Johdanto. Auttamisen rajoilla

Transkriptio

1 Johdanto Missä on ammatillisuutesi, piristy, siirrä tunteet syrjään ja tee työsi, kuulen itseni sanovan ja tulkitsen toistenkin viestivän samaa. En kyennyt tänään olemaan tarpeeksi hyvä. En pysty enää ymmärtämään sitä kaikkea, mitä kuulen ja näen. Taas sama juttu eilenkin otin nukahtamislääkkeen. Olen menossa samanlaiseen asiakastilanteeseen. Tuntuu pahalta, mutta on oltava reipas se tosi ammattilainen. On kyettävä sietämään, koska niin muutkin tekevät. Ovat niin asiallisia ja ammattilaisia. Eivät piittaa mistään, mitä näkevät ja kuulevat työssä pystyvät aina toimimaan, toisin kuin minä Kannan työstä kaikkea vapaa-ajalle, vaikka haluaisin ajatella jotain ihan muuta se kulkee mielessäni koko ajan. Tulen niin herkästi ärtyneeksi, kun joku puhuu ongelmistaan. Rakkaimpiin ihmisiinikin suhtaudun nyreästi Ajattelen vain Antakaa jo minun olla, hoitakaa homma älkääkä valittako miksi aina minun pitää auttaa? Ja taas Samanlainen asiakas, en pysty ratkaisemaan hänen ongelmaansa, mutta otan hänet vastaan. Puhumme, teen ehdotuksia, pohdimme. Lähtiessään asiakkaani sanoo olevansa tyytyväinen ja kiittää! Kaikilla on kokemuksia myötätunnosta; jokainen on ollut jakamassa toisen vaikeaa tilannetta. Kun läheinen ihminen tai työtoveri kertoo ongelmastaan, vastaanottaja tunnistaa levottomuuden, surun tai ahdistuksen itsessään. Myötätuntoisia ajatuksia ja tunteita syntyy, koska kuulija kokee asiat mielikuviensa avulla ainakin hetkellisesti niin kuin olisi itse ne kohdannut. Osapuolet jakavat keskenään surun ja ahdistuksen ja vähitellen myös helpotuksen, kun tilanne tasapainottuu. Tämä on mahdollista, koska ihmisellä on kyky tuntea empatiaa toista ihmistä kohtaan. Mutta aina tilanne ei laukeakaan helpotukseen. Jos ratkaisua ei tunnu löytyvän eivätkä raskaat tunteet helpotu, molemmat osapuolet väsyvät. Jokaisella on arjen kokemuksia myös siitä, että myötätunto verottaa voimia ja alkaa uuvuttaa.

2 Myötätunnon uuvuttama ihminen tuntee tarvetta vetäytyä kauemmas ja olla ilman murheita. Hän torjuu vaikeuksiin liittyviä ajatuksia ja pyrkii välttelemään kaikkea, mikä muistuttaa toisen ihmisen ahdistuksesta. Silti ajatukset ja mielikuvat tunkeutuvat hänen mieleensä ja hän tuntee kyvyttömyyttä hallita oloaan. Myös fyysiset tuntemukset viestivät ylivoimaisesta stressistä. Hänen on entistä enemmän pyristeltävä irti hankalasta olostaan, minkä hän saattaa tehdä muuttumalla etäiseksi, kylmäksi ja kovaksi. Näin hän haluamattaan viestittää välinpitämättömyyttä murheissaan painiskelevaa ihmistä kohtaan, moittii tästä itseään ja häpeää voimattomuuttaan. Elämä alkaa muuttua selittämättömällä tavalla harmaammaksi. Tätä tilannetta kutsutaan myötätuntouupumiseksi. Auttajilla myötätuntouupumisen riski Auttajat painottavat toisinaan, että auttamisessa ollaan tekemisissä ihmiselämän tavallisen kärsimyksen kanssa. Siitä on aina selvitty arkijärjellä, eikä kärsimyksen kantaminen siksi tarvitse erityishuomiota. Kielteinen kanta myötätuntouupumisen käsittelyyn voidaan siis perustella sillä, että ihmiset ovat kautta aikojen olleet tekemisissä vaikeiden tunnetilojen kanssa, mutta elämä on silti kulkenut eteenpäin eikä myötätuntouupumista ole tarvinnut erityisesti pohtia. Tämä ajatus korostaa ihmisen luontaisia kykyjä elää kärsimysten kanssa, käsitellä niitä tietoisesti tai alitajunnassa ja löytää oma selviytymistapansa. Elämällä on taipumus sekä kolhia että eheyttää. Osa myötätuntouupumisen tutkijoista varoittaa myös patologisoinnin vaarasta eli siitä, että normaaleista ilmiöistä tehdään häiriöitä. Auttamisen uuvuttavuudesta ei tule tehdä ilmiötä, joka keinotekoisesti irrotetaan ihmisen kokemusmaailmasta. Myötätunnon uuvuttavuus on kuitenkin auttamisen luonnollinen osa, jos kohtaaminen on aito. Se ei ole auttajan oma erityispiirre eikä merkki auttamistyön puutteellisuudesta. Pikemminkin olisi erikoista, jos toistuva kärsimyksen myötätuntoinen kohtaaminen ei uuvuttaisi. Työstressin pohdiskelussa ja tuen hakemisessa tulisi kuitenkin säilyttää terve järki ja yksinkertaisuus. Työelämän vastoinkäymiset ovat loppujen lopuksi normaaliarjen paineita, joiden ratkaisuun ei tarvita erityisiä kehittämisprojekteja tai keinotekoisia tukitoimia. Emotionaa-

3 lista rasitusta vähentävät usein pieneltä vaikuttavat, mutta käytännölliset arjen ratkaisut. Siksi työntekijät ja yhteisöt voivat luottaa kykyynsä elää vaikeuksien kanssa ja kokea emotionaalinen stressi tietyssä määrin luonnollisena olotilana. Myötätunnosta syntyvällä stressillä on myös mielekkyytensä, koska sen vaikutuksesta syntyy toimintaa: ongelmien kanssa ponnistellaan. Työ vie voimia, mutta se ei aina tarkoita patologista stressitilaa, vaan on yksinkertaisesti merkki aktiivisuudesta. Ammattiauttamisessa on kuitenkin jotakin, mikä ei ole normaalia. Siksi auttajan rasitteita on tutkittava tarkemmin. Suurin osa ihmisistä ei käsittele elämän raakuutta päivittäin vuosi vuoden jälkeen, mutta ammattiauttaja toimii tällaisessa todellisuudessa. Suuri osa auttajan työajasta täyttyy siis elämän ongelmallisuuden ja kärsimyksen kohtaamisesta. Autettavan ja auttajan arkipäiväiset, terveen järjen mukaiset selviytymistavat ovat arjen kohtaamisissa keskeisessä roolissa. Auttajan on kuitenkin suostuttava siihen, että kärsimystarinoita tulee kannettavaksi tavallisuudesta poikkeava määrä. Hän tarvitsee erityistä tukea niiden vastaanottamiseen säilyäkseen työkykyisenä, sillä pelkkä peruskoulutus ja työkokemus eivät riitä suojaksi toistuvaa myötätuntostressiä vastaan. Auttajan on jollain tasolla toistuvasti kysyttävä itseltään, miten jatkuva kärsimyksen kohtaaminen vaikuttaa omaan itseen ja elämään. Auttajien myötätuntouupumisen riskin ohittaminen eli se, että puhe emotionaalisesta kuormittumisesta vaiennetaan, lisää työssä pahoinvointia ja vaikuttaa palveluiden laatuun. Uusi tutkimusala Myötätuntouupumisen tutkimus pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten pitkäaikainen auttamistyö vaikuttaa auttajaan ja hänen lähipiiriinsä työssä ja yksityiselämässä. Taustateorioilla pyritään avaamaan uupumisen syntymekanismia ja kuvaamaan siihen vaikuttamisen mahdollisuuksia. Työolokartoituksissa kuvataan nykyään erityisesti henkiseen kuormittumiseen liittyvää työuupumusta. Myötätuntouupumisesta puhutaan ammattiauttamisen yhteydessä sijaistraumatisoitumisena tai sekundäärinä traumana. Emotionaalinen kuormittuminen mainitaan tutkimuksissa toistuvasti. Suomalaisessa työntutkimuksessa emotio-

4 naalisen uupumisen kuvaukset painottuvat oireiden ja haitallisten yhteisöllisten seurausten luettelointiin. Usein kysymykset siitä, miten emotionaalinen kuormittuminen syntyy henkilön kokemusmaailmassa ja miten haitalliset seuraukset kehittyvät yksilö- ja yhteisötasolla, jäävät vaille vastausta. Suomalaisessa ammattikirjallisuudessa ei toistaiseksi ole julkaistu yksinomaan myötätuntouupumiseen, sijaistraumatisoitumiseen tai sekundääriin stressiin keskittyviä teoksia. Teemasta on tehty joitakin opinnäytetöitä, ja sitä on sivuttu auttajien uupumista käsittelevissä artikkeleissa ja kirjoissa. Kansainvälistä kirjallisuutta on julkaistu luvulta ja laajemmin 1990-luvun alusta lähtien. Tutkimusala on siis nuori myös kansainvälisesti. Suomalaisten tutkimuksissa ja artikkeleissa myötätuntouupumisesta voi lukea rivien välistä, mutta sen sisällöllinen erittely vielä puuttuu. Suomalaiset ovat kirjoittaneet paljon ammattiauttamisen emotionaalisesta kuormittamisesta ja painottavat sen merkitystä työhyvinvoinnille ja aiheen tutkimisen tarvetta, mutta laajaa kiinnostusta myötätuntouupumisen dynamiikka ei toistaiseksi ole saanut osakseen. Suomalaisen tutkimuskentän pienuudesta kertoo sosiaali- ja terveysministeriön asettaman työryhmän muistio. Ministeriö asetti vuonna 2001 työryhmän selvittämään psyykkisten sairauksien ammattitautikorvausta. Työryhmä selvitti, voiko työhön tai työympäristöön liittyvä psyykkinen tekijä olla ammattitautikorvauksen perusteena. Muistiossa todetaan, että työn psyykkisten kuormitustekijöiden ja työntekijöiden psyykkisen oireilun välillä näyttää tutkimusten mukaan olevan yhteys. Toisaalta siinä todetaan myös, että täsmällisesti määriteltävissä olevan työn kuormitustekijän ja yksilötasolla diagnosoitavan mielenterveyshäiriön välisestä syy-yhteydestä ei ole yksiselitteistä tieteellistä osoitusta. Työryhmän käyttämissä selvityksissä ilmenevät mielenterveyden häiriöiden syiden määrittelyn ja tutkimusasetelmien vaikeudet, joiden vuoksi tietoa ei vielä ole riittävästi. Työryhmä pitää tärkeänä, että tietoa hankitaan lisää suuntaamalla tutkimustoimintaa. Työelämän tutkimuslaitosten ja rahoitustahojen tulisi suunnata toimintaa ja taloudellista tukea työn psyykkisen kuormituksen ja mielenterveyden häiriöiden välisen yhteyden tutkimiseen. Työryhmän havainto siitä, että työn psyykkisen kuormituksen ja työntekijöiden oireilun välistä yhteyttä ei ole Suomessa tutkittu,

5 koskee erityisesti ammattiauttajia ja ylimalkaan työuupumista. Amerikkalaiset ja kanadalaiset myötätuntouupumustutkijat kysyvät, tarvitaanko ammattiauttajan työuupumuksesta uutta tietoa tai teoriaa. Tutkimusala on nuori, käsitekirjo on laaja ja sen käyttö on epäselvää. Käsitteet ovat osittain päällekkäisiä tai synonyymisia. Tutkijat peräänkuuluttavat selkeämpiä käsitteitä, jotta löydettäisiin auttamisen uuvuttavuuden keskeiset kysymykset. Uudelle teorialle ei sinänsä ole tarvetta, vaan ennestään tutut ihmisen ja yhteisöjen käyttäytymistä kuvaavat teoriat ovat käyttökelpoisia myös myötätuntouupumisen kuvaamisessa. Uuden teorian sijaan tarvitaan uusi näkökulma. Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu paitsi se, että auttajien kokemukset usein ohitetaan, myös se, että auttamisprosessiin liittyvillä vahvoilla reaktioilla on merkitystä auttajan hyvinvoinnille. Osa tutkijoista väittää työntekijöiden jäävän heitteille, jos palveluorganisaation johto ja henkilöstö eivät tunnusta myötätuntouupumisriskiä työhön kuuluvaksi. Myötätuntouupumisen tutkimuksen tulisi olla poikkitieteellistä: Uupumisilmiö kehittyy yhteiskunnan ja yhteisöjen vaikutuspiirissä. Sitä ei voi lähestyä pelkästään yksilöpsykologian avulla, vaan sen rinnalle tarvitaan myös yhteisöjen ja yhteiskunnan ilmiöiden, historian ja kulttuurin tutkimusta. Koska olen itse psykoterapeutti, tämän kirjan sisällössä korostuvat yksilön kokemukselliset näkökulmat. Myös käyttämäni amerikkalainen ja kanadalainen tutkimus painottuu psykotraumatologiaan ja käyttäytymistieteisiin. Pidän historian ja yhteiskuntatieteiden näkökulmia erittäin keskeisinä myötätuntouupumisen tutkimisessa, mutta niiden esittämiseen ammatillinen kompetenssini ei riitä. Toivon tämän kirjan herättävän kysymyksiä myös näiden alojen asiantuntijoissa. Kuka määrittelee kokemuksia? Tutkimusten hyödyntäminen ammattiauttajien työyhteisöissä on riskialtista. Työelämän kysymyksissä törmää usein ilmiöön, josta lääketieteessä käytetään nimitystä medikalisaatio. Sillä tarkoitetaan tieteellisesti perusteltujen terveyden ja sairauden kysymysten korostumista ihmisten elämässä. Elämän ongelmien ja ihmisen vaikeiden kokemusten tarkastelusta tulee sairauksien pohdiskelua; ratkaisuvalta annetaan

6 lääketieteen edustajille. Määrittelyvalta saatetaan luovuttaa kokonaisuudessaan ulkopuolisille asiantuntijoille, oli ongelma sitten fyysinen tai sosiaalinen. Esimerkkinä medikalisaatiosta on masennusdiagnoosin antaminen melkein mille tahansa ahdistukselle ja mielialalääkkeiden määrääminen siitä huolimatta, että kyseessä voi olla vaikkapa elämän murrosvaiheisiin liittyvä kriisi ja tarve surutyön tekemiselle. Medikalisaatiota voi soveltaa myös myötätuntouupumiseen. Sosiaali- ja psykotieteilijät tutkivat työelämän ilmiöitä, määrittelevät ongelmien syitä sekä ehdottavat parannuksia. Auttajat tukeutuvat asiantuntijoiden tietoon ja käsittelytapaan. Työhyvinvoinnin hoidossa se on mielekästä, mutta sisältää myös riskinsä. Monien suomalaisten taipumus auktoriteettiuskollisuuteen voi uhata auttajan oman tarinan kertomista ja kuulemista, jos auttaja luovuttaa ammatillisen ja joskus henkilökohtaisenkin elämänsä ymmärryksen ulkopuoliselle asiantuntijalle. Kun auttajien todellisuutta kuvataan sen ulkopuolelta, auttaja tulkitsee yksilölliset tarpeensa vähempiarvoisiksi. Hän saattaa tuntea sosiaalista painetta liittää työhönsä ulkopuolisten määrittelemiä ongelmia, joita siellä ei ole. Henkilökohtaiset tarpeet vaiennetaan. Kun olen koulutustilanteissa kuunnellut auttajien työkokemuksia, olen ymmärtänyt heidän arkuutensa uskoa omia kokemuksiaan. Heräsin pohtimaan tätä kysymystä kuultuani eräältä osallistujalta, ettei hän tunnista kuvaamiani ilmiöitä omassa työssään, ja epäili siksi ymmärtäneensä jotakin väärin. Koska kouluttajat ja tutkimukset eivät kerro työtodellisuudesta samalla tavoin kuin mihin työntekijät itse ovat tottuneet, he saattavat epäillä omia tulkintojaan ja painotuksiaan. Toisaalta on myös työntekijöitä, jotka suhtautuvat jyrkän torjuvasti ulkopuolisiin tutkimuksiin ja asiantuntijoihin (päinvastoin kuin auktoriteettiuskoinen auttaja). Jos tieto ei perustu suoraan omaan työtodellisuuteen ja arvomaailmaan, työntekijä ei pidä sitä oleellisena eikä omiin kokemuksiinsa sovellettavana. Tässä asenteessa on vaarana, että lukkiudutaan samoihin ajatuskulkuihin, eikä osata hyödyntää ammatillista tietoa oman arkitodellisuuden voimavarana. Oma hallinta ja muutosvastarinta estävät uusien näkökulmien avautumisen. Monet auttajat tulkitsevat ulkopuolisen tietämyksen omasta työtodellisuudestaan niin, että ammatillisesta osaamisesta ja kokemusperäisestä tiedosta on luovuttava. Myötätuntouupumista koskevissa koulutuksissa olen joskus kokenut, että uusien näkökulmien etsimistä

7 torjutaan. Työntekijöiden omaa tietotaitoa väheksytään, vaikka työnohjauksen ja koulutuksen perusteella tiedetään, että ennaltaehkäisyn ja hoidon viisaus on lopulta aina auttajalla itsellään ja hänen yhteisöllään. Ulkopuoliset tarjoavat välineitä kokemustiedon käyttöön sekä ratkaisuja sen käytön esteisiin. Myötätuntouupumiseen liittyy usein mielikuva, että se on pelkästään haitallista auttajan emotionaalista uupumista pidetään yksipuolisesti työhyvinvointia verottavana asiana. Sitä se onkin, jos ilmiötä ei ymmärretä laajasti osaksi ammattiauttamista. Auttajan raskaat kokemukset liittyvät työn sisältöön ja ovat viestejä työn haasteista. Auttaja voi tunnistaa reaktioissaan sellaisia työelämän tekijöitä, jotka tarvitsevat huomiota ja joiden käsittely vahvistaa häntä ammatillisesti. Uupumisreaktioihin on siis sisään kirjoitettuna ammatillisen kasvun ja kehittymisen potentaali. Haluamatta ihannoida auttajan väsymistä tai vääristää uuvuttavaa työtodellisuutta epärealistisen ruusuiseksi, vaikeissa haasteissa on kuitenkin syytä nähdä myös mahdollisuus muuttaa työn todellisuutta. Auttajalla on kokemuksensa tuomaa arvokasta tietotaitoa, jota voi hyödyntää uuden oppimisessa ja kehittymisessä. Työntekijän ja yhteisön tulisi aina liittää oma todellisuutensa tutkimustietoon ja ulkopuolisen näkökulmiin. Pohdiskellessaan omaa myötätuntouupumistaan auttaja siis tasapainoilee sen välillä, mikä tulkitaan normaaliksi ja mikä epänormaaliksi uupumiseksi sekä oman kokemusmaailmansa kunnioittamisen ja ulkopuolisen arvovallan välillä. Kaikki ulottuvuudet ovat tärkeitä ilmiön omakohtaisessa ymmärtämisessä. Yksipuolinen turvautuminen mihin tahansa niistä voi viedä auttajan huomion pois auttamistodellisuudesta ja omista ammatillisen tuen tarpeistaan. Kaikille auttajille Kirja on tarkoitettu (ammatti)auttajille, joiden työssä myötätunnolla on erityinen paikkansa. Nykykäsityksen mukaan autetuksi tulemisen kokemus syntyy vuorovaikutuksesta toisen ihmisen kanssa, ei toimenpiteistä sinänsä. Toivon kirjan lukijoihin kuuluvan niiden ammattialojen edustajia, joiden tehtäviin kuuluu kärsivän ihmisen kokemusten ja tarpeiden kuuleminen. Myötätuntouupumisen riski koskee ammattilaisia, joilla on työs-

8 sään jatkuva kontakti elämän kärsimykseen. Riskin kokevat ammattiauttajat, mutta heidän rinnallaan myös esimerkiksi juristit, tuomarit, opettajat, kouluttajat, tutkijat, katastrofeista uutisoiva mediahenkilöstö ja auttamisorganisaatioiden muut ammattilaiset kuin auttajat. Ilmiö ei näyttäydy kaikkien ammattiryhmien työssä samalla tavalla eikä se eri ammattirooleissa vaikuta yhtä voimakkaasti. Mutta yhteistä on se, että kärsimys koskettaa ammattilaista, joka työssään sitä todistaa. Ammattiauttajien ryhmään luen kuuluvaksi sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kirkon työntekijät, näille aloille opiskelevat sekä auttamisorganisaatioissa toimivat vapaaehtoiset, ja erityisesti näitä ryhmiä olen ajatellut kirjoittaessani tätä kirjaa. Etenkin opiskelijoiden varustaminen tietotaidolla, joka tähtää kokemuksellisuuden hyväksyvään ammatti-identiteettiin ja antaa välineitä työssä uupumisen ennaltaehkäisyyn on tärkeää. Terapeutit, työnohjaajat ja auttamisalojen kouluttajat ovat suoraan tai välillisesti alttiita myötätuntouupumiselle. Turvallisuus- ja pelastushenkilöstö on jatkuvassa kontaktissa erilaisiin tragedioihin, mikä liittää riskiryhmään poliisit, palomiehet ja vartijat. Auttamisorganisaatioiden hallintohenkilöstö on välillisesti mutta jatkuvasti yhteydessä ihmisten ongelmiin, ja toimistovirkailijat ovat usein henkilöitä, jotka ottavat ensimmäisinä vastaan autettavien hädän. Johtajat, toimistotyöntekijät ja auttamisorganisaatioiden huoltohenkilöstö unohdetaan usein, kun organisaatioiden jäsenten hyvinvointia pohditaan. Toivon kirjan lukijakuntaan kuuluvan myös palveluorganisaatioiden työterveyshuollon, työsuojelun ja henkilöstöhallinnon edustajia, koska juuri heidän tehtävänsä on auttajien työtodellisuuden tutkiminen ja tuen järjestäminen. Palveluorganisaation joka tason pitäisi olla mukana keskustelussa myötätuntouupumisesta, sillä yksilöä kohtaavan uupumisen taustalla on aina yhteisötason asioita. Koska uupumisreaktiot kulkeutuvat henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin, myös auttajien läheisiä saattaa auttaa tutustuminen siihen, miten auttaminen vaikuttaa auttajiin. Myötätuntouupumisen riski ei kosketa vähäistä määrää työntekijöitä. Seuraavat luvut on pyöristetty vuosien 2005 ja 2006 tilastoista tai saatu kyseisiltä tahoilta. Suomessa työskenteli näinä vuo sina sosiaali- ja terveysalan julkisella sektorilla henkilöä ja yksityisellä Pelastushenkilöstöön kuului henkeä, joka sisältää pääl-

9 lystön, vakituiset työntekijät sekä vapaaehtoiset. Poliiseja oli 8 200, lähipäällystö mukaan lukien. Kirkon työntekijöitä oli henkilöä hengellisen työn tekijät, hallinto sekä kirkonpalvelijat mukaan lukien. Sosiaali- ja terveyspalveluita tuottaa yhä enemmän yksityissektori, jolla toimivien yhdistysten ja säätiöiden kaikkia työntekijöitä ei ole tilastoissa. Vapaaehtoisten määrää näissä luvuissa ei myöskään ole (paitsi pelastustoimessa). Keskimääräinen arvio auttamistoiminnassa mukana olevien määrästä on noin puoli miljoonaa henkilöä. Vaikka ammattiauttajien työstä tehdyt tutkimukset kertovat, että useimmat työntekijät ovat työhönsä ja työoloihinsa tyytyväisiä, tilastot osoittavat myös, että sairauspoissaolot ovat lisääntyneet ja että erityisesti mielenterveyssyistä sairauslomalle jääneiden osuus on kasvanut 2000-luvulle tultaessa. Vuoden 2007 helmikuun uutisten tiedon mukaan mielenterveyssyistä sairauslomalle jääneiden osuus on kasvanut 2000-luvun alussa kolmanneksella. Ilmiön taloudellisista vaikutuksista kertoo Euroopan unionin työterveys- ja työturvallisuusviraston tieto: unionin alueella kuluu vuosittain 20 miljardia euroa työstressin seurauksiin. Tietoa voi soveltaa myös Suomen oloihin. Auttamisen rajoilla pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Mitä myötätuntouupuminen tarkoittaa? Miksi myötätuntouupumisesta on puhuttava? Mitä seurauksia on vaikenemisesta? Mitkä auttamisolosuhteiden erityispiirteet lisäävät uupumisriskiä? Miten myötätuntouupuminen kehittyy ja kuinka siihen voi vaikuttaa? Ensimmäinen luku käsittelee työuupumusta yleisellä tasolla. Myötätuntouupumus on nimenomaan työuupumusta ja siksi olen ottanut lähtökohdaksi työelämän uuvuttavuuden yleisen tarkastelun. Työelämässä uupumisen kuvauksia voi soveltaa myötätuntouupumiseen, kun työstressissä otetaan huomioon myötätuntouupumisen erityiskysymykset. Toisessa luvussa kuvaan myötätuntouupumista sekä uupumisen syntyprosessia. Muun muassa amerikkalainen perheterapeutti ja psy-

10 kotraumatologi Charles Figley on pitkään tutkinut myötätuntouupumisen prosessia. Prosessin kuvauksessa tarkastellaan sekä yksilö- että yhteisötason taustatekijöitä. Luvuissa 3 5 esitellään myötätuntouupumiseen usein liitettävät ja sitä selittävät käsitteet sekundääri posttraumaattinen stressi, vastatunteet ja sijaistraumatisoituminen. Kuvaan luvussa 6, miten yhdistän edellä mainittuja käsitteitä, kun myötätuntouupuminen on niitä kokoava ilmiö. Tämä hahmottamistapa kehittyi peruskysymykseni seurauksena: mitä sellaista auttajalle tapahtuu sisäisessä kokemusmaailmassaan ja vuorovaikutussuhteissaan, että käyttäytyminen ja hyvinvointi alkavat sen seurauksena muuttua. Olen tietoisesti painottanut myötätuntouupumisen syntyprosessia, koska nimenomaan siitä puhutaan vähän. Viimeinen luku käsittelee ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Luku sisältää enemmän pohdiskelua kuin toimenpide-ehdotuksia. Työhyvinvointiin vaikutetaan suomalaisissa ammattikäytännöissä monin tavoin, ja työhyvinvoinnin menetelmät hoitavat myös myötätuntouupunutta. Siksi en ole halunnut toistaa niitä kirjassa, vaan olen nostanut esille näkökulmia, joilla on merkitystä emotionaaliseen uupumiseen vaikuttamisessa. Käytän tietoisesti enemmän käsitteitä ammattiauttaja, auttaja, autettava ja kärsivä ihminen kuin työntekijä, hoitava henkilö, traumatisoitunut asiakas tai potilas. Valintani perustuu omiin mielikuviini auttaja ja autettava -käsitteiden laaja-alaisuudesta. Auttaja voi siä. Myötätuntouupumisen kanssa kamppailevan onkin yksin ja yhdessä kollegoiden kanssa etsittävä ongelmaan omia ja yhteisöllisiä ratkaisuja. Niiden vaikutus näkyy työhyvinvoinnissa ja auttajien tarjoamissa palveluissa. Toivon erilaisten ajattelutapojen rohkaisevan lukijaa tarkastelemaan myötätuntouupumista positiivisen muutoksen ja kehittymisen näkökulmasta. Tekstin teemat ovat kuormitettuja ongelmilla ja kielteisillä ilmiöillä, mikä voi synnyttää mielikuvia uhkatekijöiden ylivallasta. Tarkoitukseni on kuitenkin nostaa työn runtelevia ilmiöitä näkyväksi sen vuoksi, että niitä vähentämällä voidaan saada paljon aikaan.