SAVUTUPIENAARREAITTA. suomalaistarakennuskultuuriakeski-skandinaviassa. ÁrpádSailo,diplomityö Aalto-yliopisto2012

Transkriptio

1 SAVUTUPIENAARREAITTA suomalaistarakennuskultuuriakeski-skandinaviassa ÁrpádSailo,diplomityö Aalto-yliopisto2012

2 Kannenvalokuva:ÁrpádSailo

3 Sisällysluettelo DIPLOMITYÖN TIIVESTELMÄ 2 ABSTRACT OF MASTER S THESIS 2 ALKULAUSE 3 Johdanto 4 1. Suomalaismetsien syntyhistoria 6 Metsäsuomalaisten rakennusten esiintyminen Skandinaviassa 8 2. SAVUTUPA 10 Savutupien dokumentointileireillä piirretyt savutuvat Norjan ja Ruotsin raja-alueella 16 Ritamäki 18 Käckåsen 24 Fjolperstorp 30 Purala 34 Torkel 38 Juhola 44 Mattila 52 Abborstjärnsberg Kaskiviljely Riihi 66 Riihi suomalaismetsissä Myllyjä suomalaismetsissä 72 Rönan mylly 72 Puromyllyjen leikkauksia 74 Röjdåforsin mylly Hirsirakennusten korjauksesta Matkailu Suomalaismetsissä Solør-Värmlannin alueella 80 Lähteet 86 LIITTEET 86 LIITE 1: Savutuvan toiminnan tutkiminen lämmityksen aikana 87

4 Tekijä Sailo, Árpád Diplomityön nimi Savutupien aarreaitta, suomalaista rakennuskulttuuria Keski-Skandinaviassa Päiväys Sivumäärä (selostus + liitteet) Kuvaplanssit (kpl) Pienoismallit (kpl) Professuuri Professuurin koodi Arkkitehtuurin historia A 27 Työn valvoja Työn ohjaaja Niskanen, Aino, professori, Aalto-yliopisto Nissi, Aimo, arkkitehti, Aalto-yliopisto Mattila, Markku, arkkitehti, Aalto-yliopisto Tiivistelmä Suomalaisia muutti luvuilla Ruotsiin ja Norjaan yli kymmenentuhatta. Metsäsuomalaisiksi kutsuttu kansa eli melko eristettyinä 1900-luvulle saakka. Tässä tutkimuksessa käsitellään Värmlannin ja Norjan raja-alueella sijaitsevia metsäsuomalaisten rakennuksia, niiden korjaamista, dokumentointia sekä suomalaiskulttuuriin liittyvää matkailua. Metsäsuomalaisten asuinpaikan valintaan vaikutti heidän viljelemänsä korpiruis, joka kasvoi vain havupuukaskessa (ns. huuhtakaski). Parhaan sadon huuhtakaskesta sai korkealla sijaitsevasta kuusivoittoisesta etelä-länsirinteestä. Siksi heidän asuinpaikkansa sijaitsevat maisemallisesti upeilla korkeilla paikoilla, joiden ympäristössä kasvaa kauniita kukkaniittyjä. Osalla tiloista on säilynyt paljon rakennuksia kuten savutupa, navetta, eläinsuojia, savusauna, keittokota, aitta, heinälato, maakellari, liiteri ja paja. Metsäsuomalaiset veistivät rakennuksensa hirrestä. Erillään olevien tilojen rakennukset ovat yleensä maalaamattomia, mutta lähempänä taajamia sijaitsevien tilojen rakennukset on usein vuorattu laudalla ja maalattu punamullalla. Alueella sijaitsee huomattavan suuria savutupia. Riihiä on hyvin vähän. Viimeisimmässä inventaariossa löytyi vain 10 riihtä, kun savutupia oli 62 kappaletta. Diplomityöni perustuu järjestämiltäni restaurointileireiltä saatuun omakohtaiseen kokemukseen savutuvan rakenteesta, toiminnasta, korjaamisesta ja korjauksen dokumentoinnista. Savutupien tutkimista laajennettiin mittaamalla ja piirtämällä parhaat savutuvat kolmen vuoden aikana yhdessä Aaltoyliopiston (entisen TKK:n) kanssa. Piirustuksia tehtiin yli kolmekymmentä, joista piirsin viidesosan. Olen hankkinut syventävää tietoa alan kirjallisuudesta sekä haastattelemalla lähinnä suomalaiskulttuurimuseoiden edustajia ja asian harrastajia. Toiminta on herättänyt suurta kiinnostusta mediassa. Lehdistön, radion ja television toimittajia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa töitämme sekä restaurointi- että mittausleireillä. Mittauspiirustukset ovat olleet näytteillä Hanasaaren kulttuurikeskuksessa, Norsk Skogfinsk Museumissa, Finnkulturcentrumissa Ruotsissa, Tukholman Finlands Instituutissa, Ruotsin suurlähetystössä Helsingissä, Kulttuuriperinnön Säätion Retulansaaressa ja Aalto-yliopistossa. Suuren mielenkiinnon vuoksi on ollut helppo sopivissa tilaisuuksissa mainostaa kulttuurimatkailua, jonka uskon tuovan tarvittavaa taloudellista tukea historiallisen rakennuskannan hoitoon Suomalaismetsissä. Keväällä 2012 olin järjestämässä aiheesta seminaaria, jossa käsiteltiin suomalaisten kiinnostuksen lisäämistä Suomalaismetsiä kohtaan sekä metsäsuomalaiseen kulttuuriin perustuvan matkailun kehittämistä. Olen suunnitellut Espoon Kaupunginmuseolle näyttelyn, jonka on tarkoitus poistaa yleisimpiä harhakäsityksiä metsäsuomalaisten ja kaskiviljelijöiden rakennuksista ja elämästä. Avainsanat Aalto-yliopisto Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu savutupa, kaskiviljely, restaurointi, dokumentointi, kulttuurimatkailu Hyväksytty Kirjasto Arkkitehtuurin laitos DIPLOMITYÖN TIIVESTELMÄ Author Sailo, Árpád Title of Thesis Treasury of smoke cabins, Finnish building culture in Middle-Scandinavia Date Pages (report + appendix) Drawing panels (pcs) Drawing panels (pcs) Academic Chair Chair Code History of architecture A 27 Supervisor Instructor Niskanen, Aino, professor, Aalto University Nissi, Aimo, architect, Aalto University Mattila, Markku, architect, Aalto University Abstract Over ten thousand Finns moved to Sweden and Norway during the 16th and 17th centuries. They were called Forest Finns and they lived very isolated until the 20th century. The subjects of this study are the buildings of Forest Finns located in the border area of Värmland and Norway, the reparation and documentation of the buildings and the tourism related to the culture of Forest Finns. Forest Finns chose their habitation due to a special type of rye that could be grown only in a slash and burn agriculture called huuhta. It was possible to get the best harvest from this rye in the spruce forests located high on the Southern and Western hillsides. Therefore they lived in high places with wonderful views and now there are lots of beautiful flower fields in those areas. On some farms there are still many buildings left such as smoke cabins, cow houses, houses for other domestic animals, smoke saunas, cooking houses, granaries, barns, cellars, sheds and smithies. The Forest Finns made their buildings out of logs. The buildings that are isolated are not painted, but the houses closer to the villages are usually covered with boards and painted with red ochre. There are some considerably large smoke cabins in this area. There are only a few drying barns. In the last inventory only ten drying barns but 62 smoke cabins were found. My master s thesis is based on my personal experiences that I have gained from the constructions, functions, reparations and reparation documentations on the restoration camps I have had in Finn Forest. The exploration of the best smoke cabins was extended by measuring and drawing them during a three-year period together with Aalto University, the Chair of Architecture History. We made over 30 drawings from which I made one fifth myself. To get more knowledge of the culture of Forest Finns I have been reading literature on the subject and interviewing mostly the employees of local museums and other people who are interested in the subject. The activity has caused a great interest in the media. The representatives of press, radio and TV were interviewing us and they took pictures of our restoration and documentation camps. The pictures that we draw have been exhibited in Hanasaari Cultural Center and in Swedish and Norwegian museums, in Finland s Institute in Stockholm, in the Swedish Embassy in Helsinki, in Retulansaari and at the Aalto University. Due to the great interest in the drawings it has been easy on suitable occasions to give publicity to culture tourism to Finn Forest that I believe will bring some financial aid to keep the rare Finn Forest buildings in good condition. In the spring 2012 I was organizing a seminar on the topic in the Hanasaari Culture Center discussing how to get more Finns interested in travelling to Finn Forest and how to develop the tourist industry based on the culture of Forest Finns. I have also planned an exhibition for The City Museum of Espoo trying to eliminate the most common misconceptions of the buildings and the way of life of the Forest Finns. Keywords Department of Architecture ABSTRACT OF MASTER S THESIS smoke cabin, slash and burn agriculture, restoration, documentation, culture tourism Approved Library 2

5 ALKULAUSE Kuva 3-1 Finnskogsdagarna, juhlaväkeä Svullryan Finnetunetin savutuvan luona Valokuva: Árpád Sailo Ensimmäisen kontaktin Suomalaismetsiin sain perheemme muuttaessa Värmlantiin vuonna Asuimme siellä muutaman vuoden, jolloin opin ruotsin kielen. Koulut kävin Suomessa, mutta vietin usein kesälomani Suomalaismetsissä. Tästä syystä minulle on muodostunut sinne laaja ystäväpiiri ja yhteydenpito Suomalaismetsiin on ollut helppoa. Rakennusten restaurointi lähti liikkeelle Käckåsenin savutuvan restauroinnista. Ensimmäinen korjausleiri pidettiin vuonna Käckåsenin savutuvan restauroinnin yhteydessä Kalevalatalosäätiö, jonka kautta yleiset järjestelyt on hoidettu, sai yhteistyökumppaneiksi Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen sekä Hämeen Ammatti-instituutin (Evon metsäoppilaitos). Parhaan restaurointikoulutuksen sain Aki Suloselta hänen ollessaan restauroinnin opettajana Ikaalisten Käsi- ja Taideteollisuuslaitoksessa. Hämeen ammattiinstituutin opettajat Martti Kolkka ja Ossi Hakkarainen ansaitsevat suuret kiitokset varsinkin puualan opeista ja korjausleirien vetämisestä. Suuri kiitos myös kaikille muille opettajille, jotka ovat tukeneet säätiön toimintaa ja samalla kouluttaneet minua restauroinnin ja rakennusten dokumentoinnin saralla. Myöhemmin myös Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian oppituoli liittyi yhteistyökumppaneihin. Kiitän Aalto-yliopiston Arkkitehtuurin historian oppituolin opettajia Aimo Nissiä ja Markku Mattilaa useiden mittausleirien ohjauksesta ja avusta leirien järjestelyissä Suomalaismetsissä sekä diplomityöni ohjaamisesta. Kiitokset heille myös tuesta useiden näyttelyjen järjestämisessä. Professori Aino Niskaselle suuri kiitos osoittamastaan mielenkiinnosta Suomalaismetsiä kohtaan sekä diplomityöni ohjaamisesta. Suomalaismetsissä kävi eri tapahtumissa Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian oppituolin professori, Aalto-yliopiston Wood-studion entinen professori, Aalto-yliopiston puuteknologian emeritusprofessori, viisi opettajaa sekä lähes kolmekymmentä arkkitehtiopiskelijaa. Toivon, että arkkitehtuurin historian oppituolikin on kartuttanut asiantuntemustaan näiden tapahtumien avulla. Toimintani yhteydessä tutustuin paikallisiin metsäsuomalaismuseoihin Finnkulturcentrumiin, Finnskogsmuseoon ja Norjan metsäsuomalaismuseoon. Kiitokset heille sekä myös EU-projektille En levande Finnskog - vårt felles ansvar, johon saimme osallistua. Projekti tuotti tuoretta tietoa tämän hetken tilanteesta Suomalaismetsien rakennuskannasta ja edisti alkuperäisten työtapojen käyttöä restauroinnissa. Kiitos omalle työpaikalleni Espoon kaupunginmuseolle, joka lähti yhteistyöhön metsäsuomalaismuseoiden kanssa. Tämän yhteistyön tukemana sain suunnitella aiheesta näyttelyn Glimsin talomuseolle Espoossa vuonna Kiitän Hanasaaren kulttuurikeskusta, jonka tiloissa on järjestetty Aalto-yliopiston kanssa mittausleireillä tehtyjen piirustusten näyttely sekä Espoon kaupunginmuseon kanssa Metsäsuomalaisaiheinen seminaari. Yksityishenkilöitä, jotka ovat olleet suurena tukena useiden tapahtumien toteuttamisessa, on ollut paljon. Ministeri Jaakko Numminen on ollut taustatukena, mutta hän on myös itse käynyt Suomalaismetsissä ja pitänyt aiheesta esitelmän Voksenåsenilla Oslossa. Samoin Helsingin yliopiston dosentti Teppo Korhonen on auliisti jakanut kansantieteen tietojaan. Kiitokset Aalto-yliopisto emeritusprofessori Tero Paajaselle suuresta avusta dokumentointi- ja restaurointileireillä. Hän on myös auttanut diplomityöni alulle pääsemisessä. Suomen Norjan suurlähettiläille kiitos leirien yhteyteen järjestetyistä iltatilaisuuksista. Kiitokset arkkitehtitoimisto Livady Oy:n väelle hyvistä neuvoista ja tuesta. Varsinkin Norjan suomalaiskulttuurimuseon johtaja Birger Nesholen on ollut suurena apuna sekä tietojen jakajana että paikallisissa järjestelyissä. Käckåsenin savutuvan omistaja Birgitta Sundberg ja hänen poikansa Jo Husmo ovat aina hoitaneet hyvin alustavat työt ja ruokahuollon. Monia muitakin ihmisiä on tukenut eri tavoin diplomityöhöni liittyvää toimintaa, mutta tahdon erityisesti kiittää vaimoani Liisaa osallistumisista mittausaputöihin dokumentointileireillä sekä lukuisien suomalaismetsiin liittyvien tapahtumien järjestelyihin ja Kalevalatalosäätiön talouden hoitamisesta. Metsäsuomalaisprojekteihin Kalevalatalosäätiö on saanut taloudellista tukea Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Samuli Paulaharjun rahastolta, Metsämiesten Säätiöltä, Pohjoismaiselta kulttuurirahastolta sekä Per ja Helen Dreijerin säätiöltä. 3

6 Johdanto Suomalaisia muutti 1600-luvulla Värmlannin ja Solörin erämaihin. Näiden metsäsuomalaisiksi kutsuttujen asukkaiden rakennukset poikkesivat oleellisesti ruotsalaisten ja norjalaisten rakennuksista. Metsäsuomalaiset rakensivat sisäänlämpiäviä savutupia, riihiä ja savusaunoja. Näitä rakennuksia on säilynyt runsaasti meidän päiviimme saakka, mikä tekee niistä erityisen houkuttelevia tutustumiskohteita. Rakennusten arvoa on alettu laajemmin ymmärtää ja siksi Ruotsiin ja Norjaan on muodostunut hyvä verkosto alan harrastajia. Suomalaiskulttuuriin perustuvia järjestöjä ja museoita on useita. Toiminta niissä on vilkasta ja uutta tietoa metsäsuomalaisten elämästä, rakennuksista ja suvuista löytyy jatkuvasti. Suomalaismetsien houkuttelevuutta lisää maiseman monimuotoisuus, vesistöt ja suuret korkeuserot. Upeiden maisemien halki kulkee vaellusreittejä lähes jokaiselle merkittävimmälle savutuvalle. Niiden ympärillä kasvavia kukkaketoja hoidetaan vuosittaisilla niitoilla. Olen itse toisen polven kunniajäsen ruotsalaisnorjalaisessa suomalaiskulttuuriseurassa. Olen lisäksi koko ikäni liikkunut Suomalaismetsissä lähes joka vuosi siitä lähtien, kun perheemme muutti sinne vuonna Siksi voin sanoa, että suomalaisia siellä näkee melko harvoin. Vielä vähemmän näkee sellaisia suomalaisia, jotka tutkisivat metsäsuomalaista rakennuskantaa. Ruotsissa on tehty kaksiviikkoinen savutuvan lämmityskokeilu, joka muuttaa vallalla olevia käsityksiä savutuvan epäterveellisyydestä ja osoittaa sen erinomaisuuden energiatehokkuudessa. Rakennustutkimuksen ohella on tehty viljelykokeita, joista on saatu vahvistusta huuhtatekniikan erinomaisuudesta. Sukuselvitysten DNA-tutkimus on uusin, suurta mielenkiintoa herättänyt tutkimusaihe. Arkeologisia tutkimuksia suomalaistiloilla tehdään vuosittain. Siitepölytutkimuksilla on voitu tutkia suomalaisasutuksen leviämistä, koska vain suomalaiset viljelivät korpiruista. Näillä tutkimuksilla on voitu lisäksi todeta vuosi, jolloin kaskiviljely jollain alueella on alkanut. Pidän tärkeimpänä asiana saada kytkettyä näitä verkostoja suomalaisiin verkostoihin. Kulttuurimatkailun kannalta on tärkeää saada Suomalaismetsät myös suuren yleisön tietouteen Suomessa. Huoli rakennuskannan rappeutumisesta sai minut lupautumaan auttamaan huonoon kuntoon joutuneen savutuvan kunnostamisessa. Tästä alkoivat jo viisitoista vuotta jatkuneet korjausrakentamisleirit. Niillä on suuri merkitys, koska rakenteisiin päästään tutustumaan tarkemmin rakennuksia purettaessa. Restaurointileireillä olemme restauroineet aitoa suomalaista savutupaa. Vaikka sen kattoa ja lattiaa oli muutettu, niistä löytyi alkuperäisiä rakennusosia malliksi rakenteiden palauttamiseen alkuperäisten mukaisiksi. Vanhasta katosta emme saaneet tuohikaton ladonnan mallia, koska tuohta ei enää ollut yhtään jäljellä. Ensimmäinen tuohien ladonta epäonnistui. Saimme opastusta tuohen ladontaan Aalto-yliopiston korjausrakentamisleiriltä Kanajärveltä. Hämeen ammatti-instituutin opettaja Pekko Häkli, joka myös osallistui Kanajärven leirille, johti heti leirin jälkeen Käckåsenin katon tuohien uudelleen latomisen. Tuohikaton korjaus oli kaikille avoin koulutustilaisuus ja osa EU-projektia En levande Finnskog - vårt felles ansvar. Käckåsenin savutuvalla pidettiin aiemminkin koulutustilaisuuksia, jotka olivat kaikille avoimia ja niihin osallistuivat myös suomalaiskulttuurimuseo Torsbystä Ruotsista ja Norjan metsäsuomalaismuseo. Näillä avoimilla opetustapahtumilla levitettiin perinteisten rakenneratkaisujen osaamista laajempaan tietoisuuteen. Usko perinteisiin rakenneratkaisuihin kasvaa, kun ymmärtää kuinka rakenteet toimivat. Samoin suhtautuminen vanhoihin rakennuksiin paranee. Aalto-yliopiston ja Kalevalatalosäätiön järjestämät mittauspiirustusleirit Värmlannissa lisäsivät entisestään median ja myös paikallisväestön kiinnostusta vanhoihin rakennuksiin. Niistä kerrottiin useissa lehdissä, radiossa ja televisiossa. Piirustuksia pyydettiin näytteille Ruotsin Suomen suurlähetystöön, Hanasaaren kulttuurikeskukseen, Tukholman Finlandsinstituutiin, Finnkulturcentrumiin, Norsk skogfinsk museumiin, Kulttuuriperinnön säätiön Retulansaareen sekä Espoon kaupunginmuseon Glimsin talomuseoon. Suuren medianäkyvyyden lisäksi rakennusten huolellinen tutkiminen parantaa yksityiskohtien havaitsemista ja eroavuuksien huomaamista eri rakennusten välillä. Myös rakennusten kunto selviää huolellisen mittauksen aikana. Merkittävimpiä kirjallisuuslähteitä on ollut rakennuskulttuuriin liittyen seuraavat kirjat. Gottlund mainitsee Värmlannin päiväkirjassaan vuodelta 1921, että suomalaiset pitävät savutupansa siisteinä ja niissä on viihtyisä asua. Juuri enempää ei päiväkirjassa varsinaisesti rakennuksista puhuta, mutta sen avulla saa hyvän käsityksen 1800-luvun alun Suomalaismetsien elämästä. A.Segerstedtin kokoelmat (1800-luvulta) ja Nils Keylandin muistiinpanojen (noin ) arvo on lähinnä niiden hyvissä piirustuksissa ja valokuvissa, joita on runsaasti. Albert Hämäläisen kirja Keski-Skandinavian suomalaiset (1947) sisältää runsaasti Keylandin ja Segerstedtin piirustuksia ja valokuvia Suomalaismetsistä, mutta myös paljon hänen omia sekä muiden tutkijoiden valokuvia. Metsäsuomalaisten rakennuskantaa kuvaavista kirjoista Hämäläisen kirja on ehkä kattavin. Hyvän katsauksen tämän hetken rakennuskulttuurista Suomalaismetsissä saa Hans Johnssonin maisterityöstä Den skogsfinska bebyggelsen vuodelta Ilmar Talven kirja Den nordosteuropeiska rian (1961) on asiantuntevasti laadittu kirja riihityypeistä koko Fennoskandinaavian alueelta. Siitä saa hyvän kuvan riihien esiintymisestä, erilaisista riihistä, niiden toiminnasta, riihen vaikutuksesta viljaan sekä riihipropagandasta, jolla valtiovalta yritti saada ruotsalaisia talonpoikia rakentamaan itselleen samanlaisia riihiä kuin Suomessa käytettiin. Eija Lähteenmäen väitöskirja Ruotsin Suomalaismetsien synty vuodelta 2002 antaa erinomaisen valtio-opillisen kuvan Suomalaismetsien syntyajalta. Siinä kuvataan hyvin valtion tilanne, sodat, talous, teollisuus, verotus sekä erämaiden valtaus. Kaskiviljelyn oppikirjaksi Arvo M. Soinisen kirja Vanha maataloutemme on todella asiantuntemuksella tehty. Siinä on hyvin pohdittu viljelyn kehitystä ja mielestäni oikein arvioitu kaskiviljelyn vaikutus sen aikaisen kaskiviljelijän elämään. Suuri merkitys savutuvan toiminnan ymmärtämiseen on Per Olov Nilssonin lämmitystutkimuksella Rökstugan på Mattila vuodelta Erinomaisen käsityksen tämän hetken tilanteesta Värmlannin ja Solörin Suomalaismetsistä saa EUprojektin En levande Finnskog - vårt felles ansvar loppuraportista vuodelta Projektin ohessa julkaistiin myös kirja noin sadasta Suomalaiskulttuurikohteesta koko Suomalaismetsien alueella. Se on hyvä kirja suunniteltaessa matkaa Suomalaismetsiin. Ruotsin Suomalaismetsien matkailua kehittävä kolmevuotinen EU-projekti Finnskogarna.com on loppumassa. Projektin ideana on ollut matkailun kehittäminen suomalaiskulttuurin pohjalta. Projekti on saanut aikaan hyvät internet-sivut, joilta näkee vuosittaiset suomalaiskulttuuritapahtumat, majoitusmahdollisuudet Suomalaismetsissä sekä erilaisia artikkeleita aiheesta ym. Sivut on tehty yhteistyössä erilaisten yritysten ja alueen kuntien kanssa. Sivut jäävät voimaan ja niitä pidetään ajan tasalla. Projekti osoittaa, että vaellusmahdollisuuksia erilaisilla kulkuneuvoilla tai patikoiden on runsaasti. Mielestäni projekti on onnistunut hyvin. On mietittävä lisäksi mitä suomalainen matkailija haluaisi viihtyäkseen matkallaan Ruotsissa suomalaiskulttuurin lisäksi? Suurin puute varsinkin kesäaikaan on tavallinen sauna kauniin järven rannalla ja sen helppo, kohtuuhintainen käyttö. Joillakin alueilla tulee pulaa majoituspaikoista, jos suomalaiset innostuisivat suuremmilla joukoilla lähtemään matkaan. Kokemuksesta tiedän, että matkustajien määrän lähennellessä sataa, majoituspaikkaa on vaikea löytää Östmarkin alueelta. Suomenkielinen palvelu olisi monelle suomalaiselle mieluisaa. Tekstiä löytyy jo jonkin verran suomen kielellä varsinkin suomalaiskulttuurimuseoista. Savutuvat ja upea luonto vaellusreitteineen ovat jo valmiina. Lisäksi matkailusta pitäisi kanavoida rahaa alueen historiallisesti arvokkaiden rakennusten hoitoon. Diplomityössäni olen halunnut koota oleellisimmat asiat, jotka auttavat hahmottamaan Suomalaismetsien synnyn ja tämän hetken tilanteen. Esitetyn avulla ymmärtää miten rakennukset toimivat ja miten hyviä rakenneratkaisuja niissä on käytetty. Lisäksi haluan oikaista vääriä käsityksiä savutuvista kaksituhatta luvulla tehdyn savutuvan lämmitystutkimuksen avulla. Historiallisesti arvokkaita rakennuksia on osattava hoitaa oikein, jotta ne säilyisivät myös jälkipolville. Metsäsuomalaisuuden parissa toimivan verkoston kautta ja sitä edelleen kehittämällä on hyvät mahdollisuudet luoda alueelle kulttuurimatkailua, jonka avulla saataisiin taloudellisesti tuettua metsäsuomalaisten rakennusten kunnossapitoa. 4

7 Valokuva: Árpád Sailo Valokuva: Árpád Sailo Kuva 5-1 Käckåsenin uutta riukuaitaa Kuva 5-2 Käckåsenin korjattu hirsikaivo 5

8 Suomalaismetsien syntyhistoria Lähde: Blaeu, Johannes, Amsterdam Suomalaismetsien syntyhistoria Kuva 6-1 Ylimalkainen kartta Savolaisten ja Karjalaisten muutosta keskiskandinavian Suomalaismetsiin ja 1600-luvuilla Lähde: Genimap / Helsingin Sanomat 6 Kuva 6-2 Suur-Rautalammin kartta vuosina Suurin osa metsäsuomalaisista muutti tältä alueelta suomalaismetsiin Piirtäjä: Harri Kutvonen, Geologian tutkimuskeskus Kuva 6-3 Kuvassa Ancylusjärvi noin 8000 eaa. Suomalaisten muuttamisesta Ruotsiin on esitetty useita syitä. Kustaa Vaasa aloitti erämaiden asuttamispolitiikan, jota Kaarle IX jatkoi. Savolaisten omaksuma kaskiviljely oli niin tehokasta, että Suomessa alkoivat kaskimaat loppua. Ruotsi oli 1500-luvun jälkipuolesta Suomen sotaan asti lähes jatkuvasti sodassa johonkin suuntaan. Sotaa käytiin pääasiassa Tanskaa, Venäjää, Puolaa ja Hollantia vastaan. Raskaimmat sodat olivat Pitkä viha Venäjän kanssa, 30-vuotinen sota Nuijasodalla uskotaan myös olleen vaikutusta suomalaisten muuttohalukkuuteen Suomesta. Ruotsi oli myös valloittamassa siirtokuntaa Amerikassa. Delawaren siirtokunta oli Ruotsin hallinnassa vuosina Tästä perspektiivistä katsoen Ruotsin erämaat ovat olleet oikea lintukoto suomalaisille. Norjan kanssa oli vain vähäisiä rajakahakoita. Valtiovalta tuki erämaiden asuttamista antamalla usean vuoden verovapauden sekä vapauden kutsunnoista. Päättäjät pitivät ilmeisesti erämaiden raivaamista niin tärkeänä tehtävänä, että sille annettiin oma rauhansa. Savolaisten harjoittama huuhtakaskiviljely mahdollisti suurten erämaa-alueiden asuttamisen. Se tuotti runsaasti viljaa valtiolle. Tällä oli suuri merkitys sotajoukkojen muonituksessa. Kiinteän asutuksen levitessä lisääntyivät myös veronmaksajat.(25 sivu 11) Metsäsuomalaisia lähes pakotettiin siirtomaan asuttamiseen Amerikassa. Olivathan he parasta ammattiväkeä siihen tehtävään. Yleisesti tuntuu olevan vallalla käsitys, että huuhtakasken viljelijät valtasivat kaskialat korkeilta paikoilta, jotta halla ei pääsisi satoa tuhoamaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suurin vaikutus paikan valintaan on ollut kaskirukiille sopivan viljelypaikan löytyminen. Kaskirukiin on todettu antavan parhaan sadon alueella, jolla on supra-akvaattista moreenia. Supraakvaattinen tarkoittaa vedenkoskematonta aluetta, joka on ollut korkeammalla kuin jääkauden jälkeisen Ancylus-järven pinta. (25 sivu 139) Myös metsä kasvaa paremmin samoilla alueilla, joten voidaan olettaa, että paikka valittiin kuusivoittoisesta etelä-länteen viettävältä rinteeltä. (24 sivu 27) Asuinpaikat on ilmeisesti pyritty valitsemaan samalta korkeudelta, koska tyypillistä metsäsuomalaisille oli, että he asuivat korkeilla paikoilla, kun taas ruotsalaiset asuttivat yleisemmin laaksot. Asuinpaikan valintaan on lisäksi vaikuttanut hyvä veden saanti. Dokumentointileirien yhteydessä ei voinut olla huomaamatta, kuinka runsaita vesisuonia savutupien pihapiireissä virtaa. Ensimmäiset kaskiviljelyyn kohdistuneet rajoitukset tulivat voimaan Ruotsissa vuorityöalueella jo vuonna 1572, koska puuta tarvittiin paljon raudan valmistukseen ja rakennuksiin.(25 sivu 140) Ensimmäinen yleinen kaskiviljelykielto astui voimaan 1647 vuoden metsäasetuksessa. Suurilla yhteismetsä- ja erämaa-alueilla oli kaskeaminen kuitenkin edelleen luvallista. Kaskeamista esiintyi Värmlannissa jossain määrin 1920-luvulle asti. (24 sivu 27) Norjassa kaskeaminen kiellettiin eri syystä. Puutavaran kysyntä Euroopassa teki alan houkuttelevaksi Norjassa ja siksi kaskeamiseen alettiin suhtautua kielteisesti. Rotnebergin tilan vuokraaja haastettiin oikeuteen 1781 koska oli kaatanut kasken. Tämän jälkeen tavallisen kansan elinolot heikkenivät Grue Finnskogin alueella huomattavasti ja metsätöistä sekä siihen liittyvistä töistä tuli tärkeä sivuelinkeino. (24 sivu 31) Ainakin Ruotsin puolella on savutupia säilynyt siksi, että ne asukkaiden lähdettyä palvelivat metsäkämppinä metsureille. Albert Hämäläinen kertoo kirjassaan Keskiskandinavian suomalaiset, että savutupa oli kehittynyt jo 1500-luvulla nykyiseen muotoonsa. Vanhimmat Värmannissa säilyneet savutuvat, jotka tiedän ovat 1700-luvulta. (7 sivu 81) Kuinka Hämäläinen on päätynyt olettamukseensa en tiedä, mutta arkeologit ovat tutkineet säilyneitä uunien jäänteitä. He ovat voineet päätellä, että kiukaan rinnalle syntyi noin 1000-luvulla päältä umpinainen uuni, joka soveltui paistamiseen. Uunin edustalle tehtiin arina keittämistä varten. Arinaa saattoi ympäröidä matala hirsikehä. Arinalle voitiin vetää uunista hiilet ja sen päällä voitiin laittaa ruokaa haahlassa roikkuvassa padassa. Uunissa oli lisäksi uuninpesä. Tämän kaltainen uuni savusi sisään. Tällä uunilla on kaikki savu-uunin ominaisuudet. Kiuas on jäänyt noihin aikoihin käytettäväksi pääasiassa vain riihien ja saunojen lämmitykseen. (5 sivu 68) Suomalaismetsissä uunin etuosa on kehittynyt pystysuoraksi rapatuksi seinämäksi, kun se taas Suomessa on usein ollut kivinen ja vinokin. Skansenilla on savutupa, jonka väitetään toimineen riihenä, savutupana ja savusaunana. Tällaisia rakennuksia lienee käytetyn vain poikkeustapauksissa, koska oikean savu-uunin lämpö levittäytyy huoneeseen paljon miellyttävämmin kuin kiukaan lämpö.

9 Suomalaismetsien syntyhistoria Norjan Suomalaismetsissä on harvinainen savutupa, jossa on sekä uuni että kiuas vierekkäin. Tällainen monitoimiratkaisu on varmaan toiminut. Silmiinpistävää metsäsuomalaisissa rakennuksissa on niistä löytyvien maagisten merkkien suuri määrä. Varsinkin hyvää tarkoittava pentagrammi on hyvin tavallinen. [Kuva 7-1] [Kuva 7-2] Suomalaismetsien historiaa on tutkittu jo nelisen sataa vuotta. Pappismiehet ovat 1600-luvulta lähtien julkaisseet kuvauksia oman alueensa kansan elämästä. Niihin liittyi usein kuvauksia metsäsuomalaisten elämästä. Pappi Erik Fernow ( ) kirjoitti Värmlannista kotiseutukuvauksen, jossa käsitellään myös suomalaisasutusta. Fernow painotti nuijasotaa suomalaisten Ruotsiin lähdön syynä. Abraham Hülphers kirjoitti vuonna 1771 metsäsuomalaisten harjoittavan samanlaisia elinkeinoja kuin alueensa norrlantilaisetkin, mutta talous, käytös ja elämäntavat olivat heillä erilaiset. Metsäsuomalaisten kulttuuri oli hänen mukaansa katoamassa. Savoa he puhuivat vain omassa piirissään. (25 sivu 12) Huolimatta metsäsuomalaisten suuresta määrästä valtavalla alueella Ruotsissa ja Norjassa, heistä ei Suomessa juurikaan tiedetty. Suomalainen ylioppilas Karl Axel Gottlund sai vihiä metsäsuomalaisista opiskellessaan Uppsalan yliopistossa. Vuonna 1817 Gottlund teki ensimmäisen matkansa Suomalaismetsiin Taalainmaalle. Hän keräsi tällä matkallaan lähinnä kansanrunoutta, lauluja ja loitsuja. Kesällä 1821 Gottlund aloitti tutkimusretkensä Värmlannin Suomalaismetsiin. Retki kesti seuraavan vuoden tammikuuhun asti. Tämän retken aikana Gottlund rupesi puolustamaan alueen suomalaisia. Hän toimitti heille esim. suomalaisia raamattuja, teki suomalaisalueen kartan ja alkoi puuhata suomalaisille omia kirkkoja, jotka olisivat sijainneet Suomalaismetsissä, jotta kirkolliset toimitukset olisivat helpottuneet. Hän yritti saada alueelle suomenkielisiä pappeja ja saada aikaan lähes autonomisen suomalaisalueen. Merkittävä seikka Gottlundin muiden toimien ohella oli, että hän merkitsi kirkonkirjoihin suomalaisasukkaiden suomenkieliset nimet. Tällä toimenpiteellä on nykyinen sukututkimus tehty huomattavasti helpommaksi. Gottlundin toiminta Ruotsissa ei johtanut toivottuun tulokseen, vaan hänelle tehtiin selväksi, ettei hänen tulisi puuttua Ruotsin politiikkaan. Gottlundin jälkeen suomalaistutkijoita lähti Suomalaismetsiin vasta 1800-luvun loppupuoliskolla. Heistä ehkä kielitieteilijät ovat tulleet tunnetuimmiksi. Ensimmäisinä kielitieteilijöinä olivat metsäsuomalaisten parissa Torsten Aminoff Värmlannin ja Petrus Nordmann Ockelbon Suomalaismetsissä. Seuraavia kielitieteilijöitä olivat 1900-luvun alussa Väinö Salminen ja Lauri Kettunen. Kettunen asui aina Juholan savutuvassa ja haastatteli varsinkin Juholan isäntää Jussia. (suomalainen sukunimi Oinoinen) Kielitieteilijöistä viimeisimmät olivat Maj-Lis Holmberg ja Pertti Virtaranta. Tunnettuja suomalaisia kansantieteilijöitä 1800-luvulla Suomalaismetsissä olivat Kaarle Krohn ja David Skogman luvulla kävi merkittäviä kansatieteilijöitä Suomesta Suomalaismetsissä mm. Frans Kärki, Maija Juvas, Astrid Reponen, Helmi Helminen, Tahvo Liljeblad sekä Martti ja Lyyli Rapola. Ulkomaalaisista kielitieteilijöistä merkittävin lienee Eestiläinen Julius Mägiste, joka oli sekä Tarton että Lundin yliopiston professori. (18 sivu 81) Torniojokilaaksolainen Matti Mörtberg oli myös erittäin ahkera Värmlannin Suomalaismetsissä kävijä. Hän on tallentanut huomattavan määrän kansanperinnettä ja tutkinut myös kieltä. Ruotsalaisista tutkijoista on ehdottomasti mainittava Richard Gothe ja Richard Broberg, jotka ovat tehneet suuren työn metsäsuomalaisen kulttuurin parissa. Torsbyn alueella toimineen toimittajan Bror Finneskogin vaikutus nykyiseen toimintaan Suomalaismetsissä on huomattava. Hän perusti 1924 Finnbygden nimisen suomalaiskulttuuria käsittelevän lehden, jota myös itse toimitti. Lisäksi hän oli perustamassa Solör-Värmland suomalaiskulttuuriseuraa 1957 ja toimi seuran Ruotsin puolen puheenjohtajana vuoteen 1975 saakka seura toimii edelleen ja toimittaa Finnkultur-nimistä lehteä. Metsäsuomalaiseen rakennuskulttuurin tutkimukseen ovat ehkä eniten vaikuttaneet Nordiska museetin palveluksessa toiminut Nils Keyland, Helsingin yliopiston kansantieteen professorina toiminut Albert Hämäläinen sekä Turun yliopiston kansantieteen laitoksen professori Ilmar Talve. Myös ruotsalainen Albrek Segerstedt on vaikuttanut rakennustutkijana. (7 sivut 80-81) Suomessa perustettiin vuonna 1959 Niitt ahon Jussin seura, joka toimi yhteistyössä Ruotsalaisten ja Norjalaisten asianharrastajien kanssa. Seura oli mm. rahoittamassa Niitt ahon Jussin ja Kaisa Vilhuisen hautamuistomerkkejä sekä Rantala-kiveä, jossa on 431 metsäsuomalaista sukunimeä. Rantala-kivi sijaitsee aivan Ruotsin ja Norjan rajalla Röjden-järven rannalla. Nykyään Suomalaismetsissä toimii joitakin rakennustutkijoita, joista voisi mainita Monica Björklundin Finnkulturcentrumista, Hans Johssonin sekä pitkäaikaisimpana tutkijana Birger Nesholenin Norsk Skogfinska museosta. (5) Lähde: Det skogsfinska kulturarvet Kuva 7-1 Pentagrammi Juholassa Kuva 7-2 Maaginen risti kalliossa Abbortjärnsbergissä Valokuva: Árpád Sailo Valokuva: Árpád Sailo Kuva 7-3 Rantala-kivi, jossa on 431 suomalaista sukunimeä 7

10 Suomalaismetsien syntyhistoria Metsäsuomalaisten rakennusten esiintyminen Skandinaviassa Lähde: En levande Finnskog - vårt felles ansvar Slutrapport 2011 Metsäsuomalaiset tyyppirakennukset ovat Ruotsissa ja Norjassa melko hyvin tiedossa useista tuoreista inventoinneista johtuen. Pohjois-Värmlannissa ja Norjan Hedmarkissa on viimeinen inventointi tehty EU-projektin En levande Finnskog - vårt felles ansvar Slutrapport yhteydessä. Raportti projektista valmistui vuonna Kaikkia Ruotsin metsäsuomalaisalueita koskevan selvityksen riihistä, savutuvista, savusaunoista ja keittotuvista on koonnut Skogsfinska museon johtaja Maths Östberg. Hän on kelpuuttanut selvitykseensä vain rakennukset, joiden tyypillisimmät piirteet näkyvät päältä päin. En levande Finnskog - vårt felles ansvar projektissa on huomioitu myös rakennukset, jotka ovat löydettävissä tarkemman tarkastelun jälkeen rakennuksen sisältä vuorattuna ja mahdollisesti toiseen käyttöön otettuina. Ruotsin Värmlannista ja Norjan Hedmarkista löytyi 62 savutupaa, 87 savusaunaa ja 10 riihtä. Näiden rakennusten lisäksi on Maths Östberg koonnut tiedot Bergslagetin, Gävle-Dalan ja Mellannorrlannin alueelta. Savutupia löytyi niiltä alueilta yhteensä 12, savusaunoja 105 ja riihiä 77 kappaletta. Inventoinnit ovat tarpeen kokonaiskuvan saamiseksi suomalaisista savurakennuksista. En levande Finnskog - vårt felles ansvar projektin yhteydessä jaettiin rakennukset kolmeen luokkaan: rakennus omalla paikallaan, rakennusta on muutettu alkuperäisestä tai rakennus on siirretty toiseen paikkaan. Samalla todettiin rakennusten kunto ja korjaustarve. Merkittävimmille rakennuksille tehtiin korjausohjelma. Pyrkimys on saada rakennukset niin hyvään kuntoon, että ne saadaan jatkuvan ylläpidon piiriin. Rakennusta jatkuvasti hoidettaessa kustannukset eivät ole niin korkeita, kun jos joudutaan kauan vailla huolenpitoa ollut rakennus peruskorjaamaan. Rakennusten kunnon määrittelyssä käytettiin norjalaista standardia NS 3423, jossa rakennukset jaetaan neljään luokkaan niissä ilmenevien vikojen vakavuuden mukaan. Edellä mainittujen arvioiden perusteella määritetään rakennusten korjaustarve. Rakennusten kulttuurihistoriallisten arvojen määrittämisessä, käytettiin hyväksi aiempia tutkimuksia. Mikäli saatiin uutta tietoa kohteiden kulttuurihistoriasta, lisättiin ne aiempiin tietoihin. Voidaan todeta, että Ruotsissa ja Norjassa ovat metsäsuomalaiskulttuurirakennukset hyvin tiedossa niin sijaintinsa, kuntonsa kuin myös kulttuurihistoriallisten arvojensakin osalta. (1 sivut 47-71) Sauna Savutupa Keittotupa Riihi Kuva 8-1 Kartta esittää suomalaiskulttuurirakennuksia rakennusten ehkä tärkeimmällä esiintymisalueella 8

11 Suomalaismetsien syntyhistoria Valokuva: Árpád Sailo Valokuva: Ryhmä Sailo Kuva 9-1 Juholan aitta Kuva 9-2 Ritamäen navetan ja ladon korjaus vuonna

12 2. SAVUTUPA Tämä esitys käsittää lähinnä Värmlannissa ja sen välittömässä läheisyydessä Norjan puolella olevia savutupia. Jos aihetta laajentaa, joutuu paneutumaan savutuvan kehityshistoriaan ja siitä saattaisi helposti tulla ikään kuin pääaihe ja varsinainen asia värmlantilainen savutupa saattaisi jäädä taka-alalle. Tässä lähdetään siis liikkeelle valmiiksi tietylle asteelle kehittyneen asumuksen tutkimisesta. Savutuvan jonkinlaisena perusmuotona voi pitää Käckåsenin savutupaa [Kuva 10-1]. Siinä on jo tuvan lisäksi eteinen, josta on käynti varastoon ja tupaan. Tupaan mentäessä astutaan karsinaan, joka on naisten tila. Karsinaan avautuu savu-uuni ja siinä tilassa saatettiin pitää myös hevosta sekä muitakin eläimiä. Karsina ei siis ole aivan sama kuin karjalaisen rakennuksen karsina, joka säännönmukaisesti on permannon alla oleva tilava kellari. Värmlannissakin on esiintynyt karsinan kohdalla vähäisiä permannonalaisia säilytystiloja. Vieraan astuessa tupaan, hän jäi odottamaan karsinaan seinän vierellä olevalle penkille. Penkki oli kiinteä ja koko pitkittäisen seinän ja päätyseinän pituinen. Vieras astui peremmälle vasta pyydettäessä. Uunin viereinen tila oli isännän tila, jossa oli myös vuode. Isännän tilan ja karsinan välinen tila oli varsinaista oleskelutilaa jossa oli iso pöytä ja irtopenkki. (7 sivu 107) Tässä oli tuvan peruskalustus, eikä huonekaluja juuri enempää ollut. Säilytystilaa oli orsien päällä ja uunin sivuilla. Makuupaikkoja oli samoin uunin kyljissä. Seuraava 1. tupa 2. varasto 3. tupa A. 1. Piirtäjä: Mirjami Wihma B. A. isännän puoli B. emännän puoli Kuva 10-1 Pieni savutupa, käckåsen 1: kehitys tuntuu olevan sellainen, että varaston tilalle on tullut kamari. Albert Hämäläinen on sitä mieltä, että savutuvan jatkeena oli usein jo Suomessa ns. ruotsalaistupa, jossa oli savupiipullinen tulisija ja liesi. Hyvin tavallinen pohjaratkaisu oli sellainen, että eteisestä kuljetaan sekä savutupaan, ruotsalaistupaan ja keittiöön. Keittiöstä on myös käynti ainakin toiseen tupaan. Ruotsalaistupa on ollut ns. fiinitupa, jossa on säilytetty parempia vaatteita, eikä se ole ollut jokapäiväisessä käytössä. Sen sisustus on ollut säännöttömämpää. Rakennushirsien parhaasta kaatoajasta on eri paikkakunnilla erilaiset uskomukset. Rakennushirsiä kaadettiin syystalvellakin ja alakuulla, mutta yleisin mielipide näyttää olevan, että paras kaatoaika on Mikonpäivän ja pääsiäisen välillä.(13 sivu 192) Runkopuut otettiin läheltä rakennuspaikkaa. Sekä kuusta että mäntyä on käytetty. Alimmat hirret pyrittiin veistämään sydänpuumännystä, koska se on hyvin tervasta. Yleisin salvos suomalaismetsissä on Koirankaula. (31) Vanhimmat meidän päiviimme säilyneet savutuvat Suomalaismetsissä ovat 1700-luvun alkupuoliskolta, niiden perusteella voidaan päätellä, kuinka hirret olivat veistetyt suomalaisten saapuessa suomalaismetsiin. Vielä 1700-luvullakin oli tavallista, että tuvan seinät jätettiin ulkopuolelta veistämättä ja veistettiin vain sisäpuolelta. Nykyisissä savutuvissa savurajan yläpuoliset hirret sekä räystään alapuoliset hirret ovat veistämättä. Hirsien toisiinsa liittäminen vaarnatapeilla on yleistynyt vasta 1800-luvulla.(13 sivu 193) Tätä seikkaa on vaikea todeta hirsiä purkamatta. Käckåsenin restauroinnin yhteydessä ei vaarnatapitusta ollut sillä seinän osalla, joka uusittiin. Tiivisteenä on käytetty sammalta. Sammaleen valinta on ollut tarkkaa työtä. Samuli Paulaharju kirjoittaa muistiinpanoissaan vuodelta 1907 Suistamolta, että tilkesammalta haravoitiin jokien pohjistakin. Olen Vienassa talkootöissä kuullut vanhalta rakennusmieheltä, että rahkasammalta ei käytetty tilkkeenä koska se ottaa kosteutta ilmasta. Niinpä me keräsimme talkoissa tilkkeeksi karhunsammalta. Värmlannin savutuvissa on perustuksena käytetty nurkkakiviä. Karjalaiseen malliin suoraan maan päälle perustettuja tupia ei näe. Tuvassa, jossa on ulkomultiainen, saattaa kyllä erehdyttävästi näyttää siltä, että pirtti on maan päälle perustettu. Yleisin ja perustuksissa aina esiintyvä on sisämultiainen. Hämäläinen kutsuu multiaista mullospenkiksi. Hän toteaa, että multiaishirsiä ei Värmlannissa esiinny. (7 sivu 104) Multiaishirttä ei ollut myöskään Käckåsenin savutuvassa, mutta multapenkki siitä löytyi. Vanhimpien savutupien arvioidaan olleen maapohjaisia. Aiemmin hevosia ja muitakin eläimiä pidettiin tuvassa sisällä savu-uunin edessä karsinassa. Lattian osaa, jossa hevoset olivat, kutsuttiin myös hevossillaksi. Hevoset oli opetettu sisäsiisteiksi ja ne kulkivat itse ulos tuvasta. Palatessaan ne potkivat rappusia ilmoittaen haluavansa takaisin tupaan.(13 sivu 178) Hämäläinen arvelee, että suomalaiset olisivat tehneet lattian jo niihin aikoihin, kun muutto Ruotsiin tapahtui. Tuohet Kuva 10-3 Lattia eli silta Painopuut Kuva 10-2 Savutuvan leikkaus 1:50 Halispuolikkaat Vuoliainen ulkomultiainen eli multapenkki Kurkiainen (7 sivu 105) Puhuttaessa lattiapinnasta Sirelius puhuu lattialaudoista ja Hämäläinen lattiapalkeista. Arvelen, että lattialankuiksi on kutsuttu puolikkaita hirsiä, jotka päältä katsoen näyttävät lankuilta, koska tämä on ollut erittäin yleinen tapa tehdä lattiaa. Käckåsenin savupirtin lattiasta löytyi restauroinnin yhteydessä kaksi hirrenpuolikkaista veistettyä lattialankkua. Niiden alla on niskat, eli lattiaa kantavat hirret, jotka on perustettu kivien päällä makaavan alushirren päälle. Seinän vieressä niskoja ei ollut, vaan lattiapalkit makasivat multapenkin päällä.(7 sivu 104) Ulkomultiaisia Hä- Lakeistorvi Eristekerros piilutut hirrenpuolikkaat Laipio sisämultiainen (tämä usein ilman multiaishirttä suomalaismetsissä) Piirtäjä: Saara Vilhunen Piirtäjä: Árpád Sailo tuohi Räystäslauta Koukkupuu Pyöreät hirret Veistetyt hirret Silta Niska 10

13 1. painoriuku 2. tuohet 3. haljispuolikas 4. koivun vitsas 5. räystäslauta (lammuskaide) 6. koukkupuu 7. vuoliainen eli katon kannatin 8. näre 9. painokivi 10. takonaula Piirtäjä: Árpád Sailo hiekka sammal Piirtäjä: Árpád Sailo Sisäkaton koristeellisuus vaihtelee oosit kurkiaiset Erilaisia välikaton kannatinratkaisuja Kuva 11-1 Tuohikatto Kuva 11-2 Sisäkatto eli laipio mäläinen kertoo käytetyn. Olen todennut tämän itsekin esim. Abbortjärnsbergin savutuvassa. Lattian pinta ei ollut höylätty vaan piiluttu. Jossain paikoin on lattian alla ollut säilytystilaa, mutta varsinaista kellaria karjalaiseen malliin ei Värmlannissa esiinny. (7 sivu 107) Värmlantilaisten savutupien yleisin alkuperäinen vesikatto on ollut tuohikatto. Katto on tosin useimmissa tapauksissa joko peitetty tai korvattu pellillä ja pellin päälle on asetettu painoriu ut, joilla pelti on naamioitu. Käckåsenin savutupaan on palautettu alkuperäinen tuohikatto, mineriittikaton alla olleiden vanhojen tuohikaton osien (halispuolikkaan, koukkupuun ja vitaksen) mallin mukaan. Katto rakennettiin vuoliaisten varaan. Aluksi veistettiin puolikkaista hirsistä halispuolikkaat. Puolikas hirsi kuorittiin ja veistettiin kourumaiseksi. Halispuolikkaat asennettiin vuoliaisten päälle veistämällä niiden alle sovituskolot, jotka sopivat vuoliaisiin. Halispuolikkaita ei millään tavoin kiinnitetä muuhun kattorakenteeseen, vaan ne makaavat vapaasti vuoliaisten päällä. Halispuolikkaat sovitettiin mahdollisimman tarkoin toisiinsa sekä niiden väliin noin metrin välein asennettaviin koukkupuihin. Koukkupuut kiinnitettiin vuoliaisiin koivun vitaksilla, mallin mukaisesti, jotta ne eivät nousisi pystyyn. Koukkupuut kannattavat koko räystään mittaista räystäslautaa, joka sijaitsee sen verran etäällä halispuolikkaista, että vesi pääsee virtaamaan sen ja halispuolikkaiden välistä. Halispuolikkaiden päälle asetettiin vesieristeeksi tuohta. Tuohet olivat kyynärän (59,4 cm) kokoisia levyjä, joka on edelleen yleisin tuohen varastointikoko. Levyt asennettiin lomittain ulkopuoli alaspäin viideksi kerrokseksi. Tuohet irrotetaan puusta tuohikuun (suunnilleen kesäkuun) aikana, jolloin se irtoaa helposti. Painopuuna Värmlannissa on käytetty riukuja, jotka tukeutuvat räystäslautaan. Tuohikaton painoksi sopisi myös turve, mutta sitä ei ole Suomalaismetsissä käytetty. Painopuiden päät vuoltiin meisselimäisen teräviksi, jotta ne kuivuisivat nopeasti sateen jälkeen, eivätkä mätänisi helposti. Päätyräystäillä estetään painopuiden putoaminen taivuttamalla vuoliaisiin naulalla kiinnitetty ohut näre painopuiden päälle. Ennen näreen taivuttamista se höyrytetään pehmeäksi, jotta se ei katkeaisi. Katolle asetetaan painoksi taivutetun näreen päälle kivi. Valokuva: Árpád Sailo Kuva 11-3 Tuohikaton ladontaa Käckåsenenin savutuvalla 11

14 Värmlannin savutuvissa on tyypillistä laipio eli välikatto. Tavallisin laipio on kannatettu tuvan keskiosalla kahdella kurkiaisella; kurkihirrellä.(13 sivu 203, 7 sivu 98) Joskus kurkiaisia on kolmekin kappaletta joskus vain yksi. Seinillä on saattanut myös olla kannatinhirret, joita Hämäläinen nimittää ooseiksi. (7 sivu 98) Hämäläinen nimittää harvinaisemmaksi ratkaisua, jossa välipohja seinän vierellä kannatetaan seinähirsillä. Jälkimmäinen ratkaisu vaikuttaa kyllä olevan yleisempi jäljellä olevissa Värmlantilaisissa savutuvissa. Välipohjan kannatinhirsien päälle on sovitettu vuoroin pienempiä kokonaisia hirsiä ja vuoroin suurempia puolikkaita hirsiä tasainen puoli alaspäin. Tällä saadaan tuvan sisäkattoon kaunis rytmi. Sisäkattojen hirsien rytmitys vaihtelee eri tupien välillä. Eristeeksi välipohjahirsien päälle on asennettu sammalta ja sen päälle hiekkaa. Välipohjassa hieman tupaan päin savu-uunista sijaitsee lakeisluukku, jolla voidaan säädellä savun määrää tuvassa lämmityksen aikana. Savu-uuni sijaitsee aina oven vieressä, pohjoisseinää vasten. Uunin teko aloitettiin hirsikehikon veistämisellä. Kehikko on joskus saattanut kokonaan puuttua, mutta Värmlannissa useimmissa tapauksissa on kehikko. Kehikko on täytetty kivillä, joiden päälle varsinainen uuni on muurattu. Varhaisin lämmönlähde lienee ollut kiuas, joka tarkoittaa, että savu on voinut kulkeutua kivien lomitse tupaan sisälle. Tätä tukee se, että varhaisimmat savutuvat saattoivat toimia sekä saunoina, riihinä että asuntoina. Tällainen tunnettu rakennus on Tukholman Skansenilla Lekvattnetista Värmlannista tuotu savutupa. Kehikko veistettiin 2-3 hirsikertaiseksi ja lyhytnurkkaiseksi. Suomalaismetsissä uunissa aluskehikko saattaa olla irti seinästä, mutta löytyy myös ratkaisuja, jossa kehikko on salvottu seinään kiinni. (31) Näkyvimmän nurkan salvos on taidokkaasti veistetty lukko- tai lohenpyrstösalvos. Kivi kestää huonosti kuumuutta. Sen vuoksi kiven valinta on ollut tärkeää. Liuskakiviä on Sireliuksen mukaan yleisesti käytetty Suomessa.(13 sivu 181) Uuni on myös vuorattu sisältä savella, koska savi kestää lämpöä erinomaisesti. Jos uunin savikerrosta on jouduttu korjaamaan rapautunut, sintraantunut savi sekoitettiin uuden saven kanssa. Uunia lämmitettäessä puut saavat tarvittavan hapen palamiseen uunin edessä seinässä olevasta raitisilmaluukusta, jossa on ns. lykkyluukku. Savu nousee uunin etuseinässä suuaukon yläpuolella olevasta reiästä (reikiä voi olla myös useita, mutta Värmlannissa en ole nähnyt kuin yksireikäisiä uuneja) kattoon. Savuaukon yläpuolella on lieskakivi, joka estää liekkien pääsemästä tuvan kattoon. Tuvan katossa on lakeinen, aukko, josta savua lasketaan lakeistorven kautta ulos tuvasta. Lakeisaukossa on luukku, jolla vetoa voidaan säätää. Yleisin tuntuu olevan luukku, joka aukeaa savutorven sisälle. Luukussa on keppi, joka voidaan asettaa eri asentoihin patsaan nurkkaan veistettyihin koloihin. Myös työnnettäviä luukkuja esiintyy. Lakeistorven päällä on yleensä suoja, joka estää veden valumasta tupaan. Uuniaukon edessä on tasanne, jossa olevaan tuhkakuoppaan hehkuvat kekäleet vedetään. Hiiliä voidaan käyttää ruuan laittoon ja uunin uudestaan sytyttämiseen. Uunin tuvan puoleiseen sivuun, salvoksen yläpuolelle kiinnitettiin luvaslaudat.(7 sivu 89) Luvaslautojen päällä oli suosittu makuupaikka. Paikkaa on kutsuttu uunin haudaksi ja myös pankoksi. Halkoja on säilytetty seinän ja uunin välitilassa mikäli sellainen on ollut. Lähde: Det skogsfinska kulturarvet s.100 Kuva 12-1 Savu-uuni Kuva 12-2 Øieren savutupa Piirtäjä: Árpád Sailo 1. lieskakivi 2. savureikä 3. uunin suu 4. hiilikuoppa 5. uunin hirsikehys Kuva 12-3 Lukkonurkka Lähde: Antti Haikala / Diplomityö Aalto Yliopisto Norjan Øierenissä on savutupa, jossa on harvinainen kaksoisuuni. Toinen uuneista on tavallinen savutuvan uuni ja toinen on kiuasuuni. Tupaa voi lämmittää kuin riihtä, savusaunaa tai kuten tavallista savutupaa. 12

15 Lähde: Rökstugan på MAttila 8. Piirtäjä: Árpád Sailo lieskakivi 2. savureikä 3. uunin suu 4. hiilikuoppa 5. uunin hirsikehys 6. raitisilmaluukku 7. lakeisluukku 8. lakeistorvi Kuva 13-1 Savutuvan lämmitysperiaate Kuva 13-2 Lakeisluukku Mattilan savutuvasta 13

16 Savutupa on erittäin soveltuva kylmään Pohjolaan. Se on hyötysuhteeltaan erinomainen. Kertalämmitys vuorokaudessa on riittänyt kylmänäkin aikana tasaisen, miellyttävän lämpöisen sisäilman aikaansaamiseksi tupaan. Lämmitystä on tutkittu ja sen on todettu antavan suunnilleen yhtä hyvän lämmön tupaan kuin keskuslämmitys. (2 sivu 109) Koska yksi lämmitys vuorokaudessa on riittänyt, on puiden säästö ollut merkittävä. Kun vielä huomioi, että myös säilytystilaa tarvitaan puille huomattavasti vähemmän, on työn säästö ollut suuri. Uunin mahdollisten halkeamien aiheuttamien tulipalojen estämiseksi on arkun ja uunin väliin saatettu laittaa hiekkaa, joka on tukkinut mahdollisesti syntyvät halkeamat. (2 sivut 108) Värmlantilaiselle savu-uunille on tyypillistä suora, kalkittu etuseinä, jossa uunin suuaukko, savuaukko ja lieskakivi sijaitsevat. Savutuvassa on aina ollut orsisto, jonka päällä on säilytetty tarvepuita, halkoja, päreitä ym. Värmlantilaisissa savupirteissä esiintyvä orsisto on uunin lyhytnurkan päälle pystytetyn patsaan (Värmlannissa pahas, pahastokk) varaan pystytetty ns. patsasorsisto. Tästä, kuten lähes kaikista pirtin perusmalleista, löytyy Värmlannissakin poikkeuksia, mutta tämä malli on selvästi yleisin. Patsaan tarkoituksena ei ole tukea kattohirsiä. Tyypillistä Värmlannissa on myös patsaan pään vaatimaton muotoilu. Patsaasta lähtee pääty- ja sivuseinään tukeva patsasorsi. Patsasorret tukevat koko rakennelman, niinpä niitä kutsutaan myös tukiorsiksi. Patsasorren päälle tuetaan oviseinästä lähtevä lieskaorsi, joka sijaitsee lähes uunin suuaukon päällä. Tähän orteen on ripustettu keittopadat lieden yli. Lieskaorren varassa oven yläpuolella kulkee yleisimmin kaksi halko- tai päreortta. (7 sivu 101) Suuremmissa tuvissa Värmlannissa, esim. Juholassa, Puralassa ja Norjan puolella Tvensbergissä, on tuvan poikki kulkeva sidehirsi, jonka varaan patsaaton orsisto on rakennettu. Vanhoista tuvista saattavat orsistot nykyään puuttua, mutta niiden paikat voi etsiä seinissä näkyvien asennuskolojen avulla. Suomalaisissa savutuvissa oli alkuaan vain lykkyyluukulla tai rievulla varustettu ikkuna. Myöhemmin ikkunaan saatettiin lisätä hyvin ohut eläimen nahka. Myös sian rakkoa on kerrottu käytetyn. Gottlund kertoo päiväkirjassaan asumuksesta, jossa oli kaksi ikkunaa ja molemmissa lasinpalanen luvun lopulla rakennetuissa savutuvissa on kaikissa ikkuna. Kun ikkunoihin tuli useampi ruutu, nimitettiin ikkunan puitteita lyijyiksi, vaikka ne olivat puusta tehtyjä. (7 sivut ) Hämäläisen mukaan Suomessa savutuvissa yleistyi lasi ikkunoissa varhaisemmin kuin Värmlannin suomalaismetsissä. Savutuvan lämmityksestä tehtiin vuonna 2001 tarkka tutkimus. Siinä tutkittiin kuinka savu-uuni toimii, mihin lämpö varastoituu, kun tupaa lämmitetään ja kuinka lämpö heijastuu huonetilaan. Lämmityksen aikana tutkittiin mahdolliset epäterveelliset aineet lämmitettävästä tuvasta. Tutkimus osoitti, että savutupaa ei kovallakaan pakkasella tarvitse lämmittää kuin kerran päivässä. Savuuuni on siis erittäin energiatehokas. Savu-uuni on myös paloturvallinen. Savutuvassa on terveellistä ja miellyttävää asua. Kun uunin suuaukko suljetaan, luovuttaa uuni lämpöä sopivan verkkaisesti uunista, ettei lämpö nouse liian korkeaksi. Välikatto varastoi lämpöä ja luovuttaa sitä tasaisesti koko huonetilaan. Lisäksi Per Olov Nilsson viittaa muutamaan mielenkiintoiseen tutkimukseen, jotka todistavat puusavun olevan huomattavasti vähemmän haitallista, kun on luultu. Normaalikokoisessa savutuvassa ei lämmityksen aikana tarvitse kuitenkaan altistua savulle. Lämmitystutkimus on diplomityön liitteenä. Edellä mainitussa tutkimuksessa voisi verrata eri kokoisia savutupia toisiinsa, mutta tämä tutkimus antanee kuitenkin riittävästi todisteita savu-uunin/ -tuvan ylivertaisuudesta energiataloudellisesta näkökulmasta katsoen. Pienemmissä savutuvissa uunin koko saattaa olla suurempi suhteessa tuvan kokoon kuin Mattilan savutuvassa, joka on kohtalaisen kokoinen. Tähän tutkimukseen nojaten voi kuitenkin olettaa, että polttopuiden kulutus vähenee edelleen. Voitaisiin myös tutkia eri puulajien käytön vaikutusta, mutta senkin tutkimuksen tuoma lisäarvo lienee melko vaatimatonta. Yleensä savutuvat ovat niin korkeita, että ihminen ei joudu savua hengittämään, vaikka istuisi tuvassa koko lämmityksen ajan Piirtäjä: Árpád Sailo 1. patsas 2. patsasorret 3. lieskaorsi 4. orret päreiden ja halkojen säilytykseen Piirtäjä: Árpád Sailo 1. lieskaorsi 2. orret päreiden ja halkojen säilytykseen 3. sidehirsi 1. Kuva 14-1 Orsisto patsaalla. Orsistoa käytetään tavaran säilyttäämiseen Kuva 14-2 Sidehirren varaan rakennettu orsisto. Tämä on tyyppillinen ratkaisu suurissa savutuvisa