KANSANPARANNUKSESTA Asklepios IV: lopputyö Netta Kedonperä

Transkriptio

1 KANSANPARANNUKSESTA Asklepios IV: lopputyö Netta Kedonperä

2 Sisällysluettelo 1. Johdanto 2 2. Hoitomuodot 4 3. Harjoittaminen ja harjoittajat 7 4. Käyttäjät 9 5. Lopuksi 11 Lähteet 12 1

3 1. Johdanto Asklepios-lopputyöni käsittelee kansanparannusta. Vaikka uskon nykyaikaiseen lääketieteeseen, niin siitä huolimatta minua on kiehtonut niin sanotut vanhan kansan parannustavat ja -uskomukset. Terveydenhoito voidaan jakaa viralliseen ja ei-viralliseen lääkintään käyttäen perusteena suhdetta viralliseen yhteiskuntaan. Virallinen lääkintä on julkisin varoin ylläpidettyä ja kontrolloitua terveydenhoitoa, johon kuuluvat terveyskeskukset, alue-, keskus, ja yliopistosairaalat lääkäreineen, hoitajineen, potilaineen jne. Ei-virallinen lääkintä jakautuu kansanlääkintään ja niin sanottuun vaihtoehtoislääkintään. (Hernesniemi 1995, 11.) Perinteisen käsityksen mukaan ihminen oli luonnostaan terve. Mikäli hänen terveytensä kuitenkin horjui, aiheutui se maagisiksi käsitetyistä pahoista voimista. Taudin laatua määriteltäessä oli saatava selville sen ulkopuolinen syy, eli mikä sen aiheutti. Taudit jaettiin jumalantauteihin ja panentatauteihin. Jumalantauteja olivat vaikeat ja parantumattomiksi katsotut sairaudet, kuten esimerkiksi isorokon kaltaiset ankarat kulkutaudit ja vanhuuden vaivat. Panentatauteihin sitä vastoin löytyi parannuskeinot, jos vain taudin aiheuttaja saatiin selville. Panentataudit olivat joko luonnosta saatuja, luonnonhenkien lähettämiä tai pahansuopien ja vihamielisten ihmisten aiheuttamia. (Ylinen 1990, 11.) Kansanperinteiset hoitomuodot ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä käytetään kaikissa kulttuureissa, ja ne perustuvat usein perimätietoon tai ovat itseopittuja. Kansanparannuksen ympärille on kehittynyt erilaisia koulukuntia kuten kiropraktiikka, naprapatia ja osteopatia. Suomessa kiinnostus perinteisiä hoitomenetelmiä kohtaan on kasvamassa luvulla käynnistettiin perinteisten hoitomuotojen koulutus, joka keskittyy niin sanottuun jäsenkorjaukseen (Hämäläinen 1998, 62.) 2

4 Vaihtoehtoisesta lääkinnästä on käytetty useita ilmiöitä kuvaavia nimityksiä, riippuen osaksi siitä, millainen yhteisö, ryhmä tai asiantuntija on asiaa käsitellyt. Tavanomaisimpia nimityksiä ovat: vaihtoehtolääkintä, kansanlääkintä, epävirallinen lääkintä, fysiologiset hoitomuodot, täydentävä lääkintä, luonnonlääkintä ja biologinen lääketiede. Nimitys biologinen lääketiede on kuitenkin epäonnistunut, sillä virallinen lääketiede perustuu biologisluonnontieteelliseen tutkimukseen ja sen perusteella kehitettyyn hoitojärjestelmään. Koululääketiedettä ei siis voi pitää epäbiologisena ja siinä merkityksessä vaihtoehtolääkinnän vastakohtana. (Sumuvuori 1987, 111.) Vaikka vaihtoehtolääkintä tarjoaa hoitoja mitä moninaisimpiin sairauksiin, pitävät vaihtoehtolääkinnän kannattajat sitä sopivimpana erityisesti sairauksien ehkäisyyn. Termi vaihtoehtolääkintä tai vaihtoehtolääketiede juontuu Kalifornian 1960-luvun hippiliikkeestä, jossa pyrittiin etsimään uusia, vaihtoehtoisia elämäntapoja. Pyrkimys koski muun muassa asumista, ravitsemusta, lasten koulutusta, sukupuolielämää ja myös lääkintää. Kyseessä oli jo tuolloin uusien lääkinnän muotojen, siis sairauksien hoitojen, etsintä. Lääketiede, joka selvittää sairauksien syitä, elimistön toimintoja jne., ei ole nykyisessäkään vaihtoehtolääkinnässä kiinnostuksen kohteena, vaan pelkästään hoidot. (Saano ja Vertio 1995, 16.) Seuraavaksi esittelen yleisesti erilaisia hoitomuotoja. Tämän jälkeen käsittelen kansanperinteisten hoitomuotojen harjoittamista ja harjoittajia. Lopuksi kerron hoitomuotojen käyttäjistä. 3

5 2. Hoitomuodot Pertti Arkon (1986, 13) mukaan kansanomaiset hoitomuodot ovat menetelmiä, joita koululääketieteen edustajien enemmistö ei hyväksy ja virallinen terveydenhuolto ei käytä. Kansanlääkintä on alueeltaan erittäin laaja, ja sen rajat koululääketieteeseen nähden ovat epäselvät. Keskeistä siinä on luonnonmukaisuuden, kokonaisvaltaisuuden, elinvoiman, puhtauden, pehmeyden ja yksilöllisyyden korostaminen. Vastakohtana nähdään luonnontieteisiin pohjautuvan koululääketieteen reduktionismi, teknisyys, standardisointi ja neutraalisuus. (Arkko 1986, 13.) Taustalla oleva maailmankuva ei ole luonnontieteellinen eikä sen hoitomuodoilta vaadita tieteellistä näyttöä. Vaihtoehtolääkinnän käyttämä tautiluokitus myös poikkeaa virallisesta käytännöstä (Widgrén 1998, 8). Kansanomaisten hoitomuotojen joukosta voidaan löytää alkuperäisiä yksinkertaisia hoitotapoja (esim. kuppaus), niistä kehittyneitä hoitojärjestelmiä (esim. hieronta), jäänteitä lääketieteen historiasta (esim. homeopatia), jonkin oppi-isän perustamia koulukuntia (esim. antroposofinen lääketiede) sekä nykyaikaisesta tieteestä irtautuneita käsityksiä (esim. ortomolekulaarinen terapia). Eräät niistä ovat myös vastavuoroisesti löytäneet tiensä virallisesti hyväksytyn lääketieteen piiriin. Tästä syystä niiden luokittelu on erittäin vaikea tehtävä. (Arkko 1986, 14; 18.) Vanhat hoitomuodot kuten henkiparannus, kuppaus, verenseisauttaminen ja hieronta ovat edelleen käytössä. Hieronta ja manuaalinen hoito ovat kaikkein yleisimpiä. Käytäntö on osoittanut, että nämä kaksi hoitomuotoa rinnakkain käytettyinä ovat varsin tehokkaita. (Hämäläinen 1998, 63.) Yksinkertaisen määritelmän mukaan vaihtoehtolääkintää olisivat kaikki hoitomenetelmät, joiden tehoa ei ole luotettavasti, tieteellisillä menetelmillä osoitettu. Määritelmä jättää ottamatta huomioon, että yleisimmin vaihtoehtohoitoina pidetään niitä, joihin liittyy muun muassa ihmisen rakennetta 4

6 ja elimistön toimintaa koskevan tiedon kanssa ristiriitaisia selitysmalleja (esimerkiksi uskomus, että kehossa on niin sanottuja energiakanavia) sekä kytkentöjä astrologiaan, yliluonnollisiin voimiin yms. Virallisen lääkinnän käyttämissä menetelmissä ei ole tällaisia uskomuksia. (Saano ja Vertio 1995, 11.) Jos lääkeaine on peräisin luonnosta, se ei vielä tee aineesta vaihtoehtolääkettä. Vaihtoehtolääkinnässä käytetään myös muita kuin pelkästään luonnosta saatuja aineksia, ja toisaalta lääketieteessäkään ei hyljeksitä luonnosta saatuja aineksia. Luonnonaineissa on runsaasti lääkkeellisesti vaikuttavia aineita. Kun sellaisia löydetään, luonnonaineiden annostus pyritään virallisessa lääkinnässä vakioimaan käyttämällä yrteistä tai muista luonnonaineista eristettyjä puhdistusaineita. (Saano ja Vertio 1995, 11.) Käytäntöön perustuvana määritelmänä vaihtoehtohoidoille voisi pitää sitä, ettei niitä käytetä virallisessa terveydenhoidossa eikä niistä aiheutuneita kuluja tueta yhteiskunnan varoilla esimerkiksi sairausvakuutuksien kautta. Tämä määritelmä pätee varsin hyvin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Muutamissa Keski-Euroopan maissa erityisesti yksityiset sairausvakuutusyhtiöt korvaavat joitakin vaihtoehtohoitoja. Tämä perustuu hoitojen sikäläiseen käyttöperinteeseen ja siihen, että vakuutusyhtiöille ratkaisevaa on toiminnan liiketaloudellinen kannattavuus, ei hoidon teho. (Saano ja Vertio 1995, 12.) Varsinainen parannustoiminta oli hyvin vaihtelevaa ja riippui kunkin parantajan persoonallisesta tavasta hoitaa potilaitaan. Vanhimpia parannusmenetelmiä olivat haltijoille ja luonnonhengille uhraamiset, lyhyet rukoukset, taiat ja käskyt. Tautia koetettiin ajaa pois myös voimakeinoin, uhkauksin ja pelottelemalla. Monilla parantajilla oli toiminnassaan apuna voimakkaita taikavälineitä, joita hän kantoi taikapussissaan. Taikapussi sisälsi tavallisesti voimakkaita ja pelättyjä esineitä, esimerkiksi karhun ja käärmeen hampaita, käärmeen pääkalloja, kuolleen hiuksia tai jotain muita kuolleelle kuuluneita varusteita ja hautausmaan 5

7 multaa sekä ukkosen polttamaa puuta. Kaikki nämä olivat sellaisia, joihin liittyi pelkoja ja jotka uskottiin voimakkaiksi ja jollakin tavalla liittyvän henkimaailmaan. (Ylinen 1990, ) Tautien parantaminen oli yksilöllistä, jokaiselle parantajalle ominainen tapahtuma. Kuitenkin magian yleinen periaate, sama aiheuttaa samaa, oli jokaiselle parantajalle yhteistä. Tärkeänä periaatteena oli käsitys, että sieltä parannus, mistä taudin oletettiin tulleen. Parannustoimintaan liittyi myös parantajan kyky käyttää suggestiivista voimaa. Parannettava saatettiin psyykkisesti sellaiseen tilaan, jolloin hän oli kaikkein herkimmillään ja uskoi parantajaan sekä tämän kykyihin karkottaa sairaus potilaasta. Parantajan perinteinen parannuspaikka oli sauna, jonka hämäryys lisäsi parantajan keskittymiskykyä ja parannettavan suggestioalttiutta. Saunassa uskottiin asuvan myös erilaiset henget ja yliluonnolliset voimat. (Ylinen 1990, ) Vanhojen suomalaisten käsityksen mukaan lääkkeet eivät aina yksinään tehonneet, vaan niiden tuli olla luettuja eli katsottuja. Parantajien piti osata myös erilaisia loitsuja, joilla parannusta suoritettiin. Loitsut olivat tärkeitä erityisesti niille, joiden toimintaan sananvoima läheisesti liittyi. Loitsut kuvastivat kansan suhdetta yliluonnolliseen ja niillä oli yksinomaan käytännöllinen merkitys. Koska loitsuissa lausuttuun sanaan uskottiin liittyvän yliluonnollista taikavoimaa, niin loitsuja ei esitetty julkisesti muulloin kuin parannustilanteessa. Loitsuja ei myöskään mielellään esitetty muille, koska pelättiin niiden voiman häviävän, jos ne lausuttiin turhaan tai väärässä tilanteessa. Loitsut pyrittiin esittämään sanatarkasti niin, kuin ne oli aikoinaan opittu. Pienikin poikkeama kaavasta saattoi viedä loitsun tehon. Loitsun oikea sanamuoto ja voimakas esitystapa olivat erittäin tärkeitä. (Ylinen 1990, ) Loitsujen käyttö vaihteli eri parantajatyyppien mukaan. Esimerkiksi kupparit, suoneniskijät ja hierojat käyttivät hyvin vähän loitsuja hoitotyössään. Sanalliseen parantamiseen erikoistuneet verbalistit sen sijaan käyttivät työssään runsaasti loitsuja ja ne olivat heidän tärkeimpiä työvälineitään. (Ylinen 1990, 89.) 6

8 Loitsut voitiin jakaa eri ryhmiin sen mukaan, minkä tyyppisiä ne olivat. Tavallisimmin loitsut jaetaan synty-, manaus-, rukous- ja kertomus- eli vertausloitsuihin. Omintakeisimpia suomalaisista loitsuista olivat syntyloitsut, joilla koetettiin ennen parantamistoimenpidettä saada selvyys taudin perimmäisestä alkusyystä tai alkuperästä. Syntyloitsujen käyttö perustui käsitykseen, jonka mukaan pahan alun selville saaminen mahdollisti itse pahan hallinnan. Syntyloitsuissa kuvattiin sitä, miten se, johon haluttiin vaikuttaa ja poistaa on syntynyt. (Ylinen 1990, 82.) 3. Harjoittaminen Kansanomaiseen parantamiseen liittyy tiettyjä arvoja, joita suurin osa kansanparantajista työssään noudatti. Luonto, luonnonmukaisuus ja luonnollisuus olivat keskeisellä sijalla parantajan toiminnassa. Luonto nähtiin toimivan tiettyjen viisaiden toimintaperiaatteiden mukaan ja luonnosta löytyi hoito sairauksiin. Ihminen miellettiin osana kokonaisvaltaista luonnonjärjestelmää. Sairaus nähtiin myös yksilöllisenä, ainutkertaisena ilmiönä, minkä lisäksi kansanomaisessa sairaanhoidossa korostuivat humaanisuus, lempeys ja hyvyys. Tavoitteena oli luonnonlakien kunnioittaminen ja julmuuden sekä väkivaltaisuuden välttäminen. (Ylinen 1990, ) Sairauksien parantamisessa keskeisin ja tärkein osa oli taudin syyn selvittäminen. Tämä voitiin suorittaa monella eri tavalla. Kunkin parantajan ominaisluonne tulee esille varsinaisesti siinä, millä tavalla hän otti selvää taudin alkuperästä. Joskus itse taudin alkuperän selvittäminen merkitsi jopa taudista parantumista. Usein uskottiin taudin paranevan heti, kun parantaja oli saanut selville sen, mistä tauti oli peräisin. Vasta, jos taudin syyn selvittäminen ei yksin riittänyt, ryhdyttiin varsinaisiin parannustoimiin. Vakavat ja harvinaiset taudit vaativat taitoa ja tietoa kysyvän parannusriitin toimeenpanemista. (Ylinen 1990, ) 7

9 Aikoina, jolloin lääketiede oli vasta varhaisessa kehitysvaiheessa ja lääkäreitä oli koko maassa vain jokunen, oli ihmisten kaikissa suuremmissa vaivoissaan ja taudeissaan turvauduttava kansanparantajien ja erilaisten tietomiesten apuun. Kansanparantajan lisäksi käytettiin nimityksiä tietäjä, myrrysmies ja noita sekä poppa- ja pohu-ilmaisuja. Parantajien lisäksi virallisen lääketieteen ulkopuolista parannustoimintaa ovat harjoittaneet esimerkiksi ylioppilaat, farmaseutit, entiset kätilöt, sairaanhoitajat, välskärit ja apteekkirengit. Vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka myös papit suorittivat monenlaisia lääkintätehtäviä. Heitä pidettiin kansan keskuudessa noitien ja tietäjien veroisina henkimaailman välitysmiehinä ja sen vuoksi heidän uskottiin kykenevä parantamaan tauteja. (Ylinen 1990, 3 4.) Kansanparantajat voitiin jakaa eri ryhmiin sen mukaan, millaisia menetelmiä he parannustoiminnassaan käyttivät. Herbalistit keräsivät luonnosta kasveja ja valmistivat niistä lääkkeitä. He saattoivat myös käyttää apteekista ostettuja lääkkeitä. Ekstaatikot korostivat erityisesti pahan aiheuttajan selville saamista ja unessa tai ekstaasissa hankkivat vastauksensa kysymyksiinsä. Verbalistit puolestaan pyrkivät sanan voimalla, loitsuilla, karkottamaan pahan tai taudin potilaasta. Teknikot puolestaan paransivat käsillään. Tämän ryhmän parantajat eivät käyttäneet loitsuja eivätkä taikoja, vaan he luottivat oppimaansa tekniikkaan. Tähän ryhmään kuuluivat muun muassa kupparit ja hierojat. Useat parantajat käyttivät näihin kaikkiin ryhmiin kuuluvia menetelmiä samanaikaisesti. (Ylinen 1990, 4 5.) Suomessa kansanparannuksella on pitkä ja rikas historia. Kansanparantajista on tallennettu paljon tietoa. Kansanparantajia pidettiin noitina. He käyttivät itse valmistamiaan yrttilääkkeitä, kuten muun muassa puunjuuria, pihlajanmarjoja ja angervonkukkia. Rohto valmistettiin kuparisessa kahvipannussa. Parantajat eivät yleensä tehneet muistiinpanoja, vaan tiedot säilyivät perimätietona. Jotkut parantajat näkivät unissaan tulevia tapahtumia. (Hämäläinen 1998, 62.) 8

10 Kansanomaisten hoitomuotojen lisäksi puhutaan myös vaihtoehtoisista hoidoista eli vaihtoehtolääkinnästä. Vaihtoehtoisten hoitojen harjoittajat ovat yleensä kansanihmisiä, varsinkin perinteisten kansanlääkinnän vaihtoehtojen (kuppaus, jäsenkorjaus, perinteinen hieronta, verenseisautus, shamanismi) kohdalla. Ne ovat suurimmilta osalta käytännön ja perinteensiirron kautta välittyneitä hoitoja. Sitä vastoin uudentyyppisiä vaihtoehtohoitoja (kuten luonnonlääkintä, kiropraktiikka, luontaishoidot, osa psykoterapioista, henkiparannus, bioenergiset koulukunnat, uusshamanismi) voidaan pitää perinnealueen moderneina vastineina. Osa näistä vaihtoehdoista pyrkii ja haluaa ymmärtää sairauksien ja hoitojen vaikutusmekanismeja ja siksi koulutusta sekä omia ammattivaatimuksia on luotu samalla tavoin kuin koululääketieteen puolella. (Widgrén 1998, 8 9.) Vaihtoehtohoidot eivät yleensä kuulu lääkärien koulutusohjelmiin. Poikkeuksiakin tästä on, sillä muun muassa eräissä Keski-Euroopan maissa lääkärit saavat perehdytystä vaihtoehtolääkinnän ilmiöihin koulutuksensa aikana yliopistoissakin. (Saano ja Vertio 1995, 12.) 4. Käyttäjät Parantaja ja hänen asiakkaansa ovat tavallisesti sosiaalisesti ja kielellisesti tasavertaisia. Asiakas voi tulla ja mennä nimettömänä. Hoitoympäristö on tavallisesti kotoinen eikä asiakaskortistointia yleensä pidetä. Hoitoon liittyy myötätuntoa ja osanottoa. Monet parannettavat ovat saattaneet kokea omalla kohdallaan virallisen terveydenhuollon puutteelliseksi. Lisäksi parantajan potilaina on monesti ihmisiä, joita koululääketiede ei enää katso pystyvänsä auttamaan tai hoitamaan. Joillakin paikkakunnilla lisäksi ei yksinkertaisesti ole tarpeellisia hoitoja saatavilla. On myös muistutettu, että kansanparantaja ei paranna tautia, vaan vaivaa. (Widgén 1998, 16.) 9

11 Suomessa kansanomaisten hoitojen käyttäjäkunnassa on havaittavissa kaksi pääryhmää. Toinen näistä muodostuu vanhemmista, vähemmän koulutusta saaneista, alempiin tuloryhmiin kuuluvista ja pääasiassa maaseudulla asuvista. He käyttävät eniten perinteiseen kansanlääkintään kuuluvia hoitomuotoja kuten kuppausta, hierontaa, nikamien käsittelyä ja kansanparantajien palveluja. Heille nämä suomalaiskansalliset hoitomuodot ovat ilmeisesti tuttuja menetelmiä, joihin on totuttu tarpeen vaatiessa turvautumaan. (Arkko 1986, 23.) Toiseen pääryhmään kuuluu nuoria ja keski-ikäisiä, korkean koulutustason omaavia, paremmassa taloudellisessa asemassa olevia ja kaupungissa asuvia henkilöitä. He käyttävät muuta väestöä useammin luonnontuotteita, luonnonlääkkeitä sekä vieraista kulttuureista peräisin olevia hoitomuotoja kuten paastoa, dieettiterapiaa, joogaa ja rentoutusta. Tässä ryhmässä varallisuus ja koulutustaso tekevät mahdolliseksi kokeilla kaupallisia luonnontuotteita sekä muita uuskansanlääkinnän järjestelmiä. (Arkko 1986, 23.) Vanhemmissa ikäryhmissä perinteisen kansanlääkinnän keinojen käyttö on yleisempää kuin nuoremmissa ikäryhmissä. Nuoremmat taas käyttävät luonnonlääkkeitä ja luontaistuotteita enemmän kuin vanhemmat. Niiden käyttö on myös naisten keskuudessa tavallisempaa, kun taas miehet suosivat enemmän perinteisen kansanlääkinnän menetelmiä. (Arkko 1986, 23.) On todettu, että noin joka kolmas on käyttänyt joskus vaihtoehtolääkintää. Kansanlääkintähoitojen käyttö on selvästi yleisempää. (Widgrén 1998, 14.) Syyt kansanomaisiin hoitomuotoihin turvautumiseen ovat vaihdelleet aikojen kuluessa luvun alkupuolella Suomessa pidettiin tärkeimpänä syynä sairaanhoitohenkilöstön puutetta, mutta väestön alhaisella sivistystasolla katsottiin olevan oma merkityksensä. Vuosisadan puoliväliin mennessä lääkärikoulutus, kansan sivistystaso ja valistustoiminta olivat huomattavasti edistyneet. Tällöin tärkeimpänä syynä pidettiin sellaisten sairauksien olemassa oloa, joita koululääketiede ei pystynyt täysin parantamaan luvun 10

12 loppupuolella korostui omaehtoisen terveydenhuollon merkitys. Sen mukaan jokainen ihminen on vastuussa omasta terveydestään ja kykenevä suuressa määrin vaikuttamaan siihen omalla käyttäytymisellään, elämäntavoillaan, tottumuksillaan ja valinnoillaan. (Arkko 1986, 25.) Jälkiteollistuneen yhteiskunnan sosiaalinen ja kulttuurinen irrallisuus on ollut kasvualustana kansanlääkinnälle, mikä korostaa luonnon, puhtauden, kokonaisvaltaisuuden ja inhimillisyyden ideoita (Widgrén 1998, 15). Kansanomaisiin hoitomuotoihin turvautumista perustellaan kahdella tavalla. Perinteiseen kansanlääkintään turvautuvat ovat kokeneet virallisen lääketieteellisen hoidon tehottomaksi. Lisäksi heidän mielestään hoitohenkilöstön suhtautuminen potilaaseen on välinpitämätöntä ja heidän vaivojaan vähättelevää. Sen sijaan uuskansanlääkinnän hoitotapojen käyttäjät perustelevat kantaansa erilaisilla filosofisilla ja ideologisilla syillä. He korostavat omaehtoista terveydenja sairaanhoitoa, ihailevat luonnonmukaisuutta, vastustavat teollista elintarviketuotantoa ja vaativat saasteettomia ravintoaineita. He tuntevat myös pelkoa lääketieteellisten hoitojen sivuvaikutuksia kohtaan. (Arkko 1986, 25; 27.) 5. Lopuksi Kansanparannuksella on pitkät perinteet. Yhteiskunta on muuttunut, mutta osa vanhoista parantamismenetelmistä on säilynyt nykyaikaan saakka luvulla kiinnostus vaihtoehtoisiin hoitomenetelmiin on jopa lisääntynyt, joten voi olettaa vanhojen menetelmien käytön jopa lisääntyvän. Vaikka kansanparannus ei nykylääketieteen asemaa enää haastaisikaan, niin sillä on tärkeä merkitys ja asema osana kansanperinnettä. Parantamismenetelmät kertovat paljon entisaikojen yhteiskunnasta ja silloin vallinneista uskomuksista ja arvoista. Siksi onkin tärkeää vaalia tietoja vanhoista hoitomenetelmistä, vaikkei niiden tehoon itse uskoisikaan. 11

13 Lähteet Arkko, Pertti 1986: Syövän kansanlääkinnän menetelmät Pohjois-Suomessa. Acta Universitatis Ouluensis. Series D, Medica No. 138, Medica Publica No. 5, Oulun yliopisto. Hernesniemi, Antti 1995: Jäsenet paikalleen, paha veri pois. Kansanlääkintä terveydenhoidon kentässä. 2. uudistettu ja laajennettu painos. Yliopistopaino, Helsinki. Hämäläinen, Monika (toim.) 1998: Parantajan tie / Hannes Karppinen. Otava, Helsinki. Saano, Veijo ja Vertio, Harri 1995: Syövän vaihtoehtohoidot: lääketieteen näkökulma. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Sumuvuori, Heikki 1987: Kansanlääkinnän asema virallisen terveydenhuollon rinnalla. Teoksessa: Kansanparannus eilen ja tänään huomisen tutkimushaaste. S Toim. Osmo Hänninen, Heikki Sumuvuori, Pirkko Meriläinen, Pirkko ja Tuula Vaskilampi. Lääkintöhallituksen julkaisuja. Nro 96, Helsinki. Widgrén, Marketta 1998: Parantajat. Toiprint Oy, Lempäälä. Ylinen, Hannu 1990: Miten kansa paransi. Pohjois-Karjalan museo, Joensuu. 12