ALKUKOTI (nro 1 2) Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunnan lehti. Alkukoti 2001 (nro 2)

Transkriptio

1 ALKUKOTI Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunnan lehti 2001 (nro 1 2)

2 Uralilaisten kansojen tukeminen työtä monimuotoisuuden hyväksi Ihminen on osa luontoa ja luontoon kuuluu lajien monimuotoisuus. Myös ihmiskunnan voidaan katsoa muodostuvan monista eri lajeista eli ihmiskuntaa rikastuttavista kansojen kulttuureista. Valtioiden käytännön politiikassa eri kansat eivät kuitenkaan elä tasa-arvoisesti tämä on tullut erityisen selvästi esille Venäjän uralilaisten kansojen kohdalla. Ihminen ei luovu identiteetistään, ellei hänellä ole tarpeeksi vahvoja perusteita uskoa, että identiteetin vaihto kannattaa. Kansojen tai kieliryhmien sulautumisen taustalla on yleensä tietoinen tai tiedostamaton politiikka. Tähän politiikkaan kuuluu, että tietty valtio suosii yhden kansan olemassaoloa, jolloin muiden valtion alueella asuvien kansojen kulttuuri kärsii joko suorista tai epäsuorista poliittisista toimenpiteistä. Suomen kielen ja kansan säilymisen puolesta käydyistä taisteluista ei ole kulunut aikaa kovinkaan paljon. Sukukansoilla on ollut oma tärkeä roolinsa suomalaisen sekä valtiollisen että kansallisen identiteetin luomisessa. Vaikka sukukansatyössä onkin parin sadan vuoden aikana tapahtunut muutoksia, on toimintamme yhä perinnesidonnaista. Sukukansatyön perinteet nojaavat kansalliseen identiteettiin, erityisesti siihen identiteetin osaan, joka perustuu uralilaiseen kielisukulaisuuteen eikä noudata valtioiden rajoja. Perinteistä suomalaiseen nationalismiin ja kansallisvaltion muodostamiseen liittyvää kansallisromanttista sukukansatyötä voidaan tänä päivänä katsoa uudesta, vähemmistö- ja alkuperäiskansojen aseman ja oikeuksien tukemisen näkökulmasta. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta jatkaa sukukansatoimintaa tavalla, jossa yhdistyvät sekä uudet ajatukset että vanhat perinteet. Sukukansavaliokuntamme enemmistö edustaa humanistista tiedekuntaa ja luonnollisesti varsinkin suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen laitosta, mikä näkyy myös tämän lehden sisällössä. Uralilaisia kansoja voi kuitenkin tutkia ja harrastaa myös taiteen, politiikan, arkkitehtuurin tai vaikkapa ympäristötieteen näkökulmasta. Muutokset niissä asenteissa ja arvoissa, joihin järjestötyömme nojautuu, eivät tapahdu äkkiä, ja hyvä ehkä niin. Vaikka uusia ajatuksia ei heti omaksuttaisi, itää niissä myös toimintamme uudelleenarvioinnin ja kehittymisen siemen. Tämä mielessä toivotamme kaikki uudet sukukansa-aktiivit tervetulleiksi valiokunnan toimintaan! Milla Hannula päätoimittaja Julkaisija Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta Osoite Mannerheimintie 5B Helsinki Painatus Painoprisma OY Päätoimittaja Milla Hannula Toimitusryhmä Santeri Junttila Heini Lehtonen Saara Lindroos Esa-Jussi Salminen Kuvankäsittely ja taitto Santeri Junttila ISSN Alkukoti-lehden toimittamiseen ja julkaisuun ei ole käytetty HYYn sukukansakeräysvaroja. Kannessa: Tundranenetsien leiri Uralin paremmalla puolella. Kuva Marianne Flinckenberg-Gluschkoff. Ersäläiskylä Tšuvaššian tasavallassa. Kuva Heidi Leino. 2

3 Alkukoti Urhemmet Álgoruoktu Wilhelm Nouro Frändefolksutskottet vid Helsingfors universitets studentkår vill förena gamla traditioner och nya idéer i sitt arbete de finsk-ugriska folken till fromma. Det övergripande målet är att göra den uraliska finskugriska och samojediska världen, dess språk och kulturer mera kända. Detta är det andra numret av tidskriften Alkukoti, Urhemmet. Liksom i det första numret får vi smakprov på de olika kulturerna, men också beskrivningar av det ofta nedslående nuläget särskilt bland folkgrupperna som lever inom Ryska federationen. Det svenskspråkiga inslaget i denna tidskrift begränsar sig tyvärr till detta ledarstick. Artiklar på svenska är välkomna i fortsättningen. Avsikten är också att skapa en nätversion med några av de centrala artiklarna både på svenska och samiska. Frändefolksutskottets hemsida finns sedan i våras även på svenska, adressen är svensktext.html. Länkar till artiklar och annat material som produceras senare kommer att finnas där. Alla finlandssvenskar är välkomna med i arbetet att stöda andra, ofta mycket mer utsatta minoriteter! Helssega universiteahta stuđeantagotti sohkaálbmotvaliogoddi háliida ovttastit boares árbevieruid ja ođđa oaidninvugiid iežas barggustis uralaš álbmogiid buorrin. Min oaivilin lea dahkat uralaš máilmmi suopmelaš-ugralaš ja samojedaálbmogiid, daid gielaid ja kultuvrraid dovddusin. Dát lea Alkukoti Álgoruoktu láđi nubbi nummir. Nugo vuosttas nummirisge addit čájanasaid sierralágan kultuvrrain, muhto maiddai govvádusaid erenomážit Ruošša lihttostáhtas ássi álbmogiid dávjá hui heittogis dálá dili birra. Lea váidalahtti ahte láđi sámegielat oassi lea ráddjejuvvon dán álggahuspálstái. Sámegielat artihkkalat leat buresboahtin boahttevuođas. Min ulbmilin lea hábmet fierbmeveršuvnna muhtin guovddáš artihkkaliin sihke sáme ja ruoŧagielain. Sohkaálbmotvaliogoddi ruoktosiiddu helsinki.fi/hyy/skv gielat leat dán háve suopma ja ruoŧŧa. Liŋkkat artihkkaliidda ja maŋŋa almmustuvvi materiáalai bohtet dohko. Buot sápmelaččat leat buresboahtin mielde bargui doarjut earáid, dávjá velá heittogut dilid orru unnitálbmogiid! Sisällys 2 Uralilaisten kansojen tukeminen työtä monimuotoisuuden hyväksi Milla Hannula 3 Alkukoti Urhemmet Álgoruoktu Wilhelm Nouro 4 Suuret uhanalaiset uralilaiset kielet Susanna Virtanen 6 Sananen arkistomatkastani Pietariin Kimmo Laine 8 Niin kauan on toivoa, kun on kielenpuhujia Annika Pasanen 11 Leelopäivillä setukaisten kylässä Boglárka Straszer 13 Viidennen vuodenajan vene Merja Wiio 16 Baltit ja uralilaiset Esa-Jussi Salminen 18 Mokšan kyliä yhdistävät sininen väri ja sipulikuviot Esa Koukkari 20 Matka häihin Natalia Devjatkina 22 Kissat ja udmurtit Esa-Jussi Salminen 24 Uralilaisen maailman kartta ja liput 26 Sukukansavaliokuntalaiset sosiolingvisteinä Jouni Kortesharju 29 Tahdommeko itsenäistyä myös sävelkulttuurin alalla? Saara Lindroos 32 Mafun tulee! Santeri Junttila 34 Udmurtologien sukupolven synty Esa-Jussi Salminen 36 Pilviä Marin taivaalla Santeri Junttila 38 Komin kansa kaipaa vapauttaan Ilja Mitjušev 41 Tiedotusvälineet kamppailevat suomalais-ugrilaisten sieluista Santeri Junttila 44 Sivilisaatioiden konflikti Siperiassa Milla Hannula 48 Vatjalaiset eivät luovuta Kirsti Ruul 3

4 Suuret uhanalaiset uralilaiset kielet SUSANNA VIRTANEN Uralistina olen tottunut käyttämään termiä uhanalaiset kielet. Kaikkihan tiedämme, mistä on kyse: pienet vähemmistökielet, joiden puhujamäärät lasketaan kymmenissä, korkeintaan sadoissa tuhansissa. Näiden yhteydessä puhutaan usein kulttuuri-imperialismista, valtaväestön kulttuurin niskaotteesta. Kerrotaan kapeista mahdollisuuksista vähemmistökielen käyttöön, koulutuksen puutteesta ja sosiaalisista paineista käyttää valtakieltä. Lyhyesti sanottuna, uralilaisten kielten enemmistö kuuluu vähemmistökieliin. Kielikunnastamme kuitenkin löytyy kolme itsenäisen valtion virallista kieltä. Suomalaisilla, virolaisilla ja unkarilaisilla on vakaat mahdollisuudet omakieliseen kirjalliseen sivistykseen ja oman äidinkielen käyttöön virallisissa yhteyksissä sekä omat, vakiin-nutetut kirjakielet. Suhteellisen monella suomalaisella, unkarilaisella ja virolaisella on vain yksi äidinkieli, jolla omassa kotimaassa pärjää erittäin hyvin ne ensimmäiset elinvuodet, jolloin kielen vielä voi oppia äidinkielenä. Niinpä näiden kielten kohdalla harvoin puhutaan uhanalaisuudesta tai vähemmistöasemasta etenkin uralistin näkökulmastahan ne ovat suuria valtakieliä. Kun joudumme miettimään esim. hantien, nenetsien ja inarinsaamelaisten jäljellä olevaa elinikää ja tosissamme pelkäämään niiden katoamista maailmankartalta, ei enää tule mieleenkään, että suomen, viron tai unkarin olemassaolosta tarvitsisi edes pitää huolta. Itselleni kauhukuva niin suomen kuin unka-rinkin uhanalaisuudesta on viime vuosina ajoittain muuttunut todellisuudeksi. Suomalaisena ja valtaosan elämästäni Suomessa viettäneenä tiedän, kuinka suomalaiset usein suhtautuvat omaan äidinkieleensä suorastaan vihansekaisin tuntein. Puolen vuoden stipendiaattiaika Budapestissä ja toinen mokoma työharjoittelijana Szegedissä ovat opettaneet, että sama tauti vaivaa unkarilaisiakin. KUKAPA NYT UNKARIA PUHUISI Istuimme Szegedissä opiskelijoiden suosimassa lounaspaikassa. Seuranani olivat suomalainen stipendiaatti sekä unkarilainen opiskelija viimeistä vaille valmis unkarin kielen ulkomaalaisopettaja. Minun vaatimuksestani keskustelukieli vaihdettiin englannista unkariksi. Keskustelu kääntyikin aika äkkiä siihen, miksi olin opiskellut unkaria jo Suomessa ja miksi olin vielä stipendiaattiajan jälkeenkin halunnut tulla Unkariin töihin. Lyhyesti kerroin uralistiikan opinnoistani ja sanoin unkarin olevan uralilaisten kielten joukossa aika tärkeä kieli. Ai, miksi? No, koska unkarilaisia on niin paljon. Tämän minä olen aina halunnut kuulla! Että joku sanoisi unkarin olevan tärkeä kieli! riemuitsi unkarilainen. Joka sentään aikoi kuluttaa valtaosan elämästään opettaen unkaria ulkomaalaisille... Suomalaisena tiedän, että tämänsuuntainen asennoituminen ei ole mitenkään harvinaista suomalaistenkaan keskuudessa. Suurten valtakielten englannin, ranskan ja saksan rinnalla suomi ja unkari ovat pieniä ja vähän käytettyjä kieliä, joiden kirjakieletkin elävät vielä lapsuuttaan, korkeintaan murrosikäänsä. Suomalaiset on lapsesta asti opetettu ajattelemaan, että ruoho voi aidan toisella puolella olla huomattavasti vihreämpää. Elämän todelliset mahdollisuudet aukeavat vasta, kun oppii englannin, kansainvälisyyttä ja edistyneisyyttä symboloivan kielen. Samalla kuitenkin helposti unohdetaan, että oma äidinkieli on viestintävälineenä aivan yhtä arvokas, vaikka sitä voikin käyttää vain vaatimattoman viisimiljoonaisen väestön kesken. Kuvat: Santeri Junttila Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistamien ravintoloiden mainontaa Helsingin keskustassa. 4

5 Niin suomalaiset kuin unkarilai-setkin ovat vasta hiljattain itse verisesti taistelleet itselleen mahdollisuudet omien äidinkieltensä täysimittaiseen käyttöön virallisen elämän ja sivistyksen kielinä. Molemmat ovat itsenäisinä valtioina verrattain nuoria, ja molemmat ovat pieninä kansoina saaneet todella taistella oikeuksistaan ja äidinkieltensä kasvumahdollisuuksista täyteen kukoistukseen. Unkarilaisilla oli vapaustaistelunsa, suomalaisilla talvisotansa. Suomen ja unkarin kasvu yliopisto-opetuksessa ja tieteessä käytettäviksi kieliksi oli niin ikään taistelujen takana, räpis-telyä pois isompien valtakielten kaikkivoipaisuuden suojista. Nyt noita tuskalla ansaittuja saavutuksia ollaan kai avosylin antamassa pois tuomitsemassa kuolemaan. Helsingin yliopiston opiskelijakirjastossa on englanninkielisten maiden kaunokirjallisuus hyvin esillä. Kaikki muu myös suomalainen kaunokirjallisuus löytyy kellarikerroksesta. TAI SUOMEA? Unkarissa ulkomaalainen voi joutua tosissaan vaatimaan unkarinkielistä palvelua. Palveluhenkilön englanti voi takellella pahemmin kuin ulkomaalaisen unkari, mutta periksi ei voida antaa. Samaa tuskin tapahtuisi esim. englannin- tai ranskankielisissä maissa, joissa isäntämaan kielen hallinta on turistin suunnalta kohteliaisuus. Tällaisessa tilanteessa paras keino onkin kertoa, että unkari taitaa minulta sujua englantia paremmin, vaikkei se totta olisikaan. Unkarissa myös tapaa paljon vaihto-opiskelijoita, joille unkarin kielen opiskelu on muun englannin kielellä tapahtuvan opiskelun ohessa hyvä vitsi. Hungarologi saa selitellä tekevänsä sitä ihan tosissaan. Sama tarina toistuu, kun unkarilaiset opiskelijat kertovat vaihto-oppilasajoistaan Suomessa: suomea tulee puhuttua kotimaassa enemmän kuin Suomen maaperällä, koska suomalaiset suorastaan tyrkyttävät englannintaitojaan. Samaan aikaan suomalaiset yliopisto-opiskelijat pitävät luonnollisena sitä, että kursseja pidetään englannin kielellä, vaikka luentosali olisi täynnään suomalaisia opiskelijoita. Kuka nyt suomea, EU:n syrjäseutujen primitiivistä kieltä, rupeaisi käyttämään? Usko yhden suuren kansainvälisen kielen käyttöön on syvempi kuin usko omaan tulevaisuuteen. Taustalta voidaan kaivaa esiin yksi ytimekäs suomalainen sana: häpeä. Suomalainen ja unkarilainen ovat alkaneet kumartaa englantia aivan yhtä syvästi kuin marilainen tai hanti on venäjää pitkään kumartanut. Yhtä lailla kuin hanti tai nenetsi kokee itsensä perin pieneksi venäläisen valtakulttuurin puristuksissa, suomalainen ja unkarilainen kokevat itsensä pieniksi ja mitättömiksi angloamerikkalaisen kulttuurin jyrätessä päälle. Ihminen, joka siinä tilanteessa haluaa puhua suomea tai unkaria, on kielitaidoton juntti tai sitten kansainvälisen elämän syvemmän olemuksen tiedostava humanisti. Viimeksi mainitut taitavat kuitenkin olla jo katoava luonnonvara. Niin unkarilaisilta kuin suomalaisiltakin tuntuu puuttuvan ylpeys omaa äidinkieltä kohtaan. Emme ole koskaan oppineet arvostamaan äidinkieliämme niin paljon, että uskoisimme niiden oppimisen edes olevan ulkomaalaisille tärkeää. Itse häilyn suomen- ja unkarintaitoineni kahden eri maailman rajamaastossa. Toisaalla näen opiskelualani, uralilaiset kielet, joiden joukossa suomi ja unkari ovat todellisia valtakieliä. Toisaalla taas näen suuren, rahan ja vallan mahtien maailman, jossa tietyt indoeurooppalaiset kielet omaavat ylivallan. Suomi ja unkari muuttuvat äkkiä pieniksi ja mitättömiksi kieliksi, joiden opiskelukin haiskahtaa eksotiikalta. Näillä maailman suurilla foorumeilla emme voi äidinkieliämme käyttää. Käyttäisimmekö niitä silti edes kotimaissamme? Olisihan se ihan kiva, jos oma äidinkieli todellakin olisi ylpeyttä herättävä, laajalti sivistyksen, politiikan ja yhteiskunnan eri saroilla käytetty kieli. Eikä mikään kauan sitten unhoitettu muinaisjäänne. Kirjoittaja on suomalainen uralistiikan opiskelija. Hän on opiskellut unkarin kieltä niin Suomessa kuin Un-karissakin. Keväällä 2001 hän toimi suomen kielen opetusharjoittelijana Szegedin yliopistossa. 5

6 Sananen arkistomatkastani Pietariin ohjeeksi ja varoitukseksi niille, jotka tahtovat ammentaa viisautta Venäjän arkistoista KIMMO LAINE Helmikuun päivänä 2001 tein tutkimusmatkan Pietariin. Tarkoituksenani siellä oli tutustuminen Venäjän valtion historialliseen arkistoon, jossa säilytetään Venäjän Pyhän Synodin ja sen yliprokuraattorin arkistoja. Ennen lokakuun vallankumousta Pyhä Synodi oli Venäjän ja siten myös Suomen ortodoksien korkein päättävä elin, jonka toimintaa valvoi yliprokuraattori keisarin edustajana. Synodin ja sen yliprokuraattorin arkistoihin sisältyy lukuisia asiakirjoja, jotka valaisevat karjalan kielen asemaa ennen lokakuun vallankumousta Arkangelin ja Aunuksen kuvernementeissa sekä Salmin kihlakunnassa. ALKUKANKEUTTA JA YSTÄVÄLLINEN ARKISTOTÄTI Pieniä ongelmia ilmaantui jo Pietariin pääsemisessä, sillä kovan pakkasen takia sähköt katkeilivat. Venäläisen dieselveturin täytyi työntää juna, jossa matkustin, Kanneljärven asemalta perille Pietariin, minne saavuttiin kolme neljä tuntia myöhässä. Pietarissa majoituin kahden hengen huoneeseen, hotelli Nevaan ulitsa Tšajkovskogolla. Majoituksen taso vastasi odotuksia, vaikka aluksi tuottikin ongelmia kylmyys sekä ulkona että sisällä. Keskiviikosta, helmikuun 7. päivästä alkaen sisätiloissa oli aivan liian lämmin, suorastaan kuuma. Myös ulkona kaduilla loska oli melkoinen. Päätavoitteeni Pietarissa oli saada luettavakseni yksitoista tärkeintä karjalan kielen asemaa käsittelevää asiakirja-aktia. Olin alunperinkin ollut epäileväinen sen suhteen, saavuttaisinko tavoitteeni aivan täydelleen, sillä olin varma, että byrokratian kanssa tulisi hankaluuksia. Heti maanantaina helmikuun viidentenä, kun menin arkistoon, odottamani ongelmat ilmenivätkin ennalta arvaamattomassa muodossa. Asiakirjojen tilaamiseen olisi tarvittu paitsi fondi-, luettelo- ja aktinnumerot myös aktinnimet, jotka minulla oli, mutta valitettavasti vain suomenkielisinä käännöksinä. Asiakirjojen toimitusaika olisi venäjänkielisten nimienkin kanssa ollut kaksi työpäivää. Tutkijasalin johtajatar osoittautui kuitenkin hyväntahtoiseksi ihmiseksi, johon vetoavilla sanoillani oli edullinen vaikutus. Johtajatar ensin ihasteli suomen kielen kauneutta ja hämmästeli mukana matkustaneen morsiameni sukunimeä Ursin, joka oli tuttu hänelle autonomisen Suomen historiasta. Sitten hän pyysi apulaisensa luokseen ja alkoi selvittää ongelmaani. Tutkimusluvan sain välittömästi, ja asiakirjojen toimitusajaksi ilmoitettiin kolme työpäivää. Tiistaina 6. helmikuuta menin tutustumaan Suomen Pietarin-instituuttiin, jossa neuvottelin johtaja Jarmo Nirosen kanssa. Kun en seuraavana päivänä voinut tehdä muutakaan hyödyllistä, menin tutustumaan Venäläisen taiteen museoon, erityisesti 1300-luvulta peräisin oleviin karjalaisen Muroman luostarin ikoneihin. KIINNI TYÖHÖN: UUTTA KARJALAN KIELESTÄ Torstaina 8. helmikuuta menin kuten minua oli kehotettu uudelleen Venäjän valtion historialliseen arkistoon. Sain kuin sainkin yhdeksän asiakirjaa luettavakseni. Niistä viisi oli tilaamiani ja asiaan liittyviä. Kolmen numerot olivat oikeat, mutta sisältö väärä. Yksi asiakirjoista oli tarkoitettu toiselle tilaajalle, ei minulle. Osaksi sekaannus ilmeisesti johtui puut-tuvista venäjänkielisistä aktinnimistä. Mielenkiintoisin läpikäymieni viiden asiakirjan pohjalta noussut tutkimustulos on, että ortodoksisen rukouskirjan ja lyhyen katekismuksen julkaiseminen karjalan (sekä aunuksen ) kielellä vuonna 1804 liittyi Venäjän historian laajempaan tapahtumakenttään. Se ei suinkaan ollut mikään irrallinen tapahtuma. Sama teos käännettiin 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä karjalan ohella myös tataarin, mordvan, tšuvassin, udmurtin ja marin kielille. Sen julkaisemista kalmukin- sekä persiankielisenä suunniteltiin. Persia ilmeisesti tarkoittaa Dagestanin vuoristojuutalaisten puhumaa tatia. Kimmokkeena useita eri Venäjän vähemmistökieliä kattaneen rukouskirja- ja katekismushankkeen käynnistämisessä näyttää alun perin olleen pelko, jota kristittyjen tataarien halu palata islamin helmaan ortodoksisissa piireissä aiheutti. Toistaiseksi on epäselvää, mikä kiinnitti Pyhän Synodin huomion paitsi Volgalla puhuttuihin, myös karjalan kieleen. Pietarissa tutkimieni lähteiden perusteella on kuitenkin selvää, että Pyhän Synodin keskeisin huolenaihe ei vuoden 1804 tienoilla ollut karjalankielinen väestö, vaan (kristityt) tataarit. 6

7 Isä meidän -rukous ensimmäisen karjalankielisen teoksen, vuoden 1804 katekismuksen sivulta. Vasemmalla palstalla teksti on kirkkoslaaviksi, oikealta otsikon Perevod molitvy Gospodnei (Herran rukouksen käännös) jälkeen voi lukea vanhanaikaisella kyrillisellä kirjoituksella: Tuatto miän, kumbane olet taivahašša... KRISTINUSKO VENÄJÄLLÄ Lauantaina, helmikuun 10. päivänä, tutustuin Venäjän valtiollisen kansatieteen museon näyttelyyn Kristinusko Venäjällä, jossa oli esillä muun muassa karjalankielistä kirjallisuutta ja 1900-luvuilta. Näyttely sisälsi paljon mielenkiintoista asiaa, mutta kokonaisuuden järjestely ei juurikaan kestä arvostelua. Vaikka Suomi on jo vuonna 1917 irtautunut Venäjästä ja neuvostohallitus samana vuonna tunnusti Suomen itsenäisyyden, esiteltiin näyttelyssä luterilaisia julkaisuja, jotka olivat ilmestyneet Helsingissä ja 1930-luvuilla. Oheistietoina mainittiin painokaupunki, mutta ei maata lainkaan. Eri kristillisiä tunnustuksia käsiteltiin näyttelyssä täysin sekaisin. Minkäänlaista mainintaa ei ollut siitä, että liettualaiset ovat roomalaiskatolisia, virolaiset ja suomalaiset luterilaisia tai että Aunuksen Danilovossa 1800-luvulla eläneet venäläiset olivat vanhauskoisia. Paluumatkani Pietarista Joensuuhun sujui paremmin kuin menomatka. Tällä kertaa Valtionrautatiet välttyi Venäjän sähkönjakeluun liittyviltä ongelmilta. Itänaapurin rajamuodollisuudet veivät hieman enemmän aikaa kuin Pietariin päin mennessä. Takaisin Joensuuhun saavuin maanantaina 12. helmikuuta. Kirjoittaja on Joensuun yliopiston historian laitoksen tutkijakoulutettava. 7

8 Niin kauan on toivoa, kun on kielenpuhujia Kokemuksia Uhtuan kielipesästä ANNIKA PASANEN Vienan Karjalassa, Kalevalan kansallisen piirin keskuksessa Uhtualla on toiminut syyskuusta 2000 alkaen karjalankielinen lastentarharyhmä eli kielipesä Lintuni Lintunen. Kielipesän tarkoituksena on kohentaa karjalan kielen heikkoa tilaa: kasvattaa osasta ikäluokan lapsia karjalankielisiä ja lisätä karjalan kielen arvostusta niin karjalaisten kuin alueen muidenkin asukkaiden parissa. Karjalan kielen suojelemisessa alkaa olla kiire. Pääpiirteittäin kielenvaihto karjalasta venäjään kiihtyy jatkuvasti kaikkialla karjalan eri murteiden perinteisillä puhuma-alueilla Karjalan tasavallassa ja Tverin alueella. Yrityksiä kielen pelastamiseksi on tehty jo pitkään: on perustettu folklore- ja teatteriryhmiä, kehitetty karjalan opetusta ja vaadittu kielelle virallista statusta Karjalan tasavallassa. Kaikista yrityksistä huolimatta venäjän kieli on yhä enemmän syrjäyttänyt karjalaa ihmisten jokapäiväisessä kommunikoinnissa, ja harvoilla alueilla lapset ja nuoret enää puhuvat karjalaa kotikielenään. Tätä karjalankielisen kommunikoinnin puutetta paikkaamaan on tarkoitettu kielipesä. Siellä pikkulapsille puhutaan koko päivä pelkkää karjalaa, ja näin tehdään ensimmäisestä päivästä asti, vaikka suuri osa lapsista ei alussa osaa karjalaa lainkaan. Lapset alkavat ymmärtää uutta kieltä todella nopeasti, ja ajan mittaan käyttää sitä itsekin. Kotia kielipesä ei voi korvata: yksinkertaisin ja tehokkain kielenopetusmenetelmä on kautta ihmiskunnan historian ollut se, että vanhemmat puhuvat lapsilleen äidinkieltään. Monet nuoret tai keski-ikäiset karjalaiset eivät kuitenkaan tunne pystyvänsä tähän: he osaavat kieltä puutteellisesti, koska ovat mm. saaneet kouluopetusta vain venäjäksi. Taustalla voivat vaikuttaa myös traumaattisista kokemuksista johtuva häpeily ja yksinkertaisesti tottumus. 8

9 Kielipesälapsia Karjalasta (vasemmalla ja viereisellä sivulla) ja heidän inarinsaamelaisia kollegojaan (alla). Kuvat: Annika Pasanen Karjalan kieltä pidetään silti edelleen kansan omana kielenä, muamankielenä. Myö halusima, jotta lapset opassuttais omua kieltä, kun emmä myö ičče sitä ole heilä voinun paissa eli Halusimme, että lapsemme oppisivat äidinkieltämme, kun emme itse ole voineet sitä heille puhua, vastaa moni kielipesälasten vanhemmista kysyttäessä, miksi he laittoivat lapsensa kielipesään. KIELI KASVAA KIELIPESÄSSÄ Kielipesässä on kymmenen lasta, joista nuorimmat kaksi- ja vanhimmat neljävuotiaita. Nuorimmat eivät syksyllä puhuneet vielä paljon venäjääkään, ja nyt he ovat oppineet karjalaa venäjän rinnalla niin, että tietävät eräitä sanoja ja rakenteita vain karjalaksi. Vanhimmat puhuivat pesään tullessaan sujuvaa venäjää, ja heille karjalasta on tullut toinen opittu kieli. Lapset suhtautuivat kielipesään alusta asti positiivisesti, eivät protestoineet tai juuri ihmetelleetkään uutta kieliympäristöä. Alkupäivinä kaikki piti näyttää kirjaimellisesti kädestä pitäen, mutta pian lapset alkoivat ymmärtää yksinkertaiset karjalankieliset ilmaukset. Muutamassa kuukaudessa he ovat saavuttaneet karjalankielen passiivisen taidon, ja alkaneet käyttää kieltä spontaanisti itsekin, lapsesta riippuen joko vain yksittäisiä sanoja venäjän seassa tai kokonaisia karjalan-kielisiä lauseita. He laulavat mielellään karjalaksi, esimerkiksi meilläkin tuttuja lauluja Pii pii pikkunen lintu, Piiri pieni pyöriy ja Joulupuu on meilä tuotu (Joulupuu on rakennettu). Lapsille opetetaan karjalaisia loruja ja tapoja. Lastenkirjallisuutta karjalaksi ei juurikaan ole, joten materiaalia kielipesän työntekijät joutuvat kehittämään itse ja kääntämään suomesta tai venäjästä. Pesässä on töissä kolme vienankarjalaista naista. Uhtuan kielipesätoiminnan käynnisti suomalainen Uhtua-seura, jonka jäseninä on mm. Uhtualta Suomeen muuttaneiden jälkeläisiä. Minut tähän hankkeeseen kutsuttiin mukaan kielenopiskelijan ja -tutkijan ominaisuudessa. Alusta asti olimme yhteydessä paikallisiin karjalaisiin, jotka innostuivat ideasta heti. Toiminnan malli on saatu inarinsaamelaisilta, jotka perustivat kielipesän neljä vuotta sitten. Inarin 9

10 kunnassa toimii nyt kaksi inarinsaamen kielipesää ja yksi koltansaamen kielipesä. Alunperin kielipesämenetelmän kehittivät Uuden Seelannin maorit. Heidän esimerkkinsä kielipesätoiminnan vaikutuksista on varsin rohkaiseva: maoriyhteisön ja koko yhteiskunnan arvostus maorikieltä ja -kulttuuria kohtaan on noussut, ja kielipesälasten vanhempien vaatimuksesta maorialueille on perustettu maorinkielisiä koululuokkia ja kokonaisia kouluja. JOKAINEN SANA ON PIENI VOITTO Niin kauan on toivoa, kun on kielenpuhujia: niitä, jotka ovat ylpeitä omasta kielestään ja kansastaan, niitä, joiden mielestä kieli on säilytettävä oli heitä sitten kaksisataa tai kymmenen miljoonaa. Pessimistiset lausunnot kielen tulevaisuudesta tyyliin kyllähän se nyt katoaa, ei sille enää mitään voi ovat oikeastaan vain kuolemantuomioita, itseään toteuttavia ennustuksia. Usein kuulee väitteen kielten kuolemisen luonnollisuudesta: kuolevathan kasvi- ja eläinlajitkin, sellainen maailma on, miksi sitten pieniä kieliä pidetään väkisin hengissä. Näin ihminen tapaa usein rauhoitella omaatuntoaan, puolustella omaa passiivisuuttaan maailman epäkohtien korjaamisessa. Niin kuin kasvi- ja eläinlajit kuolevat nykyisin ihmisen toiminnan seurauksena, niin kielikin kuolee tappamalla, enemmistön valtapolitiikalla, tukematta jättämisellä ei siksi, että olisi tarpeeton ja elinkelvoton. Mitään varmaa kielipesän vaikutuksista ja kielipesälasten tulevaisuudesta ei voi sanoa, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei yritys ole mennyt hukkaan. Jokainen karjalankielinen sana pikkulapsen suusta on edistysaskel, pieni voitto venäläistymisestä. Haaveeni on, että kielipesiä saataisiin perustettua mahdollisimman laajalle niin karjalaisten kuin vepsäläisten ja mui denkin kielivähemmistöjen asuma-alueille. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten opiskelija, joka on työskennellyt Uhtuan kielipesän opettajana. Kotikielen seuran aikakauslehti 105. vuosikerta 2001 VIRITTÄJÄ Neljä numeroa vuodessa: yhteensä n. 650 sivua Vanhin ja suurin suomen - kielinen kielitieteellinen lehti Ajankohtaisia ja monipuolisia kirjoituksia suomen ja sen sukukielten tutkimuksesta ja opetuksesta Kirjaesittelyjä, katsauksia ja keskustelua Päätoimittaja: Toimitussihteeri: Tilaukset: Lea Laitinen (09) (sähköposti lea.laitinen@kotus.fi) Sanna Putkonen (09) (sähköposti sanna.putkonen@helsinki.fi) normaalihinta 280, opiskelijahinta 130, taloudenhoitaja Taija Nieminen puhelin (09) telekopio (09) (sähköposti taija.nieminen@helsinki.fi) 10

11 Kullanõ om Verska kotus, Verska paik om pall õ hüä! Leelopäivillä setukaisten kylässä BOGLÁRKA STRASZER Setukaiset ovat Võromaan ja Põlvan maakunnissa Kaakkois-Virossa ja Venäjän-puoleisella Petserinmaalla sekä Siperiassa Krasnojarskin alueella elävä virolainen heimo, johon lasketaan yhteensä n henkeä. Kreikkalaiskatolisten, mutta luonnonuskontoakin harjoittavien setukaisten kansanperinne elää musiikissa, myyttisissä, lyyris-eeppisissä ja lyyrisissä lauluissa sekä rituaalisissa itkuissa. Laulujen esittäminen on elämäntapa, johon kuuluvat erilaiset uskomusriitit ja hedelmällisyyden jumala Peko. Setulaulut ovat setukaisten toinen äidinkieli, jota käytetään ilmaisukeinona kertomaan asioista, joista ei voi puhua. Erilaisia todellisuuden tasoja kuvataan arkaaisella esitystavalla, johon kuuluvat moniäänisyys, kurkkuäänen käyttö sekä kuoron ja esilaulajan vuorottelu. Muurahainen vai musta lumiukko? Ei vaan Peko pellon laidalla! Kuvat: Boglárka Straszer 11

12 Legendaarinen tieteen matkamies, itämerensuomalaisten kielten maineikas ja särmikäs tutkija Lauri Kettunen kuvaili setukaisten lauluperinnettä hauskan rempseästi kirjoitetussaan matkakertomuksessaan Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä seuraavasti: Kummallista kaakatusta se oli, tuo setukaisnaisten laulu, se alkoi aina rentonaan ja kuin kiihtyen, mutta katkesi äkkiä kuin kanan lento, töksähtäen. Esilauluja huilautti ensin yksinään pikku jakson, toiset sitten kuorona sen toistivat, vai lienevät omiaankin hoilanneet. Mutta älkää sanoko, että soitto on suruista tehty, ennen kuin olette setukaisten musikaalisia menoja tarkanneet. Ei suotta kerrotakaan eräässä klassillisessa setukaisrunossa, miten maata matkaava ilo (ilo tai kauneus) etsi mieleistään seuraa rekosehensa, kunnes yhytti neitoparven ja koppoi sen keralleen. Huolettomia olivat tosiaan nekin laulajat, jotka kohta vieraan ympäröivät, ja yhtä välitöntä vanhempi väki. Ei siinä ujosteltu rupateltaessa myös asioista, joita kulttuuri-ihminen ehkä enemmänkin ajattelee, mutta joista suuressa seurassa vain kiertäen kaartaen puhuu. LEELOJUHLAT Setukaisten kansanlauluja nimitetään leeluksi tai leeloksi. Leeloperinteen vaalimiseksi kirjailija Paul Haavaoksan ja Põlvan oppikoulun johtajan Paul Lehestikin joulukuussa 1976 tekemästä aloitteesta alettiin Setumaalla viettää laulujuhlapäiviä nimellä Leelopäevad. Ensimmäiset leelojuhlat vietettiin 20. elokuuta 1977 Viron setukaiskeskuksessa Värskassa. Juhlapäivään osallistui mies-, nais- ja sekakuoroja ympäri Setumaata ja kaukaisin setukaiskuoro tuli Tallinnasta. Leelopäiviä on vietetty vuodesta 1977 aina kolmen vuoden välein. Juhlallisuuksia on lukuun ottamatta vuoden 1986 juhlaa Obinitsassa pidetty aina Värskassa. Viimeisimpiin leelopäiviin kirjoittaja osallistui heinäkuussa 1998 yhden tunnetuimman leelolaulajan ja arvostetuimman setukaiskuoron Leikon perustajajäsenen Anne Kõivun vieraana. Juhlanvietto alkoi Värskan hautausmaalla, jossa muisteltiin lauluäitejä (lauluema) heidän hautojensa äärellä siunattujen ruokien kanssa kansanrunoin ja itkuvirsin. Rituaalin jälkeen rintasolkisiin kansanpukuihin somistautunut tuhatpäinen juhlakulkue siirtyi suurelle laululavalle ja itkuvirsien ja kansanrunojen esittäminen kesti pitkään kauniiseen suviyöhön. Seuraavat leelopäivät kesällä 2004 ovat Setumaalla jo kymmenennet. Rikkaine arkaistisine perinteineen leelojuhla tulee jälleen tarjoamaan jokaiselle matkamiehelle ainutlaatuisen elämyksen, palan aitoa ja vielä elävää kansankulttuuria, myyttistä ja romanttista suomalais-ugrilaisuutta. Setukaisista kertovasta kirjallisuudesta saa hyviä vinkkejä Setukaisten ystävät -yhdistyksen kotisivulta Kirjoittaja on käyttänyt tämän lähteen ja Lauri Kettusen matkakertomusten lisäksi seuraavia julkaisuja: Korhonen, Mikko Suhonen, Seppo Virtaranta, Pertti 1993: Sata vuotta suomen sukua tutkimassa. 100-vuotias Suomalais-Ugrilainen Seura, Weilin-Göös Reissar, Leo 1996: Setumaa läbi sajandite. Petserimaa, Kupar. Sarv Õie 1995: Setomaa. Setomaa Valdade Liit, Tallinn Setukaispoikia Värskan ulkomuseossa 12

13 Viidennen vuodenajan vene MERJA WIIO Tulva on Lounais-Viron Soomaan viides vuodenaika. Silloin ei jokien halkomalla suoseudulla pääse kuivin jaloin aina edes postilaatikolle. Kevyt- ja matalakulkuinen ruuhi eli haapio, soomaalaisittain lootsik, olikin seudulla korvaamaton kulkuväline, kunnes ostoveneet ja traktori sen 1960-luvulla syrjäyttivät. Haapatukista koverrettu haapio oli aiemmin laajalle levinnyt Koillis-Euroopan ja Siperian metsäseuduilla. Se oli ihanteellinen kulkuväline erämaiden matalilla latvapuroilla ja lammilla. Suuri etu oli myös sen nerokas valmistustekniikka, joka ei edellyttänyt erikoistyökaluja eikä metallisia liitinosia. Haapio onkin malliesimerkki siitä luomuhuipputeknologiasta, jota nykyaika kiihtyvällä vauhdilla hävittää. Haapiontekotaidon katoaminen on huolestuttanut myös soomaalaisia, ja niinpä paikallinen matkailuyrittäjä Aivar Ruukel keksikin ryhtyä muutama vuosi sitten järjestämään haapionveistokursseja, joilla opettajina ovat olleet veistäjämestarit Jüri Lükk ja Jaan Rahumaa, kumpikin jo seitsemissäkymmenissä. Osallistuin itse kesällä 1999 järjestetylle kurssille. Omaa haapiota en tehnyt, mutta avustin parhaani mukaan muiden veistämisessä. 13

14 Kuvat: Merja Wiio TUKKI Suorat, pyöreät, paksut ja terveet haapapuut oli kaadettu jo talvella, mutta tukit kuorittiin vasta kun veistäminen aloitettiin. Kutakin tukkia pyöriteltiin ja tarkasteltiin: oli pääteltävä, missä asennossa se vedessä itsestään kelluisi ja veistettävä sen mukaisesti. Soomaalaishaapioihin tulee litteä pohja. Kun se oli saatu vesitettyä, lyötiin kölilinja nokilangalla näkyviin. Ulkopuoli veistettiin ensiksi muotoonsa. Aiemmin kirves oli höylän lisäksi ainoa työväline, mutta nykyään moottorisaha soi varsinkin alkuvaiheessa. Kokan ja perän mestarit veistivät silmämääräisesti. Päihin jätettävät evät estävät puuta halkeamasta. Kokan ja perän muotoilusta riippuu muutenkin paljolti se, kestääkö vene levittämisen halkeamatta. Kun ulkopuoli oli saatu valmiin oloiseksi, tukki kammettiin ympäri. Ensiksi hahmoteltiin parraslinja, ja sitten alettiin kaivaa sisäpuolta. Moottorisahasta oli taas alkuvaiheessa apua, mutta perinteisemmillekin työkaluille jäi kyllä yllin kyllin narskutettavaa. Tärkein niistä oli kuokkamainen poikkikirves eli telso. Tukin tyhjäksi kovertamisessa ja sisäpinnan viimeistelemisessä suurin osa kymmenpäiväisestä kurssista kuluikin. Sitkeän haapapuun kalkuttaminen aamusta iltaan kesähelteellä kysyy melkoista sinnikkyyttä sekä runsaasti juotavaa. Parempi ajankohta veistämiselle olisikin alkukevät, jolloin puukaan ei kuiva 14

15 yhtä vauhdikkaasti eikä siis pyri yhtä hanakasti halkeamaan. Jotta haapion levitys onnistuisi, sen laitojen on oltava kauttaaltaan tasapaksut. Soomaalaiset varmistavat tämän poraamalla ohentuneeseen kylkeen tiheään reikiä, joiden syvyys on sama kuin laidan lopullinen paksuus. Sitten sisäpintaa ohennetaan telsoin ja höylin, kunnes reiät tulevat näkyviin. Ennen levitystä reiät tapitetaan umpeen: viitisen metriä pitkään haapioon puikkoja saa vuolla toistasataa....ja MITÄ SIITÄ SYNTYY Haapion levitys on taianomainen toimitus. Aamun tyvenessä viritettiin vedellä puoliksi täytetyn haapapalon viereen tuli. Jonkin ajan kuluttua laitojen väliin pingotettiin muutama tuore leppäkeppi luokille, ja ne työnsivät norjistuvia laitoja hiljalleen ulospäin. Kun yksi laita oli saatu hyvään alkuun, tuli viritettiin myös toiselle kyljelle. Keppejä vaihdettiin pitempiin, ja muutaman tunnin kuluttua haapio oli auennut kauniin symmetriseksi. Mestarit tarkkailivat levitystä silmä kovana, asettelivat keppejä ja kuopaisivat joskus telsollakin sieltä täältä: halkeamisriski on levitysvaiheessa suurimmillaan. Haapion olisi vielä annettava kuivaa kunnolla ennen käyttöönottoa. Se olisi myös tervattava ja varustettava viidellä tukevalla kaarella, jotka sidotaan sisäpintaan jätettyihin klosseihin. Soomaalla haapioita on enimmäkseen melottu seisaaltaan. Niillä hoituivat tulva-aikojen talousaskareiden lisäksi myös kala- ja metsästysretket samoin kuin kauppa- ja myllymatkatkin. Tuntuisikin luontevalta, että Aivar järjestäisi melontaretkiään Soomaan joille ja soille haapioilla eikä intiaanikanooteilla. Ehkäpä nykyään jo järjestääkin. 15

16 Baltit ja uralilaiset ESA-JUSSI SALMINEN BALTIT Balttilaisia kansoja on nykyään kaksi: liettualaiset ja latvialaiset. Muinaispreussi, josta on jäljellä kirjalli sia dokumentteja, oli myös balttilainen kieli. Balttilaiset kielet ovat indoeurooppalaisia kieliä kuten vaikka englanti tai venäjä. Usein niitä Suomessa luullaan uralilaisiksi kieliksi, ehkä siksi, että niiden asema muistuttaa niin paljon viron ja suomen asemaa. Balttilaisten kielten erityistä sukulaisuutta slaavilaisten kielten kanssa eivät kaikki tutkijat hyväksy. Yhtäläisyydet balttilaisten ja slaavilaisten kielten välillä voidaan selittää myös tiiviillä kosketuksilla, joista viimeinen intensiivinen kausi oli näiden kielten välillä neuvostoaikana. Liettuan historialle löytyy uralilaisten kansojen joukosta vertailukohta Unkarin historiasta. Liettualla on loistava menneisyys muinaisine kuninkaineen. Laajimmillaan Puola-Liettua ulottui 1400-luvun alussa Mustalle merelle ja kauas Keski-Venäjälle Moskovan kaakkoispuoleisille seuduille asti. Suurin osa alueesta oli kuitenkin slaavilaisten kansojen asuttama, osin myös uralilaisten. Latvialla ei vastaavaa menneisyyttä ole. Latvia ja Liettua itsenäistyivät 1900-luvun alkupuolella kuten Viro ja Suomi ja liitettiin toisen maailmansodan aikana Neuvostoliittoon kuten Virokin. Kaikki kolme Baltian maata itsenäistyivät uudelleen viime vuosisadan lopussa Neuvostoliiton hajottua. BALTTILAISET KIELET Liettua on arkaaisempi kieli kuin latina tai sanskrit, mutta se on myös yhä elävä, moderni kieli. Monet indoeuropeistit ovat perehtyneet liettuaan. Sen merkitys indoeuropeistiikalle on korvaamaton. Monet pitävät liettuaa lähes indoeurooppalaisena kantakielenä. Latvia on liettuan läheinen sukukieli, ja ne muistuttavat toisiaan suunnilleen samalla tavalla kuin viro ja suomi. Latvia on muuttunut huomattavasti enemmän kuin liettua. Se on kuluneempaa, lyhyempää, yksinkertaisempaa ja helpompaa kuin liettua. Mielenkiintoisella tavalla uralilaisten kielten kuluminen ei tee niitä helpommiksi. Viro on kuluneempaa kuin suomi, mutta helpommaksi sitä ei voi väittää. Tämä johtuu siitä, että kun päätteet kuluvat, ne sulautuvat vartaloon ja syntyy epäsäännöllisiä muotoja. Tietenkään kielet eivät kehity niin kaavamaisesti, että arkaainen kieli olisi aina joka suhteessa arkaainen. Liettuasta löytyy yksittäisiä muotoja, jotka ovat myöhäisempiä kuin latvian, esim. alkuperäinen pitkä a on muuttunut o:ksi, esim. veli on latviaksi brālis, liettuaksi brolis. Samoin viron pitkät e ja ö ovat alkuperäisempiä kuin suomen diftongit sellaisissa sanoissa kuin tee ja töö tie, työ. Suomessa balttilaisia kieliä voi opiskella eniten Helsingin yliopistossa, missä ne voivat olla opiskelijalla pääaineena. Opetuksen korkean tason takaavat syntyperäiset huippupedagogit. BALTTILAISTA URALILAISISSA KIELISSÄ Uralistin kannalta balttilaiset kielet ovat kiinnostavia erityisesti suomessa ja muissa itämerensuomalaisissa kielissä löytyvien runsaiden balttilaisten lainojen vuoksi. Näitä lainoja löytyy myös jatkuvasti lisää. Balttilaiset lainat osoittavat tiiviitä rauhanomaisia kontakteja. Tällaisia lainasanoja ovat esim. sisar, tytär, morsian ja kaula. Monet nykykielessä harvoin käytetyt maalaiselämään liittyvät sanat ovat balttilaisia lainoja, kuten vapsahainen, toe ja siula. Balttilaiset kielet ovat vaikuttaneet myös muuhun kuin sanastoon. Äsken ilmestyneessä kirjassaan Baltisches im Finnischen (Balttilaista suomessa) suomalainen baltologi Kari Liukkonen esittää monia uusia lainoja. Niinpä esim. sellainenkin supisuomalaiselta tuntuva kaunis sana kuin lumme paljastuu balttilaiseksi lainaksi. Liukkosen tutkimus on herättänyt poikkeuksellisen vilkasta keskustelua kielitieteellisissä piireissä, koska Liukkonen esittää monien kaikin puolin hyväksyttävien lainasanaetymologioiden lisäksi sellaisia, jotka edellyttävät, että on tapahtunut epätavallisia merkityksenkehityksiä. Esim. sanalle noki löytyisi äänteellisesti sopiva vastine baltista, mutta se merkitsee kynttä. Ei tietenkään ole aivan poissuljettua, että kynttä merkitsevä sana siirtyisi merkitsemään nokea, koska joskus ennen varsinkin kaskiviljelijöillä oli aina 16

17 Kuva: Santeri Junttila Meri ja metsä ovat molemmat sanoja, jotka olemme saaneet balttilaisilta kansoilta. Kuvassa Itämeren rantaa Latviassa. nokea kynsien alla. Jonkin verran balttilaisia lainoja on myös saamessa ja mordvassa. Marissakin niitä on mahdollisesti muutama. Liettuan ja udmurtin välinen yhteinen piirre on korostava suffiksi. Tämän suffiksin osalta todennäköisimmin kyse on sattumasta kuin kontakteista. Liettua erikoisine arkaaisine indoeurooppalaisine piirteineen tarjoaa uralistille mahdollisuuden uusien yleislingvistisesti kiinnostavien vertailujen tekemiseen. Myös niille, jotka kannattavat hypoteesia uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten alkusukulaisuudesta, balttilaiset kielet ja liettua ovat ensiarvoisen tärkeitä. URALILAISTA BALTISSA Balttilaisissa kielissä on vanhoja sanoja ja ilmiöitä, joita on selitetty uralilaisten kielten vaikutuksella. Liettuassa näitä on hyvin vähän. Joidenkin sanojen lainautumissuunta on kiistanalainen: kyseessä on joko balttilainen laina itämerensuomessa tai itämerensuomalainen laina baltissa. Latviassa on selvää myöhäistä itämerensuomalaista vaikutusta. Latvia on ollut jatkuvasti ja on vieläkin uralilaisia kieliä puhuvien kansojen naapurina. Latvian kielen kehittyminen liettuasta erilliseksi kieleksi voidaan paljolti selittää itämerensuomalaisella vaikutuksella. Siellä missä latvia, liivi ja viro ovat eläneet iät ja ajat vierekkäin on keskinäinen vaikutus ollut voimakkainta. Latvian niistä murteista, joita puhutaan liiviläisalueilla, on kadonnut kokonaan kieliopillinen suku liivin vaikutuksesta. Siellä sekä mies että nainen sanovat es i vecs olen vanha, kun latvian yleiskielessä mies sanoo es esmu vecs käyttäen maskuliinimuotoa ja nainen es esmu veca käyttäen feminiinimuotoa. Latvia, erityisesti eräät sen murteet sekä suomenruotsi ovat esimerkkejä sellaisista harvinaisista kielimuodoista, joiden kohdalla voimakkaat vaikutteet ovat kulkeneet uralilaisista kielistä indoeurooppalaisiin eikä toisin päin, kuten useimmin on tapahtunut. Kirjallisuutta: Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. Tietolipas 120. SKS Tampere. Liukkonen, Kari 2000: Baltisches im Finnischen. Salminen, Esa-Jussi 2001: Udmurtin ja balttilaisten kielten determinatiivinen suffiksi. Oulun yliopiston kielitieteen päivien 2000 julkaisu. 17

18 Mokšan kyliä yhdistävät sininen väri ja sipulikuviot ESA KOUKKARI Mordvan tasavallan rajalle on Moskovasta kaakon suuntaan matkaa vain 350 kilometriä. Tasavallassa asuu noin kaikkiaan noin 1,1 miljoonasta ersäläisestä ja mokšalaisesta, joita kutsutaan yhteisnimellä mordvalaiset. Mokšalaisista noin 40% ja ersäläisistä vain vajaa 20% elää nimikkotasavaltansa alueella. Venäläisten ja muiden kansallisuuksien osuus Mordvassa on nykyään lähes 70%. Kuvissa Barkin kylän taloja 18

19 Mokšajoki halkaisee Mordvan tasavallan läntisen osan mutkitellen kuin maisemaan heitetty serpentiini. Joenvarren seutuja ovat jo vuosituhansia asuneet mordvalaiset, joista kielellisesti ja kulttuurillisesti on vähitellen eriytynyt mokšan heimo. Yksi alueen keskuksista on Kovylkino, jonka hallintoalueen eli rajoonin piiriin kuuluu useita mokšalaiskyliä. Kaupunkiin voi jäädä Moskovasta tulevasta junasta noin 120 km ennen Saranskia. KYLÄKUVIA MOKŠAJOEN LÄNSIPUOLELTA Paikallinen väestö tietää kyllä kertoa mitkä Mokšajoen varren kylistä luetaan mokšalaisiksi ja mitkä ovat enemmistöltään venäläisten asuttamia. Vieras niissä tuskin huomaa mitään toisistaan erottavia piirteitä. Joenvartta seuraileva asfalttitie Krasnoslobodskiin on pinnaltaan rikkonainen ja aaltoileva. Siitä erkanevat kylätiet ovat vain maaperään tallautuneita kulkuväyliä, joita ei kesällä sateisina aikoina voi autoilija käyttää. Marinmaan kylien kaltaisia pihoiltaan suljettuja raittikyliä Mokšajoen varsilta ei tapaa. Yhteistä taas ovat kauniisti leikkauskuvioin koristellut ikkunain vuorilaudat. Useimpien talojen päätyä koristaa ortodoksisuudesta muistuttava sipulikuvio. Uusissakin taloissa maalatut ikkunalaudat on koristettu runsain kaarileikkauskuvioin, ja sipuliteemaa on käytetty pienempimuotoisesti myös päätykolmion tuulilautakoristelussa. Kylissä heijastelee venäläinenkin sielu, valtavärinä on slaavien rakastama sininen. Mokšalaisessa Barkin kylässä näin vielä satavuotiaan olkikattoisen talon. Sellaisia talot olivat olleet joenvarren kylissä 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuolella, rakenteeltaan aumakattoisia ja ilman värikkäitä ikkunanpieliä. Kovylkinon kotiseutumuseossa näin valokuvia kylistä, joissa taloilla oli samanlaiset olkikatot. Mokšajoen ympäristö on alavaa ja viljavaa mustanmullan aluetta. Täällä suuret metsät kutistuivat saarekkeiksi maanviljelyksen myötä jo muutamia vuosisatoja sitten. Talojen katteeksikin kelpasivat oljet suurilta pelloilta. huolta, että tuvan ovi oli itään tai etelään päin, jotta rukoillessa, kun ovi aukaistiin, saattoi katsahtaa aurinkoa muinaisilla metsärikkailla ajoilla rakensivat mordvalaiset tupansa tiheään metsään, jossa paitsi metsästystä, hoitivat suuriin honkiin rakennettuja mehiläispesiään Vasta venäläisen kyläjärjestyksen päästyä täydellisemmin vallalle mordvalaisissa kylissä, on niissä ruvettu noudattamaan sitä tapaa, että talon päärakennukset asetetaan vierekkäin, päädyt katua vastaan. Vaikka erzalainen pirtti (kudo) on enemmän venäläisen (izba) kaltainen, kuin moksalainen (kud), puuttuu siltä kuitenkin ne ulkoiset venäläiset koristukset, joita on tarttunut jälkimmäiseen. Ainoastaan tuulilaudoissa nähdään vähän leikkauksia, mutta nekin hyvin yksinkertaisia. Samoin on ikkunalautain laita, joita ei milloinkaan maalata, vaan joskus leikkauksilla vähän koristetaan. Metsäseudun mordvalaisten talojen kattamistavasta Heikel toteaa, että toisin kuin suomalaiset levittivät ersäläiset tuohien asemasta katteeksi lehmuksen kuoria, joiden päälle ladottiin painavat malkopuut. Kirjoittaja teki vuoden 2000 kesällä tutustumisretken mokšalaisiin, niitty- ja vuorimarien sekä eteläudmurttien kyliin. Kuvat: Esa Koukkari VENÄLÄISTYMISEN PITKÄ HISTORIA Käsitykseni mukaan suomalais-ugrilaisten kansojen rakentamiseen liittyvästä kulttuurista on voitu tallentaa aineistoa vähemmän kuin muilta kulttuurin aloilta. Jo suomalainen kansatieteilijä A. O. Heikel valitteli mordvalaisen rakennustapakulttuurin katoamista ja venäläistymistä kirjoituksessaan Rakennukset tseremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (SKS:n keskustelemukset vv ). Seuraavassa otteita tuosta kirjoituksesta: Tuvat olivat ennen niin mordvalaisissa kuin muidenkin Wolga-heimojen kylissä asetetut ilman mitään järjestystä. Ainoastaan siitä seikasta pidettiin 19

20 Jutun häät pidettiin Ruzajevkan rajonissa Mordoviassa vuonna Kirjoittaja istuu oikeanpuoleisen appelsiinin takana. Matka häihin Sirpale 1990-luvun mordovialaista tosielämää NATALIA DEVJATKINA Serkkuni häät. Kauhistus: taas täytyy miettiä, miten pukeutua, etteivät ihmiset suutu. Onneksi äiti osti minulle, tai minulle ja siskolle yhteiseksi, vihreän puvun. Se ei herätä paljon huomiota, koska se on Saranskin torilta... Minä en halua sinne, minä luulin, että ne häät ovat jo ohi, kun olen ollut Helsingissä kesäkurssilla. Mutta ne mokomat ovatkin siirtäneet häänsä jonkun sukulaisen kuoleman vuoksi. Muistaakseni se oli sulhasen äiti tai isoäiti tai joku muu hyvin läheinen. No, kutsuivathan ne oikein puhelimitse. Ehkä ne jopa kunnioittavat meitä, mutta se kutsuja olikin se morsian, jo vähän yli kaksikymppinen vanhapiika. Kyllä mennään, vaikka ei olekaan tarpeeksi rahaa lahjoihin, kun meitä on neljä lähtijää. Onneksi on isä, joka ymmärtää minua. Haluan edes joskus olla rauhassa yksin tai siskon kanssa. Sisko on jo tarpeeksi aikuinen ymmärtämään, saattaa olla jopa aikuisempi kuin minä. Eihän sitä koskaan tiedä... Äitikin tekee toisinaan tosi järkeviä ratkaisuja, esimerkiksi nyt, kun on rahapula, löysi kaksi aika halpaa lahjaa, jotka näyttävät tosi upeilta. Ihan kuin meillä olisi siihen varaa. Äiti, olet nero! Joskus. Saavumme Saranskiin, tasavallan pääkaupunkiin, kova nälkä: aamulla oli kiire, koska kotieläimetkin ovat olemassa! Sisko jäi kotikylään parhaan kaverinsa häihin. Aamu oli kyllä tosi rankka! Ollaan jo lähellä sitä paikkaa, missä on paljon ruokaa, eli morsiamen kotia. Emäntä on hyvin ystävällinen. Hän 20

21 on pistänyt meidät katsomaan TV:tä! Hienoa kun heillä on niin paljon erilaisia moderneja laitteita, että ei tule tylsää, mutta nälkä on silti. En jaksa olla sivistynyt, varastan ohimennen ruokaa pöydältä, jonka ääreen ei köyhiä sukulaisia ole päästetty. Olen onnellinen, äiti ja isä saavat vähän viinirypäleitä, pikkuveljellekin jää. Totta kai olen itse hävyttömästi syönyt ensin. Odotetaan sulhasen saapumista. Kaikki morsiamen vieraat ovat jo paikalla. Lopulta sulhanenkin tulee, ja hänen mukanaan paljon ystäviä ja sukulaisia. Ennen kuin he saavat nähdä morsiamen, pitää ostaa kaksi ovea. Tapana on sulkea kaikki ovet sulhasen edessä ja pyytää jokaisesta rahaa. Sitten sulhanen ostaa morsiamen kengän, toinen jalka paljaana ei voi lähteä mihinkään. Lopuksi täytyy maksaa itse morsiamesta hänen ystävättärilleen, jotka eivät luopuisi kaveristaan. Viimein on päästy liikkeelle, mutta nyt mennään vasta Saranskin maistraattiin. Maistraatissa soi musiikki. Virkailija lausuu standardipuheen. Morsian ja sulhanen laittavat toisilleen kultasormukset, ja sitten seuraa tärkein asia eli allekirjoittaminen. Hääpari ja todistajat allekirjoittavat vihkimystodistuksen. Morsian ottaa sulhasen sukunimen. Seremonian jälkeen juodaan samppanjaa. Maistraatista jatketaan matkaa sulhasen perheen luo. Pitkä matka Ruzajevkan suunnalla sijaitsevaan mokšalaiskylään, missä varsinaiset häät pidetään. Maha huutaa ruokaa! En pysty ajattelemaan muita asioita, vaikka joku odottaisikin minulta suomalaista viisautta, kun kerran olen juuri tullut ulkomailta. Miten niille selittäisi, ettei minua kiinnosta kun nälkä on niin kova! Matka on todella pitkä, en osannut aavistaa, että kuljettaisiin Ruzajevkan kautta. Tavan vuoksi on käytävä tärkeimpien patsaiden luona. Yleensä ne esittävät toisen maailmansodan sankareita. Lisäksi pitää ylittää seitsemän siltaa, jotta nuorenparin elämästä tulisi onnellista. Melkein kaikki, jotka menevät naimisiin Saranskissa, tekevät niin. Maalla tyydytään joskus vähempäänkin kuin seitsemään, koska siltoja on harvassa. Kohta sanon jotain tosi typerää, hermot eivät kestä... Mutta minkä vaikutuksen statussymbolit tekevätkään, kun saavutaan perille kylään, Jumalan selän taakse! Pitkä rivi Volgia, ja hienompaakin tavaraa löytyy, esimerkiksi upouusia ysiysin ja kympin Ladoja. Nuoripari saapuu ensimmäisenä hienoimmalla autolla, joka on koristeltu morsianta esittävällä nukella ja värillisillä silkkinauhoilla. Mutta kun nyt päästäisiin syömään! Täällä olen pikku lapsi, istun lasten ja nuorten joukossa. Joku sulhasen tuttu tai sukulainen luulee minua koululaiseksi. Kerron, että opiskelen jo yliopistossa kieliä, sitten kuulen lauseen englanniksi, vastaan vähän eri tavalla kuin mihin ihmiset ovat tottuneet, suuri yllätys, suuri kiinnostus! Voi hyvänen aika, en taaskaan saa olla rauhassa. Nyt kaikki ihailevat, kun olen niin nuoren näköinen. Uskomatonta! Haluan pois täältä, sisällä on huono ilma ilmapiiristä puhumattakaan... Ulkona on ihanaa katsella puutarhaa ja puita. Kauan en voi siellä viipyä, on pakko mennä takaisin sisälle, sillä niin on tapana. Häät etenevät perinteisesti. Joka kylällä on omat perinteensä. Jossain morsian ja sulhanen eivät saa olla vieraiden kanssa yhdessä, vaan istuvat naapuritalossa ilman ruokaa. Vasta sitten, kun vieraat alkavat antaa lahjoja, he tulevat sukulaisten ja muiden vieraiden seuraan juhlimaan. Toisella seudulla hääpari kyllä istuu samassa huoneessa kuin vieraat, mutta ei saa syödä ennen iltaa. Täällä morsian ja sulhanen istuvat pöydän päässä syöden ja juoden vieraiden kanssa. Kun on kolme neljä kertaa juotu sto gramm (votkaa tietysti), alkavat onnentoivotukset. Yksi onnittelee lyhyesti, toinen puhuu pitkään vaimon ja miehen velvollisuksista ja antaa kaikenlaisia neuvoja. Joku lausuu runonkin. Samalla annetaan lahjoja ja rahaa. Nuoripari on totta kai hyvin iloinen rahoista. Mutta minua ei vain kiinnostaa oikein mikään. Niin paljon tuntemattomia ihmisiä, että on epämukavaa jopa syödä. No, ainakaan nälkä ei enää toden totta vaivaa. Ruokaa on erittäin paljon ja monenlaista. Pöydällä on ainakin kolmea erilaista salaattia, on kalaa ja kylmää lihaa, hedelmiä. Juotavaksi on enimmäkseen votkaa sekä kotikaljaa, jossa on pikkuisen alkoholiakin. On aika ruveta tanssimaan ja laulamaan. Yleensä soitetaan kaseteilta uutta popmusiikkia, mutta tapana on myös soittaa harmonikkaa. Täälläkin on musiikkia erikseen nuoremmalle ja vanhemmalle väelle. Hyvä tilaisuus olla äidin ja isän kanssa; he istuvat koko ajan vanhempien ihmisten huoneessa. Näin kesäaikaan on tapana tanssia ja laulaa ulkona pihalla. Muutkin kuin vieraat tulivat katsomaan häitä. Nyt voi olla ihan yksin rauhassa kun ei kerran löytynyt sopivaa seuraa. Vielä pari kertaa mennään sisään syömään lämmintä ja tukevaa ruokaa. Lahjojen antamisen jälkeen juhlan varsinaisella syyllä ei ole enää niin väliä. Jokainen keskittyy syömään ja juomaan niin paljon kuin haluaa. Loppuillan vietän sukulaisten seurassa. Tanssinkin vähäsen. Jossain vaiheessa otetaan valokuvia, ja videokamera käy koko ajan. Ihan tavalliset nykyajan häät. Kirjoittaja on ersäläinen HYYn sukukansavaliokunnan aktivisti. 21

22 Kissat ja udmurtit ESA-JUSSI SALMINEN Venäjän pienille sukukansoillemme on tyypillistä miesten ennenaikainen kuoleminen sodissa tai runsaan alkoholin ja tupakan nauttimisen seurauksena. Mummot puhuvat keskenään omaa uralilaista äidinkieltä. Monien tutkijoiden hämmästykseksi nousee sitkeästi yhä uusia mummosukupolvia edes menevien tilalle ja pienimmilläkin vähemmistökielillä näyttää olevan henkiä kuin kissalla. Toki on olemassa traagisia tarinoita uralilaisten kielten kuolemista. Tällöin ei enää ole ollut riittävästi mummoja, jotka olisivat voineet luoda sosiaalisen verkoston. Kielen kuoleman viimeisessä vaiheessa kissat antavat oman apunsa. Yksinäiseksi jäänyt mummo keskustelee omalla kielellään kissansa kanssa, joskus tosin myös huonekasvien kanssa. Näin säilyi mm. viimeisen kamassin puhujan kielitaito hyvänä ja virolaiset kielitieteilijät saivat häneltä talteen tietoja kielestä, joka viimeisen puhujansa mukana lopulta kuoli kuin kuolikin. Suurempienkin sukukansojemme keskuudessa kissa on tunnettu ja yleinen kotieläin. Se on yleistynyt niiden keskuudessa kuten Suomessakin viimeistään keskiajalla. Uusi tulokas on saanut nimensä yleensä kissan kutsuhuudosta, joka on suunnilleen ks-ks-ks tai ps-ps-ps. Myös naapurikielistä nimitys on usein lainattu. Joskus kissan nimitys voi kuvata kissan olemusta tai liikkumista. Selitykset eivät ole toisensa poissulkevia. Hyvä esimerkki tästä on udmurtti, jossa kochyš voi olla lainaa venäjästä ja pisej turkkilaisista kielistä, mutta molemmat yhdistyvät myös udmurttilaisiin kissaa kutsuviin tai kuvaileviin ilmauksiin. UDMURTTIKISSAT Erityisen rakastettu kissa tuntuu olevan udmurttien keskuudessa. Lastenlehti Kizili julkaisi erityisen kissanumeron 3/99, koska tuo vuosi oli kiinalaisen kalenterin mukaan kissan vuosi. Tässä numerossa on 13 tarinaa tai runoa, jotka kaikki ovat kissa-aiheisia. Lehdessä on paljon piirroksia, joista voi laskea yhteensä 38 kissaa. Kissa käsitetään kuuluvaksi samaan elinpiiriin kuin ihminen ja olevan monella tavalla ihmisen kaltainen. Metsän eläimet eivät kuulu ihmisen luokse. Oravan ilmestyminen kylään tietää pahaa onnetto- 22

23 muutta, tulipaloa. Kissoille on tärkeää keksiä sopiva nimi, kuten ihmisillekin. Kissat rakastavat nukkumista ja maitotuotteita kuten ihmisetkin. Kissat ja ihmiset pystyvät juomaan maitoa sellaisenaan aikuisenakin. Laktoosi-intolerantteja on tietysti molemmissa, varsinkin kaupunkilaisissa. Kissa viihtyy myös ahtaassa yliopiston asuntolassa, jossa koiran pito aiheuttaisi häiriötä. Ižkarin koirat ovatkin valtavan suuria ja rumia, kuin laihoja lehmiä. KISSAUDMURTIT Venäläisillä on kautta aikain ollut udmurteista usein kielteisempi käsitys kuin muista vähemmistökansoista. Yhden tsaarinajan tiedemiehen mukaan udmurttien iänikuinen salamyhkäisyys ja sulkeutuneisuus edistää suuresti heidän henkistä takapajuisuuttaan. Kissan lailla kaikkeen sopeutuva ja hiljainen, mutta itsenäinen ja kesyttämätön udmurtti on ollut ja on edelleen monelle vaikea pala. Eräskin udmurtti kokee vahvasti olleensa kissa entisessä elämässään. Kissat ovat hyviä lahjoja, kun ei ole rahaa ostaa mitään. Tämän kirjoittajallekin olisi annettu kissanpentu, mutta hän ei ottanut sitä vastaan, koska sen kuljetus Suomeen arvelutti. Udmurttien kansanperinteessä kissa esiintyy usein. Arvoituksen uunin alla lihava huhmar vastaus on helppo. Raskaana oleva nainen ei saanut satuttaa eläimiä, ei edes heittää kissanpentua ulos. Kissoja voitiin hylätäkin, jos oli vaikeat ajat: kansalaissodan aikana erääseen piilopaikkaan metsään jätettiin kissat, kun kaikki muu tuotiin takaisin kylään. Kissasta voidaan myös ennustaa. Jos kissa istuu ikkunalaudalla tai pesee korvantauksia ikkunalla istuen, on vieraita tulossa. Jos kissa kävelee tiellä tai menee kulkijan edestä, matka epäonnistuu. Uuden asuinpaikan testaamiseen kissa myös soveltuu. Jos kissa menee mielellään uuteen taloon, asukkaat tulevat siellä onnellisiksi, mutta jos kissa tulee kohta ulos, talo ei sovellu ihmistenkään asunnoksi. Säänkin kissa tietää. Jos kissa pyörii pirtin keskellä, tulee lumimyrsky. Mutta jos kissa menee uuniin, on tavattoman kylmä ilma. Kirjallisuutta: Domokos, Péter 1993: Itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuudesta. Udmurttien kirjallisuus. SKS, Porvoo. Kelmakov, Valentin Saarinen, Sirkka 1994: Udmurtin murteet. Turku Iževsk. Kizili. Udmurtinkielinen lastenlehti. Tanner, Satu 1996: Kissa kielillä. Teoksessa Kielen kannoilla. Edita, Helsinki. Kuva: Esa-Jussi Salminen 23

24 lyydiläiset karjalaiset saamelaiset vepsäläiset saamelaiset suomalaiset virolaiset karjalaiset vepsäläiset inkeriläiset mokšalaiset ersäläiset marit udmurtit komit hantit mansit unkarilaiset vatjalaiset inkeriläiset lyydiläiset liiviläiset vatjalaiset liiviläiset Unkari, Budapest Viro, Tallinna Suomi, Helsinki Karjalan tasavalta, Petroskoi 24

25 ersäläiset marilaiset Nenetsien autonominen piirikunta, Narjan-Mar nenetsit enetsit nganasanit selkupit Uralilaisten kansojen asuma-alueet Taimyrin nenetsien autonominen piirikunta, Norilsk Jamalin nenetsien autonominen piirikunta, Salehard Hantien ja mansien autonominen piirikunta, Hanty-Mansijsk Komin tasavalta, Syktyvkar Permin komien autonominen piirikunta, Kudymkar Mordvan tasavalta, Saranoš Marin tasavalta, Joškar-Ola Udmurtian tasavalta, Ižkar 25

26 Sukukansavaliokuntalaiset sosiolingvisteinä Talvella sukukansavaliokuntalaiset keskustelivat vilkkaasti siitä, kuinka merkittävää kielisukulaisten hyväksi tehtävässä työssä on heidän omien kieltensä käyttäminen. Verkkokeskustelu poiki myös kuvauksia uralilaisten vähemmistökielten nykytilasta. JOUNI KORTESHARJU ENEMMISTÖT JA VÄHEMMISTÖT Arkipuheessa kansan, kielen ja valtion käsitteet yksinkertaistuvat. Vaikka tiedämme esimerkiksi Suomen ja Venäjän lukuisien vähemmistöryhmien olemassaolosta, jätämme ne yleensä huomiotta puhuessamme suomalaisista ja venäläisistä. Omassa maassaan asuva enemmistökielen puhuja ei hevin huomaa kansallisuus- ja kielivähemmistöasioiden monimutkaisuutta. Hänen äidinkielensä ja kansallisidentiteettinsä saavat aivan huomaamatta jatkuvaa vahvistusta kotoa, työpaikalta, koulusta ja joukkotiedotusvälineistä. Varsinkin kaksi jälkimmäistä pitävät yllä kansakunnan ideaa esittäen kansan ja valtion selkeinä maailman yksikköinä. Korostetaan kansan saavutuksia ja historiaa, oman valtion ja yhteiskunnan tuntemusta, levitetään kansallisia stereotypioita. Vähemmistön edustajan kannalta lähteet ovat keskenään ristiriitaisia. Tärkeimmät joukkotiedotusvälineet keskittyvät enemmistöidentiteettien välittämiseen. Koulu parhaimmillaan tukee vähemmistöön samastumista, ja tietyt työyhteisöt ovat pienten kulttuurien säilyttäjiä. Vähemmistökielen ja -kulttuurin tärkein ylläpitäjä on kuitenkin perhe. Venäjän uralilaisissa tasavalloissa joukkoviestinten ja koulun antama maailmankuva kiertyy Venäjän ja venäläisyyden ympärille. Toki kouluissa opetetaan usein myös kansallista äidinkieltä ja kirjallisuutta, mutta monien asenne moisia turhia aineita kohtaan muistuttaa suomalaisten pakkoruotsiajattelua. Televisio saattaa kerran, pari viikossa esittää ohjelmaa vähemmistön kulttuuriasioista sen omalla kielellä. Tavalliset ihmiset katsovat samaan aikaan venäjänkielistä viihdeohjelmaa, elleivät satu olemaan töissä. KIELI IDENTITEETTIEN RAJANA Uralisti Esa-Jussi Salminen on ollut kirjeenvaihdossa keski-ikäisen udmurtin kanssa, joka kirjoittaa: Koulussamme vain udmurtin kielen ja kulttuurin tunneilla oli udmurtinkielistä opetusta, kaikki muut tunnit olivat venäjäksi. Udmurtin kieltä opiskelimme ensimmäisestä luokasta kymmenenteen luokkaan. Koulussamme monet opettajat olivat udmurtteja, niinpä puhuimmekin keskenämme [ilmeisesti opettajienkin kanssa] useimmiten udmurttia. Udmurtintuntien määrä ei ollut hirveän pieni, ja äidinkielen oppikirjoja oli Salmisen mukaan runsaasti käytössä. Irlannista ja Israelista tiedämme, ettei vahva kansallisidentiteetti välttämättä edellytä kansallisen kielen hallintaa. Venäjällä vähemmistöön samastuminen näyttää kuitenkin häviävän kielitaidon katoamisen myötä, ehkä sukupolvea tai kahta myöhemmin, mutta vääjäämättä. Sukukansavaliokunnan jäsen, kuvataideopiskelija Saara Lindroos toteaa: Kieltä puutteellisesti taitavien roikkuminen olemisen ja olematta olemisen rajamailla on kipeä haava kielisukulaistemme etnoksessa. He eivät kuulu keihinkään, eivät suomalais-ugrilaisiin eivätkä venäläisiin. Kansallisen kielen hallitsevat hyljeksivät heitä, toisaalta he eivät tunne itseään valtaväestöksikään. KUKA SAA KUULUA VÄHEMMISTÖÖN? Omien Mordovian-kokemusteni perusteella sanoisin Salmisen ja hänen kirjeenvaihtotoverinsa kuvaamaa asiaintilaa melko hyväksi. Mordoviassa puolietnisyys on yleinen ja tuskallinen ilmiö. Tyypillinen ersäläinen saa lähiyhteisöltään ja sukulaisiltaan kansanidentiteetin vailla selkeää ajatusta kansakunnasta. Koulu ja joukkoviestimet puolestaan antavat 26

27 venäläisiin samastavan virallisen kansallisidentiteetin. Ersäläisyys perustuu sukujuuriin, yhteisön jäsenyyteen ja osittain kieleen. Tavalliset ersäläiset tuntuvat pitävän ehtana kansansa jäsenenä ersäläisvanhempien lasta, joka kuuluu kyläyhteisöön, noudattaa sen sosiaalisia sääntöjä ja osaa ersää. Kielitaito on vaatimuksista heikoin, mutta ei merkityksetön. Ersäntaitoisten ei oleteta välttämättä käyttävän kielitaitoaan. Tärkeämpää on yhteisön sääntöjen noudattaminen, ja siihen kuuluu, että kieli valitaan sovinnaisesti tilanteen mukaan. Sovinnaisuutta taas on, että ersää puhutaan vain niiden kanssa, joiden kanssa sitä on totuttu puhumaan. Muiden kanssa ja kaikissa virallisissa yhteyksissä, lähes poikkeuksetta myös kirjallisessa ilmaisussa käytetään venäjää. Lapsuuden jälkeen uusia ersänkielisiä kontakteja syntyy harvoin, lähinnä silloin, kun sujuvasti ersää taitavat ihmiset tutustuvat olosuhteissa, joissa ersän puhuminen tuntuu kaikin puolin luontevalta. Sovinnaisuussääntöjen vuoksi yksikielisenä (venäjä) tai puolitoistakielisenä (venäjä/ersä) kas-vaneella ersäläisellä ei juuri ole tietä kansansa täysivaltaiseen jäsenyyteen. Lähimmäs hän pääsee noudattamalla yhteisönsä sääntöjä ja ymmärtämällä ersää. Jos hän yrittää puhua kansansa kieltä, jotkut hyväksyvät sen hieman kummeksuen, mutta hyvin monet eivät. Sovinnaisuussäännöistä poikkeaminen herättää vierastamista ja jopa vihaa: mikä tuokin kuvittelee olevansa, lapsena puhui venäjää ja nyt luulee voivansa opetella ersän kirjoista! Kansallisidentiteettiään etsivälle ersäläiselle, mikäli hän ei ankaralla sisulla murra kotiseutunsa ennakkoluuloja, jää vaihtoehdoksi lähtö muualle. Jo sadan kilometrin päässä kotoa hänet todennäköisesti hyväksytään vähän outoa murretta puhuvana ersäläisenä murre-eroa ei karsasteta lainkaan niin pahasti kuin kielenvaihtoa venäjästä ersään. Kuvaukseni perustuu Kotškurvelen kunnassa tekemiini havaintoihin. Toki saattaa olla olemassa avomielisempiäkin kyläyhteisöjä. Oma lukunsa on tietysti kaupunki. Olot ainakin Mordovian pääkaupungissa Saran Ošissa ovat venäläistymiselle ihanteelliset. Toisaalta identiteettinsä puolesta kamppaileva ersäläinen, sivistynyt varsinkin, saattaa löytää maalaiskylää suvaitsevaisemman, mutta samalla paljon hajanaisemman ersäläisyhteisön. VÄHEMMISTÖ VÄHEMMISTÖSSÄ: IDEALISTIT Uralilaisten kielten opiskelija Annika Pasanen vertaa saamelaisia ersäläisiin: Minulla on Saamenmaalta monia samantapaisia kokemuksia. Tosin tiedostavia saamelaisia on sen verran runsaasti, että myös suvaitsevaisuutta esiintyy ilahduttavan paljon. Tuttujeni joukossa on ties kuinka monta, jotka ovat kääntäneet kielenvaihdoksen suunnan omassa elämässään: opetelleet saamen aikuisina ja puhuneet sitä lapsilleen. Eräs Norjan merisaamelainen perusteli valintaansa tähän tapaan: Monet ovat ihmetelleet, miten voin puhua lapsilleni kieltä, jota en osaa täydellisesti. Olen vastannut heille aina, että kun kokonainen monikymmentuhantinen saamelaissukupolvi on tehnyt valinnan toisin päin ja puhunut lapsilleen kieltä, jota ei osannut täydellisesti ja joka on sitä paitsi erillään koko heidän kulttuuristaan mitä ihmettelemistä minussa on? Totta kai se vähemmän idealistinen osa saa melaisista, joka ei kaiketi halua tiedostaa omia traumojaan, suhtautuu tällaisiin kielenvaihtajiin kuten ersäläiset omiinsa. Naureskellaan, että kuka sinulle noin on opettanut, ei täällä vaan noin sanota ja sehän puhhuu niin kun kirjoissa met emmä kyllä tuommosta sannaa tiijäkkään. Eräs saamelainen ystäväni halusi oppia kielen, jota vanhemmat eivät hänelle olleet puhuneet mistä hän oli näille aika katkera. Hän ryh- LUKEMISTA KIELISOSIOLOGIAN ALALTA Aikio, Marjut 1988: Saamelaiset kielenvaihdon kierteessä. Kielisosiologinen tutkimus viiden saamelaiskylän kielenvaihdosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 479. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki Laakso, Johanna (toim.) 1992: Uralilaiset kansat. Tietoa suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toinen painos. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki - Juva Lallukka, Seppo 1990: The East Finnic Minorities in the Soviet Union. An Appraisal of the Erosive Trends. Suomalaisen Tiedeakatemia Toimituksia/Annales Academicæ Scientiarum Fennicæ B 252. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki Taagepera, Rein 1999: The Finno-Ugric Republics and the Russian State. Hurst & Company, London Taagepera, Rein 2000: Soomeugri rahvad Venemaa Föderatsioonis. Kirjastus Ilmamaa, Tartu. Edellisen vironnos. 27

28 tyikin opiskelemaan saamea, mutta joutui toteamaan, että ympäristön asenteiden takia hänen on nähtävästi mahdotonta alkaa käyttää sitä. Ystäväni isä oli aikoinaan luopunut saamen kielen käytöstä Lähes kokonaan. Joitakin poikkeuksellisia tilanteita lukuun ottamatta hän puhui saamea ainoastaan perheen koiralle sekä minulle, silloin kun heillä kävin! Minuahan esiteltiin sitten saameksi pitkin kyliä suurena ihmeenä: Ihan suomalainen ja noin vain puhhuu saamea! Kaikki tahtoivat puhua kanssani saamea... Nykyisin ystäväni toivoo puolivakavissaan, että äiti dementoituisi vanhetessaan niin, että unohtaisi suomen kielen siinä olisi tällä hetkellä ainoa tapa, jolla hänen omat lapsensa saattaisivat joskus oppia saamea. OPPIA INARINSAAMELAISILTA Toisenlaisiakin yhteisöjä on. Inarinsaamelaiset ovat esimerkki aivan ihanasta suhtautumisesta näitten puolisaamelaisten pyrkimyksiin ilmaus ei ole arvottava, vaan kuvaa kielettömän saamelaisen omia tuntoja. Inarinsaamelaisten joukossa vielä suurempi osa tuntemistani on kansallisesti tiedostavia. Siinä yhteisössä on jotain samaa kuin marilaisissa: jos tiedetään, että joku puhuu tai ymmärtää edes hiukan, hänelle puhutaan välittömästi pelkkää inarinsaamea. Ei tämä tietysti koske kaikkia, mutta monia. Niinpä inarinsaamen kielipesässäkin lapsia opettaa nyt vain ja ainoastaan inarinsaameksi kaksi nuorta naista, jotka kummatkin ovat opetelleet kielen aikuisina. Tästä kielestä on tullut heille nopeasti niin luonteva kieli, että he puhuvat sitä myös vapaa-aikanaan aina kun mahdollista. Inarinsaamelaisten esimerkkiä haluaisin kernaasti levittää Venäjän kielisukulaisillemmekin. Ei sen ole pakko aina mennä kaavan mukaan, että kielenvaihdos tapahtuu kuin hyökyaalto, A > AB > BA > B, jossa A on alkuperäiskieli ja B valtakieli. Yksilön luopuminen kielestä on harvoin hänen oma vapaaehtoinen valintansa. Toisaalta surullisen usein heikko yhteiskunnallinen asema tai identiteetti johtaa siihen, että toimitaan pienimmän ponnistuksen lain mukaan: kieli vaihdetaan Suomessa suomeksi, Venäjällä venäjäksi aina, kun se on mahdollista. Tällaisia kokemuksia minulla on erityisesti karjalaisten parista. SIVISTYNEISTÖN VASTUU Tarvitseeko pienintä ponnistusta vastaan taistella? Sivistyneistö on harrastanut tuota taistelua maailman sivu ja siten aikanaan suotuisissa poliittisissa oloissa tehnyt muun muassa suomen kielestä elävän sivistyskielen. Tilanteen, jossa kielen vaihtaminen on pienin ponnistus, ovat luoneet enemmistökansat, kuten suomalaiset ja venäläiset. Vähemmistökansankaan syvien rivien arki ei voi pyöriä sen ympärillä, että kannetaan huolta oman kielen säilymisestä. Sen sijaan sivistyneistö ja päättäjät voivat muokata yhteiskuntaa suuntaan, jossa pienintä ponnistusta merkitsee oman kielen säilyttäminen. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija. UUTISIA SUOMALAIS-UGRILAISESTA MAAILMASTA uralilaisen maailman sanomalehti 24 numeroa vuodessa venäjän ja osin englannin kielillä vuositilauksen hinta 32 maksun saaja: Suomen sukukansayhdistysten liitto ry. tilin numero: viesti: Kudo+Kodun tilaus, tilaajan nimi ja osoite 28

29 Kuva: György Kádár Tahdommeko itsenäistyä myös sävelkulttuurin alalla? Rock-musiikkiin kasvatetulla on hyvin heikot edellytykset nauttia marilaisen kansanlaulun ajattomuudesta, arvioi György Kádár. SAARA LINDROOS Toisin kuin runsaammalla itsearvostuksella varustetut kansat, suomalaiset tarvitsevat ulkomaalaisen ylistämään omaa kulttuuriaan myöntääkseen sen arvon itse. Vasta kun ulkomainen työkaveri alkaa udella maamme taiteesta, suomalainen tajuaa, että siitä hän ei tiedä mitään, vaikka osaisikin nimetä Leonardon kuuluisimman maalauksen tai lausua van Goghin nimen. Ja vasta kun Kalevalasta ja sen maailmanmittakaavassa merkittävästä lauluperinteestä kuullut ulkomaalainen tuhahtaa angloamerikkalaisia trendirytmejä toistavalle englanninkieliselle suomipopille, herää kysymys, minkälaista on omaperäinen suomalainen musiikkiperinne. Onko sellaista ylipäätään? Tähänkin kysymykseen on syvimmin perehtynyt henkilö, jonka koti on kaukana Itämeren rannoista: unkarilainen musiikkikasvattaja, tutkija ja kääntäjä György Kádár, joka on tehnyt mittavan työn melkein kahdenkymmenen vuoden aikana vaasalaisessa Onkilahden koulussa musiikinopettajana ja kuoronjohtajana. Tämä julkis-yhteiskunnallisesti aktiivisten fennougristien harvalukuiseen joukkoon kuuluva opettaja pettyi syvästi tutustuttuaan opetuksessa aiemmin käytettyihin suomalaisiin oppikirjoihin ja hylkäsi ne. Koska ei ollut olemassa sellaisia musiikin oppikirjoja, joissa olisi lähtökohtaisesti huomioitu oma suomalainen musiikkiperinteemme saati edes sivuttu muiden 29

30 uralilaisten kansojen musiikkiperinnettä, György Kádár teki sellaiset itse. Tällä hetkellä Onkilahden koulun musiikkiluokkien oppilailla kolmannesta kuudenteen vuosiluokkaan asti on käytössään Kádárin luoma oppikirjasarja: Pääskyläinen, päivän lintu kolmannelle, Soutakaamme Suomhen neljännelle, Laula päivät pääksytysten viidennelle ja Caikell väell yhdhell äänell kuudennelle luokalle. György Kádár pyydettiin Suomeen opettamaan Vaasan musiikkiluokkalaisia kuuluisan maanmiehensä, musiikkipedagogi Zoltán Kodályn kehittämin menetelmin lukujen taitteessa, kylmän sodan vaivihkaa alkaessa lauhtua. Fennougristina jo opiskeluaikoinaan Suomeen ja suomen kieleen perehtynyt Kádár odotti pääsevänsä näkemään, kuinka itsenäisessä hyvinvointivaltiossa yhteistä kulttuuriperintöä vaalittaisiin omistautuneesti ja huolella, Unkarissa kun ei Neuvostoliiton aikana ollut siihen mahdollisuutta. Totuus valkeni viimeistään oppikirjoja selatessa: Elefanttimarssi oli niissä suomalainen kansanlaulu ja sivuilta löytyi kyllä Beatlesiä Vivaldin vierestä, koska molemmat kappaleet olivat c-mollissa. Suomalainen sävelkieli ja -kulttuuri, se, mihin musiikinopetuksemme pyrkii, tuntui jääneen kokonaan määrittämättä. Selkeimmin musiikkikasvatuksessakin näkyi vain taipumus jäljitellä: maailmansodan jälkeen oli ihailtu saksalaista romantiikkaa, nyt matkittiin amerikkalaista massakulttuuria. Oman opettajansa opettajan Kodályn tapaan Kádár alkoi etsiä suomalaisen sävelkulttuurin juuria, mietti mitä sukukansojemme tai pohjoismaiden musiikkiperinne voisivat suomalaiselle sävelkulttuurille antaa ja kuinka kaiken tämän rinnalle opetukseen sisällytettäisiin myös Länsi-Euroopan tyylikausien kehitys keskiajasta nykyaikaan. Oppikirjasarja syntyi korvaamaan suomalaiseen musiikkikasvatukseen sopivan materiaalin puuttumista, ja se esittää osaltaan yhden vaihtoehtoisen vastauksen moniin kysymyksiin. Miten musiikin alalla kasvattaa lapsia niin, että he kykenisivät oikeasti musii- Kuva: Saara Lindroos 30

31 killiseen kansainvälisyyteen: tutustumaan itse erilaisiin sävelkieliin ja vielä arvostamaan ja kritisoimaankin niitä? Kádárin mukaan suomalaisessa musiikinopetuksessa on tyydytty lyhytnäköiseen kansainvälisyyteen, joka antaa lapselle vain yhden eli anglosaksisen massakulttuurin sävelkielen ja tekee mahdottomaksi ymmärtää niin muiden kansojen, kulttuurien kuin eri aikakausienkin sävelmaailmaa. Käytännön opetustyönsä ja siihen liittyvän materiaalin lisäksi György Kádár on kirjoittanut tai toimittanut monia muitakin julkaisuja, jotka käsittelevät uralilaisia kulttuureja ja taiteita. Yhteistyössä muun muassa tunnetun virolaisen säveltäjän ja sovittajan Veljo Tormisin kanssa on syntynyt lapsikuorolle tarkoitettu sävellyskokoelma Suomalais-ugrilaisia maisemia Finno-ugric landscapes, ja tuoreimpana on vuonna 2000 julkaistu unkarilaista ja itämerensuomalaista runo- ja musiikkiperinnettä vertaileva Mentem eprészni erdőre, ífonyízni rengetegbe Läksin puolahan metsälle, muulle maalle mustikalle. Kádárin kaltaisia käytännön fennougristeja, jotka perustavat arkityönsä sekä kielisukulaisuuden synnyttämälle kipinälle että sen tutkimuksesta saatavalle tiedolle olisi hieno nähdä löytyvän lisää. Postmoderni ajattelu tämän hetken taidekasvatuksessa huomioi aiempaa paremmin kulttuurien monimuotoisuuden ja tuo esille niin ei-länsimaista kuin vähemmistöjenkin taidetta, joten uralilaisilla kansoilla olisi otollinen hetki löytää omat kádárinsa esimerkiksi kielikuntamme omien postmodernistien, etnofuturistien riveistä. Entä milloin perustetaan Suomeenkin uralilaiseen yhteistyöhön erikoistunut koulu, jolle on esikuvia muun muassa Karjalassa, Komissa ja Udmurtiassa? Yksi György Kádárin merkittävimmistä julkaisuista on viroksi ilmestynyt Kas tahame iseseisvuda ka kultuuriliselt? (Tahdommeko itsenäistyä myös kulttuurisesti?). Se on kokoelma merkittävimpien unkarilaisten kulttuurivaikuttajien ajatuksia ja tutkimuksia Unkarin kulttuurisen itsenäistymisen ajalta. Kuka ryhtyisi kulttuuritekoon ja kääntäisi sen julkaistavaksi eurosuomalaisille? Onkilahden koulun kuoro esiintyy mielellään erilaisissa tilaisuuksissa, korvauksetta. Yhteydenotot: György Kádár, puh Etnografinen KULTTUURIEN MUSEO Kansoja läheltä ja kaukaa Ultima Thule suuntana äärimmäinen pohjoinen alkaen Siperia kansat luonnon ehdoilla alkaen Tennispalatsi, 2.kerros, Salomonkatu 15, puh Avoinna ti su kello

32 Mafun tulee! Mafunin tunnus, lintuihminen, opasti Helsingin kongressiin tulijat perille. Kuva: Ilja Mitjušev SANTERI JUNTTILA Suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten liitto Mafun avaa toimiston Helsingissä syksyllä Jos kaikki menee suunnitellun mukaan, saa Mafun ensimmäistä kertaa historiassaan oman sihteerin, pysyvän puhelinnumeron ja internetsivut. Varsinaisen toimistotilan järjestö toivoo löytävänsä seuraavan vuoden puolella. Mutta mikä on Mafun? Mafun syntyi Neuvostoliiton rakoillessa kun Venäjän vähemmistökansoille annettiin lupa järjestäytymiseen. Uralilaisillekin kansoille perustettiin omia nuorisojärjestöjä. Pian myös ymmärrettiin, että yhteistyö on pienille kansoille välttämätöntä. Kutsuttiin koolle ensimmäinen suomalais-ugrilainen nuorisokonferenssi Joškar-Ola han kesällä 1990, ja päätettiin perustaa Mafun. Mafunin toiminta on ollut ja on kaikenlaisten tapahtumien järjestämistä: festivaaleja, lastenleirejä, näyttelyitä, retkiä ja niin edelleen. Käytännössä Mafunin osana on ollut toimia yhteisenä nimittäjänä eri tapahtumille, joita ovat järjestäneet liiton eri jäsenjärjestöt. Itse liiton pyörittäminen on jäänyt pelkiksi neuvoston kokouksiksi, joita on pidetty kovin epäsäännöllisin väliajoin jäsenten, lähinnä puheenjohtajan aktiivisuudesta riippuen. Mafun on toistuvasti joutunut Venäjällä valtapolitiikan välineeksi, ja järjestö on ajautunut demokratiasta välillä hyvinkin kauas. Viime vuosina on ilmassa kuitenkin ollut uuden, kansalaislähtöisen järjestäytymisen merkkejä. Mafunin viides kongressi Helsingissä joulukuussa 2000 päätti, että liiton toiminta pitää uudistaa täysin säännöistä alkaen. Mafunin suomalaiset jäsenjärjestöt perustivat vuonna 1999 Suomen sukukansayhdistysten liiton Susu ry:n koordinoimaan Mafunin toimintaa Suomessa. Susuun voivat liittyä kaikki Mafunista kiinnostuneet järjestöt. Tällä hetkellä Mafunin jäseniä Suomessa ovat A. J. Sjögrenin seura, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, Kalevalaisten naisten liitto, Suomen Maan ystävät, Suomen saamelaisnuoret, Tuglas-seura sekä Uhanalaisten kansojen ja kulttuurien puolesta ry. Mafunin toimintaan pääsee myös suoraan mukaan osallistumalla erilaisiin tapahtumiin. Vuodeksi 2002 on suunnitteilla ainakin fennougristiikan opiskelijoiden konferenssi IFUSCO Udmurtiassa, koululaisten ympäri Venäjää kiertävä kesäleiri, Mafunin kuudes kongressi sekä Suomessa uralilaisten kansojen nuorten luontoleiri. Mafunilla on ollut kesästä 1999 lähtien myös oma lehtensä, kaksi kertaa kuussa ilmestyvä, toistaiseksi lähinnä venäjänkielinen Kudo+Kodu. Kirjoittaja on Susu ry:n puheenjohtaja. 32

33 33

34 Udmurtologien uusi sukupolvi Viime vuosisadan lopulla Neuvostoliiton avautuminen ja lopulta hajoaminen tarjosi mahdollisuudet luoda uusia suhteita Venäjän alueen uralilaisiin kansoihin. Samoin nämä sukukansamme saivat vapaammin hoitaa suhteita ulkomaihin. ESA-JUSSI SALMINEN TUTKIJAT EDELLÄ... Erityisen suljettu oli Udmurtia alueen neuvostoaikaisen strategisen tärkeyden vuoksi. Alueella oli runsaasti sotateollisuutta luvulla udmurtin tutkijat ja kielenainesten kerääjät kuten Yrjö Wichmann ja Torsten Aminoff Suomesta ja Bernát Munkácsi Unkarista kävivät udmurttien luona ja todennäköisesti osasivat udmurttia myös käytännössä. Uskontotieteilijä Uno Harva kävi myös 1900-luvun alussa Udmurtiassa keräämässä materiaalia. Heidän käynneistään kului melkein sata vuotta ennen kuin länsimaisia udmurtin tutkijoita jälleen alkoi vierailla Udmurtiassa 1980-luvulta lähtien. Koko ajan udmurtin kielen ja kulttuurin tutkijoita kuitenkin oli Suomessakin. Monet suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professoreistakin ovat askarrelleet myös udmurtin kielen parissa, vaikka se ei heidän pääasiallisin tutkimuskohteensa olekaan. Erityisesti udmurttiin keskittyneitä tutkijoitakin on ollut niin Suomessa kuin Unkarissakin. Nyt kiinnitän huomion aivan viime aikoina esiin nousseisiin udmurtin kielen tai kulttuurin tutkijoihin, joille yhteinen piirre on se, että heille udmurtin kielen käytännön taidon hankkiminen on alusta alkaen itsestäänselvyys ja he käyttävät kaikessa yhteyden pidossa alansa tutkijoiden kanssa udmurttia niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei kukaan länsimaisista udmurtin tutkijoista tiettävästi osannut udmurttia käytännössä, mutta nyt heitä on jo noin kymmenen. Nyt erittelen tarkemmin tätä kehitystä. Millä tavoin suhteiden tiivistyminen näkyy? LÄHETYSTYÖ SEURAA KANNOILLA Neuvostoliiton avautuminen näkyi välittömästi eri kirkkokuntien lähetystyön tehostumisena. Tukholmassa vuonna 1973 perustetun Raamatunkäännös instituutin suomalais-ugrilainen osasto perustettiin vuonna Kunnolla sen työ pääsi vauhtiin vasta 1990-luvun puolella. Suomessa perustettiin mittava Pipliaseu-ran rahankeräysprojekti Raamattu Suomen suvulle. Työtä tukee myös Avainsanoma. Tarkoituksena on kääntää Raamattu 12 Venäjän uralilaiselle kielelle, joilla käännöstä ei vielä ole. Työtä tehdään suomalaisten ja syntyperäisten kielenpuhujien yhteistyönä. On selvää, että tällaisessa mittavassa käännösurakassa kertyy paljon kielentuntemusta tekijöille. Ensimmäinen suomalainen udmurtin tuntija 1900-luvun lopulla, joka pyrki sitkeästi ja lopulta pääsi Udmurtiaan jo 1980-luvulla, oli juuri Raamatunkäännösinstituutin työntekijä Marja Kartano. Udmurtinkielinen Uusi Testamentti on jo valmis, samoin suuri osa Vanhaa Testamenttia. Pipliaseuralaiset järjestävät myös ainutlaatuisia bussiryhmämatkoja Venäjän sukukansojen pariin. OPETTAJAINVAIHTO ALKAA Vuonna 1988 alettiin kutsua vierailevia Venäjän alueen etäsukukielten lehtoreita Suomeen. Kutsuttiin yksi lehtori aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan jostakin neljästä suurimmasta sukukansasta: mordvalaisista, mareista, udmurteista tai komeista. Lehtori opetti äidinkieltään sekä Helsingin että Turun yliopistossa. Lukuvuosina ja oli Suomessa ersämordvan lehtori, lukuvuosina ja oli marin, lukuvuosina ja oli udmurtin, lukuvuosina ja oli komin ja lukuvuosina ja oli mokšamordvan lehtori. Nyt Suomessa toimii marin lehtori. Tällainen kielten käytännön opetus, mikä yleensä yliopistoissa kieliaineissa on itsestäänselvyys ja joka kulkee rinnan teoreettisten opintojen kanssa ja tukee niitä, oli näiden kielten osalta aivan uutta. Aikaisemmin näihin kieliin perehdyttiin lähinnä kuin kuolleisiin kieliin, kuten latinaan, pelkästään teoreettisesti. Itse sain alkusysäyksen udmurttiin perehtymiselle udmurtin lehtorin Valej Kelmakovin kursseilla. Opettajien lähettäminen myös toisin päin Suomesta Venäjän sukukansojen luo tuli pian mahdolliseksi. UKAN alkoi lähettää vuodesta 93 lähtien suomen 34

35 Länsimaiset ja syntyperäiset udmurtologit kohtaavat Tarton fennougristikongressissa elokuussa Kirjoittaja edessä keskellä. opettajia sukukansojen yliopistoihin. Myös Unkarin ja Venäjän välillä on syntyperäisten lehtoreiden lähettäminen puolin ja toisin tullut tavalliseksi. Udmurtian valtionyliopiston ensimmäiset syntyperäiset suomen ja unkarin opettajat Sara Hännikäinen ja István Kozmács ovat kunnostautuneet myös udmurtin tuntijoina. Yhteistyössä udmurttien kanssa Hännikäinen on tehnyt laajan udmurtin oppikirjan suomeksi ja tekeillä on myös suuri udmurtti-suomi sanakirja. OPISKELIJATKIN LÄHDÖSSÄ LIIKKEELLE Myös opiskelijoiden liikkuvuus on lisääntynyt. Viro tosin vastaanottaa edelleen joka vuosi huomattavasti suuremman määrän sukukansojemme yliopisto-opiskelijoita kuin Suomi tai Unkari. Vielä vähemmän Suomesta ja Unkarista lähtee alan opiskelijoita sukukansojemme yliopistoihin, vaikka tähän tarkoitukseen varsinkin Suomessa stipendejä ja apurahoja on kiitettävästi tarjolla. Ižkarin ja Helsingin yliopistojen välillä on myös kahdenkeskinen opiskelijavaihtosopimus, jota mm. allekirjoittanut on käyttänyt hyväkseen. Virolaisen udmurtintutkimuksen kehitykseen vaikuttaneista tekijöistä voi erityisenä kuriositeettina mainita kuuluisan virolaisen uralistin Paul Aristen idean, että jokaisella uralilaisella kielellä olisi hyvä olla Virossa oma spesialisti. Niinpä nimistöntutkijana tunnettu Peeter Päll kouluttautui udmurtin spesialistiksi 1980-luvulla. Myös useiden sukukansojemme keskuudessa virinnyt jonkinasteinen kansallinen uudelleenherääminen 1990-luvulla vaikutti siihen, että suhteita kielisukulaisiin alettiin luoda ja arvostaa Venäjällä eri tavalla kuin aiemmin. UDMURTOLOGIAN SYNTY Vaikkakin useat suomalaiset sukukielten opiskelijat vierastavat pitkäaikaista oleskelua Venäjällä ja hakeutuvat mieluummin Unkariin tai Viroon, niin suhteet myös Venäjän alueen uralistiikan opiskelijoihin ovat varsin vilkkaita. Osaltaan suhteiden luomista edistävät vuosittain järjestettävät fennougristiikan opiskelijoiden konferenssit (IFUSCO), joihin kerääntyy alan opiskelijoita kaikkialta. Helsingin yliopistossa toimivan sukukansavaliokunnan rooliin kuuluu yhä olennaisemmin yhteydenpito sekä Suomessa opiskeleviin sukukansojen stipendiaatteihin että moniin tahoihin Venäjällä, Virossa ja Unkarissa. Nämä nykyisestä alan opiskelijasta jo itsestään selviltä tuntuvat toimintamuodot ovat kuitenkin varsin uusia. IFUSCO:a on järjestetty vasta 1980-luvulta lähtien ja aluksi hyvin pienimuotoisena. Sukukansavaliokunta perustettiin vasta vuonna Suomessa 1990-luvulla alkanut selvä yleinen innostuminen sukukansoista muokkaa myös osaltaan maaperää yhä laajemmalle yhteistyölle sukukansojen kanssa. Tällainen kehitys johtaa välttämättä siihen, että uralistiikan ja fennougristiikan sisällä tapahtuu pirstoutumista, tieteenalojen itsenäistymistä. Tätä olen kuvannut erityisesti udmurtin kielen ja kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Sama pätee myös erityisesti mariin, mordvaan ja komiin. Kun puhutaan yhä useammista udmurtin kieleen tai kulttuuriin keskittyneistä tutkijoista tai asiantuntijoista ja udmurtin tutkimuksesta, on käytännöllisempää käyttää ilmausten udmurtin tutkija tai udmurtin kielen ja kulttuurin tutkimus sijaan lyhyitä ja ytimekkäitä sanoja udmurtologi ja udmurtologia. 35

36 Pilviä Marin taivaalla Marin tasavalta valitsi marraskuussa 2000 päämiehekseen Leonid Markelovin, liberaalidemokraattien nimellä itseään kutsuvan Vladimir Žirinovskin puolueen ehdokkaan. Uusi presidentti alkoi heti aktiivisesti käyttää laajoja valtuuksiaan tasavallan alkuperäisvähemmistöä marilaisia vastaan. SANTERI JUNTTILA Marilaisia on tasavallan väestöstä noin 43 prosenttia, lopuista valtaosan muodostavat venäläiset. Leonid Markelov ei kuitenkaan kuulu Marinmaan venäläisiin, tasavallan alle nelikymppinen päämies on muuttanut alueelle vasta muutamia vuosia sitten. Vuoden 2001 aikana on Marin Kirjailijaliitto häädetty tiloistaan ja Marin taiteilijaliittoa uhkaa sulkeminen. Marin valtiollisen kustantamon päätoimittaja Albertina Aptullina on uhattu irtisanoa ja kustantamo jäänyt ilman valtion tukea, minkä seurauksena marinkielisen kirjallisuuden julkaiseminen on muuttunut käytännössä mahdottomaksi. Marinkieliset sanomalehdet Marij El ja Kugarnja on ajettu konkurssin partaalle toimitusten kuuliaisuuden varmistamiseksi. Tasavallan opetusministeriön kansallinen osasto on lakkautettu ja marin kieli muutettu valinnaiseksi aineeksi jota venäläisoppilaat voivat halutessaan opiskella varsinaisten koulutuntien jälkeen ja harva haluaa, kun viranomaiset näin selvästi osoittavat pitävänsä kieltä arvottomana. Seurauksena suurta joukkoa marilaisia äidinkielenopettajia uhkaa työttömyys. Marinmaan hallitus on vasta valmistellut esityksensä tasavallan uudeksi kielilaiksi. Uusi laki olisi selvä askel taaksepäin vähemmistön kohtelun suhteen. Lakiesitys kieltää kieleen perustuvan syrjinnän virkoja täytettäessä, mikä merkitsee, ettei käytännössä yhdenkään viranomaisen tarvitsisi osata maria edes marilaisenemmistöisellä alueella työskennellessään. Marin tasavallan pääkaupungissa Joškar-Olassa ilmestyvää suomalais-ugrilaisten kansojen asioista kirjoittavaa sanomalehteä Kudo+Kodua on useampaan otteeseen uhattu häädöllä tiloistaan, ja lehden painattaminen hallituksen kirjapainossa on kielletty. Lehteä on painatettava kaukana Mordoviassa, ja lisäkustannusten takia sen ilmestyminen tulevaisuudessa on uhattuna. Muut hallituksesta riippumattomat marilaiset lehdet julisti jo edellinen hallitus kielletyiksi. Marin tasavalta on Venäjän sananvapaustilastoissa häntäpäässä. Lokakuussa 2001 tasavallan hallitus suunnittelee Marin kansallisteatterin ja Marilaisen nuorisoteatterin yhdistämistä. Kansallisteatterin taiteellisen johtajan Vasili Pektejevin mukaan yhdistämisellä tähdätään 36

37 Kuvat: Santeri Junttila molempien teatterien sulattamiseen yhdessä venäläisen teatterin kanssa. Kahden aivan eriluonteisen teatterin yhdistäminen olisi korvaamaton vahinko marilaiselle teatteritaiteelle. Marilaisten lähteiden mukaan yhdistäminen on suunnattu Pektejeviä ja Kansallisteatterin johtajaa, presidentti Markelovia avoimesti vastustanutta Viktor Nikolajevia vastaan. Vuodesta 1919 saakka toimineella Marin kansallisteatterilla on ollut johtava asema marilaisen kansallisen kulttuurin kehittäjänä. Kansallisteatterin uusklassistinen rakennus Joškar-Olan keskusaukiolla symboloi Marin tasavallan pääkaupungin asemaa kaikkien Venäjän uralilaisten kansojen kulttuurikeskuksena. Nyt talo suunnitellaan annettavaksi enimmäkseen venäjänkielisen ooppera- ja balettiteatterin käyttöön. Nuorisoteatterin perustamisvuodesta 1990 lähtien on marilaisilla ainoana Venäjän uralilaisista vähemmistöistä useampi kuin yksi omakielinen teatteri, ja juuri luovan kilpailun ansiosta ovat marit teatteritaiteessa edellä monia muita alueen vähemmistökansoja. Pahinta uudessa poliittisessa tilanteessa on kuitenkin pelko, sanoo suomen kieltä Joškar-Olan yliopistossa opettava Annika Pasanen. Monet marilaisissa opiskelijajärjestöissä aktiivisesti toimineet, vapaaehtoistyötä oman kulttuurinsa hyväksi tehneet nuoret ovat alkaneet pelätä. Eivät ainoastaan poliittiset päättäjät, vaan myös poliisi ovat toiminnallaan antaneet marilaisnuorten ymmärtää, että oman uran tai jopa läheistensä turvallisuuden vuoksi on näiden parempi luopua poliittisesta toiminnasta. Monet saattavat pelosta jättäytyä pois meikäläisittäin hyvin viattomankin tuntuisesta yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Kuinka laajaa vahinkoa ilmapiirin muutos aiheuttaa vähemmistökulttuurin kehittymiselle, selviää vasta vähitellen vuosikymmenten kuluessa. Leonid Markelov on jo nyt ryhtynyt valmistautumaan Marinmaan seuraaviin, kolmen vuoden päästä pidettäviin presidentinvaaleihin perustamalla vaalitoimistonsa tasavallan lehtitaloon. Tiloissa ennen toiminut marinkielinen lastenlehti Jamde lij sai luvan siirtyä syrjemmälle vaalitoimiston tieltä. Marin tasavallan presidentille L. I. Markeloville Arvoisa Leonid Igorevitš! Me M. Šketanin mukaan nimetyn Marin Kansallisteatterin työntekijät olemme huolestuneita seuraavasta syystä. Tietoomme on tullut, että Marin tasavallan hallitus valmistelee päätöstä, jolla Marin kansallisteatteri lakkautettaisiin. Marin kansallisteatterin historia alkaa vuoden 1919 marraskuusta, ja tänä vuonna vietetään 82-vuotispäivää. Teatteri on kehittynyt harrastelijamaisesta draamaryhmästä Marin tasavallan tunnetuksi ja rakastetuksi, omaperäiseksi ammattiteatteriksi. Teatterimme on liioittelematta Marinmaan symboli, sen sydän ja ylpeys. Se on keskus, joka säilyttää kansallista kulttuuria ja perinteitä ja kehittää niitä uudelle sukupolvelle. Kansa, joka kadottaa teatterin, kuolee, sanoi Federico Garcia Lorca. Kulttuurille ei riitä rahallista tukea, mutta se ei ole teatterien vika, ja tasavallan pääteatterin lakkauttaminen olisi vähintäänkin sivistymätöntä ja epäinhimillistä. Jos niin tehtäisiin, tasavalta menettäisi maineensa alueen ja koko suomalais-ugrilaisen maailman älymystön ja päättäjien silmissä. Pyydämme hartaasti teitä, Leonid Igorevitš, kuulemaan marin kansan älymystön ääntä. 49 allekirjoittajaa Marin kansallisteatterin päärakennus Joškar-Olassa 37

38 Komin kansa kaipaa vapauttaan 38

39 Viereisellä sivulla: Sivu kominkielisestä ihmisoikeuksia käsittelevästä koulukirjasta, joka kustannettiin HYYn sukukansakeräyksen varoilla. Oikealla: Jemdinin kylästä alkoi komien käännytys kristinuskoon. Alhaalla oikealla: Ivan Kuratovin patsas Syktyvkarissa ILJA MITJUSEV V Kuva: Santeri Junttila Te suomalaiset muistatte historiastanne ne satakahdeksan vuotta, jotka maanne kärsi Venäjän vallan alla. Kominmaata, Komimua, on vieras valta hallinnut paljon pitempään. Vuosien verisen miehityssodan seurauksena liitettiin viimeinen komilainen ruhtinaskunta kokonaan Venäjään. Nyt on Komimu jo pian 520 vuotta kuulunut Venäjän alaisuuteen. Sodan ja sen jälkeisen miehityksen seurauksena laajeni venäläisten vaikutus vähitellen kaikille komilaisten elämänalueille. Sodassa menetettyjen ihmishenkien tilalle asutettiin vieraskielisiä työntekijöitä ja hallintoviranomaisia. Alkuun tuskin huomattavat muutokset hallitsevassa luokassa toivat vähitellen mukanaan kansanmurhaan verrattavan assimilaation hyökyaallon. Komin omaan aakkostoon pohjautunut kirjakieli unohdettiin, komimiehet värvättiin pakolla miehitysarmeijan kaukana käymiin valloitussotiin, komien vanhoja kaupunkeja ja kyliä hävitettiin ja pakotettiin niiden asukkaat pakolaisiksi omalla maallaan. VASTARINTA, VODZJSASJÖM Läpi koko miehitysajan on komilaisten joukossa ollut niitä, jotka eivät ole alistuneet väkivallan edessä, vaan näyttäneet kansalleen esimerkkiä panoksellaan sen vapauden hyväksi. Vallanpitäjät eivät ole kohdelleet heitä suopeasti. Pantjeljej Petrö Öljöš Ivan (Ivan Kuratov), joka loi uudelleen komilaisen kirjallisuuden julkaisemalla runojaan etnografiseen aineistoon piilotettuna, pakotettiin lähtemään Komimusta ja kuoli Kazahstanissa. Maastaan joutuivat lähtemään myös komin kielen kehittäjä, kielitieteilijä Sjtepan Jogor (Georgi Lytkin), runoilija Illja Vasj (Vasili Lytkin), kirjailija Palaljej Kaljö (Kallistrat Zhakov) ja monet muut. Tiedemies Petyr Vasj (Vasili Nalimov) kuoli vankileirillä, yrittäjä Mösšeg Ignatjij pakeni Suomeen ja yhteiskuntatieteilijä Öljöksan Petj (Pitirim Sorokin) Yhdysvaltoihin. Kun Neuvosto-Venäjä julisti kansojen itsemääräämisoikeutta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, käyttivät komit historiallista tilaisuuttaan ja julistivat Komimun tasavallaksi neuvostomaan sisällä. Tasavallan pääideologi oli komilainen valtiomies Mitrei Popov, ja vapautusliikettä johti Mitrei Batijev. Neuvosto-Venäjä kuitenkin suostui vain autonomisen alueen perustamiseen, josta lisäksi jätettiin pois kaakkoinen 39

40 kolmannes komilaisten asuttamasta alueesta. Kaikesta huolimatta komilaiset saavuttivat aktiivisuutensa ansiosta suuria parannuksia asemaansa vuosina Komista tuli ainoa virallinen kieli. Koulutus, lehdistö, kirjallisuus, oikeusistuimet, virastot, posti ja lennätin vaihtuivat kominkielisiksi. Komit, joita oli 90 prosenttia väestöstä, pitivät hallussaan kaikkia tärkeitä virkoja. Komimu pyrki kohti taloudellista itsenäisyyttä. PUNAISEN KANSANMURHAN AIKA Vuonna 1931 alkoivat komilaisten laajamittaiset vainot. Niin kutsutussa Sofin-jutussa lavastettiin suurin osa johtavista poliittisista ja kulttuurielämän vaikuttajista syyllisiksi valtiopetoksesta ja vakoilusta Suomen ja Viron hyväksi ja teloitettiin. Loput viettivät kymmeniä vuosia keskitysleireillä. Samaan aikaan, kun komien itsehallinto nujerrettiin, kohotettiin Komi nimellisesti autonomisesta alueesta autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Tasavallan pohjoisosasta tehtiin vankileirien saaristo Gulag. Kahdenkymmenen vuoden ajan junat toivat vankeja tälle kylmälle alueelle koko Neuvostoliitosta. Orjatyöleirit ja vahtitornit ilmestyivät käytännössä jokaiseen suurempaan komikylään. Pelko ja kauhu tunkeutuivat Komin kansan sieluihin, eivätkä ne ole meitä vieläkään jättäneet. Josif Stalinin kuoleman jälkeinen lievempi totalitarismi ei muuttanut komilaisten venäläistämispolitiikkaa. Kun vankien virta hiljeni, aloitti Moskova suuren vapaaehtoismuuttokampanjan Pohjolan valloittamiseksi. Sadat tuhannet venäläiset tulivat hyödyntämään Komimun luonnonvaroja. Komin kieltä tulijat eivät osanneet eivätkä olleet siitä kiinnostuneetkaan. Stalinin terrorin lamauttamina ja ilman omaa kansallista johtoaan komit eivät kyenneet protestoimaan, vaan jäivät omalla maallaan vähemmistöksi, jonka osuus oli laskenut vuoteen 1989 mennessä 23 prosenttiin tasavallan asukasluvusta. Tulijat ottivat haltuunsa kaikki johtavat asemat, ja komin kieli suljettiin kaiken työelämän ulkopuolelle. Liittovaltio sulki komilaiset koulut. Jopa yksityiselämässä komin käyttö väheni seka-avioliittojen myötä. DORJAM ASNYMÖS Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 perustivat komilaiset aktivistit oman puolueensa nimeltä Dorjam Asnymös eli Puolustakaamme itseämme. Puolueen tarkoituksena on taistella venäläistä kolonialismia vastaan ihmisoikeuksien ja kansallisen tasavertaisuuden puolesta Kominmaalla. Komin tasavallan asukkaasta noin kuuluu alkuperäisväestöön, jolla ei ole kaikkia kansallisen vähemmistön oikeuksia omalla maallaan ja jonka kohtelussa ei pidetä kiinni kaikista ihmisoikeuksista. Äidinkielinen koulutus puuttuu, kan-sallisaktivistit ovat vainon ja uhkailujen kohteena. Vallanpitäjät painostavat ihmisoikeuksien puolesta toimijoita sakkotuomioilla, työpaikan menetyksillä ja vangitsemisilla. Uutta perustuslakia säädettäessä vuonna 1994 Komin tasavallan vallanpitäjät kieltäytyivät hyväksymästä parlamentin toiseksi kamariksi Komin kansan kongressia, Suomen saamelaiskäräjiä vastaavaa alkuperäisväestön parlamentaarista elintä. Alkoi perustuslaillisen kolonialismin kausi, jonka aikana toimet komien vastarintaliikettä vastaan ovat kiihtyneet. Vuonna 1994 nosti Komin hallitus syytteen Dorjam Asnymösin jäsentä Nadežda Krasilnikovaa vastaan vaatien 18 miljoonan ruplan hyvitystä kunnianloukkauksesta. Vuonna -95 tasavallan sisäministeriö sekaantui puolueen vaalikampanjaan perusteenaan kansallisuuksien välisen vihan nostattaminen. Vuonna -98 pidettiin ihmisoikeusjärjestö Komistavin hallituksen jäsentä Veniamin Nadutkinia vankina kolme kuukautta hengenvaarallisissa olosuhteissa hänen syyllistyttyään viranomaisen halventamiseen: Nadutkinilta oli evätty perustuslaillinen oikeus komin kielen tulkkiin oikeusistunnossa, ja kiukustuneena hän oli nimittänyt viranomaisia rasisteiksi ja Stalinin politiikan jatkajiksi. SOLIDAARISUUS Lännessä, myös Suomessa, on kaksi erilaista käsitystä Venäjän uralilaisten kansojen oloista. Toiset elävät luulossa, että me olemme jo kuolleet tai ainakin virumme vielä henkitoreissamme. Toiset taas uskovat, että asiamme ovat Neuvostoliiton hajottua enemmän tai vähemmän kunnossa. Kumpikaan käsitys ei vastaa totuutta. Komin kansa on vielä elossa ja taistelee vapaudestaan. Komit eivät tahdo olla vain rivi historian oppikirjassa, vaan eläviä ihmisiä, samanarvoisia muiden kansojen kanssa. Mutta se mitä olemme saavuttaneet, on vielä kaukana siitä mitä me kansana tarvitsemme, ja monet saavutukset ovat vain suojaksi ulkomaailman katseilta pystytetty kulissi. Todelliset saavutukset ovat lähtöisin kansan omasta aloitteesta, eivät kolonialistisilta hallituksilta. Venäjällä valtaan noussut hiipivän diktatuurin hallinto uhkaa nyt murskata komien kansallisen liikkeen kolmannen aallon. Mahdollisuuksia on kaksi: joko komilaiset monien muiden vähemmistöjen tavoin hävitetään kansana, tai hallinto itse hylkää neuvostoaikaisen totalitarismin perinnön ja antaa kolonisoiduille kansoille niille kuuluvan oikeuden päättää omasta tulevaisuudestaan. Kirjoittaja on komilainen Tarton yliopiston politologian opiskelija, jonka pro gradu -työ käsittelee komilaisten vapautusliikettä vuosina

41 Andres Heinapuu esittelee mediatyöryhmän tuloksia Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa Helsingissä Kuvat: Santeri Junttila Tiedotusvälineet kamppailevat suomalais-ugrilaisten sieluista SANTERI JUNTTILA Alkaneen vuosituhannen aikana on tuskin yksikään itäisiä sukukansojamme käsittelevä uutinen päässyt suomalaisten lehtien palstoille. Uralilaiset kansat kuuluvat kulttuurisivuille ja kuvareportaaseihin, eivät ulkomaanuutisten aiheisiin. Eikö Venäjän uralilaisille sitten tapahdu mitään uutisoimisen arvoista? Tiedotusvälineiden hiljaisuus vahvistaa kuvaa kylissään omia aikojaan pois kuolevista kansanrippeistä, joilla ei ole maailman menoon juuri sanottavaa. Lähempää katsottuna on tilanne aivan toinen. Venäjällä riehuu mediasota, jossa vähemmistökansoilla on suuri strateginen merkitys. Käynnissä on laaja operaatio keskushallintoa ja paikallisia vallanpitäjiä arvostelevia tiedotusvälineitä vastaan. Maailmalle kantautuneet tiedot Moskovan NTV:n kaappauksesta ovat vain jäävuoren huippu. Tosiasiassa sananvapaus Moskovassa on paljon laajempaa kuin missään muualla imperiumin alueella. SANANVAPAUTTA VENÄJÄLLÄ? Glasnostin puolustuksen säätiön vuosina teettämän tutkimuksen mukaan sananvapautta rikotaan kaikkialla Venäjällä, mutta tilanne vaihtelee suuresti alueittain. Kontrolloiduinta on tiedotus Kaukasiassa, osassa Siperiaa ja suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa. Sananvapausolot etnisesti sekakoosteisissa tasavalloissa ovat järjestään paljon ahtaammat kuin puhtaasti venäläisillä alueilla. Kaikissa suomalais-ugrilaisissa nimikkotasavalloissa valta on tiukasti venäläisissä käsissä, ja oppositio on vaiennettu. Paikallisten vallanpitäjien kovat otteet ovat myös Moskovan mieleen, koska 90-luvun alkuvuodet osoittivat kaikkien demokraattisten muutosten merkitsevän vähemmistöjen itsenäisyyden lisääntymistä keskusvallan kontrollin kustannuksella. Oppositio on luonnollisesti olemassa, ja sen moraalinen johto on yhtä luonnollisesti hirmuhallin- 41

42 Kudo+Kodun toimitus Marin tasavallan lehdistötalossa Joškar-Olassa nosta eniten kärsivien kansallisten vähemmistöjen sivistyneistön edustajilla. Neuvostoliiton glasnostin ehdittyä kansallisiin tasavaltoihin irrottautuivat sensuurista ensimmäisinä vähemmistökieliset lehdet, kuten marilainen Kugarnja (Perjantai), jossa päätoimittaja Laid Semjer mm. julkaisi virolaisten lehtien artikkeleita. Yhä enemmän saivat näissä lehdissä tilaa vaatimukset totalitarismin hirmutekojen paljastamisesta, demokratiasta ja vähemmistöjen oikeuksista. ENSIMMÄISET RIIPPUMATTOMAT LEHDET 1990-luvun kuluessa kiristyi uudelleen viranomaisten ote tiedotusvälineistä, jotka neuvostoajan perintönä olivat kaikki yhä paikallishallitusten omistuksessa. Lehdet palasivat kirjoituksissaan takaisin pysähtyneisyyden ajalta tuttuihin aiheisiin: sovhoosien tuotantolukuihin ja ministerien syntymäpäivien viettoon. Vastatoimina perustettiin hallituksesta riippumattomia sanomalehtiä, kuten Mordoviassa vuodesta 1994 ilmestynyt Erzianj Mastor (Ersän maa), jota julkaisee Ersän kielen pelastuksen säätiö. Lehti ilmestyy enimmäkseen venäjäksi eikä suinkaan keskity vain kielellisiin asioihin, vaan julkaisee kaikkea, mitä muut tiedotusvälineet eivät voi: kriittisiä artikkeleita Tšetšenian kansanmurhasta, ortodoksisesta kirkosta, 1930-luvun kansallisista vainoista ja jopa talvisodas ta. Komissa alkuperäisväestön järjestäytymispyrkimykset pidettiin alusta lähtien tasavallan hallituksen kontrollissa, ja oppositiolehdistö syntyi vasta1994 Dorjam Asnymös (Puolustakaamme itseämme) -puolueen samannimisen lehden myötä. Lehti keskittyy Erzianj Mastoria tiukemmin kansallisiin kysymyksiin, ja ilmestyy laajemman yleisön saavuttamiseksi venäjän kielellä, samoin kuin toinenkin komien yhden asian lehti, öljy-yhtiöiden väärinkäytöksistä pohjoisessa kirjoittava Ižvatas. OLEMATTOMAT, TOIMIMATTOMAT YHTEYDET Miksi uutiset Venäjältä eivät tavoita meitä? Tallinnassa toimivan Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskuksen Surin johtajan Andres Heinapuun mukaan tilanne on samanlainen myös Virossa, ja kysymys on paitsi poliittinen myös tekninen. Luotettava tieto saapuu meille nykymedian mittapuulla liian hitaasti ollak seen meillä enää uutinen. Pysyviä Venäjän-kirjeenvaihtajia on suomalaisilla tiedotusvälineillä ainoastaan Moskovassa ja Pietarissa. Suri lähti kesäkuussa 2000 purkamaan tiedonvälityksen ongelmia järjestämällä Viron Jänedalla Pohjois-Euraasian alkuperäiskansojen mediaseminaarin. Tilaisuus todisti, että Venäjän vähemmistökansat ovat yhtä tietämättömiä toistensa ongelmista kuin muu maailmakin: useat paikalle kokoontuneista tiedotus- 42

43 Suomalais-ugrilaista tiedotustoimintaa verkossa Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskus, Tallinna Pohjois-Euraasian alkuperäiskansojen mediaseminaari Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskus, Syktyvkar Seminaari Suomalais-ugrilaiset tiedotusvälineet 21. vuosisadalla Kudo+Kodu Erzianj Mastor Venäjän sananvapausindeksi välineiden edustajista näkivät ensi kertaa toistensa lehtiä. Monet mediaseminaarin osallistujista pitivät ensi kertaa käsissään myös edellisenä vuonna syntynyttä yhteissuomalais-ugrilaista venäjänkielistä sanomalehteä Kudo+Kodua (Kota+Koti). Perustajana ja päätoimittajana on samainen Kugarnjassa aloittanut Semjer, nyt jo kokenut omatoimijournalisti. Kudo+ Kodu levisi aluksi pienen marilaisjoukon keskuudessa, nyt lehti ilmestyy Suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten liiton Mafunin äänenkannattajana kaksi kertaa kuussa. Painos leviää myös ulkomaille, tosin edelleen varsin huomattavalla viipeellä. Kudo+Kodu on käytännössä Marinmaan ainoa hallituksesta riippumaton tiedotusväline. Muut marilaisaktivistien toimittamat oppositiolehdet Resursy Marij El (Mari Elin resurssit) ja Dobryje sosedi (Hyvät naapurit) on kielletty. Näihin päiviin asti on molempia lehtiä painettu naapuritasavallassa Tšuvaššiassa, mutta kuluvana vuonna tasavaltojen uudet johtajat ovat sopineet molemminpuolisesta oppositiojulkaisujen toiminnan pysäyttämisestä. TIEDOTUSSOTA SÄHKÖISTYY Uutena, vaikeammin sensuroitavana tiedonlevitysväylänä ovat Venäjän oppositiolehdet ottaneet käyttöön internetin. George Sorosin säätiön rahoituksen ansiosta ilmestyvät verkossa myös Kudo+Kodu ja Erzianj Mastor. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kirsikka Moring ideoi Jänedan mediaseminaarissa Ugranet-hankkeen, jossa sanomat liikkuisivat vapaasti ja nopeasti suomalais-ugrilaisen maailman puolelta toiselle yhteisen internet-sivuston kautta. Jänedan seminaariin osallistui edustajia sekä hallituksen omistamista että niistä riippumattomista tiedotusvälineistä, ja internet-hankkeen tarpeellisuudesta tuntui vallinneen yhteisymmärrys. Mutta Venäjän vallanpitäjiä ei miellyttänyt virolaisen Surin keskeinen osuus tiedotustoiminnassa. Suomalais-ugrilaisten kansojen kolmannessa maailmankongressissa Helsingissä joulukuussa 2000 esitti yksi Jänedan seminaarin osanottajista, Komi Mu (Komin maa) -lehden edustaja Nadežda Bykovskaja uralilaisten kansojen internet-informaatiokeskuksen perustamista Venäjälle. Syktyvkarissa pidettiinkin huhtikuussa 2001 seminaari Suomalais-ugrilaiset tiedotusvälineet 21. vuosisadalla, jonka koollekutsujana oli Moskovalle ja Komin tasavallalle uskollinen tietotoimisto Komi-Inform. Seminaarissa päätettiin Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskuksen perustamisesta Syktyvkariin päätehtävänään viikoittaisten internet-uutisten kokoaminen ja julkaiseminen. Keskus on saanut runsaat toimintavarat ja sen sivut ovatkin varsin toimivat. Syktyvkarin seminaariin osallistuivat myös Kudo+Kodun ja kutsumattomina vieraina Erzianj Mastorin edustajat, jotka kritisoivat uusien rakenteiden luomista kilpailemaan jo olemassa olevien tiedotuskanavien resursseista. Tilanne onkin absurdi: toiminnassa on kaksi samannimistä keskusta, joista toinen on Komin tasavallan hallituksen ja eräiden yksityisten, ennen kaikkea öljyalan yritysten omistuksessa, toinen saa rahoituksensa pääasiassa Viron valtion sukukansaohjelmasta. AVOIN MEDIA VAI SULJETTU YHTEISKUNTA? Marin tasavallan vuoden 2000 lopulla valittu uusi, avoimesti marilaisvihamielinen hallitus on ottanut tiedotussodassa aseekseen taloudelliset painostuskeinot. Kudo+Kodun toimitus sai huhtikuussa 2001 kolme päivää armonaikaa pakatakseen tavaransa ja lähteäkseen toimistostaan tasavallan painotalosta. Kudo +Kodu sai pitää toimitilansa ulkomaanyhteyksiensä ansiosta: tieto häätökäskystä levisi Viroon ja Suomeen, ja viranomaiset luopuivat aikeistaan kansainvälisen skandaalin pelossa. Tapaus osoittaa selkeästi, kuinka suuri merkitys yli rajojen leviävällä tiedotuksella on myös Venäjällä. Samaan aikaan ja samoin perustein toteutettiin Marin kirjailijaliiton häätö, josta tieto ulkomaille ei levinnyt ennen kuin oli liian myöhäistä. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija, joka toimi kesän 2001 työharjoittelijana Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskuksessa Surissa. 43

44 Sivilisaatioiden konflikti Siperiassa Obinugrilaisiksi kansoiksi kutsuttujen hantien ja mansien viimeiset parituhatta vuotta asuttama alue kattaa suuren Ob-joen seudut. Hallinnollisesti alue kuuluu suurimmaksi osaksi Venäjän liittovaltion valtavaan Tjumenin alueeseen ja siellä Hantien ja mansien sekä Jamalin nenetsien autonomisiin piirikuntiin. Hantien ja mansien suhteellinen osuus seudun väestöstä on vähentynyt huomattavasti siitä lähtien, kun alueilta löydettiin silloisen Neuvostoliiton suurimpiin kuuluvat öljylöydökset ja maailman suurimpiin kuuluvat maakaasukentät. Nämä uusiutumattomat luonnonvarat sijaitsevat hantien ja muiden alueen alkuperäiskansojen perinteisillä asuma-alueilla. Vieras venäläinen sivilisaatio ja moderni teknologia ovat vaikuttaneet katastrofaalisesti obinugrilaisten kansojen elämään tuhoamalla mahdollisuuksia perinteiseen kalastukseen, metsästykseen ja poronhoitoon. Hanteille ja manseille maa on pyhä. Se tarkoittaa mm. sitä, että he ovat syvästi vastuussa siitä, ettei maata ja luontoa vahingoiteta. Öljy- ja maakaasuyhtiöillä ei ole samanlaista vastuusuhdetta luontoon: länsimainen ja venäläinen laki ei korosta vastuuta vaan oikeutta luonnon hyväksikäyttöön. Tämän hantit ja mansit ovat huomanneet mitä karuimmalla tavalla todistaessaan hantien mailla tapahtuvan yritystoiminnan piittaamattomia jälkiä: saastuneita vesistöjä ja poronlaidunalueita, salametsästystä. Kazyminin perheen leiripaikka joenrannassa 44

45 Viereisellä sivulla vasemmalla: Yksi monista öljykentistä Jamalin nenetsien autonomisessa piirikunnassa. Venäjä tuottaa kymmenesosan maailman öljystä ja noin 35% maailman maakaasusta. Viereisellä sivulla oikealla: Kolme Kazyminin sukuun kuuluvaan perhettä asuu metsässä Halosavaja-joen rannalla Oikealla: Venäjän suurimman öljy-yhtiön Lukoilin päämaja Moskovassa Alhaalla oikealla: Kovin moni metsänenetsi ei enää hallitse hyvin omaa kieltään. Herra Kazymin puolestaan ei juuri osaa venäjää. MODERNIT KEINOT PERINTEISEN ELÄMÄN- TAVAN SÄILYTTÄMISESSÄ Hantien ja mansien kosketuksesta vieraaseen sivilisaation on kirjoitettua todistusaineistoa 1000-luvulta, jolloin novgorodilaisten aikakirjoissa mainitaan hanteihin viittaava Jugra ensimmäisen kerran. Tuhat vuotta myöhemmin alueen alkuperäiskansat ovat mahdollisesti kohtalonsa tienhaarassa. Globaaliin markkinatalouteen siirtyneellä Venäjällä öljy- ja maakaasutulot ovat muuttuneet taloudellisessa ahdingossa elävälle valtiolle entistä tärkeämmäksi. Paikallinen hallintokoneisto on useammissa tapauksissa priorisoinut lyhyen tähtäimen taloudelliset edut alkuperäiskansojen perinteisen elinmuodon ja mahdollisesti kokonaisten kansojen säilymisen edelle. Perinteisiä elinkeinoja harjoittavat hantit ja mansit ovat yrittäneet löytää keinoja vastustaa venäläisten ja monikansallisten yritysten aluevaltauksia. Yksi keino on ollut kansainvälinen järjestäytyminen sekä liittovaltion että paikallistason yhdistäytyminen muiden Venäjän alkuperäiskansojen kanssa. Vuonna 1990 perustettu Venäjän Pohjoisen, Siperian ja Kaukoidän alkuperäiskansojen yhdistys Raipon ajaa 31:n alkuperäiskansaksi määritetyn kansallisen ryhmän etuja. Raipon on ollut aktiivisesti mukana kansainvälisessä yhteistyössä. Tämän seurauksena alkuperäiskansa-aktivistit ovat voineet kerätä esimerkiksi Skandinavian saamelaisten ja Kanadan inuitien kokemuksia alkuperäiskansojen aseman parantamisesta. Haastavin tehtävä olisi Venäjän pohjoisen alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden vahvistaminen. Raipon ei kuitenkaan ole saanut kaikkien alkuperäiskansojen jäsenten varauksetonta tukea: joidenkin mielestä järjestö on täysin vieraantunut traditionaalisesti elävistä aboriginaaleista ja piikikkäin kritiikki väittää Raiponin käytännössä toimivan Moskovassa elävän eliitin naimaväylänä länteen. Se, että hantit, mansit ja muut Venäjän alkuperäiskansan jäsenet elävät toisen sivilisaation ehdoilla toimivassa valtiossa, näkyy myös alkuperäiskansojen etuja ajavan järjestön toiminnassa. Paradoksaalisesti ponnistukset oman kulttuurin säilyttämiseksi ovat vaatineet alkuperäiskansan edustajia oppimaan yhä paremmin venäläisen valtion toimintatapoja. Eliitti on venäläistynyt ja haaste onkin siinä, pystyykö se samalla luomaan ja säilyttämään suhteensa edustamaansa ruohonjuuritasoon. Kuvat: Milla Hannula 45

46 EDISTYSTÄ JA TAKAISKUJA Kommunismin romahtamisen jälkeen valtio ei enää määrännyt entiseen tapaan yhtiöiden ja alkuperäiskansojen välisiä suhteita vaan kaikki osapuolet joutuivat uuteen tilanteeseen. Alkuperäiskansat ovat toisaalta lain hengen mukaan tulleet yhdeksi edustetuksi osapuoleksi neuvotteluissa alkuperäiskansojen maita koskevista asioista. Myös alkuperäiskansoja koskeva lainsäädäntö joutui Neuvostoliiton romahtaessa muutostilaan. Järjestäytymisensä juuri aloittaneet alkuperäiskansat ryhtyivät rajojen avauduttua kansainvälisen esimerkin mukaisesti luomaan uusia mekanismeja, jotta heidän oikeutensa otettaisiin kapitalistisessa järjestelmässä huomioon. Uuden Venäjän ensi vuosien voi sanoa olleen myös hanteille ja manseille niin kuin monille muillekin Venäjän etnisille ryhmille optimismin aikaa, vaikkakin uusi valtio näytti tarvitsevan öljyja maakaasutulojaan yhä enemmän. Poliittinen ilmapiiri suosi demokratisoimista ja pienten kansojen oikeuksien korostamista. Vuonna 1992 hyväksyttiin Hantien ja mansien autonomisessa piirikunnassa laki, jonka perusteella suku- ja perheyhteisöt saivat elinikäisen ja periytyvän hallintaoikeuden suvulle traditionaalisesti kuuluviin maihin. Pian poliittinen ilmapiiri kuitenkin muuttui ja vuonna 1995 keskeytettiin 1992 asetetun sukumaiden jaon täytäntöönpano. Lisäksi 1996 tuli asetus maankäytöstä, joka ennakoi sukumaiden takavarikointia ilman maanhallitsijan lupaa. Toisaalta alkuperäiskansat ovat myös oppineet venäläisen kulttuurin neuvottelutapoja. Vielä 90-luvun alussa Hanti-Mansian nenetsit eivät kyenneet öljy-yhtiöiden ja alkuperäiskansojen välisissä neuvotteluissa kertomaan, että halusivat säilyttää tietyt maat, koska pitivät niitä pyhinä. Tämä siksi, että nenetsit eivät voi sanoa ääneen, että joku paikka on pyhä. Tänään nenetsit ovat valmiita kertomaan pyhistä maistaan myös oikeudessa. Tosiasia on, että alkuperäiskansat muodostavat vain muutaman prosentin Venäjän väestöstä. Federaation duumassa ei ole tällä hetkellä yhtään Raiponiin kuuluvaa alkuperäiskansan edustajaa. Myös paikallistasolla alkuperäiskansojen edustajien äänet hukkuvat öljy-yhtiöiden ajamien etujen alle. Ylhäällä vasemmalla: Herra Aivasedan Halosavoin kylästä kerrotaan omaavan shamaanin kykyjä Vasemmalla: Komiperhe Harampurin kylästä Jamalin nenetsien autonomisesta piirikunnasta 46

47 DEMOKRAATTISET PUITTEET Venäjän perustuslaki on länsimaalaisittainkin tulkiten erittäin demokraattinen, mutta vain kehys, jota tosin ollaan viime vuosina tarkennettu uusilla alkuperäiskansoja koskevilla federaatiotason lailla. Venäjän perustuslaissa vuodelta 1993 luvataan, että alkuperäiskansat saavat valtion suojan perinteiseen elämäntapaansa. Raamit alkuperäiskansojen oikeuksille muodostava perustuslaki tarkentui vasta vuonna 1999, jolloin liittovaltion tasolla määriteltiin mm. alkuperäiskansa-käsitteen sisältö sekä federaatio ja paikallistason työn- ja vastuunjako alkuperäiskansojen oikeuksien suojelemisessa. Alkuperäiskansoja koskevan lainsäädännön muotoutuminen onkin tuore ja käynnissä oleva prosessi. Lainsäädännöllisistä parannuksista huolimatta hantien ja muiden luonnonvarojen päällä asuvien alkuperäiskansojen katastrofi jatkaa etenemistään käytännön tasolla. Tämä muun muassa siksi, että perustuslaki sekä alempiasteiset lait ovat liian epäselviä ja ristiriitaisia, minkä vuoksi tuomioistuimet pystyvät tulkitsemaan lakia verraten vapaasti. Täten alkuperäiskansojen ja öljy-yhtiöiden välinen konfliktitilanne päätyy todennäköisesti öljy-yhtiöiden eduksi, vaikka päätös olisi perustuslain alkuperäiskansoja suojelevan hengen vastainen. Venäjän alkuperäiskansat ovat joutuneet monissa tärkeissä asioissa alistumaan toisen sivilisaation sääntöihin. Mutta miten kävisi esimerkiksi mansien perinteisiä lakeja rikkovien öljy-yhtiöiden, jos he eläisivät alkuperäiskansojen traditionaalisten sääntöjen mukaisesti? Mansien mailla luonnon vastuuton tuhoaja joutuisi seuraavan rikoksia todennäköisesti vähentävän valinnan eteen. Rikollinen joko leikkaisi villin karhun hampaat tai muuttaisi yksin metsään jossa joutuisi taas kohtaamaan karhun. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan jatko-opiskelija, joka työskentelee kansainvälisessä Venäjän alkuperäiskansoja tutkivassa projektissa ja valmistelee väitöskirjaa maankäyttäjien ja alkuperäiskansojen suhteista Tjumenin alueella. Ylhäällä oikealla: Rouva Kazymin kesäasuntonsa uunin edessä Halasovaja-joen rannalla Oikealla: Nenetsityttö Harampurin kylässä kasvaa aika toisenlaiseen ympäristöön kuin ikätoverinsa metsässä. 47

48 Vatjalaiset eivät luovuta MILLA HANNULA Syyskuun alussa poltettiin Luuditsan kylässä Leningradin alueella lähellä Viron rajaa vanha asuintalo, jonka yhdessä huoneessa sijaitsi vatjalaisten museo. Palo on korvaamaton menetys vatjalaiselle kulttuurille. Tulessa tuhoutuivat kaikki museoon kootut esineet, arvokkaat vanhat valokuvat ja kirjat. Museon perustajat Tatjana ja Sergei Jefimov ovat ryhtyneet työhön museon kunnostamiseksi ja uudelleen avaamiseksi. Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskus ja Suomen sukukansayhdistysten liitto ry ovat ryhtyneet keräykseen Vatjan museon uudelleenrakennustöiden hyväksi. Keräykseen voit osallistua maksamalla haluamasi summan SuSu ry:n tilille numero Kirjoita viestiksi VATJA. 48 Kuvat: Kirsti Ruul/ Suomalais-ugrilaisten kansojen tiedotuskeskus