Loppuraportti. Tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO Pooli

Transkriptio

1 Tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO Pooli ERILAISIA SUOMI-KUVIA HANKE Loppuraportti Hangon museo Helinä Rautavaaran museo Helsingin kaupunginmuseo Museoviraston kuvakokoelmat Pohjois-Karjalan museo Tornionlaakson maakuntamuseo Työväenmuseo Werstas

2 2 Sisällysluettelo Sisällysluettelo 2 Abstrakt 3 1. NYKYDOKUMENTOINTIA TAKO-VERKOSTOSSA 4 2. ERILAISIA SUOMI-KUVIA HANKE Perinteinen Suomi-kuva Uusia Suomi-kuvia 5 3. MUSEOIDEN TOTEUTTAMAT OSAHANKKEET Hangon museo: kaksikielinen Hanko Hangon museo Kaksikielinen Hanko Helinä Rautavaaran museo & Museoviraston kuvakokoelmat: Kaupunki uusespoolaisin silmin (2011) ja Somalihäät (2012) Helinä Rautavaaran museo Museoviraston kuvakokoelmat Kaupunki uusespoolaisin silmin (2011) ja Somalihäät (2012) Helsingin kaupunginmuseo: maahanmuuttajataustaiset kuljettajat Helsingin kaupunginmuseo Maahanmuuttajataustaiset kuljettajat Pohjois-Karjalan museo: venäläiset maahanmuuttajat Joensuun alueella Pohjois-Karjalan museo Venäläiset maahanmuuttajat Joensuun alueella Tornionlaakson maakuntamuseo: valtakunnan rajat ylittävä 11 tornionlaaksolainen identiteetti Tornionlaakson maakuntamuseo Valtakunnan rajat ylittävä tornionlaaksolainen identiteetti Työväenmuseo Werstas: maahanmuuttajat työelämässä Työväenmuseo Werstas Maahanmuuttajat työelämässä SUOMI 2010-LUVULLA AJATUKSIA JA KOKEMUKSIA NYKYDOKUMENTOINNISTA 17

3 3 Abstrakt TAKO-nätverket är en sammanslutning av främst professionellt skötta finländska kulturhistoriska museer. En central verksamhetsform för TAKOnätverket är nutidsdokumentation som museerna utför i samarbete med varandra. Museerna förverkligar nutidsdokumentationen i pooler varav det i nätverket finns totalt sju. Man kan bekanta sig med TAKO-verksamheten på Museiverkets hemsidor under adressen Varje pool har ett eget speciellt dokumentationsområde eller tema som berör det finländska samhället och kulturen. Pool 2 tema är individ, samhälle och det offentliga livet. Poolen är intresserad av det finländska samhället med alla dess aktörer; individer, samfund och olika samhälleliga grupper. Staten och de offentliga tjänster som den producerar är en viktig del av poolens tematik. I poolen ingår sammanlagt sju museer från olika delar av Finland. Med är Hangö museum, Helinä Rautavaaras museum, Helsingfors stadsmuseum, Museiverkets bildsamlingar, Norra Karelens museum, Tornedalens landskapsmuseum och Arbetarmuseet Werstas. kontakterna över riksgränsen tillför ett intressant tillägg till Finlandsbilden. Museerna förverkligade projektet som en tvådelad dokumentation. Den första dokumentationen gjordes 2011 och man beslöt att fortsätta det vällyckade projektet följande år. Museerna fortsatte genom att fördjupa samma tema eller tog med nya målsättningar och utvecklade därmed sin forskning. I slutrapporten för projektet Olika Finlandsbilder presenterar museerna sina egna delprojekt och dessas innehåll. Museerna berättar hur dokumentationsarbetet förverkligades och vilket material det tillförde museets samlingar. I avsnittet Finland på 2010-talet summeras museernas centrala iakttagelser om olika Finlandsbilder. I kapitel 5 granskas själva nutidsdokumentationen ur museernas synvinkel. Museerna lyfter fram sina egna lyckade erfarenheter men dryftar också saker som inte lyckades. Därmed vill museerna förmedla sina egna erfarenheter och vinkar till andra museer som utför nutidsdokumentation. Poolens första gemensamma nutidsdokumentationsprojekt handlade om Finlandsbilden. Det finns olika traditionella Finlandsbilder om Finland och finskhet som definierar vårt samhälle och dess medlemmar. Det är fråga om en abstraktion där olika stereotypier och föråldrade antaganden ingår. Finland på talet är dock allt annat än en enhetskultur kryddad med traditionella dialektområden. I projektet Olika Finlandsbilder ville museerna observera dagens Finland sett genom hit annanstans ifrån komnas och den finlandssvenska minoritetens synvinkel. Tornedalens olika gränsidentiteter och

4 4 1. NYKYDOKUMENTOINTIA TAKO- VERKOSTOSSA TAKO-verkosto on suomalaisten pääosin ammatillisesti hoidettujen kulttuurihistoriallisten museoiden yhteenliittymä. Museoiden yhteistyönä tekemä nykyajan dokumentointi on yksi TAKOverkoston keskeisistä toimintamuodoista. Museot toteuttavat nykyajan dokumentointia pooleina, joita verkostossa on yhteensä seitsemän. Jokaisella poolilla on oma erityinen suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvä tallennusalueensa tai teemansa. Pooli 2:n teema on yksilö, yhteiskunta ja julkinen elämä. Pooli 2 on kiinnostunut suomalaisesta yhteiskunnasta kaikkine toimijoineen; yksilöistä, yhteisöistä, ja erilaisista yhteiskunnallisista ryhmistä. Valtio ja sen tuottamat julkiset palvelut ovat tärkeä osa poolin tematiikkaa. Poolin jäseninä on yhteensä seitsemän museota eri puolilta Suomea. Mukana toiminnassa ovat Hangon museo, Helinä Rautavaaran museo, Helsingin kaupunginmuseo, Museoviraston kuvakokoelmat, Pohjois-Karjalan museo, Tornionlaakson maakuntamuseo ja Työväenmuseo Werstas. Erilaisia Suomi-kuvia -hanke on TAKO pooli 2:n ensimmäinen yhteinen nykyajan dokumentointihanke, joka toteutettiin vuosina 2011 ja Tämä loppuraportti esittelee hankkeen ja nostaa esiin sen tuottamia tuloksia. Raportissa pohditaan sisällöllisten teemojen ohella museoiden toteuttamaa nykydokumentointia. Poolimuseot kertovat omista dokumentointikokemuksistaan ja tarkastelevat dokumentointia työkaluna ja prosessina. Museot nostavat esiin onnistumisen kokemuksia, mutta myös teemoja, joissa on vielä parantamisen varaa tulevaisuudessa. Näiden havaintojen toivomme olevan hyödyksi muille nykydokumentointia tekeville museoille. 2. ERILAISIA SUOMI-KUVIA - HANKE Poolin edustama teema on varsin laaja. Teemojen runsaus koskee luonnollisesti myös potentiaalisia nykyajan dokumentointihankkeita. Järjestäydyttyään pooli ryhtyi pohtimaan ensimmäisen dokumentointihankkeensa sisältöä ja näkökulmaa. Tutustuttuaan toisiinsa poolimuseot löysivät nopeasti yhteisen teeman: monikulttuurisuuden. Aihepiiri on jokaisessa poolimuseossa läsnä tavalla tai toisella. Museoiden kesken syntyi ajatus tarkastella monikulttuurisuutta Suomessa yhteiskunnallisena ilmiönä mahdollisimman monipuolisesti sekä sisällöllisesti että fyysisen paikan ilmentymänä. Tähän pooli tarjosi hyvän mahdollisuuden, koostuuhan pooli sekä kokonsa että sijaintipaikkansa suhteen hyvin erilaisista museoista Perinteinen Suomi-kuva Perinteisesti on puhuttu erityisestä Suomi-kuvasta, jonka avulla suomalaisuus on pyritty kiteyttämään. Suomi-kuvaan on liitetty kaksi näkökulmaa, sekä suomalaisten itsensä että ulkomaalaisten luoma käsitys suomalaisuudesta. Varhaisimpia Suomikuvan luojia lienee Daniel Juslenius vuonna 1703 julkaisemallaan kirjoituksella Suomalaisten puolustus Vindiciae Fennorum. Historiallisesti yhden vahvimmista Suomi-kuvista synnytti Zacharias Topelius Maamme-kirjallaan. Topeliaaninen Suomi-käsitys olikin pitkään hallitseva suomalaisuuden kuvaajana. Sittemmin Suomea on urheiltu maailmankartalle, taiteet ovat olleet Suomi-kuvan kulmakiviä, kuten vahvat tuotemerkitkin, Nokia etunenässä. Suomi-kuvaan liittyy paljon abstrakteja teemoja, jotka kulminoituvat niin sanotussa suomalaisessa luonteenpiirteessä ja henkisessä tilassa. Perinteisesti tällaisia piirteitä ovat olleet hiljaisuus - jopa jurous, suoraselkäisyys, rehellisyys, ujous ja sisu.

5 5 Suomalainen häpeää ulkomailla muita suomalaisia, mutta on ehdottoman ylpeä omasta kotimaastaan. Tosin sitä ei toitoteta toisille, sillä suomalaisuuteen liittyy myös vaatimattomuus. Asioista ei tehdä suurta numeroa. Lähtökohtaisesti suomalaisuus on myös yhtenäiskulttuuria. Toki maan eri osilla ja murrealueilla ovat omat sisäiset ominaispiirteensä, mutta Suomi-kuvan abstraktit ominaisuudet ovat osa kaikkia suomalaisia Uusia Suomi-kuvia Perinteiseen Suomi-kuvaan on löydettävissä mielenkiintoisia abstraktioita, jotka ovat taatusti tunnistettavissa ainakin meille suomalaisille suomalaisuudesta puhuttaessa. Suomi on luvulla kuitenkin kaikkea muuta kuin yksi yhtenäiskulttuuri perinteisine murrealueineen höystettynä. Erilaisia Suomi-kuvia -hankkeessa museot halusivat tarkastella tämän päivän Suomea muualta tänne saapuneiden sekä myös ruotsinkielisen vähemmistön näkökulmasta. Tornionlaakson alueen erilaiset rajaidentiteetit ja valtioiden rajat ylittävä kanssakäynti tuo mielenkiintoisen lisänsä Suomikuvaan. Museot toteuttivat hankkeen kaksiosaisena dokumentointina. Ensimmäinen dokumentointi tehtiin vuonna Seuraavana vuonna hyvin onnistunutta hanketta päätettiin jatkaa. Museot jatkoivat joko samalla aiheella syventäen tarkasteluaan tai ottivat mukaan uusia kohteita laajentaen siten tutkimustaan. 3. MUSEOIDEN TOTEUTTAMAT OSAHANKKEET 3.1. Hangon museo: kaksikielinen Hanko Hangon museo Hangon museo on Suomen eteläisimmässä kärjessä sijaitseva paikallismuseo, jossa on kolme vakinaista työntekijää. Museon perusti 1909 Hembygdsforskningens vänner i Hangö r.f., joka oli aloittanut toimintansa pari vuotta aiemmin. Kotiseutuyhdistys luovutti kokoelmat Hangon kaupungille 1963 ja museolla on tällä haavaa yli luetteloitua esinettä ja valokuvaa. Hangon museolla on tiivis yhteistyö muiden Länsi- Uudellamaalla toimivien ammatillisesti hoidettujen museoiden kanssa. Museot ovat muun muassa laatineet yhteisen kokoelmapoliittisen ohjelman ja nyt on tekeillä näyttelypoliittinen ohjelma. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu myös yhteinen kokoelmakeskus Kaksikielinen Hanko Hangon museon perustanut yhdistys on ollut ruotsinkielinen. Samainen yhdistys on nykyään Hangon museon ystävät Hangö museums vänner eli kaksikielinen, käytännössä kokoukset kuitenkin pitkälti käydään suomeksi, vaikka ruotsiakin puhutaan välillä. Tämä on tyypillistä tämän päivän Hangolle, onhan kaupungin asukkaista 53,6 % suomenkielisiä ja 42,9 % ruotsinkielisiä. Hanko perustettiin 1874 ja samalla kaupunkiin tulivat mm. suomenkieliset rautatieläiset. Vuonna 1900 asui Hangossa henkilöä, joista eli noin kolmannes oli suomenkielisiä. Hanko onkin ollut jo pitkään kaksikielinen kaupunki, kun taas muut lähialueet ovat selvästi olleet voittopuolisesti ruotsinkielisiä. Suomenkieliset muuttuivat Hangossa kielienemmistöksi 1980-luvun alussa. Samoihin aikoihin käytiin kovia kiistoja muun muassa siitä, kumman kieliryhmän kouluja tulisi rakentaa tai

6 6 kunnostaa. Hangon kahden kieliryhmän määrällinen tasaisuus on verrattain harvinaista Suomessa. Hangon kaupunginmuseolle keskittyminen kaksikielisyyteen koetaan luontevaksi ja tärkeäksi. Suomalaisista 5,4 prosenttia on ruotsinkielisiä ja on tärkeää, että suomenruotsalaisuus näkyy osana Suomi-kuvaa. Hangon museo ei ole aikaisemmin tutkinut kaupungin kaksikielisyyttä vaikka se on olennainen osa arkipäivää. Tutkimuksen lähtökohta oli aluksi tutkia kaksikielistä perhettä, jossa vaimo on suomenkielinen ja mies ruotsinkielinen. Heidän lisäkseen oli tarkoitus haastatella myös perheen lapsia. Sopivaa perhettä ei kuitenkaan löytynyt, joten museo dokumentoi ruotsinkielistä perhettä. Päämääränä oli selvittää milloin perhe käyttää ruotsia ja milloin suomea ja miten harkittuja valinnat ovat. Koska tämä oli museolle ensimmäinen nykyajan dokumentointihanke, otettiin kohteeksi vain yksi perhe. Tutkimusta tekemään palkattiin opintojensa loppuvaiheessa oleva opiskelija. Kohdeperhe on Hangosta, mies (synt. 1972) on kapteeni ja nainen (synt. 1973) sairaanhoitaja. Heillä on kaksi lasta: poika (synt. 2001) ja tytär (synt. 2005). Tutkija kävi haastattelemassa vanhempia kahteen otteeseen syksyllä Samalla tutkija saattoi havainnoida perheen kotia. Åbo Akademiin kansatieteen professorin Anna- Maria Åströmin mukaan suomenruotsalaiset samaistuvat mereen ja saaristoon, mikä näkyy selvästi tässäkin perheessä. Kolmannen kerran tutkija kävi valokuvaamassa perhettä. Projektia jatkettiin seuraavana vuonna suomen- ja ruotsinkielisten yläasteiden ja lukioiden kanssa. Koululaiset saivat kirjoittaa aineen äidinkielen tunnilla ja heiltä kysyttiin kumpaa kieltä he käyttävät kotona, ystävien kanssa, vapaa-ajalla, kaupassa. Miksi he käyttävät tiettyä kieltä tietyssä tilanteessa? Mikä on tyypillistä suomen- tai ruotsinkielisten keskuudessa Hangossa ja mitä mieltä he ovat Hangon kaksikielisyydestä? Yhteensä 153 oppilasta kirjoitti aineen alkusyksystä Hankoniemen yläasteelta tuli 80 ainetta, Hangö högstadiumista 37, Hankoniemen lukiosta 10 ja Hangö gymnasiumista 26 ainetta. Hankoniemen yläasteelta osallistuivat kaikki kolme luokkaa, muista 1 2 luokkaa. Yksi- ja kaksikielisten lukumääristä ei ole tietoa, mutta ruotsinkielisissä kouluissa noin puolet oppilaista on yksikielisiä, kun taas suomenkielisissä kouluissa ainoastaan kuusi yläkoululaista ja kaksi lukiolaista kertoi olevansa kaksikielisiä. Ruotsinkieliset sekoittavat usein sekä suomea että englantia puhuessaan ruotsia, suomenkieliset eivät sen sijaan juuri käytä ruotsia puheessaan. Yksi oppilas kertoi, ettei puhu ruotsia koska hänellä ei ole kosketusta siihen. Materiaali, joka saatiin dokumentointien yhteydessä, koostuu valokuvista, kahdesta haastattelusta, koulujen aineista, Hangon sataman keltaisesta heijastinliivistä ja vaaleanpunaisesta Jopo-pyörästä, joita valmistetaan Hangossa ja jotka ovat hankolaisnuorten suosiossa.

7 Helinä Rautavaaran museo ja Museoviraston kuvakokoelmat: maahanmuuttajataustaiset naiset Helinä Rautavaaran museo Helinä Rautavaaran museon toimialana ovat Euroopan ulkopuoliset kulttuurit. Kokoelmien ytimen muodostaa Helinä Rautavaaran testamentilla luovuttama kokoelmalahjoitus. Kokoelmia kartutetaan tarvittaessa lahjoitusten ja museon oman keruutoiminnan kautta museon 1999 tehdyn kokoelmien hankintasuunnitelman mukaisesti. Kokoelmien painopiste on rituaali- ja taidekäsityöesineistössä. Ajallisesti keskitytään 1900-luvun ja nykypäivän esineistöön. Koska Pohjois- ja Länsi-Afrikan ja Latinalaisen Amerikan aineistoja on huonosti edustettuina muissa Suomen museoissa, museo keskittyy keräämään aktiivisesti materiaalia näiltä alueilta. Harkinnan mukaan kokoelmia voidaan kartuttaa myös muilta alueilta esimerkiksi lahjoitusten muodossa tai erilaisten näyttely- ja tutkimusprojektien yhteydessä. Suomessa kokoelman kartuttamisen ja nykydokumentaation kohteina ovat kulttuurien kohtaamisesta syntyvät ilmiöt ja maahanmuuttajien tradition siirto. Museon antropologista erikoisosaamista hyödynnetään materiaalin keruussa ja osallistavissa dokumentaatiohankkeissa Museoviraston kuvakokoelmat Museoviraston kuvakokoelmissa on yhteensä yli 3 miljoonaa erilaista kuvaa 1500-luvulta nykypäivään asti. Kuvia on kartutettu 1800-luvulta lähtien ja kokoelmat jakaantuvat kolmeen pääkokonaisuuteen: historian kuvakokoelmaan, kansatieteen kuvakokoelmaan ja rakennushistorian kokoelmaan. Kansalliskokoelman sisältämän informaation avulla tallennetaan ja kerrotaan Suomen alueen ja täällä asuneiden sekä asuvien ihmisten historiasta ja kulttuureista sekä suomalaisugrilaisesta myös muiden maiden kulttuureista. Kuvakokoelmien tallennusprofiili kohdistuu valtakunnallisesti merkittävän kuva-aineiston tallentamiseen. Valtakunnallisen tallennustyönjaon suhteen Museoviraston kuvakokoelmien tallennus läpäisee lähtökohtaisesti kaikki tallennustyönjaossa yhteisesti määriteltyä seitsemän pääaihealuetta. Kuvakokoelmien pyrkimyksenä on tallentaa tallennustyönjaossa määriteltyjen pääaihealueiden sisällä teemoja, jotka liittyvät Suomen historiaan, kansatieteeseen sekä rakennushistoriaan ja niissä erityisesti valtakunnallisesti merkittäviin tapahtumiin, ilmiöihin, käännekohtiin ja vaikuttajiin. Museoviraston kuvakokoelmien tallennusprofiiliin kuuluu myös Suomen ulkopuolisten alueiden kulttuurien kuvallinen tallentaminen, erityisesti silloin kun niihin liittyy jokin yhdistävä tekijä Suomeen tai suomalaiseen identiteettiin Kaupunki uusespoolaisin silmin (2011) ja somalihäät (2012) Helinä Rautavaaran museon nykydokumentointihanke osallisti maahanmuuttajataustaisia naisia ympäristönsä tallentamiseen. Ensimmäisen polven maahanmuuttajien elämää Espoossa ei ole juurikaan dokumentoitu. Kohtaamispaikat, kuten Entressekauppakeskuksen kirjasto, Filoksenia ry:n kerhotila Trapesa Kirkkojärvellä, call centerit tai etnisten tarvikkeiden myymälät näyttävät nyt erilaiselta kuin kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Museon nykydokumentointiprojektin tarkoituksena oli tallentaa näitä uusespoolaisille tärkeitä paikkoja ja maahanmuuttajataustaisten naisten kokemuksia kaupunkitilasta heidän omien valokuviensa ja tarinoidensa kautta. Kuvia otettiin museon järjestämässä valokuvaopintopiirissä, joka pidettiin Espoon keskuksessa keväällä Mukana oli vaihtelevasti 5-12 osallistujaa: noin 8 naista osallistui piiriin aktiivisesti alusta loppuun, osa kävi siellä toisinaan ja osa tuli mukaan vasta lopuksi, mukana oli lisäksi eri kerroilla heidän sisaruksiaan, serkkujaan, lapsiaan ja heillä hoidossa olevia ystävien lapsia.

8 8 Osallistujat olivat kotoisin Syyriasta, Irakista, Somaliasta, Ranskasta, Sri Lankalta, Etiopiasta ja Nigeriasta. Piiri pidettiin avoimena siten, että sinne saattoi tulla halutessaan, mutta sitovaa osallistumista ei edellytetty. Helinä Rautavaaran museo on tehnyt aiempaa yhteisötyötä erityisesti kotona olevien maahanmuuttajanaisten kanssa. Valokuvapiiri oli luonteva jatko tälle työlle. Tarkoituksena oli myös tarjota naisille mielekästä tekemistä, vahvistaa naisten omia verkostoja sekä yhteyksiä museon kanssa ja myös opettaa heille kiinnostavia ja hyödyllisiä taitoja. Samalla opeteltiin suomen kieltä. Kuvia täydennettiin naisten omakielisillä kuvateksteillä ja näiden yhdessä tehdyillä suomennoksilla. Lisäksi kesäkuussa 2011 otetettiin Museoviraston kuvakokoelmien kustannuksella viisi ammattikuvaajan valokuvaa naisista heidän itse valitsemissaan paikoissa täydentämään aineistoa. Nämä kuvat seliteteksteineen säilytetään Museoviraston kuvakokoelmiin. Naisten ottamat kuvat (50 kpl) ja niihin liittyvät kuvatekstit säilytetään puolestaan museon arkistossa. Hanke resurssoitiin pääosin museon toimintabudjetista ja tehtiin omilla henkilöstöresursseilla: pääopas oman työnsä ohessa sekä kaksi museo-opasta erikseen tuntityönä. Erityisesti suomenkielisessä työskentelyssä moni osallistuja kaipasi henkilökohtaista ohjausta ja kaksi tai kolme vetäjää joka kokoontumiskerralla oli ehdoton vähimmäismäärä piirin sujumiseksi. Kuvien aiheet määrittyivät osin valokuvapiirin ohjelmasta, sen puitteissa tehdyistä harjoituksista ja käytetystä PhotoVoice-menetelmästä. Valokuvapiiri pidettiin Kirkkojärven Trapesatoimintakeskuksessa ja läheisessä Entressen kirjastossa, joten joidenkin kuvausharjoituksien aihepiiri liittyy näihin paikkoihin. Erityisenä tehtävänantona oli kuvata jotakin itselle tärkeää paikkaa, jonka naiset saivat itse valita. Näin varmistettiin, että kuvauksen kohde olisi naisista itsestään lähtöisin. Helinä Rautavaaran museon nykydokumentaatiohankkeessa 2012 Arooska - somalihäät dokumentoitiin somalialaiseen kulttuuriperintöön ja tradition muuttumiseen Suomessa liittyvää liittyvää aineistoa, jota tullaan esittelemään yhteisöllisesti kuratoidussa näyttelyssä Helinä Rautavaaran museossa vuonna Projektin tavoitteena oli myös osaamisen ja kulttuuriperintötietoisuuden lisääminen somaliyhteisössä rekrytoimalla tehtävään somalialaistaustainen osa-aikaisen projektikoordinaattori ja kesätyöhön nuori projektiavustaja. Heidän tehtäviinsä kuului dokumentaation lisäksi haastatteluiden ja kuvaustilanteiden valmistelua ja yhteisön osallistumisen motivoimista (haastateltavien rekrytointi, lahjoitusten ja esinelainojen valmistelu ja kuvaaminen sekä hankintojen perustelu). Myös näyttelyesinelainojen kontekstitietoja on kerätty dokumentoimalla, ja tietoa sekä esineitä kerrytetään yhä vuoden 2013 aikana. Osana projektia valmistettiin mm. perinteisen somalialaisen paimentolaisasumuksen, aqal -majan replika ja välitettiin ja dokumentoitiin sen rakentamiseen liittyvää tietoa Helsingin kaupunginmuseo: maahanmuuttajataustaiset kuljettajat Helsingin kaupunginmuseo Helsingin kaupunginmuseo kertoo näyttelyissään ja tapahtumissaan sekä julkaisuissaan Helsingistä, helsinkiläisistä ja helsinkiläisyydestä ennen ja nyt. Helsingin kaupunginmuseo on myös Keski- Uudenmaan maakuntamuseo. Helsingin kaupunginmuseon laajat kokoelmat sisältävät esineen ja yli kuvallisen tallenteen lisäksi arkistoaineistoa sekä taidetta. Kokoelmapolitiikassa Helsingin kaupungin virastot ja liikelaitokset sekä helsinkiläiset yritykset ovat tärkeä dokumentoitava ja tallennettava osa-alue. Tallennustyössä korostuu nykyajan dokumentointi, koska Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat ovat

9 9 sekä ajallisesti että määrällisesti niin kattavat Maahanmuuttajataustaiset kuljettajat Yleisenä lähtökohtana hankkeelle oli maahanmuuttajien kasvanut määrä pääkaupunkiseudulla ja erityisesti heidän keskittymisensä tiettyihin ammatteihin kuten linjaauton kuljettajiksi ja lähihoitajiksi. Koska julkinen kaupunkiliikenne on yksi Helsingin kaupunginmuseon valtakunnallisista tallennusvastuualueista, maahanmuuttajataustaiset linja-auton tai raitiovaunun kuljettajat olivat johdonmukainen valinta dokumentointikohteeksi. Dokumentoinnin tavoitteena oli haastatella ja valokuvata Helsingin kaupungilla tai kaupungin liikelaitoksissa työskenteleviä maahanmuuttajataustaisia linja-autojen ja raitiovaunujen kuljettajia. Haastattelujen tarkoituksena oli selvittää miksi ja miten kuljettajat olivat hakeutuneet alalle ja millaisena he kokevat työnsä ja suomalaisen työelämän. Dokumentoinnin tulokset jäivät hyvin rajallisiksi, koska haastatteluja tehtiin vain kolme. Haastatelluista kaksi oli raitiovaunun kuljettajia, toinen maahanmuuttajataustainen ja toinen syntyperäinen suomalainen. Kolmas informantti oli suomalaissyntyinen linja-autonkuljettaja. Suomalaissyntyisten kuljettajien haastatteleminen osoittautui olennaiseksi työpaikan ja yhteisön ymmärtämiseksi. Informanttien löytäminen oli hankkeen ylivoimaisesti suurin haaste, vaikka työnantajat, Helsingin Bussiliikenne ja Helsingin Seudun Liikenne suhtautuivat hankkeeseen ja työpaikalla toteutettaviin haastatteluihin myönteisesti. Informanttien saamista vaikeutti osin kuljettajien työn luonne; haastattelut oli käytännössä tehtävä varikoilla kuljettajien tauoilla. Lisäksi kaksi peräkkäistä vaikeaa talvea sekä Helsingin Bussiliikenteen yt-neuvottelut vaikuttivat varikoiden ilmapiiriin. Haastatteluista vastasi esinekokoelmayksikön tutkija assistenttinaan tutkimusavustaja. Tutkimusavustaja myös litteroi haastattelut. Jos haastatteluista olisi vastannut määräaikainen projektitutkija, informanttien löytäminen ja koko hanke olisi onnistunut ratkaisevasti paremmin. Projektitutkijalla olisi ollut mahdollisuus jalkautua varikolle ja tehdä kenttätyötä ajallisesti pidempään. Helsingin kaupunginmuseolla olisi ollut mahdollisuus palkata tutkija palkkatuella, mutta tätä ei tehty, koska tiiviin näyttelykalenterin vuoksi työnohjaukseen ei ollut resursseja. Tulkin tarve ei tullut dokumentoinnissa esille, koska maahanmuuttajataustaisia haastateltavia oli vain yksi. Helsingin kaupunginmuseolla on tavoitteena jatkaa dokumentointia lähivuosina. Tällöin hankkeeseen palkataan projektitutkijan lisäksi todennäköisesti maahanmuuttajataustainen tutkija tai tutkimusavustaja. Tämä voisi osaltaan helpottaa haastateltavien saamista Pohjois-Karjalan museo: venäläiset maahanmuuttajat Joensuun alueella Pohjois-Karjalan museo Pohjois-Karjalan museo on Joensuun kaupungin omistama maakuntamuseo. Museo esittelee ja tallentaa Pohjois-Karjalan maakunnan alueen kulttuurihistoriaa. Lisäksi Pohjois-Karjalan museon vastuualueeseen kuuluu Laatokan Karjalan kansankulttuuri. Joensuun kaupunginvaltuusto perusti Pohjois-Karjalan museon Pohjois-Karjalan museon esinekokoelmiin kuuluu noin objektia sekä kuva-arkistossa on noin kuvaa. Merkittävän laatokankarjalaisen esinekokoelman muodostaa Sortavalan museosta evakuoidut esineet, jotka liitettiin Pohjois-Karjalan museon kokoelmiin vuonna Pohjois-Karjalan museo on viime vuosina tiivistänyt yhteistyötä Venäjän Karjalan museoiden kanssa muun muassa

10 10 näyttelyvaihdon ja kulttuurimatkailun kehittämisen osalta Venäläiset maahanmuuttajat nykydokumentoinnin kohteena Pohjois-Karjalan museo valitsi nykydokumentointihankkeen kohteeksi venäläiset maahanmuuttajat. Venäjän kansalaisten sijoittumiseen Suomessa vaikuttaa luonnollisesti rajan läheisyys. Kaikkiin ulkomaan kansalaisiin suhteutettuna eniten Venäjän kansalaisia asuu Etelä- Karjalan, Pohjois-Karjalan, Kymenlaakson ja Kainuun maakunnissa. Myös Joensuun suurin maahanmuuttajaryhmä ovat venäläiset. Ulkomaalaisen väestön muuttoliikkeen nopein kiihtyminen Suomessa on tapahtunut vuodesta 1989 eteenpäin, jolloin ulkomaan kansalaisten määrä on ylittänyt ensimmäisen kerran henkilöä. Suomessa on asunut yli ulkomaan kansalaista vuonna Maahanmuuttajat ovat jo juurtuneet osaksi suomalaista yhteisöä. Maahanmuuttajien kulttuuria ja sopeutumista uudessa kotimaassa on tutkittu kulttuurin tutkimuksen ja etnografian näkökulmasta niukasti. Pohjois-Karjalan museo ei ole ennen valtakunnallista TAKO-hanketta dokumentoinut maahanmuuttajien elämää ja kulttuuria. Toinen nykydokumentointihanke toteutettiin Hankkeen päämääränä oli tutkia venäläisnuorten sopeutumista suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan elämään. Millaista on ollut maahanmuuttajana tai maahanmuuttajan lapsena varttua Suomessa, millaiset yhteydet suomalaisten vai venäläisten nuorten välillä on, miten paljon maahanmuuttajanuoret tapaavat paikallisia nuoria ja muita maahanmuuttajanuoria, miten suomalaisnuoret suhtautuvat yleisesti venäläisiin maahanmuuttajanuoriin, miten venäläisyys tai venäläinen kulttuuri ilmenee nuorten elämässä? Tutkimusaineiston keruu tapahtui haastattelemalla ja valokuvaamalla. Tutkija haastatteli venäläisiä maahanmuuttajia sekä valokuvasi heidän elämäänsä ja arkeaan. Ensimmäisen hankkeen haastattelut tapahtuivat venäjäksi ja litterointi venäjäksi ja käännettiin suomeksi. Toisen hankkeen haastattelut tehtiin suomen kielellä. Valokuva-aineisto tallennettiin Pohjois-Karjalan museon kuva-arkiston kokoelmiin. Ensimmäisen hankkeen haastatteluaineisto luovutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon. Toisen hankkeen haastattelumateriaali tullaan luovuttamaan myöhemmin Joensuun perinnearkistoon, kun aineiston litterointi on suoritettu loppuun. Museo toteutti kaksi dokumentointihanketta Joensuun seudulla asuvien venäläisten maahanmuuttajien keskuudessa. Ensimmäinen nykydokumentointihanke pidettiin Hankkeen tavoitteena oli selventää maahanmuuttajien asumistapoja ja esinekulttuuria, miten venäläisyys näkyy maahanmuuttajan arkielämässä ja kodissa, mikä on kodin ja sen esineiden merkitys maahanmuuttajille uudessa kotimaassa, onko synnyinmaasta Venäjältä tuotu perheelle tärkeitä esineitä, pyrkivätkö maahanmuuttajat tuomaan omia venäläisiä juuriaan esille uudessa kotimaassaan.

11 11 Pohjois-Karjalan museo palkkasi nykydokumentointihankkeisiin tutkijan, joka itsekin on venäläinen maahanmuuttaja. Henkilö (nainen) muutti Suomeen vuonna 1998 perheensä kanssa ja asuu tällä hetkellä Joensuussa. Omakohtaiset kokemukset erityisesti innoittivat tutkijan museon maahanmuuttajatutkimuksen pariin. Henkilöllä ei ole pysyvää työpaikkaa Suomessa, vaan hän on työskennellyt projektiluonteisesti taiteen ja kulttuurin parissa Suomessa. Venäjällä henkilö on ollut töissä muun muassa Kizin museossa. Ensimmäisessä nykydokumentointihankkeessa tutkija haastatteli neljää maahanmuuttajaa (1 mies ja 3 naista). Kaikki haastateltavat ovat aikuisia, haastatteluhetkellä iältään vuotiaita. Henkilöt ovat taustaltaan korkeasti koulutettuja ja ovat saaneet Venäjällä koulutuksen seuraaviin ammatteihin: arkkitehti, insinööri, opettaja ja lääkäri. Dokumentointihankkeen hetkellä työtä vailla oli yksi haastatelluista (arkkitehti). Haastateltavat ovat perheellisiä ja heillä on lapsia, haastatteluhetkellä iältään vuotta. Haastatellut maahanmuuttajat ovat asuneet Suomessa 4 13 vuotta. Haastatteluaineistoa kertyi yhteensä 149 minuuttia 73 sekuntia. Tutkija otti maahanmuuttajien kodeista noin 300 valokuvaa, joista valittiin Pohjois-Karjalan museon kuvaarkiston kokoelmiin 129 valokuvaa. Alustavan kuvavalinnan suoritti tutkija ja Pohjois-Karjalan museo lopullisen valinnan. Toisessa hankkeessa haastateltiin kolmea maahanmuuttajanuorta. Tutkija sai aluksi kontaktin kuuteen nuoreen, mutta heistä kolme perui sovitun tapaamisen. Valitut haastateltavat olivat haastatteluhetkellä iältään 13-, 17-, 22-vuotiaita. Haastateltavista yksi oli poika ja kaksi tyttöä. Yksi heistä oli syntynyt Suomessa. Kaksi muuta olivat syntyneet Venäjällä, mutta asuneet Suomessa lähes koko ikänsä. Kaikki kolme olivat opiskelijoita. Haastatteluaineistoa kertyi lähes 57 minuuttia. Valokuvamateriaalia kertyi 100 kuvaa, joista valittiin 63 valokuvaa tallennettavaksi Pohjois- Karjalan museon kuva-arkistoon. Alustavan kuvavalinnan suoritti tutkija ja Pohjois-Karjalan museo lopullisen valinnan. Pohjois-Karjalan museolla ei ole kummankaan nykydokumentointihankkeen puitteissa ollut tarkoitus taltioida maahanmuuttajien esineitä museokokoelmiin rajallisten resurssien vuoksi. Tutkija valokuvasi maahanmuuttajille merkityksellisiä esineitä. Valokuva- ja haastatteluaineistoa on tarkoitus käyttää Pohjois- Karjalan museon näyttely- ja tutkimustyössä sekä verkkosivuilla. Lisäksi kummankin hankkeen päämääränä on ollut tuottaa tutkimusaineistoa kaikille venäläisten maahanmuuttajien kulttuurista ja elämäntavoista kiinnostuneille tahoille kuten yliopiston tutkijat ja arkistot Tornionlaakson maakuntamuseo: valtakunnan rajat ylittävä torniolaaksolainen identiteetti Tornionlaakson maakuntamuseo Tornionlaakson maakuntamuseo on maakunnallinen keskusmuseo, jonka toimialuetta on koko Tornionlaakso sekä Kemi-Tornio-Haaparannan talousalue. Tornionjoki jakaa Länsipohjan kulttuurialueen kahden valtakunnan alueelle, mikä on museon toimintaympäristölle merkittävä voimavara. Vuonna vuotisjuhliaan viettävä museo kunnallistettiin vuonna Maakuntamuseon kokoelmissa on yhteensä noin tallennetta. Kokoelmat muodostuvat esineistä, valokuvista ja äänitteistä sekä kotiseutuarkistosta Valtakunnan rajat ylittävä torniolaaksolainen identiteetti Tornionlaakson maakuntamuseo dokumentoi Erilaisia Suomi-kuvia hankkeen osuudessaan alueellista ja kansallista identiteettiä Tornionlaaksossa. Rajanylinen kulttuuri ja historia ovat maakuntamuseon toiminnan keskiössä ja nykydokumentoinnin kohde valikoitui tältä pohjalta. Tornionlaakso jakautui vuonna 1809 kahtia kahden valtakunnan alueelle. Osa alueesta jäi

12 12 tuolloin Ruotsille ja osa liitettiin Keisarilliseen Venäjään. Uuden rajan myötä noin suomenkielistä asukasta jäi Ruotsin puolelle. Tornion ja Haaparannan kaupungeille on viime aikoina luotu yhteistä kaksoiskaupunki-imagoa. Kaupungit ovat lisäksi yhdistäneet toimintojaan ja rajalle luodaan yhteistä kaupunkikeskustaa. Nykydokumentointihankkeen ensimmäinen vaiheen toteutettiin elokuussa Ensimmäisessä vaiheessa haastateltiin kymmenen syntyperäistä Suomen tornionlaaksolaista. Toisessa vaiheessa haastateltiin seitsemää syntyperäistä Ruotsin tornionlaaksolaista syyskuussa Myös hankkeen toiseen vaiheeseen oli haastateltavia koottu alun perin kymmenen, mutta kolme heistä perui haastattelun, eikä uusia haastateltavia ehditty hankkia. Maakuntamuseo palkkasi nykydokumentointiin projektityöntekijän hankerahoituksella. Sama henkilö toteutti molempina vuosina haastattelut sekä aineiston käsittelyn. Projektityöntekijä keräsi samalla myös aineistoa omaa opinnäytetyötään varten ja teki osan työstä omalla ajallaan. Aineistosta saatiin näin hieman laajempi kuin projektin aikataulu muuten olisi sallinut. Yhden kuukauden rahoituksella haastateltavien määrän laskettiin alun perin olevan 5-7 henkilöä per vaihe. Hanke vaati myös museon oman henkilökunnan työpanosta ohjauksessa, suunnittelussa ja haastattelukysymysten laadinnassa. Ensimmäisen hankkeen kanssa samaan aikaan museolla oli menossa perusnäyttelyn purku sekä kokoelmien pakkaus ja siirto pois museorakennuksen peruskorjauksen tieltä. Museon muutto vaati osaltaan henkilökunnan resursseja. Ilman projektihenkilön palkkausta hanke olisi todennäköisesti jäänyt toteuttamatta tai olisi ollut huomattavasti suppeampi. Hankkeeseen haastateltavat henkilöt löytyivät museon henkilökunnan sosiaalisesta verkostosta. Haastateltaviksi valittiin henkilöitä, jotka olivat syntyneet Tornionlaaksossa ja myös vähintään toisen heidän vanhemmistaan piti olla syntynyt alueella. Haastateltava ei myös saanut toimia aktiivisesti rajaan liittyvässä yhteistyössä. Haastateltavien ikäjakauma oli vuotta ja mukana oli sekä miehiä että naisia. Haastattelujen kestot vaihtelivat tunnista kolmeen tuntiin. Projektityöntekijä teki haastattelut joko museolla tai haastateltavien kotona tai työpaikalla. Haastatteluja ohjasi kyselylomake. Haastateltavia oli myös pyydetty tuomaan mukanaan joku heille tärkeä esine. Osa näistä esineistä talletettiin museon kokoelmaan. Hankkeen puitteissa haastateltiin ja valokuvattiin yhteensä 17 tornionlaaksolaista. Haastattelut on litteroitu ja haastattelujen yhteydessä saadut esinelahjoitukset luetteloitu maakuntamuseon tietokantaan. Myös loput hankkeen aineistosta tallennetaan maakuntamuseon kokoelmiin. Molemmista vaiheista on myös koottu loppuraportit. Erilaisia Suomi-kuvia hanke oli Tornionlaakson maakuntamuseon näkökulmasta katsottuna ajankohtainen ja tärkeä, sillä kerättyä aineistoa voidaan käyttää museon uudessa perusnäyttelyssä Kohtaamisia rajalla. Aineiston pohjalta valmistui myös joulukuussa 2012 Pro gradu Ylirajaisuus Tornio-Haaparannan kaksoiskaupungissa 2000-luvun alussa Oulun yliopiston kulttuuriantropologian laitokselle. Aineistosta on tekeillä myös toinen opinnäyte samalle laitokselle Työväenmuseo Werstas: maahanmuuttajat työelämässä Työväenmuseo Werstas Työväenmuseo Werstas on valtakunnallinen sosiaalihistorian ja työelämän erikoismuseo, joka sijaitsee Finlaysonin historiallisella tehdasalueella Tampereella. Werstas on yksi opetusministeriön nimeämästä 16 valtakunnallisesta erikoismuseosta ja valtakunnallinen näkökulma on keskeisesti mukana kaikessa museon toiminnassa. Museon kokoelmissa on tällä hetkellä noin esinettä ja valokuvaa.

13 Maahanmuuttajat työelämässä Työväenmuseo Werstaalla oli nykydokumentointihankkeessa kaksi keskeistä näkökulmaa: maahanmuuttajat ja työelämä. Ensimmäisessä nykydokumentointihankkeessa museo päätti ottaa tutkittavakseen maahanmuuttajille tyypillisen työelämän osaalueen. Hanke toteutettiin kesällä Siivousala on yksi suurimmista maahanmuuttajia tällä hetkellä työllistävistä sektoreista. Etenkin suurilla siivousalan yrityksillä on henkilökunnassaan työntekijöitä hyvin monista eri kansallisuuksista. Siivousala soveltuu työelämään liittyvän aihepiirinsä puolesta erinomaisesti Työväenmuseo Werstaan tallennuskohteisiin. Siten museo päätti hankkeessa dokumentoida siivousalalla työskentelevän maahanmuuttajan tyypillistä työpäivää. Toinen tutkimuskysymys käsitteli suomalaista työelämää. Minkälaista on siivoojan työ 2010-luvun Suomessa? Miten työtä tehdään ja minkälaiseksi tavallinen työpäivä siivoojalla muodostuu? Onko henkilö tehnyt vastaavaa työtä lähtömaassaan ja jos on, eroaako työ Suomessa jollain tavoin lähtömaan tilanteesta? Mikäli siivoustyö on tullut omaksi vasta Suomessa, mitä haastateltava henkilö on aiemmin tehnyt ja minkälainen ammatillinen koulutus hänellä alun perin on? Nykydokumentointihanke toteutettiin museon oman henkilökunnan voimin. Dokumentointi päätettiin tehdä haastattelemalla ja havainnoimalla Ensimmäisessä vaiheessa kohdehenkilö haastateltiin museolla. Toisessa vaiheessa siirryttiin haastateltavan työpaikalle ja dokumentoitiin hänen tyypillistä työpäiväänsä. Potentiaalisten kohdehenkilöiden kartoitus alkoi samaan aikaan hankkeen konkreettisen suunnittelun kanssa. Museon työryhmä oli yhteydessä Tampereen alueella toimiviin siivousalan yrityksiin. Yritykset suhtautuivat positiivisesti hankkeeseen ja tästä ei muodostunut hankkeelle ongelmaa. Sen sijaan yksittäisten kohdehenkilöiden löytyminen osoittautui haasteeksi. Museo asetti hankkeelle kaksi päätutkimuskysymystä: Minkälainen on maahanmuuttajan arkikokemus Suomesta. Miltä suomalainen yhteiskunta näyttää muualta tänne tulleen silmin? Onko suomalaiseen yhteiskuntaan helppo integroitua? Mikä Suomessa on hyvää, mikä huonoa? Ensimmäinen tutkimuskysymys hahmottaa Suomi-kuvaa maahanmuuttajan silmin. Haastattelut päätettiin tehdä suomeksi, joten edes välttävä suomenkielen taito oli toivottava. Tämä kriteeri karsi mahdollisia haastateltavia. Oletettavasti syitä oli muitakin, mutta kieli oli suurin kohdehenkilöiden määrää rajoittava tekijä. Haastateltavaksi valikoitui lopulta yksi henkilö: virosta Suomeen muuttanut 55-vuotias nainen. Hän oli muuttanut Tallinnasta Tampereelle yhdessä miehensä kanssa edellisen vuoden syyskuussa. Työväenmuseo Werstaan osahankkeessa tallennettiin haastattelumateriaali mp3-muodossa museon arkistoon. Ääniraita on myös litteroitu. Haastateltavaa valokuvattiin työnsä äärellä ja valokuvia kertyi museolle yhteensä 110, joista osa luetteloidaan museon kokoelmiin. Siivoojan työtä

14 14 myös videokuvattiin. Videot ovat museon avarkistossa. Erilaisia Suomi-kuvia jatkohankkeessa Werstas päätti laajentaa maahanmuuttajat ja työelämä katsantoaan nuoriin. Tämä oli hyvin linjassa toisiin osahankkeisiin, joista osassa myös käsiteltiin nuoria ihmisiä Suomessa. Työväenmuseo Werstas teki aktiivista yhteistyötä Tampereen ammattiopiston kanssa toisessa hankkeessa. Kokemukset yhteistyöstä olivat erittäin hyviä, ja siten päätettiin ulottaa organisaatioiden yhteistyö myös TAKO-hankkeeseen. Ajatuksena oli haastatella ja havainnoida maahanmuuttajataustaisten ammattiin opiskelevien nuorten arkea, keskustella nuorten elämästä Suomessa ja tarkastella heidän ammatillisia toiveitaan. Tampereen ammattioppilaitos on Suomen suurimpia alallaan ja siten sekä henkilökunnan että oppilaiden määrät ovat todella suuret. Potentiaalisten kohdehenkilöiden rekrytoinnille ei nähty muuta vaihtoehtoa kuin opettajien kautta tehtävä tiedottaminen. Ensimmäiseksi oli siis löydettävä oikeat opettajat, jotka voivat levittää tietoa eteenpäin ja omalla tahollaan etsiä sopivia haastateltavia. Tässä museon Mestariduunarihanketta vetänyt museolehtori Anne Lahtinen oli työryhmän apuna ja linkkinä ammattiopistoon. Kontaktointi aloitettiin syyslukukauden käynnistyttyä syyskuussa Hankkeen käynnistyttyä työryhmä ryhtyi laatimaan uutta kysymysrunkoa, joka laadittiin edellisen hankkeen pohjalta. Työryhmä teki syksyn töitä saadakseen haastateltavia, mutta lopulta kävi niin, ettei sellaisia löydetty. Siten museon oli loppuvuodesta 2012 todettava, että Werstaan osahanke ei toteudu. Miksi näin kävi? Kysymystä pohdittiin museolla työryhmän kesken. Suurin ongelma oli tiedon välittäminen suuren organisaation suuntaan. Opettajat suhtautuivat erittäin positiivisesti hankkeeseen, eikä vika kohdehenkilöiden löytymisessä ollut heidän. Työryhmä totesi, että tässä hankkeessa olisi pitänyt yksinkertaisesti jalkautua aktiivisemmin kentälle sen sijaan, että kohdehenkilöitä pyritään löytämään pelkästään sähköpostiviestinnän välityksellä. 4. SUOMI 2010-LUVULLA Erilaisia Suomi-kuvia hankkeessa museot tarkastelivat Suomea ja suomalaisuutta monipuolisesti. Tavoitteena oli tutkia, ovatko vanhat abstraktit käsitykset erityisestä Suomi-kuvasta vielä voimissaan ja onko niiden rinnalle syntynyt uusia mielikuvia. Museoita kiinnosti kuulla tänne muualta muuttaneiden mietteitä elämästä Suomessa ja suomalaisista yleisesti. Seuraavassa on kiteytettynä museoiden havaintoja aiheesta. Hangossa kaksikielisyys on luonteva osa arkea eivätkä kielirajat ole tiukkoja tai toisistaan erillään. Hankkeessa haastatellulla ruotsinkielisellä perheellä on jatkuva kontakti suomenkielisiin töiden ja harrastusten kautta. Suomen- ja ruotsinkieliset alakoulut sijaitsevat toistensa vieressä ja kouluilla on yhteistä ohjelmaa. Välitunneilla molemmat kieliryhmät ovat kanssakäymisissä keskenään. Lasten harrastusryhmät ovat pääasiassa kaksikielisiä. Hangossa monet osaavat molempia kieliä, joten ruotsinkielinen voi puhua ruotsia ja suomenkielinen suomea toisilleen ja molemmat tulevat ymmärretyksi. Haastatellun perheen vanhemmat ovat valinneet työuransa kielen mukaan. Äidinkieli on heille tärkeä asia. Myös suomenruotsalaisuuden he kokevat tärkeänä. He eivät osaa määritellä mitään tyypillistä suomenruotsalaisuutta paitsi

15 15 kielen. Ruotsinkielisten palveluiden säilyminen Hangossa on heille tärkeää. Hankolaisten oppilaiden kertomukset heidän harrastuksistaan kuvaavat alueen monipuolista kielitaustaa. Monet harrasteet ovat kaksikielisiä, eikä ongelmaa aiheuta sekään, että tietyn harrastuksen kieli olisi toinen kuin mitä itse pääsääntöisesti käyttää. Harrastukset toimivat myös helppona väylänä tutustua toisten kieliryhmien nuoriin, vaikkakin oppilaat toteavat silti seurustelevansa enimmäkseen samankielisten kanssa. Työt ja etenkin palveluammatit antavat nuorille mahdollisuuden käyttää molempia kieliä. Tämä asettaa kaksikielisellä alueella myös omat haasteensa: aina ei ole helppoa päätellä kummalla kielellä asiakasta tulisi palvella. Oppilaat eivät osanneet sen tarkemmin määritellä mitään erityisiä piirteitä kummankaan kieliryhmän suhteen Hangossa. Koulut ovat tietysti kieliryhmäkohtaisia, samoin tietyt kahvilat ja ravintolat. Lucia-juhla mielletään ruotsinkielisten tapahtumaksi molemmissa kieliryhmissä. Yleinen havainto oli myös ruotsinkielisten kiroilu suomeksi. Kaksikielisyyteen suhtauduttiin peruspositiivisesti eikä se aiheuttanut suurimmalle osalle oppilaista sen suurempia tunteita. Matkailulliset näkökohdat ja kaksikielisen palvelun tarjoamat edut nousivat esiin useassa yhteydessä. Kaksikielisyys tuo vaihtelua elämään ja se nähtiin myös luovan Hankoon aivan omanlaistaan kulttuuria. Erimielisyydet kieliryhmien välillä ovat vähentyneet ja kieliryhmät ovat nykyään enemmän toistensa kanssa tekemisissä. Perhetaustalla ja omalla kielitaidolla todettiin olevan vaikutusta siihen, miten toiseen kieliryhmään suhtaudutaan. Kouluilla on tässä suuri merkitys ja nuoret toivoivatkin koulujen järjestävän enemmän kieliryhmien välistä kanssakäymistä. Helsingin kaupunginmuseon osahankkeen ratkaiseva vaikeus, informanttien löytäminen kertoo osaltaan, miten erillään suomalaissyntyisen asiantuntija-ammatissa työskentelevän museon tutkijan, elämänpiiri on maahanmuuttajataustaisesta suorittavaa työtä tekevästä kuljettajasta. Vaikka maahanmuuttajien määrä pääkaupunkiseudulla on jatkuvasti kasvanut, eri väestöryhmien väliset kontaktit ovat edelleen rajallisia. Työmarkkinoiden muutokset kuten ulkoistaminen ja työntekijöiden jakautuminen koulutettuihin ja kouluttamattomiin nousivat myös esille osahankkeessa. Määrävuosin kilpailutettavan lähiliikenteen linja-autoyhtiön kuljettajan antama kuva suomalaisesta työelämästä ja työntekijästä on täysin erilainen kuin kaupunginmuseon tutkijan henkilökohtainen kokemus. Pohjois-Karjalan museon nykydokumentointihankkeet ilmentävät, ettei venäläisille maahanmuuttajille sopeutuminen suomalaiseen kulttuurin ja pohjoiskarjalaiseen elinympäristöön ole tuottanut vaikeuksia. Haastatteluissa painottuu suomen kielen oppimisen tärkeys mukautumisessa. Esimerkiksi maahanmuuttajanuoret ovat opiskelleet suomen kieltä niin sanotuissa MAMU-luokissa. Nuorille onkin suomesta muotoutunut arkikieli, jota käytetään yleisesti. Maahanmuuttajanuoren suomen kielen taito voi olla jo niin hyvä, etteivät suomalaiset välttämättä edes tunnista henkilön olevan syntyperältään venäläinen. Venäjää puhutaan lähinnä kotona maahanmuuttajaperheen piirissä. Vaikka maahanmuuttajanuori on asunut Suomessa kauan, venäjän kielen taito ei ole kokonaan

16 16 unohtunut. Toisaalta pitkäaikainen asuminen Suomessa on vieraannuttanut synnyinmaan kielestä, mistä on osoituksena se, että nuorille kaunokirjallisuuden lukeminen on helpompaa suomen kielellä. Suomen ja venäjän kielen osaaminen on parantanut työnsaantimahdollisuuksia varsinkin palvelualalla. Maahanmuuttaja saattaa hävetä omaa syntyperäänsä eikä mielellään puhu venäjää suomalaisten kanssa. Nuorilla on ystävinä sekä venäläisiä maahanmuuttajatuttavia että suomalaisnuoria. Maahanmuuttajanuoret tapaavat toisiaan usein. Tapaamiset tapahtuvat yleensä tietyissä paikoissa kuten koulun pihoilla. Suomalaisnuoriin tutustutaan harrastusten yhteydessä. Haastateltavat kokevat, etteivät suomalaisnuoret suhtaudu heihin huonosti. Rasistista asennoitumista on koettu vähän. Mukautumista uuteen kulttuuriin ja sidettä vanhaan kotimaahan pyritään säilyttämään erilaisin keinoin. Perheissä vaalitaan venäläisiä traditioita kuten vuotuisjuhlista joulua ja uutta vuotta. Venäläisten perinteiden säilyttäminen ilmenee niin ikään asuntojen sisustuksessa. Maahanmuuttajaperheelle on tärkeä sama esinemaailma, joka ympäröi heitä entisessä kodissaan Venäjällä. Haastatellut maahanmuuttajat ovat ottaneet mukaan Suomeen heille merkittäviä ja perhetraditioita säilyttäviä esineitä. Tällaisiksi esineiksi haastateltavat määrittävät perhevalokuvat, ikonit, perheastiat, kirjat, erilaiset koriste-esineet ja sukulaisten valmistamat käsityöt. Venäläisyys heijastuu uskonnollisen esineistön mukaan ottamisessa sisustukseen. Perheet ovat järjestäneet ikoninurkan uuteen kotiin Suomessa kiintymyksellä ja se on kunnioitettavin paikka kodeissa. Suomalaisvaikutteet maahanmuuttajien kodeissa ilmenivät muun muassa parvekkeen ja pihan käytössä. Venäjällä parveke on yleensä säilytyspaikka tarpeettomille esineille eikä oleskelupaikka. Suomeen muuttaneille venäläisille asunnon yhdeksi tärkeäksi tilaksi on kuitenkin muodostunut parveke, jota perheet käyttävät lepoon ja vieraiden vastaanottoon. Toinen uusi ilmiö maahanmuuttajien perheiden esinekulttuurissa on omien lasten ylioppilasvalokuvien sijoittaminen kehystettynä olohuoneeseen näkyvälle paikalle. Nykypäivän tornionlaaksolainen identiteetti on moniulotteista ja rikasta. Paikallinen identiteetti on jatkuvasti muutostilassa ja siihen vaikuttaa esimerkiksi asuinpaikan, elämänkumppanin ja työpaikan valinnat. Rajalla asuminen voi parhaassa tapauksessa lisätä avoimuutta kahden maan välillä ja luoda uusia verkostoja. Muun muassa monikulttuuriset työyhteisöt ja poikkinainti eli suomalaisten ja ruotsalaisten välille solmitut avioliitot luovat ylirajaisia verkostoja. Aiemmin muodostuneet sukulaissuhteet saavat myös toisen maan tuntumaan läheiseltä. Lisäksi meänkieli yhdistää rajasta huolimatta. Ruotsin tornionlaaksolaisille Suomi edustaa hyvätasoista koulutusta, työmoraalia ja moderniutta. Ruotsalaisten mielestä rajan ansiosta elämässä on monipuolisuutta. Rajan läheisyydestä on etua markkinoinnissa, mutta toisaalta se voi lisätä byrokratiaa. Ruotsalaiset kokivat rajayhteistyön myönteisesti. Nykypäivän Ruotsin puolen tornionlaaksolaisten identiteetti on sekoitus suomalaisuutta ja ruotsalaisuutta. Suomen tornionlaaksolaisille suomalaisia kuvaavat sanat rehellisyys, luotettavuus ja suomalainen työ. Suomalaiset ovat heidän mielestään ruotsalaisia sulkeutuneempia ja totisempia. Ruotsalaisuuden

17 17 tyypillisiksi piirteiksi nousi haastatteluissa rentous, sosiaalisuus ja iloisuus. Suurin osa suomalaisista koki rajan läheisyyden olevan rikkaus ja lisäävän avoimuutta. Tornionlaaksolaiseen identiteettiin kuuluu heidän mielestään muun muassa avoimuus, ystävällisyys, yhteisöllisyys ja rehellisyys. Työväenmuseo Werstaan haastattelema Virosta Suomeen saapunut nainen ei ole kokenut kulttuurishokkia uudessa kotimaassaan. Hänen mukaansa Viro ja Suomi ovat kovin samantyyppisiä maita, joten hän on kotiutunut tänne hyvin. Suomalaiset ovat hänen mielestään ystävällisiä ja tämä on hänen mielestään myös tärkeintä. Kuva suomalaisten ystävällisyydestä on vahvistunut Suomessa asuessa, sillä hänen aikaisemmat mielikuvansa suomalaisista Virossa eivät ole olleet aivan yhtä positiivisia. Tähän on oletettavasti ollut yhtenä vaikuttimena suomalaiset turistit Tallinnassa, josta haastateltavakin on kotoisin. Suomessa hän ei ole törmännyt virolaisia koskeviin ennakkoluuloihin tai yleistyksiin. Suomeen hän muutti työn perässä kun töitä Virosta ei enää löytynyt. Tosin Suomestakaan hän ei saanut omaa alaansa vastaavaa työtä, vaan tekee kaupanalan töiden sijaan siivoustöitä. Virossa hän ehti työskennellä omalla alallaan yhteensä 36 vuotta. Toive kaupanalan tehtävistä Suomessa elää, mutta suurimpana esteenä alalle työllistymiselle hän näkee puutteellisen kielitaitonsa. Siksi hän opiskeleekin parhaillaan suomen kieltä, jotta voisi tulevaisuudessa työllistyä omalle alalleen. Siivoojan ammattia haastateltava pitää hyvänä työnä, etenkin koulujen siivoamista, mikä hänen mielestään on siivousalalla hyvä vaihtoehto. Hänen mukaansa suomalaiset arvostavat siivoustyötä. Työ itsessään on kiireistä ja toisaalta myös yksinäistä, sillä hänellä ei ole työparia. Työtovereita hän ei päivän aikana näe kuin vilaukselta. Siten hänelle ei ole muodostunut varsinaista työyhteisöä työkavereineen. Toisaalta, työn voi rytmittää oman mielensä mukaan ja siten muokata oman työnsä mieleisekseen. Haastateltavalla on oma virolainen ystäväpiirinsä Suomessa, myös ystävät työskentelevät siivousalalla. Ystävät auttoivat myös löytämään työtä Suomesta, työpaikka löytyi internetin kautta. 5. AJATUKSIA JA KOKEMUKSIA NYKYDOKUMENTOINNISTA Osa poolimuseoista oli tehnyt nykydokumentointia jo aiemmin. Toisille hanke oli erinomainen mahdollisuus tutustua konkreettisesti dokumentoinnin eri vaiheisiin ja käytännön toteutukseen. Museot saivat toteuttaa osahankkeensa täysin itsenäisesti. Mitään varsinaisia standardeja tai toteutusmalleja ei osahankkeille asetettu. Poolimuseot sopivat, että hankkeen tuloksia esitellään kirjallisessa loppuraportissa. Pooli ei lähtenyt tuottamaan esimerkiksi internetsivuja kuten joissain pooleissa on tehty. Museot toteuttivat osahankkeensa joko kokonaan omin voimin tai palkatun työvoiman avulla. Poolin saama innovatiivisten hankkeiden avustussumma käytettiin valtaosin ulkopuolisen työvoiman palkkakuluihin. Pieni osa kohdistui laite- tai välinehankintoihin. Ulkopuolinen työvoima hankkeessa oli tyypillisesti tutkijatyötä. Museot palkkasivat tutkijan, joka toteutti dokumentoinnin ja tuotti aineistosta tutkimustietoa. Hangon museo näkee nykydokumentoinnin arvon etenkin ajankohtaisuudessa. Siinä, että museo kykenee reagoimaan päivänpolttavaan asiaan ja tallentamaan sitä jälkipolville. Yhteiskunnallista

18 18 vaikuttavuutta ja osallistumista keskusteluun voidaan rakentaa tätäkin kautta. Hangon projektissa ryhdyttiin pohtimaan, mitä kaksikielisyys Hangolle merkitsee. Asiaa, jota pidetään itsestään selvänä tai arkipäiväisenä, ei välttämättä nähdä paikallisesti tärkeänä valtakunnallisesta merkittävyydestä puhumattakaan. Ruotsinkielen asemasta keskustellaan kuitenkin nyt vilkkaasti, ja on hyvä, että museo on tallentamassa tätä toimintaa. Itse nykydokumentointiin liittyen museo toteaa yhden perheen haastattelemisen olleen liian vähän. Koska suomenkielinen perhe puuttui ruotsinkielisen rinnalta, ei syntynyt mahdollisuutta vertailevaan tutkimukseen. Nykydokumentointihanke toimi silti arvokkaana aloituksena aihepiirin tallentamiselle. Jatkohankkeessa koulujen opettajat lähtivät hyvin mukaan hankkeeseen ja veivät hankeidean mielellään luokkien toteutettavaksi. Myös oppilailta saatu runsas materiaali takasi jatkohankkeen onnistumisen. Museota kiinnostaisi ulottaa vastaavanlaista kirjoituksiin perustuvaa tutkimusta myös muihin ikäluokkiin, mutta otos saattaisi jäädä melko pieneksi. Toisaalta aikuisten kanssa voisi aiheesta saada ehkä syvällisempiäkin haastatteluita aikaiseksi. Nykydokumentoinnin tekijällä ja hänen persoonallaan on luonnollisesti myös oma merkityksensä hankkeen onnistumiselle. Pohjois- Karjalan museon hankkeelle oli selvästi hyötyä palkatun tutkijan omasta maahanmuuttajataustasta ja venäjänkielentaidosta. Siten hän sai luottamukselliset kontaktit informantteihin ja löysi haastateltavat maahanmuuttajat vaivattomasti. Pohjois-Karjalan museon ei tarvinnut osallistua haastateltavien valintaan. Tutkija syventyi tutkimusteemaan huolellisesti. Haastattelu- ja kuvamateriaalia kertyi työsuhteen lyhyeen aikaan nähden kiitettävästi. Toisaalta tutkijan huono suomen kielen taito vaikutti aineiston keruuseen ja haastattelujen prosessointiin. Hän ei tehnyt riittävästi täsmentäviä kysymyksiä, minkä takia tiettyjä asioita ja ilmiöitä ei tullut ilmi haastatteluissa. Esimerkiksi haastattelussa maahanmuuttaja ilmoittaa opiskelevansa ja työskentelevänsä viikonloppuisin, muttei tutkija esitä jatkokysymystä, mitä maahanmuuttaja opiskelee ja missä hän käy työssä. Suomen kielen heikko taito heijastuu niin ikään haastatteluaineiston litteroinneissa ja loppuraporteissa (kieliopilliset virheet). Lisäksi tutkija ei ole välttämättä ymmärtänyt kaikkea Pohjois-Karjalan museon ohjeistusta aineiston hankinnassa. Esimerkiksi häntä on pyydetty ottamaan yleiskuvia maahanmuuttajien kodeista, mutta tutkijan valokuvat ovat pitkälti yksityiskohtia kotien esineistä. Tässä toisaalta korostuu myös työnohjauksen tärkeys, etenkin kun kyseessä on museon ulkopuolinen hanketyöntekijä. Museon tulisi kyetä kouluttamaan ulkopuoliset työntekijät nykydokumentoinnin periaatteisiin ja määritellä selkeästi hankkeen tavoitteet ja tuotettavaan materiaaliin liittyvät standardit. Työnohjaus vaatii museon omalta henkilökunnalta paljon aikaa ja työresursseja. Pohjois-Karjalan osahankkeessa tutkija sai osittain oman taustansa ja omien suorien kontaktiensa avulla hankittua haastateltavat henkilöt. Aina asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Haastateltavien hankintaan liittyvät ongelmat saattavat myös johtua aivan muista seikoista, kuin rekrytointia tekevän persoonasta. Tästä esimerkkinä Helsingin kaupunginmuseon ja Työväenmuseo Werstaan osahankkeet, joissa molemmissa oli suuria vaikeuksia saada haastateltavia. Nykydokumentoinnin onnistumisessa toimivat yhteistyösuhteet ovat usein avainasemassa, etenkin mikäli dokumentoinnin kohteena on yritys tai yhteisö. Hangon museon yhteistyö kaupungin kouluorganisaation kanssa onnistui hyvin. Työväenmuseo Werstas teki jo ennestään monimuotoista yhteistyötä Tampereen

19 19 ammattioppilaitoksen kanssa ja vaikka nykydokumentointiprojekti ei ottanut tuulta alleen, oli yhteistyökumppani mielellään yhteistyössä mukana. Sama päti myös Helsingin kaupunginmuseon ja Helsingin liikennelaitoksen yhteistyöhön. Pohjois-Karjalan museo yritti saada Itä-Suomen yliopiston kulttuurin tutkimuksen laitoksen yhteistyökumppaniksi maahanmuuttajatutkimukseen onnistumatta siinä. Tutkimustyötä maahanmuuttajien sopeutumisesta suomalaiseen kulttuuriin tulisi selvittää laajemmin jatkossa. Jotta maahanmuuttajien elämästä Pohjois- Karjalassa saataisiin mahdollisimman kattava kuva, olisi tärkeää jatkaa tutkimusta ja täydentää sitä lisämateriaalilla. Tässä suhteessa yliopiston mukaan saaminen museon yhteistyökumppaniksi olisi toivottavaa. Jatkoselvitys edellyttää tietenkin lisärahoituksen saamista hankkeelle. Ilman museoiden valtakunnallista kokoelmayhteistyötä ja nykydokumentointihanketta ei maahanmuuttajaselvitystä olisi voitu käynnistää tässä vaiheessa. Tornionlaakson maakuntamuseo painottaa erilaisten sidosryhmien laajempaa löytämistä ja hyödyntämistä. Siten tallennettavaan teemaan voitaisiin tulevissa hankkeissa löytää uusia ja erilaisia tulokulmia. Samaa tematiikkaa pohti myös Hangon museo oman osahankkeensa suhteen. Keskeinen seikka nykydokumentoinnin toteuttamisessa on luonnollisesti resurssit, oli kyse sitten ajasta, ammattitaidosta tai rahasta. Erilaisia Suomi-kuvia hankkeessa museot saivat käyttöönsä noin euroa hankkeidensa toteuttamiseen. Summa on melko vähäinen, sillä ei toteuteta kovinkaan suurta hanketta. Pohjois-Karjalan museon vähäiset henkilöstö- ja taloudelliset resurssit ovat osaltaan hankaloittaneet hankkeen toteutusta. Resurssien vähyyden takia ei ole voitu suorittaa laajaa tutkimushaastattelua. Haastateltavien maahanmuuttajien määrä on myös jäänyt vähäiseksi. Koko tutkimusprosessiin on voitu käyttää suhteellisen vähän aikaa. Tutkijan perehdyttämiseen ja tutkimusaineistoon perehtymiseen ei ole ollut riittävästi voimavaroja eikä aineiston analyysia ole ehditty viedä kunnolla loppuun. Samoin kertyneen kuva-aineiston jatkokäsittelyä ja luettelointia ei ole vielä ehditty aloittaa. Helsingin kaupunginmuseo ja Työväenmuseo Werstas eivät ottaneet omiin hankkeisiinsa rahoitusosuutta lainkaan, vaan toteuttivat ne osana omaa toimintaansa. Rahoituksen hankkiminen yhteisille nykydokumentointihankkeille on tärkeää, mikäli pyrimme tekemään suurempia ja syvällisempiä hankkeita. Toisaalta pientenkään hankkeiden toteuttaminen ei välttämättä tule kysymykseen, mikäli museolla ei ole irrottaa resursseja omasta perustoiminnastaan. Siten ulkopuolisen rahoituksen hankkiminen on jatkossakin välttämätöntä, jotta pienetkin museot voivat toteuttaa nykydokumentointihankkeita. Nykydokumentoinnin toteuttamiseen liittyvä työnohjaus vaatii vakituiselta henkilökunnalta resursseja, joita mahdollinen hankerahoitus ei pysty korvaamaan. Tämä on käytännön haaste nykydokumentointiprojekteissa. Toinen resursseihin liittyvä haaste koskee nykydokumentointityötä suhteessa museoiden näyttelytoimintaan. Molemmat osa-alueet vaativat paljon henkilöstöresursseja ja riittävän työajan löytyminen molempiin toimintoihin voi olla museoille varsin haastavaa. Erilaisia Suomi-kuvia hanke koettiin museoissa kokonaisuudessaan onnistuneeksi ja hyväksi hankkeeksi. Hanke tuotti museoille uusia kokemuksia, oli kyseessä sitten ensimmäistä dokumentointihankettaan toteuttava museo tai jo aihepiirin parissa aiemminkin työskennellyt organisaatio. Erilaisia Suomi-kuvia hanke, kuten muutkin TAKO:n nykydokumentointihankkeet, oli mielenkiintoinen avaus museoiden uudenlaiseen yhteistoimintaan.