AFGANISTAN VUONNA 2014: VUOSI NOLLA?

Transkriptio

1 1 Tohtori Pauli Järvenpää Suomen suurlähettiläs Afganistanissa Esitelmä Porin Rykmentin/Porin Prikaatin Killan vuosijuhlassa Huovinrinne, 19. toukokuuta 2012 AFGANISTAN VUONNA 2014: VUOSI NOLLA? Vähän runsas vuosi sitten, persialaisen ajanlaskun uuden vuo~en päivänä Afganistanin presidentti Hamid Karzai piti puheen, jossa hän ilmoitti tavoitteekseen Afganistanin omien turvallisuusjoukkojen kehittämisen sille tasolle, että ne voisivat ottaa vastuun turvallisuudesta koko maassa. Vastuunsiirto alkaisi hänen mukaansa suurimmista asutuskeskuksista Kabulista, Mazar-e-Sharifista ja Heratista sekä joistakin rauhallisista maakunnista kuten Bamyanista ja Panjshirista, ja koko vastuunsiirto, darin kielellä inteqal, olisi loppuun suoritettu vuoden 2014 aikana. Monessa suhteessa tuo vuosi, vuosi 2014, tulee olemaan Afganistanille merkittävä vuosi. Se on vuosi, jolloin vastuunsiirron pitäisi olla loppuun suoritettu. Se on vuosi, jolloin ulkomaisten taistelujoukkojen on määrä lähteä maasta. Ja se on myös vuosi, joka näillä näkymin on presidentti Karzain viimeinen vuosi Afganistanin päämiehenä. Vuosi 2014 on siis vuosi, jolloin Afganistanin kypsyys kansakuntana ja valtiona tulee monella tavalla testatuksi. Vastuunsiirron ensimmäinen vuosi alkaa olla takana, ja kaikki on tähän mennessä edennyt odotetusti. Kaksi vastuunsiirron vaihetta on takana, ja kolmannen alkamisesta tulee presidentti Karzai ilmoittamaan aivan lähipäivinä. Koko maan asukkaista ja myös sen pinta-alasta jo noin puolet kuuluu vastuunsiirron piiriin. Afganistanin turvallisuusjoukot, sen asevoimat ja poliisit, ovat vastuussa jo siis noin puolessa maan 34 maakunnasta ja 403 piirikunnasta. Silti on kysyttävä, onko vastuunsiirto ja sen tulkitseminen onnistuneeksi vain näköharha, jota me Afganistanin turvallisuudesta huolta kantavat ulkomaalaiset pidämme mieluusti yllä, jotta me voisimme perustella itsellemme kotiinpaluun maasta,

2 2 jossa me olemme toimineet 10 pitkää_ja osittai. ~ varsin frustroivaa vuotta? Onko vuosi 2014 todellakin Afganistanille uusi alku, vuosi nolla, vai tuleeko siitä ajankohta, jolloin vastakohtaisuudet afgaanien ja sen tukijoiden välillä vain kärjistyvät? Ennen kuin näihin kysymyksiin voi lähteä hakemaan vastauksia, on hyödyllistä pohtia, millainen on tämän hetken todellisuus Afganistanissa. Ensinnäkin on pakko todeta, että Afganistanista on kerrottavana kaksi tarinaa, kaksi "narratiivia", siitä, mitä on tapahtunut vuoden 2001 jälkeen, sen jälkeen kun taleban-joukot oli sotilaallisesti lyöty ja Karzain hallitus oli ottanut maan poliittiset ohjat käsiinsä ulkomaailman voimakkaasti tukemana. Ensimmäinen näistä narratiiveista korostaa epäonnistumisia, huonoa hallintoa, ja afgaanihallinnon puutteita: - Afganistanissa vain murto-osa kansasta osaa lukea: puolet miehistä ja 15 prosenttia naisista, joten koko kansasta noin kolmannes; - terveyspalvelut ovat kehnoja: elinajan odotus on 44 vuotta, ja neljännes syntyvistä lapsista ei näe viidettä ikävuottaan; 1600 synnyttäjää 100 OOO:sta kuolee synnytykseen, Badakhsanin maakunnassa jopa 6400 (siis joka 16:s nainen kuolee synnytykseen); - Afganistan on maa, jossa vielä esiintyy pakkoavioliittoja ja lapsiavioliittoja, tilanteita joissa köyhä isä saattaa myydä vuotiaan tyttärensä monta kertaa vanhemmalle miehelle (islam sallii neljä vaimoa): huumetalous on vahva ja perustuu oopiumin tuotannolle. Se on noin 10 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Arviolta 12 prosenttia afgaaneista on koukussa huumeisiin; - Afganistanissa rehottaa korruptio, ja se on Sudanin, Somalian ja Zimbabwen kanssa maailman korruptoituneimpia maita: kansantuote henkeä kohti on noin 530 dollaria, ja noin 7,3 miljoonaa afgaania on riippuvaisia kansainvälisestä humanitaarisesta tuesta päivittäisessä elämässään (tämä tarkoittaa neljännestä maan väestöstä).

3 3 Surullista kyllä kaikki tämä on kiistattomasti to,tta. On kuitenkin olemassa myös toinen narratiivi, ja se korostaa positiivisia asioita, viime vuosikymmenen mittaan saavutettua edistystä ja menestystä vaikeissa olosuhteissa: On totta, että kansantulo henkeä kohti on tuo sanottu 530 dollaria, mutta jos verrataan tilannetta vuoteen 2002, se oli silloin vain 120 dollaria henkeä kohti. Afganistanin talous on kasvanut 9-10 prosenttia vuodessa, ja juuri hiljattain julkaistun Maailmanpankin ennusteen mukaan talouden kasvuvauhdiksi ennustetaan 5-6 prosenttia vuodessa seuraavien 5 vuoden aikana. - On totta, että luku- ja kirjoitustaito ovat luvattoman alhaiset, mutta on myös totta, että nyt 8,2 miljoonaa lasta käy koulua (vuonna 2001 koululaisia oli noin ja he olivat kaikki poikia, useimmat heistä uskonnollisissa madrassa-kouluissa). Nyt kaikista koululaisista noin 38 prosenttia on tyttöjä. - Terveydenhuolto on edelleenkin huonoissa kantimissa, mutta nyt perusterveydenhuollon piirissä on 85 prosenttia kansasta, kun tuo luku 10 vuotta sitten oli vain 5 prosenttia. Kymmenen vuotta sitten Kabulissa oli sähköä vain satunnaisesti, nyt sitä on koko ajan (tosin nytkin sähkökatkoksia on vähän väliä). Erittäin tärkeätä on se, että demokraattisesti hallitun maan kaikki instituutiot ovat paikoillaan, vaikkeivät vielä toimikaan moitteettomasti. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Afganistanissa on järjestetty kolmet valtakunnalliset vaalit, kaksi 0 presidentinvaalia ja yhdet parlamenttivaalit. Tulossa on presidentinvaalit vuonna 2014 ja parlamenttivaalit vuonna Mitä tämä kaikki tarkoittaa Afganistanille vuonna 2014? Onko sillä näillä eväillä toivoa saada itselleen uusi alku, "vuosi nolla"? Vastaukseni on varovaisen myönteinen, mutta ei ilman reunaehtoja. Ensinnäkin, turvallisuustilanteen pitää nykyisestä parantua. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Afganistanissa on juuri tällä hetkellä noin ulkomaista sotilasta, useimmat heistä NATO-operaatio ISAF:in komennossa. Sen lisäksi Afganistanin omia turvallisuusjoukkoja on noin sotilasta ja poliisia. Kansainvälinen yhteisö, tällä hetkellä lähinnä Yhdysvallat, maksaa afgaanijoukkojen 0

4 4 kustannukset. Kaikille on selvää, ett~i näin su.uren joukon kustannustaakkaa ole mahdollista kantaa loputtomiin, ja siksi Yhdysvaltain johdolla on tehty laskelmat joukosta, joka voisi vuoden 2015 alusta alkaen ottaa huolehtiakseen turvallisuuden ja joka olisi myös kustannuksiltaan kohtuullinen. Yhdysvaltain asiantuntijoiden laatima uusi malli on sotilasta ja poliisia (vähennystä siis henkeä), jonka kustannukset vuositasolla olisivat 4,1 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Nämä kustannukset on sitten jyvitetty niin, että kaikille tulee huolehdittavaa kantokykynsä mukaan (myös Suomelle). Afganistanin oma osuus tästä summasta olisi 500 miljoonaa dollaria. Tämä malli tulee olemaan huomenna ja ylihuomenna C_hicagossa järjestettävän NATO:n huippukokouksen tärkeimpiä, ja epäilemättä myös kiistellyimpiä asiakohtia. Monet varmaankin mielessään tässäkin salissa kysyvät, miten on mahdollista, ettei tämä massiivinen joukko kansainvälisiä ja kansallisia turvallisuusjoukkoja kykene lyömään kapinallisia, joita arvioidaan olevan korkeintaan taistelijaa? Vastaus on se, että sota Afganistanissa ei ole tavanomaista sotaa, vaan taistelua sissija terroristitaktiikkaa käyttäviä kapinallisjoukkoja vastaan. Sitten vuoden 2006 ei ole osoitettavissa juurikaan tilanteita, joissa kapinalliset olisivat hyökänneet tavanomaisen sodan keinoin suurilla joukoilla liittoutuman joukkoja vastaan ja jos ovat, niin he ovat kärsineet sietämättömän suuria tappioita. Juuri siitä syystä kapinalliset ovat muuttaneet taktiikkansa, ja heidän iskujensa kohteina ovat "pehmeät" kohteet: basaarit, koulubussit, poliittisten tai heimojohtajien salamurhat, paikalliset viranomaiset (erityisesti poliisit}, jopa iskut moskeijoihin. Keinoina ovat tienvarsipommit, ylläköt ja itsemurhapommittajat Seurauksena kapinallisten käyttämistä keinoista on se, että viime vuonna lähes 80 prosenttia kaikista noin Afganistanissa kuolleesta siviilistä on kapinallisten iskuissa menehtyneitä siviileitä, paljolti naisia ja lapsia. Toinen seikka mikä auttaa kapinallisia pitkittämään sotaa ja vaikeuttaa koalition toimintaa ovat kapinallisten pakopaikat Pakistanissa. Sinne kapinalliset voivat paeta, siellä he voivat levätä ja harjoitella ja sieltä heidän toimintaansa Afganistanissa myös pääasiassa rahoitetaan. Quettan kaupungissa Pakistanissa asuu ja toimii myös taleban-

5 5 liikkeen, Haqqanien ja Hekmatyarin p_~liittinen.johto. Mikäli tällaista turvapaikkaa ei kapinallisilla olisi ja ellei heitä sieltä rahoitettaisi, olisivat kapinallisten päivät Afganistanissa luetut. Mutta niin kauan kuin Pakistan ei joko halua tai kykene hallitsemaan noita rajaseutuja eikä saa omaa sotilatiedustelu ISI:ään (lnter Service lntelleigence) kuriin, niin kauan Afganistanissa riittää kapinallisia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ISAF olisi ollut menestyksellinen, pikemminkin päinvastoin. Viimeisten puolentoista vuoden mittaan on saavutettu menestystä, erityisesti etelässä sijaitsevien Helmandin ja Kandaharin maak~nnissa, mutta kuten ISAF:in sodanjohto sen ilmaisee, "voitot ovat edelleenkin hauraita". Kapinallisia on painettu nurkkaan, eikä kapinallisen elämä Afganistanissa ole helppoa. Kuulin juuri ennen tänne lähtöäni arvion, joka puhuu paljon: Pakistanista Afganistaniin taistelemaan tulevan keskitason johtajan ("joukkueen johtajan") elinaikaodote Afganistanissa on noin kolme viikkoa. Mutta voisiko taleban vain harrastaa neulanpistohyökkäyksiään, terrorisoiden siviiliväestöä ja jatkaen Afganistanin turvallisuusjoukkojen kuluttamista, ja odottaa ulkomaisten taistelujoukkojen lähtöä vuoden 2014 loppuun mennessä? Voi olla, että liikkeen johdossa ajatellaan näin, mutta se on todennäköisesti virhearviointi. Tosiasia nimittäin on, että Afganistanin omat turvallisuusjoukot vahvistuvat kuukausi kuukaudelta. NATO:nkoulutusmissio (NTM-A) ja myös Euroopan unionin poliisimissio (EUPOL) tekevät vahvaa työtä rekrytoiden, kouluttaen ja mentoroiden Afganistanin asevoimia ja poliisia. Ne ovat myös tarjoamassa l<oulutetuille Afganistanin oloissa jotain erityisen merkittävää: luku- ja kirjoitustaidon opetusta. Vain 12 prosenttia rekryyteistä osaa lukea ja kirjoittaa, ja NTM-A:n koulutusohjelmassa on annettu opetusta jo yli tulevalle sotilaalle ja poliisille. On olemassa vahvaa näyttöä siitä, että Afganistanin omat turvallisuusjoukot alkavat osata asiansa, ja kun heitä koulutetaan ja varustetaan vielä seuraavat kaksi ja puoli vuotta, niin he pystyvät pitämään talebanit ja muut kapinalliset kurissa. Turvallisuus siis ennen kaikkea, mutta toinen merkittävä kysymys on Afganistanin hallituksen kyky ja halu tuottaa hyvää hallintoa, peruspalveluja ja taloudellisia

6 6 mahdollisuuksia kansalaisilleen. Afg~nistanis~a suoritettujen mielipidekysymysten mukaan vain noin 7-8 prosenttia väestöstä tukee talebaneja. Vuosien taleban-hallinnon jäljet pelottavat edelleenkin. Mitä tavalliset afgaanit haluavat on rauhaa, oikeutta ja järjestystä, ja sitä hallinnon on kyettävä tuottamaan nykyistä paremmin. Niillä alueilla, joilla taleban on nyt vallassa lähinnä itäisessä Afganistanissa se pystyy tarjoamaan turvallisuutta, jonkinlaista alkeellista oikeutta - meidän länsimaisessa katsannossa tosin julmaa sellaista -ja järjestystä. V arkailta katkotaan kädet, esiaviollisista suhteista epäiltyjä naisia kivitetään ja miehiä ruoskitaan islamiin pohjautuvan sharia-lain mukaan. Tällainen oikeuskäytäntö ei ole ihmisten mieleen -se nousee myös mainituissa mielipidetutkimuksissa esille - mutta jos vaihtoehtona on Karzain hallinnon korruptoituneet poliisit, syyttäjät ja tuomarit, niin talebanin tuottama oikeus ja järjestys on nieltävissä. Parempi hallinto on siis aivan ensisijainen ase taistelussa kapinallisia vastaan. Ja tämän taistelun voivat ainoastaan afgaanit voittaa. Afganistanin ulkopuolelta voidaan kyllä tarjota tukea hyvän hallinnon kehittämisessä ja korruption kitkemisessä, mutta vain afgaanit itse voivat loppujen lopuksi vaikuttaa hallintoviranomaisiin ja heidän käyttäytymiseensä. Kolmas keskeinen asia, joka turvallisuuden ja hyvän hallinnon rinnalla on Afganistanin tulevaisuuden kannalta tärkeä on maan taloudellinen tilanne keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Juuri nyt tilanne on se, että Afganistanin talous romahtaisi, jos kaikki ulkomainen talousapu vedettäisiin pois. On kovaa sanoa näin, mutta se on tosiasia. Tänä vuonna ulkomaisen siviiliavun määrän arvioidaan Maailmanpankin mukaan nousevan yli 16 miljardiin dollariin, mikä on sattumoisin sama kuin Afganistanin koko kansantuote. Samaan aikaan noin 90 prosenttia Afganistanin valtionbudjetista tulee lahjoituksina kansainväliseltä yhteisöltä. Nämä ovat kovia lukuja. Mutta pitkällä aikavälillä tulevaisuus näyttää onneksi valoisammalta. Talouskasvu on ollut viime vuosina ripeää, ja samaa kertovat pidemmän aikavälin ennusteetkin. Maailmanpankin arviot talouskasvusta aina tämän

7 7 vuosikymmenen loppuun saakka osqittaisivat. 5-6 prosentin vuotuista kasvua. Talouden kannalta tärkeät lainsäädäntöuudistukset ja infrastruktuurin kohentaminen loisivat edellytyksiä tätäkin nopeammalle kasvulle. Investointimahdollisuuksia on erityisesti kaivosteollisuudessa, öljy- ja kaasualoilla, vesi- ja energiasektoreilla sekä maataloudessa. Yhdysvaltain geologian laitos on arvioinut, että erilaisia mineraaleja, mm. rautamalmia, kuparia, kobolttia, kultaa ja erityisesti nykyaikaisessa tietotekniikassa välttämättömiä harvinaisia maametalleja kuten esimerkiksi litium, on Afganistanin maaperässä runsaasti (arvoltaan ainakin 3 biljoonan, siis miljardin Yhdysvaltain dollarin verran). Ulkomainen mielenkiinto investointeihin on nopeasti heräämässä, kuten Kiinan ja Intian viime vuosien investoinnit Aynakin kuparikaivokseen ja Hajigakin rautamalmiesiintymiin osoittavat. Kiinalaiset ovat tehneet valtauksia myös Amudarjajoen rantamien öljy- ja kaasukentille. Kaikkein nopeimmin tavallisen afgaanin elintasossa näkyisivät investoinnit maatalouteen - asuuhan vieläkin 80 prosenttia väestöstä maaseudulla. Tavoitteena tulisi olla koko maan sähköistäminen -vain kolmanneksella väestöstä on talouksissaan sähkö- ja vesi- ja kaslelujärjestelmän korjaaminen, minkä venäläiset 80-luvulla systemaattisesti hävittivät, jotta he olisivat saaneet kansan muuttamaan kylistä väestökeskuksiin, joissa heitä olisi voinut paremmin kontrolloida. Maatalouden modernisointi, paremmanlaatuiset viljalaadut ja uudenaikaiset maatalouskoneet toisivat nopeasti näkyvää parannusta ihmisten arkipäivään_ maassa, jossa noin neljännes kansalaisista on riippuvainen humanitaarisesta ruoka-avusta. Sanotaan, että Afganistanin tilanteeseen ei ole sotilaallista ratkaisua. Yhtä hyvin voisi myös sanoa, että siihen ei ole ratkaisua ilman sotilaallisten ponnistusten onnistumista. Mutta miten on, onko Afganistanin tilanteeseen löydettävissä neuvottelujen kautta poliittinen ratkaisu? Jos sellainen löytyy, koostuu se monista palasista. Yksi palanen, jonka on loksahdettava paikoilleen, on neuvottelukosketuksen onnistuminen talebanin kanssa. Nyt kun taleban on hiljalleen avaamassa näissä merkeissä toimistoaan Qatarissa, on ainakin neuvottelufoorumi löytymässä. Ja jos viime viikkojen uutisiin on uskominen, on

8 8 kapinallisten riveissä nousemassa jo!jtajia, jo~~a olisivat valmiita neuvotteluihin Karzain hallituksen kanssa. Sotaväsymys alkaa näkyä joukossa, joka on kuitenkin taistellut jo yli 10 vuotta ISAF:in joukkoja vastaan. Mitä hallitus vaatii kapinallisilta, on aseiden laskeminen, kaikkien siteiden katkaiseminen ai-qaidaan ja muihin kansainvälisiin terrorijärjestöihin sekä Afganistanin perustuslain kunnioittamista kaikkine niine esimerkiksi naisille suotuine oikeuksineen, mitkä perustuslakiin on kirjattu. On selvää, etteivät jotkut kapinalliset, sellaiset kuin ideologisesti maailmaa tarkastelevat järjestöt kuin esimerkiksi Haqqani-verkosto, missään olosuhteissa tule hyväksymään näitä ehtoja, mutta talebanin maltillinen siipi ehkä. Ehkä heitä kiinnostaisi päästä mukaan hallitukseen ja muuttua poliittiseksi liikkeeksi. En tiedä onnistuuko se, mutta lähikuukausien mittaan se selviää. Toinen tärkeä palanen, jolle on löydyttävä paikka kokonaisratkaisussa, on alueellinen turvallisuus. Siinä on edetty, vaikkakin tähän saakka kovin lyhyin askelin. Viime vuoden marraskuun alussa alueen 14maan ulkoministerit tapasivat toisensa Istanbulissa. Tämä kokous ristittiin "Aasian sydämen" maiden kokoukseksi ("Heart of Asia"). Paikalla olivat myös "vaikeiden" maiden edustajat, joihin luen tietysti Pakistanin ja Iranin, mutta tässä yhteydessä myös Intian ja V~näjän. Istanbulin prosessi jatkuu, ja näiden samojen maiden joukko kokoontuu Kabuliin, aiheenaan- vähän Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK:in mukaisesti- Aasian sydämen maiden väliset turvallisuutta ja luottamusta lisäävät toimet. Istanbulin prosessi on avoinna myös tukijamaille, joihin Suomikin nyt kuuluu. Aasian sydämen mailla on paljon yhteisiä taloudellisia intressejä ja yhteisiä infrastruktuuriprojekteja, jotka ovat saaneet jotkut puhumaan toiverikkaasti jopa "uudesta silkkitiestä". Potentiaalia näillä mailla on paljon, mutta kaikki nämä visiot Aasian sydämestä ja silkkitiestä voidaan unohtaa, ellei Afganistaniin saada aikaan turvallisuutta ja vakautta. Hyvät naiset ja herrat,

9 9 Perusväittämäni on tänään ollut, että_vuosi 2014 on Afganistanille eräänlainen vedenjakaja, vuosi nolla. Se on vuosi, jolloin viimeisetkin ISAF-koalition taistelujoukot ovat poistumassa maasta, ja painopiste sotilaallisissa toimissa on siirtymässä afgaanijoukkojen koulutukseen, opetukseen ja mentorointiin. Se on myös vuosi, jolloin \ kansainvälisen yhteisön taloudellinen tuki alkaa vähetä ja yhä enemmän myös taloudellisesta vastuusta siirtyy afgaanien itsensä kannettavaksi. Ja se on myös vuosi, jolloin Afganistanissa presidentti Hamid Karzai astuu syrjään ja maassa pidetään presidentinvaalit, jotka osaltaan testaavat Afganistanin demokratian kestävyyttä. Vastuunsiirto Afganistanissa kansainväliseltä yhteisöitä afgaaniviranomaisille on vahvasti jo käynnissä, ja vastuu ja omistajuus kaikilla alueilla on siirtymässä afgaaneille itselleen, olipa kyse sitten turvallisuudesta, hyvästä hallinnosta tai kehitysavusta. Mutta meidän tulisi katsoa tilannetta myös jonkin verran kauemmas, vuoden 2014 yli jopa kymmenen vuoden aikajänteellä. Afganistan tarvitsee ulkomaailman apua vielä kauan. Afgaanien pahin painajainen on, että se taas kerran jätettäisiin yksi, heitteille sisäisten ja ulkoisten vihollistensa armoille, kuten kävi 1989, 1996 ja jopa Meidän, niin sanotun kansainvälisen yhteisön, tulisikin nyt pitää huolta, ettemme me toistaisi noiden vuosien virheitä. Meidän etujemme mukaista on tukea Afganistania sen pyrkimyksissä tuottaa hyvin koulutetut ja varustetut turvallisuusjoukot, kehittää hallintojärjestelmäänsä avoimeksi, oikeudenmukaiseksi ja vähemmän korruptoituneeksi, vähentää maansa köyhyyttä sekä turvata kaikille, niin miehille kuin erityisesti naisille kaikki perustuslaissa luvatut ihmisoikeudet. Tämä on pitkä tehtävälista, mutta voisin vielä helposti pidentää sitä. Afganistan on maa, jossa on paljon positiivista potentiaalia, mutta se on myös maa, joka ei tuota potentiaalia saa käytettyä hyväkseen, ellei sitä ulkopuolelta tässä pyrkimyksessä tueta. Haluaisin päättää alustukseni amerikkalaisen sotilaan, entisen kansainvälisen ISAFjoukon komentajan kenraali David Petraeuksen mielestäni oivaltavaan lausahdukseen: parasta mitä Afganistan voi toivoa on se, että siitä joskus tulisi tylsä ja huomaamaton tavallinen kolmannen maailman maa