2.3.2 Lihtaus. Kuva 8: lihtaus

Transkriptio

1 2.3.2 Lihtaus Seuraava vaihe muokkauksessa on lihtaus, jonka tarkoituksena on lopullisesti irrottaa päistäreet kuidusta. Lihta on muuten samanlainen kuin loukku, mutta pienempi ja sen loukutuspuissa on sekä ylhäällä että alhaalla veitsimäiset terät. Niiden läpi kuituja vetäessä päistäreet irtoavat ja tippuvat lopullisesti. (Hukkinen, 55-57) Mikäli loukutusvaihe on tehty hyvin ja päistäreet pitkälti irronneet, oli myös lihtausvaihe mukava ja helppo tehdä. Aiemman erän kuiduista tuli lihtausvaiheen jälkeen silkinhienoa, kiiltävää kuitua, kuin hienon naisen hiukset. Silloin ymmärsin, mihin perustuu pellavan vertaus hiuksiin; pellavapää, liinatukka... Myös myöhemmin korjatusta ja liotetusta erästä tuli hyvää kuitua esiin. Ei yhtä silkkistä ja kiiltävää vaan enemmän karkeaa ja sotkuista, mutta kuitenkin pitkiä ja hyviä kuituja. Uskon, että myöhemmän erän laatueroon on vaikuttanut myöhemmän korjuun lisäksi merkittävästi vähäisempi liotus; lieneehän tuolloin veden lämpötilakin kerennyt aleta sen verran jotta liotusta olisi tarvittu enemmän. Kuitenkin liotus vaikuttaa olennaisesti vain muokkauksen helppouteen, eli siihen kuinka hyvin päistäreet irtoavat kuiduista. Myöhäisemmän satsin karkeuden uskon johtuvan enemmän korjuun myöhäisestä ajankohdasta. Korjatessa oli vaikea kuvitellakaan kuitujen eroavaisuuksia ja siksi tämä havainnollinen näkeminen oli hyvin valaisevaa. Kuva 8: lihtaus

2 Häkilöinti Muokkauksen viimeinen vaihe on häkilöinti, jonka tarkoituksena on erottaa pitkät ja hienot kuidut lyhyistä ja karkeista. Näin siis lajitellaan rohdin ja aivinakuitu toisistaan. Lyhyet, häkilään kiinni jäävät kuidut kelpaavat rohtimeksi ja pitkät häkilöitäessä käteen jäävät aivinaksi. Keski- ja Lounais-Suomessa on häkilöinnin jälkeen kuidut vielä harjattu, kun taas Savokarjalaisella alueella on häkilä ollut kokonaan tuntematon. Häkilä on puinen lauta, johon on kiinnitetty n. 5cm pituisia piikkejä joko keskelle tai molemmille laidoille. Kahdessa osassa olevat piikit ovat eri tiheyksillä sitä varten, että ensin häkilöidään karkeat kuidut ja sen jälkeen tiheäpiikkisellä hienommat. Häkilöinnissäkin on oma taitonsa: Häkilöinti aloittaa ensin juuripäästä, jolloin lyhyet kuidut irtoavat ja pitkät jäävät käteen. Lihdatusta kimpusta otetaan osa ja latvapää kierretään toisen käden ympärille. Kuidut on tasoitettava hyvin ennen häkilöintiä, jotta hyvä pitkä ja huono lyhyt kuitu eivät menisi sekaisin. Myös juuri- ja latvapäät on tärkeää pitää erillään. Lihdattu sormaus, eli kuitunippu, vedetään kevyesti häkilän läpi kuitujen päästä aloittaen. Sormausta vedetään kevyesti piikkien läpi eikä suinkaan lujasti hakkaamalla. Tällä menettelyllä viimeistään onnistutaan tuhoamaan hyvä aivinakuitu. (Hukkinen, 57-60) Omassa häkilöinnissä pitkää aivinakuitua tuntui jäävän käteen kovin vähän. Koitin häkilöidä ensin varovaisemmin mutta joidenkin sormausten ollessa lihtauksen jäljiltä aivan takkuisia, oli välistä pakosta käytettävä myös vähän väkivaltaa. Tämän johdosta rohdinta jäikin runsaina kerinä kun taas pitkä kaunis aivina oli määrältään vähäisempää mutta arvokkaampaa. Kuva 9: häkilöinti 2

3 Kuva 10: sormauksia vaiheissa 2.4 Pellavan valmistaminen kankaaksi Rukilla kehruu Oikeaoppisesti pellavan kehruu tapahtuu suunnilleen seuraavasti: Aivinasta valmistetaan kuontalo, joka kiinnitetään torttiin tai rukinlapaan; toisinsanoen kuitukimput kierretään sakaramaisen häkkyrän tai yksinkertaisen lavan ympärillä, josta käsin kuituja syötetään rukille. Pellava kehrätään märkänä lämpimällä vedellä. Pellavassa kuitukimput kiertävät myötäpäivään varren ympärillä, jonka takia rukin pyörää pyöritetään vasemmalle. Oikean käden sormet kastellaan ja liikutetaan kuontaloa kohti, jotta saataisiin sileätä lankaa. Vasen käsi syöttää lankaa kuontalosta ja säätää langan paksuuden. (Hukkinen: Luonnonkuitujen kehruu, 79-81) Minulla ei ollut torttia eikä lapaa. Tein sekä aivinasta että rohtimesta kuontalon käsiini josta syötin kuitua rukille. En myöskään polkenut pyörää vasemmalle vaan 3

4 oikealle. Märkäkehräystä tein välillä mutten suinkaan koko aikaa. Mielestäni sain sekä aivinasta että rohtimesta erittäin hyväntuntuista lankaa. Aivinasta kaunista, kiiltävää ja kestävää riippumatta kehräsinkö märkänä vai kuivana. Rohtimesta paksumpaa ja karkeampaa kuin aivinasta ja jäljellä olevista päistäreen kappaleista huolimatta tasaista, aika kestävää ja kaunista. Rullien täytyttyä vyyhditin langat aidon 1800-luvulla käsin veistetyn härvelin avulla. Aivinaa sain loppujen lopuksi itseäni yllättävän mukavan määrän siitä huolimatta, että muokkauksen aikana tuntui kaikkien kuitupinojen päätyvän rohtimiksi. Rohdinta tuli 192m kun taas aivinaa 384m. Kuva 11: kehruu 4

5 Kuva 12: härveli ja vyyhti Kutominen Kutomisen yksityiskohtiin en tässä työssä mene sen syvemmin, sillä se itsessään olisi jo oman tutkimuksen aihe. Kerron lyhyesti millä tavalla päädyin kutomaan juuri nämä kangaskappaleet ja millä tavoin. Halusin rohtimesta ja aivinasta molemmista erillisen vaatekappaleen mikäli mahdollista. Laskin, että rohtimen 192 metristä tulisi tiheydellä 3,5 ja 55cm leveydellä yhden metrin pituinen kangas. 384 metristä aivinaa laskeskelin puolestaan saavani tiheydellä 4 60 cm leveän ja 1,7 m pitkän kankaan. Rohdinkangas riittäisi lyhyeen paitaan ja aivina pitkään tunikamaiseen. Loimilankoina käytin 100%:sta tehtaan pellavaa, sillä en ollut kerrannut omiani eikä niistä siksi loimiksi olisi. Kudoin rohtimesta 53cm leveän kankaan palttinaa ja kankaasta tulikin reilusti yli metri. Lankoja jäi vielä vähän ylitse, mitkä päätin jättää harsomiseen tai muuten vastaisuuden varalle. 5

6 aivinakangasta kutomassa Kuva 13: Kuva 14: Valmis mekko 6

7 2.4.3 Kasvista Kuiduksi -Työpaja Työtäni eli pellavien muokkausta edisti huomattavasti se, että järjestin Turun Koroisilla kaksi kertaa viikossa kahden kuukauden ajan avointa työpajaa, jossa opetin ihmisille kasvikuitujen muokkaamista perinteisin menetelmin. Paitsi että työpajan pito ja käsitöiden tekeminen ihmisten seurassa oli erittäin antoisaa ja hauskaa puuhaa, sain samalla kaikki kuituni innokkaiden ihmisten ansiosta loukutettua, lihdattua ja häkilöityä ja pystyin itse näin keskittymään kehruuseen. Näinhän nämä työt on ennenkin tehty, koko suvun voimin miehillä, naisilla, mummoilla ja lapsilla jokaisella ollen oma osansa työn kulussa! 3. TULOKSET Työssäni olen tarkastellut kenttätyönä pellavan kylvöä, korjuuta, liottamista eri ajankohtina ja eri kestoina sekä tutkinut itsenäistä muokkausta ja sen mielekkyyttä. Tekemiäni havaintoja olen perusteellisesti selostanut pitkin työtäni joten tehtäköön tässä niistä yhteenveto. Kylvöajankohtani oli varsin myöhäinen. Koska sijaintini oli pohjoisin mitä käyttämäni lajike salli, ajankohta ei ollut ainakaan liian myöhäinen. Yöhalloja ei enää kesäkuussa taimien päästessä maanpintaan esiintynyt vaikka sellaista lupailtiinkin - ja jos olisi esiintynyt, harso olisi saattanut pelastaa ne. Myöhäinen kylvö myöhäisti kukkimista ja korjuuta, mutta lämmin ellei suorastaan helteinen elokuun loppu korjuuajankohdaksi ei ollut lainkaan liian myöhään vaan päinvastoin sattui hyvään saumaan sadonkorjuun yhteyteen. Korjuuajankohdassa voi nähdä huomattavia eroja kuidun laadussa. Koska penkkini kukkivat tasaisesti heinäkuun lopusta elokuun loppuun, on mahdotonta laskea tarkkoja päiviä kukinnasta korjuuseen. Kukinnan alkamisesta oli kuitenkin ehtinyt kulua ensimmäiseen korjuuseen ainakin 30 päivää, varret olivat vielä vihreitä alalehtiä lukuun ottamatta ja suurin osa siemenkodista kypsymättömiä. Tämä kaikki kielii tavanomaisesta ajasta korjata kasvit ja tästä erästä tulikin erittäin hyvää kuitua. Noin kymmenen päivää myöhemmin korjatusta erästä sen sijaan oli kadonnut kiilto ja kuidut olivat karheita ja takkuisia, aivinaa näistä 7

8 kuiduista sai kovin vähän. Siemeniä sen sijaan ensi vuoden kylvöä varten sain runsaasti. Kuitujen laatuun vaikutti yhtä lailla liotuksen pituus. Opin, miltä tarpeeksi lionneen pellavan tulee tuntua ja haista. Sellaisessa kuidussa päistäreet irtoavat helposti märästä yhtä lailla kuin kuivastakin kasvista; vartta pystyy ikään kuin kuorimaan. Ensimmäinen erä oli tarpeeksi lionnut, sillä lähes kaikki puuosa oli jo loukuttamisen jälkeen helposti varissut maahan. Siihen vaikutti varmasti liotuksen pituuden lisäksi se, että vesi elokuussa oli vielä huomattavasti lämpimämpää. Jälkimmäinen erä, muutenkin laadultaan huonompi, oli aliliotettu eivätkä päistäreet meinanneet millään irrota niistä. Loukuttaminen oli työlästä ja se lähinnä pehmensi ja rikkoi puuosia, lihtaaminen vasta irroitti ne ja rikkoi samalla kuitujakin. Lämpötilan mittaaminen on siis tärkeää. Myös siksi on hyvä korjata kasvit varhain, että vesikin on vielä lämmintä. Mikään näistä töistä; kylväminen, korjaaminen, liottaminen tai kuivatus ei vaatinut paljoakaan aikaa vaan tapahtui kovin vaivattomasti. Loukuttamisen ja lihtaamisen aloitettuani sen sijaan tuntui, että saisin hakata kasveja kuukauden päivät läpeensä enkä siltikään ehkä saisi kaikkia käsiteltyä. Se ei niinkään johtunut pellavien paljoudesta vaan työn hitaudesta. Tähän haasteeseen sopi erittäin hyvin siis se, että sain järjestettyä työpajan, jossa kävikin säännöllisesti liuta eri-ikäisiä ihmisiä. Suurimmalle osalle heistä, myös vanhemmille ihmisille, aihe oli täysin uusi eivätkä he tunteneet edes kasvia ulkonäöltä eivätkä olleet koskaan nähneet työhön tarvittavia välineitä. Siitä huolimatta heidän kiinnostuksensa ja aito innostuksensa työtä kohtaan yllätti ja palkitsi minut täydellisesti. He tekivät tarkempaa ja huolellisempaa työtä kuin mitä minä itse; heille lopputulos kun ei ollut yhtään niin tärkeä kuin ihmetys siitä, että käsittelemättömästä kasvista he saivat yhden iltapäivän aikana silkinhienoa, kaunista kuitua kuin vaalean naisen hiuksia. Kehruuni ei tapahtunut lainkaan oppikirjojen mukaan, sillä en osaa opetella tällaisia asioista kirjoista kovinkaan hyvin vaan toimin niinkuin olin siihenkin asti toiminut. En voi verrata langan laatua toisin kehrättyyn koska en niin tehnyt. Kuitenkin olen kovin tyytyväinen aikaansaamaani pellavaan vaikka kehräsin kuivana ja oikeakierteiseksi. Onhan tuo aika paksua ja kotikutoisen näköistä, mutta muuhunhan en pyrkinytkään. 8

9 4.TULOSTEN TARKASTELU Olen kovin yllättynyt ja ilahtunut työni tuloksista. Se, että koko prosessi alusta loppuun asti onnistui, on jo minulle suurempi saavutus kuin mitä itselleni asetin. Toivo seuraavasta vaiheesta syntyi hiljalleen aina sitä mukaa kun näin edellisen vaiheen onnistuvan: ennen kuidun syntyä kasvista en uskaltanut unelmoidakaan kehruusta, ja ennen sadon onnistumista en uskaltanut unelmoida koko työprosessista. Hankin työvälineet, lihdan ja loukuttimen vasta kun näin pellavapenkkien kukoistavan. Pienellä alalla näen prosessin mielekkääksi. Nyhtäminen ja likoon vieminen tapahtuvat vasemmalla kädellä puutarhassa muutenkin pyöriessä, ja mikäli liotus ja siihen liittyvät hiuksenhienot seikat ovat tuttuja, ei mikään niistä aiheuta päänvaivaa eikä vie ylimääräistä aikaa. Loukuttaminen, lihtaaminen, häkilöiminen, kehrääminen ja kutominen sen sijaan ovat yhdelle ihmiselle mielestäni varsin aikaavievää puuhaa. Nykyaikana kun kankaita - toistaiseksi - saa kaupasta, koko syksyn tahi talven käyttäminen muutaman vaateparren saamiseen on turhan paljon vaadittu. Ja mikäli pellavaa on muutamakin aari, on siinä jo sen verran kuitua että pelkkään loukuttamiseen mennee yhdeltä ihmiseltä koko talvi. Siispä en ihmettele vanhan ajan pilapiirroksia, missä kolmesta mummosta yhdellä on valtava oikea käsilihas loukuttamisen takia, toisella valtava reisilihas kehräämisen takia ja kolmannella valtava roikkuva huuli langan kostuttamisen takia! Sen sijaan ihmettelen entisajan kyvykkyyttä kutoa kaikki omat kankaat lakanoista alusvaatteisiin omista pellavista ja villoista kaiken muun työn ohella: lypsämisen välissä, sadonkorjuun seassa, lasten vaippojen pesun ja ruoanlaiton lomassa! Mutta juuri tästä syystä joka työlle oli oma aikansa ja oma tekijänsä. Vaikka työtä riitti enemmän kuin riittämiin, sen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä ei koskaan kärsinyt tai iloinnut muu kuin tekijä itse tai hänen lähipiirinsä. Jos työtä olikin liikaa, ainakaan se ei ollut turhaa. Ja vaikka nykyihmisellä on kaikki elämän helpotukset saatavillaan, ei aikaa ole tullut sen enempää. Päinvastoin aika tuntuu katoavan kiven koloon kuin ryöstettynä. Jospa tekemistä hidastamalla voidaan hidastaa myös aikaa? 9

10 LÄHDELUETTELO Satu Hukkinen: PELLAVA - kasvatus ja muokkaus. Kirjayhtymä 1984 Satu Hukkinen: Luonnonkuitujen kehruu. Dataliina 1995 Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto Puhelinkeskustelut elokuussa 2011: Pellavatupa Joen Torppa Maria Dorff, Valtimo Omat muistiinpanot kylvö- korjuu- ja liotusajankohdista, sekä omat valokuvat 10