LAPSEN KUOLEMAN KOKENEEN VANHEMMAN SOSIAALINEN TUKIVERKOSTO JA TUKIVERKOSTOLTA SAATU TUKI

Transkriptio

1 LAPSEN KUOLEMAN KOKENEEN VANHEMMAN SOSIAALINEN TUKIVERKOSTO JA TUKIVERKOSTOLTA SAATU TUKI Tampereen yliopisto Terveystieteiden yksikkö Hoitotiede Pro Gradu tutkielma TtM-opiskelija Kristiina Lahti Kesäkuu 2014

2 TIIVISTELMÄ TAMPEREEN YLIOPISTO Terveystieteiden yksikkö Hoitotiede LAHTI KRISTIINA: Lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaalinen tukiverkosto ja tukiverkostolta saatu tuki Pro Gradu tutkielma, 56 sivua Ohjaajat: TtT, dosentti Anna Liisa Aho; TtT, professori Marja Kaunonen Kesäkuu 2014 Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata lapsen kuoleman kokeneiden vanhempien sosiaalista tukiverkostoa, verkostolta saatua tukea ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata sururyhmiin osallistumisen ja sosiaalisen tukiverkoston sekä tukiverkostolta saadun tuen määrän yhteyttä. Tavoitteena oli tuottaa tietoa lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaalisen tukiverkoston laajuudesta ja saadun tuen määrästä sekä tuen eroavuuksista hoitotyön edelleen kehittämiseksi sekä vanhempien tukemisen kehittämiseksi. Tutkimukseen osallistui 82 isää ja 83 äitiä, jotka ovat kokeneet lapsen kuoleman. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella, joka sisälsi isien ja äitien taustatietoja sekä sosiaalista tukiverkostoa ja tukiverkostolta saadun tuen määrää kartoittavia kysymyksiä. Tutkimusaineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin SPSS for Windows 20.0 tilasto-ohjelmalla. Tilastollisina testeinä käytettiin Khiin neliö testiä, riippumattomien otosten T-testiä, yksisuuntaista varianssianalyysiä (ANOVA), sekä Spearmanin korrelaatiokerrointa. Tutkimustulosten mukaan sekä isien että äitien sosiaaliseen tukiverkostoon kuuluu yleisemmin perheenjäsenet, puoliso ja isovanhemmat. Puolison vanhemmat kuuluvat isien tukiverkostoon useammin kuin äitien. Äitien tukiverkostoon kuuluivat saman kokeneet vanhemmat ja ystävät useammin kuin isien tukiverkostoon. Sen sijaan isien tukiverkostoon kuuluvat työtoverit useammin kuin äitien. Tukiverkoston jäseniltä saadun tuen määrä vaihteli. Eniten tukea isät saivat puolisoiltaan kun taas äidit saivat eniten tukea ystäviltään. Isien saaman tuen määrä puolison vanhemmilta oli suurempi kuin äitien saama. Äidit puolestaan saivat enemmän tukea sekä saman kokeneilta vanhemmilta ja ystäviltä kuin isät. Taustamuuttujista peruskoulutuksella, ammatillisella koulutuksella, siviilisäädyllä, lapsen sukupuolella, vanhempien iällä, muiden lasten lukumäärällä, koetulla terveydentilalla, lapsen iällä kuolinhetkellä, raskausviikoilla ja kuluneella ajalla lapsen kuolemasta oli vaikutusta joko isän, äidin tai molempien saamaan tukeen joltakin tukiverkoston jäseneltä. Sururyhmiin osallistuneilla saman kokeneiden vanhempien ja ystävien osuus sosiaalisessa tukiverkostossa lisääntyi. Sururyhmiin osallistuneilla saadun tuen määrää lisääntyi saman kokeneilta vanhemmilta ja seurakunnan työntekijöiltä. Isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto erosi toisistaan. Sekä isien että äitien saaman tuen määrä on osalta tukiverkostolta melko vähäistä. Tukiverkoston eri jäsenten antama tuen määrä erosi isien ja äitien kohdalla toisistaan. Taustamuuttujat vaikuttivat isien ja äitien saamaan tuen määrään yhdeltä tai useammalta tukiverkoston jäseneltä. Sururyhmiin osallistumisella oli yhteyttä vanhempien sosiaaliseen tukiverkostoon sekä tukiverkostolta saatuun tukeen. Sururyhmiin osallistuneiden isien ja äitien tukiverkosto sekä verkostolta saadun tuen määrä erosivat toisistaan. Avainsanat: sosiaalinen tuki, sosiaalinen tukiverkosto, lapsen kuolema, sururyhmä 1

3 ABSTRACT UNIVERSITY OF TAMPERE School of Health Sciences Nursing Science LAHTI KRISTIINA: Social support network and support received from support network to a parent who has experienced the death of a child. Master s thesis, 56 pages Supervisors: Anna Liisa Aho PhD, Adjunct professor; Marja Kaunonen PhD, Professor June 2014 The purpose of the study was to describe the social support network of the parents who have experienced their child s death, the support they received from the network and other factors connected with this. In addition, the purpose of the study was to describe the connection between participation in grief groups and the social support network and the amount of support received from the support network. The aim was to produce information about the width of the social support network of the parent who has experienced a child s death, about the amount of the received support and about the differences in support in order to further develop care work and to develop the support to the parents. The Data consisted of 82 fathers and 83 mothers, who had experienced a death of a child. The data were collected with a questionnaire that included background information from fathers and mothers as well as information about social support network and amount of support received. The Data was analyced statistically using the SPSS for Windows 20.0 software. The statistical tests used were chisquare test, independent samples T-test, one-way analysis of variance (ANOVA) and Spearman s correlation coefficient. According to the study results, both the fathers and the mothers social support network most generally includes the family members, the spouse and the grandparents. The spouse s parents are part of the fathers support network more often than that of the mothers. The mothers support network consisted of the parents with the same experience and of friends more often than that of the fathers. Instead, the fathers support network includes colleagues more often than that of the mothers. The amount of the support received from the support network members varied. The fathers received most support from their spouses whereas the mothers received most support from their friends. The fathers received more support from the spouse s parents than the mothers did. Of the background variables, basic education, vocational education, civil state, the child s gender, the parents age, the number of other children, the experienced health condition, the child s age at the time of the death, pregnancy weeks and time elapsed from the child s death had an influence on the received support from a support network member either to the father or the mother or to them both. The share of the parents with the same experience and the share of friends increased in the social support network for those who had participated in grief groups. Those who had participated in grief groups received more support from the parents with the same experience and from congregation employees. The social support network of the fathers and of the mothers differed from each other. Both the fathers and the mothers received rather little support from some parts of the support network. Different members of the support network gave different amounts of support to the fathers and the mothers. Background variables influenced on the amount of support the fathers and the mothers 2

4 received from one or several support network members. Participation in grief groups had connection with the parents social support network and with the support received from the support network. The support network and the amount of support received from the network differed from each other for the fathers and mothers who had participated in grief groups. keywords: social support, social support network, child s death, grief group 3

5 SISÄLTÖ 1. TUTKIMUKSEN TAUSTA TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT Lasten kuolleisuus Vanhempien suru ja sen vaikutukset Sosiaalisen tuen määrittelyä Surevien vanhempien sosiaalinen tukiverkosto Surevien vanhempien saama sosiaalinen tuki Sururyhmä vertaistuen muotona TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Kohderyhmä, aineiston hankinta ja tutkimuksessa käytetty mittari Aineiston analyysi TUTKIMUSTULOKSET Tutkimukseen osallistuneiden taustatiedot Isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto ja sen erot lapsen kuoleman jälkeen Isien ja äitien sosiaaliselta tukiverkostoltaan saadun tuen määrä ja ero Taustamuuttujien yhteys isien ja äitien sosiaaliselta tukiverkostoltaan saatuun tuen määrään Sururyhmiin osallistumisen vaikutus vanhempien sosiaaliseen tukiverkostoon ja tukiverkostolta saatuun tukeen POHDINTA Tutkimuksen eettiset kysymykset Tutkimuksen luotettavuuden tarkastelu Tulosten tarkastelu Johtopäätökset ja jatkotutkimusehdotukset LÄHTEET

6 1. TUTKIMUKSEN TAUSTA Kuolema on osa elämää. Kuitenkin tänä päivänä kuolema ja erityisesti lapsen kuolema on pelkoa ja ahdistusta herättävää. Lapsikuolleisuuden laskun myötä lapsen kuolemasta on tullut harvinaisempi ja käsittämättömämpi, johon ei osata suhtautua vaan jota pyritään välttelemään ja josta puhuminen koetaan vaikeana. (Poijula 2002, Erjanti & Paunonen-Ilmonen 2004.) Lapsen kuolema vaikuttaa kuitenkin kokonaisvaltaisesti ja pitkäaikaisesti vanhempien elämään. Vaikutukset näkyvät yhtäaikaisesti sekä psyykkisen, sosiaalisen, fyysisen, taloudellisen että henkisen elämän alueilla. Lapsen kuoleman kokemuksella on voimakas merkitys vanhempien maailmankatsomukseen ja käsitykseen elämästä. Vanhemmat on pakotettu miettimään uudelleen käsityksensä omasta itsestään ja ympäröivästä maailmasta eivätkä aikaisemmat käsitykset, arvot tai merkitykset enää tunnu sopivilta. Lapsen kuolema vaikuttaa voimakkaasti myös vanhemmuuteen; jotain, mihin on valmistautunut pitkään, otetaan pois ennenaikaisesti. Lapsen kuolemaa pidetään luonnottomana ja väärään aikaan tapahtuvana, koska perusoletuksena vanhemmilla on, etteivät he hautaa omaa lastaan, vaan kuolevat itse aikaisemmin kuin oma lapsi kuolee. (Krueger 2006, Koskela 2009.) Vanhempien surua lapsen kuoleman jälkeen on suomalaisessa hoitotieteellisessä tutkimuksessa tutkittu jonkin verran luvulla Laakso (2002) on omassa väitöskirjassaan tutkinut lapsen kuolemaan liittyvää surua äitien näkökulmasta ja Aho (2011) puolestaan on tarkastellut omassa väitöskirjassaan isien surua lapsen kuoleman jälkeen. Kansainvälistä tutkimusta (mm. ) lapsen kuoleman jälkeisestä vanhempien surusta on tutkittu perheiden, äitien, isien ja eri ammattihenkilöiden näkökulmista tarkasteltuna. Tässä tutkimuksessa oli tarkoituksena kuvata lapsen kuoleman kokeneiden vanhempien sosiaalista tukiverkostoa, verkostolta saatua tukea ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata sururyhmiin osallistumisen ja sosiaalisen tukiverkoston sekä tukiverkostolta saadun tuen määrän yhteyttä. Tavoitteena oli tuottaa tietoa lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaalisen tukiverkoston laajuudesta ja saadun tuen määrästä sekä tuen eroavuuksista hoitotyön edelleen kehittämiseksi sekä vanhempien tukemisen kehittämiseksi. Isien ja äitien saamaa tuen määrää on tutkittu vielä melko vähän ja selvitystä siitä, miten erilaiset taustavaikuttajat ovat yhteydessä isien ja äitien saamaan tukeen ei juurikaan löydy. Tietoa tarvitaan, jotta osataan tarkemmin kohdentaa tuki sitä vähiten saaville vanhemmille ja suunnata erilaisia tukiinterventioita niistä erityisesti hyötyville vähän tukea muuten saaville vanhemmille. Lisäksi saadun 5

7 tiedon avulla voidaan kehittää hoitotyön koulutusta, käytännön hoitotyötä eri yhteyksissä, joissa kohdataan lapsen kuoleman kokeneita perheitä sekä perhehoitotiedettä. 2. TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 2.1. Lasten kuolleisuus Lapsen kuolemaa tarkasteltaessa huomioidaan sekä elävänä syntyneiden lasten kuolemat että kohtukuolemat eli prenataalikuolemat. Prenataalikuolemiin kuuluvat yli 22 raskausviikkoisten tai vähintään 500 grammaa painavien sikiöiden menehtymisen kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. (WHO 2010.) Nykypäivänä suomen lapsikuolleisuus on maailman alhaisimpia. Suomessa syntyi vuonna 2011 yhteensä lasta. Kohtukuolemia oli kyseisenä vuonna 161. Alle vuoden ikäisenä kuoli samana vuonna 142 lasta ja 1-4-vuotiaiden ikäryhmässä 39 lasta. (Tilastokeskus 2013.) Alle 1 vuotiaiden yleisin kuolinsyy on synnynnäiset epämuodostumat ja lisäksi vanhemmilla lapsilla yleisempiä syitä ovat liikenneonnettomuudet, pahanlaatuiset kasvaimet ja hukkuminen. Yli 14- vuotiaiden yleisimpien kuolinsyiden joukkoon nousee myös itsemurhat. (Suomen virallinen tilasto, 2010.) Remeksen tutkimuksen mukaan lapsuuden kuolleisuudella on yhteys sosioekonomisiin tekijöihin, Vähemmän koulutettujen ja vähemmän ansaitsevien vanhempien lapsilla oli korkeampi kuolleisuus yksivuotiailla ja sitä vanhemmilla lapsilla. Perherakenne kasvatti lasten kuolleisuusriskiä siten että yksinhuoltajaperheiden lapsien kuolleisuusriski oli korkeampi kuin avo- tai avoliittoperheiden yli yksivuotiaiden lasten riski. Kuolleisuusriski riippui myös lapsen sukupuolesta yksivuotiailla ja sitä vanhemmilla lapsilla. Kuolleisuus nuoruudessa oli korkeampaa niiden lasten, eritoten poikien, kohdalla, jotka olivat yksinhuoltajaperheistä tai joiden vanhemmat olivat avoliitossa. Nuorten kuolleisuutta lisäsi heidän oma matala koulutustaso, työttömyys ja aikainen kotoa poismuuttaminen. Sosiaalinen eriarvoisuus vaikutti eniten 1 4 -vuotiailla ja yli 14 -vuotiailla. Yhteys oli todettavissa pääasiassa ulkoisiin kuolinsyihin kuten tapaturmiin, mutta myös sairauksien aiheuttamissa kuolemiin. (Remes 2012.) 6

8 2.2. Vanhempien suru ja sen vaikutukset Lapsen menetys on yksi ihmiselämän raskaimmista kokemuksista. Lapsen kuolema pysäyttää ja muuttaa vanhemman elämän erilaiseksi. (Koskela 2011.) Lapsen kuolema näyttäytyy eri näkökulmasta kuin aikuisen ihmisen kuolema. Voidaan ajatella että kun aikuinen kuolee, läheiset menettävät palan menneisyyttä, mutta kun lapsi kuolee, läheiset menettävät palan tulevaisuutta. Mikäli lapsi syntyy kuolleena, vanhemmilla ei ole ollut edes mahdollisuutta tutustua lapseen. (Vance ym ) Vanhempien suru on ymmärrettävä elinikäisenä suruna. Surun kokemus yhdistää vanhemmat, jotka ovat kärsineet ja kestäneet lapsen menetyksen. Samanaikaisesti jokainen kokemus lapsen kuolemasta on yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Vaikeatkin tunteet, kuten katumus, ikävä, syyllisyys, häpeä, murhe ja viha kuuluvat luontaisesti suruun. Lapsen kuolema on vertaansa vailla oleva menetys, joka johtaa elinikäiseen suruun. Suru ylläpitää yhteyttä menetettyyn lapseen. Suruprosessin aikana menetys käsitellään syvällisesti ja yhdistetään menetyksen kokemus osaksi omaa elämää. (Arnold & Gemma 2008.) Vanhemmat voivat jopa epäonnistua surun käsittelyssä (Stroebe & Schut 2001). Sosiaalinen tuki on merkittävässä osassa suruprosessia. Surusta selviytymisessä ja henkisen kasvun tukemisessa mahdollisuus avoimeen ja rehelliseen keskusteluun on merkittävä. (Hogan & Schmidt 2002, Cacciatore 2010.) Oman lapsen kuoleman aiheuttama suru on paljon voimakkaampaa ja pitkäkestoisempaa kuin suru muiden läheisten kuolemasta. Ajan mittaan suru hellittää, vaikkakin kuoleman hetkellä ja kuoleman jälkeen lapsesta luopuminen tuntuu tuskalliselta. (Ylikarjula 2008.) Selvitäkseen lapsen kuolemasta vanhemmat tarvitsevat ja myös saavat sosiaalista tukea sekä läheisiltään että ammattihenkilöstöltä (Cacciatore 2009, Aho 2010). Tutkimukset ovat osoittaneet, että mikäli vanhemmat saavat riittävää ja tarkoituksenmukaista tukea lapsen kuoleman jälkeen, suruprosessin läpikäynti on helpompaa eikä vanhemmat koe niin paljoa komplisoituneen surun merkkejä. (Riley ym. 2007, Aho 2011). Meertin ym. (2012) tutkimustuloksien mukaan vanhemmilla, joilla oli vähemmän sosiaalista tukea, oli enemmän komplisoituneen surun ominaispiirteitä ja samanlaisiin tuloksiin oli myös Kreichbergs ym. (2007) päässyt havaitessaan että vanhemmat, joilla oli paljon sosiaalista tukea, olivat pystyneet paremmin käymään suruprosessin läpi. Väisäsen (1996) mukaan lapsen kuoleman kokemiseen liittyviä surun tunteita voi verrata psyykkisen trauman aiheuttamaan stressiin. Tästä saattoi seurata, että surevat äidit kokivat epätodellisia kuvitelmia ja erilaisia somaattisia tuntemuksia. He olivat levottomia ja kokivat 7

9 tyhjyyden tunnetta. Isät kokivat myös surusta johtuvia fyysisiä oireita, mutta eivät tunnistaneet niitä surun oireiksi. (Väisänen 1996.) Lin (2003) ja Agerbon tutkimuksissa tuli esiin lapsensa kuoleman kokeneiden vanhempien normaaliväestöä suurempi kuolleisuus ja itsemurhariski. Samansuuntaisia tuloksia Laakso ( 2000) ja Aho ( 2006) ja Cacciatore (2010) ovat omissa tutkimuksissaan havainneet. Erityisesti isät halusivat huolehtia puolisonsa jaksamisesta lapsen kuoleman jälkeen, vaikka kuoleman aiheuttama suru oli isällekin syvää ja aiheutti jopa mielenterveydellisiä ongelmia ja itsetuhon ajatuksia Sosiaalisen tuen määrittelyä Sosiaalinen tuki on käsitteenä moniulotteinen. Eri määritelmien mukaisesti sosiaalinen tuki voidaan jakaa erilaisiin osa-alueisiin. Sosiaalinen tuki koostuu emotionaalisesta tuesta, joka näkyy toisen ihmisen rakastamisena, välittämisenä, kannustamisena, luottamuksena ja arvostamisena. Sosiaaliseen tukee sisältyy myös konkreettinen tuki, joka tarkoittaa konkreettista auttamista, taloudellista tukea ja ajan antamista. Kolmantena osa-alueena tukeen kuuluu päätöksenteon tuki, joka tarkoittaa tiedon, palautteen ja neuvojen antamista ja ohjaamista. (House & Khan 1985.) Vauxin (1988) teorian mukaan sosiaalinen tuki koostuu kolmesta päärakenteesta, jotka ovat tukiverkosto, tukeva toimita ja tuen arviointi. Tukiverkosto on henkilön sosiaalinen verkosto jonka puoleen hän voi kääntyä saadakseen apua elämän haasteiden käsittelyyn. Tukevan toiminnan Vaux jakaa viiteen eri osaan; emotionaaliseen toimintaan, neuvontaan ja ohjaukseen, käytännölliseen toimintaan, taloudelliseen tai materiaaliseen apuun sekä sosiaalistavaan toimintaan. Tuen arviointia on henkilön subjektiivinen käsitys saamastaan tuesta ja tukiverkostosta. (Vaux 1988.) Sosiaalisella tuella on merkitys ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin. Ihminen muodostaa käsityksen itsestään sosiaalisten suhteiden kautta. Sosiaalisella tuella on vaikutusta ihmisen selviytymiselle stressitilanteista. (Powers 1988.) Sosiaalisesta tuesta saa sellaista apua, joka auttaa selviytymään negatiivisista elämäntilanteista ja tapahtumista. Sosiaalisen tuen saannin seurauksena ihmiselle tulee tunne siitä, että hänestä pidetään huolta ja välitetään, kunnioitetaan ja arvostetaan yksilönä, tunne että kuuluu johonkin ja saa vastavuoroisuutta. (House & Khan 1985.) Yhtenä sosiaalisen tuen tekijänä on sen stressiä vähentävä vaikutus, joka johtaa myönteisiin vaikutuksiin yksilön sosiaalisessa, psyykkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa (Cobb 1976). Sosiaalisen tuen saamiseen vaikuttavat yksilön oma halu ja valmius ottaa tukea vastaan samoin kuin tuen antajien mahdollisuus tarjota tukea. Sosiaalisen tukiverkoston muodostavat sekä formaaliset eli viralliset tahot, kuten 8

10 ammattihenkilöt, ja informaaliset tahot, kuten perheenjäsenet, muut arjen henkilöt ja vertaiset. (House 1981.) Sosiaalisen tukiverkoston on raportoitu helpottavan vanhempien suruprosessia ja samanaikaisesti vähentävän eroahdistusta, masennusta ja hylkäämisen tunteita. Sosiaalinen tuki on havaittu ratkaisevimmaksi tekijäksi autettaessa jotakuta, joka on toipumassa kuoleman aiheuttamasta menetyksestä kuolinsyystä riippumatta. (Reed 1998.) Myös Scheidt ym. (2012) olivat tutkimuksessaan havainneet sosiaalisen tuen vähentävän surua. levottomuutta, huolta, ahdistuksen ja masennuksen oireita sekä stressireaktioita Surevien vanhempien sosiaalinen tukiverkosto Aikaisempien tutkimusten mukaan lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaaliseen tukiverkostoon kuuluvat oma perhe ja sukulaiset. Tukiverkosto koostuu puolisosta, perheen muista lapsista, omista vanhemmista, puolison vanhemmista, omista sisaruksista ja muista sukulaisista, kuten tädeistä. (DiMarco ym. 2001, Samuelsson ym. 2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Kavanaugh ym. 2004, Saflund ym. 2004, Hass & Walter 2006, Glaser ym. 2007, White ym. 2008, Aho ym. 2009, Aho ym. 2011, Cacciatore & Raffo 2011, Roose & Blanford 2011.) Tutkimuksissa vanhempien sosiaaliseen tukiverkostoon lapsen kuoleman jälkeen on todettu kuuluvan myös ystävät ja tutut. Heitä olivat läheiset ystävät, ystävät, naapurit, työkaverit, työnantaja ja tutut opiskeluiden tai harrastuksien yhteydestä. (DiMarco ym. 2001, Samuelsson ym. 2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Murphy ym. 2002, Kavanaugh ym. 2004, Saflund ym. 2004, Dyregrov 2005, Hass & Walter 2006, Glaser ym. 2007, Aho ym. 2009, Aho ym ) Vertaisryhmien jäsenet kuuluivat myös vanhemman sosiaaliseen tukiverkostoon. Vertaisryhmän voi muodostaa lapsen kuoleman kokeneet vanhemmat joko konkreettisesti tai internetin välityksellä. Vertaisryhmän voi muodostaa myös ne vanhemmat, joiden lapsi oli ollut hoidettavana osastolla samaan aikaan, vaikka heidän lapsi ei olisikaan kuollut. Vertaisryhmän saattaa muodostaa myös seksuaalisen suuntautumisen pohjalta koostuvat ryhmät eikä ryhmällä silloin yhdistävänä tekijänä ole lapsen kuoleman kokemus vaan seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen ja äitiys ylipäätään. (DiMarco ym. 2001, Samuelsson ym. 2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Murphy ym. 2002, Kavanaugh ym. 2004, Aho ym. 2009, Aho ym. 2011, Cacciatore & Raffo 2011, Umphrey & Cacciatore 2011.) 9

11 Sosiaaliseen tukiverkostoon sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista kuuluvat eri tutkimusten mukaan lääkärit, sairaanhoitajat, perus- ja lähihoitajat, kätilöt, terveydenhoitajat, patologit, psykiatrit, psykologit, sosiaalityöntekijät, kriisityöntekijät sekä kotihoidon työntekijät (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Janzen ym. 2004, Saflund ym. 2004, Macdonald ym. 2005, Meert ym. 2007, Aho ym. 2009, Aho ym. 2011, Cacciatore & Raffo 2011). Kirkollinen henkilöstö, jotka tukevat vanhempia lapsen kuoleman jälkeen ja kuuluvat vanhemman sosiaaliseen tukiverkostoon, koostuu papeista ja sairaalapastoreista, diakonissoista, seurakunnan työntekijöistä sekä henkilökohtaisista tai perheen esirukoilijoista (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Murphy ym. 2002, Janzen ym. 2004, Macdonald ym. 2005, Glaser ym. 2007, Aho ym. 2009, Aho ym. 2011). Muut ammattihenkilöt, jotka voivat olla osana lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaalista tukiverkostoa, ovat poliisi, Kelan työntekijät, henkilökohtainen neuvonantaja, terapeutti, hautaustoimiston henkilöstö, verovirkailijat sekä suruprosessin tutkija (Murphy ym. 2002, Aho ym. 2009, Cacciatore & Raffo 2011) Surevien vanhempien saama sosiaalinen tuki Perheeltä ja läheisiltä saatu tuki Perheeltä ja tuttavilta saatu tuki oli aikaisempien tutkimusten mukaan monipuolista. Tiedon välittäminen oli selviytymiskeinojen jakamista vertaisryhmissä ja muiden varoittamista internetissä (Hastings ym. 2007, Aho ym. 2009). Päätöksenteossa tukeminen liittyi erilaisiin hautajaisjärjestelyihin liittyviin päätöksiin (White ym. 2008). Surusta selviytymiseen saatu tieto sisälsi ohjausta, ohjeita ja neuvoja omalta äidiltä, perheeltä ja ystäviltä (Laakso & Paunonen- Ilmonen 2002, Kavanaugh ym. 2004, Riley ym. 2007). Surevien saama konkreettinen tuki perheeltä ja tuttavilta oli aikaisempien tutkimusten mukaan monipuolista. Konkreettista tukea oli puolisoiden yhteisten muistojen kerääminen valokuvien, muistoesineiden ja käsimuottien avulla. (Samuelsson ym. 2001, Meeert ym. 2009, Cacciatore & Raffo 2011.) Vanhemmille tukevaa on myös isovanhempien keräämät muistomerkit, enkelien keräily lapsen muistolle sekä erityiset joulukuusen koristeet ja muistoksi hankitut jalokivet sekä isovanhempien säilyttämät valokuvat ja valokuvakansion kokoaminen (White ym. 2008). 10

12 Vanhemmat ovat kokeneet positiivisena sosiaalisena tukena yhteydenpidon isovanhempien, perheen, ystävien ja saman kokeneiden kanssa lapsen kuoleman jälkeen (Kavanaugh ym. 2004, Hass & Walter 2006, Hastings ym. 2007, White ym. 2008). Muiston kunnioittamista ovat saadut kortit, kukat, kirjat ja virtuaalikynttilöiden sytytykset nettiyhteisössä (Kavanaugh ym. 2004, Hass & Walter 2006, Hastings ym. 2007). Vanhemmat saavat apua lastenhoitoon isovanhemmilta, perheeltä ja ystäviltä, apua kotiaskareisiin sukulaisilta ja ystäviltä sekä apua ruokailuun (Kavanaugh ym. 2004, Dyregrov 2005, White ym. 2008, Aho ym. 2009, Meert ym. 2009, Roose & Blanford 2011). Äitien mielestä tukea saa, kun isä huolehti käytännön asioista (Samuelsson ym. 2001). Tukena koetaan myös ystävien lomasuunnitelmien muuttaminen, töistä vapaata ottaminen sekä työkavereiden yöksi tuleminen vain varmuuden vuoksi (Hass & Walter 2006). Tuen muotoja ovat myös isovanhempien apu hautajaisten suunnittelussa ja sukulaisilta, perheeltä ja ystäviltä saatu apu hautajaisjärjestelyihin (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Kavanaugh ym. 2004, Dyregrov 2005, Aho ym. 2009, Roose & Blanford 2011). Isovanhemmat auttavat myös lähettämällä sanomalehteen kuolinilmoituksen sekä varaamalla hautapaikan (White ym. 2008). Taloudellista tukea vanhemmat saavat apuna hautajaiskukkien ostoon, arkun hankkimiseen ja hautajaiskulujen maksamiseen (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Kavanaugh ym. 2004, White ym. 2008). Vanhemmat saavat myös apua tavallisten laskujen makuun (Dyregrov 2005). Isovanhemmat ovat myös perustaneet stipendirahaston kuolleen lapsen muistolle (White ym. 2008). Surevat saavat tukea myös yhdessä muistelemisesta positiivista jakamalla valokuvia, näyttämällä valokuvia lapsesta sukulaisille ja katselemalla valokuvia ja leikekirjoja (Kavanaugh ym. 2004, Glaser ym. 2007, Roose & Blanford 2011, Umphrey & Cacciatore 2011). Juhlapäivien muisteleminen sekä syntymä- ja kuolinpäivien myöhäisempi muistelemine isovanhempien kanssa ovat merkittäviä vanhemmille (Dyregov 2005, White ym. 2008). Sosiaalinen kanssakäyminen koetaan positiivisena tukena silloin kun vanhempia haetaan mukaan erilaisiin tapahtumiin kodin ulkopuolelle, ystävät ja perhe käyvät vanhempien kanssa ulkona ja, kun ystävät ja perhe tarjoavat aterioita kodin ulkopuolella (Kavanaugh ym. 2004, Dyregrov 2005). Vanhempien ulos pääsemisen mahdollistaminen (Hass & Walter 2006, White ym. 2008) samoin kuin perheen kanssa yhdessä ajan viettäminen koetaan positiivisena. Puolisolleen oman ajan tarjoaminen on myös positiivista tukea. (Aho ym ) 11

13 Perheen ja läheisten läsnäolo on vanhempia tukevaa (DiMarco ym. 2001, Kavanaugh ym. 2004, Dyregrov 2005, White ym. 2008, Aho ym. 2009, Meert ym. 2009). Läsnäolo koetaan positiivisena silloin, kun puolisolla on mahdollisuus osallistua synnytykseen ja kuolinhetkeen (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Glaser ym. 2007), perheellä, sukulaisilla ja ystävillä on mahdollisuus olla läsnä sairaalassa (Samuelsson ym. 2001) ja isovanhemmat vierailevat sairaalassa (Roose & Blanford 2011). Positiiviseksi läsnäoloksi koetaan myös perheen läsnäolo hautajaisissa (Kavanaugh ym. 2004), isovanhempien läsnäolo hautajaisissa sekä vanhempien omien sisarusten läsnäolo hautajaisissa (Hass & Walter 2006, Roose & Blanford 2011). Myötätunnon osoittaminen näkyy välittämisenä, huolenpitona, lohdutuksena, piristämisenä, yhdessä suremisena ja hiljaisuutena (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Dyregrov 2005, Glaser ym. 2007, Riley ym. 2007, Aho ym. 2009). Tärkeää on läheisen kuunteleminen (DiMarco ym. 2001, Kavanaugh ym. 2004, Aho ym. 2009) sekä itkeminen puolison, perheen ja ystävien kanssa (DiMarco ym. 2001, Hass & Walter 2006, Aho ym. 2009). Kokemuksen läpikäymisen mahdollisuudessa positiiviseksi tueksi koetaan kokemuksesta keskustelu oman äidin, isovanhempien ja ystävien kanssa (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Dyregov 2005, Hass & Walter 2006, Aho ym. 2009). Kokemuksen läpikäyminen vertaisten keskuudessa on myös tukevaa. Tukea saa oman tarinan kertomisen mahdollisuudesta (Umphrey & Cacciatore 2011), keskustelusta toisen lapsensa menettäneen kansa sekä toisen surevan kansa puhumisesta (Kavanaugh ym. 2004). Kokemuksen läpikäynnin tarve on lapsen kuoleman jälkeen suurempaa kuin myöhemmin. Positiivista tukea puolisot saavat toisiaan tukemalla. Positiivista on puolison tukeminen työssä, opiskelussa ja työhön paluussa. Tukevaa on myös hyvä suhde puolisoon. (Samuelsson ym. 2001, Dyregov 2005, Aho ym ) Surun tuntemusten arvostaminen näkyy ystävien hyväksyntänä (Aho ym. 2009), tunteiden hyväksyntänä (Kavanaugh ym. 2004), alakulon hyväksyntänä (Umphrey & Cacciatore 2011) ja yksilöllisten surun ilmaisujen kunnioittamisena (Dyregrov 2005). Positiivista tukea on, etteivät isovanhemmat tuomitse surun kokemusta (White ym. 2008). Positiivista on myös oman äidin tuki surun tuntemiseen, sisarelta saatava tuki surun tuntemiseen (Kavanaugh ym. 2004), ymmärtävä asenne työtovereilta sekä isän kohtaaminen samana henkilönä kuin ennen lapsen kuolemaa (Aho ym. 2009). 12

14 Vertaistuki Positiivista yhteisöllisyyden kokemusta ovat muiden selviytymiskeinojen tiedostaminen, vertaistuen vastavuoroisuus, tukiryhmästä saatava kokemus siitä, ettei ole yksin, tukiryhmässä ymmärretyksi tuleminen, muiden selviytymisen näkeminen, toisen surevan helpottaminen, toisten kertomusten lukeminen, vaikeiden asioiden jakaminen tukiryhmässä, yhteisöllinen sureminen, tuki samaan seksuaaliryhmään kuuluvalta, verkkoyhteisössä kaipauksen ja muistojen jakamisen mahdollisuus sekä ymmärtävä verkkoyhteisö (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Hastings ym. 2007, Aho ym. 2009, Cacciatore & Raffo 2011, Umphrey & Cacciatore 2011). Ammattilaisilta saatu tuki Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että vanhemmat saavat hyvin monenlaista tukea sosiaaliseen tukiverkostoonsa kuuluvilta ammattilaisilta. Vanhempien saama tiedollinen tuki liittyy tietoon kuolinsyystä ja kuolemaan johtaneista vaiheista, lapsen sairaudesta informoimiseen ja geneettisistä riskeistä kertomiseen, tietoon hoitoon liittyvistä dokumenteista, tietoon hoitojen lopettamisesta, informaatioon kuolleen lapsen hoidosta sekä tietoon ruumiinavauksesta ja sen tuloksista (Meert ym. 2007, Lundqvist ym 2002, Aho 2009). Päätöksentekoon osallistumisen tukeminen avulla vanhemmat otetaan mukaan hoitopäätöksiin, annetaan tukea päätösten tekoon, annetaan mahdollisuus vastausten saamiseen ja mahdollistetaan tapahtuneesta keskustelu sekä palautteen antaminen (Lundqvist ym. 2002, Meert ym. 2007, Aho ym. 2009). Vanhemmat saavat myös tietoa surusta selviytymisestä, jolloin heille annetaan tietoa puolisoiden erilaisista suremistavoista ja selviytymismenetelmistä sekä tietoa surusta ja suruprosessin tukemisesta, tietoa ammattiavun saamisesta, yhteydenotto-ohjeista, tukihenkilöistä ja vertaistoiminnasta. Vanhemmat saavat tietoa, miten kertoa muille perheenjäsenille, miten asioiden järjestelyt konkreettisesti tapahtuvat sekä miten itse voi auttaa muita samassa tilanteessa olevia. (Lundqvist ym. 2002, Meert ym. 2007, Aho ym ) Vanhempien saama konkreettinen tuki ammattilaisilta on muistojen keräämisessä auttamista (Samuelsson ym. 2001), muiston kunnioittamista esimerkiksi postikortein tai kukin (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Lundqvist ym. 2002)tai muistohetki ja siihen liittyvät tapahtumat (Lundqvist ym. 2002, Macdonald ym. 2005). Henkilöstön yhteydenpito lapsen kuoleman jälkeen joko kotona tai sairaalassa koetaan tukevana (Samuelsson ym.2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Macdonald ym. 2005, Meert ym. 2007,Aho ym. 2009). Ammattilaisten tuki näkyy hyvästijätön mahdollisuudessa ja perheen huomioimisessa, jolloin isällä on mahdollisuus olla läsnä 13

15 lapsen kuollessa, järjestämällä rauhallinen ympäristö viime hetkien viettämiseen, lupana olla lapsen luona riittävän pitkään ja mahdollisuutena jättää hyvästit useamman kerran ja jos sisaruksetkin ovat tervetulleita sairaalaan. Ammattilaisten tuki näkyy myös nimen antamisen mahdollistamisessa, jolloin lapsen nimeä kysytään vanhemmilta ja vanhemmille tarjotaan mahdollisuutta hätäkasteeseen. (Lundqvist ym. 2002, Aho ym ) Ammattilaiset tukevat arjessa jaksamista mahdollistamalla isälle sairasloman lapsen kuoleman jälkeen sekä tarvittavan lääkityksen saaminen (Aho ym. 2009). Henkilöstö saattaa suojella lehdistöltä ja muulta medialta (Janzen ym. 2004). Pappi ja diakonissa auttavat käytännön asioiden järjestelyissä (Samuelsson ym. 2001) ja hautaustoimistolta saadaan tukea hautajaisten järjestelyyn (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002). Emotionaalista tukea ammattilaiset antavat olemalla läsnä: hoitajilla on aikaa äidille pyytämättä (Lundqvist ym. 2002)ja henkilöstö on saatavilla (Glaser ym. 2007, Aho ym.2009). Myötätuntoa henkilöstö osoittaa olemalla luotettava, rehellinen, lohduttava ja lasta kunnioittava (Meert ym. 2009). Myötätuntoa henkilöstö osoittaa sympatialla äitiä kohtaan ja pitämällä kädestä kiinni (Lundqvist ym. 2002). Ammattilaisten kanssa käydään läpi kokemuksia (Lundqvist ym. 2002, Aho ym. 2009). Ammattilaiset rohkaisevat vanhempia kehumalla, kannustamalla ja rohkaisemalla ottamaan talteen erilaisia muistoja, rohkaisevat vauvan koskettamiseen ja syliin ottamiseen (Samuelsson ym. 2001, Lundqvist ym. 2002) Sururyhmä vertaistuen muotona Ihmisillä, joilla on jonkinlainen yhteinen kokemus, sairaus tai menetys. on mahdollista saada tukea toisilta saman kokeneilta ihmisiltä. Vastaavaa tukea eivät muut auttajatahot pysty antamaan. Vertaistoiminnassa osallistujat ovat tasa-arvoisia asiantuntijoita kokemuksensa pohjalta ja vertaisryhmässä syntyy osallistujien välille voimaa antava vuorovaikutus. (Laimio & Karnell 2010.) Vertaistuki on siis samanlaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten omien kokemuspohjaisten tietojen jakamista ja keskinäistä kunnioittavaa tukemista (Nylund 2005, Jantunen 2007). Lapsen kuoleman kokemiseen liittyvään vertaistukeen sisältyy yhdessä suremista ja yhdessäoloa sekä tunteiden ja menetyksen kokemusten jakamista (Aho 2010). Aiempien tutkimusten mukaan lapsen kuoleman kokeneet vanhemmat hyötyivät ryhmävertaistuesta (mm. DiMarco 2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Aho 2011, Umphrey & Cacciatore 2011, 14

16 Nikkola ym. 2012). Erityisesti surevat saavat hyötyä ryhmävertaistuesta (Jyrkämä 2010). Sururyhmät ovat tilaisuuksia jakaa tarinoita, keskustella ja näyttää tunteensa avoimesti. Surevat kokevat hyvänä ympärillä olevat ihmiset, joilla on samanlainen surukokemus käsiteltävänään (Roose & Blanford 2011). Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että vertaisten kanssa keskustelu oli helppoa ja merkityksellisempää kuin keskustelu muiden kanssa (Van 2012). Sekä äidit että isät ovat kokeneet tukiryhmiin osallistumisen positiivisena ja helpottavan merkittävästi sekä masennusta että stressireaktioita (Murphy ym. 2002). Sururyhmistä vanhemmat saivat apua juuri surusta selviytymiseen (DiMarco 2001, Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Murphy ym. 2002, Arnold & Gemma 2008, Aho ym 2011, Nikkola ym. 2012). Ryhmäkokoontumiset auttavat erityisesti vaikeina aikoina ja voimakkaan surun yli pääsemisessä (Reilly-Smorawski ym. 2002, Feigelman ym. 2008). Äidit ovat halukkaampia osallistumaan sururyhmiin kuin isät ja kokevatkin saavansa eniten apua toisilta saman kokeneilta vanhemmilta (Laakso & Paunonen-Ilmonen 2002, Cacciatore 2007). Vanhemmat kokevat sururyhmät eri tavalla, osa vanhemmista haluaa osallistua ryhmiin ja osa ei halua. Lapsen kuoleman läheisyys saattaa vaikuttaa vanhempiin siten, että he eivät koe olevansa valmiita keskustelemaan kokemuksestaan, mutta saattavat myöhemmin muuttaa mielensä ja tästä syystä sururyhmiä on aina hyvä tarjota vanhemmille. (Saflund ym ) Vanhemmat, jotka osallistuvat sururyhmiin, löytävät todennäköisemmin merkityksen menetykselleen kuin ne vanhemmat, jotka eivät sururyhmiin osallistu (Murphy ym. 2003). 3. TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata lapsen kuoleman kokeneiden vanhempien sosiaalista tukiverkostoa, verkostolta saatua tukea ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Lisäksi tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata sururyhmiin osallistumisen ja sosiaalisen tukiverkoston sekä tukiverkostolta saadun tuen määrän yhteyttä. Tutkimuskysymyksinä olivat: 1. Millainen lapsen kuoleman kokeneiden isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto on sekä miten isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto eroaa toisistaan? 2. Millainen isien ja äitien tukiverkostoltaan saadun tuen määrää lapsen kuoleman jälkeen on? 15

17 3. Mitkä taustamuuttujat ovat yhteydessä isien ja äitien sosiaaliselta tukiverkostoltaan saatuun tukeen? 4. Miten sururyhmiin osallistuminen vaikuttaa äitien ja isien sosiaaliseen tukiverkostoon ja tukiverkostolta saatuun tukeen? Tavoitteena oli tuottaa tietoa lapsen kuoleman kokeneen vanhemman sosiaalisen tukiverkoston laajuudesta ja saadun tuen määrästä sekä tuen eroavuuksista hoitotyön edelleen kehittämiseksi sekä vanhempien tukemisen kehittämiseksi. 4. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 4.1. Kohderyhmä, aineiston hankinta ja tutkimuksessa käytetty mittari Tutkimuksen kohderyhmänä olivat vanhemmat, joilla oli omakohtainen kokemus elävänä syntyneen lapsen kuolemasta tai yli 22 raskausviikkoisen ja yli 500 grammaa painavan sikiön kohtukuolemasta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta erillisestä kyselyaineistosta, jotka on kerätty kuolleiden lasten vanhemmilta Suomen yliopistosairaaloissa (n=3) ja neljään KÄPY Lapsikuolemaperheet ry:n järjestämiin perheviikonloppuihin osallistuvilta vanhemmilta. Yliopistosairaaloissa vanhemmille lähetettiin kyselylomake postitse tutkimusyhteyshenkilön toimesta kuusi kuukautta lapsen kuoleman jälkeen. Kyselyyn vastasi 58 vanhempaa. Perheviikonloppuun tuleville vanhemmille kyselylomake postitettiin kaksi viikkoa ennen leirin alkamista ja tämän tutkimuksen aineisto koostuu 107 vanhemman vastauksista. Yhteensä tutkimusaineisto muodostui 165 vanhemman vastauksista, joista äitien osuus oli 83 ja isien osuus oli 82 vastausta. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeella joka sisälsi vastaajiin liittyviä taustatietoja; ikä, siviilisääty, koulutus, työssäkäynti, perheen lasten lukumäärä, vanhemman terveydentila, kuolleen lapsen ikä ja sukupuoli, lapsen kuolintapa, kohtukuoleman raskausviikot, ennakoivan surun aika ja sururyhmiin osallistuminen sekä kysymyksiä vanhempien sosiaalisesta tukiverkostosta ja saadusta tuen määrästä. Saadun tuen määrää mitattiin viisiportaisella likert-asteikolla, jossa 1 = hyvin vähän tukea, 2 = vähän tukea, 3 = kohtalaisesti tukea, 4 = paljon tukea ja 5 = erittäin paljon tukea. 16

18 4.2. Aineiston analyysi Tutkimusaineiston analysointi aloitettiin yhdistämällä eri aineistot yhdeksi aineistoksi ja varmistettiin, että aineistot vastasivat toisiaan. Tämä toteutettiin tarkastelemalla muuttujien minimija maksimiarvoja. Tutkimusaineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin SPSS for Windows 20.0 tilasto-ohjelman avulla. Tilastollisen merkitsevyyden tasona pidettiin 0,05, joka yleisesti katsotaan olevan riittävä merkitsevyystaso ihmistieteissä (Metsämuuronen 2000, Burns & Grove 2003, Kankkunen & Vehviläinen Julkunen 2009). Aineiston analysoinnin alussa tutkittiin muuttujien suoria jakaumia, jotta pystyttiin havaitsemaan mahdolliset tallennusvirheet. Muuttujia luokiteltiin uudelleen tilastollisten testien toteuttamisen mahdollistamiseksi. Koska tutkimuksessa tarkasteltiin erikseen isiä ja äitejä, oli luokkia tiivistettävä. Tällä pyrittiin saamaan havaintojen määrä kussakin luokassa riittävän suuriksi tilastollisia testejä varten. Luokkien tiivistämisellä varmistettiin myös, ettei yksittäinen osallistuja erotu tutkimusraportista. (Kuula 2006, Kankkunen & Vehviläinen-Julkunen 2009.) Kyselylomakkeen muuttujista peruskoulutusta koskeva muuttuja säilytettiin kolmeluokkaisena. Ammatillista koulutusta koskeva muuttuja luokiteltiin uudelleen neljään luokkaan: ei koulutusta, lukio tai ammattikoulu, opistotaso tai AMK ja akateeminen koulutus. Työtilannetta käsittelevä muuttuja luokiteltiin uudelleen kahteen luokkaan: työssä ja ei työssä. Myös siviilisääty luokiteltiin uudelleen kolmeen luokaan: avio- tai avoliitossa ja ei parisuhdetta. Tämän hetkinen terveydentila luokiteltiin uudelleen kahteen luokkaan: hyvä ja tyydyttävä tai huono. Etukäteistieto lapsen kuolemasta luokiteltiin uudelleen kahteen luokkaan: ei ennakkotietoa ja ennakkotietoa oli. sosiaaliselta tukiverkostolta saadun tuen määrää ilmaisevat luokat yhdistettiin siten, että vähäistä tuen määrää ilmaisevat luokat (1= hyvin vähän tukea ja 2 = vähän tukea) muodostivat luokan 1 = vähän tukea, keskimmäinen luokka (3 = kohtalaisesti tukea) säilytettiin omana luokkanaan 2 = kohtalaisesti tukea ja runsaan tuen määrää ilmaisevat luokat ( 4 = paljon tukea ja 5 = erittäin paljon tukea) muodostivat luokan 3 = paljon tukea. Aineistoa kuvattaessa käytettiin keskiarvoja, keskihajontaa ja prosenttilukuja. Muuttujien normaalia jakautumista tarkasteltiin keskiarvon ja mediaanin arvoja vertaamalla sekä vinouslukuja ja jakaumien muotoa tarkastelemalla. Muuttujien vinous tarkasteltiin Bonferronin testillä mitattuna ja mikäli arvot olivat välillä -2 ja 2, voitiin katsoa arvojen jakautuneen normaalisti. (Heikkilä 2008.) Isien ja äitien sosiaalista tukiverkostoa kuvattiin ristiintaulukoinnilla ja ryhmien välisen eroavuuden tilastollista merkittävyyttä tarkasteltiin khiin neliö testillä. Kaksiluokkaisten taustamuuttujien ja 17

19 isien ja äitien saadun tuen määrän välistä yhteyttä tarkasteltiin parametrisellä riippumattomien otosten T-testillä silloin, kun taustamuuttuja oli normaalisti jakautunut (Heikkilä 2008). Kolme- tai neliluokkaisen taustamuuttujan sekä isien ja äitien saadun tuen määrän välistä yhteyttä tarkasteltiin yksisuuntaisella varianssianalyysilla (Heikkilä 2008, Polit & Beck 2010). Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimen avulla tarkasteltiin isien ja äitien saaman tuen määrän yhteyttä sellaisiin taustamuuttujiin, jotka olivat järjestysasteikon tasoisia (Heikkilä 2008, 203). Tässä tutkimuksessa korrelaation arvon ollessa < 0,3 katsottiin arvon ilmentävän heikkoa korrelaatiota, arvojen 0,3 0,5 ilmentävän kohtalaista korrelaatiota ja arvojen ollessa > 0,5 katsottiin ilmenevän voimakasta korrelaatiota (Burns & Grove 2003). 5. TUTKIMUSTULOKSET 5.1. Tutkimukseen osallistuneiden taustatiedot Tutkimusaineisto koostui 83 äidin ja 82 isän vastauksista. Vanhempien ikä oli keskiarvoltaan 35 vuotta nuorimman vanhemman ollessa 22 -vuotias ja vanhimman vanhemman 58 vuotias. Vanhempien koulutustaso jakautui melko tasaisesti eri koulutusasteiden välille lukuun ottamatta 7 prosenttia vanhempia, joilla ei ollut peruskoulun jälkeisiä opintoja. Vanhemmista 70% (n=116) oli työelämässä ja 30% (n=49) ei ollut työssä kyselyyn vastaamisen hetkellä. Vanhemmista 82% (n=136) eli avioliitossa ja 13% (n=22) avoliitossa. Vain 4% (n=7) vanhemmista oli joko eronneita tai leskiä. Suurimmalla osalla vanhemmista (83%, n=139) oli kuolleen lapsen lisäksi muita lapsia. Vanhempia, joiden kuollut lapsi oli perheen ainoa, oli aineistossa 17% (n=22). Muiden lasten lukumäärä perheissä vaihteli yhdestä lapsesta yhteentoista lapseen. Hieman yli puolet vastaajista (64%, n=105) koki terveydentilansa melko hyväksi ja 36 % piti terveydentilaansa kohtalaisena tai huonona. Kuolleiden lasten sukupuolena oli hieman useammin ollut poika (57%, n=94) kuin tyttö (43%, n=70). Hieman alle puolet lapsen menetyksistä oli ollut kohtukuolemia (47%, n=77) ja hieman yli puolet (53%, n=88) vanhemmista olivat menettäneet elossa olleen lapsensa. Kahdelle kolmasosalle vanhemmista (63%, n=103) lapsen kuolema tuli yllätyksenä. 21% oli aikaa sopeutua lapsen kuolemaan viikko tai vähemmän ja lopuilla 15 % oli aikaa sopeutua lapsen kuolemaan yli viikko. Lapsen keskimääräinen kuolinikä oli 30 viikkoa (n. 7 kk). Kuolinikä vaihteli vastasyntyneestä 4 vuoden ja 6 kuukauden ikään. Raskauden aikainen kohtukuolema tapahtui keskimäärin 33 raskausviikolla. Kohtukuolemien vaihteluväli oli raskausviikkoa. 18

20 Tutkimukseen osallistuneilla vanhemmilla oman lapsen menetys oli tapahtunut keskimäärin 6,5 kuukautta ennen tutkimuslomakkeeseen vastaamista. Lyhyin aika lapsen kuolemasta oli 1 kuukausi pisimmän ajan ollessa 54 kuukautta (4vuotta ja 4 kuukautta). (Taulukko 1.) TAULUKKO 1. Tutkimukseen osallistuneiden vanhempien (n=165) taustatiedot Taustamuuttujat n % Koulutus Peruskoulutus tai vähemmän Lukio tai ammattitutkinto AMK tai opistotason tutkinto Akateeminen tutkinto Työtilanne Työssä Ei työssä Siviilisääty Avioliitto Avoliitto Muu Lapsia perheessä Ei lapsia Lapsia Tämänhetkinen terveydentila Hyvä Tyydyttävä tai huono Kuolleen lapsen sukupuoli Poika Tyttö Kohtukuolema kyllä Ei Etukäteistieto lapsen kuolemasta Ei ennakkotietoa Ennakkotieto oli ka vaihteluväli Ikä (vuosina) Kuolleen lapsen ikä viikkoja Kohtukuoleman raskausviikot Lapsen kuolemasta kulunut aika (kuukausia) 6,

21 5.2. Isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto ja sen erot lapsen kuoleman jälkeen Isien tukiverkostoon kuului puoliso lähes poikkeuksetta (99%, n=81). Lähes jokainen isä ilmoitti tukiverkostoon kuuluvan omat vanhemmat (95%, n=78) sekä puolison vanhemmat (91,5%, n=75). Useammalla kuin neljällä viidestä isästä sosiaaliseen tukiverkostoon kuuluivat terveydenhuollon henkilökunta (88%, n=72) ja työtoverit (87%, n=71). Saman kokeneet vanhemmat kuuluivat työtovereita hieman harvemmin (77%, n=63) isien sosiaaliseen tukiverkostoon ja naapurit työtovereita hieman harvemmin (71%, n=58). Noin kahdella kolmasosalla (69,5%, n=57) isillä tukiverkostoon kuuluivat seurakunnan työntekijät. Hieman alle kahdella kolmasosalla isistä (62%, n=51) oma lapsi tai lapset kuuluivat heidän sosiaaliseen tukiverkostoonsa. Joka kolmannen isän (33%, n=27) tukiverkostoon kuuluivat kotipalvelun henkilökunta. Harvimmin isien tukiverkostoon kuuluivat ystävät (30,5%, n=25) (Taulukko 2). Äideistä 98 prosenttia (n=81) ilmoitti oman puolison kuuluvan sosiaaliseen tukiverkostoon. Toiseksi useammin äitien tukiverkostoon kuuluivat äidin omat vanhemmat (94%, n=78). Lähes yhtä usein äitien tukiverkostoon kuuluvat saman kokeneet vanhemmat (93%, n=77). Ammattilaisista äitien tukiverkostoon ovat useammin kuuluneet terveydenhuollon henkilökunta (87%, n=72). Neljä viidestä äidistä (80%, n=67) ilmoittaa puolison vanhempien kuuluvan omaan tukiverkostoonsa. Hieman yli kahdella kolmasosalla äideistä (73,5%, n=61) sosiaaliseen tukiverkostoon kuuluivat seurakunnan työntekijät. Yhtä useasti äitien tukiverkostoon kuuluivat omat lapset (70%, n=58) ja työtoverit (70%, n=58) ja lähes yhtä monella äidillä tukiverkostoon kuuluivat myös naapurit (69%, n=57). Kahdella kolmasosalla äideistä (64%, n=53) tukiverkostoon kuuluivat ystävät. Harvemmin äitien tukijana toimivat kotipalvelun henkilöstö (26,5%, n=22). (Taulukko 2.) 20

22 TAULUKKO 2. Isien ja äitien sosiaalinen tukiverkosto ja erot lapsen kuoleman jälkeen Tuen antaja isät äidit p-arvo n % n % Puoliso ,567 Oma lapsi tai lapset ,297 Omat vanhemmat ,746 Puolison vanhemmat 75 91, ,046 Naapurit ,774 Työtoverit ,009 Ystävät 25 30, <0,001 Saman kokenut vanhempi ,004 Terveydenhuollon henkilöstö ,838 Kotipalvelun henkilöstö ,5 0,367 Seurakunnan työntekijä 57 69, ,5 0,571 χ 2 testi Vertailtaessa äitien ja isien tukiverkostoa voidaan havaita tilastollisesti merkittävä ero vanhempien tukiverkostossa puolison vanhempien, työtovereiden, saman kokeneiden vanhempien, ystävien sekä muiden tukijoiden kohdalla. Puolison vanhemmat kuuluvat useammin isien tukiverkostoon kuin äitien (isät 92% vs. äidit 80%, p=0,046). Lisäksi työtoverit ovat useammin isien tukiverkostossa kuin äitien tukiverkostossa (isät 87% vs. äidit 70%, p = 0,009). Äitien tukiverkostoon puolestaan kuuluu saman kokenut vanhempi (äidit 93% vs isät 77%, p = 0,004) ja ystävät (äidit 64 % vs. isät 31%, p= < 0,001) useammin kuin isien tukiverkostoon. (Taulukko 2) Isien ja äitien sosiaaliselta tukiverkostoltaan saadun tuen määrä ja ero Isistä, jotka saivat tukea puolisoiltaan, 86 % sai tukea paljon ja 12 % sai tukea kohtalaisesti. Puolisoiltaan saadun tuen määrän koki vähäisenä vain 1 % isistä. Isistä, jotka olivat saaneet tukea omilta lapsiltaan, 65 % sai tukea paljon, 20 % sai tukea kohtalaisesti ja 16 % sai tukea vähän. Omilta vanhemmiltaan saadun tuen määrä jakautui tasaisesti. Isistä, jotka olivat saaneet tukea omilta vanhemmiltaan, 40 % sai paljon tukea, 31 % sai kohtalaisesti tukea ja lähes yhtä moni eli 30 % sai vähän tukea. Puolison vanhemmilta isät saivat tukea lähes samalla tavalla, kuin omilta vanhemmiltaan. Isistä, jotka olivat saaneet tukea puolison vanhemmilta, 44 % sai paljon tukea, 35 % sai kohtalaisesti tukea ja 21 % sai vain vähän tukea. (Taulukko 3.) 21

23 Isistä, jotka olivat saaneet tukea naapureiltaan, 7 % sai tukea paljon, 35 % sai tukea kohtalaisesti ja 59 % sai vain vähän tukea. Suunnilleen samanlaisesti tukea isät saivat työtovereiltaan. Isistä, jotka olivat saaneet tukea työtovereiltaan, 16 % sai tukea paljon, 30 % sai tukea kohtalaisesti ja 55 % sai vain vähän tukea. Saadun tuen sekä saman kokeneilta vanhemmilta että ystäviltä isät kokivat melko runsaana. Isistä, jotka olivat saaneet tukea saman kokeneilta vanhemmilta, 48 % sai tukea paljon, 22 % sai tukea kohtalaisesti ja 30 % sai vain vähän tukea. Isistä, jotka olivat saaneet tukea ystäviltään, 64 % sai tukea paljon ja 20 % sai tukea kohtalaisesti ja 16 % sai vähän tukea. (Taulukko 3.) Terveydenhuollon henkilöstöltä saadun tuen määrän isät kokivat melko vähäisenä. Isistä, jotka olivat saaneet tukea terveydenhuollon henkilökunnalta, 21 % sai paljon tukea, 32 % kohtalaisesti tukea ja 47 % sai vain vähän tukea. Kotipalvelun henkilöstöltä saadun tuen määrä oli isien mukaan vähäistä. Isistä, jotka olivat saaneet tukea kotipalvelun henkilöstöltä, 4 % sai tukea kohtalaisesti ja jopa 96 % sai tukea vähän. Ammattilaisten antamasta tuesta eniten tukea isille antoivat seurakunnan työntekijät. Isistä, jotka olivat saaneet tukea seurakunnan työntekijöiltä, 64 % sai paljon tukea, 20 % sai kohtalaisesti tukea ja 44 % sai vähän tukea. Äideistä, jotka saivat tukea puolisoiltaan, 82 % sai tukea paljon ja 10 % sai tukea kohtalaisesti. Puolisoiltaan saadun tuen määrän koki vähäisenä 9 % äideistä. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea omilta lapsiltaan, 78 % sai tukea paljon, 14 % sai tukea kohtalaisesti ja 9 % sai tukea vähän. Omilta vanhemmiltaan saadun tuen määrän lähes puolet äideistä piti runsaana. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea omilta vanhemmiltaan, 45 % sai paljon tukea, 27 % sai kohtalaisesti tukea ja lähes yhtä moni eli 28 % sai vähän tukea. Puolison vanhemmilta äidit saivat vähemmän tukea, kuin omilta vanhemmiltaan. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea puolison vanhemmilta, 19 % sai paljon tukea, 28 % sai kohtalaisesti tukea ja noin puolet äideistä eli 52 % sai vain vähän tukea. (Taulukko 3.) Äideistä, jotka olivat saaneet tukea naapureiltaan, 18 % sai tukea paljon, 30 % sai tukea kohtalaisesti ja 53 % sai vain vähän tukea. Suunnilleen samanlaisesti tukea äidit saivat työtovereiltaan. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea työtovereiltaan, 22 % sai tukea paljon, 29 % sai tukea kohtalaisesti ja 48 % sai vain vähän tukea. Saadun tuen sekä saman kokeneilta vanhemmilta että ystäviltä äidit kokivat runsaana. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea saman kokeneilta vanhemmilta, 77 % sai tukea paljon, 9 % sai tukea kohtalaisesti ja 14 % sai vain vähän tukea. Äideistä, jotka olivat saaneet tukea ystäviltään, peräti 89 % sai tukea paljon ja 11 % sai tukea kohtalaisesti. Ystäviltä saadun tuen määrää eivät äidit pitäneet tämän tutkimuksen mukaan vähäisenä. (Taulukko 3.) 22