Näkymä innovaatio-suomen aluekehityksen tulevaisuuteen

Transkriptio

1 Työ- ja elinkeinoministeriön Alueiden kehittämisyksikön Aluestrategia 2020 työryhmän toimeksiannosta laadittu kirjoitus Markku Sotarauta Näkymä innovaatio-suomen aluekehityksen tulevaisuuteen 1 Johdanto Tämän kirjoituksen tavoitteena on avata näkymä Suomen aluerakenteen ja aluekehityksen tulevaisuuteen erityisesti osaamisen ja innovaatiotoiminnan näkökulmasta. Kirjoitus nojaa sekä erilaisiin Suomessa ja maailmalla tekemiini tutkimuksiin että osallistumiseen aluekehitystyöhön eri puolella Suomea. Vaikka tässä esittämäni ajatukset nousevat tutkimusten tuloksista, niin ne ovat mitä suurimmassa määrin subjektiivisia avauksia Suomen aluerakenteen ja kehityksen joihinkin piirteisiin. Kaikkea en pystyisi aukottomasti perustelemaan, mutta evidenssiin perustuva näkymä tulevaan tuskin olisi visio sanan varsinaisessa merkityksessä. Tehtävänannossa toivottiin kirjoituksen esittävän Suomen alueellisen kehityksen visio vuoteen En esitä visiota tiiviisti paketoituna haluttuna tulevaisuutena, vaan pohdin esseenomaisesti joitain aluekehityksen suureen linjan vaikuttavia ilmiöitä ja niistä nousevia mahdollisia tulevaisuuksia. Tyylin valinta on tietoinen. Perinteisessä klassisessa strategisessa suunnittelussa vision käsitteeseen liitetään yleensä ajatus siitä, että visio ohjaa strategioiden laadintaa ja siten myös toimintaa. Varsin usein aluekehitystä ohjaamaan laaditut visiot ovat kuitenkin latteita itsestäänselvyyksiä, joiden ohjausvaikutus on olematon. Ne eivät herätä mukavuudessaan ja poliittisessa korrektiudessaan minkäänlaista keskustelua. Jotenkin olen oppinut hahmottamaan aluestrategiat ja niissä esitetyt visiot toiveajattelun virallistettuna muotona. Aito visio ja kunnollinen strategia herättävät aina vilkasta keskustelua, jopa riitoja. Jos visio ei nostata minkäänlaisia tunteita, se ei voi olla aito visio. Aluekehittämisen nimissä laaditut visiot eivät useinkaan merkitse toimijoille yhtään mitään. Ne ovat ihan kivoja ; kukapa ei haluaisi edistää kaiken hyvän saavuttamista ja kaiken pahan välttämistä. Joillain alueilla/seuduilla/kunnilla on kuitenkin joinakin aikoina ollut näkyvissä aitoja visioita, jotka ohjaavat kehittämistä ja saavat monet toimijat osaksi yhteistä tarinaa. Tällaisissa tapauksissa toimintaa ohjaava visio on yleensä syntynyt pitkän ajan kuluessa. Se on noussut esille yrityksen ja erehdyksen sekä moninaisten keskustelujen ja toiminnan yhteydessä. Aito visio ei siis välttämättä aina edellä toimintaa. Edellä lyhyesti esille nostetut alueellisen strategisen suunnittelun perusongelmat eivät tee turhaksi visiointia ja visioiden laadintaa. Ne osoittavat kuitenkin, että visiolla on monia erilaisia rooleja, joista halutun tulevaisuuden ja strategioiden suunnan osoittaminen ei välttämättä ole tärkein. Tässä paperissa lähdetään oletuksesta, että vision tehtävänä on luoda jännite nykyisen ja tulevan välille sekä osoittaa sellaisia ongelmakohtia ja mahdollisuuksia, jotka vaikuttavat merkittävästi tulevaisuuden muotoutumiseen. Parhaimmillaan visio nostaa tunteet pintaan ja saa aikaan räväkän keskustelun halutuista, mahdollisista ja ei-toivottavista tulevaisuuksista.

2 Tämä paperi perustuu oletukseen, että Suomi on jatkossakin koordinoitu markkinatalous, ja että julkisten toimintapolitiikkojen tehtävä on luoda puitteet yksilöiden ja organisoiden toiminnalle. Suomen aluekehityksen suuri tarina nousee jatkossa yhtäältä globaalien kehityskulkujen ja muutosvoimien ja toisaalta yksittäisten yritysten ja yksilöiden valintojen yhteisvaikutuksesta. Se on emergentti prosessi, jota kukaan ei ohjaa. Tuhannet ja taas tuhannet sopeutumisstrategiat muovaavat maailman menoa ja johdattavat meidät maaseudun Suomesta kaupunkien Suomeen. Olennaista on ajattelu- ja toimintamallien muutos eikä niinkään tapahtumapaikkojen sijainti. Olisiko liiallista väittää, että Suomen alueita on kehitetty ja taidetaan joissain paikoin kehittää yhä edelleen enemmän kylä- ja maaseutupolitiikan kuin kaupunkipolitiikan logiikalla? Kylässä kaikki tuntevat toisensa ja yhteisen tahdon kaipuu on vahva. Kaupunki hyväksyy erilaisuuden ja kasvaa moninaisuudesta. Vaikka oletettavaa on, että aluerakenne tiivistyy ja suomalaiset muuttuvat pikku hiljaa kaupungeissa asuvista maalaisista kaupunkilaisiksi, paineet yhdyskuntarakenteen hajautumiseen ovat edelleen suuret. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sukupolven kaupunkilaiset parveilevat kaupunkien reunoilla ja väleissä etsimässä itselleen sopivaa kaupungin ja maaseudun yhdistelmää. Haluan jo tässä vaiheessa korostaa, että kaupunkilaisuus vs. maalaisuus on monella tapaa vanhanaikainen dikotomia eikä se missään tapauksessa asetu akselille hyvä-huono. En millään muotoa haluta arvioida ihmisten preferenssejä ja arvovalintoja, mutta yhdessä suurten rakenteellisten muutosten kanssa ne vaikuttavat pieninä puroina suuriin linjoihin. Näkymä Suomen aluekehityksen tulevaisuuteen muodostuu tässä tarinassa vaiheittain siten, että tarkastelen ensin lyhyesti verkostoyhteiskunnan dynamiikkaa, jossa on sisäänrakennettuna vahvoja keskittäviä voimia. Tämän jälkeen pohdin kaupunkilaisten suhdetta maaseutuun ja omaan elinympäristöönsä ja sitä miksi yksilöiden maailmasta kumpuavat valinnat keskittävät aluerakennetta mutta hajauttavat yhdyskuntarakennetta. Lopuksi esitetään näkymä Suomen aluekehityksen ja rakenteen tulevaisuuteen. Sitä voisi ehkä kutsua myös visioksi, mutta koska se ei varsinaisesti edusta haluttua tulevaisuutta vaan näin se saattaa mennä tulevaisuutta, kutsun sitä mieluummin näkymäksi. En itse halua erityisesti mitään tietyntyyppistä kehityskulkua, mutta seuraan mielenkiinnolla millaisiksi Suomen eri alueiden roolit ja tilanteet muodostuvat monien voimien puristuksessa. Nokkelassa kaupungissa tosin olisi kiva asua. Ehkä sen varassa voisi visiokin syntyä. 2 Teollisuusyhteiskunnasta verkostoyhteiskuntaan Tulevaisuuden näkymien etsinnässä olennaista on huomata, että uusi yhteiskunnallinen kehitysvaihe ei tuhoa edellistä, mutta muuttaa sen dynamiikkaa monin tavoin. Maatalousyhteiskuntaa luonnehditaan usein sillä, että työn luonne oli fyysistä ja keskeisin menestystekijä oli lihasvoima ja monet toiminnot paikallisia tai maakunnallisia. Teollisuusyhteiskunnassa taas koneiden ja laitteiden merkitys kasvoi, työ automatisoitui ja rutinoitui. Yhdeksi keskeisimmistä menestystekijöistä nousi rutiinien kesto. Teollisuusyhteiskunnan nousu ei hävittänyt maatalousyhteiskuntaa, mutta uusien koneiden ja laitteiden mukana alkutuotannon prosessit muuttuivat radikaalisti ja maatalousyhteiskunnan työllistävä merkitys laski. 2

3 Verkostoyhteiskunnassa informaatio, tieto, oppiminen ja erilaiset rajat ylittävät yhteistyömuodot ovat nousseet yhä tärkeämpään asemaan. Tiedosta on tullut tärkein tuotannontekijä ja oppimisesta tärkein prosessi, näinhän olemme tottuneet hokemaan ja syystäkin. Työ on luonteeltaan yhä enemmän ajattelemista ja keskeisimmäksi menestystekijäksi on noussut tiedon kerääminen, jalostaminen ja soveltaminen. Ja kuten hyvin tiedämme, informaatio- ja kommunikaatioteknologian merkitys erilaisia asioita mahdollistavana voimana on korostunut voimakkaasti. Aivan samalla tavalla kuin teollisuusyhteiskunta muutti maatalousyhteiskunnan on verkostoyhteiskunta muuttamassa teollisuusyhteiskuntaa. Myös monien perinteisten teollisuusyritysten menestystekijäksi on noussut uuden tiedon luominen, yhdisteleminen ja soveltaminen. Tulevan yhteiskuntamuodon rakenteita ja prosesseja on vaikea hahmottaa. Olemme vasta opiskelemassa ja luomassa uusia taitoja, tietoja, organisoitumisen muotoja ja prosesseja, mutta toistaiseksi suurin osa uusista asioista on laskeutunut vanhojen rakenteiden ja ajattelumallien päälle. Suomi puhuu tietämystaloudesta ja uudesta ajasta pontevasti ja julistaen mutta elää, hallinnoi ja kehittää yhä edelleen teollisuuden ajan opeilla. Tai ainakin se siltä kuulostaa. Suomi ei esimerkiksi ole vielä löytänyt tapoja yhdistää vahva osaamis- ja innovaatioperusta hyvinvointirakenteisiin, vaikka Castells ja Himanen niin ovatkin väittäneet. Menemättä tässä yhteydessä sen tarkemmin innovaatio- ja hyvinvointiyhteiskunnan väleihin aukeamassa oleviin railoihin on syytä todeta, että hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen ajan tasapainottava ja hajauttava toimintalogiikka on muuttunut keskittäväksi läsnäolon logiikaksi, mikä osaltaan johtaa kaupunkien Suomeen. Suomen aluerakenne on vielä suhteellisesti ottaen varsin tasapainoinen (tai hajautunut) verrattuna vaikkapa Ruotsiin. On toki selvää, että muiden pohjoismaiden tapaan myös Suomessa pääkaupunkiseudun osuus monista toiminnoista on suuri, mutta meillä on elämää ja vakavasti otettavaa tutkimus-, yritys- yms. toimintaa joka puolella Suomea. Osalle meistä Suomi on alueellisesti liian hajautunut ja osalle taas liian keskittynyt. Oli miten oli, Ruotsia tasapainoisempi alueellinen kehitys johtunee ainakin karjalaisten asuttamisesta, metsäteollisuuden toimintalogiikasta, puolustuspolitiikkaa hallinneesta doktriinista ja osin myös 1960-luvulla alkaneen suuren ja pienen aluepolitiikan linjavalinnoista (mm. yliopistojärjestelmän laajentaminen alueellisesti). Tilanne on nopeasti muuttunut. Aluepolitiikka on muuttanut luonnettaan vastaamaan uuden ajan tarpeita, metsäteollisuus on rakennemuutoksen kourissa, puolustuspolitiikan doktriinit ovat uudistuneet ja yliopistomaailmaakin keskitetään voimakkaasti. Monet suhteellisen hajautunutta aluekehitystä ylläpitäneet voimat ovat purkautumassa ja uuteen esille nousussa olevaan kehitysvaiheeseen on rakentunut sisälle useita erilaisia keskittäviä voimia. Vielä 1990-luvulla uskottiin siihen, että informaatio- ja kommunikaatioteknologian mahdollistama verkostoyhteiskunta hajauttaa toimintoja kaupungeista maaseudulle ja pieniin kaupunkeihin. Kärjistäen voisi väittää, että tämä ajatus perustui uskoon siitä, että kaupungeissa asuu onnettomia ihmisiä, jotka heti mahdollisuuden avautuessa muuttavat maalle rauhallisempaan ja kauniimpaan elinympäristöön. Suomalaiset kaupungit ovat kuitenkin niin pieniä, niin lähellä luontoa ja luonteeltaan niin maaseutumaisia, että syvän maaseudun kunnilla ei käytännössä ole ollut juuri minkäänlaista suhteellista kilpailuetua suhteessa keskittymiin. Uusi teknologia on lisännyt mobiilityötä, etätyötä ja ennen kaikkea 3

4 se on tehnyt mahdolliseksi globaalien arvoverkostojen muodostumisen yritystoiminnassa, mutta kaupunki-maaseutu akselin sijasta toiminnot ovat hajautumassa globaalisti kaupunkien välillä. Yhteenveto: Verkostoyhteiskunta keskittää toimintoja kaupunkeihin, mutta hajauttaa niitä kaupunkien välillä globaalilla tasolla. 3 Alueellisista epätasapainomalleista yleisiin tasapainomalleihin Aluekehitystä selittävät mallit voidaan karkealla tasolla jakaa endogeenisiin ja eksogeenisiin. Endogeeniset mallit korostavat alueen sisäsyntyisiä kehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Ne viittaavat sellaisiin kehityskulkuihin, joissa alueelle syntyy sisäsyntyisten tekijöiden varassa uusia toimialoja tai muutoin merkittäviä toimintoja. Endogeeniset mallit korostavat kykyä hallita paikallisia resursseja, luoda uusia resursseja, tuottaa paikallisia innovaatioita sekä kykyä mobilisoida alueen resurssit ja kompetenssit samaan suuntaan. Eksogeeninen kehitys viittaa vastaavasti ulkopuolisten syiden aiheuttamaan kehitykseen. Teollistavan aluepolitiikan tavoitteet perustuivat eksogeeniseen ajatteluun ja perinteisiin alueellisiin epätasapainomalleihin. Alueellisten epätasapainomallien taustalla on Myrdalin ajatus siitä, että jos kehitys jää markkinavoimien vapaasti muokattavaksi vailla tietoisia yhteiskunnallisia tasaamistoimenpiteitä, niin kehittyneemmät toiminnot keskittyvät tietyille alueille. Suomen ensimmäisen sukupolven aluepolitiikan tavoitteena oli estää tällaisen tilanteen syntyminen teollistamalla koko Suomi ja edistämällä talouden kasvua kaikilla alueilla. Aluekehitysajattelussa on 1990-luvulta alkaen nostettu vahvasti esille alueiden kilpailukyvyn kehittäminen voimistamalla niiden osaamista, omia vahvuuksia sekä lisäämällä alueiden kehittämisen omaehtoisuutta. Uusi aluekehittämisajattelu on painottanut erityisesti osaamista ja innovaatioympäristöjen kehittämistä. Lisäksi on korostettu paikallista yhteistyötä siten, että se tukisi mahdollisimman hyvin näitä tavoitteita. Kilpailukykyä painottavissa tavoitteissa heijastuu aiempaa vahvemmin pyrkimys endogeeniseen kehitykseen luvun ajattelu rakentuu yleisen tasapainomallin varaan. Sen mukaan tärkeintä on luoda koko kansantaloudelle suotuisat kasvun edellytykset, koska vain kasvavasta kakusta jakautuu hedelmiä reuna-alueillekin. Lisäksi yleinen tasapainomalli korostaa tuotannontekijöiden liikkuvuuden edistämistä ja alueellista erikoistumista, koska alueelliset kehittyneisyyserot vain heijastelevat alueellista erikoistumista ja työnjakoa, joka taas on välttämätöntä tehokkuuden ja optimaalisten voimavarojen kohdentamisen kannalta. Suhteellisen laajasti omaksutun kilpailukykyajattelun taustalla on yleisen tasapainomallin mukainen perusnäkemys aluekehittämisestä. Se on dynaaminen näkemys, joka pitkällä aikavälillä johtaa vahvojen vahvistumiseen ja toimintojen keskittymiseen. Samalla se on kuitenkin aktivoinut sellaisiakin alueita, joiden omaehtoinen kehittämistyö on ollut jähmeää. Yhteenveto: Aluekehittämisen taustalla on edelleen näkemys, että aluekehitystä ei tulisi jättää puhtaasti markkinavoimien muokattavaksi, mutta samalla lähdetään aiempaa vahvemmin siitä, että markkinavoimien vaikutuksia ei niinkään pyritä ehkäisemään tai välttämättä edes tasaamaan vaan pikemminkin yritetään luoda sellaisia alueellisia toimintaympäristöjä, jotka mahdollistavat mahdollisimman tehokkaan markkinavetoisen toiminnan 4

5 eri puolella Suomea. Tämä valinta vie meitä osaltaan kohti kaupunkien Suomea ja Suomelle luontaista aluerakennetta. Kärjistäen voisi väittää, että Suomen aluerakenne on aiemman tekohengityksen turvin muodostunut liiankin hajautuneeksi. 4 Innovaatiokeitaiden ja -autiomaan Suomi? Koulutus, tiede ja teknologia (ja innovaatio 1990-luvulta alkaen) ovat Suomessa olleet sekä koko kansakunnan että sen alueiden kehityksen ja kehittämispolitiikkojen ytimessä suhteellisen pitkään. Vaikka Suomen innovaatiopolitiikka on luonteeltaan kansallista ja ylhäältä-alas ohjautuvaa, pitkän aikavälin tarkastelu osoittaa, että kansalliset, paikalliset ja alueelliset ratkaisut ja toimenpiteet ovat ajan kuluessa vaikuttaneet toisiinsa monin tavoin. Erityisesti monet kaupunkiseudut ovat investoineet aikaa ja rahaa jonkin sellaisen vahvistamiseen, jota nykytietämyksellä olisi mahdollista kutsua innovaatiojärjestelmän elementiksi tai vaikkapa laajempien innovaatioverkostojen paikalliseksi solmukohdaksi. Suomessa innovaatiotoiminta ja politiikat ovat perinteisesti painottaneet teknologiaa ja perustuneet tiede- ja tutkimuslähtöisyyteen, jota pohjoismaiset innovaatiotutkijat Bengt-Åke Lundvallin johdolla kutsuvat STI-malliksi (science, technology, innovation = STI). Se painottaa kodifioitua tietoa eli tutkimustietoa innovaatioiden lähteenä. STImalleille on tyypillistä myös se, että vaikka uudistustarve nousisi esiin jostain käytännön tilanteesta, ratkaisua etsitään muotoilemalla ongelma eksplisiittisesti ja kodifioidusti. Suomen uusi kansallinen innovaatiostrategia on nostanut Lundvallin innoittamana STImallien rinnalle tekemiseen, käyttämiseen ja vuorovaikutukseen perustuvat mallit (doing, using and interacting = DUI). Innovaatiotoiminnan DUI-mallit rakentuvat paikallisen tiedon eli organisaatiossa ja/tai alueella jo olevan kokemuksen ja tiedon varaan. DUImallit korostavat hiljaista tietoa eli kokemusperäistä tietoa ja oppimista. Aluekehityksessä STI-mallien suoraviivainen soveltaminen puhuu keskittyvän aluerakenteen puolesta, kun taas DUI-mallien nostaminen STI-mallien rinnalle tarjoaa uudenlaisia mahdollisuuksia periaatteessa kaikille alueille ja organisaatioille. Jos asiaa katsotaan vain tieteen ja teknologian näkökulmasta (STI-mallit), on toki selvää, että Suomessa on vain muutama kaupunkiseutu, joiden tieteen ja teknologian keskittymä on riittävän monipuolinen ja vahva ylläpitämään samanaikaisesti uusien tiedelähtöisten innovaatioiden tuottamista ja perustutkimusta. Suurimmalla osalla suomalaisia alueita innovaatiotoiminnan institutionaalinen perusta on ohut. Tämä heijastuu yksinkertaisimmillaan tutkimus- ja kehittämistoimintojen alueellisessa jakautumisessa (ks. taulukko 1). Uusimmat selvitykset 1 ovat kuitenkin osoittaneet, että suhteellisen alhaisesta volyymistä huolimatta innovaatiotoiminta voi olla vahvaa myös suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella. 1 Innovaatiopolitiikan alueellinen ulottuvuus: Katsaus viimeaikaisiin kehityssuuntiin. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, 22/2009; Suomalaisten innovaatioiden maantiede. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. 26/

6 TAULUKKO 1. T&K menojen jakautuminen Suomessa 2007 (mukana ne seudut, joiden osuus ylittää 10 %. Lähde: tilastokeskus) Seutu T&K menot milj. Osuus koko Suomen T&K menoista (%) Helsingin seutu 2472,6 39,6 Tampereen seutu 967,2 15,5 Oulun seutu 912,1 14,6 Muu Suomi yhteensä 1890,8 30,3 Suomi yhteensä 6242,7 100,0 Suomen uuden kansallisen innovaatiostrategian, kompetenssiklustereihin perustuvan osaamiskeskusohjelman ja strategisten huippuosaamisen keskittymien (SHOK) taustalta mielenkiintoinen jännite Suomen osaamisvetoisen aluekehityksen halutusta tulevaisuudesta. Ensinnäkin kysymys on siitä, tulisiko Suomessa panostaa entistä enemmän resursseja tutkimus- ja kehittämistoimintaan muutamalla valitulla kaupunkiseudulla kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä vai pitäisikö innovaatiopolitiikassa ottaa nykyistä paremmin huomion erilaisten alueiden erilaiset tarpeet ja vahvistaa koko yhteiskunnan innovaatiokapasiteettia. Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan keskittämisen tukijat nojaavat argumentoinnissaan varsin pitkälle tiedelähtöisiin innovaatiomalleihin. He lähtevät siitä, että pienessä maassa ei ole varaa hajauttaa resursseja useille alueille. Tutkimuksen, tieteen ja innovaatiotoiminnan resursseja tulisi tämän ajattelun mukaisesti koota yhteen. Tätä ajattelua edustavat erityisesti yliopistouudistuksen yhteydessä toteutuvat yliopistojen väliset fuusiot ja organisationaaliset järjestelyt (erityisesti Aalto-yliopisto) 2. Näiltä osin nojataan selkeästi aiempaa vahvemmin yleisiin tasapainomalleihin ja uskotaan endogeenisyyden voimaan. Alueellisesti tasapainotetumman (hajautetumman) innovaatiotoiminnan kannattajat taas korostavat, että osaamisen ja innovatiivisuuden noustua yhteiskunnallisen kehityksen keskiöön myös muiden kuin suurten kaupunkiseutujen kehittämisessä tulisi hyödyntää innovaatioajattelun ja järjestelmien kehittämisen tarjoamia mahdollisuuksia ja tietoisesti rakentaa innovaatiojärjestelmiä myös institutionaalisesti ohuilla alueilla. Innovaatiotoimintaa ei tällöin tulisi tarkastella vain tutkimus- ja kehittämistoiminnan näkökulmasta, vaan kuten esimerkiksi Vesa Harmaakorpi on osoittanut sekä tutkimuksessa että kehittämistoiminnassa olisi mahdollista hyödyntää nykyistä paremmin myös muut kuin tiede- ja tutkimusperustaiset tiedonlähteet. Käytäntöperustaista tietoa korostavat yleisestä DUImallista kumpuavat sovellukset tarjoavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia systematisoida innovaatiotoimintaa kaikilla Suomen alueilla. Tavoitteeksi ei tulisi asettaa maailmalle 2 Tässä esitetty ajatus keskittymien vahvistamisen ja alueellisesti tasapainoisen kehityksen välisestä jännitteestä perustuu sekä raportointivaiheessa olevan Tekesin rahoittaman Self-Renewal Capacity of Clusters projektin ja Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin yhteydessä tehtyihin haastatteluihin, käytyihin keskusteluihin ja alaryhmien raportteihin. 6

7 tuotettavat uudet innovaatiot, vaan kyseisten alueiden oppimis- ja uudistumiskapasiteetin vahvistaminen. Liian usein innovaatiopoliittinen keskustelu ajautuu linjalle keskittää vai hajauttaa tilanteessa, jossa Suomi on jo hyvin keskittynyt. Globaalissa taloudessa Suomen olisi tavalla tai toisella kyettävä samanaikaisesti a) vahvistamaan suuria kaupunkiseutuja tieteen, teknologian ja innovaation kansainvälisinä keskittyminä ja b) vahvistamaan oppimisen kapasiteettia ja innovaatiokapasiteettia yhteiskunnassa ja sen kaikilla alueilla. Tällöin olennaista on hyväksyä nykyistä laajemmin ajatus siitä, että innovaatio ei ole vain teknologiaa, vaan uuden idean, toteutuksen ja lisäarvon luomisen prosessi myös muilla kuin teknologiaaloilla. Tämä ajatus ei lähtökohtaisesti rajoita innovaatiotoimintaa niiden kaupunkiseutujen yksinoikeudeksi, joilla on vahva t&k -perusta valmiina. Sen sijaan se edellyttää systemaattista ja määrätietoista innovaatiojärjestelmien kehittämistä alueiden erilaiset tarpeet ja tietämysperustat huomioon ottaen. Selvää kuitenkin lienee, että innovaatio- ja osaamisvetoisen talouden dynamiikassa on aiempia yhteiskunnallisia kehitysvaiheita enemmän keskittäviä voimia. Läsnäolon logiikka on vahva. Jos Suomen aluekehitystä tarkastellaan puhtaasti kansainvälisen kilpailukyvyn ja STImallien näkökulmasta, on helppo löytää perusteluja sille, että taloudellisten toimintojen tulisi antaa vapaasti keskittyä entistä voimakkaammin pääkaupunkiseudulle, Tampereelle, Ouluun, Turkuun ja ehkä parille muulle kaupunkiseudulle. Liiallinen keskittyminen saattaisi kuitenkin johtaa Suomen jakautumiseen innovaatioparatiiseihin ja innovaatioautiomaahan. Tämä nopeuttaisi kehityserojen kasvua alueiden välillä ja jonkin ajan kuluttua eteläisen ja pohjoisen Italian kehityserojen ja toimintakulttuurien välisten kuilujen kauhistelu olisi turhaa saman repeämän löytyessä omalta takapihalta. Oppimisen ja tiedon keskittyminen kaupunkeihin ei ole mikään uusi ilmiö. Kaupungit ovat olleet niiden alkuajoista lähtien aina oman aikansa tiedon ja osaamisen keskittymiä. Joskus keskittymän synnyn ytimessä on yliopisto, joskus taas taloudelliset klusterit ja/tai yritysverkostot, kaupungin palvelut tai suuriin yrityksiin keskittynyt tieto ja osaaminen. Ihmisten kokoontuessa kaupunkeihin heidän on yksinkertaisesti ollut pakko innovoida taatakseen elämän perusedellytykset uudenlaisissa olosuhteissa. Allen Scott on yksinkertaistanut nykyisen ajattelun taustalla olevan suhteellisen yleisesti jaetun perusviestin siten, että kaupunkiseutujen kilpailukyvyn ytimessä on kyky rakentaa globaalia kilpailukykyä paikallisen osaamisen varassa. Tämä on hieno ajatus, kunhan on paikallista osaamista ja resursseja. Isaksenin ja Wiik Aslesenin kaupunkien asemointi innovaatiokeskuksina täydentää Scottin ajatuksen. 7

8 TAULUKKO 2. Kaupungit innovaatiotoiminnan keskuksina tutkimuksen kolme pääsuuntausta 3 Teoreettinen lähestymistapa Kaupungit globaalin tiedon ensimmäisinä kohteina Kaupungit innovaatioiden kasvualustoina Kaupungit kansallisten innovaatiojärjestelmien ytimessä Pääselitys suurten kaupunkien keskeiselle roolille innovaatiokeskuksina Suuret kaupungit ovat tärkeitä informaatiovirtojen solmukohtia. Globaalit innovaatiot rantautuvat valtioihin yleensä ensimmäisenä urbaaneimmilla ja teollistuneimmilla seuduilla, ja innovaatiot myös syntyvät usein juuri suurilla kaupunkiseuduilla. Suuret kaupungit stimuloivat paikallisia innovaatioita ko. seudulle keskittyneiden toisiaan tukevien toimintojen vuoksi. Tässä olennaiseksi on nähty maantieteellinen läheisyys ja hiljaisen tiedon virtaaminen organisaatioiden välillä. Suurten kaupunkiseutujen tietointensiiviset organisaatiot, erikoistuneet yritykset, vaativat asiakkaat jne. ovat keskeisiä elementtejä laajemmissa innovaatiojärjestelmissä, koska niillä on usein sellaista tietoa, joka stimuloi innovaatioprosesseja ko. kaupunkiseutujen ulkopuolella. Yhteenveto: Osaamis- ja innovaatiovetoisessa kehityksessä on vahvoja keskittäviä voimia, jotka kulminoituvat läsnäolon logiikkaan. Uuden DUI-malleihin nojaavan innovaatioajattelun systemaattinen soveltaminen rinnan STI-mallien kanssa saattaisi tarjota uudenlaisia mahdollisuuksia suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella. Vaikka uusi kansallinen innovaatiostrategia onkin käsitteellisesti epäselvä, sen perusfilosofissa on joitain minkä varaan rakentaa. 5 Eläkeläisiä ja kaupunkilaisten sukupolvi Suomessa on suhteellisen paljon pohdittu, mihin suuret ikäluokat sijoittuvat jäädessään eläkkeelle. Jotkut kunnat ovat jopa laatineet kehittämisstrategioitaan eläkeläispaluumuuttajien varaan ja jopa eläkeläisten vastaanottokeskuksia on suunniteltu. Nämä strategiat perustuvat uskoon, että suuret ikäluokat muuttavat eläköidyttyään takaisin kotiseuduilleen ja näin osaltaan tasapainottavat aluekehitystä. Oma arvaukseni on, että valtaosa jää niille sijoilleen eli sinne missä koti on eläkkeelle jäädessä. Osa saattaa muuttaa ulkomaille ja osa taas hakeutua lastensa ja lastenlastensa lähelle. Suurten ikäluokkien eläköityminen tuskin muuttaa aluekehityksen trendejä. Keskittävän trendin jatkumiseen viittaa myös se, että kaupungistumisen jatkuttua nyt muutaman vuosikymmenen ihmisten henkilökohtainen suhde maaseutuun on muuttunut ja muuttuu edelleen. Ensimmäisen ja toisen sukupolven kaupunkilaisilla on maaseudulla siskoja, veljiä, serkkuja, isovanhempia jne. Tällöin suhde maaseutuun sisältää kokemuksen arjesta, kun taas niiden kolmannen tai neljännen sukupolven kaupunkilaisten, joilla ei enää ole lähipiirissä maaseudulla asuvia sukulaisia tai tuttavia, kokemukset maaseudusta 3 Lähde: Isaksen, a. & Wiig Aslesen, H. (2001) Oslo: In What Way an Innovative City? European Planning Studies, Vol. 9, No. 7, ss

9 perustuvat lähinnä vapaa-ajan viettoon. Heillä maallemuuton kynnys nousee huomattavasti korkeammaksi kuin ensimmäisen tai toisen sukupolven kaupunkilaisilla. Kaupunkilaisuus ei ole vain sijainti jossain missä on paljon korkeita taloja ja muita ihmisiä. Kuten DODO:n kaupunkivisiossa todetaan, se on mahdollisuus vetäytyä yksityisyyteen keskellä moninaisia sosiaalisia areenoja. Kaupunkilaisuutta on mahdollisuus nauttia erilaisista elämäntyyleistä, palveluista ja mikroympäristöjen kirjosta ilman sosiaalisen ympäristön liiallista ohjaavaa vaikutusta. Kaupunkilaisuus on mahdollisuus astetta vapaammin valita oman identiteettinsä ja omat yhteisönsä. Se on mahdollisuus karata kapeasti määrittyvän sosiaalisen pääoman ulottumattomiin. Näin määrittyvän kaupunkilaisuuden laajentuessa, yleistyessä ja syventyessä yhä useamman suomalaisen valinta on suhteellisen automaattisesti joko kaupunki tai kaupunkien läheinen maaseutu. Mika Raunio on tutkimuksiensa perusteella nostanut osaajia puoleensa vetäväksi tekijäksi luovan ongelmanratkaisuympäristön eli sellaisen työympäristön, joka tarjoaa haasteellisia ja jännittäviä työtehtäviä, mahdollisuuksia oppia uutta sekä soveltaa omaa osaamista mielekkäässä työympäristössä ja haastavissa projekteissa. Luova ongelmanratkaisuympäristö nousi keskeiseen asemaan osaajia puoleensa vetävien tekijöiden joukossa, koska niin kutsutut osaajat haluavat käyttää hankkimaansa osaamista ja näin toteuttaa itseään työnteon kautta. Osaajan preferensseistä riippuen luovan ongelmanratkaisuympäristön voi muodostaa yksi suuri yritys lukuisine työmahdollisuuksineen, useat pienet yritykset suurine toiminnallisine vapausasteineen ja kaupunkiseutu kokonaisuutena kiinnostavien organisaatioiden keskittymänä. Osaavan työvoiman sijoittumiseen vaikuttavat toki monet muutkin tekijät: seudullisten työmarkkinoiden osuvuus, laajuus ja laatu, kaupungin saavutettavuus, asuinympäristön laatu, palvelujen kirjo, kaupungin imago ja tietoisuus sen tarjoamista mahdollisuuksista sekä monet muut tekijät, jotka yhdessä ja erikseen muodostavat seudun vetovoimaisuuden osaavien ihmisten silmissä. Ja ehkä se on niinkin, että yhä useampi meistä uskoo suurten kaupunkiseutujen tarjoavan pitkällä aikavälillä moninaisemman ja siten turvallisemman työmahdollisuuksien kirjon ja jatkumon. Tämä on erityisen tärkeää sellaisilla aloilla, joissa pätkätyöläisten osuus on suuri. On todennäköisempää saada uusi pätkä Helsingistä kuin Kajaanista. Osa yksilöistä ja perheistä etsii ekologisuudesta, hitaasta elämäntavasta ja erilaisista vaihtoehtoisista elämäntyyleistä kumpuavia vaihtoehtoja, jotka saattavat saada aikaiseksi pieniä aluekehitystä hajauttavia puroja, mutta kaupunkien Suomen syntyä ne eivät kyseenalaista. 6 Näkymä Verkostoyhteiskunnassa parhaiten selviävät nopeat soveltajat ja nopeimpia soveltajia ovat ne, jotka ovat osallistuneet uuden tiedon luomiseen tai ovat vähintään seuranneet tarkasti kehitystä ja etsineet uusien esille nousussa olevien ilmiöiden merkityksiä oman toiminnan näkökulmasta. Läsnäolon logiikka korostuu. Innovaatioiden ja osaamisen varaan rakentuvassa aluekehittämistoiminnassa on jo jonkin aikaa vannottu erikoistuneiden paikallisten osaamis- ja tietoresurssien varaan rakentuvien tietopoolien nimiin, joiden syntymistä ja kehitystä tuetaan innovaatiojärjestelmien avulla. Tämä johtuu pitkälle siitä, että informationaalisessa ja globaalissa verkosto- 9

10 yhteiskunnassa yhä useamman organisaation menestys perustuu kykyyn yhdistää erilaista tietoa ja soveltaa sitä omassa toiminnassa. Oletus on, että yritysten on hyvä olla osa maantieteellistä keskittymää, koska niissä ne ovat työvoiman, osaamisen ja muiden resurssien lähellä. Maantieteellisen läheisyyden uskotaan siis olevan kehityksen ja innovatiivisuuden perusedellytys, koska se mahdollistaa face-to-face vuorovaikutuksen, jonka taas on nähty saavan aikaiseksi yhdessä oppimista ja yhdessä oppiminen johtaa uusiin innovaatioihin. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, miten joissain paikoissa tiedon tihkusade läikkyy organisaatioihin niiden itse olematta erityisen aktiivisia. Just being there voi tuottaa kilpailuetua, kunhan alueelta on hyvät kanavat ja yhteydet maailmalle. There ei viittaa vain maantieteelliseen sijaintiin, vaan myös globaalin tason osaamis- ja innovaatioverkostoihin. Läsnäolon logiikka kulminoituu monien verkostojen muodostamiin rihmastoihin ja kaupunkiin niiden solmukohtana. Monet tekijät viittaavat siihen, että Suomesta on rakentumassa kaupunkien Suomi. Kaupunkien korkeammat asuntojen hinnat, monien suomalaisten kaipuu rauhalliseen ja astetta maalaismaisempaan ympäristöön yhdistettynä suurten kaupunkien kehyskuntien suhteellisen aktiiviseen asumiseen nojaavaan kehittämispolitiikkaan hajauttavat yhdyskuntarakennetta. Aluerakenne keskittyy ja yhdyskuntarakenne hajautuu. Tämä on osaltaan johtamassa siihen, että Etelä-Suomessa aluekehitys alkaa hahmottua yhä selkeämmin kaupunkien väleihin muodostuvien kehityskäytävien varassa. Eteemme on avautumassa 5-tasoinen näkymä. Kehitysvyöhykkeet Helsingin ja Tampereen välinen kehitysvyöhyke on parhaiten näkyvissä oleva vyöhyke, mutta Perttu Vartiaisen jo aikanaan esittämä visio pääkaupunkiseudulta aukeavasta sormimallista on varsin todennäköinen. Sen ytimen muodostavat suuret kaupungit. Niiden välimaastossa olevilla alueilla on varsin hyvät mahdollisuudet etsiä erilaisia rooleja osana laajaa hyvin kehittyvää kokonaisuutta. Etelä-Suomen työ- ja asuntomarkkina-alueen lisäksi saattaa syntyä minivyöhykkeitä esimerkiksi Lappeenrannan/Imatran (Saimaankaupungin uusi tuleminen) ja vaikkapa Pietarsaaren/Kokkolan suunnilla. - Eteläisen Suomen kaupunkimatosta on muodostamassa yksi työssäkäyntialue, joka mahdollistaa yksilöille aiempaa laajemman työ- ja asuntomarkkinaalueen, joka tarjoaa suhteellisen paljon aidosti erilaisia vaihtoehtoja. Onko siitä kasvamassa suomalainen versio metropolista? Tässä kehityskulussa liikenneyhteyksillä on keskeinen rooli ja kaupunkien välisen ja sisäisen raideliikenteen kehittäminen ja integroiminen toisiinsa muodostanee pitkällä aikavälillä verkostometropolin rungon. - Verkostorakenteen ja kehitysvyöhykkeiden syntyminen lienee osaltaan seurausta myös verkostoyhteiskunnan pätkittäisistä työmarkkinoista. Etelä- Suomen verkostometropoli tarjoaa enemmän mahdollisuuksia kuin yksittäinen saarekekaupunki. Yksilön näkökulmasta varsin paljon kulminoituu tähän. Vyöhykekaupungit joidenkin kaupunkien on mahdollista asemoida itsensä osana kehitysvyöhykkeitä. Tällaisia ovat pääkaupunkiseudun kaupungit, Tampere, Hämeenlinna, Lahti, Turku, Kotka jne. Ehkä tähän kokonaisuuteen pitäisi liittää myös Pietari. Kuten edellä todettiin, lisäksi saattaa syntyä pienempiä vyöhykkeitä kaupunkien löytäessä toisensa pakon edessä (jos on jotain luontaista minkä varaan rakentaa). 10

11 Saarekekaupungit sijaintinsa vuoksi saarekekaupungeiksi ovat jäämässä mm. Oulun, Joensuun ja Kajaanin kaltaiset kaupungit, joiden kehityksen ei ole mahdollista rakentua fyysisten yhteyksien varaan. Niiden on mahdollista luoda erilaisia toiminnallisia verkostoja kompensoimaan maantieteellisen läheisyyden puutetta. Välimaasto välimaastoksi kutsutaan tässä kaupunkien kehyskuntia ja kaupunkien väleissä kehitysvyöhykkeillä sijaitsevia kuntia. Ne voivat rakentaa omia strategioitaan asemoimalla itsensä osaksi laajempaa kokonaisuutta. Niiden valttina on asuntojen halvemmat hinnat ja kaupungin läheisyyteen integroituva maaseutumaisuus. Tyylikkään taantuman (tai erityisroolien) alueet jos Suomen aluekehitys rakentuu tässä hahmotetulla tavalla, on selvää että monet kunnat, seutukunnat ja jopa kokonaiset maakunnat eivät selviä omien resurssiensa ja osaamisensa varassa. Endogeenisyys on hyvä mutta vaativa periaate. - Jos osaamisen ja innovaatioiden Suomi haluaa rakentaa kaupunkien ja kehitysvyöhykkeiden varaan rakentuvan aluerakenteen ilman liian suuria haavoja, on verkostoyhteiskunnan katveisiin jäävien alueiden ongelmat tunnistettava ja tunnustettava. Niiden kehittämistoiminta ei voi perustua pelkästään endogeenisiin malleihin. Ne tarvitsevat valtion, maakunnan ja kuntien nykyistä vahvempaan yhteistyöhön perustuvaa saattohoitoa, jonka tavoitteena on turvata välttämättömät peruspalvelut ja etsiä se taso, jolle taantuminen on mahdollista pysäyttää. Tyylikkään taantuman strategia saattaisi antaa toivoa toisin kuin jatkuva kehittämisstrategioissa ja huikeissa visioissa epäonnistuminen. - Toinen vaihtoehto on etsiä katvealueille pitkälle erikoistuneita rooleja, jotka voisivat muodostaa kehityksen ytimen. Joidenkin alueiden saattaa olla mahdollista erikoistua kaivostoimintaan ja toisten taas elämysteollisuuteen (Lapissa positiivisia kehityskulkuja). Muitakin vaihtoehtoja voi löytyä. Kuten johdannossa totesin, kaikki tässä esitetty on eräänlaista kirjoittamalla ääneen pohdintaa. Näin auenneen näkymän tueksi olisi voinut marssittaa sarjan erilaisia tutkimuksia sekä ministeriöiden, maakuntien ja seutukuntien kehittämisohjelmia. Tässä esitetty näkymä kehityskäytäviin, kaupunkeihin ja verkostometropoliin ei ole mitenkään erityisen ainutlaatuinen tai uusi. Samalla tyylikkään taantumien strategioiden tarve alkaa olla ilmeinen ja tilanteen hyväksyminen voisi olla paikallaan. Suomessa yleistynyt erilaisuuden hyväksyvä eriyttävä ja eriytyvä aluekehittäminen on hyvä linja, mutta se ei voi rakentua vain mahdollisuuksien ja vahvuuksien varaan. Voisi olla hyvä tunnistaa, että ihan kaikilla seuduilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia kehittää omaa aluettaan omaehtoisesti. Ne tarvitsevat saattohoitoa. Kannettu vesi ei ole kaivossa ennenkään pysynyt, ja nyt aluekehityksen uomat ovat hakeutumassa varsin luontaisiin uomiinsa - mutta eivät ilman haavoja. Jotta tämä tarina ei jäisi kokonaan ilman visiota esitän alla hieman muokatun version nokkelan kaupungin ideasta. Sellaisessa olisi kiva asua. 11

12 NOKKELA KAUPUNKI Verkostoyhteiskunnan aluekehityksen voi ajatella perustuvan jonkinlaiseen valitse ja vatkaa malliin. Valitse ja vatkaa perustuu siihen, että alueella/kehitysvyöhykkeellä tai tässä tapauksessa kaupungissa tulisi olla paljon erilaisia palveluja, toimintoja ja toimijoita. Niiden muodostamaa kokonaisuutta ei ole mahdollista hallita ja suunnata strategisesti, vaan olennaista on toimijoiden kyky löytää tarvitsemansa palvelut ja kumppanit sekä saada monenlaisia virikkeitä oman toimintansa tueksi. Kaupungissa tulisi siis olla a) monenlaisia palveluja, rakenteita ja toimijoita sekä hyvät yhteydet muualla oleviin palveluihin, b) erilaisia yleistä tietoisuutta luovia prosesseja, jotka tekevät asioita näkyviksi ja etsivät niiden merkityksiä kaupunkitasolla ja c) vahvoja toimijoita, joilla on kyky ja halu ottaa riskejä ja etsiä uusia innovaatioita. Mallin ytimessä on toimijoiden kyky löytää tarvitsemansa ja vatkata erilaisista elementeistä kuhunkin tapaukseen sopiva kooste. Tällöin kehittämispolitiikka perustuu sellaisen maaperän vahvistamiseen ja muokkaamiseen, jossa voi kasvaa monenlaisia yllättäviä asioita. Jotta kaupunki olisi aidosti kaupunki ja jotta sillä voisi olla vahva sisäänrakennettu kyky uudistua jatkuvasti, tulisi sen olla luonteeltaan nokkela. Nokkela kaupunki on ennen kaikkea oppiva ja luova, erilaisten globaalien innovaatioverkostojen solmukohta, mutta nokkela kaupunki on myös särmikäs. Se ei ole koskaan itsestäänselvä eikä helppo tai lattea. Ja juuri siksi se on sekä ihmisten että organisaatioiden näkökulmasta kiinnostava. Websterin englanninkielen sanakirja (1996) johdattaa mainiolla tavalla nokkelan (smart) kaupungin luonteeseen. Nokkela on a) nopea ajattelussaan ja toiminnassaan (bright, acute, clever); b) hävyttömän ilkeä (pertinently wicked); c) elinvoimainen, rankka, voimakas, eloisa (vigorous, severe, emphatic, brisk); ja d) kirveliäs ja pisteliäs (causing a smarting sensation, stinging pungent). Oppivien, luovien, älykkäiden sun muiden iskusanojen varaan rakentuvien kehittämismallien ongelma on siinä, että viralliset oppiva kaupunki projektit ja erilaiset julistukset eivät juurikaan kohtaa vapaasti hengittäviä ja toimijalähtöisiä oppimisprosesseja. Nokkelassa kaupungissa ei edes odoteta, että virallinen kehittämiskoneisto kontrolloisi ja suuntaisi toimintoja. Se lähinnä luo niille edellytyksiä, generoi tapahtumia ja poistaa rakenteellisia aukkoja. Nokkelassa kaupungissa monilla toimijoilla on sisäänrakennettu halu oppia ja uudistua sekä vahva perusta jatkuvaan oppimiseen eli hyvä yleissivistys. Nokkelassa kaupungissa oppimista tapahtuu monilla erilaisilla foorumeilla; virallisilla ja epävirallisilla. Nokkela kaupunki etsii tulevaisuutta monista eri lähtökohdista, monin eri tavoin eikä pelkää erilaisuudesta aiheutuvia konflikteja. Nokkelassa kaupungissa tiedetään, että erimielisyydet ovat uusien tulkintojen alku. Nokkelan kaupungin kyky keksiä itsensä jatkuvasti uudestaan perustuu monenlaisen tiedon luomiseen ja moniääniseen debattiin. Tämä edellyttää, että nokkelalla kaupungilla on sisäisen kuhinan lisäksi vahvat yhteydet maailmalle. Ne syöttävät nokkelaan kaupunkiin jatkuvasti uusia ideoita, ajatuksia, tietoa ja ihmisiä. Moni tulee käymään nokkelassa kaupungissa vain kokeakseen sen ilmapiirin ja pisteliään hävyttömän uutta luovan ja vanhaa kyseenalaistavan keskustelukulttuurin. Usein väitetään, että kehittämiseen, oppimiseen ja innovointiin ei ole riittävästi aikaa. Kvartaalitalouden tulospaine tappaa luovuuden, sanotaan. Nokkelassa kaupungissa on aina aikaa tulevaisuutta luotaaviin ja luoviin keskusteluihin. Ei ehkä kaikilla saman aikaa ja kaiken aikaa, mutta koska nokkela kaupunki on moninainen, siellä on aina ryhmiä, joilla on aikaa haastaa ja kiistää luutuneita ajatusmalleja. Parhaimmillaan nokkelan kaupungin viralliset kehittäjät ja kaupunginäidit ja isät hellällä kädellä tukevat alhaalta nousevia ideoita ja tarvittaessa osoittavat luovuuden rajat. Ihan kaikkea ei nokkelassakaan kaupungissa 12

13 voi sallia. Nokkelassa kaupungissa ei uskota yhteiseen jaettuun visioon ja strategiaan vaan strategiaan loppumattomana oppimisprosessina, jossa tärkeintä on oppia omasta ja oman kaupungin roolista maailmassa, toisten toimijoiden visioista ja strategioista sekä erilaisista tavoista etsiä niiden väliltä yhtymäkohtia. Nokkelassa kaupungissa suhtaudutaan hyvin varovaisesti ja harkiten erilaisiin virallisiin kehittämisohjelmiin, koska on opittu, että virallinen kehittämisstrategia saattaa yhtä hyvin tukahduttaa kehityskulut kuin suunnatakin niitä. Toisaalta tiedetään, että riittävästi resursoidut ja hyvin johdetut kehittämisohjelmat voivat muodostua nokkelan kaupungin energian tuottajiksi ja suuntaajiksi. Nokkelan kaupungin viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat sivistyneitä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on oman kaupungin oppiminen eikä niinkään oman agendan toteuttaminen kaupungissa. [Sovellettu artikkelista: Sotarauta, M. & Kostiainen, J Kaupunkien kehitys verkostoyhteiskunnassa: Onko yleissisivistys nokkelan kaupungin perusta? Teoksessa Tiihonen, P. & Kuusi, O. (toim.) Metropolit, Aasia ja yleissivistys: Esiselvityksiä ja matkakertomuksia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 3/2008. Helsinki.] 13