Libanonin vaalit ja politiikka eräiden kansainvälisten ilmiöiden peilinä

Transkriptio

1 Libanonin vaalit ja politiikka eräiden kansainvälisten ilmiöiden peilinä (Julkaistu Kanava-lehdessä eri otsikolla ja toimitettuna elokuussa 2009) Libanonin parlamenttivaalit antoivat ajattelemisen aihetta monille kansainvälisen politiikan seuraajille. Vaalitulos länsimielisen Maalis-14-liittouman selvä voitto Hizbullahin dominoimasta, Syyrian ja Iranin hallitusten ulkopoliittisia intressejä edustavasta Maalis-8-liittoumasta oli suuri helpotus ja ilonaihe kaikille niille sekä arabimaissa että länsimaissa, jotka toivovat Lähi-itään rauhaa ja demokratiaa. Samalla vaalitulos on tervetullut muistutus lukemattomille toimittajille, asiantuntijoille ja vaikuttajille sekä länsimaissa että arabimaissa, että äänekkäin propaganda ei usein edusta kansan enemmistön tahtoa eikä kaikkiin lähteisiinsä kannata luottaa samalla painolla. Niin ikään Libanonin vaalitulos osoitti perättömiksi monia viime aikoina laajan levikin saaneita myyttejä, virhekäsityksiä ja yleistyksiä. Käsittelen tässä niistä muutamia. Värivallankumoukset Libanonin seetrivallankumous maaliskuussa 2005 oli demokraattinen ja veretön kansannousu ja itse asiassa jatkoa Georgian ruusuvallankumoukselle 2003 ja Ukrainan oranssivallankumoukselle Yhdessä näitä ja Kirgisian laimeampaa tulppaanivallankumousta alettiin seuranneina vuosina kutsua värivallankumouksiksi. Kyse oli kansalaisvaikuttamisen voimannäytöstä, jossa uudet viestimet, varsinkin internet, sosiaalinen media, sähköposti ja erilaiset kännykkäsovellukset olivat avainasemassa ja nuoret, teineistä hädin tuskin kolmekymppisiin, eturintamassa. Autoritääriset vallanpitäjät ja heidän tukijansa Moskovassa, Teheranissa ja Damaskoksessa haastettiin väkivallattomin keinoin ja vastarinnan kruunasi näyttävästi toteutettu katujen ja kaupunkitilojen sekä sitä kautta maailman median huomion haltuunotto. Värivallankumoukset olivat siis mitä suurimmassa määrin meidän aikamme aitoja kansanvallan voittoja eivätkä CIA:n masinoimia geopoliittisia provokaatioita, jollaisiksi Moskovan ja Teheranin vallanpitäjät liittolaisineen ovat ne halunneet leimata. Toki länsimaisilla ja välieurooppalaisilla toimijoilla oli myös roolinsa. Länsimaiset aivoriihet ja rahoittajat auttoivat Itä-Euroopan ja muslimienemmistöisten maiden kansalaisyhteiskuntia mm. verkostoitumisen, kehitysyhteistyön ja kansalaisjärjestöjen tuen keinoin. Ratkaisevaa apua saatiin niiden maiden kansalaisyhteiskuntien nuorilta sukupolvilta, jotka vasta hiljattain olivat tehneet omat samettivallankumouksensa Itä-Euroopassa. Baltiasta, Puolasta, Romaniasta ja Balkanilta tuli paljon solidaarisuutta Georgiaan ja Ukrainaan. Arabimaiden liberaalit koulutetut piirit taas verkottuivat nopeasti Libanonin seetrivallankumouksen tueksi. Moskovassa ja Teheranissa värivallankumoukset nähtiin suurena uhkana kahdesta syystä. Ensiksi, Venäjän ja Iranin geopoliittinen vaikutuspiiri kaventui kun uudet demokraattiset hallinnot korvasivat autoritäärisiä vasalleja entisissä alusmaissa ja sama voisi tapahtua yhä uusissa vastaavasti hallituissa maissa, kuten Valko-Venäjällä, Syyriassa ja Keski-Aasiassa. Toiseksi, värivallankumoukset ja ylipäätään kansalaisvaikuttamisen emansipaatio ja vapaa tiedonvälitys uhkasivat suoraan autoritäärisiä hallintoja Moskovassa ja Teheranissa. Kummassakin vanhassa imperiaalisessa pääkaupungissa hallituksia lähellä olevat aivoriihet alkoivat kiivaasti muokata vastastrategioitaan. Suurin uhkakuva ei enää ollutkaan länsimainen sotilaallinen interventio Kosovon tai Irakin malliin vaan värivallankumousten rantautuminen Moskovaan, Teheraniin tai vaikka vain Damaskokseen ja Minskiin.

2 Autoritääriset hallitukset ryhtyivät runsaisiin vastatoimiin heittämällä toisinajattelijoita vankiloihin ja rajoittamalla rajusti tiedotusvälineiden, internetin ja kansalaisyhteiskunnan valvontaa. Samalla kehitettiin kiivaasti elektronista tiedustelua ja keinoja estää esimerkiksi tekstiviestien, blogien ja sähköpostin käyttöä kumouksellisessa verkostoitumisessa. Lisäksi autoritääriset hallitukset liittolaisineen panostivat runsaaseen vastapropagandaan. Amerikkalaisvastaisuutta ja Bushin hallinnon huonoa mainetta hyödynnettiin täysipainoisesti demokraattisten oppositioiden ja jo onnistuneiden värivallankumousten leimaamiseen. Vakaus haluttiin palauttaa takaisin vapauden tilalle kansainvälisen politiikan ykkösarvoksi. Seurauksena vastatoimista värivallankumousten sarja tyrehtyikin pian Beirutin kevään jälkeen. Uzbekistanissa ja Iranissa kansannousut murskattiin. Maalis-14 ja Maalis-8 Seetrivallankumouksen jälkeen Libanonin poliittinen kenttä jakautui kahtia. Poliittiset liittoumat on nimetty päivämäärien mukaan. Kansannousun lopullisena muttei suinkaan ainoana kimmokkeena toimi Libanonin entisen pääministerin Rafiq Haririn salamurha massiivisessa autopommi-iskussa Beirutissa Samassa iskussa sai surmansa myös talousministeri Basil Fuleihan ja yli 20 muuta ihmistä. Kuukautta myöhemmin 14. maaliskuuta kaikki Syyrian miehitystä ja miehityshallinnon libanonilaista nukkehallintoa vastustavat puolueet eri uskontokunnista kokosivat Beirutiin satojatuhansia mielenosoittajia, pääosin nuoria. Mielenosoitukset yhdessä YK:n, länsimaiden ja useimpien arabimaiden tuen kanssa pakottivat Syyrian vetäytymään Libanonista ja syyrialaismielinen nukkehallinto kaatui. Tästä sai nimensä Maalis-14- liittouma. Vähän ennen massamielenosoituksia Hizbullah liittolaisineen oli koonnut Beirutiin Syyriaa tukevan mielenosoituksen 8. maaliskuuta, vastauksena silloisen opposition Haririn murhan jälkeen kiihtyneeseen arvosteluun Syyrian miehitystä ja nukkehallintoa vastaan. Tästä tukimielenosoituksesta sai nimensä Maalis- 8-liittouma. Syyrialaismielisen hallituksen kaaduttua Libanonissa järjestettiin ensimmäiset vapaat parlamenttivaalit, joissa Maalis-14 voitti selvästi. Nyt kesäkuussa Maalis-14 uusi voittonsa, osoittaen että poliittisten leirien voimasuhteet väestön mielipiteissä mitattuna ovat säilyneet samoina viimeiset neljä vuotta. Suomen kieleen päivämäärien mukaan nimetyt poliittiset liittoumat taipuvat hankalasti, mikä lienee yksi syy siihen, että suomenkieliset tiedotusvälineet vaikutusvaltaisia STT:tä ja Helsingin Sanomia myöten ovat virheellisesti puhuneet sunnimuslimien ja shiiamuslimien liittoumista. Tällainen kielenkäyttö ei ole vain mutkien oikaisemista ja yleistämistä, vaan myös vaarallista vääristelyä, joka esittää Libanonin poliittisen valtataistelun uskonnollisessa valossa. Libanonin poliittinen järjestelmä on merkillinen yhdistelmä Osmanivaltakunnan aikaista uskontokuntien autonomiaa ja Ranskan siirtomaa-ajan jälkeistä pyrkimystä varmistaa kristittyjen valta-asema Libanonissa senkin jälkeen, kun maahan oli liitetty muslimienemmistöisiä alueita ja kun sisällissota, maastamuutto ja syntyvyyserot olivat vähentäneet kristittyjen osuuden nykyiseen vajaaseen kolmannekseen väestöstä. Kaksi muuta kolmannesta muodostuvat väestöllisesti melko tasavahvoista sunneista ja shiioista, minkä lisäksi merkittävä rooli on 10 prosentin druusivähemmistöllä. Libanonin lainsäädäntö ja käytäntö ovat kiintiöineet lähes kaikki julkiset virat kansanedustajista ministeriöiden sihteereihin uskontokuntien mukaan. Niinpä vaalituloksista riippumatta Libanonin presidentti on aina maroniittikristitty, pääministeri on aina sunnimuslimi ja parlamentin puhemies on aina

3 shiiamuslimi. Uskontokunnilla on aina yhtä paljon parlamenttipaikkoja vaalituloksista riippumatta, sillä ne on tarkasti kiintiöity. Niinpä libanonilaiset eivät vaaliuurnilla äänestä uskonnosta vaan politiikasta. Järjestelmän seurauksiin kuuluvat, että toisaalta lähes kaikki puolueet ovat yhden uskontokunnan puolueita, sillä niiden valtataistelu käydään kunkin uskontokunnan sisällä, ei uskontokuntien kesken, mutta toisaalta poliittiset vaaliliitot tehdään puolestaan uskontokuntien rajojen yli. Niinpä sekä Maalis-14 että Maalis-8 sisältävät puolueita ja poliitikkoja kaikista Libanonin uskontokunnista ja kaikki Libanonin uskontokunnat ovat jakautuneet poliittisesti kahtia näiden liittoumien välillä. Erot löytyvät suhdeluvuista: suurin osa shiioista kannattaa Maalis-8:a kun taas suurin osa sunneista ja druuseista Maalis-14:ä. Kristityt ovat jakautuneet liittoumien välille tasaisemmin, mutta kummatkin vaalit ovat osoittaneet enemmistön kannattavan Maalis-14:ä. Syy kristittyjen jakautumiseen löytyy ennen kaikkea siitä, että kristittyjen sisäinen poliittinen kenttä on kaikkein jakautunein. Kristityt puolueet ovat yhtä tai kahta piirikuntaa hallitsevien vahvojen perheiden ympärille muodostuneiden ryhmien koalitioita, joiden pahin vihollinen on yleensä lähin kristitty kilpailija. Michel Aounin liittoutuminen Hizbullahin kanssa ei ollut alkujaan ideologinen valinta, vaan yritys päästä voimakkaan aseellisen liikkeen siivellä kristittyjen johtajaksi ja siis syrjäyttää sunnalaisen Tulevaisuusliikkeen kanssa liittoutuneet kristityt kilpailijansa Samir Geagea ja Amin Gemayel. Hizbullahin asema Mikä Hizbullah on? Tämän Etelä-Libanonia, Etelä-Beirutia ja Bekaan laaksoa hallitsevan aseistetun shiialaisislamistisen liikkeen olemusta on ollut ilmeisen vaikeaa määritellä. Monessa länsimaassa se on listattu terroristijärjestöksi, onhan se vielä 1980-luvulla iskenyt verisesti Yhdysvaltoja ja Ranskaa vastaan puhumattakaan terroristisista taktiikoista, joita liike on käyttänyt Israelia vastaan. Varsinkin nyt, kun tamilitiikerit on Sri Lankassa murskattu, voidaan varsin yksiselitteisesti todeta, että Hizbullah on maailman voimakkain, kurinalaisimmin organisoitu ja parhaiten aseistettu ääriliike. Esimerkiksi palestiinalainen Hamas ja verkostomainen al-qa ida eivät yllä lähellekään samaa. Paitsi että Hizbullah on aseellinen militia ja poliittinen puolue, se on myös valtio valtiossa. Hallitsemillaan alueilla Hizbullah ylläpitää useimpia niistä toiminnoista, joita valtiolta yleensä odotetaan. Pääosasta Hizbullahin varjovaltion rahoitusta vastaa Iran. On osittain totta, että Libanonin valtio on historiansa aikana laiminlyönyt köyhien shiialaisten alueiden kehittämistä, mutta merkittävä osasyy tässä on shiialaisten omilla puolueilla. Hallitusvaltaan suoraan vuosikymmenien ajan osallistunut Amal-puolue on tunnettu valtavasta korruptiosta ja Hizbullah on puolestaan aktiivisesti ulossulkenut virallisen valtion hallitsemiltaan alueilta pystyäkseen monopolisoimaan esimerkiksi sosiaalipalvelut ja koululaitoksen vallankäyttönsä välineiksi. Toisin kuin usein kuvitellaan, enemmistö shiialaisista ei ole Hizbullahin jäseniä tai edes äänestäjiä. Sotilaallisen luonteensa vuoksi Hizbullah on päinvastoin erittäin restriktiivinen jäsenten hyväksymisessä. Suurin osa Libanonin shiioista äänestää periaatteessa maallista Amal-puoluetta, jolla oli vielä sisällissodassa moniin veritekoihin syyllistynyt militia. Sittemmin Syyrian liittouduttua Iranin kanssa ja Hizbullahin noustua Amalin rinnalle, Amal kukistettiin sotilaallisesti ja sen karismaattinen johtaja Musa Sadr muilutettiin Libyan-matkallaan. Tilalle Amalin johtoon nostettiin Syyrian ja Neuvostoliiton liittolainen Nabih Berri. Berristä tuli Syyrian miehityksen vasalli ja hän alisti Amalin Hizbullahin tukipuolueen ja siviilihallinnoitsijan rooliin. Monet Amalin kannattajat ovat erittäin tyytymättömiä tilanteeseen, mutta Hizbullahin ja Amalin poliittisen liiton jatkuessa heidän äänensä menevät Hizbullahin hyväksi.

4 Hizbullah kiistää periaatteessa demokratian legitimiteetin päätöksenteon lähteenä, tarkoittaahan sen nimikin Jumalan puoluetta, mutta käytännön syistä se on hyväksynyt Libanonin monipuoluedemokratian, jossa Hizbullah on vain yksi monista puolueista. Tämä ei tarkoita, että Hizbullah olisi hyväksynyt demokratian pelisäännöt sellaisinaan. Se vaatii itselleen suuren määrän erivapauksia, joihin kuuluvat mm. oikeus omaan armeijaan ja aseelliseen vastarintaan. Moni libanonilainen on valmis hyväksymään tämän vastarinnan Israelia vastaan, mutta Hizbullah on toistuvasti osoittanut valmiutensa ulottaa vastarintansa myös kotimaisia poliittisia vastustajiaan vastaan, näyttävimmin vuosi sitten toukokuussa, jolloin Hizbullah ryhtyi puolitoistaviikkoiseen pieneen sisällissotaan Maalis-14:n nöyryyttämiseksi ja saadakseen vetooikeuden kaikkeen hallituksen päätöksentekoon. Aseiden lisäksi Hizbullah vaatii oikeutta toimia kaikin muinkin tavoin maan laillisten instituutioiden ulkopuolella. Sen ei tarvitse noudattaa lakeja, demokraattisia pelisääntöjä eikä kysyä hallitukselta lupaa sotilasoperaatioihinsa, oli sitten kyse maan rajojen sisäpuolella tai ulkopuolella tapahtuvista toimista. Käytännössä Hizbullahin poliittinen ohjelma vaatii määräysvaltaa ja vähintään veto-oikeutta kaikkeen Libanonin politiikkaan, mutta kieltäytyy kantamasta vastuuta mistään. Hizbullah on valtio valtiossa. Sillä on tietty vakaa kannatuspohja Libanonin shiialaisten keskuudessa ja niin kauan kuin Hizbullahin ja Amalin liitto pitää, Hizbullahin kanssa eri mieltä olevat shiialaiset joko pitävät suunsa kiinni tai joutuvat pahoihin vaikeuksiin. Hizbullahilla on ehtymätön tuki Iranista sekä rahan että aseiden muodossa. Tuki koordinoidaan Syyrian kanssa. Hizbullah on avoimesti sitoutunut Iranin hierarkkiseen uskonnolliseen komentojärjestelmään (vilayat-e faqih). Hizbullahin valttikortteihin kuuluu myös erittäin tehokas ja mielipidevaikuttajana vaikutusvaltainen propagandakoneisto, jonka lipunkantaja on satelliitin kautta kaikkialla alueella näkyvä televisiokanava al- Manar. Hizbullah liittolaisineen hyödyntää tehokkaasti Libanonin asemaa arabimaailman vapaimpana tiedonvälityskenttänä ja libanonilaisten yleisarabialaista johtoroolia media- ja markkinointialalla Lontoosta Persianlahdelle. Samat sananvapaus ja libanonilainen mediaosaaminen ovat suuresti edesauttaneet myös Hizbullahia vastustavan Maalis-14-liittouman menestystä. Alueellisen ja globaalin politiikan peili Osittain sananvapautensa ja korkeasti koulutetun ja kansainvälisesti kompetentin väestönsä ansiosta Libanon on pienuudestaan huolimatta maa, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Se on arabimaailman trendien peilinä paljon tärkeämpi kuin vaikkapa epätyypilliset ja autoritääriset Syyria ja Saudi-Arabia. Poliittisesta epävakaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi, ettei Libanonissa mikään yksittäinen puolue ole pystynyt monopolisoimaan kaikkea valtaa, sananvapaus on kukoistanut maassa vaikeimpinakin aikoina. Beirutin yliopistot ovat olleet koko arabimaailman uusien ideologisten virtausten hautomoita. Kaikkien mahdollisten poliittisten aatesuuntien edustajat, kansainväliset, alueelliset ja paikalliset aivoriihet ja eri valtioiden tiedustelupalvelujen asiamiehet jakavat tietojaan Beirutin suuressa tietojen ja huhujen basaarissa. Muutaman viikon Beirutissa oleskeleva on sekä tietojensa että kontaktiverkostojensa osalta pian paljon kattavammin selvillä tämän maailmankolkan asioista kuin sellainen, joka viettää kokonaisen vuoden Damaskoksessa tai Riadissa yrittäen päästä jotain asioista tietävien puheille. Libanonin politiikassa kulkee aina kolme tasoa limittäin ja päällekkäin, eikä mitään näistä voi kokonaan sivuuttaa, mikäli haluaa tulkita maan politiikkaa ja tehdä siitä johtopäätöksiä. Kaiken pohjalla on paikallinen taso, joka sanelee poliitikkojen demokraattista kannatuspohjaa. Libanonissa on riittävästi demokratiaa, että suurin osa maan poliitikoista joutuu varmistamaan kotialueensa kannatuksen ja ajamaan politiikassaan ensisijaisesti kotialueensa etuja. Tämä voi tarkoittaa samalla uskontokunnan etujen ajamista, sillä oman piirikunnan etujen puolustaminen merkitsee usein samalla oman uskontokunnan etujen puolustamista ja

5 kunkin piirikunnan kansanedustajapaikat on joka tapauksessa kiintiöity uskontokunnittain, joten kukin kansanedustaja on tietyn alueen maroniittien, sunnien tai druusien edustaja. Libanonin politiikkaa kuvataan usein feodaaliseksi, koska poliittiset mandaatit tuppaavat periytymään piirikuntien mahtisuvuissa perinnöllisesti. Samat suvut hallitsevat Libanonin politiikkaa sukupolvesta toiseen. Alueellisella tasolla Libanon on hankalassa asemassa kahden alueellisesti radikaalia ulkopolitiikkaa harjoittavan naapurimaan, Syyrian ja Israelin, puristuksessa. Alueellinen suurvalta Iran käy kulissien takaista varjosotaa sunnalaisten johtamia arabihallituksia vastaan, joista voimakkaimpia ovat Saudi-Arabia ja Egypti. Arabimaiden hallitusten joukossa Iranilla on liittolaisenaan Syyrian hallitus, jossa valtaa pitelee pieni länsirannikolta kotoisin oleva alawiittilahko. Syyrian väestön suuri enemmistö on vallasta pitkälle eristettyjä sunnimuslimeja. Syyrian hallitus on arabimaiden joukossa yksinäinen jäänne Neuvostoliiton tukemien sosialististen sotilasdiktatuurien ajalta. Nykyisin se on Iranin strateginen liittolainen, kun taas melkein kaikki muut arabimaat suhtautuvat kielteisesti Iranin pyrkimyksiin laajentaa vaikutusvaltaansa. Syyrian hallituksen lisäksi Iranin tärkeimpiä liittolaisia varjosodassa länsimielisten arabihallitusten kaatamiseksi ovat aseelliset ääriliikkeet, erityisesti Hizbullah ja Hamas. Nämä myös määrittelevät itsensä pikemminkin alueellisesti ja globaalisti kuin kansallisesti. Ne eivät ole niinkään kiinnostuneet Libanonin ja Palestiinan kansallisista kysymyksistä kuin kansainvälisestä toiminnasta Yhdysvaltoja ja Israelia vastaan. Vallan kaappaaminen Gazassa tai Beirutissa on vain väline alueellisten ja kansainvälisten tavoitteiden saavuttamisessa. Kesäkuun alun vaalit Libanonissa antoivat useita viestejä niin paikallisella, alueellisella kuin globaalillakin tasolla. Paikallistasolla vaalitulos kertoi ennen kaikkea siitä, että edes Hizbullahin toukokuussa 2008 Dohan sopimuksessa saamat myönnytykset, joilla vaalipiirejä ja vaalien pelisääntöjä muokattiin Hizbullahia ja erityisesti sen kristittyä liittolaista Aounia suosiviksi, eivät muuttaneet Libanonin väestön kannatussuhteita. Ainoa voitto manipuloinnista saavutettiin pohjoisessa Zghartassa, jonka erottaminen omaksi vaalipiiriksi toi voiton Maalis-8:n sikäläiselle liittolaiselle, syyrialaismieliselle kristitylle Marada-puolueelle. Marada on tyypillinen yhden vaalipiirin puolue, sillä Zgharta on Franjiyyén suvun hallitsema piiri. Lähes kaikilla etukäteen erityisen kiistanalaisiksi luokitelluilla alueilla Maalis-14 voitti ja varsinkin Keski- Bekaan Zahléssä, jossa Hizbullahin tuen odotettiin tuovan voiton Aounille, Maalis-14:n voitto oli suorastaan murskaava. Vaalien suurin häviäjä olikin Michel Aoun, joka on havitellut pääsyä presidentiksi ja jonka kannattajat ovat vuosien ajan yrittäneet väittää keskustelukumppaneilleen ja tiedotusvälineille, että Aoun edustaisi selvää enemmistöä, jopa kahta kolmannesta Libanonin kristityistä. Nämä väitteet on nyt aukottomasti todistettu vääriksi. Moni länsimainen diplomaatti ja toimittaja joutuukin nyt miettimään uudelleen, mitä tietolähteitä kannatti kuunnella. Hizbullah sai lähinnä omat etukäteen tiedetyt kannattajansa. Amal-puolue sen sijaan on ehkä Aounin ohella vaalien häviäjä, sillä se on jäänyt yhä enemmän Hizbullahin dominoivan roolin varjoon. Koska Hizbullah kuitenkin haluaa vältellä suoraa hallitusvastuuta, Amal saanee valtaosan shiiojen siviilipaikoista tulevassa hallinnossa, mukaan lukien Maalis-8:n vaatiman parlamentin puhemiehen jatkopaikan Berrille, joka edellisellä vaalikaudella yli vuoden ajan esti parlamentin toiminnan halvauttaen siten Libanonin demokraattisia instituutioita. Libanonin vaaleissa ei äänestetty uskonnosta vaan politiikasta. Erityisenä vedenjakajana toimi ulkopolitiikka, joka viime kädessä lienee ratkaissut kristittyjen äänten kallistumisen Maalis-14:n puolelle. Maalis-8 edusti Iranin ja Syyrian tukemaa ulkopoliittista ajattelua, jossa Libanon on rintamavaltio taistelussa

6 Israelia ja Yhdysvaltain intressejä vastaan. Maalis-14 taas edusti pragmaattista ulkopoliittista linjaa, jossa on selvä länsimielinen vire, mutta joka tähtää ennen kaikkea kansainväliseen taloudelliseen integraatioon Euroopan ja vauraiden arabimaiden kanssa. Maalis-8 johtaa sisäpoliittiset arvonsa ulkopoliittisista tavoitteista: koska Libanon on rintamavaltio sodassa Israelia ja Yhdysvaltoja vastaan, vapauksia on rajoitettava, rintamakuria lisättävä ja tiedotusvälineitä suitsittava. Maalis-14 taas johtaa ulkopoliittiset tavoitteensa sisäpoliittisista arvoista: koska Libanonissa arvokasta ovat juuri demokratian ja vapauden säilyttäminen, länsimainen elämäntapa, moniarvoisuus sekä Libanonin vaurauden takaava vapaa markkinatalous, liittolaiset ovat luonnollisesti siellä, missä nämä arvot jaetaan. Vielä vaalisunnuntaina 7. kesäkuuta Hizbullah julisti, että vaalit ovat kansanäänestys, jossa mitataan kansan tuki Hizbullahin oikeudelle pitää aseensa. Seuraavana päivänä, kun vaalitappio oli varmistunut, ääni kellossa oli muuttunut ja Hizbullah julisti, ettei vaaleissa suinkaan ollut kyse Hizbullahin aseista eikä niistä tultaisi myöskään vaalien jälkeen keskustelemaan. Molemmilla puolilla tulkittiin vaalien aikana ja niiden jälkeen vaalitulosta sen mukaan, kenen odotettiin voittavan. Monet amerikkalaisviestimet julistivat pian vaalitulosten selvittyä, että Libanonin vaaleissa Barack Obama oli voittanut Mahmud Ahmadinejadin. On mahdollista, että Obaman kaunis puhe Kairossa paria päivää ennen Libanonin vaaleja toi ainakin lisää itsetuntoa Maalis-14:n kannattajille, ja että Libanonin vaalitulos puolestaan rohkaisi Iranin oppositiota kansannousuun Ahmadinejadia vastaan samaan tapaan kuin Georgian ja Ukrainan vallankumoukset neljä vuotta aiemmin innostivat Beirutin mielenosoittajia. On kuitenkin syytä muistaa, ettei Libanonin vaaleissa todellisuudessa ollut kysymys kansanäänestyksestä Bushia vastaan sen enempää kuin Obaman puolestakaan. Kyllä libanonilaiset ennen kaikkea äänestivät oman maansa politiikan ja tulevaisuuden suunnasta. Vaalien kulusta Libanonin vaalien kulkua ylistettiin vaalien jälkeen laajalti ympäri maailman. Ne sujuivatkin vertauskohtiinsa nähden poikkeuksellisen vähillä yhteenotoilla, ne oli organisoitu poikkeuksellisen hyvin ja myös äänestysprosentti nousi poikkeuksellisen korkeaksi. Mikä kaikkein parasta, vaalitulosten alettua selvitä häviäjät vastoin kaikkia odotuksia hyväksyivät vaalitulokset varsin mukisematta. Epäilemättä tämä tosin johtui myös vajaan viikon päässä odottavista Iranin presidentinvaaleista, joiden vuoksi Hizbullah joutuu odottamaan toimintaohjeitaan. Rehellisten ja demokraattisten vaalien menestyksellinen järjestäminen oli sulka hattuun erityisesti Ziad Baroudille, maan riippumattomalle sisäministerille. Baroud on Libanonin politiikassa varsin ainutlaatuinen hahmo paitsi siksi, että hän on sitoutumaton teknokraatti, myös koska hän on jo vuosien ajan aktiivisesti pyrkinyt tuomaan hyvää hallintoa ja avoimen yhteiskunnan periaatteita kaikille Libanonin valtiollisen elämän tasoille. Opiskelijat muistavat hänet tuesta valtionhallinnon harjoitteluohjelmille, joilla pyrittiin korvaamaan perinteistä nepotistista rekrytointia meriittipohjaisella. Kansalaisjärjestöt muistavat Baroudin aktiivisen panoksen yhteistyön kehittämisessä valtionhallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välille, mihin kuuluivat Sinioran hallitusten aikana tavaksi tulleet kansalaisyhteiskunnan kuulemiset, avoimet tiedotustilaisuudet mitä erilaisimmista aiheista ja ylipäätään vahva panostus avoimeen yhteiskunnalliseen dialogiin. Baroud on ollut hyvän hallinnon vankkumaton edistäjä korruptoituneessa poliittisessa koneistossa. Siitä huolimatta hän onnistui pääsemään sisäministeriksi kompromissiratkaisuna Dohan sopimuksessa, ja on vieläpä toistaiseksi välttynyt salamurhalta, vaikka esiintyykin tuon tuosta ilman

7 henkivartijoiden laumoja erilaisissa kansalaisjärjestöjen ja yliopistojen seminaareissa ja avoimissa lehdistötilaisuuksissa. Maalis-8-liittouman yhteiskunnallisesta ajattelusta ei anna kovin mairittelevaa kuvaa se, että liittouma olisi halunnut nostaa Baroudin tilalle sisäministeriksi entisen Syyrian miehityksen aikaisen tiedustelupalvelun päällikön, kenraali Jamil as-sayyedin, jonka nimi monille libanonilaisille symboloi Syyrian miehityksen aikana vallinneita kidutusta, ihmisten katoamista ja kaikkialle ulottuvaa urkintaa. Sayyed oli vuodesta 2005 aina huhtikuuhun asti vankilassa epäiltynä osallisuudesta Rafiq Haririn murhaan, mutta Libanonin poliittisia murhia tutkiva kansainvälinen tuomioistuin määräsi hänet vapautettavaksi todisteiden puutteessa ja yhden avaintodistajan peruttua todistuksensa. Ei tarvita paljon mielikuvitusta sen kuvittelemiseen, millaiset Libanonin vaalit olisivat olleet, jos sisäministerinä olisi ollut Sayyed. Pääsääntöisesti hyvin onnistuneista vaaleista löytyi toki myös kaikenlaista huomautettavaa. Saatoin itse vaaliviikonloppuna Libanonissa todeta, että hämmästyttävän suuria määriä äänestäjiä kuljetettiin sekä lentoteitse Persianlahdelta että busseilla Syyriasta antamaan äänensä. Libanonin vaaleissa nimittäin on rajoitettu valtavan ulkolibanonilaisen diasporan osuutta vaalituloksiin siten, että äänestäjien on pakko matkustaa äänestämään kotipaikkakunnilleen, joissa ovat kirjoilla. Niinpä esimerkiksi opiskelijat eivät tuota suurta ääntenlisäystä Maalis-14:n hyväksi Beirutissa, sillä joutuvat äänestämään kotikylillään. Samalla käytäntö tekee puolueille helpommaksi valvoa, että äänestäjät äänestävät kotikulmilla oikein. Vaalisalaisuus ei toteutunut myöskään sen vuoksi, että Dohan sopimuksessa vaalilain uudistamista suunnitelleen komission suosituksista toteutumatta jäi myös strategisen tärkeä yhtenäisten vaalilippujen painaminen, joka olisi vienyt puolueilta nykyisen mahdollisuutensa äänestyskäyttäytymisen kontrollointiin. Myöskään suositus laskea äänestysikärajaa nykyisestä 21:stä 18:een ei toteutunut, mikä vei äänioikeuden suurelta osalta poliittisesti kaikkein aktiivisinta ikäluokkaa. Vähän vanhempi nuori väestö on nimittäin juuri sitä ikäluokkaa, joka korkeakouluista valmistuttuaan lähtee ulkomaille töihin eikä siten pääse äänestämään ellei palaa vaalipäiväksi kotipaikkakunnalleen. Maalis-8:n tukijoiden ja ymmärtäjien taholta on kuulunut vaalien jälkeen paljon nurinaa, että saudirahoilla olisi ostettu paljon ääniä. Tällä viitataan ennen kaikkea siihen, että ilmeisesti varsin monille Persianlahdella töissä oleville ulkolibanonilaisille maksettiin lentolippuja äänestysmatkaa varten. Asiasta on toisaalta turha ruikuttaa, koska Maalis-8 teki itse samaa järjestämällä laajoja bussikuljetuksia kouluttamattomille työläisille Syyriasta ja muualta äänestyspaikoilleen. Aounin armenialainen liittolaispuolue Dashnak järjesti vieläpä Amerikasta asti lentomatkoja äänestäjilleen vaa ankielivaalipiiriin, jossa armenialaisten odotettiin ratkaisevan tuloksen. Vaalilippukäytännön muuttaminen olisi erittäin hyvä keino ehkäistä sekä puolueiden harjoittamaa äänestäjiensä ohjailua ja valvontaa että äänten ostamista. Jostain syystä komission suositukset eivät kuitenkaan kelvanneet varsinkaan Maalis-8-puolelle, vaan niistä piti Dohan sopimuksessa pääosin luopua. Anssi Kullberg. Kirjoittaja on ulkoasiainsihteeri, joka palveli vuodet Syyriassa ja Libanonissa työskennellen Suomen Damaskoksen-suurlähetystössä sekä ylläpitäen tilapäistä Beirutin yhteystoimistoa Suomen EUpuheenjohtajuuskauden ajan. Hän oli Beirutissa mm. kesän 2006 sodan, toukokuun 2008 taistelujen ja kesäkuun 2009 vaalien ajan. Hän on myös perustajajäsen turkulaisessa Konfliktien ja terrorismin tutkimusryhmässä (