen olin klo 2 p.m. saakka polilla OPD-potilaita katsomassa CO(clinical officer) Kasauran kanssa. Klo 2 oli lounas samassa paikassa Katon kanssa. Aamuvuorolaiset lopettavat tyot klo 2 p.m. Illallisena oli klo 8 p.m. aikaan samaa ruokaa kuin lounaalla: banaania papujen kanssa muhennoksena (ei makea) seka riisia ja lihakastiketta, jalkiruokana makeita pikkubanaaneja. Myohemmin vasta kavi ilmi, etta keittion ruokalistalla ei ollut juuri muita vaihtoehtoja. Pari kertaa saimme kalaa, muun ajan menu oli vakio. Sairaala oli varautunut tarjoamaan minulle kolme ateriaa paivassa Dr Jamesin kanssa. Jamesin perhe asui Bukobassa ja han oli sairaalan ruuissa. Potilaille sensijaan ei tarjottu osastoilla ruokaa, vaan omaiset huolehtivat heista. Seuraavana paivana lahdimme Dr Jamesin kanssa Bukobaan. Hanella oli sovittu auton huolto. Kavin vaihtamassa paikallista rahaa ja ostamassa hieman aamupalatarvikkeita. Paatin investoida leivanpaahtimeen. Poikkesimme ELCT:n (Evangelic Lutheran Church of Tanzania) paamajalla lukemassa sahkopostini ja tervehtimassa paasihteeria. Ndolagen sairaala kuuluu ELCT:lle. Siella tormasimme Lahetysseuran pariskuntaan, Ritva ja Mauri Niemeen seka Norman Olsoniin, sisatautilaakariin, joka oli heidan vieraana USA:sta. He olivat tulossa Ndolageen muutamaksi paivaksi. Illalla he olivatkin jo majoittautuneet vierastalolle palatessani Bukobasta. Mauri hoiti mm. ELCT:n sairaaloiden tietojarjestelmia, Ritva koulutti leikkaussalihygienia-asioissa ja tri Olsonille Ndolagen sairaala oli entuudestaan tuttu. Han oli kehitellyt verenpaine- ja diabetespotilaiden poliklinikkaseurantaa ja kouluttanut siihen Floran(CO). Myos astmapotilaiden hoito ja seuranta oli jarjestetty ja siita vastasi Joyce, myos CO koulutukseltaan. 2

3 CO vastaa n 3 vuoden laaketieteen opintoja. Clinical officer tekee samaa laakarintyota kuin muut, mutta han ei tee kirurgisia toimenpiteita kuten AMO:t (assistant medical officer). Varsinainen medical doctorin tutkinto vastaa ilmeisesti lahinna lansimaista laakarin koulutusta, mutta hanellakin on oltava valmius sektioihin ym. pienempaan kirurgiaan. Sairaalassa oli 6 CO:ta, 6 AMO:ta ja yksi paikallinen MD, Kabibi Byabato, joka (nainen) tuli meidan kyydissa Bukobasta ja aloitti tyot Ndolagessa. Saksalainen kirurgi tri Beier asui perheineen Ndolagen compoundilla ja teki periaatteessa puolipaivaisena toita. Tri Arne Kjellgren, elakkeella oleva ruotsalainen kirurgi oli Scandinavian doctor bankin lahettamana sairaalassa muutaman kuukauden jaksolla. Kirurgitilanne oli siis ko. hetkella varsin hyva verrattuna maan yleiseen tasoon. Silmaklinikalla oli koulutuksen saanut AMO, joka teki mm kaihileikkauksia. Sairaalan ylilaakari tri Onesimo oli vuoden erikoistumisjaksolla Moshissa. Han oli viitta vaille gynekologi. Norman Olsonin vierailun ajoittuminen oman sairaalajaksoni alkuvaiheeseen osoittautui erinomaiseksi asiaksi. Kavimme hanen kanssaan lapi verenpaineen, diabeteksen ja astman hoidon periaatteet kehitysmaaolosuhteissa. Han oli tehnyt myos hyvat Power Point -esitykset tietokoneelle koulutusmateriaaliksi. Han neuvoi minua keskittymaan em. sairauksien hoitoon ja motivoimaan paikallisia seurannan jarjestamisessa. Myos osastopotilaiden hoidon seuraamista han piti tarkeana. Sensijaan osallistumista OPD:n vastaanottotoimintaan han ei pitanyt ensisijaisena, koska potilasaines oli valikoimatonta ja useimmat asiat paikallisin voimin hoidettavissa. Niinpa tyoni kuva alkoi muotoutua viikkojen aikana sisatautikonsultin rooliksi. Paikalliset tohtorit pyysivat minulta konsultaatiota osastoilla sisatautitapauksissa, samoin kirurgit mielellaan konsultoivat sydamenvajaatoiminnan ja diabeteksen hoitoon liittyvissa asioissa. Olin kuitenkin eniten juuri verenpaine- ja diabetespotilaiden klinikalla clinical officereiden tukena. Perehdyin EKG-laitteen kayttoon. Kone oli kayttamattomana, koska kukaan ei osannut tulkita kayria. Perehdytin yhden CO:n ja anestesiahoitajan laitteen kayttoon seka EKG:n tulkinnan perusteisiin. Astmapotilaita sensijaan en ehtinyt tavata montaa. Olisin halunnut ajaa sisaan uuden hoitolinjan, mika tahtaa tulehduksen hoitoon kortikosteroideilla. Astman hoidossa oli edelleen vallalla kohtausten hoito salbutamolilla seka teofylliinin kaytto. Norman Olson toimitti muutamia beetametasoni-salbutamolispraypakkauksia sairaalaan aloitettavaksi uusille astmapotilaille. Laakkeen korkea hinta muodostui monelle hoidon esteeksi. Vaikeinta tyossani oli hyvaksya tutkimusmahdollisuuksien rajallisuus: ainoastaan luukuvat ja thorax olivat saatavilla. Ultraaanilaite oli, mutta kokenutta kayttajaa ei. Kuitenkin sydamen echoja tehtiin paljon. Laboratorio pystyi tutkimaan ulosteen parasiitit ja madot, malarian ja tubin sivelynaytteista seka senkan, hemoglobiinin, hematokriitin ja virtsan. Veriryhman tyypitys oli myos tarkeaa, koska verensiirtoja tehtiin paljon. Hoito oli usein aloitettava perustuen arvaukseen. Potilaat tuotiin hoitoon usein liian myohaan niin, ettei mitaan ollut 3

4 enaa tehtavissa. Malariaa, septisia infektioita, lasten kuumeisia ripulitauteja ja tuberkuloosia oli paljon. Sisatautipuolella sydamen vajaatoimintaa, diabetesta, aivohalvausta ja askitesta esiintyi riittamiin. Sydamenlaajentumia ja voimakkaita sivuaania sydamesta loytyi myos paljon (jopa nuorilla) kertoen verenpaineen hoitosaralla riittavan viela toita. Kaikki olivat enemman tai vahemman aneemisia. HIV-positiivisia potilaitakin oli. Kageran alueella arvioidaan esiintyvyyden olevan 9% luokkaa. Hoitoa hankaloitti myos laakevalikoiman rajallisuus ja vanhentuneisuus. Monet yleisesti kaytetyista laakkeista ovat olleet kotimaassa jo kauan poissa ensisijaislaakkeiden listoilta(metyylidopa, hydralatsiini, kloksasilliini, nifedipiini, simetidiini, kaptopriili verenpainelaakkeena, Phenergan etc.) Sensijaan esim. kefalosporiineja ei ollut lainkaan saatavilla. Kaikki laakkeet ja hoitotarvikkeet osastopotilaille piti ensin maarata reseptilla (prescription) ja sitten omaisten kayda ostamassa laakevarastolta. Mitaan paivystyslaakkeitakaan ei loytynyt osastoilta. Olisin odottanut ehka enemman yhteista suunnittelua tyonkuvani suhteen tri Katon kanssa, mutta han antoi minulle vapaat kadet tehda, mita lystaa. Oli siis oman aktiivisuuteni varassa paljolti alussa, etta keksin itselleni jarkevaa tekemista. Loppua kohden potilaita alkoi ohjautua hoitooni liiankin kanssa, kun tohtorit keksivat hyodyntaa ulkomaalaisen erityisosaamista. Jopa minua konsultoitiin asioissa, jotka eivat olleet vahvinta aluettani kuten lastentaudit. Huomattuani, miten hataran osaamisen varassa monen pienen potilaan terveys ja elama oli, aloin kayda yha useammin myos pediatrian osastolla seuraten muutamien ongelmallisten tapausten toipumista. Opin huomaamaan, etta ellen seurannut tiiviisti potilaitteni hoitoa, joku saattoi kayda muuttamassa taysin hoitolinjani Toita tehtiin sairaalassa kuutena paivana viikossa. Sunnuntait pyhitettiin lepopaiviksi. Usein kavin iltaisinkin osastolla seuraamassa diabetespotilaan sokeriarvoja tai kriittisessa tilassa olevien vajaatoimintapotilaiden virtsaneritysta yms. Eraan yksityisosastolla olleen englantia puhuvan potilaan vajaatoiminnan ja siihen liittyneen saarihaavojen hoidon sain melkein kokonaan toteuttaa oman suunnitelman mukaan. Haavojen paikallishoitoa osastonlaakari ehti kuitenkin jossain valissa muuttaa ja tri Kato antoikin ohjeen tulevaisuuden varalle, etta kirjaisin sairauskertomukseen, ettei hoitoa saa muuttaa ilman allekirjoittaneen lupaa ja neuvottelua kanssani. Norman Olson jo valisti alussa minua, etta hoitajat tekevat osastolla tyonsa hyvin, mutta tohtorit kayvat siella usein vain sotkemassa hoidot. Taman asian opin liiankin hyvin ymmartamaan 5 viikon aikana, jonka ehdin olla taystoimisesti mukana Ndolagen sairaalan arkitoiminnassa. Rotarien laakaripankkitoimintaa haluaisin olla osaltani kehittamassa. Tiedon jakaminen kollegojen kesken voisi olla keskitetysti organisoitua siten, etta uusi lahtija saisi esim. www-sivuilta lukea matkakertomuksia tai kayda sahkopostitse keskustelua aiemmin mukana olleiden kanssa. Olen kaytettavissa aina, kun joku haluaa tietaa Ndolagen sairaalasta lisaa. Koin suurta epavarmuutta lahtiessani 4

5 juuri siksi, etten tiennyt, miten varautua tyovalineiden ja kotitaloustarvikkeiden suhteen. Nain jalkiviisaana olisin ottanut ehka enemman kirjallisuutta (seka ammatti- etta vapaa-ajan) mukaan. Viimeisella viikolla sain kayttooni laakeluettelon saatavilla olevista valmisteista. Sita olin kaivannut monessa tilanteesa muistellessani annostuksia. Lansimaisen tyoelaman kiireinen tahti ja stressi eivat Tansaniassa vaivanneet. Potilaat ovat Afrikassa alistuneet kohtaloonsa ja karsivallisesti odottavat tuntikausia paastakseen laakarin hoitoon. Reklamaatioita hoitovirheista tai myohastymisista ei tarvinnut pelata potilaiden osalta. Myos henkilokunta otti ulkomaalaisen laakarin todella ystavallisesti vastaan, vaikka talla ei alussa tuntunut olevan mitaan tietoa kaytannon rutiineista eika swahilin aksentilla korostetun englannin ymmartaminenkaan tahtonut alussa sujua. Karibu, welcome oli aina tervehdys, kun ilmaannuin osaston kansliaan. Sairaalan tietokoneen internet-yhteys ja sähköposti toimivat suurimman osan ajasta. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli kuitenkin oman vaivansa takana: tietokone vapautui klo 5 jalkeen illalla Esterin lopettaessa tyot. Han sailytti tyohuoneensa avaimia kotonaan ja kavin usein kerjaamassa niita hanelta lainaan. Illat olivat rauhallista aikaa tehda kavelyretkia ymparistoon ja ihailla maisemia, jotka avautuivat kivenheiton paasta asunnoltani alas laaksoon ja aina Viktorian jarvelle saakka. Peruselintarvikkeita sai portin ulkopuolelta toriaukeamalta. 45 minuutin kavelumatkan paassa oli Kamachumun kyla, jossa oli viihtyisa ravintola Kamachumu Inn. Bukobaan paasi joko sairaalan kyydeilla tai dala dalalalla (paikallinen pikkubussi) ja sielta saattoi ostaa jo lahes mita vaan. Leivanpaalliset eivat kuuluneet tahan kulttuuriin. Viimeisella viikolla aikaistin lentoani Arushaan 3 paivalla ja osallistuin JMToursin jarjestamaan 2 paivan safariin Ngorongoron ja Lake Mayaran luonnonpuistoissa. Kaiken kokemani jalkeen en pida lainkaan mahdottomana ajatusta tulla uudelleen vuoden kuluttua Tansaniaan joko Ndolagen sairaalaan tai muualle toihin. Perheeni kanta asiassa tulee ratkaisemaan paljon. Kangasalla Jukka Hiltunen LL, tyoterveyshuollon erikoislaakari 5