SIUNTION HYVINVOINTIKESKUKSEN LUONTOLIIKUNTAPUISTON PUU- JA PENSASLAJISTO

Transkriptio

1 SIUNTION HYVINVOINTIKESKUKSEN LUONTOLIIKUNTAPUISTON PUU- JA PENSASLAJISTO Haapa (Populus tremula) (Pajukasvit Salicaceae) Haapa on yleinen ja runsas lehtipuu koko Suomessa monenlaisissa metsissä: kankailla, lehdoissa, korvissa, kalliokoissa ja metsänlaiteilla. Haapa ei ole vaatelias, mutta se kasvaa parhaiten multavilla kosteahkoilla paikoilla. Se voi tulla komeaksi, metriseksi puuksi, mutta ei ole kovin pitkäikäinen. Haavan lehti on pyöreähkö ja epäsäännöllisesti mutkalaitainen. Nuorten vesojen lehdet eivät muistuta juuri lainkaan vanhojen puiden lehtiä: suuria, kolmiomaisia ja sahalaitaisia lehtiä voi erehtyä pitämään koivulle kuuluvina. Haapa on kaksikotinen puu, eli sen hede- ja eminorkot sijaitsevat eri puuyksilöissä. Kukinta tapahtuu huhti-toukokuussa ennen lehtien puhkeamista. Lenninhaivenellisia siemeniä syntyy runsaasti ja ne itävät nopeasti, mutta pienet taimet kuitenkin kuolevat herkästi. Tärkeämpi lisääntymistapa ovat juurivesat, joiden avulla haapa levittäytyy nopeasti metsiköiksi. Näiden haavikoiden puut ovat perintötekijöiltään samanlaisia eli klooneja. Parhaiten tämä tulee ilmi syksyllä: syksyiset lehdet leimuavat keltaisessa, oranssissa tai kirkkaanpunaisessa ruskassa, mutta tietyn yksilön juurivesoista syntyneillä puilla syysväri on samanlainen. Haavan puuaines on pehmeää ja huokoista. Se johtaa huonosti lämpöä, joten sitä on perinteisesti käytetty saunan laudepuuna. Haapa tunnetaan hammas- ja tulitikkujen raaka-aineena. Teollisesti siitä valmistetaan myös vaneria, lastuvillaa ja paperia. Haapasellua ei tarvitse valkaista, koska puu on luonnostaan vaaleaa. Kotitarpeisiin haavasta on tehty mm. aidaksia, päreitä, paanuja ja puukenkiä. Puuaineksesta ei lähde makua, joten se sopii hyvin ruoka-astioiden valmistukseen. Muita käyttökohteita ovat esimerkiksi pesäpallomailat, soittimet ja leikkikalut. Kookkaista rungoista koverrettiin aikoinaan myös haapioita eli veneitä. Harmaaleppä (Alnus incana) (Koivukasvit Betulaceae) Harmaaleppä on hyvin yleinen koko Suomessa. Se viihtyy tuoreilla ja ravinteikkailla mailla kangasmetsissä, lehdoissa, korvissa, rannoilla, teiden varsilla ja peltojen reunoilla. Kaikkein kuivimmilta ja vähäravinteisimmilta paikoilta se puuttuu. Runsaasti juurivesoja muodostava harmaaleppä levittäytyy nopeasti tiheäksi metsiköksi. Lepän juurien juurinystyröissä elää bakteereita, jotka pystyvät sitomaan kasveille tärkeää ravinnetta, typpeä, suoraan ilmakehän valtavasta typpikaasuvarastosta. Tämän ravinnelisäyksen turvin lepän ei tarvitse ottaa syksyllä talteen lehtivihreän sisältämää typpeä, vaan se voi pudottaa lehtensä vihreinä. Lepän lehtikarike sisältääkin runsaasti typpeä ja lannoittaa hajotessaan maata. Harmaaleppä kasvaa puuksi tai isoksi pensaaksi. Sen lehdet ovat toissahaisia, eli lehden reunassa on sekä isoja että pieniä hampaita, sekä lajin nimen mukaisesti harmahtavan himmeitä. Myös rungon kuori on harmaa. Tuulipölytteisenä kasvina harmaaleppä kukkii ennen lehtien puhkeamista, Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 1(12)

2 eteläisessä Suomessa jo maaliskuussa. Hedenorkot ovat pitkiä ja riippuvia. Lyhyet eminorkot kovettuvat kesän aikana ja muuttuvat käpymäisiksi. Seuraavan vuoden kevättalvella eminorkot avautuvat, ja siemenet varisevat hangelle sulamisvesien kuljetettaviksi. Aiemmin roskapuuna pidetyn harmaalepän puuaines on kevyttä ja pehmeää, eikä siksi kovinkaan arvostettua. Siitä on kuitenkin helppo sorvata erilaisia käyttöesineitä. Leppää käytetään lihan ja kalan savustuksessa. Kuoresta saadaan ruskeaa, punaista ja mustaa kangasväriä. Polttopuuna leppä on melko kehnoa. Hieskoivu (Betula pubescens) (Koivukasvit Betulaceae) Koko maassa yleinen hieskoivu kasvaa korpimetsissä, rannoilla, soilla sekä peltojen ja teiden reunoilla. Yleensä se viihtyy kosteammilla paikoilla kuin rauduskoivu, mutta tavataanpa molempia koivulajeja samoiltakin kasvupaikoilta. Metsäpuuna hieskoivua ei juuri viljellä, koska se kasvaa huomattavasti hitaammin kuin rauduskoivu, eikä siitä tule yhtä kookasta puuta kuin lähisukulaisestaan. Lapissa esiintyy hieskoivun alalaji tunturikoivu, jonka perimään on sekoittunut myös vaivaiskoivua. Hieskoivun pyöreähkö lehti on vain kertaalleen sahalaitainen, kun taas rauduskoivulla se on kahteen kertaan sahalaitainen. Lehti on usein alta karvainen. Myös nuoret oksat ovat karvaisia, eikä niissä ole rauduskoivulle tyypillisiä nystyjä. Hieskoivun suomenkielinen nimi tulee hikisistä eli tahmeista talvisilmuista. Rungon tyvi on yleensä vaalea ja sileä, rauduskoivulla taas tumma ja kaarnoittunut. Suuren muuntelun vuoksi hies- ja rauduskoivua on joskus kuitenkin vaikea erottaa toisistaan. Vanhojen hieskoivujen rungoissa on usein hiilenmustia, rosoisia pahkuroita, jotka kertovat pakurikäävän läsnäolosta. Hieskoivuissa yleisiä ovat myös tuulenpesät, jotka ovat tuulenpesäsienen aiheuttamia sairaalloisen tiheäksi kasvaneita oksakimppuja. Hies- ja rauduskoivun puuaines eivät ulkonäkönsä puolesta eroa toisistaan. Hieskoivu on kuitenkin hieman pehmeämpää ja kevyempää. Teollisuuden raaka-aineena hies- ja rauduskoivua ei yleensä erotella. Koivua käytetään saha- ja vaneriteollisuudessa sekä sellun valmistuksessa. Koivun kuituja käytetään korkealaatuisissa painopapereissa. Erityisen tärkeä puu koivu on huonekaluteollisuudessa. Kimmoisuutensa ja sitkeytensä ansiosta se sopii hyvin mm. työkalujen varsiin. Korkean lämpöarvonsa vuoksi sitä käytetään paljon myös polttopuuna. Koivusta saadaan myös ksylitolia eli koivusokeria. Kataja (Juniperus communis) (Sypressikasvit Cupressaceae) Tuttu kataja on laajimmalle levinnyt puuvartinen kasvi maailmassa. Sen levinneisyysalue ulottuu koko pohjoisen pallonpuoliskon ympäri. Suomessakin se on hyvin yleinen ja kasvaa monenlaisilla paikoilla. Erityisesti se viihtyy valossa. Katajan ulkonäkö vaihtelee huomattavasti kasvupaikkaolojen ja perimän erojen mukaan: ääripäissä ovat saariston ja tuntureiden mattomaisesti maata matavat kasvustot sekä kuivien ketojen monimetriset pylväskatajat. Puumaiset katajat ovat melko harvinaisia, ja ne onkin osittain rauhoitettu: ottaminen koristepuuna tai -oksana kaupattavaksi on kielletty, mutta puuaineksen käyttö on kuitenkin sallittu. Ahvenanmaalla kaikki yli 7 metriä korkeat katajat on rauhoitettu. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 2(12)

3 Katajan lyhyet, teräväkärkiset neulaset sijaitsevat kolmen kiehkuroina. Kukinta tapahtuu toukokesäkuussa. Pyöreät, marjamaiset kävyt kypsyvät ja sinistyvät vasta kolmantena kesänään. Kävyt ovat 1 3-siemenisiä ja kolmesuomuisia: myös kypsissä marjoissa nämä suomujen rajat ovat havaittavissa. Kaikkiin katajiin ei tule marjoja, sillä kasvi on kaksikotinen, eli hede- ja emiyksilöt ovat erillisiä. Leviäminen tapahtuu lintujen ja muiden marjoja syövien eläinten avustuksella. Katajaa on käytetty ja käytetään monipuolisena rohdoksena. Raskaana olevat naiset eivät kuitenkaan saa nauttia katajanmarjoja: ilmeisesti niitä on jopa käytetty sikiönlähdetykseen. Marjoja käytetään esimerkiksi liharuokien ja viinojen mausteena. Katajan puuaines on kestävää ja hyväntuoksuista, joten se sopii erilaisten tarve- ja koriste-esineiden valmistukseen. Lisäksi se on hyvin lahonkestävää: siitä on tehty kattopäreitä, paanuja, aidantolppia ja heinäseipäitä. Voimakkaan tuoksunsa vuoksi katajaa käytetään myös lihan ja kalan savustuksessa. Koiranheisi (Viburnum opulus) (Kuusamakasvit Caprifoliaceae) Heisipuunakin tunnettu koiranheisi on Etelä- ja Keski-Suomen lehtojen, lehtokorpien ja puronvarsien komea pensas. Se on melko yleinen, mutta suhteellisen vähälukuinen: koiranheisi ei muodosta suuria kasvustoja. Se voi kasvaa 2 4 metrin korkuiseksi, mutta jää varjoisilla kasvupaikoilla usein matalan lamoavaksi. Koiranheiden lehdet ovat samalla tavalla sormihalkoisia kuin vaahteran lehdet. Kesäkuussa puhkeavat kukkatertut ovat erikoisen näköisiä: kukinnon keskellä olevia vaatimattoman pieniä ja kellertäviä kukkia ympäröivät suuret, valkoiset laitakukat. Laitakukissa ei kuitenkaan ole lisääntymiseen tarvittavia heteitä ja emejä. Niiden tarkoituksena on pelkästään houkutella pölyttäjähyönteisiä kukinnon keskellä oleviin lisääntymiskykyisiin kukkiin. Kukat lisäksi haisevat pahalle, suorastaan huumaavalle, mikä sekin vetää pölyttäjinä toimivia kukkakärpäsiä puoleensa. Koiranheiden kukinta onnistuu ainoastaan valoisilla paikoilla; varjossa se uudistuu vain vesomalla. Syksyllä heisipensaassa on punaisia luumarjoja, jotka eivät ole myrkyllisiä, mutta kylläkin epämiellyttävän hajuisia ja makuisia. Koiranheiden kuori on sen sijaan myrkyllinen: kuoren irrottaminen paljain käsin saattaa aiheuttaa ihon ärtymistä. Vaikka suomalaiset ovatkin suhtautuneet koiranheiden marjoihin epäilevästi, ovat muut kansat käyttäneet niitä ravinnoksi. Niitä on kuivattu, säilötty puhtaaseen veteen tai niistä on keitetty hilloa, sosetta ja mehua. Marjoja on käytetty myös kansanlääkinnässä mm. vilustumissairauksien, haavojen ja ruuansulatushäiriöiden hoitoon. Tutkimukset ovatkin osoittaneet koiranheiden marjojen terveellisyyden. Nykyään niistä valmistetaan mm. verenpainetta alentavia ja ihotauteja parantavia lääkkeitä. Myös kuorella ja kukilla on lääketieteellisiä sovelluksia. Koiranheisi ja siitä jalostettu lumipalloheisi ovat suosittuja koristepensaita. Kuusi (Picea abies) (Mäntykasvit Pinaceae) Kuusi on taloudellisesti tärkeimpiä puulajejamme, joten sen osuutta metsissämme on lisätty viljelyn avulla. Etelä-Suomen metsien puuston kokonaismäärästä kuusta onkin jo yli 40 prosenttia. Kuusi kestää hyvin varjoa ja valtaa helposti alaa muilta metsäpuilta kosteilla paikoilla muodostamalla tiheitä näreikköjä. Varjostuksen ja happaman neulaskarikkeen vuoksi tiheistä kuusikoista aluskasvillisuus puuttuukin yleensä lähes täysin. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 3(12)

4 Kuusi alkaa kukkia yleensä vasta noin 40 vuoden ikäisenä. Sen kukat avautuvat touko-kesäkuussa. Pölytyksen tapahduttua viininpunaiset, pystyt emikukinnot kääntyvät alaspäin, ja niiden suomut sulkeutuvat. Kävyt avautuvat seuraavana keväänä vapauttaen siivelliset siemenet tuulen kuljetettaviksi. Kuusi on hyvin monimuotoinen metsäpuu. Siitä on olemassa lukuisia erilaisia muotoja. Tunnetuimpia ja huomiota herättävämpiä on käärmekuusi. Se on saanut nimensä lonkeromaisista oksistaan, joissa on neulasia vain oksien kärjissä. Kultakuusen neulaset ovat nuorena keltaisia, mutta vihertyvät kesän mittaan. Pylväsmäisen surukuusen oksat riippuvat rungonmyötäisesti. Kääpiömuodoista mainittakoon tapionpöytä eli pöytäkuusi, joka jää vain noin puoli metriä korkeaksi. Se on tiheä ja päältä pöytämäisen tasainen. Paperiteollisuuden tarpeisiin kuusesta valmistetaan sekä selluloosaa että puuhioketta. Kuusi onkin sanomalehtipaperin tärkein raaka-aine. Myös sahateollisuudessa kuusi on haluttu puu. Sitä on helppo työstää ja se sopii rakennusmateriaaliksi niin sisä- kuin ulkokäyttöönkin. Tasarakenteisuutensa vuoksi kuusi on erinomaista materiaalia soittimien kaikupohjiin. Kuusen pihkasta voidaan valmistaa tislaamalla tärpättiöljyä. Nuorista vuosikasvaimista eli kuusenkerkistä saadaan yskänlääkettä. Kerkkäteetä on myös käytetty rohdoksena mm. vatsavaivoihin. Lehtokuusama (Lonicera xylosteum) (Kuusamakasvit Caprifoliaceae) Lehtokuusama on ilmastollisesti ja maaperällisesti vaatelias lehtopensas, jonka levinneisyys rajoittuu eteläiseen Suomeen. Nimensä mukaisesti se kasvaa ravinteikkailla lehtomailla. Valoisilla paikoilla lehtokuusama kasvaa parimetriseksi. Se haaroo runsaasti, ja haarojen kärjet juurtuvat taipuessaan maahan. Lehtokuusamakin voi siis toisinaan muodostaa läpitunkemattomia tiheikköjä. Lehdiltään lehtokuusama muistuttaa paatsamaa: ne ovat soikeita ja ehytlaitaisia. Lehtokuusaman lehdet ovat kuitenkin selvästi karvaisia ja sijaitsevat oksissa pareittain täsmälleen toisiaan vastapäätä, mikä tekee oksasta symmetrisen näköisen. Lehtihangoissa sijaitsevat pienet, kellertävät, tuoksuttomat kukat avautuvat touko-kesäkuussa. Lehtien lailla nekin ovat pareittain. Kukkapari on kasvanut alaosastaan yhteen. Myös elo-syyskuussa kypsyvät kirkkaanpunaiset marjat ovat osittain yhteenkasvaneita. Etenkin valoisilla paikoilla marjoja on paljon. Ne kelpaavat linnuille, mutta ihmisille ne ovat vaarallisen myrkyllisiä. Kuusamalla on ollut melko vähän käyttöä. Sen kovasta puuaineksesta on tehty ainakin heinäharavan piikkejä, hius- ja vaatesolkia, verkon kudonnassa käytettyjä käpyjä, virkkuukoukkuja ja muita pieniä esineitä, joilta vaaditaan lujuutta. Nykyään kuusamaa käytetään jonkin verran aita- ja koristepensaana. Mänty (Pinus sylvestris) (Mäntykasvit Pinaceae) Mänty on menneinä aikoina ollut Suomen metsien valtapuu, mutta nykyään kuusi on valtaamassa sen kasvupaikkoja. Aiemmin metsäpalot suosivat mäntyä kuusen kustannuksella, sillä täysikasvuisten mäntyjen paksu kilpikaarna suojaa puita hyvin tulelta. Mänty vaatii paljon valoa. Se viihtyy kuivilla hiekka- ja moreenimailla. Soilla mänty jää kitukasvuiseksi. Mänty ei ole kuitenkaan pelkästään karujen maiden puu: komeimmat, jopa 500-vuotiaat männyt kasvavat luonnontilaisten metsien rehevimmissä osissa. Valtaosa näistä ikihongista on kuitenkin poltettu tervaksi tai sahattu puutavaraksi jo kauan sitten. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 4(12)

5 Noin viisisenttiset, parilliset neulaset pysyvät kiinni eteläsuomalaisessa männyssä kolme tai neljä vuotta, mutta lapinmännyssä jopa kahdeksan vuotta. Mänty alkaa kukkia noin 8 20 vuoden ikäisenä. Sen kukinta tapahtuu kesäkuussa. Keltaiset hedekukinnot sijaitsevat rykelmänä uuden vuosikasvaimen tyvellä, emikukinnot verson latvassa. Pölytyksen tapahduttua emikukinnot kääntyvät alaspäin. Toisena kesänä ne kasvavat ja muuttuvat vihreiksi. Vasta kolmannen vuoden kevättalvella käpysuomut avautuvat ja siemenet varisevat ulos. Kuusen rinnalla mänty on saha- ja paperiteollisuuden tärkeä raaka-aine. Kemiallisen sellunvalmistuksen sivutuotteena saadaan mäntyöljyä, josta valmistetaan mäntysuopaa ja tärpättiä. Mänty sopii hyvin rakennusmateriaaliksi ja huonekaluihin. Sitä kyllästetään myös johdinpylväiksi. Mäntyä on käytetty kaivoksissa tukipuuna, koska sen sanotaan alkavan narista varoittavasti ennen murtumistaan. Pettuleipä on aikoinaan valmistettu helluntain aikoihin männyn jälsikerroksesta. Uusista vuosikasvaimista käytettyä kerkkäteetä on käytetty vilustumisoireisiin ja C-vitamiinin puutoksiin. Pihkaisista tervasmännyistä on juoksutettu tervahaudoissa tervaa, joka oli tärkeä vientituote jo 1600-luvulla. Orjanruusu (Rosa dumalis) (Ruusukasvit Rosaceae) Suomessa on kuusi luonnonvaraista ruusulajia, joista orjanruusu kasvaa Etelä-Suomessa Etelä- Hämeeseen saakka. Orjanruusu voi tulla jopa yli kaksi metriä korkeaksi vankaksi pensaaksi. Se viihtyy parhaiten aurinkoisilla hakamailla, valoisissa rehevissä metsissä ja kivisillä katajakedoilla. Ruusut, joita myös orjantappuroiksi on kutsuttu, tuntee parilehdykkäisistä lehdistä ja piikkisistä varsista. Tavallisesti kesäkuussa niihin puhkeavat suuret, tuoksuvat, vaalean- tai ruusunpunaiset kukat. Orjanruusun pitkänomaiset hedelmät, kiulukat, kypsyvät syyskuussa. Kiulukan sisällä on joukko pieniä, karvaisia ja kovakuorisia siemeniä, joita kiulukoita syövät linnut levittävät. Ruusujen tunnistamisessa tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat piikit. Orjanruusun piikit ovat vankkoja ja alaspäin kaartuneita kuin petolinnun kynnet. Piikit ovat puolustuskeino suuria kasvinsyöjiä vastaan. Luonnonvaraisia ruusuja on käytetty hyötykasveina satojen vuosien ajan. Suomessa käyttöä on kuitenkin rajoittanut se, että ruusupensaita esiintyy luonnossa verraten harvassa. Ruusujen kasvattaminen puutarhoissa yleistyi vasta 1800-luvulla. Ruusujen kiulukat sisältävät runsaasti C- vitamiinia. Sekä kuivatuista kiulukoista että myös lehdistä voidaan valmistaa teetä. Etelä-Euroopan maissa ruusuja viljellään laajoilla aloilla hajuvesiteollisuuden tarpeisiin. Yhden ruusuöljygramman tuottamiseen tarvitaan viisi kiloa ruusun terälehtiä. Ei siis ole ihme, että ruusuöljy on maailman kalleimpia tuoksuaineita. Paatsama (Rhamnus frangula) (Paatsamakasvit Rhamnaceae) Paatsama on Suomessa yleinen pensas tai pieni puu Oulun seudulle saakka. Virallisempi nimi korpipaatsama kertoo pensaan viihtyvän kosteilla kasvupaikoilla kuten korvissa, rannoilla, suonlaiteilla ja kosteissa lehdoissa. Paatsama on varjokasvi ja viihtyy hyvin muiden puiden katveessa, mutta pystyy kasvamaan valoisammillakin paikoilla, kuten metsänlaiteilla. Korpipaatsaman ehytlaitaiset, soikeahkot lehdet ovat kiiltävän kaljuja ja ohuita. Kukat ovat pieniä, valkoisia ja sijaitsevat ryhminä lehtihangoissa. Tiettyä ajallisesti rajoittunutta kukinta-aikaa paatsamalla ei ole, vaan se kukkiin pitkin kesää syksyyn saakka. Vastaavasti samasta pensaasta Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 5(12)

6 löytyy eri-ikäisiä marjoja, jotka ovat raakoina vihreitä, sitten punaisia ja kypsinä lähes mustia. Marjat ovat myrkyllisiä, kuten koko kasvikin. Kansa onkin kutsunut paatsamaa kuolemanpuuksi ja myrkkypuuksi. Paatsamaa käytettiin aiemmin mm. vatsalääkkeenä, mutta rohdoskäytöstä on sittemmin luovuttu haitallisten sivuvaikutusten vuoksi. Se on myös vanha värikasvi, jonka marjoista on saatu vihreää ja kuoresta keltaista väriä. Paatsaman koristeellisen puuaineksen käyttöä rajoittaa sen hauraus sekä rungon pieni koko, mutta siitä on sorvattu ainakin koriste-esineitä ja piipunvarsia. Se soveltuu myös puu-upotuksiin. Paatsaman puusta saadaan hyvälaatuista hiiltä, jota on käytetty ruudin ja taiteilijoiden piirustushiilien valmistukseen. Pihlaja (Sorbus aucuparia) (Ruusukasvit Rosaceae) Muinaisten suomalaisten pyhä puu ja Pohjois-Savon maakuntakasvi pihlaja on yleinen koko Suomessa lähes kaikenlaisilla kasvupaikoilla. Se on vaatimaton maan laadun suhteen, mutta kasvaa puumaiseksi vain tarpeeksi valoisilla, ravinteisilla ja tuoreilla paikoilla, kuten lehtomaisten metsien aukoissa ja reunoilla, asutuilla aukeilla sekä rannoilla. Pihlaja kukkii vain aukeilla paikoilla. Valkoiset, voimakashajuiset kukat houkuttelevat kärpäsiä, mehiläisiä ja kovakuoriaisia suorittamaan pölytyksen. Syksyllä kypsyvien marjojen väri vaihtelee punaisesta oranssiin, mutta myös aivan keltamarjaisia pihlajia voi tavata. Eri puiden marjojen maussa on eroja, joten kerääjän kannattaa maistaa marjoja useista puista. Pihlajasta on olemassa myös makeahedelmäisiä viljelylajikkeita. Runsaita kukka- ja marjavuosia on noin kahden vuoden välein. Pahin pihlajan tuholainen on pihlajanmarjakoi, joka kaivelee käytäviään myös omenoihin. Syksyn kuluessa tilhet, punatulkut, rastaat ja taviokuurnat tyhjentävät marjaiset pihlajat ja levittävät samalla siemeniä. Linnun suoliston läpi kulkeminen jopa edistää siemenen itämistä, ellei lintu sitten riko siemeniä marjoja syödessään. Marjat ja nuoret lehdet sisältävät C-vitamiinia. Marjoista voidaan tehdä sosetta, mehua ja hyytelöä, nuorista lehdistä salaattia ja vanhemmista teetä. Puuaines on kestävyytensä ja kauneutensa ansiosta suosittua huonekalujen raaka-ainetta. Kovasta ja joustavasta nuoresta puusta on aiemmin tehty mm. työkalujen varsia, aisa- ja luokkipuita, akseleita ja haravan piikkejä. Pihlajasta on valmistettu myös ruokailuvälineitä ja -astioita sekä soittimia. Pohjanpunaherukka (Ribes spicatum) (Herukkakasvit Grossulariaceae) Pohjanpunaherukka kasvaa yleisenä koko Suomessa sekä luonnonvaraisena että viljeltynä. Luonnonvaraiset kasvupaikat ovat lähinnä lehtomaisilla paikoilla, puronvarsilla ja rannoilla. Viljelyperäisiä kantoja on asumusten ympäristössä, teitten varsilla ja peltojen pientareilla. Suomessa herukoita on viljelty 1600-luvulta lähtien. Noin metrin korkuiseksi pensaaksi kasvava pohjanpunaherukka on ainoa varmasti alun perin luonnonvarainen punaherukkalaji Suomessa. Muitakin punaherukkalajeja Suomen luonnossa saatetaan tavata, mutta ne ovat alkujaan lähtöisin Länsi- ja Keski-Euroopasta. Niitä on tuotu Suomeen marjapensaiksi sekä käytetty viljelylajikkeiden jalostustyössä, jonka päämääränä on lähinnä ollut saada suurempia ja makeampia marjoja. Kaikki punaherukkalajit risteytyvät helposti, ja välimuotoja tavataan luonnossakin. Lajien väliset erot ovat ensisijaisesti kukkien rakenteessa. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 6(12)

7 Marjoista tehdään mehua, marjasäilykkeitä ja viinejä. Niitä on käytetty myös virtsaneritystä kiihottavana, ulostavana sekä limakalvoja supistavana rohdoksena. Lehtien käytöstä on vain vähän tietoja. Punaherukasta on jalostettu valkomarjainen valkoherukka, joka on erityisesti suosittu viinien raaka-aine. Suomen luonnossa ei kuitenkaan ole yhtäkään valkomarjaista kasvilajia, eivätkä lintumme osaa käyttää valkoisia marjoja edes silloin kun niitä olisi tarjolla. Pähkinäpensas (Corylus avellana) (Koivukasvit Betulaceae) Pähkinäpensas on kookas lehtopensas, joka kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Suomessa, mutta menestyy viljeltynä Keski-Suomessakin. Vaatelias pähkinäpensas suosii kalkkipitoista maaperää. Se viihtyy kuivahkoissa ja tuoreissa, runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Pähkinäpensas lannoittaa kasvualustaansa myös itse: sen lehdet hajoavat nopeasti ja muodostavat ravinteikasta humusta, jossa monet vaateliaat lehtokasvit kukoistavat. Pähkinäpensaan lehdet ovat melko suuria, kellanvihreitä, sahalaitaisia ja karvaisia, ja niiden kärjessä on selvä nipukka. Monirunkoinen pähkinäpensas kasvaa yleensä 2 5 metrin korkuiseksi. Se uudistuu voimakkaasti juurivesoista. Vanhetessaan pähkinäpensas laajenee ja sen sisimmät haarat alkavat kuolla, jolloin syntyy runkokehiä. Pähkinäpensas kukkii huhti-toukokuussa. Keltaiset, roikkuvat hedenorkot vapauttavat siitepölyä tuulen kuljetettavaksi. Emikukinnot ovat hyvin pieniä, mutta tarkkaan katsova voi erottaa punaisten hapsumaisten luotinkärkien pilkistävän silmusuomujen suojasta. Hedelmä on syötävä pähkinä. Varsinaisia kaupallisesti hyödynnettäviä hasselpähkinöitä tuottaa Balkanilta kotoisin oleva isopähkinäpensas (Corylus maxima). Suomessakin pähkinöitä on kerätty ravinnoksi; onpa Ahvenanmaalla kannettu Ruotsin kruunulle pähkinäveroakin. Pähkinät ovat mm. närhien, pähkinähakkien, oravien ja hiirien ravintoa. Ne myös levittävät kasvia, sillä talven varalle kerätyt pähkinävarastot jäävät toisinaan käyttämättä. Pähkinäpensaan puuaineksella ei ole paljoakaan käyttöä, koska rungon läpimitta on niin pieni. Siitä on kuitenkin valmistettu mm. tynnyrin vanteita, seuloja, kävelykeppejä ja piirustushiiltä. Raita (Salix caprea) (Pajukasvit Salicaceae) Raita kasvaa yleisenä koko Suomessa. Se viihtyy kohtalaisen kuivilla ja aukeilla paikoilla, kuten teiden varsilla, ahoilla ja peltojen ja metsien reunoilla. Valoisilla kasvupaikoilla siitä kehittyy yksirunkoinen puu, mutta ankarissa kasvuolosuhteissa se jää isoksi pensaaksi. Se ei muodosta metsiköitä, vaan kasvaa ainoastaan yksittäispuuna. Kasvin suomenkielinen nimi viittaa vanhan puun kaarnan taipumukseen halkeilla pitkittäissuunnassa raidalliseksi. Raidan lehdet ovat pajuksi melko isoja, soikeita ja alta harmaakarvaisia. Muuntelu on kuitenkin suurta. Pajuille tyypillisesti raita myös risteytyy usein lähisukulaistensa kanssa. Muiden pajujen tavoin raita on kaksikotinen, eli hede- ja emiyksilöt ovat erillisiä. Raidan kukinta tapahtuu huhti-toukokuussa ennen lehtien puhkeamista. Hedepuut kukkivat näyttävän keltaisina, kun taas emipuut ovat vaatimattomia vihreine norkkoineen. Mettä ja siitepölyä himoitsevat hyönteiset, kuten mehiläiset, kimalaiset, kukkakärpäset ja yökköset, käyvät kukissa ja suorittavat samalla pölytyksen. Raita onkin varhaiskevään tärkeimpiä medenlähteitä, kun muut kasvit eivät vielä kuki. Iäkkäät, lahot rungot ovat tärkeitä hyönteisille ja niitä syöville linnuille. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 7(12)

8 Valkuaispitoisista lehdistä on tehty rehua ja kuoresta eristetty salisiinia, joka elimistössä muuttuu salisyylihapoksi. Salisyylihappo on monien särkylääkkeiden, kuten aspiriinin, vaikuttava aine. Salisiinia on käytetty mm. kuumesairauksiin ja nivelreumaan. Raidan puuaineksesta on valmistettu lähinnä erilaisia käyttöesineitä, kuten pakkauslaatikoita, puukenkiä, aidaksia, työkalujen varsia ja hammastikkuja. Sitä on käytetty myös vaneri- ja massateollisuudessa. Raidan juuripahkat ovat arvostettua raaka-ainetta koriste-esineiden valmistuksessa. Raitaa voidaan käyttää myös ilmansaastumisen osoittajana: Etelä-Suomessa taajamien ja valtaväylien saasteiden on todettu aiheuttavan bakteeriperäisiä kasvaimia puun oksistoon. Rauduskoivu (Betula pendula) (Koivukasvit Betulaceae) Suomen kansallispuu rauduskoivu on koko maassa yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Se viihtyy kuivissa ja tuoreissa, valoisissa metsissä. Rauduskoivu ei yleensä kasva kosteilla tai vähähappisilla kasvualustoilla, joilla hieskoivu puolestaan menestyy. Muuten rauduskoivu on vaatimaton maan laadun suhteen. Nopeakasvuinen rauduskoivu on Suomen kolmanneksi tärkein viljelymetsäpuu. Se kasvaa nopeammin ja suuremmaksi hieskoivu ja tuottaa vastaavasti enemmän puuta. Rauduskoivun kolmiomaisen tai vinoneliömäisen lehden laita on toissahainen, eli isojen hampaiden väleissä on pienempiä, kun taas hieskoivun pyöreähköissä lehdissä on vain yksinkertainen hammastus. Lehdet ja nuoret oksat ovat kaljuja, kun ne hieskoivulla ovat karvaisia. Rauduksen nuoret oksat ovat tyypillisesti myös nystermäisiä. Iän myötä rauduskoivun rungon tyviosa kaarnoittuu tummaksi ja pitkittäisuurteiksi sekä oksat alkavat riippua. Koivujen muuntelu on suurta, joten hies- ja rauduskoivua on joskus vaikea erottaa toisistaan. Kukinta-aika on toukokuun alussa. Pienet, siivelliset pähkylähedelmät vapautuvat tuulen vietäviksi syksyllä tai talvella. Rauduskoivun puuaines vastaa rakenteeltaan ja ulkonäöltään lähes täysin hieskoivua, mutta on hieman sitä kovempaa, painavampaa ja sitkeämpää. Koivun puuainesta käytetään mm. huonekaluihin ja muuhun sisustukseen, vanerin ja sellun valmistamiseen sekä polttopuuna. Erityisen arvokasta on kilohintaan myytävä puuainekseltaan säännöttömän kyhmyinen ja ruskeakuvioinen rauduskoivun muunnos visakoivu, jota käytetään viilun valmistukseen, huonekaluihin ja koristeesineisiin. Rauduskoivusta tehdään myös perinteinen saunavihta, joka sidotaan hieskoivun sitkeällä vitsaksella. Koivun nuoret lehdet sisältävät runsaasti C-vitamiinia, ja niistä voidaan tehdä esimerkiksi teetä. Koivusta saadaan myös ksylitolia eli koivusokeria. Taikinamarja (Ribes alpinum) (Herukkakasvit Grossulariaceae) Leutoja talvia ja pitkää kasvukautta suosiva taikinamarja kasvaa luontaisena Suomen eteläosan lehdoissa, lehtomaisissa metsissä ja kallioiden ympäristöissä. Istutettuna se kuitenkin menestyy Pohjois-Suomea myöten. Taikinamarja muistuttaa aika paljon punaherukkaa. Taikinamarjan lehdet ovat kuitenkin pienempiä ja kapeampiliuskaisia. Selvä ero on myös taikinamarjan kaksikotisuus, eli hede- ja emikukat sijaitsevat eri pensaissa. Touko-kesäkuussa avautuvat vaatimattoman kellanvihreät kukat sijaitsevat kukkatertuissa, jotka eivät punaherukan tapaan riipu, vaan ovat pystyjä. Pölytyksen varmistamiseksi hedekukkatertuissa on enemmän kukkia kuin emikukkatertuissa. Lisäksi hedepensaita on luonnossa Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 8(12)

9 noin kolme kertaa enemmän kuin marjovia emipensaita. Marjat ovat houkuttelevan punaisia, mutta hedelmähappojen puuttumisen vuoksi mitäänsanomattoman makuisia. Kasvin nimi lienee peräisin havainnosta, että marjan hedelmäliha tuntuu liimautuvan kieleen taikinan lailla. Marjoilla ei ole juuri ollut hyötykäyttöä. Niitä on kuitenkin voitu sekoittaa hilloa tehtäessä voimakkaamman makuisten marjojen joukkoon makua lieventämään. Pensaan puuaines on kovaa ja sitkeää, ja sitä on käytetty mm. kangaspuiden pirtoihin, mertojen vanteisiin ja haravanpiikeiksi. Eniten käytetty ja arvostettu taikinamarja on koriste- ja aitapensaana: se sietää melko hyvin karuja ja kuivia maita, saastunutta ilmaa sekä leikkaamista. Tammi (Quercus robur) (Pyökkikasvit Fagaceae) Varsinais-Suomen maakuntakasvi tammi on Suomessa luonnonvarainen aivan etelässä Ahvenanmaalta Etelä-Uudellemaalle. Istutettuna se menestyy Keski-Suomessakin. Parhaiten tammi viihtyy runsasravinteisessa, savensekaisessa lehtomaassa. Se vaatii runsaasti valoa: luonnostaan valoisissa tammikoissa kukoistaakin runsas aluskasvillisuus. Ahvenanmaalla ympärysmitaltaan yli 170 cm tammet ovat rauhoitettuja. Tammen lehdet ovat parihalkoisia ja nahkeita. Kukinta tapahtuu toukokuussa lehtien puhkeamisen aikaan. Hedekukat riippuvat pitkinä norkkoina uusien oksaversojen tyvillä. Oksien kärjissä sijaitsevista huomaamattoman pienistä emikukista kehittyy tammenterhoja, jotka putoavat syksyllä maahan ja itävät nopeasti. Terhoilla on kuitenkin myös monia ottajia: niitä syövät monet jyrsijät, kuten oravat ja myyrät, sekä pähkinänsyöjälinnut, kuten pähkinähakki ja närhi. Eläimet eivät kuitenkaan löydä myöhemmin kaikkia kätköpaikkojaan, joten ne toimivat myös tammen levittäjinä. Rusakot ja hirvet ovat taimivaiheessa olevan tammen pahimpia vihollisia. Suurikokoisella tammella puolestaan on pienikokoisia syöjiä, kuten tammikääriäisten toukat, jotka saattavat joinakin vuosina kaluta tammikot lähes lehdettömiksi. Tästä ei kuitenkaan ole puille pysyvää haittaa. Vanhat tammet ovat usein lahoja ja lopulta aivan onttoja. Niillä elää monipuolinen valikoima hyönteisiä, lintuja, sieniä, sammalia ja jäkäliä. Tammen puuaines on kovaa ja painavaa. Se on hyvin lahonkestävää: veden alla tammi kestää vuosisatoja. Sitä käytetäänkin rakennuspuuna etenkin vaativissa kohteissa, kuten silloissa, laivanrakennuksessa ja ratapölkkyinä. Muita käyttökohteita ovat mm. huonekalut, ovet ja parketit. Puuaineksen aromaattisuuden takia viinejä ja muita alkoholijuomia kypsytetään usein tammitynnyreissä. Suomesta on aikoinaan kaadettu lähes kaikki komearunkoiset jättiläistammet laivanrakennuksen tarpeisiin. Nykyiset tammikot ovatkin eristyneitä ja koostuvat lähinnä väärärunkoisista ja nuorista yksilöistä, joten suomalaiselle puunjalostusteollisuudelle tammesta ei juuri ole raaka-aineeksi. Terttuselja (Sambucus racemosa) (Kuusamakasvit Caprifoliaceae) Terttuselja ei kuulu Suomen alkuperäiskasvistoon, vaan on peräisin Keski- ja Etelä-Euroopasta. Luontaisella levinneisyysalueellaan se viihtyy ravinteisilla ja avoimilla paikoilla, kuten metsänreunuksissa ja pensaikoissa. Etelä- ja Keski-Suomessa sitä tapaa viljelykarkulaisena metsissä, kallioilla, tienvarsilla ja joutomailla. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 9(12)

10 Terttuselja on leveälatvainen, siirottavahaarainen pensas, joka haisee voimakkaasti. Pahan hajunsa vuoksi sitä kutsutaankin toisinaan paskapensaaksi tai -marjaksi. Lehdet ovat parilehdykkäisiä ja lehdykät sahalaitaisia. Puhjetessaan ne ovat sinipunertavia, mutta muuttuvat kasvaessaan tummanvihreiksi. Kartiomaisina terttuina sijaitsevat kerman- tai vihertävänvalkoiset kukat avautuvat heinäkuussa. Niiden runsas mesi ja vahva lemu houkuttelevat kärpäsiä pölyttäjiksi. Kirkkaanpunaiset, lievästi myrkylliset marjat kypsyvät elokuussa. Ne ovat erityisesti punarintojen mieleen, ja näiden pienten varpuslintujen avustuksella terttuselja onkin villiintynyt Suomen luontoon. Suomeen terttuselja on ilmeisesti tuotu rohdoskasviksi jo tuhat vuotta sitten. Rohdoskäyttö kuitenkin unohtui, ja 1800-luvulla terttuseljasta tuli erityisen suosittu koristekasvi esimerkiksi kartanopuistoissa. Joissakin kaupasta saatavissa mehuissa tai hilloissa käytetty selja ei ole terttuselja, vaan sen lähisukulainen mustaselja (Sambucus nigra). Se on monipuolinen hyötykasvi, jonka marjoista tehdään mehua, viiniä ja hilloa. Talvenarkana kasvina mustaselja menestyy vain aivan eteläisimmässä Suomessa. Tervaleppä (Alnus glutinosa) (Koivukasvit Betulaceae) Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen tervaleppä kasvaa lähinnä märillä ja ravinteisilla kasvupaikoilla, kuten meren- ja järvenrannoilla, tulvaisissa metsissä, rehevissä korvissa sekä ojien ja soiden reunoilla. Se viihtyy erityisesti paikoissa, joissa maaperässä oleva vesi liikkuu. Yhtenäisinä metsikköinä kasvaessaan tervalepästä tulee suorarunkoinen ja kookas puu. Harmaalepän tavoin myös tervalepän juurien juurinystyröissä elää typpeä sitovia bakteereita. Osa lepän saamasta typestä vapautuu lahoavista juurinystyröistä ja lehtikarikkeesta. Täten tervaleppä parantaa ympäröivää maaperää. Tervalepän lehdet ovat lantto- tai tylppäkärkisiä, nyhälaitaisia ja päältä kiiltäviä. Näiden ominaisuuksien vuoksi kansa on kutsunut tervaleppää myös rautalepäksi ja -lehdeksi. Runko on tumma ja jo nuoresta saakka rosoinen levyiksi halkeilevan kaarnansa takia. Harmaalepän tapaan myös tervaleppä on tuulipölytteinen. Pitkät, riippuvat hedenorkot vapauttavat siitepölynsä ensimmäisten lämpimien kevätpäivien aikana. Kuten harmaalepälläkin, eminorkot kovettuvat kesän aikana ja muuttuvat käpymäisiksi. Siemenet varisevat seuraavana keväänä hangelle sulamisvesien kuljetettaviksi. Tervalepän puuaines on taipuisaa ja pehmeää, mutta kuitenkin kovempaa kuin lähisukulaisellaan harmaalepällä. Vaalea puuaines muuttuu ilman ja valon vaikutuksesta nopeasti punaruskeaksi. Tervaleppä on suosittu huonekalu- ja sisustusmateriaali. Siitä on valmistettu myös vaneria, soittimia, puukenkien pohjia, lestejä, lasinpuhallusmuotteja ja vaateripustimia. Tervaleppä lahoaa maassa nopeasti mutta kestää vedessä hyvin, joten se sopii veden kanssa kosketuksissa oleviin rakenteisiin. Esimerkiksi Venetsian kaupungin sanotaan olevan tervaleppäpaalujen varassa. Tuomi (Prunus padus) (Ruusukasvit Rosaceae) Pirkanmaan maakuntakukka tuomi on Suomessa lähes kaikkialla yleinen. Se viihtyy parhaiten runsasravinteisessa ja kosteassa maassa, kuten pellon- ja metsänlaidoilla, rannoilla, korvissa sekä lehtomaisissa metsissä. Vanha tuomi voi olla selvärunkoinen puu. Paksuimmillaan rungon ympärys Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 10(12)

11 voi olla puolitoista metriä. Tuomi vesoo herkästi sekä juuristaan että maanpäällisistä oksistaan, joten luonnontilaiset tuomikot muuttuvat vähitellen lähes läpipääsemättömiksi ryteiköiksi. Tuomen lehdet ovat soikeita ja tiheään sahalaitaisia. Kesän saapumisesta kertovat tuomen valkoiset, hyväntuoksuiset kukkatertut, jotka avautuvat Etelä-Suomessa jo toukokuun puolivälissä. Kukista kehittyy mustia luumarjoja. Marjat ovat syötäviä lukuun ottamatta siemeniä, joiden sisältämästä amygdaliinista muodostuu elimistössä myrkyllistä sinihappoa. Syötävää hedelmälihaa marjoissa on kuitenkin vain vähän, sillä siemen on melko kookas. Kasvinsyöjiä vastaan tuomella on aseenaan puunkuoren paha haju ja maku, joka pitää mm. jänikset ja myyrät loitolla. Tuomenkehrääjäkoin toukat eivät hajusta kuitenkaan välitä, vaan joinakin vuosina saattavat syödä puut täysin lehdettömiksi. Tuomi kuitenkin selviää tästä hyökkäyksestä hyvin, koska se pystyy kasvattamaan uuden lehtikerran loppukesästä. Keski-Euroopassa tuomea on pidetty hyvää onnea tuottavana puuna. Siellä ovenkahvat ja vaatenaulat pyrittiin tekemään tästä pyhästä puusta. Suomessa tuomen sitkeitä ja taipuisia nuoria vesoja on käytetty mm. sidontaan ja tynnyrinvanteiksi. Helposti työstettävää puuainesta on jonkin verran käytetty sorvipuuna ja puusepänteollisuudessa. Tuomenmarjoja sen sijaan ei ole juurikaan hyödynnetty. Vaahtera (Acer platanoides) (Vaahterakasvit Aceraceae) Vaahtera on Etelä-Suomessa luonnonvarainen jalo lehtipuu. Se viihtyy parhaiten runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Vaahtera on myös suosittu koristepuu puistoissa ja pihoilla aina Oulun seudulle saakka. Suuren siementuotantonsa vuoksi vaahtera kuitenkin leviää helposti istutuksista lähimetsiin. Alkuperäisten ja kulttuuriperäisten esiintymien erottaminen tuottaakin toisinaan ongelmia. Vaahterametsiköitä tavataan lähinnä Lounaissaaristossa; sisämaassa vaahtera kasvaa lähes aina yksittäisenä puuna. Vaahteran lehdet ovat 3 5-halkoisia. Ne ovat vaaka-asentoisia ja limittyneet siten, että auringonvalo pidättyy latvukseen mahdollisimman tarkasti. Lehdissä ajoittain esiintyviä mustia täpliä aiheuttaa tervatäpläsieni, joka ei kuitenkaan ole puulle kovin vaarallinen. Vaahtera kukkii touko-kesäkuussa lehtien puhjetessa. Puut ovat usein aivan täynnä pieniä, tuoksuvia, kellertäviä kukkia. Vaahtera onkin erinomainen mesikasvi. Terälehtien kuihduttua kukista kehittyy nopeasti lenninsiivellinen lohkohedelmä. Puun syysväri on kauniin keltainen tai oranssinkeltainen. Vaahteran puuaines on kellertävää ja tasalaatuista. Se on kulutuskestävää, taipuisaa ja helposti työstettävää. Vaahteraa arvostetaan kalusteissa ja tilojen verhoilussa. Sitä käytetään mm. parkettilattioihin, työkaluihin ja keilaratoihin. Perinteisesti kielisoittimien kaikupohjat ja puupuhaltimet on tehty vaahterasta. Sitkeästä ja kovasta vaahterasta on valmistettu aurojen ja äkeiden puuosia, hevosten luokkeja, aisoja, pyöriä, kiväärintukkeja ja erilaisia talousastioita. Vaahterasta on myös juoksutettu mahlaa. Vadelma (Rubus idaeus) (Ruusukasvit Rosaceae) Valoisilla paikoilla viihtyvä vadelma on Suomessa melko yleinen Lapin eteläosiin saakka. Sen alkuperäisiä kasvupaikkoja ovat kalliot, lehdot, tuoreet metsät sekä metsien kulo- ja Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 11(12)

12 myrskytuhoalueet. Ihmistoiminta on kuitenkin luonut vadelmalle runsaasti uusia kasvupaikkoja esim. hakkuuaukeille, sähkölinjoille, tienpientareille ja maaseudun rakennusten seinustoille. Pensaaksi vadelma on lyhytikäinen. Ensimmäisenä kesänä kasvaa isolehtinen, piikkinen varsi, joka aluksi on ruohomainen, mutta puutuu syksyllä. Toisena kesänä tämä talvehtinut varsi kasvattaa lyhyitä haaroja, joihin puhkeaa kesäkuussa valkoisia kukkia. Marjojen kypsymisen jälkeen vadelman koko maanpäällinen osa kuolee. Maavarsi jää kuitenkin maahan, ja siitä versovat taas seuraavana kesänä uudet varret. Vadelma lähisukulaisineen tunnetaan keräilymarjana koko pohjoisella pallonpuoliskolla, ja sitä on viljelty lähes 500 vuoden ajan. Siitä on jalostettu useita viljelylajikkeita, joita on myös villiytynyt ja ilmeisesti myös risteytynyt luonnonvaraisten vadelmien kanssa. Makeat marjat kelpaavat ihmisen lisäksi myös monille eläimille, kuten metsälinnuille ja karhuille. Tavallisin ja vadelmanpoimijan kannalta harmillisin herkuttelija on kuitenkin vattumato, joka on vadelmalla elävän pienen vattukuoriaisen toukka. Vadelmista tehdään mm. hilloja, mehuja ja likööriä. Kuivattuja marjoja on pidetty hyvänä rohtona kylmettymiseen, ruuansulatushäiriöihin, reumaan ja moniin muihin vaivoihin. Vadelmanlehtiteellä on lääkitty mm. ripulia ja kurkkukipua. Myös unettomuudesta tai hermostuneisuudesta kärsiville suositellut yrttiteeseokset sisältävät usein vadelmanlehtiä. Lehtiä on käytetty myös vaikeasti paranevien haavojen hauteissa sekä silmätulehduksien hoidossa. Virpapaju (Salix aurita) (Pajukasvit Salicaceae) Virpapaju on runsashaarainen, 1 2 metriä korkea pensas. Se kasvaa napapiirille saakka yleisenä kosteilla kasvupaikoilla, kuten soistuvissa kangasmetsissä, ojanvarsilla, rannoilla ja soiden reunamilla. Virpapajun lehdet ovat vinokärkisiä, kurttupintaisia ja kärkipuoliskostaan leveimpiä. Virpapaju kukkii ennen lehtien puhkeamista touko-kesäkuussa, eli hieman myöhemmin kuin raita ja kiiltopaju. Pajujen kukintosilmut valmistuvat jo keskitalvella. Ne ovat kookkaan silmusuomun suojaamia ja villakarvaisia. Kukinta-aikana näihin pajunkissoihin kasvaa heteitä ja emejä, riippuen kasvin sukupuolesta. Kukintojen runsas mesi ja siitepöly houkuttelevat pölyttäjähyönteisiä, etenkin mehiläisiä. Pajut ovatkin tärkeitä mesipistiäisten ravintokasveja varhain keväällä, kun muut kasvit eivät vielä kuki. Pelkästään hyönteisten varassa pajujen pölyttyminen ei ole, sillä siitepöly leviää myös tuulen mukana. Pölyttyneistä kukista kehittyy karvatupsuisia siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana uusille kasvupaikoille. Siementen lisäksi pajut leviävät tehokkaasti myös juurivesojen avulla. Kuten muutkin pajut, virpapaju risteytyy helposti muiden pajulajien kanssa, mikä tekee lajin määrittämisestä toisinaan hyvin vaikeaa. Suomessa on parikymmentä luonnonvaraista pajulajia. Pajut soveltuvat punontaan ja polttoaineeksi. Parkkiainepitoista pajunkuorta voidaan käyttää nahan parkitsemiseen ja siitä saadaan salisyylihappoa, jota käytetään särkylääkkeissä. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 12(12)