Kanteleiden luettelointiopas

Transkriptio

1 Kanteleiden luettelointiopas Kantele eläväksi -hanke Nurmeksen museo Rauno Nieminen Timo Väänänen Meri-Anna Rossander

2 Julkaisija: Nurmeksen museo, Kantele eläväksi -hanke Tekijät: Rauno Nieminen Timo Väänänen Meri-Anna Rossander taitto: Timo Väänänen Kuvat: Timo Väänänen, Rauno Nieminen Nurmeksen museon kuvat: Mika Kuittinen Tekijät 1. painos ISBN (nid.) ISBN (PDF) Nurmeksen museo Nurmes-talo, Kötsintie Nurmes

3 Sisällys 1. Johdanto Hankkeen kuvaus 1.2 Hankkeen eteneminen 1.3 Nurmeksen museo 2. Esineiden luetteloiminen Perustietoa luettelointia varten Terminologia 4. Soitinten luokittelu Kanteleiden luokitusjärjestelmä (keskeneräinen) 4.2 Dendroarkeologia 4.3 Äänen nopeuden mittaaminen 4.4 Soittimien mittaaminen 5. Valokuvausopas Kanteleiden luettelointi Kantapuu-tietokantaan Lähteet Liite: Kantele 3/2009 s

4 2

5 1. Johdanto Museoiden tehtävänä on kulttuuriperinnön säilyttäminen tuleville sukupolville sekä kulttuuriperintöön liittyvän tiedon, tarinoiden ja elämysten välittäminen yleisölle. Museolaissa museoiden tehtäväksi määritellään kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuuden edistäminen. Tämän tehtävän puitteissa museoiden tulee tallentaa ja säilyttää aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä, harjoittaa siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa. (Museolaki 887/2005). Museon ja sen kokoelmien tulee olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa. Saavutettavuus on asiakkaiden erilaisten tarpeiden huomioimista kaikessa museotoiminnassa ja asiakkaan museokäynnin kaikissa vaiheissa. ( Nurmeksen museo käynnisti vuonna 2009 tutkimushankkeen Kantele eläväksi. Hankkeen tavoitteena on yhden esineryhmän, kanteleen, avulla tutkia, miten kulttuuriperintöön liittyvän tiedon, tarinoiden ja elämysten välittäminen yleisölle voisi tapahtua, ja miten tulisi harjoittaa siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa. Monissa Suomen museoissa siirretään nykyisin esineiden tietoja verkkopalveluihin, mutta uutta tietoa ei siinä yhteydessä monestikaan kerätä. Vanhat ja usein hyvin puutteelliset tiedot ja valokuvat siirretään sellaisenaan verkkoon. Tässä yhteydessä olisi hyvä tarkistaa ja ajanmukaistaa museon kokoelmissa olevien soitinten luettelointi ja mitat. Tähän työhön tämä opas antaa uusia näkökulmia. Soittimesta yleensä ja kanteleista erityisesti olisi hyvä olla saatavissa oikeat, paikkansa pitävät perustiedot riittävällä tasolla. Tämä antaisi jo suurimmalle osalle internetin käyttäjistä riittävää tietoa soitintutkija ja -rakentaja voi hyvät esitiedot saatuaan päätellä, onko lähdettävä museoon tekemään tarkempia tutkimuksia. Tässä julkaisussa mennään myös osittain soitintutkijan ja -rakentajan työn puolelle ja annetaan jonkinlainen kuvan siitä, minkälaisia tietoja he soittimesta tutkivat. Museosoittimia käyttävät lähteinään myös monien muiden alojen tutkijat. Samalla haetaan rajaa mikä on museon tehtävä ja mistä alkaa tutkijan työ. Hankkeen aikana käynnistettiin kanteleiden kuvaus- ja luettelointityö, mutta suunniteltiin myös miten ja minkälaisia elämyksiä museossa voitaisiin tuottaa kanteleesta. Kun soittimen tehtävänä on tuottaa ääntä, on äänetön museosoitin kuollut. Kanteleiden mittauksen ja tutkimisen tavoitteena on löytää ne kanteleet joista on mielekästä tehdä soitinkopio. Soitinkopion avulla voidaan tutkia, miten alkuperäinen soitin on toiminut. Sillä voidaan tuottaa musiikkia ja tehdä kantele jälleen eläväksi. Soittimen rakentaminen ja soittaminen on näiden alojen ammattilaisten työtä, mutta näistä aiheista voidaan museoon järjestää, opetusta, kursseja, luentoja, konsertteja sekä muita tapahtumia. Nurmes , Rauno Nieminen 3

6 1.1 Hankkeen kuvaus Kantele on Suomen kansallissoitin. Se on ollut ja on nykyäänkin yksi Suomen yleisimmistä soittimista. Museoissa on lukuisia kanteleita, mutta niistä ei ole koskaan tehty koko valtakunnan kattavaa luetteloa, joka olisi tutkijoiden käytössä. Kanteletta on tutkittu yllättävän vähän. Yksi syy tähän on juuri se, että koottua tietoa museokanteleista ei ole. Kantele eläväksi -hankkeen tavoitteena on lisätä museoiden kokoelmissa olevien kanteleiden saavutettavuutta sekä luoda jalansijaa kanteleen soitolle nykykulttuurissa. Nämä tavoitteet on tarkoitus saavuttaa seuraavalla tavalla: 1) Museokanteleiden dokumentointi ja museohenkilökunnan koulutus Ensimmäinen tavoite liittyy edellä mainittuun, koko Suomea koskevan kanteleluettelon aikaansaamiseen. Tavoitteena on luoda kanteleiden luettelointiohjeet yhteistyössä Nurmeksen museon työntekijöiden (museonjohtaja ja konservaattori) ja musiikintutkijoiden (Rauno Nieminen ja Timo Väänänen) kanssa dokumentoimalla Nurmeksen museon kokoelmissa olevat kymmenen eri tyyppistä kanteletta. Ohjetta voidaan hyödyntää kaikissa Suomen museoissa. Yhtenäisiä luettelointiohjeita käyttämällä museoiden on helpompi luetteloida kattavasti omissa kokoelmissaan olevat kanteleet ja nämä tiedot on helppo koota yhtenäiseksi tiedostoksi etenkin sitten, kun useammissa Suomen museoissa kokoelmatiedot on siirretty verkkoon. Nurmeksen museon kokoelmatietoja siirretään jatkuvasti Kantapuu-tietokantaan, johon on jo siirretty valokuvan ja 399 esineen tiedot. Nykyinen soitintutkimus on kehittynyt huomattavasti mm. Rauno Niemisen tutkimustyön ansiosta. Hänen metodinsa tuominen museon ammattilaisten tietoon on tärkeää. Soittimesta esineenä ei välttämättä näy se, mikä siinä on soittimena merkittävää ja siksi luetteloinnista usein puuttuu tutkimuksen kannalta oleellisia tietoja. Hankkeeseen kuuluva museohenkilökunnan koulutus ja ohjaus palvelee myös soitintutkimusta. konservaattori Kirsi Berg ja museonjohtaja Meri-Anna Rossander tutustuvat hacklingerkuva 1 mittariin. Kuva: Timo Väänänen 4

7 2) Museokanteleiden tutkiminen kopioita rakentamalla sekä niiden soinnin herättäminen, uusien mallien löytäminen ja työpajatyöskentely Toisena tavoitteena on rakentaa kopiot ainakin kahdesta Nurmeksen museon kokoelmissa olevasta kanteleesta. Tutkija Rauno Nieminen on kehittänyt uuden museosoittimien tutkimusmenetelmän, jossa soittimia tutkitaan kopioita rakentamalla. Menetelmä soveltuu erityisen hyvin museokanteleisiin, sillä menetelmän avulla saadaan soittimista paljon sellaista tietoa, joka ei esineestä päälle näy. Tutkimukseen kuuluu muun muassa museosoittimen tarkka mittaaminen ja materiaalien määrittely. Tulosten perusteella rakennetaan alkuperäistä vastaava soitin, jolla voidaan tutkia mm. sointia ja soitettavuutta. Kantelemalleja on lukuisia ja soittimen luonteeseen kuuluu se, että se ei ole ajautunut yhden tai muutaman mallin standardiin vaan soitinten, sointien ja soittotapojen kirjo on laaja. Museosoittimien kopioiden avulla tämä moninaisuus saa luontevaa jatkoa, kun mielenkiintoisimmat ja parhaimmat museosoittimet tulevat muusikoiden käyttöön ja alkavat elää jälleen soitettavina soittimina. Museokanteleet mitataan tarkasti, puulajit ja materiaalit määritellään soittimesta. Mittauksen tuloksena syntyy soitinrakennukseen sovellettavissa oleva kaavio soittimesta. Soittimista rakennetaan kopiot rakentamistavan, soinnin ja soitettavuuden selvittämiseksi. Rakentamalla saadaan soittimesta hyvin tarkkaa tietoa, jota ei voi mittaamalla saada, eli myös tämä vaihe palvelee 1. kohdan, eli dokumentoinnin ja koulutuksen, tarkoitusta. Samassa yhteydessä on tarkoitus pitää soitinrakennustyöpaja, jolloin soitinrakentajat voisivat osallistua museokanteleen rekonstruointiin. Työpajan osallistujamäärä on kuitenkin tarkoitus pitää enimmillään viidessä ulkopuolisessa osallistujassa. kuva 2 Rauno Nieminen tutkii kieliä ja viritystappeja. Kuva: Timo Väänänen 3) Soitinten tutkimus soittamalla Soitinten tutkimuksessa oleellinen asia on musiikki ja soittaminen. Museokanteleissa on tallessa sellaisia sointeja, joita emme osaa kuvitella, jollei niitä päästä soittamaan kopiosoittimien avulla. Soittimien historia tulee tähän päivään ja lähtee myös elämään siitä edelleen. Kanteleensoittajan käsissä vanha sointi pääsee myös uuden musiikin luojaksi. Kantele on Suomen moninaisimpia soittimia, joten on luontevaa tukea tämän moninaisuuden jatkumista museokanteleiden kopioiden avulla. Tässä vaiheessa on tarkoitus, että tutkijat tutustuvat soittimiin ja niiden sointiin kahden kuukauden ajan. 5

8 4) Kanteleensoiton opetus kurssimuotoisena museokantelekopioiden avulla Hankkeen tarkoitus on herättää kanteleensoiton harrastusta järjestämällä kursseja lapsille, nuorille sekä muillekin kanteleen soitosta kiinnostuneille yhteistyössä Nurmeksen kaupungin kulttuurityön ja muiden paikkakunnan toimijoiden kanssa. Kohdealueena toimii Pohjois-Karjalan lisäksi Kainuu. Tarkoitus ei ole painottaa perinteistä, kansakoulumaista kanteleensoiton harrastusta, vaan nimenomaan luoda todellinen jatkumo perinnesoittimen käyttöön siten, että museokanteleiden kopioilla aletaan alusta asti ideoimaan uudenlaista musiikillista ajattelua. On siis tarkoitus luoda jalansijaa kanteleelle myös nykykulttuurissa. kuva 3 Rauno Niemisen Ontrei Malisen kanteleesta rakentama kopiosoitin 1.2 Hankkeen eteneminen Hanke alkoi työtehtävien kartoittamisella ja suunnittelulla. Ensimmäinen tapaaminen oli Nurmeksen Museossa Paikalla olivat museon johtaja Meri- Anna Rossander, konservaattori Kirsi Berg sekä musiikin tohtorit Timo Väänänen ja Rauno Nieminen. (Väänänen 2009) Mari-Anna Rossander esitteli Nurmeksen museon toimintaa ja Kantapuu-museotietokantaa, jonka kautta voi selata Suomen Metsämuseo Luston, Lapin metsämuseon, Pielisen museon, Nurmeksen museon, Verlan tehdasmuseon, Möhkön ruukkimuseon sekä Suomen Metsästysmuseon kokoelmia. Kantapuu-tietokanta sisältää laajan valikoiman valokuvia, esinekuvia ja niihin liittyviä tietoja sekä kirjakokoelmia. Aineiston määrä Kantapuussa lisääntyy jatkuvasti kokoelmien digitoinnin edetessä. Rauno Nieminen kertoi väitöstutkimuksestaan Soitinten tutkiminen Rakentamalla Esimerkkinä jouhikko (Nieminen 2008) ja esimerkkinä Ontrei Malisen kanteleen elävöittämistyöstä Juminkeon projektissa Kuhmossa. Väitöskirjan keskeisenä tavoitteena oli kehittää soitinkopiointimenetelmä, jonka avulla museosoittimista voidaan rakentaa tarkkoja kopioita. Menetelmä sisälsi osioita, joita voidaan suoraan hyödyntää Kantele eläväksi -hankkeessa. Ontrei Malinen rakensi 5-kielisen kanteleen vuonna 1833, kun Elias Lönnrot kävi keräämässä häneltä lauluja. Kantele päätyi Suomen kansallismuseoon, mutta museossa ei tiedetty mikä soittimista on Malisen tekemä. Tämä selvisi tutkimuksen avulla vuonna Soittimesta on rakennettu kopioita ja Arja Kastinen on tehnyt kanteleella äänilevyn Vaskikantele, vuonna Kesällä 2009 lahjoitettiin vienalaisille lapsille 20 Malisen kanteletta ja järjestettiin kantelesoiton opetusta Sommelo-tapahtumassa. (Heikkilä, Nieminen 2010) Ohjelmassa oli mm: museoon tutustuminen museon kanteleisiin tutustuminen kanteleiden esinekortit ja valokuvat 6

9 soitintutkimuksen suuntauksia ja menetelmiä hankesuunnitelman tarkentaminen kuvattavien kanteleiden valinta kanteleiden valokuvaus valokuvausoppaan suunnittelu kanteleiden mittaus kanteleiden mittaaminen teknisen piirustuksen valmistus kanteleesta nro1626 kanteleiden valokuvaus jatkotoimenpiteiden suunnittelu Ensimmäiseen tapaamisen tuloksena tehtäviä tarkennettiin. Niemisen ja Väänäsen tehtäväksi tuli toimittaa kanteleiden luettelointi- ja valokuvausopas. Konservaattorit valokuvaavat, mittaavat ja luetteloivat museon kanteleet saamansa opin ja luettelointioppaan koeversion perusteella. Seuraava kokoontuminen sovittiin Kari Dahlblomin kantelemuseoon Jyväskylään. Toisessa tapaamisessa koottiin yhteen ensimmäisen tapaamisen jälkeen tehdyt toimenpiteet. Museon konservaattori Kirsi Berg siirtyi muihin tehtäviin Nurmeksen museosta ja Mika Kuittinen jatkoi kanteleiden kuvaamista ja luettelointia oppaan koeversion avulla. Tällä menetelmällä oppaan toimivuutta voitiin testata. Tapaamisessa olivat mukana Meri-Anna Rossander, Kari Dahlblom ja Rauno Nieminen. Kari Dahlblom esitteli museonsa toimintaperiaatteita ja kokoelmia. Dahlblom arvioi Nurmeksen hankkeessa kehitetyn menetelmän soveltuvuutta oman museonsa tarpeisiin. Dahlblomin museo on yksityinen ja se on aloittanut toimintansa vasta vuonna 2009 kuva 4 Konservaattori Kirsi Berg kuvaa kanteletta Nurmeksen museossa. Kuva: Timo Väänänen 7

10 1.3 Nurmeksen museo Nurmeksen museo perustettiin , kun Nurmeksen kauppala sai haltuunsa merkittävän kulttuurihistoriallisen esinekokoelman. Samana vuonna museoasioiden hoitoa varten perustettiin museolautakunta ja nimettiin museokokoelmista vastannut työntekijä museonhoitajaksi. Museo toimi pitkään epämääräisissä tiloissa: asuintalossa ja sen ulkorakennuksissa, suojeluskuntatalon asevarastossa, kansakoulun ullakolla tai virastotalon kellarissa. Ensimmäiset suunnitelmat museotalon rakentamiseksi tehtiin jo 1950-luvulla, mutta hanke lykkääntyi muiden kohteiden rakentamisen ja tonttimaan puutteen vuoksi. Museon nykyiset toimitilat valmistuivat kokonaisuudessaan vasta 1990-luvun alussa. Nurmeksen museo sijaitsee arkkitehti Erkki Helasvuon suunnitteleman Nurmes-talon alimmassa kerroksessa. Museon perusnäyttely esittelee Nurmeksen historiaa eri näkökulmista: esihistoriaa, metsästystä, kalastusta sekä 1900-luvun alkupuolen elämää Nurmeksen kauppalassa. Nurmeksen museon kokoelman perustan muodostaa talonomistaja Väinö Hämäläisen ( ) Nurmeksen kauppalalle lahjoittama historiallinen esinekokoelma. Esinekokoelmansa Hämäläinen keräsi ja 1930-luvuilla pääasiassa Nurmeksesta ja lähikunnista, mutta myös muualta Itä-Suomen alueelta. Museo toimii kahdessa eri toimipisteessä: Nurmeksen museo Nurmes-talossa on avoinna ympäri vuoden. Ikolassa sijaitsevat museon säilytys- ja työskentelytilat sekä kesäisin avoinna oleva Ikolan ulkomuseo. Nurmeksen museo on oman alueensa kulttuurihistoriallinen museo. Kokoelmien painopiste on ja 1900-lukujen vaihteen talonpoikaisesineistössä. Muita merkittäviä esineryhmiä ovat Nurmes-Seuran lahjoittama maatalouskokoelma ja Nurmeksen Osuusmeijeriltä saatu vanha meijeriesineistö. Tällä hetkellä kokoelmissa on noin esinettä ja valokuvaa tai negatiivia. Museon valokuva-arkiston vanhimmat vedokset on kuvattu 1800-luvun lopulla. kuva 5 8

11 2. Esineiden luetteloiminen Esineet luetteloidaan museoissa museon pääkirjaan kun ne tulevat museon kokoelmiin. Luettelointiohjeet ovat muuttuneet historian kuluessa ja eri museoilla on omat ohjeensa esineiden luetteloinnista. Monet soittimet ovat olleet museoissa jo vuosikymmeniä. Henkilö joka on omistanut soittimen on saattanut jo kuolla, samoin soittimen museoon toimittanut henkilö. Usein on vaikeata tietää, mikä tieto on saatu henkilöltä joka on esineen tuntenut ja mikä on museohenkilökunnan tekstiä. Esinekortti Museon esineet on luetteloitu pääluetteloon, jota on alettu tehdä vuonna 1978, samoin esineitä on luetteloitu esinekorteille samasta ajankohdasta lähtien. Kanteleesta numero 1626 on esinekortissa edellisten tietojen lisäksi tieto soittimen kunnostamisesta vuodelta Tällöin on myös kanteleen pitkässä sivussa oleva kirjoitus tulkittu siten, että soittimen olisi rakentanut seppä Ud. Esinekorttiin on voitu tehdä lisäyksiä kun esineestä on saatu uutta tietoa. Uutta tietoa voi tulla jos esinettä on tutkittu, konservoitu tai joku museon ulkopuolinen tutkija on vieraillut museossa ja tiennyt soittimesta jotain uutta tietoa. Esineestä on saatettu tehdä tutkimus, joka on tuonut uutta tietoa esiin. kuva 6 Esinekortti kanteleesta numero

12 Vanhat valokuvat Kanteleet on kuvattu museossa mustavalkofilmillä ja niistä on vedostettu valokuvat paperille. kuva 7 Kaksi valokuvaa kanteleesta kuva: Nurmeksen museo Kantapuu Kantapuu on museotietokanta, jonka kautta voi selata Suomen Metsämuseo Luston, Lapin metsämuseon, Pielisen museon, Nurmeksen museon, Verlan tehdasmuseon, Möhkön ruukkimuseon sekä Suomen Metsästysmuseon kokoelmia. Kantapuu-tietokanta sisältää laajan valikoiman suomalaisesta metsäkulttuurista kertovia valokuvia, esinekuvia ja niihin liittyviä tietoja sekä kirjakokoelmia. Lisäksi tietokannassa on myös muuta kulttuurihistoriallista aineistoa. Kantapuun kautta voi tilata myös arkisto- tai esinekuvista kopion tai antaa lisätietoa kuvasta tai esineestä sitä säilyttävään museoon. 10

13 Kantapuun tietokanta on jaettu julkiseen ja ei-julkiseen osaan. Julkinen osa on kaikkien käytettävissä osoitteessa ja sieltä voi tehdä hakuja museoiden digitoituihin kokoelmiin. Julkisessa tietokannassa ovat nähtävillä kunkin museon valitsemat objektin kannalta olennaisimmat tiedot. Ei-julkinen Kantapuu on ainoastaan museoiden sisäisessä käytössä. 3. Perustietoa luettelointia varten Nurmeksen Museon esinekokoelmien luettelointitietoja ollaan siirtämässä Kantapuu-tietokantaan. Tässä yhteydessä on hyvä miettiä muutamia asioita: Siirretäänkö vanhojen esinekorttien tiedot ja valokuvat sellaisinaan? Soveltuuko Kantapuun esinekortti kanteleiden luetteloimiseen, vai olisiko sitä muokattava soittimille sopivaksi ja onko se mahdollista? Käytetäänkö luetteloinnissa Suomen museoiden yleistä käytäntöä, vai voisiko oppia ottaa maailman musiikkimuseoiden käytännöistä? Miten esinekortissa voidaan erotella vanha ja uusi tieto? Miten ja minkälaisilla valokuvilla voi tuoda esiin tietoa kanteleista? Mitä mitataan ja miten? Tässä luettelointioppaassa on käytetty lähteenä mm. CIMCIMin artikkelia, CA- TALOGUING STANDARDS FOR INSTRUMENT COLLECTIONS Arnold Myers, University of Edinburgh, sivut CIMCIM Newsletter No. XIV, 1989 kuva

14 Tässä luvussa on perustietoa kanteleiden luetteloimista varten. Soitinten maailma on niin suuri, että on hyvä tehdä oma luettelointiohje kanteleelle. Yksinomaan kanteleitakin on niin monen mallisia, että ohjeessa on oltava esimerkit eri mallisten kanteleiden yleispiirteistä ja mittaamisesta. Soittimesta voi saada lisää tietoa mittaamalla se uudelleen ja kuvailemalla esinettä tarkemmin. Museoesineistä mitataan usein vain esineen päämitat ja mittatarkkuus on muutamista millimetreistä senttimetreihin. Soittimen pituusmittojen jälkeen tärkeitä tietoja ovat soittimen paino, sen eri osien ainevahvuudet (kansi, pohja, sivut), kielien pituudet ja halkaisijat jne. Tällaisia mittauksia varten tarvitaan erikoismittareita, joita museoissa ei yleensä ole käytössä. Seuraavaksi selvitetään muutamia soitintutkimuksen alueita, jotka voivat olla taustatietona käytännön luettelointityötä tehtäessä. Samalla voi miettiä, kuinka yksityiskohtaisiin mittauksiin ja tietojen hankkimiseen voidaan mennä ja kuinka paljon aikaa ja resursseja työ vaatii. 3.1 Terminologia Soittimia luetteloitaessa on tärkeätä käyttää yhdenmukaista terminologiaa. Koska soittimista on kirjoitettu vähän on suomenkielisten termien käyttö ollut yleensä heikkoa ja usein soittimen osien nimityksiä ei ole käännetty suomeksi. Ongelman laajuudesta saa käsityksen katsomalla CIM CIMin kotisivulta vaskipuhaltimien termistöä: Working Text of the Brasswind Terminology Working Group ( Työ termien kohdalla näyttää olevan kansainvälisestikin alussa. On tehtävä luettelo kanteleen osien nimistä ja myös työmenetelmien, materiaalien työkalujen jne. nimistä. Kanteleistakin on tehtävä nimiluettelo useammasta mallista, esim. koverretusta kanteleesta, diatonisesta laatikkokanteleesta joita niitäkin on monta mallia ja koneistokanteleesta. Kanteleen osien nimityksistä on kirjoitettu jonkun verran esimerkiksi Väisänen (1928:VII VIII), Ala-Kuha (1981:4), Laitinen (2009: ). Kanteleperheen nimistöä viisikielisestä isoihin laatikkokanteleisiin ja sähkökanteleisiin asti ei ole tehty. Tässä on yritystä siihen suuntaa. On tärkeää, että termit olisivat yhteneväisiä kaikilla kantelemalleilla, ettei jokaisella kantelemallilla olisi omaa nimistöä. Rauno Nieminen esittelee konservaattori Kirsi Bergille ja museonjohtaja Meri-Anna Rossankuva 9 derille mittapiirrosten tekemistä. kuva: Timo Väänänen 12

15 13

16 Viisikielisen koverretun kanteleen osat Yhdestä puusta koverrettu kantele koostuu kolmesta osasta: peräpuolesta, kaikukopasta (kopasta) ja tappipuolesta. Kielet kiinnittyvät peräpuolen lyhyellä sivulla ponnen korvakkeiden reikiin työnnettyyn vartaaseen, joka on useimmiten valmistettu naulasta. Ponsi on koverrettu pohjapuolelta kaarevaksi ja kannen puolella korvakkeiden välissä on ponnen lovi, joka mahdollistaa kielien asettamisen vartaalle. Tappipuoli muodostuu kanteleen siitä sivusta johon on kiinnitetty viritystapit. Tappipuolen pitkän sivun puoleista osaa kutsutaan kärjeksi. Kärki voi olla yksinkertaisesti terävä tappisivun ja pitkän sivun kohtauspaikka, mutta se voi jatkua vielä pyöreänä tai linnunpään muotoisena kierukkana. Viritystapit kiinnittyvät viritystappisivun ohennettuun yläosaan, jolle on vaikea keksiä nimeä. Väisänen (1928:9) käyttää tästä nimitystä ulkoneva reuna Heikki Laitinen (2009:124) ehdottaa tälle nimeksi kannen jatke. Koska alalla on tapana keksiä uusia nimityksiä, käyttäisin tästä osata nimeä tappipenkki, sillä toiminnallisesti sen tehtävänä on toimia viritystappien sijana ja sana kuvaa sitä parhaiten. Kartiomaisen viritystapin varsiosa menee tappipenkin läpi tehtyyn usein kartiomaiseen reikään. Kielet kiinnitetään tapin varren halkaistuun päähän tai viritystapin varteen porattuun reikään. Toisesta päästä säteittäin kulkevat kielet kiinnittyvät vartaan ympärille. Viritystapin lapamainen väänninosa jää tappipenkin alapuolelle. Tappi- ja peräpuolen välissä on kaikukoppa, kumulaatikko, joka muodostuu ohueksi koverretusta kannesta ja pitkästä ja lyhyestä sivusta (pohjaton malli) tai päältäpäin koverretussa mallissa yhdestä puusta veistetystä pohjasta ja sivuista, joka on peitetty kannella. Kaikukopan tehtävänä on muuttaa kielen värähtelyt ilmaääneksi. Kannessa voi olla aukkoja, joita esimerkiksi viulussa ja kitarassa kutsutaan ääniaukoiksi. Näissä soittimissa ääniaukolla onkin suuri merkitys soittimen äänentuottoon. Soittimien koppa on rakennettu ohuista aineista ja kannen ja pohjan värähtely laittaa ilmavirran kulkemaan ääniaukosta, joka vaikuttaa äänenväriin ja voimakkuuteen. Kanteleessa ääniaukolla ei ole tämänkaltaista merkitystä, mutta kannessa olevia reikiä kutsutaan silti ääniaukoiksi. Päältäpäin koverretussa kanteleessa kansi voidaan kiinnittää koppaan nauloilla, liimalla tai tuohivanteilla. kuva 10 Kansallismuseon kanteleeseen näyttäisi olevan kerätty kuin malliksi erilaisilla väänninosilla varustettuja viritystappeja. 14

17 KÄRKI TAPPIPUOLI VIRITYSTAPPISIVU kierukka viritystappi kansi KOPPA LYHYT SIVU PITKÄ SIVU aukko (ääniaukko) ponnen korvake varras PONSI ponnen lovi PERÄPUOLI 15

18 Pienen säätyläislaatikkokanteleen osat Kun kanteleita alettiin tehdä osista kasaamalla, säilyi niissä koverretusta kanteleesta monia piirteitä, kuten ponsi. Kuvan kantele on Elias Lönnrotin Jokamiehenkannel, jossa on 17 täysäänistä ja 8 väliäänistä kieltä Kieliä on yhteensä 25 kappaletta. Kanteleen neljä sivua on liitetty sinkkaliitoksilla toisiinsa kiinni. Kansi ja pohja on liimattu kiinni sivujen muodostamaan kehään. Viritystappisivu toimii myös kielipenkkinä, johon metalliset viritystapit on kiinnitetty. Peräpuolella kielet on kiinnitetty kielinastoihin, josta kielet kulkevat kielikynnyksen kautta viritystapeille. Ponnella on enää vain esteettinen tarkoitus. Kanteleesta puuttuu pitkän sivun puoleinen ponnen korvake VIRITYSTAPPISIVU kansi ääniaukko LYHYT SIVU PITKÄ SIVU pohja ponnen korvake kielikynnys PONSI sinkkaliitos kielinastat PERÄPUOLI 16

19 hihasuoja PERÄSIVU LYHYT SIVU Pyöreäperäinen rahvaan laatikkokantele Pyöreäperäisen kanteleen sivu on taivutettu samanlaisella tekniikalla, joka on käytössä haapavakkojen valmistuksessa. Tästä menetelmästä kertoi A.O.Väisäselle vuonna 1917 Suistamon Maizun kylässä Teppo Jänis (Väisänen 1917): Kanteleet tehtiin Jäniksen lapsena ollessa paraastaan lepästä, kansi hongasta. Hongan latvasta tehtiin myös, jolloin kansi samaa puuta. Honkainen antoi jyräkemmän äänen kuin leppäinen. Lepästä, joka on pehmyt, on helppo tehdä. Haavasta kun tehtiin, niin käytettiin kääntämistapaa: kyljet samasta puusta, joka väännettiin kun oli vedessä haudottu; kansi pantiin tähän hongasta ei kuusesta. Tapit koivusta, josta kanteletta ei tehty, koska se ei anna ääntä PITKÄ SIVU VIRITYSTAPPISIVU Koko sivu saattoi olla yhdestä puusta taivutettu ja puun päät liitettiin yhteen kärjessä puunauloilla. Näin saatuun kehään kiinnitettiin kansi puunauloilla. Kuvan keskisuomalaisessa kanteleessa kehä on valmistettu kahdesta osasta: taivutetusta sivusta ja viritystappisivusta. Kehän osat on kiinnitetty toisiinsa klossien avulla. Vaikka sivu muodostuu kahdesta osasta, voidaan edelleen erottaa pitkä sivu, pyöreä peräsivu, lyhyt sivu ja viritystappisivu. Kanteleen pohja ja kansi on liimattu kehään siten, että kannen ja pohjan reuna tulee muutaman millimetrin sivujen yli. Tämä piirre on yleinen keskisuomalaisessa kanteleessa. Kansi ja pohja on varustettu niitä tukevilla kansi- ja pohjarimoilla. Kielipenkin kohdalla kannen alla on voinut olla vastaava kannen alapuolinen kielipenkki. Kielipenkin päällä on kahdella ruuvilla kiinnitetty hihan suojus. Tämän tehtävä on suojata soittajan hihaa tarttumasta kielinastoissa oleviin kielenpäihin. Kannessa on ääniaukko tai kaksi. Tässä tapauksessa ääniaukkoon on sahattu lyyran kuva. Kielet on kiinnitetty toisesta päästä kielipenkissä oleviin nastoihin ja toisesta päästä viritystappeihin. Viritystapit ovat alun perin olleet sepän raudasta takomia, mutta jo 1800-luvun lopulla alettiin käyttää tehdastekoisia sitran tai cembalon viritystappeja. Viritystapit on kiinnitetty viritystappipenkkiin. Viritystappipenkki on kiinnitetty koppaan ruuveilla tai liimaamalla. kuva 11 Rauno Nieminen kuvaa kanteletta 17

20 18

21 Osista kasatun modernin kanteleen osien nimet Seuraavan aukeaman kantelepiirros ja sanasto on muokattu Jussi Ala-Kuhan (1981) kirjan Kanteleenrakennusopas mukaan. Tässä esitetty nimistö noudattaa pääasiassa Ala-Kuhan termejä. Klosseista käytetään vierasperäistä sanaa, vaikka sille olisi suomalainenkin vastine, esimerkiksi palikka. Tappilista on muutettu tappipenkiksi, jolloin se noudattaa samaa linjaa kuin kielipenkki. Iso laatikkokantele muodostuu samankaltaisista osista kuin viisikielinen kantele. Kauniisti kaartuva ponsi on siitä jäänyt pois, mutta soittimen koppa muodostuu edelleen neljästä sivusta joka muodostaa kehän ja siihen liimatuista pohjasta ja kannesta. Varras on korvattu pianosta tunnetuilla yksittäisillä kielinastoilla ja puiset viritystapit metallisilla tapeilla, joita viritetään erillisellä viritysavaimella. Kielinastat on kiinnitetty kanteen kiinnitettäviin kieli- ja tappipenkkeihin. Kannen päällä näkyvien penkkien lisäksi myös kannen alle on liimattu vastaaville kohdille penkit. Kielet eivät enää lähde suoraan viritystapeista, vaan kulkevat edessä olevien kielinastojen kautta. Uutta on myös taidemusiikin tarpeita palveleva sammutuslauta, jolla voidaan sammuttaa kaikki kielet soiton aikana. Sivuja on neljä kappaletta: pitkä sivu, peräsivu, lyhyt sivu ja viritystappisivu. Pitkä ja lyhyt sivu ovat yleensä suoria, mutta peräsivu ja viritystappisivu ovat kaarevia. Rahvaan kanteleissa viritystappisivu on usein suora. Kun bassokieliä alettiin valmistaa punomalla, voitiin tehdä lyhyempiä kieliä. Tämä muutti viritystappisivun s:n muotoiseksi. Kun pyöreäperäisessä rahvaankanteleessa kehä saattoi olla kokonaan yhdestä puusta taivutettu, on modernissa kanteleessa kehä tehty neljästä erillisestä sivusta ja yksittäiset sivut on tehty laminoimalla 2 4 osasta erillisessä muotissa, jolla menetelmällä on sivujen muoto saatu pysyväksi ja samalla rekenne kestävämmäksi. Sivut kiinnitetään toisiinsa kulmaklossien avulla. Peräsivu on kiinnitetty pitkään sivuun liimaamalla sivun päät lomittain toisiinsa kiinni. Kannen alla oleva kielipenkki on upotettu sivuihin päistään. Kiinnityskohtien kohdalle sivuihin on saatettu liimata myös vahvikkeet. Samoin on voitu tehdä vahvike peräsivuun, joka on yhdistetty myös kielipenkkiin puukapulan avulla. Viritystappipenkki on liimattu sivujen sisälaitaan kiinni. Kun kehä on kasattu ja kannen alapuoliset viritystappi ja kielipenkki sekä muut vahvikkeet on kiinnitetty, liimataan kanteleeseen kansi ja pohja. Kannessa on ääniaukko tai useampia. Ääniaukko voi olla myös kanteleen sivuissa. Kansi ja pohja on vahvistettu kansija pohjarimoilla. Kannen päälle on liimattu kielipenkki ja viritystappipenkki. Peräosan päällä on perälauta, johon on kiinnitetty saranoilla sammutuslauta. Sammutuslaudan ja kielien välissä on sammutuslaudan pehmike. Sammutuslauta palautuu yläasentoon jousen avulla. Viritystappisivuun kiinnitetään vielä viritystappisuoja. 19

22 sarana sammutuslaudan jousi viritystappien suoja sammutuslaudan pehmuste sävelvaihtajan vipu kansi LYHYT SIVU pohja VIRITYSTAPPISIVU jalka 20

23 PERÄ sävelvaihtajakoneisto perälauta LYHYT SIVU sarana sammutuslauta sammutuslaudan pehmuste oktaavimerkit ääniaukko nasta huiluäänimerkit VIRITYSTAPPISIVU PITKÄ SIVU viritystappi viritystappipenkki 21

24 4. Soitinten luokittelu Timo Leisiön (2003:311) mukaan: Soitintutkimukseksi eli organologiaksi kutsutaan tutkimusta, jossa uutta tietoa etsitään soitinta ja siihen liittyviä aihealueita koskevia ongelmia ratkomalla. Soitintutkimuksen historiasta voidaankin löytää hyvin erilaisista näkökulmista tehtyjä tutkimuksia. Leisiö (2003:311) toteaa: Terminä soitintutkimus onkin lavea ja leveä kuin elämä, eikä sitä voi määrittää vain tietyin teoreettisin tai metodologisin keinoin. Leisiön (2003:312) mukaan: Perinteisellä soitintutkimuksella on kaksi keskeisesti yleistä päämäärää: ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja kulttuuria eli ajattelun sisältöjä tutkimalla (a) musiikin esittämiseen käytettyjä soittimia ja niiden musiikkia ja tutkimalla (b) ihmisen tarpeita käyttää ja kehitellä välineitä, joiden ensisijaisena tarkoituksena on synnyttää erilaisia ääniä. Toisena peruspäämääränä on ymmärtää ihmisen menneisyyttä lukuisten erilaisten muuttujien kuten (a) ja (b) avulla. Näiden lähtökohtien sisältä kumpuaa mitä erilaisimpia tutkimusaspekteja, joista paikallis-esteettisenä on ymmärtää soittimen akustiikkaa, kehitellä itse soitinta ja tätä tietä sillä esitettyä musiikkia luvun alussa soitintutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli soitinten luokittaminen luonnontieteen tavoin eri lajeihin. Timo Leisiö suomensi ja julkaisi Erich von Hornbostelin ja Curt Sachsin viime vuosisadan alussa laatiman soitinten klassisen luokitusjärjestelmän Musiikki-lehdessä vuonna Leisiön (2003:314) mukaan: Soitintutkijoita yhdistää yhteinen peruskäsitteistö, joka tekee keskinäisen kommunikoinnin mahdolliseksi. Sen vuoksi tutkija, joka ei ole jaksanut perehtyä soitintutkimuksen perusteisiin, voi tehdä perustavaa laatua olevia virheitä. Soitintutkimuksen peruskäsitteet ovat Curt Sachsin ja Erik von Hornbostelin klassisen luokitusjärjestelmän peruskäsitteitä. Curt Sachs ja Erich M. von Hornbostel: Luonnollisten soitinten luokitusjärjestelmä, kääntänyt Timo Leisiö ja julkaistu lehdessä Musiikki no. 1-4, 1974 Originaaliteksti on Systematik der Musikinstrumente. Ein Versuch. Zeitschrift für Ethnologie, 4 ja 5: Jahrgang 1914, sivut ( Soitinmuseoissa soittimet luokitellaan Sachsin ja Hornbostelin luoman soitinluokituksen mukaisesti. Esimerkiksi kantele kuluu pääluokkaan 3, Kordofonit (kielisoittimet). Kordofonin määritelmä mukaan: kiinteiden tukipisteiden väliin on pingotettu yksi tai useampia kieliä. Soitinten luokittelussa käytetään soittimista omia nimityksiä, joiden lisäksi soittimilla on paikallisesti käytettyjä nimiä. Esimerkiksi Suomessa jouhikoksi kutsuttu soitin on luokituksessa laatikkolyyra. Jouhikon muita paikallisia nimiä Suomessa 22

25 on mm. jouhikantele ja jouhkannel, Virossa hiiukannel, talharpa ja vibukannel. Samalla tavoin kuin Lynx lynx on ilves ja Fragaria vesca on ahomansikka. Seuraavassa muutamia esimerkkejä soittimista: luokittelussa käytetty nimi luokitteluperuste paikallinen nimi pölkkysitra laatikkositra Koppa on tehty yhdestä puusta kovertamalla. koppa on koottu osista kantele, vaskikantele, Väinön kantele kantele, koneistokantele, konserttikantele Viime vuosina entistä useampi tutkija on esittänyt mielipiteen, että balttilainen kantele voisi olla jouhikon tapaan sukua näppäiltävälle lyyralle. Esimerkiksi Povetkin (1982), Haas (2001), Napolskih (2001) Leisiö (2002) Temkin (2004) ja Nieminen (2008). Otto Andersson (1923:41) jakoi jouhikot kolmeen luokkaan, niiden käsiaukon perusteella: kapea-aukkoinen jouhikko, leveäaukkoinen jouhikko ja kaksiaukkoinen jouhikko. Anderssonin ehdotusta jouhikoiden luokittelemiseksi ei ole otettu käyttöön. Eräs tärkeä asia, joka jäi Anderssonilta huomioimatta on muutaman jouhikon tappi- ja peräpuolen rakenne. A. O. Väisänen kiinnitti asiaan huomionsa artikkelissa Jouhikanteleen alkuperä (Väisänen 1923:108): On merkillistä, että useitten suomalaisten jouhikkojen ponsi- ja kärkirakenne on erilainen kuin skandinaavisten vastaavien soitinten, mutta samanlainen kuin suomalaisten kanteleitten. Luonnollinen johtopäätös on että kantele on lainannut Suomeen siirtyneelle jouhikolle kauniisti kaartuvat muotonsa. Tein oman jouhikkoluokitteluesitykseni vuonna Ensimmäisessä luokassa on samanpituisilla kielillä varustettu leveä- ja kapeakäsiaukkoinen jouhikko, joka on saanut vaikutteita suoraan näppäiltävästä lyyrasta. Kun lyyraa on alettu soittaa jousella lyhentämällä kieltä sormilla, on yhdestä kielestä saatu yhden sävelen sijaan useita säveliä. Tämä on vähentänyt monien kielien tarvetta ja kielimäärä on pienentynyt 2 4 kieleen. Kun pelkästään yhtä kieltä sormittamalla on saatu riittävä määrä säveliä, on käsiaukko kasvanut umpeen, mahdollistaen vain yhden kielen sormittamisen. kuva 12 Rauno Nieminen tutkii jouhikkoa 23

26 1. SAMANPITUISET KIELET näppäiltävä lyyra lyyra jousella soitettava lyyra hiiukannel, talharpa jousella soitettava lyyra jouhikko leveäkäsiaukkoinen leveäkäsiaukkoinen kapeakäsiaukkoinen Toiseen luokkaan kuuluvat eripituisilla kielillä varustetut jousella soitettavat lyyrat. Tällainen jouhikko on peilikuva kanteleesta. Kun näppäiltävän lyyran kielistä on alettu tehdä eri pituisia, on soittimen käsiaukko pienentynyt ja kasvanut umpeen. 2. ERIPITUISET KIELET Jouhikon ja kanteleen historia on yhteinen ja ne ovat eläneet rinnakkaiseloa vuosisatoja. Lyyrasitraa on alettu soittamaan poikittain sylissä jolloin molemmat kädet ovat samalla puolella kieliä. Tällöin käsiaukkoa ei ole enää tarvittu. Siirtymäkauden soitin, joka muuttuu näppäiltävästä sitrasta näppäiltäväksi lyyraksi, jossa on vielä mukana käsiaukko käytetään luokituksessa nimeä lyyrasitra. Lyyrasitrajouhikossa on piirteitä kolmesta soittimesta: lyyrasta, pölkkysitrasta ja jousella soitettavasta lyyrasta. 24

27 lyyrasitra Novgorodin kantele pölkkysitra kantele jousella soitettava lyyrasitra jouhikko Tässä teoriassa arveluttaa se, että kanteleessa kielien asteittaisella lyhenemisellä saavutettu etu kumoutuu kanteleen muotoisessa jouhikossa, jossa matalimmat kielet ovat lyhyempiä. Kun tiedetään, että soittimien muodot muuttuvat hitaasti, eikä muutosten syynä aina ole käytännöllisyys, tämä on ymmärrettävää. Aivan samoin on käynyt virolaiselle leveäkäsiaukkoiselle jouhikolle. Vaikka siinä sormitetaan vain kahta kieltä, niin leveä käsiaukko (käsivarret ja poikkipuu) ovat säilyneet muistumana näppäiltävästä lyyrasta. kuva 13 Jouhikko kuvattavana 25

28 4.1 Kanteleiden luokitusjärjestelmä (keskeneräinen) 1. Lyyrasitrat Lyyrasitroihin kuuluvat soittimet, joita on löydetty Novgorodin ja Puolan alueelta ja Suomesta. Soitin on siirtymäkauden soitin, kun näppäillen soitettavan lyyran käsiaukko alkaa kasvaa umpeen ja poikkipuusta luovutaan ja samanmittaisista kielistä siirrytään eripituisiin kieliin. Soittimessa on piirteitä lyyrasta, mutta myös pölkkysitroista. Soittimen kaikukoppa koverretaan yhdestä puusta ja peitetään kannella. kuva 14 Novgorodin kaivauksista löydettyjen soitinten valokuvia ei ole julkaistu. Tavallisesti esite- tään Vladimir Povetkinin piirroksia, joissa hän on piirtänyt katkoviivalla puuttuvat soittimen osat. Tässä piirroksessa Rauno Nieminen on poistanut Povetkinin tulkinnat puuttuvista osista ja kuvassa on vain se, mitä soittimista on jäljellä. 26

29 1.1 Näppäiltävä lyyrasitra Soitin on koverrettu yhdestä puusta ja koppa on peitetty kannella. Soitinta soitetaan näppäilemällä. kuva 15 Novgorodin kantele 1.2 Jousella soitettava lyyrasitra kuva 16 Jouhikko 27

30 2. Pölkkysitrat Pölkkysitran kaikukoppa on valmistettu yhdestä puusta. Koppa on koverrettu päältä-, pohjasta-, tai sivuistapäin ontoksi. Päältäpäin koverretuissa kanteleissa koppa on peitetty kannella. Sivuista tai pohjan suunnasta koverretussa koppa on joko peitetty tai jätetty avoimeksi. Tämä valmistustekniikka on vanhin ja soittimet on voitu tehdä veistämällä yhdestä puusta. Valmistuksessa ei ole tarvittu kovinkaan monimutkaista tekniikkaa eikä välineitä. Pohjat kannet tai sivut on liitetty kanteleeseen tuohipannalla, puu- tai metallinauloilla. Liiman käytöstä tutkimuksen alalta puuttuessa ei ole näyttöä. Kanteleiden kielimäärä on pääasiassa noin Kanteleen kokoa saattoi kasvattaa vain rakentamalle se suuremmasta puusta. kuva 17 Pölkkysitra Novgorodista Yhdestä puusta koverretut Pohjan puolelta koverrettu Pohjanpuolelta koverrettu, pohjaton Kanteleen koppa on koverrettu pohjan puolelta ontoksi. kuva 18 Rantosen talon kantele Haapavedeltä 28

31 Pohjanpuolelta koverrettu, peitetty pohjalla Kannen puolelta koverrettu, peitetty kannella Koppa on koverrettu ontoksi päältäpäin ja peitetty kannella, joka on kiinnitetty tuohella, nauloilla tai liimaamalla. kuva 19 Kantele Leppävirralta Sivusta koverrettu Sivusta koverrettu, avoin kuva 20 Vepsäläiskantele, piirros: Rauno Nieminen Sivusta koverrettu, peitetty sivulla 29

32 3. Laatikkositrat Laatikkositrat on kasattu osista. Osat on liitetty toisiinsa liimaamalla, erilaisilla puusepän käyttämillä liitoksilla ja naulaamalla. Kun kielimäärä on kasvanut kanteleessa suureksi (20 40) ei yhdestä puusta kovertaminen ole ollut enää järkevä tekniikka. Laatikkokantele-nimitys tulee soittimen kaikukopan laatikkoa muistuttavasta rakenteesta. Myös nimitystä lautakantele on käytetty. Lauta on kuitenkin hieman harhaanjohtava nimitys sillä kanteleen osien ainevahvuus on usein paljon pienempi kuin laudassa. Oikeammin voitaisiin puhua pärekanteleesta. Kun kanteleessa on usein myös erilaisia palikoita ja ponsi, jonka ainevahvuus lähentelee jo lankkua, on osista kasattu laatikkokantele ilmaisu joka kuvaa soitinta parhaiten. Yksinkertaisemmillaan laatikkokantele muodostuu sivuista, joihin on liitetty kansi ja pohja. Kielien kiinnitystä varten on soittimen päissä kielipenkit. Esimerkiksi Korpiselkäläisen kanteleen sivu on taivutettu yhdestä puusta. Kielipenkit on kiinnitetty kanteleen päihin liimalla ja puunauloilla. kuva 21 Laatikkositra Suomesta 3.1 Osista kasatut yksipuisen pölkkysitran tyyliset laatikkositrat Tähän luokkaan kuuluvat kanteleet ovat tyyliltään koverretun yksipuisen kanteleen näköisiä, mutta soitin on valmistettu erillisistä yhteen liitetyistä osista liimaamalla, naulaamalla, tai muilla vastaavilla tekniikoilla kuva 22 Oiva Heikkilän valmistama 9-kielinen kantele 30

33 3.2 Diatoniset laatikkositrat Laatikkositrassa on diatoninen sävelasteikko. Diatoninen asteikko on sävelasteikko, jossa koko- ja puolisävelaskelet seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Puolisävelaskelten välissä on vuorotellen kaksi ja kolme kokosävelaskelta Suorasivuinen diatoninen laatikkositra Diatonisella kielityksellä varustettu laatikkokantele, jonka koppa muodostuu neljästä suorata sivuista, jotka muodostavat kehän. Kantelessa voi olla ponsi tai se on ponneton Suorasivuinen Kanteleen kaikki neljä sivua ovat suoria. kuva 23 Kantele 4753 Nurmeksen museosta Suorasivuinen, ponnellinen Kanteleen kaikki neljä sivua ovat suorat, mutta suora peräsivu on varustettu ponnella. kuva 24 Fedja Hapon kantele 31

34 3.2.2 Pyöreä ja kaarevasivuinen Diatonisella kielityksellä varustettu laatikkokantele, jonka koppa muodostuu kaarevien ja suorien sivujen yhdistelmästä. Kanteleen peräosa voi olla pyöreä tai muodostua erilaisten ympyrän säteiden ja suorien osien yhdistelmistä. Viritystappisivun ja pitkien sivujen muoto on myös kaareva Pyöreäperäinen Kanteleen perä on pyöreä, mutta muut sivut ovat suoria kuva 25 Kantele Korpiselältä Pyöreä-, kaareva- ja suorasivuinen Diatonisella kielityksellä varustettu laatikkokantele, jonka koppa muodostuu kaarevien ja suorien sivujen yhdistelmästä. Kanteleen peräosa voi olla pyöreä tai muodostua erilaisten ympyrän säteiden ja suorien osien yhdistelmistä. Viritystappisivun ja pitkänsivun muoto on suora kuva 26 Kantele Keski-Suomen museosta 32

35 3.3 Kromaattiset laatikkositrat Kromaattisissa laatikkositrassa on kromaattinen asteikko, jossa asteikon jokaisella sävelellä on oma kieli. Kromaattinen asteikko sisältää kaikki kantasävelet ja niiden kromaattiset muunnokset. Oktaavissa on 12 erinimistä säveltä. Kromaattinen asteikko on viisisävelisen pentatonisen ja seitsensävelisen diatonisen asteikon summa (5+7=12) Kielet samassa tasossa Suorasivuinen Kanteleen sivut ovat suorat. kuva 27 Lönnrotin kantele. 3.4 Koneistolla varustetut laatikkositrat Kanteleessa on diatoninen asteikko, jonka jokaista kieltä voidaan ylentää tai alentaa koneiston avulla. Koneisto voi perustua kielen kääntämiseen, venyttämiseen tai lyhentämiseen Kielien kääntämiseen perustuva koneisto Samaan akseliin on kiinnitetty 2 3 kieltä. Vipulaitteella käännetään se kieli päällimmäiseksi, jota halutaan soittaa. Esimerkiksi Salmisen spindellikantele. kuva 28 Paul Salmisen spindellikantele. Patentti 1921

36 Kaarevatappisivuinen ponnellinen kantele Kanteleessa on kolme suoraa sivua, viritystappisivu on kaareva ja peräsivu on varustettu ponnella. kuva 29 Paul Salmisen spindellikantele Kielien venyttämiseen perustuva koneisto Koneistossa venyttävät oktaavisävelvaihtajat Diatonisesti viritetyssä kielistössä kielet on kiinnitetty tankoihin. Vipukoneiston avulla kieltä voi venyttää ja löysätä halutun säveltason saamiseksi. Esimerkiksi Wahlin ja Salmisen koneisto: Samaan ideaan perustuvia ovat myös Kellokummun, Lovikan ja Koistisen koneistot, joissa on kehitetty mm. kääntyvien akselien laakerointia. kuva 30 Paul Salmisen kantelemalli nr. 5 34

37 Mekanismi on kielikohtainen Diatonisesti viritettyyn kanteleeseen on asennettu kielikohtainen sävelvaihtaja, jolla voidaan nostaa ja laskea säveltasoa. kuva 31 Jyrki Pölkin kielikohtainen sävelvaihtaja Kirjokansi-kanteleessa kuva 32 Kielikohtainen sävelvaihtaja Hannu Koistisen Wing-kanteleessa Kielien lyhentämiseen perustuva koneisto Koneistossa lyhentävät oktaavisävelvaihtajat Diatonisesti viritettyyn kielistön jokaisen kielen sävelkorkeutta voidaan muuttaa lyhentämällä kielen soivaa pituutta koneiston avulla. Periaate on tuttu harpusta. Tällainen menetelmä on käytössä mm. Latviassa ja Venäjällä. Jyrki Pölkki on kehitellyt Suomessa ideaan perustuvaa koneistoa. kuva 33 Jyrki Pölkin kielen lyhentämiseen perustuvan koneiston malli, jossa on vain yksi kieli kiinnitetty 35

38 Materiaalien tunnistaminen Soittimissa käytettävien materiaalinen tunnistamiseen on olemassa monia menetelmiä. Halvin tapa selvittää materiaaleja on silmämääräinen tunnistus, jossa vain katsomalla materiaalia tutkija yrittää tunnistaa käytetyt materiaalit omaan kokemukseensa perustuen. On helppoa erottaa havupuut ja lehtipuut toisistaan, mutta jo kuusen erottaminen männystä voi olla vaikeaa. Tunnistusta voi vaikeuttaa myös pintakäsittely tai noki. Metallien tunnistaminen silmämääräisesti on helpompaa, mutta täsmällistä tietoa varten tarvitaan metallista näytepala. Lakkojen, väriaineiden ja liimojen tunnistaminen silmämääräisesti on myös vaikeaa. Monet materiaalien analysointimenetelmät vaativat näytepalan ottamisen materiaalista. Tällaisen toimenpiteen voi suorittaa vain museon oma henkilökunta. Materiaalien ominaisuuksien määrittelyn apuna voi käyttää myös äänen nopeuden mittaamista. Tässä menetelmässä ei soittimesta tarvitse ottaa näytepalaa eikä soitin vahingoitu muutenkaan. Materiaalien tunnistamisen menetelmiä Kun puusta otetaan näytepala, joka suurennetaan kertaisesti, voidaan nähdä puun solurakenne. Kaikkien puulajien solut ovat erilaiset. Vasemmalla tuoreen kuusen solun pintarakenne ja oikealla lämpökäsitellyn kuusen pintarakenne 1000-kertaisina suurennoksina. Valokuva: Pertti Nieminen. 36

39 4.2 Dendroarkeologia Dendrokronologista tutkimusmenetelmää käytetään puumateriaalin iänmääritykseen. Menetelmä perustuu puiden lustojen eli vuosirenkaiden kasvun vaihteluihin. Termi dendrokronologia tulee kreikankielisestä sanasta dendron, joka tarkoittaa puuta. Kronologialla tarkoitetaan tiedettä, jolla on aikaperspektiivi ja jonka avulla voidaan ajoittaa tiettyjä tapahtumia. Dendrokronologia jakautuu useisiin alakäsitteisiin, joista dendroarkeologialla tarkoitetaan niitä metodeja, joita käytetään puiden kaatamisen, kuljettamisen, käsittelyn sekä rakentamisen ajoittamiseen. Vuosittain syntyvä lusto on sitä paksumpi, mitä edullisemmat kasvuolosuhteet ovat. Osoittajavuodet ovat vuosilustoja, jotka poikkeavat merkittävästi ja näkyvästi edellisistä ja seuraavista vuosilustoista. Samankaltaiset paksuuden vaihtelut ovat nähtävissä kaikissa puissa, jotka ovat kasvaneet samalla ilmastoalueella samoissa olosuhteissa. Tunnettuun lustosarjaan verrataan sarjaa, joka halutaan ajoittaa. Tämä mahdollistaa poikkeuksellisen luston tarkan ajoittamisen tiettyyn vuoteen. Puunäytteen ajoituksessa käytetään apuna puun lähtöalueelta laadittua lustokalenteria, joka perustuu alueen puuston vuosirengaskasvun keskiarvoon. Kun toisiaan vastaavat vaihtelut käyrissä löytyvät, saadaan puulle ajoitus. Ajoitettavan näytteen tulisi olla mäntyä tai kuusta, sillä näille lajeille on olemassa kattavia alueellisia lustokalentereita. Näytteessä tulisi olla enemmän kuin viisikymmentä vuosilustoa varman ajoitustuloksen saamiseksi. Puusolukon pitää olla ehjää niin, että lustot eivät ole esimerkiksi lahoamisen vuoksi vaurioituneet. Puun tarkan kaatovuoden selvittämiseksi tarvitaan näyte, jossa alkuperäinen kuorenalaispinta on vielä jäljellä. Tämän vaatimuksen täyttäminen on vaikeaa, sillä soittimissa ei yleensä käytetä kuoren alla olevaa läskipuuta. Peter Kleinin (1989:1) mukaan dendrokronologista menetelmää kokeiltiin ensimmäisen kerran italialaisten jousisoitinten ajoittamiseen vuonna Äänen nopeuden mittaaminen Äänen nopeuden avulla voidaan tutkia puun ja metallien akustisia ominaisuuksia. Äänen nopeuden perusteella voidaan myös määritellä puulajeja ja metalleja. Eri puulajien äänen nopeudet ovat eri alueilla. Myös metallien äänennopeudet erottuvat toisistaan. Menetelmä ei ole tarkka, mutta esimerkiksi hyvässä kuusipuussa äänen nopeus voi olla m/s. Suomalaisissa lehtipuissa tällaisia nopeuksia ei esiinny. 37

40 materiaali äänen nopeus tiheys Q-arvo kimmokerroin m/s kg/dm 3 Q E hiilikuitu ,10 68, kuusi ,30 210, alumiini ,70 22, rauta ,70 6, hopea ,70 5, vaski ,56 4, ebenpuu ,20 26, kulta ,30 21, lyijy ,40 24, Äänen nopeus puussa on suurusluokaltaan kymmenkertainen verrattuna äänen nopeuteen ilmassa, eli noin m/s. Äänen nopeus puussa on suoraan verrannollinen puun kimmomoduliin ja kääntäen verrannollinen tiheyden neliöjuureen. Esimerkiksi hyvässä soitinpuuksi valitussa kuusessa äänen nopeus pituussuuntaan on yli m/s ja kohtisuoraan syitä vasten 3 4 kertaa pienempi ( m/s). Puun hyvä resonointikyky sekä pieni massan ja jäykkyyden suhde tekevät puusta hyvän soitinten rakennusmateriaalin. Korkeaa äänen nopeutta pidetään soinnillisten ominaisuuksien kannalta tärkeänä. Nopeus on suoraan verrannollinen puun kimmomoduliin ja kääntäen verrannollinen tiheyden neliöjuureen (Kärkkäinen 2007:249). Äänen nopeuden mittauksen avulla materiaalista voidaan selvittää sen Q-arvo, joka kuvaa materiaalin resonanssiominaisuuksia soittimen näkökulmasta. Äänen nopeuden mittauksen voi suorittaa Giovanni Lucchin rakentamalla mittarilla, jossa mitattava kappale laitetaan kahden mitta-anturin väliin, joista toinen toimii ultraäänisignaalin lähettimenä ja toinen vastaanottajana. Mittarin näytölle ilmestyy lukema mikrosekunteina. Kun tiedetään mitattavan kappaleen pituus, se jaetaan ajalla ja saadaan tulokseksi äänen nopeus kappaleessa. Pelkkä äänen nopeus ei kerro vielä soitinpuun ominaisuuksista. Soitinpuun laadun (Q-arvo) arvioimiseksi tarvitaan tietoja sekä puukappaleen tilavuudesta, tiheydestä että äänennopeudesta. Museosoittimissa sen eri osien tilavuuden ja painon mittaaminen on hankalaa ja useimmiten mahdotonta. Mittaukset tehdäänkin puusta, kun se on aihiovaiheessa, esimerkiksi sahattuna lankuksi tai levyksi. Tällaisesta puuaihiosta on helppo mitata pituus, korkeus ja leveys sekä paino, joiden avulla voidaan laskea puun tiheys. Q-arvo kuvaa soitinpuun hyvyyttä. Mitä suurempi on äänen nopeus ja mitä pienempi tiheys, sitä parempi on Q-arvo. 38

41 Q-arvon kaava on: Äänen nopeus (m/s) Q = 100x tiheys (kg/dm3) Q-arvon laskeminen, jos äänen nopeus = 5383 m/s ja tiheys = 0,445 kg/dm 3 : 5383 Q = = x 0, Soittimien mittaaminen Soittimista mitataan museoissa yleensä vain pituus leveys ja korkeus. Tämä on monissa tapauksissa riittävää, mutta soittimen tutkijat tarvitsevat soittimista muitakin mittoja. Kovin tarkkoihin mittauksiin museoissa ei varmaankaan riitä resurssit, mutta seuraavassa esitellään kanteleiden yleisempiä mittauksia, joita soitintutkijat tekevät. Museoissa voidaan miettiä mille tasolle mittaukset viedään. Mitat ja mittatarkkuus Pituusmittojen mittaamisessa käytetään muovisia hakaviivaimia ja työntömittaa. Mittavälineessä ei ole ratkaisevaa materiaali vaan se, että mittavälineessä ei ole teräviä särmiä, jotka voisivat vahingoittaa soittimia. Kaikkien mittavälineiden mittauspintojen tulisi olla mittauskohteelle turvallisia ja mittaukset on suoritettava huolella. kuva 34 Jouhikkoa mitataan 39

42 kuva 35 Mittavälineitä ja jouhikko Soittimia käsiteltäessä käytetään puhtaita hansikkaita. Muovinen hakaviivain ja työntömitta ovat pituus- ja paksuusmittoja varten. Läpinäkyvä muoviputki on hacklinger-mittari. Kaikki mittaluvut on ilmoitettu millimetreinä. Mittaustarkkuus on 1mm. Joissakin kohteissa, kuten kansien, pohjien, sivujen ja kielien mittaamisessa käytetään kymmenesosamillimetrin tarkkuutta. Mittatarkkuuden määrää mitattava kohde. Joissakin paikoissa millimetrin kymmenesosillakin on vaikutusta lopputulokseen. Kirveellä veistetyssä soittimessa sadasosamillimetrin tarkkuus tuntuu kuitenkin jo liioittelulta. Kanteleiden mittaamisessa tarvitaan seuraavia mittavälineitä. pituusmittaimet (hakaviivoitin, rullamitta?) mikrometri (kielien paksuuksien mittaamiseen) hacklinger-mittari ( kanteleen osien ainevahvuuksien mittaamiseen) vaaka äänen nopeuden mittari Pohjan, kannen ja sivujen paksuudet Valmiista soittimesta on ollut vaikea mitata esimerkiksi sivujen, kannen ja pohjan paksuudet. Soitinrakentaja tekee nämä mittaukset ennen kuin soitin kootaan luvulla kehitettiin viulun kansien ja pohjien mittaamiseen magneetilla toimiva mittalaite, hacklinger-mittari, jota olen käyttänyt näiden kohteiden 40

43 mittaamiseen. Soittimen sisään laitetaan pieni magneetti. Soittimen ulkopuolella on mittalaite, noin 150 mm pitkä muoviputki, jonka sisällä on toinen magneetti. Mittarissa on kaksi voimakkuudeltaan erilaista magneettia joiden avulla saadaan kaksi eri mitta-aluetta. Pienemmällä magneetilla mittausalue on 0 5 mm, suuremmalla magneetilla 4 10 mm. Kannen, sivujen ja pohjan mittatarkkuus on kymmenesosamillimetri. Kanteleen pohjan, kannen ja sivujen vahvuuksien mittaamisessa käytetään hacklinger-mittaria. Kanteleen kansi pohjan ja sivut jaetaan ruutuihin, joiden sivun pituus on soittimesta riippuen millimetriä. Mittauspisteet ovat näiden ruutujen kulmissa. Kannesta mitataan paksuudet noin kohdasta. (Ks. kuva 1 sivulla 4.) Kielien mittaaminen Kielien halkaisijoiden mittaamisessa voidaan käyttää mikrometriä. Digitaalisella numeronäytöllä varustettu mittari on helppokäyttöinen. kuva 36 Digitaalinen mikrometri Paino Soittimen paino mitataan digitaalisella vaa alla, jonka mittatarkkuus on hyvä olla alueella g kaksi grammaa ja alueella g viisi grammaa, tai parempi. Mitattavia painoja ovat soittimen koko paino ja sen eri osien painot. 41

44 Mittojen esittäminen valokuvan avulla Kolmiulotteisen kappaleen mitoittaminen ei ole helppo asia. Mittatietojen esittäminen pelkkinä lukuina (pituus, korkeus, leveys) on epätäsmällistä, jos ei tiedetä tarkalleen, kuinka mittaluku on saatu eli miten kappale on mitattu (mistä mihin). Tarkemmillaan mittatiedot voidaan esittää teknisessä piirustuksessa, jossa piirretään soittimesta kuva luonnollisessa koossa ja kuvasta näkee mittatiedot selkeämmin. Tällaisen piirustuksen tekemiseen kuluu aikaa 1 2 päivää ja työn tekeminen museossa on varmaan poissuljettu. On olemassa kuitenkin helpompikin tapa mittatietojen esittämiseen. Mitat on helpohkoa liittää valokuvaan, jossa soitin on kuvattu suoraan, edestä sivulta, pohjasta jne. (ks. s. 43) kuva 37 Ontrei Malisen kanteleen tekninen piirustus 42

45 kuva Kantele 4979 Nurmeksen museossa, mittakuvat

46 Kanteleen viritys Soittimen virityksestä on hyvä olla tietoa esinekortissa. Kiinteävireisissä soittimissa virityksen toteaminen on helpompaa kuin kanteleessa. Kanteleet eivät ole enää siinä vireessä, mihin ne on rakentaja ja soittaja laittanut, eikä soittimessa ole aina merkitty tietoja virityksestä. Joissakin kanteleissa kielien viritystaso on merkitty, esimerkiksi viritystappipenkkiin. Jos viritys kuitenkin on tiedossa, on hyvä käyttää tieteellistä merkitsemistapaa. Sävelten ja oktaavialojen määrittelyssä ja nimityksissä on käytössä useita standardeja. Tieteellisessä merkintätavassa oktaavit merkitään: subkontraoktaavi = 0 kontraoktaavi = 1 suuri oktaavi = 2 pieni oktaavi = 3 yksiviivainen oktaavi = 4 kaksiviivainen oktaavi = 5 kolmiviivainen oktaavi = 6 neliviivainen oktaavi = 7 viisiviivainen oktaavi = 8 Esimerkiksi yksiviivainen A, (A1) 440 Hz = A4. kuva 39 Viritysavain. Kuva: Nurmeksen museo 44

47 5. Valokuvausopas Museoissa ei useinkaan ole tutkimushuonetta tai valokuvastudiota, joten studion voi joutua improvisoimaan mihin tahansa. Tällöin on hyvä varautua kaikkeen. Kun kuvattavista kohteista on suunnitelma, on työ myös suunnitelmallista. Ennen valokuvaamista on hyvä tarkistaa, että kaikki kuvauksessa tarvittavat välineet ovat käytössä. Tätä työtä helpottaa luettelo välineistä. Erilaisten soitinten kuvauksessa tarvitaan erilaisia välineitä, jotka on valittava mitattavien soittimien mukaan: kamera (digikamera, tarpeeksi pikseleitä ja normaaliobjektiivi) kamerajalusta, tietokone muistikortteja, massamuistiväline (ulkoinen kovalevy) laturi tai varaparistoja kuvausvalaisimet, sateenvarjot, valaisimen jalustat, varalamppuja taustakartonki, teippiä jatkojohto Taustakartonkina voi käyttää valkoista voimapaperia. Jos museossa on käytettävissä pöytä, laitan sen seinän viereen ja kiinnitän taustakartongin teipillä seinään ja pöytään kiinni. Taustapahvin on oltava hyvin kiinni, että soittimet pysyvät tukevasti alustalla. Soittimesta kuvataan kuvaa. Kuvia otetaan kohtisuoraan soittimen edestä, takaa ja sivuilta, lisäksi otetaan runsaasti kuvia yksityiskohdista. Kuvattaessa on tärkeätä käyttää niin sanottua normaaliobjektiivia. Erilaiset objektiivit, esimerkiksi laajakulmaobjektiivi, vääristävät kuvauskohteen mittasuhteita. Valokuvien kohdalla on otettava huomioon, että valokuva ei ole tarkka kopio kuvattavasta soittimesta. Soittimen mittasuhteet voivat muuttua käytettäessä erilaisia objektiiveja. Kuvan jatkokäsittelyssä tietokoneella sitä voidaan muokata monella eri tavalla. Kuvaustilanteissa voi olla käytössä monia erilaisia valolähteitä, joten kuvien värit eivät vastaa todellisuutta. kuva 40 Valokuva: Nurmeksen museon valokuvastudio. Kuva: Timo Väänänen 45

48 Valokuvien tarkoituksena on antaa tietoa soittimen yksityiskohdista, muodoista, materiaaleista, käsityön laadusta, käytetyistä työkaluista ja menetelmistä. Ensinnäkin on tärkeää kuvata soittimet kunnolla ja järjestelmällisesti. Tässä hankkeessa tehdäänkin kanteleen kuvausopas, jolloin on mahdollista saada tutkijan käyttöön järkeviä kuvia. Jos soitinta ei tunne, voi olla vaikea ymmärtää, mikä siinä on esineenä merkittävää. Ja jos sitä ei tiedä, ei esineen kuvauskaan ole helppoa, pohtii Rauno Nieminen. Kantele 1626 asetetaan kuvausalustalle kuvattavaksi ja lamput sytytetään. Kantele kuvataan seuraavan luettelon mukaisesti: (Kantele-lehti 3/2009) kuva 41 Venäläisen kanteleen talla Kanteleen valokuvauslista kuva kannesta yleiskuvat yläviistosta, siten että esineen muoto tulee esiin mahdollisimman hyvin yläviistokuvat kaikista sivuista yläviistokuva pohjasta sivukuvat sivukuvat kaikista sivuista kuva pohjasta yksityiskohtia ja osia esim. osien liitoskohdat ponsi kierukka sammutuslauta sävelvaihtajat talla (kannen päällä) kielikynnys (reunan päällä) kielien kiinnitys kielien silmukat soittimen sisäosat koristeet kirjoitus vuosiluvut pohjaseteli vuosirenkaat kuva 42 Nurmeksen museon kantele 1626, kielikynnys 46

49 kuva 43 Kantele nro 4753, kuvat yläviistosta. Kuva: Nurmeksen museo 47

50 6. Kanteleiden luettelointi Kantapuutietokantaan Kun kaikki edellisessä kappaleessa luetteloidut ja idulle pannut asiat on saatu ratkaistua, päästään itse asiaan miten kanteleet luetteloidaan Kantapuu-tietokantaan. Mitat: Pituus 600, leveys 182, korkeus 105, paino 1002 gr. Materiaalit: Koppa havupuuta, kansi havupuuta, kielipenkki koivua, kielipenkin päällä pyöreä puikko rautaa sekä rautainen kädensuoja. Viritystapit koivua, kielet terästä, nahkainen ripustusväline kiinnitetty rautaruuvilla kanteleen kärkeen. Kielet uudet. Todennäköisesti laitettu konservoinnin yhteydessä vuonna Kielet ovat ruostumatonta terästä. Neljä kielistä on punottuja. kuva 44 Kantapuu-tietokantasivu kanteleelle

51 Kielien mitat: nro soiva pituus materiaali halkaisija teräs teräs teräs teräs teräs teräs teräs teräs teräs teräs/ messinki teräs/ messinki teräs/ messinki Merkinnät: Pitkässä sivussa kirjoitus: Kyrpä Ud Värit: Kantele on maalattu punaisenruskealla öljymaalilla, joka on kulunut tai poistettu kunnostamisen yhteydessä vuonna Kuvaus: Kanteleen koppa on veistetty yhdestä puukappaleesta. Kanteleen pohja on 5 10 mm paksu. Pitkän sivun paksuus on 3,5 5,2 mm. Lyhyen sivun paksuus on 3,0 5 mm. Päältäpäin onteloitu koppa on peitetty kannelle. Kansi on kiinnitetty liimalla ja puunauloilla. Kannessa on kaksi pyöreätä ääni aukkoa (ø14 mm ja ø 20 mm). Kannen paksuus on 6,3 8 mm. Kielet on kiinnitetty soittimen peräosassa olevaan 30 mm korkeaan 16 mm leveään ja kanteleen peräosan levyiseen (148 mm) kielipenkkiin. Jokaisella kielellä on kielipenkissä rautaiset kielinastat, joihin kielet on kiinnitetty. Kieli kulkee kielinastasta kielipenkin yli kannen puolelle. Kielipenkin päälle on asetettu matalaan uraan pyöreä metallitanko, jonka ylitse kielet kulkevat kanteleen tappipuolella oleviin viritystappeihin. Kielien päälle on tehty 2x2 mm paksusta neliön muotoisesta rautatangosta kielien suojus jonka päällä käsi voi levätä ja kielet voivat soida vapaasti. Puiset viritystapit, joita on 12 kappaletta on veistetty koivusta. Tapit ovat pituudeltaan mm Viritystapin lapa on leveydeltään mm. Lapaosa on noin 5 mm paksu. Viritystappien varret ovat kartiomaiset ja ne on sijoitettu kartionmuotoisiin reikiin viritystappisivulle. Kieli kiinnittyy viritystapin halkaistuun päähän. Pidemmän kielen viritystappi ei liene alkuperäinen. Viritystappipenkin sivuun on kaiverrettu kuvioita 49

52 kuva 45 kanteleen 1626 mittakuva. Kuva: Nurmeksen museo 50

53 kuva 46 Kanteleen 1626 kuvat yläviistosta. Kuva: Nurmeksen museo 51

54 7. Lähteet Kirjalliset lähteet: Andersson, Otto (1923) Stråkharpan, En studie i nordisk instrumenthistoria. Stockholm: Föreningen för Svensk kulturhistoria Ala-Kuha, Jussi (1981) Kanteleenrakennusopas. Kansanmusiikki-instituutti Haas, Ain (2001) Intercultural Contact and the Evolution of the Baltic Psaltery Journal of Baltic Studies Volume XXXII, Number 3, Heikkilä, Johannes & Nieminen, Rauno (2010): Ontrei Malisen kanteleen palauttaminen Vienan Karjalaan Kantele, runolaulu ja itkuvirsi. Toimittanut P. Huttu-Hiltunen, P. Seppänen, J. Stepanova, E. Stepanova Juminkeon julkaisuja, nro 76 Laitinen, Heikki (2009) Rakas tunnettu kantele. Kantele. Toimittanut Risto Blomster. SKS:n teoksia 1225, Tiedo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Leisiö, Timo (2003) Soitintutkimus Johdatus musiikintutkimukseen. Toim. Tuomas Eerola, Jukka Louhivuori ja Pirkko Moisala. Vaasa: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, Napolskih, Vladimir (2001) Proishoždenie udmurtskih guslej (krez): vozmo žnye puti poiska. Syktyvarkar. Nieminen, Rauno (2008) Soitinten tutkiminen rakentamalla. Esimerkkinä jouhikko. Sibelius-Akatemia Nieminen, Rauno (2009): Kantele 1626, Nurmeksen museo. Kantele 3/2009 Nieminen, Rauno (2009): Pohjois-Vienan soitintutkimuksen ongelmia. Musiikin suunta 3 4/2008, Povetkin, Vladimir (1982) Novgorodskie gusli i gudoki: Novgorodskii sbornirk. Toim. Boris. A. Kolchin ja V.L. Ianin. Moskova: Nauka, Sachs, Curt Hornbostel, Erich M. von (1914) Luonnollisten soitinten luokitusjärjestelmä kääntänyt Timo Leisiö. Musiikki no. 1 4, Tëmkin Ilya (2004) The Evolution of the Baltic Psaltery; A Case for Phyloorganology The Galpin Society Journal, 57, 5/2004, Väänänen, Timo (2009): Kantele eläväksi -hanke Museoiden aarteita löytämässä. Kantele 3/2009 Väisänen, Armas Otto (1928a) Kantele- ja jouhikkosävelmiä. Suomen Kansan Sävelmiä osa V. (SKS:n toimituksia 68) Helsinki: SKS. Väisänen, Armas Otto (1923) Jouhikanteleen alkuperä. Otto Andersson: Stråkharpan, Suomen Musiikkilehti. 7/1923,

55 Painamattomat lähteet Väisänen, A. O. (1917e) Väisäsen aineistot. SKS, Kansanrunousarkisto Lähteet Internetissä: Kantapuu: ( Klein, Peter (1989) Dentrocronological analysis of European String instruments. CIMCIM Newsletter No. XIV, 1989, 37 41, ( uk/euchmi/cimcim/itn/itnxivg.html) Mayers, Arnold (1989) CATALOGUING STANDARDS FOR INSTRUMENT COLLECTIONS Arnold Myers, University of Edinburgh Pages from CIMCIM Newsletter No. XIV, 1989 (htt p:// Mitä museot tekevät: ( Nieminen, Rauno (2009) Kantele 1626, Nurmeksen museo. ( htt p:// kantele.net/kantele-1626-nurmeksen-museo/2595) Sachs Curt ja Hornbostel Erich M. von (1914) Luonnollisten soitinten luokitusjärjestelmä kääntänyt Timo Leisiö. Originaaliteksti on Systematik der Musikinstrumente. Ein Versuch. Zeitschrift für Ethnologie, 4 ja 5: Jahrgang 1914, sivut ( mustut/soitinluokitus.pdf) Väänänen, Timo (2009) Kantele eläväksi -hanke: Museoiden aarteita löytämässä, ( Working Text of the Brasswind Terminology Working Group: ( htt p:// Sachs Curt ja Hornbostel Erich M. von (1914): Systematik der Musikinstrumente. Ein Versuch. ( Organology/H-S-1914-German.pdf) 53

56 8. Liite: Kantele 3/2009 s Kantele eläväksi -hanke Museoiden aarteita löytämässä TeksTi ja kuvat: Timo väänänen Kesällä käynistyi Nurmeksen kaupungin museossa kanteleiden kartoitus- ja tutkimushanke Kantele eläväksi. Hankkeessa tutustutaan Nurmeksen museon kanteleisiin mitataan, kuvataan ja luetteloidaan sekä koulutetaan museohenkilökuntaa ymmärtämään kanteleita. Asiantuntijoina hankkeessa toimivat musiikintohtori, soitinrakentaja, tutkija Rauno Nieminen ja musiikin tohtori, kanneltaja Timo Väänänen. Hankkeen aikana tehdään kanteleiden kuvaus- ja kuvailuopas, jotta museoiden kanteleista saataisiin parempaa tietoa. KANTELE

57 nurmeksen kaupungin museon ikolan talolla sijaitseva varaston ovi aukeaa ja suunnistamme puuvillaiset suojakäsineet kädessämme kohti kantelehyllyä. joukkoa johdattaa museonjohtaja meri-anna Rossander ja museon konservaattori kirsi Berg perässä seuraamme me, Rauno nieminen ja Timo väänänen. Hyllyssä makailee rauhallisessa lepopaikassaan n. kymmenen kanteletta. museon esinekortteihin ei ole kovin laajoja tietoja soittimista saatu. kanteleita ei tunneta, eikä niistä osata kirjata tärkeitä asioita kortteihin, kertoo museonjohtaja meri-anna Rossander. on merkittävää, että voimme aloittaa museokanteleiden kartoituksen ja henkilökunnan koulutuksen juuri täällä nurmeksessa. olemme saaneet hankkeelle museovirastosta rahoitusta. meillä ei ole kovin monta soitinta ja sen takia täällä pääsee hyvin alkuun ja hanke voi myöhemmin laajentua muihin museoihin. Hyllystä otamme esiin hienon 12-kielisen kanteleen, luettelonumeroltaan KANTELE

58 Museo: Nurmeksen museo, Häm. kok. Kunta: Nurmes Esineen nimi: 12-kielinen kannel Saantitiedot: W. Hämäl. vaihtanut nimism. Istalalta plootulla (100 mk) Esineen n:o 1626 Aines: Puuta, kielet metallia Valmistustapa, rakenne: Koppa koivua, sivut ja pohja yhdestä puusta, kansi kuusta, tapit koivua, 3 äänireikää, kannessa 2 ja sivussa 1. Pahimmat rosot pakkeloitu ja sivelty kauttaaltaan maaliöljyllä. Mitat: suurin pit. 60 cm, suurin lev. 19 cm, kork. 9 cm, tapit 9, cm Muita tietoja: Kirjaamisen jälkeen kunnostetttu v Kunnostettaessa paljastui sivusta epäselvä kirjoitus, jonka mukaan kanteleen on valmistanut seppä sukunimeltään mahdollisesti Udd. Suomen Museoliiton lomake n:o 2 Soitinten tutkimus museoissa on Suomessa hyvin harvinaista. Yhdessäkkään museossa ei ole ollut soitintutkijan virkaa. Kansallismuseossa on lukuisa määrä soittimia mm. kanteleita, mutta soitintutkijaa ei ole. Edes Suomen ainoassa varsinaisessa soitinmuseossa eli Sibeliusmuseossa ei ole soitintutkijaa. Museosoittimia ei siis systemaattisesti ole koskaan kunnolla tutkittu, kertoo soitinrakentaja, tutkija Rauno Nieminen. Hänen väitöstyönsä Soitinten tutkiminen kopioita rakentamalla tarkastettiin viime vuoden lopulla ja on uraa uurtava työ alalla maailmanlaajuisesti. Siinä esimerkkisoittimena oli jouhikko. Väitöstyön menetelmiä voi hyvin käyttää myös kanteleen tutkimiseen, Rauno Nieminen kertoo. konservaattori kirsi Berg (vas.) ja museonjohtaja meri-anna Rossander tutustuvat paksuusmittariin. esillä on Rauno niemisen rakentama museokanteleen soitettava kopio. alkuperäisten museokanteleiden käsittelyssä käytetään puuvillasuojakäsineitä. KANTELE

59 Tiedot esille Miten museoiden kanteleista voisi saaada paremmin tietoa? Nykyisiä tietoja siirretään useissa museoissa verkkopalveluihin, mutta uutta tietoa ei siinä yhteydessä monestikaan kerätä vanhat ja usein hyvin puutteelliset tiedot siirretään sellaisenaan verkkoon. Kovin tarkkoja tietoja ei ole. Ensinnäkin on tärkeää kuvata soittimet kunnolla ja järjestelmällisesti. Tässä hankkeessa tehdäänkin kanteleen kuvausopas, jolloin on mahdollista saada tutkijan käyttöön järkeviä kuvia. Jos soitinta ei tunne, voi olla vaikea ymmärtää, mikä siinä on esineenä merkittävää. Ja jos sitä ei tiedä, ei esineen kuvauskaan ole helppoa, pohtii Rauno Nieminen. Kantele 1624 asetetaan kuvausalustalle kuvattavaksi ja lamput sytytetään. Kantele kuvataan seuraavan luettelon mukaisesti: esineestä ei aina heti huomaa, mikä tutkijalle on tärkeää tietoa. Tässä kuvassa on näkyvissä vuosirenkaat. Kanteleen valokuvauslista kuva kannesta yleiskuvat yläviistosta, siten että esineen muoto tulee esiin mahdollisimman hyvin yläviistokuvat kaikista sivuista yläviistokuva pohjasta sivukuvat sivukuvat kaikista sivuista kuva pohjasta yksityiskohtia ja osia esim. osien liitoskohdat ponsi kierukka sammutuslaulta sävelvaihtajat talla kielien kiinnitys kielien silmukat soittimen sisäosat koristeet kirjoitus vuosiluvut pohjaseteli vuosirenkaat Timo väänänen kuvaa kanteletta kuvauksissa on tärkeää käyttää valokuvausvaloja, jolloin saadaan soittimen muoto ja yksityiskohdat mahdollisimman hyvin esiin. valokuvauslamppujen edessä on 'sateenvarjot', jotta saadaan hyvää hajavaloa. kamera on laadukas digijjärjestelmäkamera. kuvaustaustana on rullattava neutraalin värinen pahvi. kuva: Rauno nieminen 45 KANTELE

60 Kuvaamisen ohella on tärkeää mitata soitin tarkasti. Jos mahdollista, mitataan soitin niin tarkasti, että siitä voi tehdä kopion joskin siinä on paras turvautua alan ammattilaisen apuun, jotta mitat ja tarvittavat tiedot saadaan soittimesta. Nurmeksen kanteleesta 1626 mitattiin tarkat mitat, määritettiin paksuudet ja tehtiin läpinäkyvän muovilevyn avulla kaavat. Näiden avulla Rauno Nieminen on piirtänyt rakennepiirrustukset ja soittimesta valmistetaan soitettava kopio. On jännittävää ajatella, mitä kaikkia sointiaarteita ja äänien moninaisuutta saammekaan museokanteleiden kopioilla heräämään henkiin ja jatkamaan elämäänsä, pohtii kanneltaja Timo Väänänen. Kanteleperinteeseen on aina kuulunut moninaisuus ja nyt meillä on mahdollisuus lukuisiin uusiin kantelemalleihin. Hankkeeseen on suunniteltu myös taiteellinen osuus, jossa kopiosoitinta tutkitaan soittamalla. Tällä hetkellä tähän osuuteen ei ole kuitenkaan vielä rahoitusta. Suunnitelmien mukaan alueen arkistoihin kerättyyn kantelesävelmistöön tutustutaan soittamalla ja lisäksi luodaan uutta musiikkia vanhalla uusiosoittimella. Tämä on vähän niinkuin lähiruokaa musiikissa. Näin syntyy paikallisia kantelemalleja, pohtii Timo Väänänen. Rauno nieminen esittelee konservaattori kirsi Bergille muovilevyn käyttämistä mittaamisen apuna. KANTELE

61 Rauno nieminen mittaa tarkasti kanteleen 1626, jotta siitä voidaan tehdä kopio ja sitä voi soittaa. Hankkeen aikana on myös hahmoteltu laajempaa kanteletutkimushanketta, mm. kanteleiden luokittelu on tärkeä haaste, johon aiotaan paneutua. Toivottavasti tämä Nurmeksessa aloitettu hanke saa jatkoa mahdollisimman monessa museossa. Soittimia ei tarvitse museossa olla montaa tai edes hyväkuntoisia. Tärkeää olisi, että soittimet eivät olisi museoissa turhaan, vaan että niistä saataisiin tietoa esiin ja talteen, Meri-Anna Rossander pohtii. "Taiteellinen osuus hankkeessa mahdollistaa puolestaan aivan uusia tuulia museoissa." 47 KANTELE

62 TeksTi: Rauno nieminen, kuvat: Timo väänänen Museoiden esineistä on yleensä varsin niukasti tietoa ja kaikki tieto mikä siitä on kirjattu esineen saapuessa museoon on arvokasta. Vanhassa käsinkirjoitetussa esineluettelossa on kantele kirjattu seuraavasti: 252 V Kannel näyttää olevan on yhdestä puusta koverrettu, kansi ainoastaan erikseen liimattu, 12 kielinen, mitat: 59 ½ x 18 x 8½ cm. Kannessa 2 pyöreätä reikää, sivussa 1, väri ruskean keltainen nähtävästi uutena maaliöljyllä voideltu. Ilomantsi Nimism. H. Istala vaihdettu plootulla. Kantele 1626, Nurmeksen museo yhteydessä), en mitannut niiden paksuuksia. Tämä oli tietenkin virhe, sillä juuri paksuuksista olisi voinut päätellä kielien alkuperän. Kanteleen materiaalien määritteleminen pelkästään katselemalla on vaikeata. Uudessa esinekortissa kopan puumateriaali on merkitty koivuksi. Puulaji on mielestäni havupuuta. Havupuulajin määritteleminen vaatisi näytepalan ottamista kanteleesta ja se ei tällä kertaa ollut mahdollista. Seuraavan sivun kanteleen kuvailu on tehty silmämäräisesti kannelta katselemalla. Mittatietoja on saatu mikrometrillä, hacklinger-mitarilla, vaa alla ja viivottimella. Nurmeksen Museon uudemmassa kirjoituskoneella kirjoitetussa esinekortissa on edellisten tietojen lisäksi tieto soittimen kunnostamisesta vuodelta Tällöin on myös kanteleen pitkässä sivussa oleva kirjoitus tulkittu siten, että soittimen olisi rakentanut seppä Ud. Teksti on paljailla silmillä vaikeasti luettavissa. Kun digikameralla kuvattua kuvaa käsittelee Photoshop-ohjelmalla saa tekstin näkymään selvemmin. Tämän hetkisen tulkinnan mukaan tekstissä lukee Kyrpä Ud. kuvankäsittelyohjelmalla muokatusta kuvasta saa kanteleeseen tehdystä kirjoituksesta paremmin selvää. Soittimesta voi saada lisää tietoa mittaamalla se uudelleen ja kuvailemalla esinettä hieman tarkemmin. Museoesineistä mitataan usein vain esineen päämitat ja mittatarkkuus on muutamista millimetreistä senttimetreihin. Soittimen pituusmittojen jälkeen tärkeitä tietoja ovat soittimen paino, sen eri osien ainevahvuudet (kansi, pohja, sivut), kielien pituudet, halkaisijat jne. Tällaisia mittauksia varten tarvitaan erikoismittareita, joita museoissa ei yleensä ole käytössä. Koska kanteleen kielet näyttivät uusilta (mahdollisesti kitaran kieliltä, jotka on laitettu kanteleeseen kenties sen kunnostamisen KANTELE

63 Kanteleen kuvailu EsiNENuMEro: 1626 NiMi: Kantele MALLi: Yhdestä puusta koverrettu, peitetty kannella päältäpäin MiTAT: Pituus 600 mm, leveys 182 mm, korkeus 105 mm, paino 1002 g MATEriAALiT: Koppa havupuuta, kansi havupuuta, kielipenkki koivua, kielipenkin päällä pyöreä puikko rautaa sekä rautainen kädensuoja. Viritystapit koivua, kielet terästä, nahkainen ripustusväline kiinnitetty rautaruuvilla kanteleen kärkeen. Kielet: Uudet. Todennäköisesti laitettu konservoinnin yhteydessä vuonna Kielet ovat ruostumatonta terästä. Neljä kielistä on punottuja. KiELiEN MiTAT: nr. soiva pituus materiaali halkaisija mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs mm teräs/ messinki mm teräs/ messinki mm teräs/ messinki MErKiNNäT: Pitkässä sivussa kirjoitus: Kyrpä Ud VäriT: Kantele on maalattu punaisenruskealla öljymaalilla, joka on kulunut tai poistettu kunnostamisen yhteydessä vuonna KuVAus: Kanteleen koppa on veistetty yhdestä puukappaleesta. Kanteleen pohja on 5 10 mm paksu. Pitkän sivun paksuus on 3,5 5,2 mm. Lyhyen sivun paksuus on 3,0 5 mm. Päältäpäin onteloitu koppa on peitetty kannelle. Kansi on kiinnitetty liimalla ja puunauloilla. Kannessa on kaksi pyöreätä ääniaukkoa (ø14 mm ja ø 20 mm). Kannen paksuus on 6,3 8 mm. Kielet on kiinnitetty soittimen peräosassa olevaan 30 mm korkeaan 16 mm leveään ja kanteleen peräosan levyiseen (148 mm) kielipenkkiin. Jokaisella kielellä on kielipenkissä rautaiset kielinastat, joihin kielet on kiinnitetty. Kieli kulkee kielinastasta kielipenkin yli kannen puolelle. Kielipenkin päälle on asetettu matalaan uraan pyöreä metallitanko, jonka ylitse kielet kulkevat kanteleen tappipuolella oleviin viritystappeihin. Kielien päälle on tehty 2x2 mm paksusta neliön muotoisesta rautatangosta kielien suojus jonka päällä käsi voi levätä ja kielet voivat soida vapaasti. Puiset viritystapit, joita on 12 kappaletta on veistetty koivusta. Tapit ovat pituudeltaan mm Viritystapin lapa on leveydeltään mm. Lapaosa on noin 5 mm paksu. Viritystappien varret ovat kartiomaiset ja ne on sijoitettu kartionmuotoisiin reikiin viritystappisivulle. Kieli kiinnittyy viritystapin halkaistuun päähän. Pidemmän kielen viritystappi ei liene alkuperäinen. Viritystappisivun ulokkeeseen, johon viritystapit kiinnittyvät, on kaiverrettu kuvioita. 49 KANTELE

64