Odotus, innostus ja täyttymys - Pyhän Elian kirkko 120 vuotta

Transkriptio

1 TT Juha Riikonen Odotus, innostus ja täyttymys - Pyhän Elian kirkko 120 vuotta Piirros: Airi Lehto Tämä artikkeli käsittelee pyhän Elian kirkon vaiheiden lisäksi laajasti Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan historiaa. Artikkeli kuuluu Elian kirkko 120-vuotta -hankkeeseen. Ilomantsin pyhän profeetta Elian seurakunta on Suomen vanhin ortodoksinen seurakunta. Tarunhohtoinen kauppamahti Novgorod liitti ilomantsilaiset valtapiiriinsä ja ortodoksiseen uskoon viimeistään 1400-luvulla. Vatjan viidenneksen verokirjan mukaan kylän upeimmalla paikalla Pappilanvaaralla sijaitsi pieni profeetta Elian kirkko, jonka pappi Ivan viljeli vaaran peltoa vuonna Kaikki kyläläiset olivat karjalaisia ortodokseja. Ilomantsin pogosta eli veronkantopiiri käsitti tuolloin lähes koko nykyisen Pohjois-Karjalan. Ilomantsi oli Käkisalmen läänin kaukaisin ja pohjoisin pogosta. Kaikkiaan Käkisalmen läänissä oli seitsemän pogostaa, joista vain Ilomantsi jäi Suomen puolelle toisen maailmansodan jälkeen. Ruotsi ja Novgorod, myöhemmin Ruotsi-Suomi ja Moskova, kilpailivat satojen vuosien ajan Karjalan herruudesta. Muun Karjalan ohella Ilomantsissa on sodittu kymmeniä kertoja, viimeksi Nykyinen pyhän Elian kirkko on järjestyksessään ainakin jo kuudes ortodoksinen kirkko paikkakunnalla. Vuoden 1500 verokirjaan merkittiin, että Ilomantsin kylässä oli 19 taloa. Talot sijaitsivat Pappilanvaaran etelärinteessä. Vaaran laella komeili pyhän Elian eli karjalaisittain Iljan kirkko ja kirkon pelto oli kahden koropan eli 3,2 hehtolitran kylvön suuruinen. Muita Ilomantsin veroisia kyliä olivat Mekrijärvi, Sonkaja ja Melaselkä. 1 Veroluettelon tekeminen oli Moskovan keskusvallan poliittinen viesti vallan ulottamisesta laajan Venäjän maan kaukaisimpiin kolkkiin saakka. Vatjan viidenneksen verokirjassa on ensimmäinen kirjallinen maininta Ilomantsista. Joskus sanotaankin, että eurooppalaisuus tuli Ilomantsiin tuona armon vuonna Raappana 1987,

2 Pogosta tarkoitti myös kirkollista aluetta. Koska kirjallisia lähteitä Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan perustamisajankohdasta ei ole säilynyt, on tyydyttävä olettamuksiin. Seurakunnallinen toiminta lienee alkanut 1400-luvulla. Ilomantsin ortodoksien korkein kirkollinen esimies oli Novgorodin arkkipiispa, joka oli myös vaikutusvaltainen lääninherra. Kirkko omisti suuria maa-alueita Karjalassa. Ilomantsin Mekrijärven kylistä muodostettu verolääni kuului ensin Novgorodin arkkipiispalle, myöhemmin Valamon luostarille. Karjalan papisto koulutettiin ja vihittiin tehtäviinsä arkkipiispan hovissa Novgorodissa. Luostareista tuli lähetystyön keskuksia Lähetystyötä karjalaisten kristillistämiseksi tekivät erityisesti munkit, jotka perustivat luostareita lähetystyönsä tukikohdiksi. Laatokan Karjalan suurin ja kuuluisin luostari oli Valamo, joka lienee perustettu lukujen vaihteessa. 2 Munkkien motiivina lähteä saarnaamaan kaukaisiin erämaihin oli vahva kutsumus, sekä kuuliaisuus Kristuksen antamalle lähetyskäskylle: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt 28:18 20) luku oli luostarielämän kasvun aikaa. Laatokan ja Äänisen Karjalaan perustettiin kymmeniä luostareita. Monet niistä olivat kuitenkin pieniä, muutaman hengen erakkoloita. Luostarilaitoksen voimakas kasvu oli yleinen ilmiö ortodoksisessa Itä-Euroopassa ja liittyi erityisesti 1300-luvulla voimistuneeseen hesykastiseen luostariperinteeseen, joka korosti hiljaista rukousta, mietiskelyä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Joskus luostarin perustamisella oli puhtaasti valtapoliittinen päämäärä: niillä osoitettiin Moskovan keskusvallan läsnäolo länsirajalla. 3 Myös Ilomantsin pogostaan perustettiin pieni Valamon luostarin alaluostari eli skiitta Se sijaitsi Kuhasalossa, nykyisessä Joensuussa, Pielisjoen suulla. Ruotsalais-suomalaiset joukot hävittivät sen niin sanotussa pitkässä vihassa , eikä sitä rakennettu enää uudelleen, kun valta vaihtui Ruotsin valtaan Stolbovan rauhassa1617. Kristinusko juurtui hitaasti karjalaisten maailmankuvaan. Pakanalliset uskomukset ja tavat säilyivät sitkeästi Karjalassa, mikä huolestutti Novgorodin arkkipiispa Makaria. Tehostaakseen kansan kristillistymistä hän lähetti munkki Iljan sisälähetysmatkalle Karjalaan 1534 ja Iljan käynti liittynee myös Kuhasalon skiitan perustamiseen. Iljan tehtävänä oli hävittää pakanalliset uhrilehdot ja muut palvontapaikat, kitkeä pakanalliset tavat, saattaa tietäjät ja shamaanit kirkon jäseniksi, vihkiä vihkimättömät, kastaa kastamattomat, siunata vainajia haudan lepoon ja saarnata kansalle puhdasta ortodoksista oppia. Kirjalliset lähteet Iljan käynneistä Ilomantsissa ovat niukkoja. Sen sijaan kansanrunoudessa hänen matkoistaan on säilynyt mielenkiintoista perinnetietoa. 4 Sodat tuhoavat Karjalaa 1500-luvun lopussa Karjalaiset ja savolaiset tekivät jatkuvasti ryöstö- ja hävitysretkiä toisiaan vastaan. Savolainen asutus pyrki laajentumaan karjalaisten nautinta-alueelle erityisen voimakkaasti 1460-luvulta lähtien, ja Ruotsin myötävaikutuksella savolaiset siirsivät Pähkinäsaaren rajaa (1323) kymmeniä kilometrejä 2 Parppei 2004, Korpela 2004, Könönen-Kirkinen 1969,

3 itään päin. Kiistat kaskimaiden ja kalavesien hallinnasta kiihtyivät ja osapuolet aloittivat julmat sissisodat toisiaan vastaan vuonna Kiista rajalinjan sijainnista johti lopulta täysimittaiseen sotaan Ruotsin ja Moskovan välillä Sota alkoi Baltiasta, mutta levisi pian Karjalaan. Ruotsalais-suomalaiset joukot tuhosivat järjestelmällisesti kaikki Laatokan alueen kylät siviiliasukkaineen useita kertoja luvuilla. Valamon, Konevitsan ja Syvärin luostarit tuhottiin 1581 ja Petsamon luostari jouluna Ilomantsin karjalaisista taloista asukkaineen noin 60 % oli tuhottu vuoteen 1586 mennessä. Tuho ei rajoittunut vain Käkisalmen lääniin, vaan hävitys kohdistui myös Aunuksen Karjalaan ja Inkerinmaalle. 5 Vaikka Ruotsin tuhovoima oli Moskovaa suurempi, Täyssinän rauhanneuvotteluissa 1595 Ruotsi luopui vaatimuksistaan Käkisalmen lääniin ja Inkeriin. Ilomantsin ortodoksien kannalta oli myönteistä, että Pohjois-Karjala jäi edelleen Moskovalle, sillä se takasi rauhan muutamaksi vuodeksi. Venäjän tsaari tuki voimakkaasti Karjalan jälleenrakentamista. Hallitsijan käskykirjeillä Valamo ja Konevitsa jälleenrakennettiin, ja karjalaiset saivat luvan käydä tullitonta kauppaa Venäjän kaupungeissa. Kirkolliseen jälleenrakentamiseen kuului Käkisalmen ja Pähkinälinnan muodostaminen omaksi hiippakunnakseen, jota johti piispa Silvester. Uuden piispanistuimen perustaminen liittynee Moskovan patriarkaatin perustamiseen ja Venäjän kirkon itsenäistymiseen Konstantinopolin äitikirkosta Silvesterin aikana 1610 Ilomantsin pogostasta erotettiin Pälkjärven, Liperin, Tohmajärven ja Pielisjärven pitäjät. 6 Uusi sota puhkeaa 1610 Karjala siirtyy Ruotsille Täyssinän rajarauha ei kestänyt. Karjalaiset ja savolaiset olivat jälleen erimielisiä rajan sijainnista. Vallanperimysriitojen heikentämä Moskova joutui sisäisiin ongelmiin talonpoikien noustua kapinoimaan, mikä antoi Ruotsille etulyöntiaseman Käkisalmen läänin valloittamiseksi. Suomessa ihailtu mutta Karjalassa vihattu kuuluisa sotapäällikkö Jaakko de la Gardie valloitti Novgorodin 1611, mikä tarkoitti samalla koko Käkisalmen läänin valtausta. Ruotsin joukot tekivät hävitysretken Valamon saarelle uudestaan Munkit pakenivat Sisä- Venäjälle, ja Valamon luostarisaari jäi autioksi yli sadaksi vuodeksi. Samana vuonna ruotsit eli savolaiset ja suomalaiset ryöstivät ja hävittivät 11 kylää Ilomantsin pogostassa. Miehitetystä Käkisalmesta alkoi karjalaisten muuttovirta rajan yli Venäjän Karjalaan. Stolbovan rauhassa 1617 Venäjä joutui luovuttamaan Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin. Veriset sodat hävittivät Karjalaa perusteellisesti. Väestö oli paikoin hävinnyt täysin, elinkeinot ja henkinen kulttuuri olivat lamaantuneet. On suorastaan ihme, että karjalainen kulttuuri alkoi kaiken vastoinkäymisten jälkeen kuitenkin elpyä. Uusi isäntä oli luterilainen eriuskoinen, joka sieti vain vaivoin vähemmistöksi joutuneita ortodokseja. 7 5 Saloheimo 2010, 15 17; Kirkinen 1976, , Kirkinen 1987, Kirkinen 1976,

4 Stolbovan rauhassa 1617 Ilomantsin ortodoksit liitettiin vieraaseen Ruotsin kuningaskuntaan, jossa oli erilainen kulttuuri, kieli ja oikeusjärjestys. Vaikka rauhansopimuksessa luvattiin ortodokseille uskontorauha, luterilainen esivalta halusi sävyisästi opettaa ortodoksit luterilaisiksi. Ortodokseja syytettiin yhteydenpidosta venäläisten kanssa, ja heitä pidettiin muutenkin epäluotettavina alamaisina. 8 Epäilykset olivat todennäköisesti perusteltuja, sillä raja ei estänyt ilomantsilaisten kaupan käyntiä rajan yli Venäjän Karjalassa eläneiden heimoveljien ja sukulaisten kanssa. Niin oli tehty jo vuosisatojen ajan. Rajaseudun asukkaat eivät välttämättä edes tienneet, missä raja tarkalleen ottaen kulki. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf halusi vähentää Venäjän kirkon vaikutusta valtakuntansa itäosissa, mutta toisaalta pyrki neutraaliin uskontopolitiikkaan. Paikallistasolla suhtautuminen ortodokseihin oli kireämpää. Luterilaiset virkamiehet velvoittivat ortodokseja osallistumaan luterilaisten seurakuntien ylläpitoon sekä luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Vuonna 1664 saatiin väliaikaisesti sovittua, että ortodoksit maksoivat oman pappinsa ylläpidon ja luterilaiset omansa. Pietari Brahen käskystä julkaistiin vuonna 1628 Lutherin katekismus kirkkoslaaviksi. Suomeksi se ilmestyi 1643 kyrillisin kirjaimin. Hanke oli alusta pitäen tuomittu epäonnistumaan, sillä ortodoksit saivat siitä yllykkeen osoittaa, kuinka luterilaiset painostivat heitä. Alkoi halpamainen kaupankäynti: Ilomantsin pappi Ivan Gavrilov sai kaksi tynnyriä palkkaa Lutherin katekismuksen opettamisesta seurakuntalaisilleen. Kirkkohallinnollisesti ortodoksit joutuivat kummalliseen asemaan. Käkisalmen piispanvirka lakkautettiin ja ensivaiheessa luterilainen esivalta olisi yksinkertaisesti liittänyt Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan Ilomantsin luterilaiseen seurakuntaan, joka perustettiin Koska liitoshanke kaatui ortodoksien vastustukseen, Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf nosti esille ajatuksen Venäjän kirkosta erillisen itsenäisen Käkisalmen ortodoksisen piispanviran ja hiippakunnan uudelleen perustamisen. Tämäkin hanke epäonnistui ja ortodoksit kuuluivat edelleen Novgorodin metropoliitan alaisuuteen. Alkuvuosina luterilainen esivalta määräsi, että kuolleen tai poismuuttaneen ortodoksipapin tilalle ei saanut valita uutta pappia, sillä ortodoksipapiksi vihittävän kandidaatin oli vannottava uskollisuutta Venäjän kirkolle, joka käytännössä oli taas erottamaton osa Venäjän poliittista valtakoneistoa. 9 Ortodoksien joukkomuutto Venäjälle 1600-luvulla Vähitellen ortodoksikarjalaiset alkoivat paremman elämisen toivossa muuttaa rajan yli Venäjän Karjalaan ja syvemmällekin Venäjälle, entisen esivallan alle. Muutto Ruotsi-Suomesta rajan oli alkanut jo 1500-luvun lopussa, mutta se sai uutta voimaa Stolbovan rauhanteon jälkeen Tutkijat ovat painottaneet hieman eri asioita arvioidessaan joukkopaoksi äityneen muuton syitä. Mitään yhtä syytä lähtöön ei ollutkaan, sillä joukkomuutto tapahtui usean vuosikymmenen aikana. Muuton perimmäinen syy oli Ruotsin valta-aseman vahvistuminen ja rajan siirtyminen itään päin Täyssinän ja Stolbovan rauhassa. Suuri osa Pohjois-Karjalasta paenneista jäi rajan taakse Aunuksen Karjalaan. Merkittävä osa muutti Laatokan Karjalaisten tavoin aina Tveriin saakka, jonne syntyi 8 Björn 1993, Saloheimo 2010, 34. 4

5 niin sanottu Tverin Karjala. Eräissä vanhoissa Tverin karjalaiskylissä puhutaan vieläkin karjalan kieltä. Moskovan keskusvallan perimyskiistat ja siitä johtunut sekasorron kausi oli hävittänyt ja tyhjentänyt Tverin kyliä laajamittaisesti 1600-luvun alussa. Tyhjentyneitä tiloja oli lähes Tsaari Boris Godunov näki karjalaisissa hyvän potentiaalin uusina veronmaksajina ja otti mielellään heitä vastaan. Houkuttimena oli myös Moskovan lupaus verovapautuksista uusilla asuinsijoilla. Tarjotut edut houkuttelivat myös luterilaisia savolaisia. Heitä karkasi tai katosi rajan yli Venäjälle noin sata miestä tai perhettä, jotka rajan ylitettyään kastettiin ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 1628 annettiin Ruotsissa käsky, että entiset luterilaiset, jotka olivat vaihtaneet uskonsa, oli hirtettävä. Ymmärrettävistä syistä Venäjän puolelle karanneet savolaiset eivät palanneet Suomen puolelle. Käytännössä tuomiot olivat uhkauksia lievempiä. 10 Professori Veijo Saloheimon mukaan ortodoksien joukkopakoon tarvittiin kaksi tekijää: lähtöpäässä poismuuttopainetta ja tuloalueella vetoa, eli imua. Poismuuton laukaisi usean tekijän yhteisvaikutus. Verotuksen kiristyminen, katovuodet, kaupankäynnin rajoitukset, savolaisten expansio sekä tunne uskonnollisesta epäarvoisuudesta saivat aikaan ortodoksien joukkomuuton. Aiemmin korostettu uskonnollinen vaino ei yksin selitä lähdön syitä. Varallisuus viivytti muuttohalukkuutta: tilaton väestö oli muuttovalmiimpaa kuin varakkaammat talolliset. Vastaanottaja Venäjä taas tarjosi Ruotsin karjalaisille asuttavaksi sodissa autioituneita tiloja, verohelpotuksia ja tutun hengellisen perinteen. 11 Eräs merkittävä muuton laukaisija oli Ruotsin ja Venäjän välille syttynyt ruptuurisota , jonka karjalaisessa versiossa oli vahva kulttuuri- ja uskontoperusteinen lähtökohta. Sekä savolaiset että karjalaiset syyllistyivät toimiin, jotka saivat julman sisällissodan piirteitä. Koska sodassa molemmilla osapuolilla oli ollut vahvana vaikuttimena kosto, karjalaiset eivät uskaltaneet jäädä enää asuinsijoilleen sotaonnen käännyttyä Ruotsin eduksi. 40 % lähtöä harkinneista toteutti aikeensa sodan aikana Raja-Karjalassa luvun nälkävuosia pakeni rajan yli 30 % koko muuttajaluvusta. 12 Muutto oli hurjaa myös Pohjois-Karjalassa. Vielä vuonna 1631 Ilomantsi oli täysin ortodoksikarjalainen pitäjä, jossa oli 208 taloa. Vuoteen 1651 mennessä talojen määrä oli vähentynyt 146 taloon, joista luterilaisia oli 22. Savolaiset asuttivat ortodokseilta tyhjiksi jääneitä tiloja ja perustivat uusia. Suurinta muutto oli 1640-luvun pahoina katovuosina ja ruptuurin aikana. Esimerkiksi Kivilahti tyhjentyi kokonaan ortodokseista 1633 ja Putkela 1640-luvulla. Ilomantsin kirkonkylästä lähti 30 ortodoksiperhettä luvuilla. Vuonna 1691 ilomantsilaisista oli ortodokseja vielä noin 37 %, mutta kaikista pohjoiskarjalaisista (pielisjärveläiset, liperiläiset, tohmajärveläiset ja ilomantsilaiset) enää alle 8 %. 13 Poismuuttoon liittyviä asiakirjoja on säilynyt paljon, joten ilomantsilaistenkin muuttosuuntia on voitu jäljittää. Joskus naapurukset muuttivat samaan paikkaan. Muiden karjalaisten tapaan osa jäi Aunuksen Karjalaan (32 perhettä), mutta monet jatkoivat siitä Tihvinään ja edelleen jopa kauaksi Vologdaan, jonne muutti 22 perhettä. Suosituin alue oli kuitenkin Tverin alueen Bežetskin ylänkö, 10 Saloheimo 2010, 8 12, Saloheimo 2010, 13, 38 42, Saloheimo 2010, Raappana 1987, 84 85; Saloheimo 2010, 18 19,

6 jonne muutti 40 ilomantsilaista perhettä. Pohjoiskarjalaisten suosituin muuttokohde oli Valdain ylänkö, joka sijaitsee Novgorodin ja Tverin välisellä metsäisellä alueella. Sieltä uuden asuinsijan sai 256 pohjoiskarjalaista perhettä. 14 Ilomantsilaisten joukkomuuton kohteet. Lähde: Saloheimo Saloheimon mukaan kaikkiaan Käkisalmen läänistä muutti pois luvuilla jopa noin henkeä. Vaikka Karjalan ortodoksiväestössä on tapahtunut monenlaisia muutoksia luvun joukkomuuton jälkeenkin, ja vaikka väestömäärien myöhemmästä kehittymisestä on vaikea sanoa mitään täsmällistä, on 1600-luvun joukkomuutolla epäilemättä merkitystä siihen, että ortodoksinen kirkko jäsenmäärältään on varsin pieni nyky-suomessa. Vain noin 1,2 % suomalaisista kuuluu Suomen ortodoksiseen kirkkoon. 14 Saloheimo 2010,

7 Ilomantsin ortodoksien asema vahvistuu 1700-luvulla Kolmas ortodoksinen kirkko valmistui 1672, mutta luterilaisen kirkon tavoin se tuhoutui suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alussa. Ortodoksipappi pakeni palvelusväkineen Venäjälle. Pohjois- Karjalaan jäi ortodoksinen kirkko vain Liperin Taipaleelle ja Ilomantsin seurakunnasta tuli Taipaleen alainen kappeliseurakunta vuoteen 1759 saakka. Vihkimisiä varten oli matkustettava Liperiin, sillä Taipaleen pappi kävi vain muutaman kerran vuodessa hoitamassa ilomantsilaisten asioita. Luterilaiset papit vihkivät myös ortodoksisia pareja avioliittoon, jos omaa ortodoksista pappia ei ollut saatavissa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 koko ns. Vanha Suomi liitettiin Venäjään, mutta Pohjois-Karjala jäi edelleen Ruotsi-Suomeen. Venäjä sai haltuunsa Laatokan Karjalan, jonka kirkollinen rakentaminen sai uutta vauhtia. Tsaarin mahtikäskyllä perustettiin mm. Valamon luostari uudelleen. Ensimmäinen kuva Elian kirkosta Pappilanvaaralla. Piirros on Erik Utterin laatimasta kartasta vuodelta Piirros teoksesta Ortodoksinen kirkko Suomessa. Lieto Ortodokseja velvoitettiin edelleen osallistumaan luterilaisten pappien ja kirkkorakennusten ylläpitoon, mutta toisaalta tappiollisten sotien jälkeen luterilaiset suhtautuivat ortodokseihin ymmärtäväisemmin. Ortodoksien ja luterilaisten suhteita rasittivat myös pappien saatavat. Luterilaisten pappien kannalta oli ongelmallista, että 1720-luvulta lähtien maksukykyisten ortodoksien muutto rajan takaa Venäjän Karjalasta Ilomantsiin vilkastui. Vuosien välillä noin 85 tilaa ja torppaa vaihtoi omistajaa luterilaisesta ortodoksiseen, ja samalla luterilaisten pappien saatavat vähenivät huomattavasti. Maahanmuuttajat perustivat kokonaisia kyliä ja maksoivat pappien saatavat omalle ortodoksiselle papilleen. Näitä uusia kyliä oli mm. Hattuvaara, jonka uudistilalliset perustivat uusia tiloja ja ostivat vanhoja tiloja luterilaisilta Björn 1993,

8 Luterilaiset kirkonmiehet eivät luovuttaneet, vaan vaativat ortodoksitiloja maksamaan veroa luterilaiselle kirkolle sillä perusteella, että monet tilat olivat jossakin vaiheessa kuuluneet luterilaiseen omistukseen. Syyskuussa 1790 Ruotsin kuningas vahvisti valtiopäivillä tehdyn päätöksen, jonka mukaan ortodoksien oli maksettava luterilaisten pappien saatavat kruununverojen yhteydessä. Ortodoksit eivät maksaneet, vaan valittivat epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Asia vietiin Vaasan hovioikeuteen, joka päätti, että sellaisten tilojen, jotka olivat aiemmin olleet luterilaisten omistuksessa, oli osallistuttava molempien pappien palkkaukseen. Vastustuksen yhä jatkuessa ortodoksinen pappi Ivan Stefanov ja luterilainen pappi Johan Molander sopivat keskenään siitä, miten papinsaatavat maksetaan kiistanalaisissa tapauksissa. 16 Muut maksut, kuten köyhäinhoidon ylläpitämisen, ortodoksit maksoivat nurisematta. Venäläiset hyökkäsivät Ilomantsiin suuren Pohjan sodan aikana 1703 ja polttivat kaikkiaan 60 taloa, sekä Ilomantsin luterilaisen kirkon luvulta lähtien luterilaiset ja erityisesti kirkkoherra Anders Norrgren halusivat siirtää ortodoksisen kirkon muualle. Norrgrenin kunnian päälle kävi se, että ortodoksinen kirkko komeili Pappilanvaaran laella, mutta luterilainen nyhjötti rinteessä. Kruununvouti Erik Anders puolusti ortodokseja toteamalla, että ortodoksinen kirkko oli vanhastaan ollut Pappilanvaaralla, eikä kirkkoon saanut kajota. Siirtäminen ei onnistunut, mutta luterilaiset onnistuivat rakentamaan uuden kirkkonsa 1753 aivan ortodoksisen kirkon viereen, arvioiden mukaan kirkoilla oli väliä vain yhdeksän metriä. Myös ortodoksit rakensivat uuden Iljan kirkon. Todennäköisesti järjestyksessään jo neljäs ortodoksinen kirkko valmistui Kirkkojen välisten suhteiden parantumisesta kertoo se, että luterilaisissa seurakunnissa kannettiin kolehti Ilomantsin ortodoksista kirkkoa varten. Kirkon vihki käyttöönsä Valamon luostarin johtaja, igumeni Efrem, joka sai palkkioiksi 96 kuparitaalaria (10 ruplaa) ja seitsemän ketunnahkaa. Ilomantsin ortodoksinen seurakunta oli vasta muutama vuosi aiemmin itsenäistynyt uudelleen Taipaleen ortodoksisesta seurakunnasta. Uudeksi papiksi nimitettiin Ivan Smoliankoff. Venäjän keisarinna Katariina Suuri lahjoitti Ilomantsin kirkolle liturgista kirjallisuutta, pukuja ja esineistöä. 17 Ortodoksinen, punaiseksi maalattu kirkko lienee tuhoutunut Uusi kirkko rakennettiin jo seuraavana talvena luvulla pääkirkon ohella seurakunnalla oli tsasounat Sonkajassa, Ryökkylässä, Ontronvaarassa, Ostronsaaressa ja Koverossa. Pappilaksi ostettiin tila Ilomantsin järven rannan tuntumasta. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon rinnakkaiselo päättyi dramaattisesti heinäkuun 27. päivän vastaisena yönä 1794, kun salama iski luterilaiseen pyhän Andreaksen kirkon kellotorniin. Tuli levisi nopeasti vieressä olleeseen kirkkoon ja siitä edelleen pyhän Iljan kirkkoon. Tuona yönä molemmat kirkot sekä kaikki Pappilanvaaran rakennukset paloivat maan tasalle. Kreikanuskoiset sanoivat, että Jumala rankaisi ruotsien kirkkoherra Norggrenia, joka oli tunkeutunut vaaran laelle kirkkoineen. Seuraavat kirkot rakennettiinkin vaaran alapuolelle turvallisen matkan päähän toisistaan Björn 1993, Raappana 1987, 92 93; Björn 1991, Raappana 1987,

9 Tästä vanhasta kartasta tehdystä piirroksesta näkyy, kuinka lähekkäin luterilainen ja ortodoksinen kirkko sijaitsivat vuonna Arvion mukaan välimatkaa oli vain noin 9 metriä. Lähde: Saloheimo Nykyinen luterilainen kirkko valmistui Vuonna 1828 ehdotettiin, että kirkko maalattaisiin sisältä koristein. Kyse ei kuitenkaan ollut koristeista, vaan raamatullisten aiheiden maalaamisesta kirkon yläseiniin. Maalaustyön teki Samuel Elmgren Luterilaisten kirkkojen kuvaohjelmat ovat perinteisesti olleet niukkoja. Idea luterilaisen kirkon kuvittamiseen lienee ollut lähtöisin läheisen ortodoksisen kirkon rikkaasta kuvaperinteestä. Nykyisin Ilomantsin luterilaista kirkkoa kutsutaan sadan enkelin kirkoksi sen runsaan enkelikuvituksen vuoksi. 19 Luterilainen esivalta ja kirkko suhtautuivat ortodokseihin vaihtelevasti. Toisaalta kruunun hallinto ymmärsi ortodoksien valituksia ja antoi myös ortodoksien kannalta myönteisiä päätöksiä, vaikka ortodokseilla ei varsinaisia kansalaisoikeuksia ollutkaan. Eri kirkkoihin kuuluvat naapurukset tekivät yhteistyötä, jos kyse oli vaikkapa oman kylän etujen puolustamisesta. Ilomantsissa ekumenia on satoja vuosia vanhaa. Ensimmäiset Elian kirkot Varhaisimmista Elian kirkoista ei ole säilynyt tietoja. Arvioiden mukaan Elian kirkon tuhosivat Ruotsin tukemat savolaiset sotajoukot 25-vuotisen sodan aikana 1500-luvun lopussa. Ensimmäinen piirros Elian kirkosta on Erik Utterin laatimassa Käkisalmen läänin kartassa vuodelta Uusi Elian kirkko valmistui Hanka

10 Arkea ja juhlaa Ortodoksit kutsuivat luterilaisia ruotseiksi ja luterilaiset ortodokseja joko ryssiksi, kreikkalaisiksi tai kreikanuskoisiksi. Ortodoksisesta kirkosta puhuttiin nimityksellä venäläinen kirkko tai venäläiskreikkalainen kirkko. Myöhemmin termi kreikkalaiskatolinen vakiintui, mutta sekin on väärä ja harhaanjohtava. Nykyään kirkosta käytetään kreikan kielestä johdettua nimitystä ortodoksinen, mikä tarkoittaa oikealla tavalla ylistävää. Termi Suomen ortodoksinen kirkko vakiintui lakikieleen lopullisesti vuoden 1954 voimaan astuneen kirkkokuntaa koskevan asetuksen myötä. Nimitys ortodoksinen on yleismaailmallinen ja tarkoittaa kirkkoa, joka katsoo olevansa Kristuksen perustaman alkukirkon suora jatke. Luterilainen esivalta edellytti luvuilla, että ortodoksit viettivät myös luterilaisen kirkon juhlapäiviä, etteivät nämä jo pelkällä olemassaolollaan aiheuttaisi pahennusta ja häiriötä luterilaisten keskuudessa. Toisaalta luterilaisia varoitettiin häiritsemästä ortodoksien jumalanpalveluksia. Sekaannusta aiheutti jatkuvasti se, että ortodoksinen kirkko noudatti juliaanista kalenteria, joka oli 12 päivää luterilaisten noudattamaa gregoriaanista kalenteria jäljessä. Kirkkovuoden juhla-ajat eivät siis koskaan osuneet yhdenaikaisiksi. Niinpä kun koverolaiset talonpojat Vasili Ratinen, Mikko Ihanus, Ortim Lautanen ja Konrad Kareinen olivat kaskessa ja peltotöissä luterilaisena juhannuksena 1765, nimismies Johan Mandel haastoi heidät oikeuteen pyhäpäivärikkomuksesta. Ei auttanut vetoaminen eri ajanlaskuun: miehet saivat sakkoa 10 hopeataalaria. Syytteen sai myös Simana Jormanainen, jota syytettiin puimisesta luterilaisena pääsiäisenä. 20 Erityistä kireyttä suhteisiin toi ortodoksien tapa toimittaa rukous- ja kiitospalveluksia Venäjän esivallan puolesta. Ilomantsin ja Liperin luterilaiset kirkkoherrat pitivät 1770-luvulla ortodoksien liturgisia kirjoja laittomina, sillä niissä kehotettiin kiittämään Jumalaa voitosta, joita Venäjän keisari oli saavuttanut vihollisista, vieläpä ruotsalaisista. Ortodoksit eivät totelleet Porvoon tuomiokapitulia, vaan jatkoivat Venäjän valtiollisten juhlien viettämistä. Vastineessa ortodoksipapit vetosivat siihen, että he olivat velvollisia muistamaan venäläistä esivaltaa, joka oli lahjoittanut seurakunnille muun muassa arvokasta kirkollista esineistöä. Ruotsin viranomaiset vetosivat lopulta Venäjän kirkkoon, joka kehotti ilomantsilaisia viettämään juhlia luterilaisen esivallan säännösten mukaisesti, ja käytäntö yhtenäistyi. 21 Virallisesti parannusta juhlapäiväkäytäntöön saatiin vasta tsaarin mahtikäskyllä 1827, jolloin ortodoksit vapautettiin viettämästä lepopäiviä luterilaisten kirkkopyhinä. Ortodoksit eivät kuitenkaan saaneet käydä kauppaa tai tehdä julkisesti työtä luterilaisen jumalanpalveluksen aikana. Luterilaisia eivät ortodoksien juhlapyhät sen sijaan lainkaan rajoittaneet. 22 Ortodokseille erittäin merkittäviä tapahtumia olivat praasniekat eli paikkakunnan suojeluspyhän muistopäivät. Niille kokoonnuttiin pitkienkin matkojen päästä tapaamaan sukulaisia, tekemään kauppaa ja sopimaan avioliitoista. Ilomantsin pogostan suojeluspyhä oli profeetta Elia, eli kirkonkylän praasniekkajuhlaa vietettiin Iljan päivänä (20.7.) Hattuvaaran praasniekoille kokoonnuttiin py- 20 Björn 1993, Björn 1993, Björn 1993,

11 hien apostolien Pietarin ja Paavalin päivänä (29.6.) Praasniekoilla oli siis kirkollinen lähtökohta, mutta suuren väkijoukon kokoontuessa ilmeni myös järjestyshäiriöitä, mikä sai luterilaiset paheksumaan praasniekkaperinnettä. Henrik Winterin 1796 ilmestyneen väitöskirjan mukaan ortodoksit olivat luterilaisia huolellisempia, säädyllisempiä, ahkerampia sekä toisiaan kohtaan kohteliaampia. Lapsille opetettiin kankaiden kutomista jo pieninä. Winterin väitteisiin on suhtauduttava varauksella, mutta toisaalta nykytutkimus osoittaa, että Ilomantsin ortodoksit elivät luterilaisia naapureitaan kauemmin. Eron selittänee se, että he alueen alkuperäisinä asukkaina olivat varakkaampia ja omistivat tuottavimmat viljelysmaat. Luterilaisia tilattomia oli suhteellisesti enemmän kuin ortodoksisia. Osasyy ortodoksien pitkäikäisyyteen lienee ollut myös terveellisemmissä elintavoissa ja muun muassa kirkollisissa paastoajoissa, joita papit velvoittivat parhaansa mukaan seurakuntalaisiaan noudattamaan. 23 Ortodoksien ruokavalioon vaikutti monipuolinen karjalainen ruokakulttuuri, jossa tyypillistä oli uunissa hauduttaminen. Ilomantsin karjalaiset söivät paljon marjoja, sieniä ja kalaa. Leipää ja piirakoita eli piiroita leivottiin joka torpassa viikoittain. Kesähäät olivat harvinaisia, koska maa- ja metsätaloudesta eläneiden ihmisten aika meni kaskessa, heinänkorjuussa ja riistan pyynnissä. Avioliittoja solmittiin vapaa-aikana, kun työkiireet olivat ohi. Ortodoksien oli noudatettava kirkon paastomääräyksiä, joiden mukaan avioliittoa ei saanut solmia paastoaikoina, eli Suuressa Paastossa kevättalvella 40 vuorokautta ennen pääsiäistä, helluntain jälkeen ennen apostolien Pietarin ja Paavalin päivää (29.6.), elokuun kahtena ensimmäisenä viikkona, jolloin vietettiin Herran Äidin paastoa, eikä joulun alla joulupaastossa, kuukausi ennen joulua. Sen takia suosituin hääkuukausi oli sydäntalven helmikuu, jota kutsuttiinkin hääkuukaudeksi. 24 Ilomantsin ortodoksit joutuivat luterilaisia useammin hakemaan puolisonsa oman pitäjän ulkopuolelta, sillä seka-avioliittoja, joissa puolisot ovat eriuskoisia, olivat harvinaisia ennen vuotta Lisäksi avioliiton sukulaisuusesteet ulottuivat ortodokseilla pidemmälle kuin luterilaisilla. Jotkut hakivat puolisonsa Aunuksen Karjalasta, joka oli tullut tutuksi laukkukaupan kautta: monet ilomantsilaiset olivat aunukselaisten laukkuryssien kaupparenkeinä. Lisäksi monilla oli edelleen Aunuksessa sukulaisia, joiden esi-isät olivat paenneet sinne 1600-luvulla. Ilomantsin ortodoksikarjalaiset erosivat myös pukeutumiseltaan naapureistaan luterilaisista, sillä luterilaisen oli pukeuduttava säätynsä mukaisesti. Sen sijaan ortodokseja ruotsien säännöt eivät koskeneet. Niinpä jopa tilattomat ortodoksinaiset käyttivät luterilaisia naapureitaan enemmän koruja, peittivät päänsä näyttävillä säpsillä tai sorokilla, ja käyttivät silkkiä jopa arkiasuissaan. Naisten rätsinät eli feresin paidat oli koristeltu joko punapoiminnalla tai etupistekirjonnalla. Myös peretniekat eli esiliinat saattoivat olla näyttäviä. Pukuun kuului yleensä myös kaunis hartialiina. Ilomantsilaiset ortodoksimiehet taas pitivät piikkopaitaa housujen päällä, ja housujen lahkeita saappaiden sisällä, mikä ulkopuolisesta näytti aikoinaan hirvittävältä tavalta. On huomattava, että mitään yhtä ja kattavaa suomalaiskansallista aatetta ei ollut vielä olemassakaan ennen 1800-luvun uusia aatevirtauksia. Ilomantsin ortodoksit olivat ensisijaisesti oman kylänsä asukkaita, toissijaisesti he ehkä kuuluivat epämääräiseen karjalaiseen heimoon ja sitä kautta rajan takana eläneisiin Aunuksen heimoveljiin. Yhteydet Laatokan Karjalaan ja Pietariin tarjosivat paljon 23 Winter 1986, 27 29; Björn 1993, Björn 1991,

12 suurempia etuja kuin pitäytyminen pelkästään Suomen puolen kaupassa. Luterilaisten näkökulmasta katsottuna Ilomantsin ortodoksit muistuttivat läheisesti venäläisiä. Luku- ja kirjoitustaito olivat harvinaisia vielä 1700-luvulla. Luterilainen papisto halusi nostaa ortodoksien sivistystasoa. Harvat ortodoksit osasivat ulkoa Herran rukouksen ja uskontunnustuksen, ja nekin vain kirkkoslaaviksi tai venäjäksi. Lukemisen opettelua haittasi se, että omia oppikirjoja ei ollut, ja ortodoksit suhtautuivat epäilevästi ruotsien kirjoihin. Koska kirkko järjesti koulun pidon, opetus oli tunnustuksellista. Vuonna 1780 Porvoon tuomiokapituli julkaisi venäläisen katekismuksen, jonka Pietarin metropoliitta hyväksyi ortodoksisten seurakuntien käyttöön. Luterilainen lääninrovasti määräsi kirkkoherra Ivan Stepanovin pitämään lukukoulua ortodokseille, mutta pian ilmeni, ettei määräys ollut tuottanut toivottua tulosta. 25 Venäjän kirkon pyhä synodi antoi 1836 määräyksen, että pappien oli opetettava seurakuntalaisilleen ainakin yleisimmät rukoukset, jotka oli osattava ulkoa. Lisäksi oli selitettävä yleisimmät raamatunkohdat sekä opetettava lukemista ja laskentoa. 26 Parannusta tilanteeseen tuli vasta pappi Ilja Sotikovin aikana 1850-luvulla, kun seurakunnalliset kiertokoulut käynnistettiin. Lapsia opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan suomen kielellä. Kiertokoulu osoittautui pysyvää koulua paremmaksi ratkaisuksi, sillä se saavutti myös sivukylien lapset. Vuonna 1858 opettajaksi valittiin Petri Volotinen, jonka ansioksi luettiin se, että kahdeksassa paikassa kokoontuneessa kiertokoulussa oli yhteensä jo peräti 450 oppilasta. 27 Ortodoksien asema paranee 1800-luvulla Ortodoksien oikeudellinen asema alkoi vähitellen parantua vasta 1781, jolloin he alkoivat saada samantyyppisiä kansalaisoikeuksia kuin muutkin suomalaiset. Suomen sodan jälkeen ortodoksien asema parani, kun Suomesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta Viipurin lääni eli Vanha Suomi liitettiin Suomeen 1811, ja ortodoksien määrä kymmenkertaistui. Lisäksi maahan alkoi tulla venäläistä sotaväkeä, käsityöläisiä ja kauppiaita, joita varten rakennettiin venäläisiä kirkkoja eri puolelle Suomea. Ortodoksit kuuluivat nyt yksiselitteisesti Venäjän kirkkoon, jonka korkein esimies oli Venäjän tsaari. Luterilaiselle valtiovallalle ei ollut yhdentekevää, mihin suuntaan ortodoksisen vähemmistökirkon yhteiskunnallista asemaa kehitettäisiin. Suuriruhtinaskunnan luterilainen hallinto korosti, että Suomen ortodoksit olivat Venäjän virkamiesten alaisia vain hengellisissä asioissa. 28 Käytännön tasolla eri kirkkokuntiin kuuluvat naapurit toimivat yhteistyössä oman kylän asioiden eteenpäin viemisessä, eivätkä uskontoerot olleet niin jyrkät kuin virallisista arkistolähteistä voi lukea. Ekumeniaa eli kirkkojen välistä yhteistyötä on harrastettu Ilomantsissa jo satoja vuosia ennen kuin termiä edes tunnettiin. 25 Björn 1991, Koukkunen 1968, Björn 1991, Koukkunen 1977,

13 Venäjän tsaari antoi 1827 hallitusmuodon vastaisen asetuksen 1827, jossa ortodokseille annettiin oikeus saada siviili- ja sotilasvirkoja Suomessa. 29 Neljä vuotta myöhemmin Ilomantsissa valittiin lautamieheksi ja ortodoksien edusmieheksi kuuluisa kanteleensoittaja Jaakko Parppei. Häntä ennen oli toiminut vain yksi ortodoksi lautamiehenä 64 vuotta aiemmin. Parppein suvun mukaan nimetty vaara on Pappilanvaaran ohella toinen Ilomantsin keskustan maisemaa hallitsevista vaaroista. Kansallisuuskiista kirkossa ja kirkon koulussa Suomen alueen ortodokseista muodostettiin oma hiippakuntansa vasta Sitä ennen seurakunnat kuuluivat Viipurin hengellisen hallituksen ja Pietarin metropoliitan alaisuuteen. Kirkon hallinto oli venäläinen luvulla voimakkaana noussut kansallisuusaate alkoi elää myös joidenkin Suomen ortodoksien mielissä. Niitä ortodoksisen kirkon johtomiehiä, joiden tavoitteena oli suomalaisen mentaliteetin ja identiteetin vaaliminen, kutsuttiin kansallismielisiksi. Heidän johtohahmokseen 1800-luvun loppupuolella nousi sortavalalainen rovasti Sergei Okulov, jonka mukaan kansaa oli valistettava suomen kielellä. Okulovin tavoitteena oli lisätä tietoa omasta uskonopista ja perinteestä sekä kehittää ortodoksisen kirkon yhteiskunnallista asemaa ajan vaatimuksia vastaavaksi. Hän ei ollut kiihkosuomalainen, mutta piti suomalaistumista kirkon tulevaisuuden kannalta välttämättömänä. 30 Suomalaiskansallinen papisto perusti tavoitteidensa tueksi suomenkielisen Aamun Koitto - lehden1896. Venäläisen arkkipiispa Sergein (Stragorodski) johtama hiippakunnan hallinto piti Aamun Koittoa separatistisena ja Venäjän äitikirkon edun vastaisena lehtenä. Venäläiset katsoivat suomalaiskansallisen aatteen leviämisen uhkaksi ortodoksikarjalaisille, jotka olivat heidän mielestään vaarassa luterilaistua. Suomalaisten ja venäläisten väliset erimielisyydet johtivat lopulta siihen, että Aamun Koiton toimittaja Sergei Okulov ilmoitti lehden lakkaavan ilmestymästä vuoden 1907 alusta. 31 Kirkon venäläisen johdon mielestä ortodoksien sivistystasoa oli nostettava liittämällä heidät entistä tiiviimmin osaksi venäläisyyttä, panslavistisessa hengessä. Suomalaiset ja venäläiset alkoivat kilpailla karjalaisten valistamisesta1880-luvulta lähtien perustamalla kouluja Karjalaan. Koulujen perustaminen tuotti heti tulosta. Vuonna 1880 yli 10-vuotiaista ortodokseista lukutaidottomia oli 54,5 %, mutta jo 20 vuotta myöhemmin enää 32 %. 32 Koulukilpailun kääntöpuoli oli, että kulttuurinationalismi voimistui. Venäläinen sisälähetysseura Karjalan Veljeskunta perusti venäläisiä kouluja Raja-Karjalaan vuosien välisenä aikana peräti 73 kappaletta. Samaan aikaan Suomen senaatti perusti suomalaisia kouluja Karjalan lapsille. Suomalaisuus ei saanut suurta kannatusta rajapitäjissä. Karjalaiset laittoivat lapsiaan mieluummin venäläisiin kouluihin, koska pitivät venäjän kielen osaamista hyödyllisenä taitona. Karjalan Veljeskunta perusti kolme koulua myös Ilomantsin alueelle Sonkajanrantaan, Melaselkään ja Liusvaaraan. 29 Nokelainen 2010, Laitila 2004, Laitila 2004, Entinen Suomen arkkipiispa Sergei valittiin Moskovan patriarkaksi erittäin vaikeiden aikojen jälkeen Koukkunen 1977,

14 Muista venäläistämiskouluista poiketen Ilomantsin kouluissa opetuskielenä oli suomen kieli. Venäläiset koulut lakkautettiin tai ne muutettiin kunnallisiksi kouluiksi Suomalaisen ortodoksian keskuspaikaksi nousi Sortavala. Sortavalan seminaarissa koulutettiin myös ortodoksiset kansakoulujen opettajat, mitä pidettiin suurena edistysaskeleena suomalaisen ortodoksian vahvistumiselle Karjalassa. Vuonna 1918 kaupunkiin perustettiin Suomen ortodoksinen pappisseminaari, jossa koulutettiin ortodoksiset papit ja kanttorit Suomen ortodoksiselle kirkolle. Kaikkialla Venäjän kirkkoon kuuluvissa seurakunnissa jumalanpalveluskielenä oli vanha kirkkoslaavi, jota vain harjaantunut kirkossakävijä osasi tulkita. Kansallisuusaatteen nousun myötä myös Suomen ortodoksit haluttiin liittää kiinteämmäksi osaksi suomalaisuutta. Ilomantsissa suomenkieliset palvelukset aloitti kirkkoherra Johannes Albinski 1860-luvulla. Taipaleen ortodoksisessa seurakunnassa suomen kieli oli otettu jumalanpalveluskieleksi tätäkin aikaisemmin Pohjois- Karjala oli ollut osana Suomea pisimpään, joten ei ollut sattumaa, että maakunta oli tuon kehityksen eturintamassa. Pyhä synodi oli antanut jo 1815 määräyksen, että Suomeen kuuluvissa seurakunnissa jumalanpalvelusten evankeliumitekstit oli luettava suomen kielellä. Määräyksellä pyrittiin vahvistamaan kansankielen asemaa ja siten torjua luterilaista vaikutusta: Jumalan sanan kuuleminen suomen kielellä ei enää ollut houkutin käydä luterilaisissa palveluksissa. 34 Seurakunnan uusi kirkkohanke Ukonilmalla 1794 tuhoutuneen pyhän Elian kirkon seuraajaksi rakennettiin 1798 kirkko nykyisen sankarihautausmaan kohdalle. Venäjän hovi lahjoitti jälleen sakraaliesineitä, kirjoja ja tekstiilejä. Väliaikaiseksi tarkoitettu pieni kirkko oli lämmittämätön, sen perustukset olivat huonot ja seinät pullistelivat. Uutta 1000 hengen kirkkoa ryhdyttiin suunnittelemaan jo 1820-luvulla. Suunnitelma uudeksi pyhän Elian kirkoksi vuodelta Hanke kaatui rahapulaan. Lähde: Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan arkisto, Joensuun maakunta-arkisto. 33 Hämynen 1995, 75 86, Laitila 2004,

15 Rahapula pitkitti hanketta. Asiaan palattiin uudelleen 1842, jolloin kirkkoa varten hankittiin jo piirustuksetkin. Kirkko olisi ollut empirehenkinen keskuskupolikirkko. Hanke kaatui jälleen rahan puutteeseen. Vuonna 1869 Kuopion läänin kuvernööri von Essen kävi Ilomantsissa tutkimassa mahdollisuuksia uuden kirkon rakentamiseksi. Takana olivat pahat katovuodet, joten seurakunnan rahatilanne oli entistäkin huonompi. Oli tyydyttävä vanhan kirkon kunnostukseen, johon siihenkin olivat rahat tiukassa. Vanhaa kirkkoa kunnostettiin 1845, 1865 ja 1870, jolloin kirkkoon saatiin Suistamon kirkon vanha ikonostaasi. Nykyään nuo ikonit palvelevat seurakuntasalissa rukoilevia. Kuvernöörin käynnin yhteydessä oli todettu, että valtio ei voinut rahoittaa seurakunnan kirkkoa. Sen sijaan päätettiin rahaston perustamisesta kirkkorakennuksen rahoittamiseksi. Kymmenen vuoden kuluttua 1879 Pietarin hiippakunnan konsistori tiedusteli, paljonko rahaa oli tullut kirkkokassaan. Rahaa ei ollut tullut. 35 Tarve uudelle kirkolle voimistui vuosi vuodelta. Ennen Skorodumoffia kirkkoherrana ollut Johannes Albinski oli ollut sitä mieltä, että kirkko oli tehtävä tiilestä, sillä Ilomantsissa olisi sopivaa savea. Vuonna 1886 ostettiin Niemelän tila kauppias Makaroffilta, sillä tilalla oli pappilaksi soveltuva rakennus. Vuonna 1888 hankittiin jälleen piirustukset puukirkkoa varten. Ne laati pietarilainen arkkitehti Dimitrij Sadovnikov. Rahan kerääminen aloitettiin Jokaisen täysi-ikäisen seurakuntalaisen oli osallistuttava rakennushankkeeseen 25 pennillä. Myös Enon ja Kiihtelysvaaran ortodokseilta perittiin maksu, sillä nämä kuuluivat Ilomantsin seurakuntaan. Rahan lisäksi maksuksi hyväksyttiin ruis, suola, voi ja päivätyöt. Myös papin ripitysrahoja ohjattiin rakennusrahastoon. 36 Vaikka rahan kerääminen oli aloitettu, ongelmana oli edelleen seurakunnan varattomuus suuren rakennusprojektin edessä. Seurakunnankokouksessa todettiin, että keisarillinen senaatti salli paksuimpien rakennuspuiden ottamisen kruunun metsistä. Senaatti myönsi myös edullista lainaa, jota seurakunta ottikin markkaa. Pyhä Synodi myönsi hankkeelle 8110 markkaa ja Valamon luostari 500 markkaa. Kokouspöytäkirjassa todetaan näin: Seurakuntalaisten varat kirkon rakennukseen tekevät noin 7156 ruplaa, siihen luettuna luon nossa toimitettavat rakennusaineet ja päivätyöt 2290 ruplaa, kirkon rakennusta varten en nen kootut rahat 3000 ruplaa ja ruunulta saatavien hirsien ja lautojen arvo 1866 ruplaa, että vielä puuttuvat varat, mitkä arvioitiin noin markaksi, niin keskusteltiin ehdotetun kuoletuslainan ottamisesta valtion yhteisistä varoista ja yksimielisesti tehtiin seuraava päätös: ottaa hallitukselta noin neljänkymmenen tuhannen markan suuruinen kuoletus laina ehdotettua vuotuista maksua vastaan ja kolmen vuoden vapaudella koron maksusta, lainan ottamisen ajasta ja vuotuismaksuja varten tarpeellisten varoin lanseeramisesta seurakunnan jäseniltä eri kirkon kokouksessa tarkemmin sovitaan ja päätetään Seurakunnankokouksen pöytäkirja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMA. 36 Puustellin rakennusylöskantokirja Enon ja Kiihtelysvaaran pitäjäläisiltä vuodelta Ilom. ort. srk., II Hd:1, JoMA. 37 Seurakuntakokouksen pöytäkirja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMA. 15

16 Kruunu ei voinut osallistua rahallisesti, mutta yleisistä varoista senaatti kustansi siis paksuimmat hirret, kuletuslainan ja valvovan rakennusmestarin. Seurakuntalaisten tehtävänä oli toimittaa rakennukselle luonnossa toimitettavat rakennustarpeet kuten kivet, hiekka, savi, päreet, tellinkitarpeet, veistetyt parret ja alle 9 tuumaa paksut hirret. Seurakuntalaisten päivätyöt olivat mullan vetoa, maan kaivuuta ja hevoistyötä. 38 Arkkitehti kirjoitti tarkahkon työselosteen. Esimerkki tekstistä, joka on käännetty venäjän kielestä virkamiestyönä. Tehdään mallin jälkeen ja pannaan paikalleen pallo-pyöreät särmäät ja vuorataan ne pääkupoolissa, kellotapulissa ja 4 pienessä kupoolissa, sekä myös kaula kappaleet. Kaikkiansa siihen menee 28,8 syltä. Lisäksi timmermann työt, hirret, naulat, laudat. Tehdä vesirännit ympäri rakennuksen, 18 kappaletta 8. osasto: maalaustyöt. Maalataan rauta katto ja kupoolit viheriäisellä värillä pohjavärin päälle. Ulkoseinät maalataan kahdesti pohjavärin päälle vaalea keltaisella värillä, sitte kun on spaklattu ja oksanreijät voidettu kiteillä. Maalataan sisään käynnin ovi ja sisuovet vaalealla keltavärillä. Maalataan lattiat alttarissa keltavärillä kahdesti. Teh dään ja asetetaan paikalleen ikonostas, maalataan öljyvärillä valkean marmorin näköiseksi kullatuksen ja pyhiin kuvijen kanssa, timmermann, urakassa 3000 ruplaa Kaikkiansa koko kustannusarvion jälkeen työstä ja tekoaineista, ruplaa ja 90 kopeekkaa. Arkkitehti Dimitri Sadovnikoff Pietarissa tammikuun 24 pnä Rakennustoimikunta ja arkkitehti Ferninand Öhman valvoivat hankkeen etenemistä. Rakentamisen eri vaiheissa ilmeni, että moni kohta oli purettava ja rakennettava uudelleen. Viisitorninen kupolikirkko nousi Niemelän tilalle lopulta joulukuussa Perinteistä neliömuotoista keskuskupolikirkkoa ympäröi neljä pienempää kupolia. Länsipäädyssä kohoaa kellotorni. Kirkon arkkitehtoninen muotokieli on peräisin 1700-luvulta, joten uusklassismia myötäilevä rakennus on aikakauteensa peilattuna arkkitehtonisesti hieman myöhäinen. Seurakunta oli lopultakin saanut arvolleen kuuluvan kirkkorakennuksen. Kirkko vihittiin käyttöön heinäkuussa Esineistöä saatiin Venäjältä ja siirrettiin vanhasta kirkosta. Tiistaiseura antoi varat evankeliumikirjaan. Kauppiaat Piiroinen ja Lukin kustansivat maton ja ikkunaverhot. Kirkko maalattiin ulkoapäin 1910 ja sisältä Pallot ja ristit oli tarkoitus sivellä kullalla jo vuonna , mutta rahan puutteen vuoksi hanke siirtyi aina vuoteen 1956 asti. Sähkövalot saatiin Makaroffien perillisiltä lahjoituksena jouluksi Sähköä käytettiin, kun sitä oli saatavilla. 38 Seurakuntakokouksen pöytäkirja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMA. 39 Seurakunnan kirkon maalaustoimikunnan kokous , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMA. 16

17 Uuneja korjattiin 1950 ja keskuslämmitys asennettiin Kirkko oli kylmä, joten pakkasilla palveluksia pidettiin seurakunnan muissa tiloissa. Koska sillä ei todettu olleen mitään muinaismuistomerkitystä, rakennus purettiin Sen vahvimmista hirsistä rakennettiin nykyinen Pötönkankaan hautausmaan siunauskappeli. Seurakunta sai edullisen lainan 40 vuodeksi Suomen senaatilta. 40 Jokainen seurakunnan täysikäinen oli velvollinen osallistumaan lainan takaisin maksuun, joka oli miehiltä 1 markka 25 penniä ja naisilta 75 penniä vuodessa. Yhteistä lainaa maksettiin takaisin vuosien ajan. Takaisin maksussa uhaksi nousi yllättäen se, että kirkosta eroaminen vapautti myös lainan kuoletusvelvollisuudesta. Vuoden 1905 uskonnonvapauslaki teki ortodoksisesta kirkosta eroamisen helpoksi. Kollektiivisesta lainan kuolettamisesta ei kuitenkaan vapautunut kirkkoa vaihtamalla. Uskonluopiot eivät voi uskonvapautta nauttia toisten kanssaihmisten kustannuksella, oli pappi Aleksanteri Jakubovin selväsanainen lausunto. Asialle saatiin myös läänin kuvernöörin puolto. 41 Pyhä synodi ja Valamon luostari antoivat avustuksen kirkon rakentamiseksi. Albinskin jälkeen kirkkoherraksi tuli 1871 kuopiolaissyntyinen ja Pietarin hengellisen seminaarin käynyt Mihail Skorodumoff, joka edeltäjänsä tavoin toimitti palvelukset suomeksi. Kirkkoslaavinkieltä hän käytti vain pyynnöstä. Nykyinen Elian kirkko valmistui kirkkoherra Mihail Skorodumoffin aikana. Hän toimi kirkkoherrana 36 vuoden ajan. Kuva: Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kokoelma. 40 Seurakunnankokouksen pöytäkirja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMa. 41 Seurakunnankokouksen pöytäkirja , ja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMa. 17

18 Skorodumoff opetti uskontoa kansakoulussa ja aloitti kristinoppikoulut. Lisäksi käynnistettiin useita lastenkouluja ja kylissä aloitettiin kyläluvut. Sanottiin, että seurakunnalleen täysin uhrautuneen Skorodumoffin aikana ortodoksit lukivat paremmin kuin luterilaiset. Iloinen seuramies ja hevosten kasvattaja toimi kirkkoherrana 36 vuotta, kunnes erosi virastaan Huhujen mukaan Skorodumoff joutui eroamaan liiallisen suomalaisuusharrastuksensa vuoksi, josta kirkon venäläinen johto ei pitänyt. 42 Skorodumoffin jälkeen kirkkoherraksi valittiin Aleksanteri Jakubov 1908, innokas laulumies ja ortodoksisen kirjallisuuden suomentaja. Suosittua Jaku-pappia muisteltiin taiteellisena ja sydämellisenä pappina. Suomenmielisyydestään huolimatta häntä syytettiin yhteyksistä venäläisten kanssa, sillä hän oli ollut perustamassa venäläistä sisälähetysseuraa Karjalan Veljeskuntaa. Jaku-pappi nimitettiin Soanlahden papiksi Hänen jälkeensä kirkkoherrana toimi Ivan Feodorov (myöh. Johannes Railas) , joka puolestaan oli kuuluisa räiskyvästä luonteestaan. Suomen itsenäistymisen jälkeen kirkko liittyi Konstantinopolin patriarkaattiin 1923 Suomen itsenäistyessä 1917 venäläiset alkoivat vähä vähältä menettää asemiaan kirkon johdossa. Kansallismieliset halusivat integroida ortodoksisen kirkon osaksi Suomen hallintokulttuuria ja riippumattomaksi Venäjän kirkosta, mitä kohti kehitys oli kulkenutkin jo vuosien ajan. Suomen valtiovalta katsoi, että Neuvostovenäjällä kirkko oli joutunut bolshevikkien terrorin uhriksi, eikä kirkollista hallintoyhteyttä Moskovaan voitu ylläpitää. Venäjälle talletetut kirkkokunnan varat menetettiin lokakuun vallankumouksessa ja kirkkokunta oli Suomen valtiovallan tuen varassa. Ortodoksisen kirkon asioita valtiovallan suuntaan hoitanut professori E.N. Setälä ilmoitti, että valtiovalta tukisi kirkkoa vain, jos sen suomalaistumiskehitys jatkuisi. 43 Kirkon oikeudellinen asema vahvistui, kun Paasikiven senaatti antoi asetuksen Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta Tuota päivää alettiin nimittää kirkkokunnan itsenäisyyspäiväksi, ja sitä vietettiin vuosittain. Asetuksen mukaisesti Viipurin hengellinen hallitus lakkautettiin ja tilalle perustettiin Suomen kreikkalaiskatolinen kirkollishallitus. Viipurissa asemapaikkaansa pitänyt venäläinen arkkipiispa Serafim (Lukjanov) vastusti uudistuksia, joita hän piti Venäjän kirkon kannalta epäedullisina. Vaikka Moskovan patriarkka Tihon (Belavin) myönsi Suomen arkkipiispakunnalle autonomisen aseman 1921, kirkko oli kanonisesti eli kirkko-hallinnollisesti edelleen osa Moskovan patriarkaattia. Serafimin mielestä kaikki muutokset kirkon elämässä oli alistettava Moskovan patriarkalle. Tämä ei taas sopinut Suomen valtiovallalle eikä kirkon kansallismielisille. Suomalaiset halusivat vähentää arkkipiispa Serafimin vaikutusta valitsemalla oman kansallisen piispan. Sellainen löytyi Saarenmaalta. Muhun saarella 1878 syntynyt leskirovasti Herman Aav valittiin Suomen kirkon toiseksi piispaksi 1921, vastoin arkkipiispa Serafimin tahtoa. Virolaisuudestaan huolimatta Aav täytti suomalaisuusvaatimuksen, siitä piti huolen Suomen ja Viron kansojen välinen heimoaate. Koska Herman Aavin vihkimystä ei voitu järjestää Suomessa eikä Virossa Serafimin vastustuksen takia, ratkaisua lähdettiin hakemaan Konstantinopolin patriarkaatista Seurakunnankokouksen pöytäkirja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMa; Björn 2006, Nokelainen 2010, Aamun Koitto 1/1923, Riikonen 2007,

19 Kesällä 1923 lähti matkaan kirkollinen delegaatio neuvottelemaan Suomen ortodoksisen kirkon asemasta Konstantinopolin patriarkaattiin, jota pidettiin historiallisesti ja kanonisesti arvovaltaisimpana ortodoksisten kirkkojen joukossa. Valtiovallan edustajana matkalle läpi Euroopan lähti professori E.N. Setälä. Ilomantsilaissyntyinen rovasti Sergei Solntsev edusti kirkollishallitusta ja metropoliitta Aleksander (Paulus) edusti Viron ortodoksista kirkkoa, jonka kanonisesta asemasta sovittiin samanaikaisesti. 45 Mukaan lähti myös Suomeen piispaksi valittu Herman Aav, joka piti pöytäkirjaa neuvotteluissa. Pitkien ja hankalien neuvotteluiden jälkeen Konstantinopolin patriarkka Meletios (Metaxakis) ja Pyhän Synodin metropoliitat suostuivat ottamaan Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen autonomisena kirkkokuntana. Suomalaiset olisivat halunneet täydellisen itsenäisyyden eli autokefalian, mutta Meletios ilmoitti heti neuvotteluiden aluksi, ettei sellaista myönnetä kirkolle, joka on asemamaassaan vähemmistönä, ja jonka edellytykset autokefaliaan eivät muutenkaan täyttyneet. Päätöksestä annettiin Tomos-asiakirja, joka määrittelee edelleenkin Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan kanonisen aseman. Heinäkuun 8. päivänä 1923 Herman Aav vihittiin Konstantinopolissa piispaksi Suomeen. Suomen hallitus hyväksyi tehdyt päätökset, mutta venäläiset vastustivat sitä. Välirikon kärjistyessä valtiovalta asetti arkkipiispa Serafimin lakkautuspalkalle vuoden 1924 alusta ja uudeksi arkkipiispaksi valittiin Herman. Erityisen hankalaksi osoittautui uuteen ajanlaskuun siirtyminen. Venäläiset luostarit Valamo, Konevitsa, Petsamo ja Lintula pitivät uutta gregoriaanista kalenteria vääränä ja harhaoppisena. Vanhaa juliaanista pidettiin luostareissa ainoana oikeana. Monet munkit nousivat avoimesti vastustamaan uutta ajanlaskua. Valtiovalta otti ajanlaskukiistassa aktiivisen roolin ja kymmeniä munkkeja karkotettiin Valamosta niskuroinnista syytettynä. Myös Raja-Karjalan seurakunnissa uusi ajanlasku aiheutti rettelöitä, kuten aikalaiskuvauksissa sanottiin, sillä uuteen ajanlaskuun siirtyminen oli paikoin vaikeaa. Kansallismieliset pitivät uutta kalenteria suomalaisiin olosuhteisiin sopivana. Suomessa vallalla ollut poliittinen venäläisvastaisuus purkautui usealla paikkakunnalla vanhojen ortodoksisten sotilaskirkkojen häpäisemisenä, josta tuli jopa kansanhuvia. Sergei Okulovin paheksuessa ilkitöitä hänelle vastattiin, ettei kenelläkään ollut mitään suomalaisia ortodokseja kohtaan, mutta tsaarin sortohallinnosta muistuttavat muistomerkit oli hävitettävä. 46 Useat vanhoista sotilaskirkoista siirtyivät valtiovallan omistukseen, ja ne joko purettiin tai muutettiin muuhun tarkoitukseen. Tällaisen kohtalon saivat mm. Hämeenlinnan, Mikkelin, Tuusulan ja Suomenlinnan ortodoksiset pyhäköt. Ortodoksisen kirkon ydinaluetta oli edelleen Karjala, jossa uusi kansallinen piispa Herman otettiin iloiten vastaan. Aamun Koitto-lehti, joka oli jatkanut ilmestymistään heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, seurasi tarkoin piispan vierailuja hiippakunnassaan. Käydessään ensi kertaa Ilomantsissa erään paikalla olleen kerrotaan huudahtaneen Hermanille: Ave stella, transmarina! (käännetty: Terve, merentakainen tähti). 45 Aamun Koitto 12/ Aamun Koitto 6/

20 Kansallistamiskehitys ja Johannes Karhapään kohtalo Muutosten vuosi 1917 vaikutti myös Ilomantsin ortodoksien elämään. Venäjän helmikuun vallankumous ja väliaikainen hallitus loivat poliittista epävarmuutta myös Suomessa. Kesäkuussa 1917 Ilomantsin ortodoksinen seurakunnankokous päätti yksimielisesti siirtymisestä uuden ajanlaskun käyttöön, mikä oli osa kirkon suomalaistamista. Uuteen ajanlaskuun siirryttiin juuri ennen joulua, Sen sijaan kysymys kirkon ja valtion erosta aiheutti vilkkaan keskustelun. Enemmistön päätöksellä Ilomantsin ortodoksinen seurakunta kannatti kirkon erottamista valtiosta, mikä nykysuomalaisesta saattaa kuulostaa erikoiselta ratkaisulta. Seurakunnankokous tuki Mihail Kasanskia piispakandidaatiksi, koska suomenmieliset edistysmieliset olivat hänen takanaan. 47 Kasanski hävisi kuitenkin vaalissa 1918 Serafimille, sillä vaalissa oli venäläisillä papeilla enemmistö. 48 Seurakunnan päätösten taustalla oli pelko siitä, että Venäjän uudet vallanpitäjät sitoisivat ortodoksisen kirkon entistä lujemmin Venäjän valtapolitiikkaan, mikä puolestaan olisi heikentänyt ortodoksien asemaa suomalaisessa Suomessa. Ilomantsissa dramaattisimmat käänteet levottomina vuosina liittyivät Sonkajanrannan kouluun, jota monet paikkakuntalaiset pitivät venäläisyyden linnakkeena sen taustayhteisön Karjalan Veljeskunnan vuoksi. Sonkajanrantalainen tarmokas puuhamies ja uskonnonopettaja Johannes Karhapää onnistui taitavalla suhdetoiminnallaan saamaan koulun kotikylälleen. Hän loi ensiluokkaiset suhteet venäläisiin kirkollisiin ja valtiollisiin korkeisiin päättäjiin, ja Sonkajanrannan koulu aloitti toimintansa Vuonna 1915 koulun viereen nousi soma pyhän Hannan kirkko, joka seisoo uljaana edelleenkin hiljaisessa vaaramaisemassa. Kirkon venäläinen johto näki kaukana Karjalan sydänmailta sijaitsevan Sonkajanrannan mielenkiintoisena mallikylänä ja ortodoksisuuden linnakkeena keskellä luterilaisuutta. Kunnan kouluviranomaiset ja monet luterilaiset taas epäilivät koulun tukevan venäläistämispyrkimyksiä, eivätkä kaikki ortodoksitkaan tukeneet Karhapäätä. Korkeitten kirkollisten ja valtiollisten vierailut aiheuttivat ihmettelyä paikkakuntalaisissa. Erityistä kaunaa aiheutti venäläistämisen pääarkkitehtina pidetyn kenraalikuvernööri F.A. Seyn vierailu Karhapään kotona Venäläisten kouluasioissa erityisen aktiivisesti toiminut Karjalan piispa Kyprian kuoli yllättäen 1914, ja uusien koulujen perustaminen Karjalaan loppui. Venäläisten vaikutusvalta kaventui entisestään tsaarinvallan kukistuessa helmikuun vallankumouksen jälkeen Vapautuneessa ilmapiirissä alettiin kiinnostua myös venäläisten koulujen kohtaloista. Myös Sonkajanrannan koulun tulevaisuudesta kokoonnuttiin päättämään paikan päälle. Ilomantsin ortodoksinen seurakunnan järjestämässä seurakunnankokouksessa hengellisen konsistorin edustajana ja kokouksen puheenjohtajana toimi Joensuun ortodoksisen seurakunnan vt. kirkkoherra Simeon Okulov. Kuopion kuvernööriä edusti Ilomantsin nimismies Otto Kuivalainen ja Ilomantsin kuntaa kansallislautakunnan esimies Tauno Kinnunen. Kuivalaisen, Kinnusen ja joidenkin paikalla olleiden 47 Seurakunnankokouksen pöytäkirja ja , Ilom. ort. srk., II Ca:1, JoMA. 48 Aamun Koitto 4/ Riikonen 2010,