Musiikkitoiminnan tutkimuksesta etnografian ja arkistoaineiston yhdistelmänä. Esimerkki kenttätyöstä Kalevalan kuoron parissa

Transkriptio

1 Musiikkitoiminnan tutkimuksesta etnografian ja arkistoaineiston yhdistelmänä Esimerkki kenttätyöstä Kalevalan kuoron parissa Pekka Suutari Venäjän Karjalassa perustettiin neuvostoaikana 1930-luvun loopulta alkaen kansankuoroja lukemattoman moniin kyliin, kun taas kaupungeissa tehtaiden ammattiliittojen musiikkiharrastustoiminnan kulmakivi olivat puhallinorkesterit ja klassiset ( akateemiset ) kuorot. Ryhmät verkottuivat paitsi ohjaajien myös niin kutsuttujen kuoro-olympiaadien 1 avulla. Niiden myötä ryhmien parhaimmisto pääsi esille ja matkustamaan konsertteihin piirikeskuksiin ja kauemmaskin. Ammattiliittoihin kuuluneille säveltäjille ja runoilijoille annettiin tehtäväksi luoda kontakteja harrastajaryhmiin ja kirjoittaa niille aineistoa, kuten lehdissä esimerkiksi 1950-luvulla toistuvasti korostettiin (esim. Kolosenok 1959, 112). Taidekoulutuksen saaneiden säveltäjien ja populaaristi kansankulttuuriin suhtautuvien kuorojen kohtaaminen ei kuitenkaan ollut niin mutkatonta kuin odotettiin. Säveltäjiä moitittiin toistuvasti, että he tekivät liian vähän kuoroille sopivaa lauluohjelmistoa ja että yhteistyö työväestön kanssa oli liian vähäistä. Merkittävimmän luovan panoksen kuorojen uudessa tuotannossa antoivatkin niiden omat johtajat, hanuristit ja harrastajasäveltäjät. Näitä lauluja julkaistiin lehdissä ja laulukirjoissa ja ne tulivat suosituiksi nimenomaan niiden melodisen kuoroille sopivan rakenteensa takia. Säveltäjäliiton ulkopuolisilla muusikoilla oli tunnustettu asema myös kulttuurihallinnossa esimerkiksi Karjalan kansantaiteentalon kokoamassa listassa vuonna 1960 oli 21 Karjalassa toiminutta harrastajasäveltäjää 2. Jotkut heistä olivat itse kotoisin johtamiensa kuorojen kotiseuduilta ja tunsivat sen alueen lauluja, ja karjalaisten tai vepsäläisten kuorojen ollessa kyseessä mahdollisesti puhuivat kansankuoron edustamaa kieltäkin, karjalaa tai vepsää. 1 Katselmuksista käytettiin erilaisia nimiä, kuten olympiaadit, laulujuhlat, piiri- ja tasavallan katselmus sekä festivaali. 2 NARK - Karjalan tasavallan kansallisarkisto (1960) F Op.1 d 123. Selvitys harrastajasäveltäjien kohtaamisesta. I. Mal tseva. Petroskoi. 1

2 Kuoron ja johtajan kautta saattoi koko kylä kiinnittyä oman kylän kuoron saavutuksiin ja sen musikaaliseen ilmaisuun. Monessa tapauksessa kuoronjohtajien säveltämistä lauluista on tullut kuin kansanlauluja, joita ihmiset kylissä tuntevat ja hyräilevät - suosittuja nykypäivän Karjalassa ovat esimerkiksi Ivan Ljovkinin, Anna Kolmykin, Aleksandr Saveljevin ja Veikko Pällisen laulut. Joissakin tapauksissa on vaikeaa jopa sanoa, onko jokin laulu kansanlaulu vai kuoroa vetäneen lauluntekijän sepittämä. Muun muassa Ivan Ljovkin käytti kuoronsa ohjelmaa kootessaan hyvin vapaasti monenlaista lähdemateriaalia omat runonsa ja sävelmänsä mukaan lukien (ks. Suutari 2009, 72). Kuorolla, klubilla ja sen kulttuuritoiminnalla on ollut vaikutuksensa kylien kulttuuriseen murrokseen ja paikallisuuden esilläoloon muuten jatkuvasti voimistuvan assimilaation paineessa. Uhtua Kesällä 2008 tein kenttätyömatkan Kalevalaan, jota paikallisten asukkaiden tapaan kutsun tässä Uhtuaksi. Tarkoitukseni oli paneutua erityisesti lauluntekijä Veikko Pällisen ( ) tuotantoon ja sen merkitykseen kyläläisille. Lisäksi halusimme seurata Pällisen perustaman Kalevala-kansankuoron toimintaa ja tutkia uhtualaisten laulajien repertoaaria ja laulutapaa. Itse olin ennen matkaa koonnut Karjalan tasavallan kansallisarkistossa läpikäymäni Kalevalan piiriä koskevat dokumentit sekä Karjalan sanomalehtiaineistojen Uhtuaa käsittelevät muistiinpanot - ne kertoivat Pällisen ja (häntä edeltäneiden) musiikkiryhmien toiminnasta neuvostoajalta. Sekä lehtiaineistot että arkistodokumentit olivat peräisin luvuilta. Arkistomateriaalista muodostui kuva kansanmusiikkitoiminnan organisoitumisesta ja kulttuuritalon muusikoiden roolista koko Kalevalan piirin alueella (Suutari 2008, 53-60). Vienan Karjala oli merkittävä alue Karjalan tasavallan suomalaistamiskaudella ( ), sillä poliittinen johto ja kansa puhuivat siellä samaa kieltä. Neuvostovallan alkutaival synnytti suomenkielisen palvelu- ja kouluverkoston. Karjalan tasavallan suomenkielinen valistustoiminta keskittyi kerhotaloihin ja kesäjuhliin, kouluihin, sanomalehtiin ja muihin julkaisuihin. Kun kansantaiteeseen nojaavan uudistamisen ja karjalaistuttamisen 3 aika koitti, Vienan Karjala olikin 3 Karjalan tasavaltaa perustettaessa 1920 kansalliset kysymykset olivat esillä niin Neuvostoliiton sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Karjalan tasavallasta tuli kansallinen tasavalta, jonka johtoon asetettiin suomalaisia punapakolaisia (Kangaspuro 2000). Kun Stalinin terrori 1930-luvulla alkoi, Karjalan suomalaisuus alkoi näyttää epäilyttävältä ja suomen kielen tilalle lanseerattiin karjalan kieli. Karjalaistuttamiseen kuului myös suomalaisten taiteilijoiden korvaaminen karjalaisilla kirjalijaliitossa ja kansallisessa teatterissa ja 2

3 heikoilla, sillä järjestäytynyt suomalainen kulttuuri- ja valistustyö oli likvidoitava ja puhdistettava. Pian tämän jälkeen Karjalan kansantaiteentalon tarkastuksissa todettiinkin, että varsinkin suomalaisvetoinen musiikkielämä Kalevalan ja Kiestingin piireissä (Vienassa) oli jäänyt jälkeen nopeasta harrastajataiteen kasvusta, mitä tapahtui muualla Karjalassa ja Neuvostoliitossa. Uusia karjalaisten ja venäläisten parista nousevia aktiiveja tarvittiin korvaamaan puhdistetun kulttuurieliitin jättämä aukko. Tätä varten perustettiin muun muassa Petroskoin musiikkiopisto 1935, jonka läpikäyminen merkitsi keskiasteen ammattitutkintoa. Veikko Pällinen oli yksi Petroskoin musiikkiopiston ensimmäisistä valmistamista muusikoista. Hän opiskeli harmonikansoittoa 1930-luvun lopulla ja vietti sen jälkeen useita vuosia sotapalveluksessa kunnes palasi kotikyläänsä kulttuuritalon kuoronjohtajaksi Pällisen työura tästä eteenpäin ei ollut suoraviivainen. Jo viisi vuotta myöhemmin hän siirtyi vastaperustetun lasten musiikkikoulun opettajaksi ja 1960-luvulla hän työskenteli lastentarhassa sekä lyhyen aikaa jopa kalastajana (Pällisen työkirja Kalevalan piirin arkistossa), kunnes palasi 1970-luvun alussa piirin kulttuuritaloon musiikinjohtajaksi ja organisoijaksi. Eri syistä työura heitteli muitakin Neuvosto-Karjalan tunnettuja säveltäjiä (kuten Ivan Ljovkinia ja Kalle Rautiota) työpaikasta toiseen luvun alussa Pällinen hankki Virosta Ilmar Kukkin rakentamia itäkarjalaisia kromaattisia kanteleita ja perusti edelleen toimivan kanteleyhtyeen Uhtualla, jonka johtajana on nykyään hänen oppilaansa Juri Gladyshev. Vaikka niin Pällinen kuin useat hänen oppilaansa olivat karjalaisia, opetus tapahtui neuvostoaikana venäjän kielellä luvun lopulla tuli kuitenkin mahdolliseksi elvyttää karjalan (ja suomen) kieltä ja niinpä Pällinen perustikin 1987 veteraanien, iäkkäiden naislaulajien, Kalevala-kuoron, jonka työkielenä oli karjala. Kuorossa pitkään laulaneen Venla Sobolevan (haastattelu Uhtualla ) mielestä kielen säilyttäminen kuorotoiminnan muodossa on tärkeää, koskaa koska siihen yhdessä laulujen melodioiden kanssa liittyvät tunteet ja muistot. Kuoron aloittaessa laulajia oli hyvin paljon, 40, mikä kertoo tarpeesta ilmaista musiikillisia tunteita omalla kielellä. Kuorosta muodostui myös sosiaalinen yhteisö syntymäpäiväjuhlineen. Kuoron jäsenet pitävät toisistaan huolta monella tavalla. Kuoroaan varten Pällinen kirjoitti koko joukon lauluja, joita on julkaistu vihkosessa Kalevan kehto (1996). Se sisältää 30 kaksiäänistä Pällisen säveltämää kappaletta, joista noin puolessa on paikallisen kansantaiteen voimakas korostaminen luovassa harrastustoiminnassa ja folkloren alalla (Ylikangas 2004). 3

4 myös Pällisen oma sanoitus. Muut tekstit ovat Karjalan runoilijoiden, kuten Jaakko Rugojevin ja Mikko Remsun, käsialaa. Lauluilla on selvä temaattinen yhteys toisiinsa, sillä käytännöllisesti katsoen ne kaikki liittyvät Karjalaan: niissä kerrotaan Kuittijärven aalloista ja rantapuistoista, Karjalan hongista sekä laukkureista ja vienattarista. Yleissävy on patrioottisen optimistinen ja perinteisiä arvoja, työtä, perhettä ja rakkautta kunnioittava. Myös uskottomuutta, pakolaisuutta ja kuolleen sotilaan äidin surua käsitellään teksteissä. Sävellyksinä laulut ovat selväpiirteisen melodisia ja mielenkiintoisia. Useimmat sävelet ovat kohottavia, joskin myös vienankarjalaisen ja suomalaisen sävelmistön tyyliä käytetään monipuolisesti. Pällisen koulutus kuuluu runsaasta pää- ja rinnakkaissävellajien käytöstä ja modulaatioista, vaikka pinnalta katsottuna kappaleet ovat yksinkertaisen selkeitä ja kansanlaulumaisen melodisia. Ei ihme, että Pällisen laulut tunnetaan hyvin Uhtualla. Kenttätyön aikana hänen laulujaan pihamaalla harjoitellessamme ja kulttuuritalon ryhmiä seuratessamme havaitsimme miten positiivisesti niihin suhtauduttiin. Kolme kuoronjohtajaa Veikko Pällistä pidettiin Uhtualla koulutuksestaan huolimatta kansanomaisena ja sydämellisenä pelimannina. Hän oli korvakuulolta soittava hanuristi, joka tunsi oman alueensa laulut ja perinteet. Hän toimi uransa aikana lukemattomien ryhmien säestäjänä. Pällisen jälkeen Kalevala-kuoroa ovat johtaneet Gertta Remshu ja Jelena Olshakova. Inkeriläistaustainen Remshu (s. 1937) saapui Uhtualle vuonna 1964 päätettyään Petroskoin musiikkiopiston kuoronjohtajalinjan. Uhtualla hän työskenteli eläkkeelle jäämiseensä saakka ja jatkaa edelleen Kalevala-kuoron laulajana. Vuonna 2006 kuoron otti johtaakseen Jelena Olshakova (s. 1984), joka oli myös valmistunut Petroskoin musiikkiopistosta, mutta kansankuoronjohtajien linjalta. Remshun koulutus nojautui klassiseen lauluun eli venäläisittäin akateemiseen kuoromusiikkiin ja hän toi kuoroon ääniharjoituksia ja pyrkimystä harjoitettuun äänenmuodostukseen. Pällinen sen sijaan ei käyttänyt ääniharjoituksia vaan äänet avattiin laulamalla. Akateemisen kuoron ja kansankuoron esteettiset lähtökohdat poikkeavat toisistaan huomattavasti ja eroja on myös niiden johtamiseen tähtäävässä koulutuksessa. Kansankuorot toimivat melko yhtenäisen ohjelmiston, laulutavan ja esitysmallin mukaan eri puolilla Venäjää ja esityksiin kuuluu aina tanssia ja kansanpukuja. Koulutuksensa myötä Olshakovalla on selkeä 4

5 käsitys, siitä millä tavoin kuoron äänenmuodostusta tulisi kehittää. Hän toikin kuorolleen aiemmasta poikkeavia ääniharjoituksia. Harjoitteiden tarkoitus oli kiinnittää huomiota karjalaisten äänteiden resonanssiin ja Olshakovan mielestä muutos kuoron laulutavassa onkin ollut selkeä (haastattelut heinäkuussa 2008). Voisi sanoa, että hän koulutuksensa ansiosta tuli opettamaan kansanomaista karjalaista laulutapaa naisille, jotka puhuivat karjalaa ja olivat ikänsä laulaneet karjalaisia lauluja. Olkoonkin, että kuoronjohtaja ei puhu karjalaa ja harjoitteetkin ovat venäjänkielisiä. Kuoron ohjelmisto koostuu pääasiassa Pällisen lauluista. Olshakova tutustui niihin vasta työpaikallaan Uhtualla, sillä ne eivät olleet esillä Petroskoin musiikkiopistossa eivätkä Petroskoin valtionkonservatorion suomalais-ugrilaisella osastolla, jossa Olshakova on jatkanut opintojaan. Viimeksi mainittu keskittyy kyllä karjalaiseen musiikkiin, mutta arkaaiseen vähäsäveliseen perinteeseen, kun taas Pällisen tuotanto nojaa selvästi uudempaan suomalaiseen rekilauluun ja 1900-luvun puolivälin populaarimusiikkiin. Vaikka Olshakovan osaaminen vastaa kansankuoron vaatimuksia, on Karjalan tasavallan sisälläkin paikallisia eroja ohjelmistoissa ja niiden tyylilajeissa. Uhtualaista akateemista kuoroa Elegiaa hän sen sijaan ei ottanut ohjattavakseen, koska katsoi sen vaativat toisenlaista koulutusta. (Olshakovan ja Remshun haastattelut 2.7. ja ) Kalevala-kuoron kolme erilaista johtajaa edustavat kukin erilaisia tapoja lähestyä vienankarjalaista laulutapaa. Vaikka ohjelmisto on kaikkien kolmen aikana pysynyt samana, on laulutavassa ja esteettisessä suuntautumisessa tapahtunut muutoksia, joista keskustelimme Olshakovan ja Remshun kanssa Uhtualla. Lähtökohdiltaan Pällisen kirjoittamien laulujen tyyli oli populaaria ja nykypäivän musiikille ominaista kansanomaisuutta. Luontaisesta äänenkäytöstä on siirrytty sen sijaan harjoitteiden myötä ensin Remshun klassiseen ja sitten Olshakovan kansankuoron yhtenäisempään tyyliin. Voidaan kuitenkin todeta että musiikkiestetiikkaa on kummassakin tapauksessa tuotu Uhtualle koulutukseen nojautuen ulkopuolelta. Näyttää myös siltä, että koulutuslinjojen erot näkyvät paikallisesti eri vetäjien oikeaoppisuuteen pyrkivässä työskentelyssä ja tavoitellun laulutavan ohjauksessa. Koulutus painottaa perinne-esitysten yhtenäisyyttä ja sidosta äänenkäyttöön. (vrt. myös Laura Olsonin tutkimusta folklorismista Venäjällä; 2004, 73, ) Paikalliselle kulttuurille ja pelimannityylille taas oli ominaista luontevuus, joka ei perustu historiallisiin lähteisiin vaan paikallisperinteiden jatkumoon ja kuorolaisten tuomaan 5

6 näkemykseen karjalaisesta musiikista. Sen piirissä ihmiset kommunikoivat venäläisestä arkikulttuurista erottuvien omien identiteettitekijöiden avulla - puhumalla omaa karjalan kieltä, mutta myös laulamalla omakielisiä lauluja. Pällisen esimerkki osoittaa, että monesti aliarvostetusti mummokuoroiksi kutsuttu musiikin esittämisen tapa on oleellinen osa paikallisen etnisyyden tiedostamista ja elvyttämistä. Oman kielen ja oman alueen musiikin välityksellä kuorolaiset tavoittavat muistot ja tunnelmat, joista musiikki kertoo. Ja jonka heidän paikallinen yleisönsä tunnistaa ja jakaa kuoron kanssa. Kansanperinteen muodot nykyyhteiskunnassa ovat kuitenkin toisenlaisia kuin mitä ne olivat kuulonvaraisissa yhteisöllisissä rituaalisissa muodoissaan. Niiden välittämiseen ohjataan koulutuksen, järjestetyn keruutoiminnan ja nuottijulkaisujen avulla. Ehkä juuri siksi kansallinen identiteetti rakentuu mielenkiintoisella tavalla paikallisen väestön omaksi tunnistamassa kulttuuritalojen toiminnassa ja omaan perinteeseen nojaavan musiikin esityksissä. Lähteet Kangaspuro, Markku (2000) Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä SKS, Helsinki. Kolosjonok, S. V. (1959) Karjalan taidepäivät Moskovassa. Punalippu 5/59, Olson, Laura J. (2004) Performing Russia. Folk Revival and Russian Identity. RoutledgeCurzon, London. Pällinen, Veikko (1996) Kalevan kehto. Laulukokoelma. Toim. G. Demidova, I. Semakova & P. Zaikov. Karjalan tasavallan kulttuuriministeriö; Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikan komitea; Karjalan kansan perinnekeskus & Karjalan rahvahan liitto, Petroskoi. Suutari, Pekka (2008) Karjalaisen lauluperinteen säilyminen ja muutos Vienassa. Musiikin suunta 3 4/2008,

7 Suutari, Pekka (2009) Kansanmusiikin sulatusuuni: Vieljärven kansankuoro ja Ivan Ljovkinin laulutuotanto. Teoksessa Pekka Huttu-Hiltunen (toim) Kantele, runolaulu ja itkuvirsi. Juminkeko, Kuhmo, Ylikangas, Mikko (2004) Rivit Suoriksi. Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto- Karjalassa Kikimora Publications, Helsinki. 7