VIoLIN CoNCERto PEKKA KUUSISto, VIoLIN & DIRECtoR JUBILEES SoUVENIR MAGNUS LINDBERG, CoNDUCtoR tapiola SINFoNIEttA

Transkriptio

1 MAGNUS LINDBERG VIoLIN CoNCERto PEKKA KUUSISto, VIoLIN & DIRECtoR JUBILEES SoUVENIR MAGNUS LINDBERG, CoNDUCtoR tapiola SINFoNIEttA 1

2 2 Magnus Lindberg

3 I nstrumental qualities have always inspired Magnus Lindberg (b. 1958). However abstract his musical ideas may be and however tightly constructed their subsurface structures, his music is always instrumentally idiomatic and powerful. Often his ideas develop in an instrumental direction of their own accord; sometimes they emerge from the special properties of a particular instrument, fusing musical and instrumental innovation into a single creative act. This approach is of course heightened in concertos, which constitute an important genre in Lindberg s output. He has written two concertos for piano ( ; 2012) and one each for cello ( ), clarinet ( ) and violin (2006), and other works with prominent solo parts. The Violin Concerto was written to a commission from the Lincoln Center in New York together with the Barbican Centre in London, the Casa de Música Porto and the Swedish Chamber Orchestra and was premiered at the Mostly Mozart festival in New York in August Although the commission was specifically aimed at the 250th anniversary celebration of Mozart s birth, Lindberg did not write a tribute with Mozart elements in it. However, the situation of the premiere had an influence on the work in the way that Lindberg used a smaller orchestra than usual. There are two oboes, two bassoons and two horns plus strings a standard Mozart orchestra, in fact. The very fact that the ensemble is so small prompted clearer and more translucent structures than in many of Lindberg s other orchestral works. Melodic and scintillatingly brilliant soloist passages emerge periodically from the texture. The Violin Concerto demonstrates well how far Lindberg has travelled from the edgy, acerbic defiance of his early works to his current softer and more sonorous sound ideal. A more melodic and translucent approach was heard in the Clarinet Concerto, and the Violin Concerto continues in the same vein. The melodic element in the Violin Concerto appears as a handful of recurring motifs, the first of which is as in the Clarinet Concerto introduced in the very first notes of the solo part. On the other hand, the concerto does have its edgy moments, as violinist Pekka Kuusisto points out: The concerto is very heavy going at times, even violent. It has to have a relentless drive. Metric modulations are very important in Lindberg s music, and this piece is no exception. Also typically of Lindberg, the soloist part is demanding and rich. The relationship between soloist and orchestra is tense, in the finest concerto tradition, but the grand heroic gestures of Romantic concertos are absent. In the opening measures, the violin seems to fire up the orchestra, but subsequently the soloist not so much controls the orchestra as is buffeted by it. Pekka Kuusisto explains: In the first movement, the orchestra sometimes knocks the soloist out of the picture altogether. The second movement is more about exploring the relationship between the soloist and the orchestra, while in the third movement they are more comfortable with one another. The Violin Concerto is cast in three movements played without a break. The first is the most diverse both in terms of musical dramaturgy and the interplay of soloist and orchestra. It features translucent textures, sonorous sounds, tense meditations and weighty, expressive culminations. The second movement begins with a chorale-like texture, austere and rugged, but towards the middle it flares up. Towards the end there is an extensive solo cadenza leading into the rhythmic, energetic concluding movement. This is a sort of extended final stretta where the power flows in the music build towards a climax in which the chorale from the slow movement reappears. If the work were viewed as a drama, this would be its dénouement. 3

4 Jubilees had its origin in a piano miniature that Magnus Lindberg wrote for the 75th birthday of Pierre Boulez in It was followed by five further miniatures in the same year. This collection (now titled Piano Jubilees) represented a wholly new departure for Lindberg, an exploration of small-scale forms (even if the six miniatures have a combined duration of 15 minutes). The first miniature introduces the material that is then examined from various perspectives in the other five. The set forms a wedge-like structure: the odd-numbered movements are fast and the even-numbered movements are slow and progressively longer. Jubilees acquired a new guise in 2002 as Lindberg adapted it for large chamber ensemble to a commission from Ensemble InterContemporain. Lindberg is known for creating new versions of his pieces for different ensembles, adapting them to the lineup available, but in the case of Jubilees he took a slightly different approach and decided to make the adaptation resemble the original as closely as possible. In this he was thinking, as a self-imposed challenge, of the orchestral arrangements made by Maurice Ravel of his own piano pieces, for instance the effortless and flamboyant way in which Le tombeau de Couperin translates from keyboard to chamber orchestra. Indeed, the two versions of Jubilees illustrate the dimensions of instrumental thinking in Lindberg s music: the idiomatic keyboard texture of the original morphs into an equally idiomatic large chamber ensemble texture. The differing characters of the six movements are naturally heightened in the chamber ensemble adaptation. The opening movement is the most complex and restless, full of abrupt shifts and transitions. It refuses to stay still, says Lindberg. The second movement is sombre and slow, the third movement light and scherzo-like. The fourth recalls the hesitant mood of the opening but acquires more momentum at times and grows to greater sonorities. The fifth is a moto perpetuo for winds only, and the concluding sixth movement opens in a steady progression of chords enriched with arabesque ornaments, growing to a broad conclusion. Magnus Lindberg s recent activities have been dominated by his three-year appointment as Composer-in-Residence to the New York Philharmonic ( ). The orchestra commissioned several substantial works from him, including EXPO (2009) and Al Largo (2010) for large orchestra, and Piano Concerto no. 2 (2012) customised for Yefim Bronfman. The set of residency pieces also includes Souvenir for large chamber ensemble, the last notes to which Lindberg wrote in New York at the end of September Alan Gilbert conducted the premiere in New York in November of the same year. The title Souvenir alludes to two of Lindberg s teachers, giving it the flavour of an hommage or a memorial. The programme of the concert where Souvenir was premiered also included Gérard Grisey s Quatre chants pour franchir le seuil. Grisey died in 1998; this was his final work, which he never heard performed. Lindberg studied with Grisey in Paris in the early 1980s and wished to dedicate a tribute and souvenir to his significant mentor. Indeed, the work bears the sub-title in memoriam Gérard Grisey. The other tribute in the title is to Italian composer Franco Donatoni, with whom Lindberg also studied; Donatoni s output also includes a work named Souvenir (1967), sub-titled chamber symphony. 4

5 It is the sub-title of Donatoni s work that yields a clue as to what genre Lindberg s Souvenir might be assigned to. Lindberg has never wanted to describe any of his works as a symphony or even a chamber symphony but does concede that Souvenir is conceived as a type of chamber symphony. It is a three-movement piece whose movements may be ascribed functions in the symphonic tradition. Also, there is a clear sense of symphonic growth and coherence of musical material in the form of recurring motifs. In the context of Lindberg s output, Souvenir represents a return to the large chamber ensemble last seen in Jubilees, after several works for large orchestra. This is an ensemble in the true sense of the word, as there is only one instrument or musician per part, except for the horns and percussion. However, all the standard instruments of the symphony orchestra are included (piano and harp too). The sound of the music ranges from a chamber-music lucidity to an almost Romantic orchestral opulence. Lindberg describes the first movement as a vortex, a fast and concise movement where events collide. However, the music begins low and heavy before the momentum gets going. The rhythmic element coalesces in a couple of brief percussion interludes preceding the eruption that culminates the movement. The shape of Souvenir is built around the middle movement. It is supposed to be a slow movement, but it escalates into grand culminations, says Lindberg. The musical expression here extends from lyrical woodwind colours and Ravel-like clarity to massively powerful climaxes, balanced by solo utterances from individual instruments (piano, violin, harp). The fast concluding movement is much briefer and more to the point than the other two; Lindberg describes it as toccata-like. After a brief introduction, it launches into a determined, energetic motion that coalesces into the brilliant final climax. Kimmo Korhonen Translation: Jaakko Mäntyjärvi 5

6 Violinist Pekka Kuusisto is internationally renowned both as soloist and director and is recognised for his fresh approach to the repertoire. Born in Finland in 1976, he began his violin studies at the age of three, and went on to study under Tuomas Haapanen at the Sibelius Academy in He also studied with Miriam Fried and Paul Biss at Indiana University in Bloomington from 1992 to 1996, and won the Jean Sibelius Violin Competition in Pekka Kuusisto has performed with major orchestras across the world, including the Cleveland Orchestra, Chicago Symphony Orchestra, Cincinnati Symphony Orchestra, Los Angeles Philharmonic Orchestra, Minnesota Orchestra, National Symphony Orchestra in Washington, Toronto Symphony Orchestra, Finnish Radio Symphony Orchestra, Royal Stockholm Philharmonic Orchestra, Oslo Philharmonic Orchestra, Die Deutsche Kammerphilharmonie Bremen, Philharmonia Orchestra, BBC Symphony Orchestra, City of Birmingham Symphony Orchestra and the Chamber Orchestra of Europe. He also regularly directs from the violin, working on projects with ensembles such as the Australian, London, Irish and St Paul Chamber Orchestras, as well as the Amsterdam Sinfonietta and Britten Sinfonia. A strong advocate of new music, Pekka Kuusisto frequently collaborates with contemporary composers, and world premieres have included violin concertos by Sebastian Fagerlund and Owen Pallett. He has enjoyed prestigious residencies at the Aldeburgh Festival and at the Concertgebouw s Robeco Zomerconcerten, amongst others, and is Artistic Director of Our Festival, based in Sibelius home town of Järvenpää. Pekka Kuusisto is also a founding member of quartet-lab alongside Patricia Kopatchinskaja, Lilli Maijala and Pieter Wispelwey. Previous CDs have included the complete works for violin and piano by Einojuhani Rautavaara with Paavali Jumppanen (ODE ), works by Paganini with guitarist Ismo Eskelinen (ODE ), Subterraneo (for Liverace) which features Finnish tango works with Iiro Rantala, and Kiestinki (for KHY Suomen Musiikki), an album written and performed with Finnish singer Paula Vesala and based on the experience of Finnish women on the front line during World War II. He has also recorded the complete Violin Concertos of J. S Bach, Mozart s Violin Concertos nos. 3, 4 and 5, and Sibelius Violin Concerto. Pekka Kuusisto plays a Giovanni Baptista Guadagnini violin of 1752 kindly loaned by the Finnish Cultural Foundation. 6

7 The Tapiola Sinfonietta, the Espoo City Orchestra founded in 1987, represents uncompromising quality and emphasises the vital role of each musician. Composed of 41 musicians, it specialises in music of the Viennese-Classical period, though 20th century modern classics and premières of contemporary music also occupy an important place in the repertoire. The Tapiola Sinfonietta regularly performs with top soloists and conductors both Finnish and foreign and enjoys forays into children s music, crossover productions and other fields. It also puts on concerts of chamber music and often performs without a conductor. Jorma Panula and Osmo Vänskä were among the orchestra s first Artistic Directors. Jean-Jacques Kantorow s era, beginning in 1993, had a decisive impact on shaping the orchestra s present-day profile. Among the Artists in Association have been conductors Mario Venzago and Santtu-Matias Rouvali and violinist Pekka Kuusisto. The orchestra s artistic board, consisting of the General Manager and two elected members of the orchestra, is responsible for all aspects of the Tapiola Sinfonietta s artistic planning. The Tapiola Sinfonietta tours both in Finland and abroad. This season it will travel widely in Central Europe and give four concerts at the new Helsinki Music Centre. The orchestra currently records on the BIS, cpo and Ondine labels and its discography runs to over 60 titles, including critically-acclaimed CDs of works by Saint-Saëns, Weber and Bruckner. 7

8 Following piano studies Magnus Lindberg entered the Sibelius Academy where his composition teachers included Einojuhani Rautavaara and Paavo Heininen. Together with his contemporaries Hämeeniemi, Kaipainen, Saariaho and Salonen, Lindberg founded around 1980 the informal grouping known as the Ears Open Society, which aimed to encourage a greater awareness of mainstream modernism. Lindberg made a decisive move in 1981, travelling to Paris for studies with Globokar and Grisey. During this time he also attended Donatoni s classes in Siena, and made contact with Ferneyhough, Lachenmann and Höller. His compositional breakthrough came with two large-scale works, Action-Situation-Signification (1982) and Kraft ( ), which were inextricably linked with his founding with Salonen of the experimental Toimii Ensemble. During the late 1980s his music transformed itself towards a new modernist classicism, in which many of the communicative ingredients of a vibrant musical language (harmony, rhythm, counterpoint, melody) were re-interpreted afresh for the post-serial era. Key scores in this stylistic evolution were the orchestral/ensemble triptych Kinetics (1988), Marea ( ) and Joy ( ), reaching fulfillment in Aura ( ) and Arena ( ). Lindberg s output has positioned him at the forefront of orchestral composition, including the concert-opener Feria (1997), large-scale statements such as Fresco (1997), Cantigas (1999), Concerto for Orchestra (2002-3) and Sculpture (2005), and concertos for cello (1999), clarinet (2002) and violin (2006). Recent works include Seht die Sonne (2007), commissioned by the Berliner Philharmoniker under Simon Rattle and the San Francisco Symphony, and his first choral-orchestral work GRAFFITI. Lindberg was Composer-in-Residence of the New York Philharmonic between 2009 and 2012, with new works including EXPO, Al Largo, Souvenir, and Piano Concerto No.2 premiered by Yefim Bronfman in In 2003 Lindberg was awarded the prestigious Wihuri Sibelius Prize. 8

9 9 Pekka Kuusisto

10 S oittimellisuus on aina innoittanut Magnus Lindbergiä (s. 1958). Vaikka hänen teostensa lähtökohdat olisivat hyvinkin abstrakteissa musiikillisissa ideoissa ja tiukasti konstruoiduissa pinnanalaisissa rakenteissa, ne saavat aina soittimellisesti tehokkaan muodon. Usein hänen ideansa muokkautuvat tietoisesti soittimelliseen suuntaan tai tuntuvat jopa syntyneen soittimellisista erityismahdollisuuksista ja virikkeistä, jolloin musiikillinen ja soittimellinen keksintä sulautuvat yhteen. Konsertoissa tällainen ajatus korostuu tietenkin aivan erityisesti, ja niillä onkin keskeinen asema Lindbergin tuotannossa. Hän on säveltänyt kaksi pianokonserttoa ( ; 2012) sekä konsertot sellolle ( ), klarinetille ( ) ja viululle (2006) sekä muita solistisia teoksia. Viulukonsertto syntyi New Yorkin Lincoln Centerin tilauksesta yhdessä Lontoon Barbican Centren, Casa de Música-Porton ja Ruotsalaisen kamariorkesterin kanssa ja sai kantaesityksensä New Yorkin Mostly Mozart festivaalilla elokuussa Vaikka teos tilattiin esitettäväksi Mozart-juhlilla säveltäjän syntymän 250-vuotisjuhlavuonna, Lindberg ei ryhtynyt kirjoittamaan mitään Mozart-elementeillä maustettua kunnianosoitusta. Kantaesityksen tilanne on kuitenkin sikäli vaikuttanut teokseen, että Lindberg on käyttänyt siinä tavanomaista pienempää orkesteria. Mukana ovat kahdet oboet, fagotit ja käyrätorvet sekä jousisto, toisin sanoen eräänlainen Mozartin ajan peruskokoonpano. Osaltaan jo pienehkö soittajisto on ollut luomassa moniin Lindbergin orkesteriteoksiin verrattuna selkeämpiä ja läpikuultavampia tekstuureja, joiden keskeltä solistin vuoroin linjakkaat, vuoroin säihkyvän taiturilliset osuudet nousevat esiin. Viulukonsertto käy esimerkiksi siitä, että Lindberg on kulkenut säveltäjänä pitkän tien varhaiskautensa teräväsärmäisestä uhittelevasta modernismista myöhemmän tyylikautensa pehmeämpään ja täyteläisempään sointiihanteeseen. Jo klarinettikonsertossa ilmaisu oli kirkastunut aiempaa melodisemmaksi ja läpikuultavammaksi, ja sama suuntaus jatkuu viulukonsertossa. Melodinen elementti tulee esiin muutamana useasti toistuvana aihelmana, joista ensimmäinen hahmottuu klarinettikonserton tapaan jo solistin avaussävelistä. Toisaalta viulisti Pekka Kuusisto painottaa myös konserton särmikästä ulottuvuutta: Konsertto on paikoin rankkaa ja jopa väkivaltaista musiikkia. Siinä pitää olla armotonta eteenpäinmenon tuntua, ja Lindbergille tyypilliset metriset modulaatiot ovat tässäkin tärkeitä. Solistiosuus on Lindbergille ominaiseen tapaan soittimellisesti vaativa ja rikas. Solistin ja orkesterin suhde on jännitteinen parhaaseen konserttotyyliin mutta vailla romanttisen konserttokirjallisuuden suuria sankarieleitä. Avaustahdeissa viulu ikään kuin sytyttää orkesterin soimaan, mutta jatkossa solisti ei ole mikään orkesterin ohjailija vaan Pekka Kuusiston mukaan usein orkesterin armoilla: Ensimmäisessä osassa orkesteri jopa taklaa välillä solistin pois pelistä. Toisessa osassa enemmänkin tunnustellaan keskinäisiä suhteita, ja kolmannessa osassa solistin ja orkesterin osuudet ovat yhtenäisimmät. Konsertto jakaantuu kolmeen tauotta soitettavaan osaan, joista ensimmäinen on sekä musiikilliselta dramaturgialtaan että solistin ja orkesterin keskinäiseltä suhteelta moni-ilmeisin. Siinä on vuoroin tekstuurien läpikuultavuutta, soinnin täyteläisyyttä, jännitteistä mietiskelyä ja ilmaisun painokkaita tihentymiä. Saumatta seuraava toinen osa hahmottuu aluksi koraalimaiseksi, paikoin jylhän karuksi hitaaksi osaksi, mutta musiikki syttyy keskivaiheilla myös liekehtivään intensiteettiin. Solistilla on osan lopulla laaja kadenssi, jonka jälkeen liu utaan 10

11 rytmisesti tehokkaasti tiivistyvään päätösosaan, eräänlaiseen laajennettuun loppustrettaan, jossa voimavirrat kasaantuvat muhkeaksi, hitaan osan koraaliin palaavaksi huipennukseksi. Jos konserton haluaa kuulla draamana, tässä huipennuksessa on sen täyttymyksen hetki, sen dramaturginen lakipiste. Jubileesin alkusytykkeenä oli Magnus Lindbergin vuonna 2000 Pierre Boulezin 75-vuotisjuhliin säveltämä pianominiatyyri, jonka seuraksi syntyi vielä saman vuoden aikana viisi muuta kappaletta. Teos (nykyiseltä nimeltään Piano Jubilees) oli uusi avaus Lindbergille, sillä se merkitsi hänen kohtaamistaan pienen muodon kanssa, olkoonkin että kuudesta miniatyyristä rakentuu neljännestunnin kestoinen yhtenäinen kokonaisuus. Ensiosa on materiaalin esittely, jonka avaamia mahdollisuuksia tutkitaan muissa osissa erilaisista näkökulmista. Teoksen kuusi osaa jakaantuvat tempoiltaan kiilamaisesti avautuvaksi kokonaisuudeksi siten, että parittomat osat ovat nopeita ja parilliset hitaita ja kestoltaan laajentuvia. Vuonna 2002 Jubilees sai uuden asun, kun Lindberg teki siitä Ensemble InterContemporainin tilauksesta sovituksen suurelle kamariyhtyeelle. Lindberg on tehnyt monista teoksistaan uusia versioita eri kokoonpanoille ja usein antanut niiden muokkautua uuden esittäjistön mukana, mutta Jubileesin tapauksessa hän päätti tehdä sovituksesta muodoltaan mahdollisimman uskollisen, käytännössä identtisen alkuteoksen kanssa. Lindbergin mielessä olivat eräänlaisena itselle asetettuna haasteena Maurice Ravelin omista pianoteoksistaan tekemät orkesterisovitukset, esimerkiksi se miten sujuvasti ja taiturillisesti Le tombeau de Couperin kääntyi pianomusiikista kamariorkesterin kielelle. Jubileesin kaksi versiota valaisevatkin kiinnostavasti soittimellisen ajattelun ulottuvuksia Lindbergin musiikissa, sillä alkuteoksen ilmetyn pianistinen tekstuuri on muuttunut yhtä luonteenomaiseksi suuren kamariyhtyeen tekstuuriksi. Kuuden erilaisen osan karakteristiikka luonnollisesti korostuu yhtyeversiossa. Avausosa on materiaalin esittelynä osista moniulotteisin ja levottomin, täynnä nopeita käänteitä ja leikkauksia. Se ei asetu paikoilleen, toteaa Lindberg. Sitä seuraavat tummavärinen hidas osa, kepeä ja scherzomainen kolmas osa, alkupuolen aavistelevista tunnelmista hetkittäin liikkuvammaksi etenevä ja täyteläisiin sointeihin kasvava neljäs osa, pelkille puhaltimille kirjoitettu ikiliikkujamainen viides osa ja päätöksenä vakaina sointusarjoina alkava mutta heleiden arabeskien rikastama päätösosa, joka kasvaa mahtavasointiseen huipennukseen. Magnus Lindbergin viimeaikaista toimintaa on hallinnut kolmevuotinen kausi ( ) New Yorkin filharmonikkojen nimikkosäveltäjänä (Composer-in-Residence). Orkesterin tilauksesta on syntynyt useita painokkaita teoksia, suurelle orkesterille kirjoitetut EXPO (2009) ja Al Largo (2010) sekä Yefim Bronfmanille räätälöity pianokonsertto nro 2 (2012). Samaan residenssiteosten sarjaan kuuluu myös laajamuotoinen suuren kamariyhtyeen teos Souvenir, jonka viimeiset nuotit Lindberg on kirjoittanut New Yorkissa syyskuun lopussa Alan Gilbert johti teoksen kantaesityksen New Yorkissa saman vuoden marraskuussa. 11

12 Nimi Souvenir viittaa kahteen Lindbergin opettajaan ja antaa teokselle hommage- tai in memoriam -tyyppistä luonnetta. Samassa konsertissa Souvenirin kantaesityksen kanssa kuultiin ns. spektraalimusiikin kehittäjiin kuuluneen, vuonna 1998 kuolleen ranskalaisen Gérard Griseyn viimeinen teos Quatre chants pour franchir le seuil, jota hän ei ehtinyt itse koskaan kuulla. Lindberg opiskeli Griseyn johdolla Pariisissa 1980-luvun alkupuolella ja halusi luoda kunnianosoituksen ja muiston (engl. souvenir) tälle hänen säveltäjyydelleen tärkeäksi osoittautuneelle opettaja-oppilas-suhteelle. Teos onkin omistettu in memoriam Gérard Grisey. Samalla teoksen otsikkoon kätkeytyy toinenkin kunnianosoitus, sillä Lindberg opiskeli nuoruudessaan myös italialaisen Franco Donatonin johdolla, ja tämän tuotantoon sisältyy samanniminen teos vuodelta 1967, alaotsikoltaan kamarisinfonia. Donatonin teoksen alaotsikko antaa viitteitä Lindbergin Souvenirin teoslajista. Lindberg ei ole halunnut kutsua teoksiaan sinfonioiksi tai edes kamarisinfonioiksi mutta toteaa, että Souvenir on lähtökohdiltaan kamarisinfoniatyyppinen teos. Se on kolmeen osaan jakaantuva kokonaisuus, jonka osille voi antaa sinfonisesta traditiosta juontuvan tehtävän ja jonka musiikissa on sekä sinfonisen kasvun tuntua että materiaalin yhtenäisyyttä korostavia aihelmien palautumia. Lindbergin tuotannossa Souvenir merkitsee paluuta Jubileesin edustaman laajan kamariyhtyeen pariin monen suuren orkesterin teoksen jälkeen. Soitinvalikoiman puolesta on kyse nimenomaan yhtyeestä (ensemble), sillä käyrätorvia ja lyömäsoittimia lukuun ottamatta jokaisessa soittimessa tai stemmassa on vain yksi soittaja. Kaikki sinfoniaorkesterin normaalit soittimet ovat kuitenkin mukana (myös piano ja harppu). Musiikin sointiasu ulottuu kamarimusiikillisesta läpikuultavuudesta lähes romanttista ilmettä saavaan orkestraaliseen uhkeuteen. Lindbergin mukaan ensimmäinen osa on kuin pyörre, nopea ja tiukka osa, jossa tapahtumat törmäävät yhteen. Osa alkaa kuitenkin raskaasti alarekisterin uumenista ennen kuin musiikin ilme terävöityy. Rytminen elementti tiivistyy pariin lyhyeen lyömäsoitinkohtaukseen ennen voimavirtojen kasautumista osan huipennuksessa. Souvenirin muoto rakentuu keskiosan ympärille. Se on olevinaan hidas osa, joka kuitenkin kasvaa suuriin huipennuksiin, kertoo Lindberg. Osan ilmaisu ulottuu puupuhaltimien värittämästä lyyrisyydestä ja ravelmaisesta heleydestä suurten huipennusten massiiviseen voimaan. Toisaalta tekstuuri ohentuu hetkittäin yksittäisten soittimien (piano, viulu, harppu) soolorepliikeiksi. Nopea päätösosa on kahta muuta osaa selvästi lyhyempi ja olemukseltaan suoraviivaisempi; Lindberg itse luonnehtii sitä toccata-tyyliseksi. Lyhyen johdantovaiheen jälkeen sen musiikkia hallitsee energinen, suunnastaan tietoinen liike, joka taittuu loppuhuipennuksen valoisaan voimaan. Kimmo Korhonen 12

13 Pekka Kuusisto on tullut tunnetuksi harvinaisen monipuolisena ja avarakatseisena muusikkona, joka on yhtä kotonaan niin viulukonserttojen solistina kuin vaikkapa elektronisen musiikin maailmassa Pekka Kuusisto palkittiin Väinö Tannerin säätiön Tanner-palkinnolla, jonka perusteluna mainittiin Kuusiston rajojen ylittäminen, avoin ja ennakkoluuloton suhtautuminen kaikkeen hyvään musiikkiin sekä kirkas näkemys musiikista ihmisiä, kulttuureja ja kansakuntia yhdistävänä voimana. 3-vuotiaana aloitettu viulunsoiton opiskelu kuljetti Kuusiston Itä-Helsingin musiikkiopistosta Sibelius-Akatemian kautta Indianan yliopistoon. Tärkeimmät opastajat olivat Géza Szilvay, Tuomas Haapanen, Miriam Fried ja Paul Biss Pekka Kuusisto voitti ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius viulukilpailun. Kuusiston taiteellisen työskentelyn keskiössä on kamarimusiikillinen yhtyesoitto kamariorkestereiden kanssa ilman varsinaista kapellimestaria. Tällaista solistin ja orkesterinjohtajan tehtävät yhdistävää työtä hän tekee säännöllisesti mm. Australian kamariorkesterin, Lontoon kamariorkesterin, Skotlannin kamariorkesterin, Irlannin kamariorkesterin ja Britten Sinfonian sekä Tapiola Sinfoniettan kanssa. Pekka Kuusisto työskentelee tiiviisti nykysäveltäjien kanssa. Viime kaudella hän kantaesitti Sebastian Fagerlundin viulukonserton sekä mm. Nico Muhlyn ja Martin Sucklingin teoksia. Kuusiston yhdessä viulisti Patricia Kopatchinskajan, alttoviulisti Lilli Maijalan ja sellisti Pieter Wispelweyn muodostama quartet-lab jousikvartetti soitti mm. Esa-Pekka Salosen ja Boris Joffen musiikkia. Kuusiston eri taiteenaloja yhdistävistä projekteista mainittakoon myös yhteistyöt nykysirkustaiteilija Jay Gilliganin, taiteilija Aamu Songin, tanssiteatteri Zodiakin sekä mestarikokki Jyrki Sukulan kanssa. Kuusistolla on myös joukko musiikillisia kokoonpanoja, tunnetuimpina KRAFT, The Luomu Players sekä Subterranèo. Riemullista yhteistyötä on takana myös mm. lauluyhtye Rajattoman, Trio Töykeiden, Don Johnson Big Bandin, Rinneradion ja yhdysvaltalaisen Salsa Duran kanssa. Kuusisto on soittanut runsaasti kamarimusiikkia mm. Anne Sofie von Otterin, Bengt Forsbergin, Olli Mustosen, Ismo Eskelisen ja Nicolas Altstaedtin kanssa. Tuusulanjärven ympäristössä pidettävän Meidän Festivaalin taiteellisena johtajajana Pekka Kuusisto pyrkii yhdistämään eri taidemuotojen ilmaisukeinoja ennakkoluulottomin tavoin. Hän suunnitteli konserttisarjat myös Hämeenlinnan Verkatehtaaseen Avantin Porvoon suvisoiton 2011 ohjelma oli myös hänen käsialaansa. Kuusiston levyjä ovat Ondinen lisäksi julkaisseet mm. Rockadillo, BIS, Texicalli, Warner ja Sony Classical. Pekka Kuusistolla on kumppaninaan Giovanni Battista Guadagnini (1754) -viulu, jonka omistaa Suomen Kulttuurirahasto. 13

14 Tapiola Sinfonietta on 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri, jonka nimi yhdistetään tinkimättömään laatuun ja jokaisen muusikon ratkaisevaan rooliin. 41 muusikosta koostuva orkesteri esiintyy säännöllisesti kotimaisten ja ulkomaisten huippusolistien ja kapellimestareiden kanssa, ja orkesterin omat muusikot esiintyvät myös solisteina ja kamarimuusikkoina. Tapiola Sinfoniettan ominta aluetta on wieniläisklassinen ohjelmisto, ja tärkeässä roolissa ovat myös 1900-luvun modernit klassikot sekä uuden musiikin kantaesitykset. Orkesteri viihtyy myös lastenmusiikin ja poikkitaiteellisten produktioiden parissa ja tekee vuosittain kymmeniä vierailuja kotikaupunkinsa palvelutaloihin. Orkesterin alkutaipaleella taiteellisina johtajina toimivat mm. Jorma Panula ja Osmo Vänskä. Vuonna 1993 alkaneella Jean-Jacques Kantorowin kaudella oli ratkaiseva merkitys orkesterin nykyisen soinnin muotoutumiselle. Taiteellisina partnereina ovat toimineet mm. kapellimestarit Mario Venzago ja Santtu-Matias Rouvali sekä viulisti Pekka Kuusisto. Kamarimusiikillisesta otteestaan tunnettu orkesteri esiintyy usein myös ilman kapellimestaria. Taiteellisista linjauksista vastaa johtoryhmä, johon kuuluu intendentti Hanna Kososen lisäksi kaksi orkesterin keskuudestaan valitsemaa muusikkojäsentä. Tapiola Sinfonietta vierailee säännöllisesti useilla kotimaisilla festivaaleilla ja Helsingin musiikkitalossa ja tekee kiertueita ulkomailla. Orkesteri levyttää BIS-, Ondine- ja cpo -levy-yhtiöille. Diskografia sisältää yli 60 levytystä, muun muassa kiitetyt Saint-Saënsin, Weberin ja Brucknerin teosten levytykset. 14

15 Magnus Lindberg aloitti musiikkiopintonsa pianonsoitolla ja opiskeli myöhemmin sävellystä Sibelius-Akatemiassa Einojuhani Rautavaaran ja Paavo Heinisen johdolla. Yhdessä ikätoveriensa Hämeenniemen, Kaipaisen, Saariahon ja Salosen kanssa hän perusti Korvat auki! -nimellä tunnetun yhdistyksen vuonna 1980 edistämään musiikin modernismin valtavirran tuntemusta. Vuonna 1981 Lindberg päätti muuttaa Pariisiin opiskellakseen Globokarin ja Griseyn johdolla. Samalla hän kävi Donatonin kursseilla Sienassa, missä hänelle tulivat tutuiksi Ferneyhough, Lachenmann ja Höller. Läpimurtonsa säveltäjänä Lindberg teki kahdella suurimuotoisella teoksella, Action-Situation-Signification (1982) ja Kraft ( ). Nämä liittyivät läheisesti kokeelliseen Toimii!-yhtyeeseen, jonka hän oli perustanut Salosen kanssa luvun loppupuolella Lindbergin musiikki kehittyi kohti modernistista klassismia, jossa hänen elinvoimaisen ilmaisunsa useat elementit (harmonia, rytmi, kontrapunkti, melodia) löysivät uuden asun jälkisarjallisuuden kautta. Tässä kehityksessä avainteoksia olivat kolmen orkesteri/kamarimusiikkiteoksen sarjan muodostavat Kinetics (1988), Marea ( ) ja Joy ( ), ja lopullisen muotonsa uusi lähestymistapa sai teoksissa Aura ( ) ja Arena ( ). Lindbergin uraa merkittävänä orkesterisäveltäjänä ovat sittemmin paaluttaneet mm. alkusoiton oloinen Feria (1997), suurimuotoiset Fresco (1997), Cantigas (1999), Concerto for Orchestra ( ) ja Sculpture (2005), sekä konsertot sellolle (1999), klarinetille (2002) ja viululle (2006). Berliinin filharmonikot ja San Franciscon sinfoniaorkesteri tilasivat häneltä orkesteriteoksen Seht die Sonne (2007), ja viimeaikaisiin teoksiin kuuluu myös hänen ensimmäinen teoksensa kuorolle ja orkesterille, GRAFFITI. Lindberg oli New Yorkin filharmonikkojen nimikkosäveltäjä , ja tähän liittyviä uusia teoksia ovat olleet EXPO, Al Largo, Souvenir ja Yefim Bronfmanin vuonna 2012 kantaesittämä pianokonsertto no. 2. Vuonna 2003 hän vastaanotti Wihurin säätiön Sibelius-palkinnon. 15

16 TAPIOLA SINFONIETTA Janne Nisonen, concert master* FIRST VIOLINS Jukka Rantamäki * Meri Englund* Susanne Helasvuo* Mervi Kinnarinen* Kati Rantamäki* Päivi Rissanen* Marleena Olli* SECOND VIOLINS Timo Holopainen* Tiina Paananen* Aleksandra Pitkäpaasi* Jukka Mertanen* Salla Mertsalo* Leena Tuomisto-Saarikoski* Maarit Kyllönen* VIOLAS Ulla Soinne* Janne Saari* Ilona Antere* Pasi Kauppinen* CELLOS Riitta Pesola* Mikko Pitkäpaasi* Jukka Kaukola* Janne Aalto* BASSES Panu Pärssinen* Mikko Kujanpää* Matti Tegelman* FLUTES Heljä Räty Hanna Juutilainen CLARINET Harri Mäki OBOES Anni Haapaniemi* Francisco Almazan* Anna-Kaisa Pippuri BASSOONS Jaakko Luoma* Bridget Allaire-Mäki* Janne Pulkkinen HORNS Pasi Pihlaja* Tero Toivonen* Jozsef Hars TRUMPETS Janne Ovaskainen Antti Räty TROMBONE Darren Acosta TUBA Aleksi Saraskari PIANO Emil Holmström HARP Saara Rautio PERCUSSION Antti Rislakki Tuomo Huhdanpää * Violin Concerto Jubilees Souvenir 16

17 Publisher: Boosey & Hawkes Recordings: Tapiola Hall, Espoo, May 2010 (Violin Concerto), February 2013 (Jubilees, Souvenir) Executive Producer: Reijo Kiilunen Recording Producer: Seppo Siirala Recording and Mastering: Enno Mäemets Editroom Oy 2013 Ondine Oy, Helsinki 2013 Ondine Oy, Helsinki Booklet Editor: Elke Albrecht Photos: Saara Vuorjoki (Magnus Lindberg), Kaapo Kamu (Pekka Kuusisto) Cover Photo: Abstract red lights by Andrey Kotko (Dreamstime.com) Design: Armand Alcazar This recording was produced with support from the Finnish Music Foundation (MES). 17

18 MAGNUS LINDBERG (1958) 1 3 Violin Concerto (2006)* 4 9 Jubilees (2000/2002)** Souvenir (2010)** [66 52] English notes enclosed Esittelytekstit suomeksi & 2013 Ondine Oy, Helsinki Manufactured in Germany. Unauthorised copying, hiring, lending, public performance and broadcasting of this recording is prohibited ODE PEKKA KUUSISTO, violin & director* TAPIOLA SINFONIETTA MAGNUS LINDBERG, conductor**