Ala asteen 5. ja 6. luokkalaisten oppilaiden suhtautuminen liikuntaan ja koulun liikuntatunteihin

Transkriptio

1 Ala asteen 5. ja 6. luokkalaisten oppilaiden suhtautuminen liikuntaan ja koulun liikuntatunteihin Tampereen yliopisto Kasvatustieteiden tiedekunta Opettajien lisäkoulutus Pro gradu tutkielma Samipekka Saarnio Helmikuu 2007

2 TIIVISTELMÄ Tampereen yliopisto Kasvatustieteiden tiedekunta Opettajien lisäkoulutus Samipekka Saarnio: Ala asteen 5. ja 6. luokkalaisten oppilaiden suhtautuminen liikuntaan ja koulun liikuntatunteihin Kasvatustieteen pro gradu tutkielma, 59 sivua Helmikuu 2007 Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ala asteen luokkalaisten liikuntatottumuksia, sekä vapaa ajalla että koulussa. Tutkimuksessa otettiin huomioon myös opettajan sekä huoltajien vaikutus lapsen liikunnallisen kehityksen tukemisessa sekä sukupuolten väliset eroavaisuudet liikunnallisuudessa. Tutkimus suoritettiin keväällä 2006 Helsinkiläisessä ala asteen koulussa. Oppilaita kyselyyn osallistui 96, poika 42 ja tyttöjä 54. Kyselyyn osallistuneista 52 oli viidennellä luokalla ja 44 kuudennella luokalla. Kysely tehtiin Tampereen yliopiston E lomaketta hyväksi käyttäen, johon oppilaat saivat vastata verkossa. Väittämiin vastattiin Likert asteikolla ja aineisto analysoitiin SPSS ohjelman avulla. Tutkimuksessa pyrittiin saamaan vastauksia siihen, miten 5 6 luokkalaiset kokevat liikunnanopetuksen koulussa, sekä siihen mitä eroa on tyttöjen ja poikien liikunnallisuuden välillä. Huomiota kiinnitettiin myös liikunnanopettajan rooliin ja siihen, millainen vaikutus hänellä on oppilaiden liikunnallisuuden kehitykseen. Tutkimuksessa haettiin vastausta myös siihen, pitävätkö oppilaat liikuntaa tärkeänä osana elämäänsä. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että positiivisesti liikuntaan suhtautuvat osallistuvat liikuntatunneilla muita aktiivisemmin. Huoltajien vaikutus lasten liikunnallisuuteen oli merkittävä. Mitä enemmän huoltajat itse liikkuvat, sitä parempi suhtautuminen oppilaalla on liikuntaan. Selkeä yhteys oli myös nähtävissä lapsen liikunnallisuuden ja aikuisena jatkuvan liikunnan harrastamisen välillä. Opettajan vaikutus oppilaan positiiviseen suhtautumiseen liikuntaan nousi selkeästi esille. Liikunnanopettajan oma liikunnallisuus ja asiantuntijuus vaikuttivat lapsen käsitykseen siitä, miten liikunnallisia he haluaisivat aikuisina olla. Sekä tytöt että pojat haluaisivat olla aikuisena liikunnallisia. Ala asteikäiset lapset pitävät liikunnasta, sekä vapaa ajalla että koulussa liikuntatunneilla. Heidän mielestään liikuntaa on koulussa liian vähän ja sitä saisi lisätä. Asiasanat: liikunta, ala aste, liikunnanopettaja.

3 SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO 1 2. LIIKUNTA ALA ASTEEN KOULUISSA Suomalaislasten liikuntatottumukset Liikunnanopettajan rooli liikuntatunnilla Liikunnan opetustapoja Arviointi liikuntatunneilla LIIKUNTAAN LIITTYVÄT SUKUPUOLIEROT LAPSEN KEHITYS LIIKKUJANA Vanhempien merkitys lapsen liikuntaharrastuksessa Motivaation merkitys liikunnassa UUSIMPIA TUTKIMUKSIA TUTKIMUSONGELMAT TUTKIMUSMENETELMÄT Tutkimuksen perusjoukko Mittarin laatiminen ja esitestaus Tutkimuksen suorittaminen TUTKIMUKSEN TULOKSET Lasten liikuntatottumukset Liikunnanopettajan rooli Liikuntaan liittyvät sukupuolierot AINEISTON FAKTORIANALYYSI Summamuuttujat TUTKIMUKSEN RELIABILITEETTI POHDINTA 50 LÄHTEET 54 LIITTEET 58

4 1 1 JOHDANTO Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ala asteen luokkalaisten liikuntatottumuksia sekä heidän suhtautumistaan koululiikuntaan. Tutkimus on tehty Helsingin kaupungissa sijaitsevassa ala asteen koulussa. Tutkimukseen osallistui 96 oppilasta. Olen toiminut ala asteen luokanopettajana jo useita vuosia ja liikuntaa olen opettanut joka vuosi. Yksi syy tämän tutkimusaiheen valintaan olivat tekemäni havainnot liikuntatunneilla. Minua kiinnosti, mikä on opettajan vaikutus oppilaan liikuntatunnilla osallistumiseen, oppimiseen ja viihtymiseen. Mietin usein myös syitä siihen, miksi jotkut hyvinkin liikunnalliset lapset eivät osoita kiinnostusta koululiikuntaa kohtaan. Voisiko syy olla opettajassa, opetusmenetelmissä, muiden oppilaiden asettamissa paineissa vai liikunnallisen elämäntavan kokonaisvaltaisessa puuttumisessa? Lasten liikkumiseen vaikuttavat voimakkaasti lapsen vanhemmat, kaveripiiri ja koulu. Iso osa lapsista harrastaa liikkumista ja urheilua eri urheiluseurojen harjoituksissa, osalla tähän ei ole mahdollisuutta. Niinpä koulun tehtävä lapsen liikuttajana korostuu. Liikunnanopettajan rooli on suuri. Liikunnallisen opettajan esimerkillä saattaa olla hyvinkin kauaskantoiset seuraukset lapsen liikunnallisessa kehittymisessä, sillä voi olla vaikutusta jopa aikuisikään saakka. Vanhempien oma liikunnallinen esimerkki vahvistaa lapsen liikunnallista kehitystä. Sellaiset lapset, jotka saavat mallin liikkumiseen kotoa, liikkuvat muita enemmän. Kaveripiirin liikunnalliset harrastukset saattavat saada muuten liikunnasta kiinnostumattoman lapsen liikkumaan. Murrosiän

5 2 kynnyksellä olevat lapset rakentavat omaa identiteettiään ja hakevat ikätoverien hyväksyntää kaikessa, myös liikunnassa. Teoriaosuudessa tulen käsittelemään yleisesti lasten liikuntatottumuksia. Ala asteen luokkalaiset ovat tärkeässä iässä, missä opitaan liikunnallisia taitoja nopeasti. Niinpä myös opettajan tulisi olla tehtäviensä tasalla. Tulen selittämään, miten aktiivisesti lapset harrastavat liikuntaa ja onko tyttöjen ja poikien välillä eroja liikunnan harrastamisessa. Kerron myös opettajan roolista liikuntatunnilla. Käsittelen mies ja naisopettajan eroja opetuksessa sekä palautteen antamista oppilaille. Liikunnan erilaiset opetustavat sekä arviointi tulevat myös mainituiksi. Poikien ja tyttöjen välillä on eroja liikunnallisuudessa. Näitä eroja käsittelen kappaleessa kolme. Luvussa neljä tulen kertomaan lapsen yleisestä kehityksestä liikkujana. Kerron liikunnallisen kehityksen osa alueista ja käsittelen lapsen liikunnallisen kehityksen herkkyyskausia. Selvennän myös vanhempien roolia lapsen liikuntaharrastuksen tukijana ja sitä, mitä vanhemmilta vaaditaan sekä henkisesti että rahallisesti. Tutkimusaineisto kerättiin keväällä 2006 ja olen analysoinut saatua aineistoa SPSS ohjelman avulla. Toivon, että tuloksista on hyötyä liikuntaa opettaville ja että tutkimus antaa ajattelemisen aihetta, kun halutaan parantaa liikunnanopetuksen tasoa maamme kouluissa.

6 3 2 LIIKUNTA ALA ASTEEN KOULUISSA Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet tähdentävät, että liikunnanopetuksen juuret ovat kansallisessa liikuntaperinteessä. Opetuksessa painotetaan sellaisia taitoja, jotka mahdollistavat oppilaat omaksumaan liikunnallisia elämäntapoja. Liikunnan opetuksessa edetään leikin ja taitojen oppimisen kautta kohti tavoitetilaa, jossa oppilaat saavat itselleen pohjan liikuntaharrastukselle, jota he voisivat harrastaa myös vapaa aikanaan. 5 6 luokkalaisten kohdalla huomioon tulee ottaa myös sukupuolten erilaiset tarpeet ja tyttöjen ja poikien väliset erot kasvussa ja kehityksessä. 5 6 luokkalaisten tavoitteena liikunnan opetuksessa on mm. itsenäinen ja ryhmässä toimiminen, liikunnan merkityksen tajuaminen terveyden ja hyvän kunnon ylläpitämiseksi sekä motoristen perustaitojen kehittäminen. (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004, ) Jääskeläinen, Korpilauri ja Tikkanen (1979, 20 23) käsittävät liikunnan kasvatuksen välineenä. Se on sekä kasvatusta liikunnan avulla, että kasvatusta liikuntaan. Koululiikunnalla on kasvatusvelvollisuuksia, se ei ole ainoastaan lihaskunnon ja koordinaation kehittämistä ja se tukee koulun muiden kasvatustavoitteiden saavuttamista. Heikinaro Johansson ja Kolkka (1998, 38) kertovat kirjassaan, että liikunnanopetus tulisi järjestää siten, että jokainen oppilas voi osallistua tunneilla oman taitotasonsa puitteissa ja että liikunta vastaa oppilaan suorituskykyä. Liikuntatuntien tulee olla mielekkäitä, jotta kaikki oppilaat osallistuvat aktiivisesti eikä kukaan jää seuraamaan sivusta.

7 4 Opettajalta vaaditaan ammattitaitoa sekä kykyä suunnitella tunnit siten, että jokaisen oppilaan oma taitotaso on otettu huomioon. Mielestäni yksi tärkeimmistä liikunnanopettajan ominaisuuksista on se, että osaa antaa opetusta jokaiselle oppilaalle oppilaan oman taso huomioon ottaen. Opettajan tulisi myös olla tietoinen siitä, mihin liikuntakasvatuksella pyritään. Liikunta ei saa olla itseisarvo koulun muiden aineiden joukossa. Jääskeläinen ym. (1979, 23) antavat opettajalle suuren vastuun. Hän ei saa olla sivusta seuraaja vaan opettajan tulee osallistua aktiivisesti tunneilla. Opettaja on asettanut tavoitteet oppilaille, joten hänen tulee myös vaikuttaa näiden tavoitteiden toteutumiseen. Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös liikuntatunneilla opettajan oma esimerkki ja käyttäytyminen ovat oleellisen tärkeää. 5 6 luokkalaiset lapset ovat juuri siinä iässä, jossa liikuntataidot opitaan parhaiten ja liikunnallinen kehittyminen on nopeaa. Leikillä on iso osuus lasten toiminnassa. Kouluun mentäessä leikit muuttuvat yhä enemmän ohjatun liikunnan muotoon ja niistä tulee liikunnallisia. (Telama, Silvennoinen, Laakso & Kannas 1989, 33,34) Nupponen ja Telama (1998, 31,32) selvittivät tutkimuksessaan liikuntaa osana nuorten elämäntapaa. Heidän mukaansa koululiikunta koetaan paljon myönteisemmin kuin muu koulutyöskentely. Tutkimuksen mukaa yli ¾ kuudennen luokan pojista ja tytöistä piti koululiikunnasta ja vastaavasti vain 6 % piti sitä vastenmielisenä. Tutkimuksessa selvisi myös miten tärkeitä vapaa ajanviettotavat ovat. Ne vaikuttivat suoraan siihen, miten oppilaat suhtautuivat koululiikuntaan. Päivittäin liikuntaa harrasti 15 % kuudennen luokan oppilaista ja ainoastaan 1 % oli liikuntaa kokonaan harrastamattomia. Tutkimus osoitti, että kolmasosa pojista ja puolet tytöistä ei harrastanut riittävästi liikuntaa. Tämä koski sekä vapaa ajan että koululiikuntaa. Koululiikunnalla oli suuri rooli lasten ja nuorten liikunta aktiivisuuden lisäämisessä. Liikuntatunteja lisäämällä, koulun ulkopuolisia kerhoja kehittämällä ja valistamalla yleisellä tasolla liikunnan positiivisuudesta koulu voi tehdä enemmän kuin nykyään lasten liikuntaharrastuksen edistämiseksi. (Nupponen & Telama 1998, 117) Liikunnan opetukselle voidaan asettaa erilaisia tavoitteita. Nämä tavoitteet toteutuessaan aiheuttavat muutoksia eri käyttäytymispiirteiden alueilla. Yhtenä näistä ovat psykomotoriset tavoitteet. Siihen liittyvät oleellisesti oppilaan liikuntatarpeen tyydyttäminen, liikeominaisuuksien kehittäminen, liikevalmiuksien harjoittaminen sekä harjoittelemisen oppiminen. Liikunnan avulla voidaan myös edistää tiedollisen kasvatuksen tavoitteita, kuten päättelykyvyn ja luovan ajattelun kehittymistä. Affektiiviset tavoitteet liittyvät läheisesti tunteisiin. Tunteet vaikuttavat kehon toimintaan ja

8 5 tunteiden tasapaino riippuu hermoston kunnosta ja toimintakykyisyydestä. Liikunnanopetuksen avulla voidaan kasvattaa myös sosiaalisesti. Sosiaalinen kasvatus on tärkeää ala asteikäisille lapsille. Liikunta on omiaan vahvistamaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja erilaisissa ryhmätilanteissa oppilas oppii ottamaan toisia huomioon sekä tekemään havaintoja omasta käyttäytymisestään. (Jääskeläinen ym. 1979, 33 41) Viides ja kuudesluokkalaisten liikuntakasvatuksen tärkeimpänä tavoitteena voidaan pitää motoristen perustaitojen ja lajitaitojen kehittämistä. Jotta lajitaidot voitaisiin oppia, tulee motoristen perustaitojen olla kunnossa. (Tiitinen & Varstala, 1980, 21) 2.1 Suomalaislasten liikuntatottumukset Laps Suomen tutkimuksessa selvitettiin lasten liikuntatottumuksia. Fyysistä aktiivisuutta ilmenee päivittäisissä, muissakin kuin puhtaasti liikunnallisissa toiminnoissa. Tutkimukseni ikäluokan lasten liikunta aktiivisuustiedot kerättiin aikajanapäiväkirjalla. Lasten tehtävänä oli merkitä kymmenen minuutin tarkkuudella aktiivisuutensa taso vuorokauden aikana. Heidän käytössään oli kuusi eri aktiivisuusluokkaa: nukkuminen, makaaminen, istuminen, kevyt toiminta, liikunta ja raskas liikunta. Eri yksilöiden käyttämä aika päivittäiseen liikuntaa vaihteli huomattavasti 5 6 luokkalaisten kohdalla. Puolen tunnin ajan päivästä liikkui n. 90 % lapsista ja 80 % liikkui tunnin ajan. Poikien liikunta aktiivisuus oli tyttöjä n. puoli tuntia päivässä suurempi. Lapset jaottelivat liikunnan myös sen raskauden mukaan. He liikkuivat joko kohtalaisella tai raskaalla intensiteetillä ja eniten liikuntaa tapahtui kohtalaisen raskaasti kuin raskaasti. Iän myötä raskas liikunta lisääntyi sekä pojilla että tytöillä (Nupponen, Halme & Parkkisenniemi, 2005, 6 7) Mikäli lapsi harrastaa urheilua 2 3 kertaa viikossa tai useammin, ennustaa se myös 31 vuoden ikäisenä aktiivista liikkumista. Myös liikuntanumerolla ja koulumenestyksellä on yhteys aikuisiän liikkumiseen. Tämän perusteella voikin päätellä, että ala asteen koululiikunta luo vahvan pohjan liikunnalliselle elämäntavalle. (Tammelin, 2005, 24 25) Nupposen ym. (2005, 8) tutkimuksen mukaan suomalaislapset osallistuvat aktiivisesti eri urheiluseurojen harjoituksiin, 9 12 vuotiaista jopa puolet vähintään kerran viikossa. Viidesluokkalaisista seurojen harjoituksiin osallistuivat pojat aktiivisemmin kuin tytöt mutta jo

9 6 kuudesluokkalaisissa tyttöjä oli suhteellisesti enemmän kuin poikia. Poikien harjoitukset kestivät pidempään ja olivat raskaampia kuin tyttöjen. Omatoimista liikuntaa harrasti vähintään kerran viikossa 72 % 9 12 vuotiaista lapsista ja mitä vanhemmiksi lapset tulivat, sitä suuremmaksi prosenttiosuus nousi. 5 6 luokkalaisten kohdalla 4 7 kertaa viikossa liikkuvien poikien osuus oli suhteellisesti suurempi kuin tyttöjen. Liikuntamuotojen välillä oli myös eroja tyttöjen ja poikien välillä: pojat pelasivat enemmän maila ja pallopelejä ja harrastivat lumi ja rullalautailua. Suurimmat lajiryhmät olivat kummallakin sukupuolella pyöräily, luistelu, ulkona leikkiminen, kävely, juoksu ja hiihto. Puolet lapsista harrasti näitä liikuntamuotoja vähintään kerran viikossa. Liikuntapaikoissa esiintyi vaihtelua. Suosituimmat olivat uimaranta, luistinrata, hiihtolatu, mäenlaskumäki ja jalkapallokenttä. Myös välitunnit ja koulumatkat luetaan liikuntaympäristöihin. 5 6 luokkalaisten poikien suosituin välitunninviettotapa oli pallopelit ja muut liikunnalliset leikit, niitä tekivät noin puolet. Vain 10 % tytöistä pelasi pallopelejä välitunneilla. (Nupponen ym. 2005, 7 8) Lapsen tulisi liikkua päivässä tunnin ajan ja vähimmäismäärä on puoli tuntia useimpina päivinä viikossa, jotta liikunnan terveyshyödyt saavutettaisiin. Lapsuuden liikunnalla on ihmisen myöhempää elämää varten tärkeä merkitys, sillä on mm. terveyttä ennustava merkitys. Tämän takia onkin huolestuttavaa, että 10 % lapsista ei liikkunut käytännöllisesti katsoen lainkaan. Lasten ylipainoisuus, liikuntaelinoireet ja sydän ja verisuonitautien riskitekijät ovat lisääntyneet, joten liikunnan merkitystä koko kansantalouden kannalta ei tule väheksyä. (Nupponen ym. 2005, 9) Samalla linjalla jatkavat Vuori & Miettinen (2000, 91 95). Heidän mukaansa liikunnallinen elämäntapa lapsuudessa saattaa ehkäistä myöhemmällä iällä kehittyviä kansansairauksia tai niiden riskitekijöiden kehittymistä. Tästä taas tulee säästöä sosiaali ja terveydenhuollossa. Lapset ja nuoret tarvitsevat liikuntaa erityisesti luuston ja lihaksiston normaaliin kehitykseen, lapsena ja nuorena saavutettavissa olevia vaikutuksia ei voida enää täysin saavuttaa vanhempana. Kasvuiässä aloitetulla liikunnalla on luustoa vahvistava vaikutus. Aikuisena aloitettu liikunta ei tuo mukanaan samoja vaikutuksia. Liikuntaa harrastavalla lapsella on 7 8 % vahvemmat luut kuin liikuntaa harrastamattomalla. Vuoren ja Miettisen (2000, 95 96) mukaan suomalaislasten terveys on kansainvälisesti vertailtuna erittäin hyvä. Pitkäaikaissairaudet ja ylipaino ovat kuitenkin lisääntyneet kaiken ikäisillä, lapsista 10 prosentilla on jokin pitkäaikaissairaus. Näiden sairauksien tausta on lapsuudessa ja lapsuuden elämäntavoissa. Esim. sepelvaltimotaudin kehittyminen aikuisiässä johtuu valtimoiden

10 7 ateroskleroosimuutoksista joka alkaa jo lapsuudessa. Suomessa sairastuu diabetekseen keskimäärin yksi lapsi päivässä, muissa Euroopan maissa riski on pienempi kuin kolmasosa siitä. Lapsuuden ylipainolla on selvä yhteys myös metaboliseen oireyhtymään. Tässä oireyhtymässä on glukoosi ja rasva aineenvaihdon poikkeavaisuuksien ja kohonneen verenpaineen muodostama riskikokonaisuus. Lapsena lihava mutta aikuisena normaalipainoinen henkilö on kolminkertaisessa riskissä sairastua aikuisiän metaboliseen oireyhtymään. Lasten liikunnassa ja urheilussa ovat tapaturmat ja rasitusvammat lisääntyneet, jatkavat Vuori ja Miettinen (2000, ). Urheilulajit ovat kehittyneet nopeasti ja ne ovat saaneet aikuismaisempia piirteitä. Kasvuikäiset urheilijat ovat suuremmassa riskissä saada urheiluvammoja kuin muut lapset ja nuoret. Kasvupyrähdyksen aikana tulisi selkä ja nivelvammoille altistavaa liikuntaa välttää. Tyttöjen ja nuorten naisten kohdalla erilaiset syömishäiriöt ovat yleistyneet. Intensiivinen kestävyysharjoittelu ja jatkuva laihduttaminen voivat aiheuttaa kehon rasvan ja estrogeenin määrän vähenemistä ja kuukautiskierron häiriöitä. Tämä taas johtaa luumassan vähenemiseen ja rasitusmurtumariskiin. Liikunnan terveyshyödyt ovat kuitenkin haittoja suuremmat. Asiatunteva valmennus ja sääntöjen noudattaminen pienentävät vammautumisriskiä huomattavasti. Yhteiskunnan tulisi rakentaa turvallisia urheilu ja harrastuspaikkoja. Urheiluvammojen määrän vähenemisellä on suora yhteys terveydenhoitokuluihin. (Vuori & Miettinen 2000, 109) 2.2 Liikunnanopettajan rooli liikuntatunnilla Vaikkakin opetussuunnitelma painottaa tavoitteissaan sukupuolineutraalisuutta, on liikuntatuntien kohdalla niin, että opettajakunta ja opetuskokonaisuudet ovat sukupuolen mukaan jakaantuneita. Tämä tarkoittaa sitä, että miesopettajat opettavat liikuntaa pojille ja naisopettajat tytöille. (Lehtonen 2003, 89) Pehkosen mukaan (1999, 58 59) ei ole väliä onko opettaja mies tai nainen, hänen opetustapojaan leimaa silti samansuuntainen käyttäytyminen. Opettajan toiminnoille liikuntatunneilla on ominaista lyhyt kesto ja nopeat siirtymiset, 20 % opettajan toimista kuuluu järjestelyjen piiriin. Näihin järjestelyihin kuuluu mm. tunnin aloittaminen ja lopettaminen, eri liikuntavälineiden järjestäminen, informaatio oppilaille sekä oppilaiden jakaminen joukkueisiin ja yleinen järjestyksenpito. Opettajan

11 8 tehtäviin kuuluu myös opetussisällön esittely, eli tunnilla tapahtuvan tehtävän selittäminen, rajaaminen ja erittely. Tehtävä voidaan esitellä kolmella tavalla: selostavalla, kyselevällä ja näyttöön perustuvalla tavalla. Nämä vievät n % ajasta. Nummisen ja Laakson (2001, 50 51) mukaan tehtävän selittämisen tarkoituksena on antaa oppilaalle mahdollisimman selvä kuva siitä asiasta mitä opetetaan ja miten hänen tulisi kyseistä tehtävää lähestyä. Opettajan tulisi tuntea oppilaansa niin hyvin, että hän voisi instruktiota antaessaan käyttää sellaisia menettelytapoja, jotka vastaavat oppilaiden tasoa ottaa vastaan ja käsitellä tietoa. Oppilaan motorisen oppimisen vaihe tulisi olla opettajalle myös selvillä. Opettajan toimintaan liikuntatunneilla kuuluu oleellisena osana suoritusten tarkkailu. Tarkkailuun kuluu aikaa oppitunnista %. Tarkkaillessaan oppilaita opettaja yleensä ajattelee sitä, miten saisi opetustilanteen sujuvammaksi ja seuraa myös oppilaiden aktiivisuutta. (Pehkonen 1999, 60) Yksi tärkeimmistä liikunnanopettajan opetustaidoista on juuri suoritusten tarkkailu ja analysointi. Liikunnassa käytetään joko systemaattista tarkkailua tai vapaata tarkkailua. Systemaattinen tarkkailu on suunniteltu huolellisesti etukäteen ja tarkkailija ei osallistu opetukseen. Vapaassa tarkkailussa opettaja tarkkailee oppilaiden lisäksi myös omaa toimintaansa osana oppilasryhmää, ryhmän jäsenenä. Liialla tarkkailulla voi olla myös negatiivisia seurauksia. Jos opettajan aika kuluu liikaa tarkkailuun, hänen informaation antamisensa estyy, myös palautteen antaminen ja vuorovaikutus oppilaiden kanssa vaikeutuu. Tarkkailuvastuuta voi antaa myös oppilaille, jolloin he itse analysoivat liikkeitään ja omia suorituksiaan. (Numminen & Laakso 2001, 59 60) Palautteen antaminen on tärkeää, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Liikunnanopettajan antama palaute on suurimmaksi osaksi positiivista ja se tapahtuu sanallisesti % tapauksista. Palautteen antamiseen käytetty aika on 5 25 % koko oppitunnin kestosta. Palautteen saajana on yleensä yksittäinen oppilas, tai jos on pelitilanteesta kyse, oppilasryhmä. Mikäli oppilaat seuraavat palautetta, heidän suorituksensa paranee 75 % tapauksista. Opettajan kokemuksella on selvä yhteys palautteen antamiseen. Mitä kokeneempi opettaja sitä useammin ja enemmän palautetta he antavat. (Pehkonen 1999, 59 61) Suorituksen ylläpito tai sen muuttaminen on palautteen tarkoituksena. Sisäisessä palautteessa oppilas saa informaatiota heti suorituksen jälkeen, hän näkee, kuulee tai tuntee oman suorituksensa omilla aisteillaan. Ulkoisessa palautteessa oppilas saa informaation hänen ulkopuoleltaan, ja se

12 9 muodostuu suorituksen tuloksesta. Ulkoista palautetta voi antaa joko suoritustuloksesta tai itse suorituksesta ja sitä tulisi antaa heti suorituksen päätyttyä. Negatiivista palautetta antaessa tulisi muistaa, että se saattaa vaikuttaa oppilaan motivaatiota heikentävästi. Tärkeää olisi antaa negatiivista palautetta siten, että palaute saa positiivisen tunnelatauksen. Palaute antaa oppilaan oppia omista virheistään ja se myös lisää hänen motivaatiotaan sekä antaa vahvistuksen oikealle suoritustavalle. (Numminen & Laakso 2001, 63 68) Varstalan (1996,38) mukaan liikunnanopettajien toiminnasta 7,8 % on kasvatuksellista toimintaa. Opettajan sukupuolten välillä toiminta on samansuuntaista. Eroa on naisten ja miesten välillä toiminnassa. Naiset käyttävät enemmän aikaa järjestelyihin, tehtävänantoon, ohjaukseen ja palautteeseen kun taas miehet ovat aktiivisempia tarkkailun ja muun toiminnan osalla. Opettajan sukupuoli vaikuttaa myös oppilaiden liikunta aktiivisuuteen joka on hieman suurempi miesopettajien tunneilla. (Pehkonen 1999, 65 66) 2.3 Liikunnan opetustapoja Liikunnanopettaja määrittelee tavoitteet ja keskeisen oppiaineksen oman kasvatustietämyksensä ja liikunnan aineen tuntemuksensa perusteella. Opetuksessa voidaan erottaa kaksi suuntausta toisistaan: induktiivinen ja deduktiivinen. Induktiivisessa opetustavassa opettaja selvittää tehtävän pääkohdat ja oppilaat kokeilevat oikeaa suoritusta opettajan rohkaistessa heitä. Tämän jälkeen keskustellaan ja tuodaan esiin omia mielipiteitä siitä, mikä on paras ratkaisu tehtävään. Sitten esitetään ryhmässä parhaat ratkaisut ja lopuksi kerrataan opittua asiaa. Deduktiivisessa opetustavassa opettaja on ottanut huomioon oppilaiden tiedot ja taidot, toisin sanoen sen, minkä he jo osaavat. Opettaja opettaa liikkeen yksityiskohtaisesti ja sen jälkeen sitä harjoitellaan opettajan ohjatessa ja neuvoessa. Arvioinnissa opettaja antaa palautetta suorituksista. (Jääskeläinen ym. 1979, ) Induktiivisessa opetuksessa opettajalla on oltava hyvä pedagoginen johtamiskyky ja se soveltuu erinomaisesti eri lajien alkeisharjoituksiin. Deduktiivisessa tavassa taas tarvitaan paljon hyvää taitoa näyttää liikkeet ja korjata niitä. Deduktiivinen tapa onkin ollut suositumpi kouluopetuksen piirissä. (Jääskeläinen ym. 1979, 168)

13 10 Opetustapoja on monia. Niitä tulee vaihdella jotta tunneille saataisiin mahdollisimman paljon vaihtelua ja jotta tunneista tulisi mielekkäitä. Myös oppilaiden luokkataso ja määrä vaikuttavat oikean opetustyylin valintaan. Mosstonin ja Ashworthin (1986) mukaan opetustyylejä on kymmenen. Niistä parhaiten ala asteen liikuntatunneille mielestäni sopivat seuraavat viisi: 1. Komentotyyli. Opettaja tekee kaikki päätökset ja oppilas tottelee niitä. Tämä tyyli on alkuopetuksessa hyödyllinen ja osin myös välttämätön. 2. Harjoitustyyli. Oppilaille toiminnan liikemalli on selvä ja he harjoittelevat sitä mahdollisimman monta kertaa. Oppilas työskentelee yksin, jonka jälkeen opettaja antaa palautetta ja arvioi suoritusta. 3. Inkluusio eli eriyttävä tyyli. Tehtävästä on tehty eri versioita vaikeusasteen mukaan ja oppilaat itse päättävät miltä tasolta he aloittavat. Tämä sopii hyvin jos ja kun oppilasryhmissä on paljon eritasoisia oppilaita. 4. Vastavuoroinen tyyli. Tämä tyyli perustuu oppilaiden sosiaalisiin suhteisiin ja välittömän palautteen antamiseen. Palautteen antavat toiset oppilaat. Tyyli on hyvä myös sosiaalisten suhteiden oppimiseen. 5. Ohjattu oivallus tyyli. Opettajan esittämien kysymysten avulla oppilas etenee kohti ratkaisua ja oikeaa suoritusta. Mielestäni tämä tyyli sopii parhaiten vanhemmille oppilaille ja se vaatii myös opettajalta paljon. 2.4 Arviointi liikuntatunneilla Arviointia tapahtuu kaikkialla, eikä vähiten kouluissa. Nummisen ja Laakson (2001, 99) mukaan liikuntakasvatuksessa arviointi voi olla joko määrällistä tai laadullista, riippuen tavoitteista ja arvioinnin kohteista. Oppilaiden tulisi kokea arviointi positiivisena tapahtumana. Arvioinnin tarkoituksena on oppimisen tukeminen ja kehittäminen. Opettaja voi käyttää arviointia apunaan myös kehittäessään omaa opetustaan ja toimintojaan.

14 11 Arviointia tapahtuu opetusjakson alussa, opintojen aikana sekä ns. päättöarvioinnissa. Ennen opetusjakson alkua tapahtuvaa arviointia kutsutaan diagnostiseksi arvioinniksi ja sillä pyritään ottamaan selvää, mikä on opetuksen oikea lähtökohta. Liikunnassa olisi hyvä arvioida jokaisen oppilaan lähtötaso esim. ennen kouluvuoden alkua. (Jääskeläinen ym. 1979, 239) Opintojen aikana keskitytään ohjaamaan ja kannustaman oppilasta sekä pyritään kehittämään oppilaan itsearviointikykyä. Päättöarvioinnissa taas annetaan oppilaan osaamisesta monipuolinen ja luotettava kuva ja tämä arviointi tulee olla suhteutettuna perusopetuksen tavoitteisiin. Arvioinnissa ei keskitytä ainoastaan liikunnallisten taitojen ja aktiivisuuden arvioimiseen, vaan huomioon pitää ottaa myös sosiaaliset taidot ja eettiset näkökulmat. Oppilasarviointi siis kohdistuu kolmeen tavoitealueeseen: osaamiseen ja toimintaan, tahtoon ja tunteeseen ja tietoon. Liikunnassa, sen luonteen mukaisesti, painotetaan kaikkein eniten osaamista ja toimintaa. (Huisman 2004, 24 25) Arvioinnilla on merkitystä niin oppilaalle, opettajalle kuin huoltajallekin. Tällöin puhutaan arvioinnin funktioista. Toteavassa ja suunnittelua ohjaavassa funktiossa pyritään toteamaan oppilaiden lähtötaso sekä fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet. Tämä tapahtuu aina opetusjakson alussa. Motivoivassa funktiossa pyritään ohjaamaan toimintaa johonkin tiettyyn suuntaan. Tällä voidaan saada oppilas innostumaan lisäharjoittelusta. Tarkkailevan ja ohjaavan funktion tehtävänä on arviointien avulla ohjata oppilaan toimintaa tiettyyn suuntaan. Tarkkailun avulla saadut tiedot oppilaan vääristä suoritustavoista voidaan korjata. Viimeinen funktio ajoittuu koulun päättymiseen, jolloin oppilasta voidaan liikunnasta saatujen tietojen avulla esim. ohjata kohti tiettyä ammattia. (Jääskeläinen ym. 1979, 242) Ammattitaitoinen itseään kehittävä opettaja arvioi myös omaa työskentelyään. Hänen tulee suhtautua avoimesti ja kriittisesti omaan opetuskäsitykseensä ja tarkastella sitä opetussuunnitelman sisäisen viitekehyksen antamien lähtökohtien perusteella. (Jääskeläinen ym. 1979, 259)

15 12 3 LIIKUNTAAN LIITTYVÄT SUKUPUOLIEROT Sukupuoliroolit opitaan yhteisössä. Roolien sisältö riippuu siitä kulttuurista, joka yhteisössä vallitsee. Sukupuolen perusteella ihmiset on helppo jakaa kahteen eri ryhmään biologisten ominaisuuksien avulla. Tiettyyn sukupuolirooliin aletaan kasvaa jo sylilapsesta. Tyttöjen ja poikien sukupuoleen liitetään erilaisia rooleja ja odotuksia, ajan mittaan pojalta aletaan odottaa maskuliinisia ominaisuuksia ja tytöiltä feminiinisiä. Joskus yksilö joutuu laittamaan taka alalle sellaisen käyttäytymisen, mitä pidetään hänen sukupuolelleen sopimattomana. (Määttä & Turunen 1991, 14,15) Määtän ja Turusen (1991,18) mukaan feminiinisyyden ja maskuliinisuuden rinnalla on myös kolmas luokka, androgyynisyys. Androgyyninen ihminen voi irrottautua omasta sukupuoliroolistaan ja olla n aikaan sekä naisellinen että miehekäs, hänen sukupuoliroolinsa on hyvin joustava. Nykyään tällaista androgyynia ihmistä kuvaa hyvin sana metroseksuaalinen. Naiseksi tai mieheksi kasvattaminen on hyvin vaativaa koulumaailmassa. Siihen eivät osaltaan tuo helpotusta nykypäivän yksihuoltajaperheet, joiden lapsilla saattaa olla vain yksi roolimalli, useimmiten äiti. Tällöin miesopettajan rooli korostuu, ei ainoastaan opettajana ja kasvattajana vaan myös tiettyyn sukupuolirooliin kasvattajana. Tapahtumaa, jossa omaksutaan tiedot, taidot, mielipiteet ja asenteet, jotka ovat edellytyksiä oman sukupuoliroolin kehittymiselle, kutsutaan sukupuoliroolisosialisaatioksi. Tähän

16 13 sosiaalistumisprosessiin vaikuttavat monet tekijät kuten vanhemmat, toverit ja koulu. Vanhemmat alkavat jo vauvaiässä kohdella lapsia sukupuolistereotypioiden mukaan. Poikia aktivoidaan enemmän fyysisesti kun taas tytöille puhutaan enemmän. Tovereiden vaikutus on myös suuri. Pojat leikkivät enemmän suurissa ryhmissä, tytöt taas mieluummin pienemmissä ryhmissä, läheisten ystävien kanssa. (Määttä & Turunen 1991, 20 23) Thornen (1993, 51,52) mukaan lapset eriytyvät sukupuolen mukaisiin ryhmiin mitä vanhemmiksi he kasvavat. Alakoulun 5 6 luokkalaiset valitsevat toverinsa yleensä sukupuolen perusteella. Tämä johtuu siitä, että heidän sukupuolikäsityksensä säilyvät latenssivuosilta sekä siitä, että tytöt ja pojat kehittyvät erilaisesti ja eri aikaan ajallisesti sekä sisällöllisesti. Kehityserot voivat olla syynä vaikeuksiin lasten vuorovaikutuksessa ala asteen lopussa. Tyttöjen toiminnassa muodot ovat hyvin tärkeitä ja sisältö on toisarvoista. Pojat taas kokoontuvat yleensä yhteen yhteisen harrastuksen tai kiinnostusalueen ympärille. (Rödstam, 1992, 21) Sukupuolikäsite voidaan jakaa kahteen osaan, biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen. Biologinen sukupuoli tarkoittaa ruumiillisia eroja, kun taas sosiaalinen sukupuoli tarkoittaa käsityksiä naisten ja miesten olemuksista. (Takala 1995, 154) Arffmanin ja Brunellin (1983, 36 37) mukaan ihmisen sukupuoli identiteettiä pidetään yksilön omana käsityksenä itsestään, joko poikana tai tyttönä. Nuoruusvuosina sukupuoliroolivaatimukset lisääntyvät vahvasti, puberteetti iässä tätä muutosta vauhdittavat biologiset muutokset. Sukupuolistereotypiat tarkoittavat arvostuksia, odotuksia ja normeja jotka liittyvät naisena tai miehenä olemiseen. On tiettyjä sääntöjä siitä mikä soveltuu naisille ja miehille, pidetään itsestään selvänä, että jotkut asiat vain eivät ole miehille tai naisille sopivia ja nämä käsitykset yleistetään koskemaan koko sukupuolta, ei oteta huomioon yksilön mahdollisia yksilöllisiä ominaisuuksia. (Määttä & Turunen 1991, 16). Huopaisen (1992,37) mukaan tytöt ja pojat kasvavat sukupuoleensa, eivätkä siis synny siihen valmiina. Bergin (2003, 22) mukaan sukupuolistereotypioita voitaisiin vähentää siirtymällä yhteisopetukseen, tytöt ja pojat olisivat siis yhdessä liikuntatunneilla. Heidän välinen yhteistyö ja yhteinen tavoite voi vähentää ennakkoluuloja. Jos opetus etenisi liikaa toisen sukupuolen ehdoilla, saattaisivat tasoerot ja tyytymättömyys kasvaa.

17 14 Liikuntakasvatuksessa sukupuolierot ovat hyvin tärkeä näkökulma. Sukupuoli ja ikä vaikuttavat liikunnalliseen kehitykseen ja tämä kehitys tapahtuu tytöillä ja pojilla monin osin eri aikaan. (Nupponen 1997, 42,46) Pojat ovat jo ennen syntymistään aktiivisempia kuin tytöt ja säilyttävät aktiivisuutensa koko lapsuusajan. Poikien aggressiivisuus, niin fyysisesti kuin verbaalisestikin, on tyttöjen suurempi. Tämän on väitetty johtuvan siitä, että pojilla on huomattavasti suurempi määrä testosteronia kuin tytöillä. (Shaffer 2002, 461,473) Sukupuoli on selvästi yhteydessä liikuntaan. Pojat ovat aktiivisempia kuin tytöt ja mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä enemmän liikunta vähenee. Poikien kohdalla on havaittavissa ilmiö, jonka mukaan vähän liikkuvien määrä vähenee mutta toisaalta paljon ja intensiivisesti harrastavien määrä kasvaa. Tyttöjen ja poikien eriarvoisuus liikuntaharrastuksessa on vähentynyt viime vuosikymmenen aikana. Tytöille ja naisille on perustettu omia joukkueita ja sarjoja ja nämä ovat lisänneet tyttöjen harrastuneisuutta. (Laakso ym. 2006, 6,11) Yli Luoman (2003, 98) mukaan ala asteen kuudenteen luokkaan saakka pojat ja tytöt saavat samanlaisia arvosanoja, yläasteelle mentäessä poikien arvosanat eivät enää yllä tyttöjen tasolle. Eräänä syynä Yli Luoma pitää sitä, että tytöillä ja pojilla on eri opettajat. Tämäkään ei kuitenkaan selitä kaikkea. Opettajan suhtautumisessa poikiin ja tyttöihin on eroja. Lindroosin (1997, 171) mukaan pojat usein määräävät opetuksen tahdin, näiden ollessa tyttöjä aktiivisempia. Opettaja käyttää usein poikien kanssa rajumpaa kieltä ja antavat palautetta emotionaalisesti, minkä on todettu olevan kaikkein tehokkain palautteen muoto. Lindroos (1997, 178) jatkaa, ettei ole olemassa jotakin tiettyä menettelytapaa millä pojat ja tytöt huomioitaisiin opetustilanteessa. Tähän vaikuttavat opettajan käsitys omasta sukupuoliroolistaan ja kuinka hän sitä toteuttaa opetuksessa ja omassa elämässään.

18 15 4 LAPSEN KEHITYS LIIKKUJANA Sen lisäksi, että sukupuolten välillä on ilmeisiä eroja liikunnan alueella kuten edellä todettiin, sukupuolta olevien lasten välillä on myös kehityksellisiä eroja. Nykyään lapset kasvavat nopeammin, heistä tulee kookkaampia ja voimakkaampia kuin ennen. Lapsen kehitys jatkuu hedelmöityshetkestä aina 20 ikävuoteen asti. Fyysinen ja motorinen kehitys kulkee tiettyihin suuntiin. Se etenee kefalokaudaalisesti, päästä jalkoihin ja proksimodistaalisesti, kehon keskeltä laidoille. Kehitys ei suinkaan etene tasaisesti, vaan lapsilla tapahtuu kasvupyrähdyksiä. Kriittiset kaudet kehityksessä ovat tärkeitä, jos niiden aikana kehitys syystä tai toisesta häiriintyy, voi seurauksena olla kehityshäiriöitä. (Jääskeläinen ym. 1979, 46 49) Nupponen (1997, 65) puhuu lapsen liikunnallisessa kehityksessä tapahtuvista muutoksista, jotka ovat seurauksia kahdesta monimutkaisesta tapahtumasta, kypsymisestä ja kokemuksista. Kypsymisessä tapahtuu muutoksia hermoston ja sisäeritysjärjestelmän toiminnoissa. Juuri nämä tapahtumat saavat aikaan kasvupyrähdyksen, kehon mittasuhteiden muutoksen, muutokset kehon rakenteessa ja koostumuksessa sekä sydämessä ja verisuonistossa tapahtuvat muutokset. Kokemuksista puhuttaessa tärkeitä ovat yksilön valinnat ja elinympäristöt. Koululaiselle tärkeitä elinpiirejä ovat koti, koulu ja ystäväpiiri. Liikunnallinen kehitys voidaan jakaa kahteen eri osa alueeseen, liikuntakykyisyyteen ja liikuntaaktiivisuuteen. Osa alueiden välillä on jatkuva vuorovaikutus. Liikuntakykyisyydessä erotetaan yleensä kunto ja liikehallinta. Kyvyt ovat perimän tulosta vaikkakin niihin voidaan hieman

19 16 vaikuttaa. Perimä asettaa omat rajoituksensa liikunnalliselle kehittymiselle. Mikäli perimä on suotuisa, se edistää liikuntakykyjen kehittymistä. Aktiivisuus voidaan jakaa ilmitoimintaan ja ilmaistuun kiinnostukseen liikuntaa kohtaan. Perimä ja ympäristö ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja saavat yhdessä aikaan kehityksen. Kouluikäisen liikunnallista kehitystä kuvaava kaavio on kuviossa 1. Tiedollinen Motorinen Sosiaalinen Liikuntakykyisyyden kehitys PERIMÄ Sukupuoli Ikä Kasvu TOIMINTA Liikunta aktiivisuus Kehonrakenne Kypsyminen TOIMINTAYMPÄRISTÖ Koti Koulu Toverit KUVIO 1. Kouluikäisen liikunnallisen kehityksen kehystekijät. (Nupponen 1997, 76 77) Tutkimukseni kannalta tärkeä lapsen liikunnallisen kehityksen kriittinen kausi ajoittuu vuoden ikään. Tätä kautta kutsutaan toiseksi liikunnalliseksi herkkyyskaudeksi. Tällöin lapsen tulee saada tarpeeksi harjoitusta. Hienomotoriikka kehittyy, liikkuminen muuttuu sujuvammaksi ja koska suorituskyky lisääntyy, voidaan myös harjoittelun rasitusta lisätä. Pitää kuitenkin muistaa, että

20 17 samalla luokalla olevilla lapsilla voi olla jopa usean vuoden ero kehitysiän suhteen. (Miettinen 1999, 16 17) Myöhäislapsuuden ja nuoruuden välisenä taitekohtana voidaan pitää vuoden ikää. Tässä iässä alkaa keskimäärin murrosikä, johon kuuluu kasvukirin huippu ja sukukypsyyden alkaminen. Myöhäislapsuuden ja nuoruuden vaiheisiin sisältyy liikunnallisen kehityksen peruspiirteitä, joita ovat mm. seuraavat: Myöhäislapsuus (7 11v.): Liikehallinta paranee ja liikkeet muuttuvat entistä sujuvammiksi ja ne automatisoituvat. Liikkeiden muoto ja tarkkuus paranevat sekä spesifien liikemuotojen valikoima lisääntyy. Myös kuntokyvyt paranevat. Nuoruus (12 18v.): Liikehallinta eriytyy ja hallinnan kehittyminen riippuu harjoituksen määrästä sekä edellisen kauden liikehallinta ja kuntokykyjen tasosta. Poikien ja tyttöjen erot kasvavat yhä enemmän. Puhuttaessa lapsen liikunnallisesta kehityksestä on iän painottaminen tärkeää. Useat tutkimukset osoittavat motoristen suoritusten paranemista ja erojen lisääntymistä iän mukana. Lapsen biologiset kehitykselliset tapahtumat etenevät iän funktiona sekä opetus kouluissa ja urheiluseurojen toiminta on jaettu ikäryhmittäin. (Nupponen 1997, 38 40) Pituuskasvuun vaikuttavat ruokavalio sekä perintötekijät. Murrosiän kynnyksellä oleva lapsi saattaa kokea kasvupyrähdyksen, luiden pituuskasvu lisääntyy voimakkaasti. Sen aiheuttaa ensisijaisesti testosteronin lisääntyminen. Murrosiässä kasvu muuttuu voimakkaasti ja sukupuolinen kypsyminen tapahtuu. Kasvulle tässä iässä on eroteltu kolme vaihetta: 1. varhaisen murrosiän hidas kasvu 2. kasvun pyrähdys joka kestää noin kaksi vuotta 3. kasvun hidastuminen ja lopulta päättyminen Tytöillä kasvupyrähdyksen huippu on n. 12 vuoden iässä ja vastaavasti pojilla n. 14 vuoden iässä. (Mero, Vuorimaa & Häkkinen 1990, 30)

21 18 Kasvupyrähdys saattaa aiheuttaa lievää kömpelyyttä liikkeissä. Murrosiässä lihaksiston osuus on n. 33 %. Liikunta auttaa vahvistamaan jänteitä ja nivelsiteitä. Keuhkojen, sydämen ja verenkiertoelimistön toiminta on lapsilla vielä puutteellista, tästä huolimatta he pystyvät liikuntasuorituksissa sopeutumaan lisääntyneisiin suoritusvaatimuksiin. Liikkeitämme säätelee hermosto, joka kehittyy 15. ikävuoteen asti. Tästä johtuen lapsen lihaskoordinaatio on puutteellista, ja se vaikuttaa olennaisesti lapsen liikuntaan. (Jääskeläinen ym. 1979, 52 55) 4.1 Vanhempien merkitys lapsen liikuntaharrastuksessa Tutkimusten mukaan vanhempien rooli lasten harrastusten valinnalle on merkityksellinen. Mikäli vanhemmat ovat harrastaneet tai harrastavat liikuntaa, on myös lapsen osallistuminen liikuntaan todennäköisempää. Kaikkein tärkein sosiaalistava tekijä pienelle lapselle on ydinperhe. Perheessä opitaan normeja, arvoja ja taitoja kodin ulkopuolella tapahtuvaa sosiaalista elämää varten sekä myös liikuntaan liittyviä malleja ja arvostuksia. Kun tytöt ja pojat sosiaalistuvat urheiluun ja liikuntaan on perheen isällä kaikkein tärkein rooli. Myös isän sosiaalinen asema on yhteydessä lasten liikunnan harrastamiseen. Isän ollessa korkeassa sosiaalisessa asemassa on lasten liikunnan harrastaminen todennäköisempää. (Rautava, Laakso & Nupponen 2003, 27) Lapsen sosiaalinen oppiminen ja liikuntaan sosiaalistuminen perheessä on jaettavissa viiteen tekijään: 1) Sosiaalinen tuki ja hyväksyntä. Tämä lisää lapsen nautintoa ja innostusta liikuntaa kohtaan. 2) Mallien tarjoaminen. Isän, äidin ja sisarusten antamat mallit auttavat omaksumaan liikunnallisia asenteita ja arvoja. 3) Odotusten ilmaiseminen. 4) Käyttäytymisen vahvistaminen palkkioin ja rangaistuksin. Palkkioiden tulisi olla sosiaalisia. 5) Käyttäytymisen kontrollointi ja yksityiskohtaisten ohjeiden antaminen. Liika kontrollointi voi olla myös pahasta ja laskea lapsen nautintoa ja osallistumista. Lapsen tullessa yksinhuoltajaperheestä, on hänellä vähemmän mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa, tämä koskee erityisesti harrastuksia jotka vaativat kulkemista harrastuspaikoille ja vievät paljon aikaa. (Rautava ym. 2003, 27)

22 19 Rautavan ym. (2003, 27) mukaan taloudellisen tuen ohella liikuntaa harrastava lapsi tarvitsee vanhempien henkistä tukea erityisesti pettymysten, vammojen ja väsymyksen keskellä. Tärkeintä on, että pettymyksen hetkellä lapsi ei menetä haluaan jatkaa urheilua. Lapsen liikuntaharrastus muuttaa perheen elämää melko paljon. Aikataulut tulee laittaa uuteen järjestykseen, harrastuksilla on vaikutuksia perheen talouteen ja keskinäisiin suhteisiin. Rautavan ym. (2003, 30 31) tekemän tutkimuksen tulosten mukaan lähes kaikissa perheissä liikunnalla oli jonkinlainen osuus vapaa ajassa. Rahaa lasten harrastuksiin kolmannes perheistä käytti 830 euroa vuodessa, mutta kustannukset saattoivat nousta jopa tuhansiin euroihin. Eroihin rahamäärissä vaikuttivat lajit joita lapset harrastivat, sekä lasten pyrkimys menestyä lajissaan. Yleinen kannustaminen, tukeminen ja osallistuminen jollakin tavalla lasten harrastuksiin olivat vanhempien mielestä parhaat keinot edistää niitä. Vanhemmat korostivat myös sosiaalisten taitojen oppimista sekä sitä, että lapset saisivat itselleen terveellisen elämäntavan ja mahdollisimman pitkäaikaisen harrastuksen. Vanhempien osallistumista lasten harrastuksiin rajoittivat taloustyöt sekä työstä aiheutuvat tekijät, kuten työväsymys ja työajat. (Rautava ym. 2000, 31) 4.2 Motivaation merkitys liikunnassa Peltonen ja Ruohotie (1992,105) tähdentävät motivaation merkitystä liikunnassa. Sana motivaatio on johdettu latinalaisesta sanasta movere, joka merkitsee liikkumista. Tätä termiä on laajennettu kuvaamaan käyttäytymistä virittävien ja ohjaavien tekijöiden järjestelmää. Motivaatio on tilannesidonnaista ja se voidaan jakaa tilannemotivaatioon ja yleismotivaatioon. Tilannemotivaatiosta riippuu osallistuuko henkilö toimintaan ja niin tehdessään, miten intensiivisesti hän sen tekee. Tilannemotivaatioon vaikuttavat myös yllykkeet ja toimintamahdollisuudet. Yleismotivaatio on toiminnan pysyvämpää tavoitteisuutta tai pysyvää kiinnostusta tiettyä toimintaa kohtaan. (Vuolle ym. 1986, 151) Aunolan (2002, ) mukaan lasten motivaatiota voidaan lähestyä odotusarvoteorian näkökulmasta. Sen mukaan tehtävien valitsemisen, sitkeyden ja suoriutumisen taustalla vaikuttaa kaksi osa aluetta: lapsen omaan itseensä ja suoriutumiseensa liittyvät uskomukset ja ennakoinnit, sekä lapsen toimintaan ja tehtävään liittämät arvostukset. Odotukset ovat sellaisia uskomuksia ja

23 20 ennakointeja, joita lapsella on itsestään ja tehtävästä suoriutumistilanteessa. Se, millaiset odotukset tehtävästä onnistumisessa lapsella on, vaikuttaa keskeisesti hänen motivaatioonsa. Tehtävän arvolla taas tarkoitetaan sitä, kuinka paljon tehtävä kiinnostaa ja vetää lasta puoleensa sekä johtaa sitoutumaan siihen. Motivaation kesken on myös eroja siinä, onko se sisäsyntyistä vai ulkosyntyistä, Aunola (2002, 109) jatkaa. Sisäsyntyinen motivaatio on motivoitumista asian tai toiminnan itsensä vuoksi, ja sitä luonnehtii tehtäväsuuntautuneisuus, uteliaisuus ja tehtävään sitoutuminen, joka on itsestään palkitsevaa. Ulkosyntyisessä motivaatiossa taas tehtävä tai toiminto tehdään ulkoapäin tulevien yllykkeiden, kuten arvosanan tai kiitoksen toivossa. Tämä on luonteeltaan välineellistä. Kun tutkitaan lasten liikuntamotiiveja, voidaan käyttää lähinnä kahta eri tapaa. Ensimmäinen tapa on antaa valmiita vastausvaihtoehtoja tutkittavalle ja hänen tulee ottaa niihin kantaa. Toisessa tavassa lapsi saa omin sanoin kertoa, mikä häntä liikunnassa kiinnostaa. (Vuolle ym.1986, 155) Lasten harrastusmotiivit ovat jäsentymättömiä. Yksi syy liikuntaharrastukseen on oman kilpailumenestymisen parantaminen. Tämä motiivi kuitenkin vähenee iän myötä. Liikunnan sosiaalinen merkitys on tiedostettu hyvin nuorten ja lasten kohdalla. Kavereiden tapaaminen, uusien kavereiden saaminen sekä vastakkaisen sukupuolen tapaaminen ovat hyvin tärkeitä vaikuttimia kun puhutaan liikuntaan osallistumisesta. Varttuneemmat nuoret hakeutuvatkin sellaisten urheilulajien pariin, joissa ei esiinny sukupuolierottelua. Ennen murrosikää kilpaurheilulla ja siinä esiintyvillä idoleilla on voimakas, hallitseva vaikutus nuorten motiiveihin. Liikunnan terveysvaikutukset nuoret ja lapset tiedostavat, mutta omakohtaisia kokemuksia, jotka johtavat motiivin sisäistämiseen he eivät vielä erittele. (Vuolle ym. 1986, 64 65) Lapsen minäkokemuksella on merkitystä liikuntamotivaation suuntautumiseen. Sellaiset oppilaat, jotka ovat mielestään hyviä liikunnassa, ovat valmiita ottamaan haasteita vastaan ja tekevät mielellään itsenäisesti tehtäviä saadakseen tyydytyksen omaan kiinnostukseensa ja uteliaisuuteensa. He ovat motivaatioltaan sisäisesti suuntautuneita. Kun lapsi kokee fyysistä pätevyyttä, on sillä positiivinen yhteys liikuntamotivaatioprosessiin.(sarlin 1996,18)

24 21 5 UUSIMPIA TUTKIMUKSIA Suomalaisia liikuntatutkimuksia on tehty lähiaikoina useita. Voidaan päätellä, että liikunta ja suomalaisten terveys on hyvin tärkeä asia sekä valtiolle kansantaloudellisesti että eri organisaatioille, jotka tutkimuksia tekevät. Yksi näistä organisaatioista on Nuori Suomi. Nuori Suomi on tehnyt yhteistyössä opetusministeriön kanssa Kansallisen liikuntatutkimuksen Tutkimuksen tekemiseen on osallistunut myös Nuori Suomi ry, Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU), Suomen Kuntoliikuntaliitto, Suomen Olympiakomitea sekä Helsingin kaupunki. Tutkimus on koskenut lapsia ja nuoria ja sen tarkoitus on ollut selvittää mitä lajeja he harrastavat, missä he harrastavat sekä missä muissa yhteyksissä he liikkuvat. Tutkimus on toteutettu helmikuun 2005 ja tammikuun 2006 välisenä aikana puhelinhaastatteluina. Haastateltavia oli mukana 5505 ja he olivat iältään 3 18 vuotta. Oman tutkimukseni kannalta mielenkiintoisimmat edellä mainitun tutkimuksen laajan aineiston tulokset koskevat urheilun ja liikunnan harrastajien määrää vuotiaista 93 % harrasti urheilua ja liikuntaa. Määrä oli noussut tasaisesti aina vuodesta 1995 saakka. Tyttöjen ja poikien välillä ei tutkimuksen mukaan ollut eroja harrastajien määrissä. Tutkimuksessa on yksityiskohtaisesti eritelty eri urheilulajeja ja niiden harrastajamääriä sekä eri tahoja, joiden kanssa liikuntaa harrastetaan 3 18 vuotiaisten keskuudessa. Lasten ja nuorten liikunnan harrastaminen tapahtuu paljolti seuroissa, mutta myös omatoiminen ja kavereiden kanssa liikkuminen on suosittua, vaikka sen osuus onkin selvästi pienempi kuin edellisessä tutkimuksessa. Koulun urheilukerhossa harrastaminen on vähentynyt neljän viimeksi kuluneen vuoden aikana. (SLU:n julkaisusarja 2006.) Laps Suomen tutkimus on koko Suomen kattava lasten liikunta aktiivisuutta selvittävä tutkimus, joka käsittelee 3 12 vuotiaiden lasten liikunta aktiivisuuden määrää ja laatua. Tutkimuksessa on käytetty useita mittausmenetelmiä, kuten kyselyjä, aktiivisuuspäiväkirjoja ja videokuvausta, ja

25 22 tutkittavia lapsia on ollut yli Tutkimuksesta on valmistunut yksi lisensiaattitutkimus, lisäksi valmistumassa on kaksi väitöskirjaa sekä toinen lisensiaattitutkimus. Mainittu lisensiaattitutkimus on Susanna Takalon vuonna 2004 valmistunut Kuka minua liikuttaa? Sosiaalisen ympäristön koettu merkitys vuotiaiden lasten liikunta aktiivisuuteen. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää miksi lasten liikunta aktiivisuudessa on eroja. Tutkimus suoritettiin Oulun, Jyväskylän ja Turun alueilla elo syyskuussa Tutkimuksen tuloksista omaan tutkimukseeni liittyy läheisesti muutama tulos. Vanhempien liikuntaharrastukset ovat yhteydessä lasten liikunta aktiivisuuteen. Sellaisten lasten jotka itse harrastavat liikuntaa säännöllisesti ainakin toinen vanhemmista harrasti liikuntaa säännöllisesti. Joidenkin lasten liikuntaharrastuksen alkusysäyksenä olivat olleet liikuntakokemukset, joita he olivat saaneet koulusta. Vähän, tai ei ollenkaan liikuntaa harrastavilla lapsilla oli hyvin vähän muistoja vanhempien kanssa yhdessä liikkumisesta, eivätkä heidän vanhempansa harrastaneet liikuntaa säännöllisesti. Tutkimuksessa saatiin selviä eroja tyttöjen ja poikien liikuntaharrastuneisuuden välille. Jotta tyttöjen liikunta aktiivisuus tehostuisi, he tarvitsisivat sosiaalisten toimintaympäristöjen kiinnostusta ja tukea, kun taas pojille riittää kannustus yleisemmällä tasolla. Tutkimus osoitti myös, että lasten saattaminen liikuntaharrastusten pariin on pääosin perheen vastuulla. Koulun merkitys jonkun lajin harrastamisen aloittamiseen urheiluseurassa on vähäinen. (Takalo, S ) Laps Suomen tutkimukseen liittyy myös Titta Halmeen tekemä tutkimus Jyväslapset luokkalaisten liikunta aktiivisuus Jyväskylän kaupungissa, muissa kaupungeissa ja maaseudulla. Tutkimukseen osallistui oppilaita Hämeenlinnan, Joensuun, Oulun, Rovaniemen, Savonlinnan, Turun ja Vaasan sekä näiden ympäristökuntien alueelta. Tutkimuksessa todettiin, että yli 70 % luokkalaisista pojista liikkui vähintään kaksi kertaa viikossa ja tytöistä puolet harrasti omatoimista liikuntaa kaksi tai useampia kertoja viikossa. Noin 70 % oppilaista oli ainakin yksi harrastus. Poikien harrastukset olivat liikunnallisempia kuin tyttöjen ja pojat osallistuivat myös urheiluseurojen toimintaan tyttöjä yleisemmin. (Halme, T ) Euroopan Unioni on julkaissut tutkimuksen The citizens of the European Union and Sport (Euroopan Unionin kansalaiset ja urheilu). Vaikka tutkimus onkin koko Euroopan Unionin alueen kattava, on siinä mielenkiintoisia tuloksia myös Suomen osalta. Raportti on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa käsittelee urheilun harrastamisen säännöllisyyttä, organisaatioita ja esteitä liikunnalle. Toinen osa keskittyy urheilemisen etuihin ja siihen, mitä hyötyä liikunnasta ihmiselle on. Kolmannessa osiossa pureudutaan mm. liikuntaan kouluissa ja muihin liikunnan sosiaalisiin

26 23 puoliin. Viimeisessä osiossa keskitytään Euroopan Unionin toimintaan liikunnan ja urheilun saralla. Tutkimuksesta selvisi mm. että Euroopan maista Suomessa harrastetaan eniten urheilua ja liikuntaa, jopa 75 % suomalaisista väittää liikkuvansa tai harrastavansa urheilua vähintään kerran viikossa. Suomalaisista 76 % oli sitä, että liikuntaa tulisi lisätä koulujen lukujärjestykseen ja 81 % mielestä opetuslaitosten ja liikuntaorganisaatioiden välistä yhteistyötä tulisi lisätä. Tutkimukseen osallistuneilta kysyttiin, kuinka usein he kuntoilevat tai harrastavat urheilua. Suomalaisista ainoastaan 4 % ei mielestään kuntoile tai harrasta liikuntaa koskaan. (Euroopan unioni 2004.)