rakennusmiehiä (kirvesmiehiä, kivimiehiä, muurareita jne.). Malminnostossa, hiilenpoltossa ja kuljetuksissa olleen työvoiman määriä ei ole selvitetty.

Transkriptio

1 Myllyrannan ruukki Raudanvalmistuksen historiaa Suomen ensimmäinen rautaruukki eli rautatehdas perustettiin 1616 Mustioon. Suomen sodan päättyessä 1809 maassa oli 24 rautatehdasta. Ne toimivat Ruotsista tuotavan malmin ja takkiraudan varassa. Kotimaista malmia ei tuolloin louhittu yhdenkään rautatehtaan tarpeisiin. Suomalaista järvimalmiakin käytettiin tuolloin vain Juankosken ruukissa. Niinpä ero Ruotsista 1809 merkitsi rautatehtaille suurta murrostilaa. Haminan rauhansopimus tosin turvasi malmin ja takkiraudan tuonnin Ruotsista entisen laajuisena, mutta rautateollisuudessa ryhdyttiin kuitenkin etsimään uusia keinoja malmintuonnin korvaamiseksi kotimaisella raaka-aineella. Vuonna 1821 tuli voimaan Suomen uusi vuorisääntö. Siinä järjestettiin uudelleen vuoritoimen johto ja osoitettiin varoja alan tutkimustoiminnalle ja lainoiksi kotimaisten malmien käyttäjille annetussa asetuksessa säädettiin, että kaikkialle, mistä löytyi järvi- tai suomalmeja, sai maaherran luvalla perustaa harkkohyttejä ja niiden yhteyteen enintään 20 leiviskän painoisia vasaroita. Harkkohyttejä perustaneet yritykset saivat 20 vuoden verovapauden, ja vasta näiden vuosien jälkeen oli niiden maksettava vasaraveroa 1 prosentti vuosituotannon arvosta. Harkkohyttejä perustaneet yritykset oikeutettiin saamaan myös korottomia valtionlainoja. Asetuksessa luvattiin palkintoja myös yksityishenkilöille, jotka tekivät malmista myytäviä mustatakeita. Malmin etsintää aloiteltiin ja rautamalmia löydettiinkin eri puolilta maata, esimerkiksi Kainuun Leipivaarasta, Nuottivaarasta ja Kivesvaarasta. Löydetty malmi todettiin kuitenkin laihaksi ja sivuaineiden kyllästämäksi. Parempia tuloksia saatiin järvi- ja suomalmista. Varsinkin Kainuusta, Pohjois-Savosta ja Karjalasta tavattiin paljon rautamalmipitoisia järviä. Raudan valmistus suo- ja järvimalmeista osattiin Kainuussa jo varhaisina aikoina. Vanhaa, aikaisemmin hankittua tietoa ja taitoa ryhdyttiin soveltamaan entistä isommilla laitoksilla. Vuoteen 1829 mennessä oli Itä-Suomen järvimalmialueelle perustettu kuusi harkkohyttilaitosta: Nilsiän Urimalahti, Vieremän Salahmi, Pielisjärven Pankakoski, Varkaus sekä Juvantehtaan Säyneinen ja Kortteinen. Järvimalmin nosto 1800-luvun järvimalmin nostajilla oli tukevat, tuumaisista laudoista tehdyt noin viiden sylen pituiset ja toista syltä leveät veneet. Parraspuina oli käytetty vahvoja kuusennäreitä. Veneessä oli soutuhankaimet monelle miehelle. Samaan veneeseen mahtui siis useita malminnostajia. Malmin nosto veneeseen tehtiin pitkävartisilla rautakauhoilla. Niillä harottiin ankkurissa olevan veneen laitoja tukena käyttäen järvenpohjaa ja tyhjennettiin kauhat veneen pohjalle. Kun lastia oli saatu riittävästi, soudettiin, sauvottiin tai purjehdittiin vene tyhjennyspaikalle; Oulujärvessä malmiveneet tyhjennettiin joenniskassa Vaalassa. Ruukki-ajan päätyttyä malmiveneitä käytettiin halkojen kuljetukseen. Kantokyvyn todettiin olleen 10 syltä halkoja (noin 40 p-m³). Oulujärven Vaalan-puoleiset malminnostopaikat olivat Kankarin ja Jaalangan välillä Vene- ja Tähyssaarien luona sekä Hirvenrinteellä ja Apajakarilla. Malmia koottiin myös Kivesjärvestä, Vaarainjoesta ja Kongasjoesta. Järvimalmista raudaksi Perinteinen kainuulainen raudanvalmistus tapahtui E. Castrenin vuonna 1754 tekemän kuvauksen mukaan siten, että haavilla järvenpohjasta nostettu malmi eli hölmä ensin pasutetaan, eli se kasataan kuivista pölkyistä tehdylle lavalle, peitetään kuivilla puilla ja pannaan saatu rovio palamaan. Pasuttamalla karkeasti puhdistettu hölmä sulatetetaan puhdistuksen jälkeen harkkohytissä. Harkkohytti eli -uuni muurataan harmaakivistä ja sen ympärille salvetaan hirsineliö, kooltaan syltä pitkä ja syltä leveä sekä 3 4 kyynärää korkea. Uuni on ala- ja yläosistaan leveämpi mutta keskeltä vain kolmen korttelin läpimittainen. Uunin ja hirsiseinän väli täytetään hiekalla. Pohjana uunilla on juntattu maa. Hytti eli uuni täytetään siten, että puhalluksen eli liehtauksen aikana hyttiin lapioidaan

2 vuoroin hölmää eli malmia ja puuhiiltä ja seos sytytetään palamaan. Palamista tehostetaan puhaltamalla hytin kapeaan keskikohtaan ilmaa suurilla pajapalkeilla. Sulatetusta malmista koostuva harkko saatiin ulos pienen luukun kautta. Jos homma onnistui hyvin, saatiin yhdestä harkkohytistä vuorokaudessa 3 4 leiviskää hyvälaatuista rautaa. Harkkohytistä kehiteltiin myöhemmin jatkuvakäyttöinen masuuni. Siinä sula rauta valutettiin uunin alaosassa olevien aukkojen kautta muotteihin jäähtymään. Raudan pinnalle kertynyt sula kuona otettiin ylempänä olevien aukkojen kautta erilleen. Näin voitiin siirtyä jaksoittaisesta valmistuksesta jatkuvaan prosessiin eikä uunia tarvinnut tyhjentää välillä rautaharkon poistamiseksi. Myllyrannassa raudan valmistus tapahtui kuitenkin koko ajan harkkohytin avulla, eikä sinne tehty lainkaan kehittyneempää masuunilaitosta, vaikka sellaisen rakentaminen oli kyllä suunnitteilla. Rautaruukeissa tapahtuvassa raudantuotannossa tarvittiin kahta raudantuotannolle tärkeää ammattimiesryhmää: masuunimestareita ja vasaraseppiä. Heillä oli apumiehiä, joita tavallisesti sanottiin ruukinrengeiksi. Masuunimestarien työn tuloksena rauta erotettiin sulattamalla malmista eli hölmästä raudaksi. Vasaraseppien vastuulla oli raudan jatkojalostaminen. Heidän työnsä tuloksena saatiin kankirautaa, joka oli rautaruukkien tärkein kaupallinen tuote. Molempien Utajärven rautaruukien ammattitaidostaan ylpeät masuunimestarit ja kankisepät olivat saaneet oppinsa Ruotsin Uplannin suurten ruukkien, Löfstan, Forsmarkin tai Österbybrukin, mestareilta tai näiden kouluttamilta vanhemman polven ammattimiehiltä. Österbybrukin seppäsuvut olivat tulleet Ruotsiin jo 1600-luvulla Belgiasta. Näiden valloonisukujen jälkeläisiä tavataan yhä varsinkin Raahen seudulla, Siikajokivarressa, Tyrnävällä ja Oulujokivarren Niskankylässä. Myllyrannan ruukin perustaminen Oululainen lääninkamreeri, kollegioasessori Carl Gustaf Bergbom ( ) sai luvan perustaa rautaruukin Oulujoen yläjuoksulle Utajärven Niskankylässä omistamalleen Myllyrannan tilalle. Bergbom perusteli anomustaan sosiaalisilla syillä eli halullaan auttaa oulujokivarren köyhää väestöä, jonka suruihin ja vaivoihin hän oli ottanut osaa. Ruukki sai nimensä siitä, että pääosa sen rakennuksista rakennettiin Myllyrannan tilan maille. Bergbom oli ostanut yhdysviljelyksessä olleet Myllyrannan ja Kauonniskan tilat vuonna 1837 Antti Myllyrannalta ( ) ja tämän vaimolta Priitta Halkovaaralta (s. 1784). Pari vuotta myöhemmin Bergbom hankki omistukseensa myös Myllyrannan lähellä sijainneet Vaalan ja Ahmalan tilat. Ostettujen tilojen yhteinen pinta-ala oli tynnyrinalaa. Asessori Bergbom pyrki laajoilla maanhankinnoillaan luomaan ruukin ympärille yhtenäisen, puuhiilen tuotantoon sopivan alueen. Ehkäpä hän halusi samalla tulla maanomistajanakin Oulunniskan valtiaaksi. Kolehmaisen talon ostaminen ja sen liittäminen ruukin maihin onnistui kuitenkin vasta vuonna Raappanan talot säilyivät talonpoikaisessa omistuksessa vielä pitempään. Ajatus Myllyrannan ruukin sijoittamisesta Niskakosken varteen ja sen perustamisesta lienee ollut alun perin lähtöisin silloiselta Oulun maaherralta Robert Wilhelm Lagerborilta ( ). Hän oli tutustunut Niskankylään vuonna 1837 tekemällään Kainuun-matkallaan. Tällä harvinaisen tuloksellisella virkamatkalla maaherra päätyi ajatukseen, että Oulujokivarressa oli toimeenpantava isojako, kehitettävä suoviljelyä sekä perustettava rautaruukkeja. Maaherran kehittämisajatukset toteutuivat. Isojakoa nopeutettiin, ja Utajärven asutushistoria kertoo, että Niskankylän Raappanan ja Utajärvenkylän Laitilan isännät palkittiin hopeamaljalla voimaperäisestä suoviljelystä. Maaherran lausunnon perusteella valtiovalta tuki Bergbomin rautaruukkihanketta myöntämällä tälle seteliruplan korottoman lainan vuonna 1838 ja kaksi hopearuplan suuruista lainaa vuosina 1844 ja Asessori Bergbomia kannusti rautaruukin perustamiseen hänen appensa, raahelainen kauppias Zachris Franzén. Tämä oli merkittävä rautateollisuusyrittäjä, joka omisti kolme rautaruukkia: Vieremällä Salahmin, Iisalmessa Jyrkän ja Pyhäjärvellä Vesikosken ruukit. Teknisiä neuvoja uudelle rauta-alan yrittäjälle antoi ruotsalainen luutnantti Elias Dahlström. Hän oli palvellut Suomen sodassa kenraali Sandelsin joukoissa ja ehkä jo silloin tavannut samassa rykmentissä palvelevia utajärvisiä aseveljiään. Suomen valtio palkkasi hänet vuonna 1836

3 harkkotaonnan neuvojaksi eli opastamaan rautaruukkien perustajia harkkouunien rakentamisessa. Tämä Taalainmaalla syntynyt raudantuotannon ammattilainen oli ennen Myllyrantaan tuloaan ehtinyt olla perustamassa neljää harkkohyttiä ja hoitamassa kahta rautaruukkia. Dahlsrömin mielestä Oulujoen niska oli liikenteen puolesta sopiva ruukin paikka ja lisäksi läheinen Oulujärvi tarjosi varman malminsaannin. Raudan valmistuksessa tarvittavaa tietoa ja kokemusta Myllyrantaan saatiin myös Uudenkaarlepyyn seudulta Niskankylään muuttaneilta ammattimiehiltä. Heistä kokeneimmat olivat alkuaan lähtöisin Ruotsin Uplannista, Råneåsta ja Sundbomista. Myös Savon ruukeista muutti Myllyrantaan kokeneita ammattimiehiä. Uudenkaarlepyyn miesten tuloon Myllyrantaan oli varmaankin osasyynä se, että vuosina Myllyrannan ruukin isännöitsijänä toiminut Axel Backman ( ) tuli myös sieltä. Kun Backman sitten riitaantui asessori Bergbomin kanssa ja muutti toiseen Utajärven kylään, Särkijärvelle, Kurimon ruukin osakkaaksi ja isännöitsijäksi, hän vei parhaita ammattimiehiä eli masuunimestareita ja vasaraseppiä mukanaan. Masuunista huolehtiminen ja kankiraudan valmistus oli tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaa työtä. Näistä raudanteon ammattilaisista useimpien ammattitaito oli periytynyt heidän suvuissaan isältä pojalle useiden sukupolvien ajan. Backman ymmärsi näiden ammattimiesten arvon. Hänen ja näiden mestareiden kanssakäymistä edisti myös se, että Myllyrannan ja Kurimon masuunimestareista ja vasarasepistä useimmat käyttivät puhekielenään ruotsia, ajan säätyläisten kieltä. Vuosien kuluessa myös muutamista paikkakuntalaisista kouliutui päteviä raudanvalmistuksen osaajia. Toki niskanjokivarren taitavat sepät olivat käsitelleet rautaa jo satojen vuosien ajan. Heistä useimmat olivat kuitenkin päätoimisia yrittäjiä tai talojen isäntiä, jotka vierastivat toisen palvelukseen ryhtymistä. Useimmille paikkakuntalaisille laskumiehen ammatista tai lohenkalastuksesta saadut ruplat olivat mieluisampia kuin ruukin likaisista töistä saadut palkat. Voidaan tässä todeta sekin, että ruukin palveluksessa olevien ammattitaito riitti raudan tuotantoon, mutta johtajien taito yritysjohtoon, varsinkaan tehtaan suunnittelussa tarpeellisen paikallistiedon ja kokemuksen hankintaan, ei niinkään. Myllyrannan ruukin laitteet ja työvoima Vuonna 1840 pidettiin Myllyrannassa maaherran määräämä katselmus valtion lainojen valvomiseksi. Katselmuksessa todettiin, että Myllyrannan alueelle oli rakennettu - kaksipiippuinen harkkohytti (Hytin ulkokehä oli yhdeksän metriä kanttiinsa, ja korkeutta oli noin kolme metriä. Harmaasta kivestä rakennettu sisäkehä oli alaosaltaan kuusi metriä kanttiinsa ja alaosalta kaksi metriä korkea ja yläosalta kolme metriä. Polttoilmaa varten oli kaksi vesivoimalla toimivaa paljetta.) - kankirautapaja, jossa kolme vasaraa, lautainen, 14,2 metriä pitkä, 10,6 metriä leveä ja 7,1 metriä korkea (Pajan vesiratas oli 1,5 metriä leveä, ja sen vesirattaan pituus oli 6,7 metriä ja läpimitta 85 senttiä.) - väentupa, viisi lämmitettävää huonetta, kukin 4,8 metriä kanttiinsa ja kuusi lämmittämätöntä huonetta - paja, pituus 7,2 m, leveys 5,4 m ja korkeus 3,6 m - hiilivarasto, pituus 20,2 m, leveys 8,8 m ja korkeus 8,3 m. Eräs aikalainen piti sanomalehti Ilmariseen 1852 kirjoittamassaan matkakertomuksessa Myllyrannan ruukin rakennuksien ulkonäköä muihin näkemiinsä rautaruukkeihin verrattuna vaatimattomina. Vasaraseppiä Myllyrannassa oli Backmanin aikana tavallisesti kaksi. Muiden työntekijöiden (hyttimiesten ja ruukinrenkien) määrä vaihteli 10:stä 24:ään. Ruukinrenkien lukumäärä oli enimmillään vuonna Rakennustöiden aikana Myllyrannassa oli tietysti myös eri alojen

4 rakennusmiehiä (kirvesmiehiä, kivimiehiä, muurareita jne.). Malminnostossa, hiilenpoltossa ja kuljetuksissa olleen työvoiman määriä ei ole selvitetty. Äkki panee eli vaikeuksia Myllyrannassa Kohta raudanvalmistuksen alkamisen jälkeen Myllyrannassa huomattiin, että rautaruukin rakennelmat oli rakennettu väärään paikkaan. Näin jälkikäteen tuntuu uskomattomalta, että Myllyrannan ruukin suunnittelijat eivät kysyneet ennen rakennustöiden aloittamista Niskakoskessa sijainneiden Kolehmaisen, Raappanan, Myllyrannan ja Kauonniskan viljamyllyjen omistajilta heidän kokemuksistaan jokasyksyisestä supon kertymisestä Ouluniskan koskiin ja suvantoihin. Jos kysyivätkin, eivät ainakaan huomioineet heidän kokemuksiaan. Kauonputaan väylään ajautui syksyisin suppoa, joka tukki yläkanavan ja kankipajan vesirattaan, aivan samoin kuin se oli tukkinut jauhomyllyjen vesirattaiden toiminnan ja estänyt myllyjen talviaikaisen käytön. Myös uuden kankirautapajan toiminta oli supon takia mahdollista vain sulan veden aikaan. Tätä hankaluutta yritettiin poistaa vuonna 1847 rakentamalla koko laitos uudelleen samalle rannalle noin puoli kilometriä entistä ylemmäksi, Kauonsaaren yläpään kohdalle. Sinne rakennettiin lähes 200 metriä pitkä, kalliiksi tullut suojapato supon ohjaamiseksi joen pohjoisrannalle Isonkauon putaaseen. Samalla rakennettiin uusi harkkohytti ja vuorattiin yläkanava molemmin puolin kiviseinillä. Rakennuskantaa lisättiin rakentamalla hiiliuuni ja jauhomylly. Uusi harkkouuni varustettiin turbiinikäyttöisellä keskipakoispuhallinkoneella. Suurin kustannuksin toteutetut uudistukset eivät kuitenkaan onnistuneet, sillä Niskankylän rantaasukkaat valittivat suojapadon aiheuttamista tulvavahingoista. Vaasan hovioikeus määräsi Bergbomin purkamaan padon. Rautatehdas jouduttiin siirtämään takaisin alkuperäiseen paikkaan. Tässä muutossa kalleimmaksi tuli rannansuuntainen kivillä vuorattu kanava. Siitä tuli Myllyrannan ruukin kallein rakennelma. Hinnastaan huolimatta se ei poistanut kokonaan talviajan suppohaittoja. Pari vuotta kestäneen siirron yhteydessä suurennettiin kankirautapajaa ja rakennettiin työpajaan pari uutta tuotantolaitetta: nippuvasara ja naulavasara. Nippuvasaralla taottiin vanne- ja pulttirautoja, viikatteita, lapioita ja muita sellaisia tarvekaluja. Naulavasaralla taottiin laivanrakennuksessa tarvittavia ns. tamminauloja. Nämä uudisrakennukset ja muutostyöt tehtiin rakennusmestari Johan Edvard Strömbergin johdolla. Myllyrannan ruukin tuotantotilat rakennettiin siis ensimmäisen vuosikymmenen aikana kolmeen kertaan! Ei kumma, jos ruukin toiminnasta ei tullut kannattavaa. Puuhiilen saanti osoittautui myös ongelmalliseksi, vaikka ruukille erotettiin 1854 Niskankylän jakokunnan maista hehtaaria maata hiilimetsäksi. Vähentääkseen Myllyrannan ruukin puuhiilen tarvetta Bergbom rakennutti 1844 Vuolijoen Saaresmäkeen Saaresjoen apuhytin. Saaresmäen malmin jatkojalostus tapahtui Myllyrannassa, ja hankala sekä kallis kuljetus tapahtui hevosilla talvisaikaan. Toinen apuhytti, Kiveksen hytti, rakennettiin 1852 Paltamoon Varisjoen rantaan. Järvimalmia ja puuhiiltä oli lähiseudulla tarjolla riittävästi sen tarpeisiin. Kiveksen malmi siirrettiin kesäaikaan laivalla Varislahdesta Myllyrantaan. Talvella kuljetukset tapahtuivat hevosilla. Nähtävästi asessori Bergbomilla oli tarkoitus laajentaa toimintaa Varisjoella, sillä sinne rakennettiin komeat hotelliksi nimitetyt asuintilat johtajien ja ammattimiesten asunnoksi. Myllyrannan lähialueella Bergbom yritti saada tervaa polttavat talolliset ottamaan tervanpolton yhteydessä saatavat puuhiilet tarkoin talteen sammuttamalla tervahaudat ennen niiden loppuunpalamista. Tervanruukarit kuitenkin halusivat saada talteen viimeisetkin tervapisarat eivätkä innostuneet Bergbomin ohjeista. Ehkä hieman paremmin onnistui talollisten ja varsinkin heidän torppariensa innostaminen polttamaan tervaksiksi kelpaamattomista puista puuhiiltä erikoisissa sysimiiluissa. Pienten sysimiilujen paikkoja löytyy yhä Niskanjoen törmiltä. Ne erottuvat tervahaudoista siinä, että sysimiiluista puuttuu tervarännin paikka. Bergbomin toiveet hiilimetsien saamiseksi Myllyrannan läheisyydestä aiheuttivat käynnissä olleen isonjaon yhteydessä riitoja hänen ja talollisten kesken. Aluksi Bergbom sai tahtonsa läpi, mutta sitten maaherra määräsi Niskankylän isojaon korjattavaksi, ja talonpojat voittivat tämän metsäriidan. Sahausjätteiden hiiltämistä varten Bergbom anoi senaatilta lupaa perustaa Myllyrantaan

5 kaksikehäinen saha, mutta perustamislupa heltisi vasta Silloin ruukki oli jo uusien omistajien hallussa. Bergbomin aikana jouduttiin valmistamaan puuhiiliä Niskan jakokunnan ulkopuolella olevilla valtion mailla. Tuotantomäärät Myllyrannan raudantuotanto pysyi koko toiminta-ajan vähäisenä. Vuosi 1845 oli tuotannon osalta keskimääräinen. Silloin Myllyrannassa valmistettiin noin 25 tonnia (150 kippuntaa) kankirautaa, noin 5 tonnia pulttirautaa ja noin 4 tonnia mustatakeita. Yhteensä tuotanto oli tuona vuonna 34 tonnia. Tuollainen rautamäärä on tilavuudeltaan 4,4 kuutiometriä, joka tuntuu kovin vähäiseltä. Pari vuotta aiemmin eli vuonna 1843 oli tuotanto hieman keskimääräistä parempi. Kankirautaa saatiin silloinkin vain 150 kippuntaa (kippunta vastaa 20:ta vanhaa leiviskää eli noin 170:ää kiloa), mutta sen lisäksi saatiin pulttirautaa 30 kippuntaa ja mustatakeita 25 kippuntaa. Suurimmillaan Myllyrannan tuotanto oli vuonna 1855, jolloin rautaa valmistui yhteensä noin 42,5 tonnia (250 kippuntaa). Tuotantomäärä putosi kuitenkin jo seuraavana vuonna 150 kippuntaan. Viimeisenä tilastoissa esiintyvänä tuotantovuonna 1859 rautaa tuotettiin rautaa 120 kippuntaa ja nauloja sekä muita taoksia 41 kippuntaa ja 11 leiviskää, eli tuotanto oli yhteensä 172 kippuntaa. Myllyrannassa tehtiin jo ruukin alkuvuosina manufaktuuritaontaa eli valmistettiin kelanakseleita, sahankampia, peräsinrautaa jne. Myllyrannan tuotannosta enin osa markkinoitiin Ouluun ja Pietariin. Latvian Riikaan viedyn koe-erän laatu arvioitiin parhaiden suomalaisten kankirautojen veroiseksi. Bergbomin aika Myllyrannan ruukki pysyi asessori Bergbomin yksityisessä omistuksessa parikymmentä vuotta, perustamisvuodesta 1838 vuoteen Kun asessori Bergbom hoiti samanaikaisesti kamreerinvirkaa Oulun lääninhallituksessa eikä siten voinut johtaa ruukkinsa päivittäistä toimintaa, palkkasi hän Myllyrantaan isännöitsijän ja kirjanpitäjän. Aluksi kirjanpitäjän ja isännöitsijän tehtävää hoiti iisalmelainen Samuel Aspegren ( ). Hän muutti 1842 maanviljelijäksi Saloisiin, ja uudeksi isännöitsijäksi tuli pielavetinen Lars Rosenberg (s. 1803), joka hoiti patruunan eli isännöitsijän tehtäviä vuoteen Hänen jälkeensä isännöitsijäksi nimitettiin Uudessakaarlepyyssä syntynyt Axel Backman ( ), josta tuli pitkäaikainen ja taitava ruukinpatruuna. Hänen ammattitaidostaan jäi jälkiä monen rautaruukin historiaan. Backman oli ennen Myllyrantaan tuloaan opetellut raudan valmistusta Seinäjoen ruukilla. Myllyrannassa ollessaan hän riitautui vuonna 1854 Bergbomin kanssa ja muutti rakennusmestari Johan Edvard Strömbergin kanssa Särkijärvelle, josta he olivat ostaneet suunnittelemansa uuden rautaruukin tarpeisiin Jurvakaisen talon. Talon rakennukset sijaitsivat Särkijärven rannalla noin neljän kilometrin päässä Kurimonkoskesta, tulevan rautaruukin paikasta. Vuonna 1845 Myllyrantaan muutti raahelaisnuorukainen Jaakko Asp ( ), joka Utajärven kirkonkirjojen mukaan palveli ruukkia renkipoikana mutta pari vuotta sunnuntaikoulua käyneenä ja ruotsin kieltä osaavana todellisuudessa toimi konttoriharjoittelijana. Jo muutaman vuoden kuluttua hän sai ruukin kirjanpitäjän tehtävät vastuulleen ja hoiti vuosina myös ruukin isännöitsijän tehtäviä. Kun Bergbomin varat hupenivat, Myllyrannasta muodostettiin yhtiö, jonka nimiin ruukin omaisuus siirrettiin. Kauppakirja tehtiin ja sitä täydennettiin Myllyrannan ruukki ja jauhomylly sekä Niskankylässä sijaitsevat Myllyrannan, Kauonniskan, Vaalan ja Ahmalan tilat siirtyivät uudelle yhtiölle hopearuplan hinnalla. Mukana seurasivat Saaresjoen (Saaresmäen) ja Kiveksen apuhytit rakennuksineen ja maineen. Ruukkiyhtiöiden aika

6 Uudessa yhtiössä olivat osakkaina Bergbomin lisäksi oululaiset raatimies Johan Abraham Fellman, laivanvarustaja Charles Herlofson, kauppiaat Herman Hedmansson ja Otto Magnus Rinman sekä Viipurista Ouluun oluttehtailijaksi muuttanut varakonsuli Carl Henrik Krohn, josta tuli yhtiön toimitusjohtaja. Myllyrannassa asuvaksi isännöitsijäksi nimettiin viipurilainen Reinhold Hollstius (s. 1833). Häntä seurasi 1859 isännöitsijänä lappeenrantalainen Johan Viktor Savander (s. 1833). Oululainen yhtiö hallitsi Krohnin johdolla Myllyrannan ruukkiyhtiötä pari vuotta, joiden aikana laadittiin suuria tulevaisuuden suunnitelmia. Yhtiö anoi jo toukokuussa 1857 senaatilta lupaa rakentaa Myllyrantaan harkkouunin asemesta masuuni, uutta raudan mellotusmenetelmää varten putlausuuni, kankiraudan liittämistä varten ahjon asemesta hitsausuuni ja kankirautojen muovailuun valssi. Vähän myöhemmin yhtiö esitti, että masuuni sijoitettaisiinkin Taipaleeen tilan maille Kiveksen Varisjoelle. Valtiovalta hyväksyi suunnitelmat, mutta myönsi anotun hopearuplan korottoman lainan asemesta vain hopearuplan lainan. Näin valtion tuki lopahti ja toimitusjohtaja joutui etsimään uusia rahoituskeinoja ja uusia omistajia. Ruukki myytiin kaikkine laitoksineen 1859 tehdyllä kauppakirjalla ja hopearuplan hinnalla Krohnin ja pietarilaisen Heinrich Poppiuksen perustamalle uudelle venäläiselle yhtiölle. Pietarissa kotipaikkaa pitävän yhtiön nimi oli Myllyranda Såg- och Jernverks Bolag i St. Petersburg. Osakasluettelon mukaan yhtiöön kuului 35 osakasta, pääasiassa pietarilaisia kauppiaita. Asessori Bergbom puolestaan katsoi elämäntyönsä tulleen tehdyksi ja siirtyi asumaan Helsingistä ostamaansa Herttoniemen kartanoon. Hän kuoli siellä Yhtiön pietarilainen johtokunta erotti toimitusjohtaja Krohnin ja valitsi hänen tilalleen Oskar Castrenin. Tämä hoiti tehtävää vuoteen 1868 toimien samalla myös ruukin kirjanpitäjänä. Ruukkiyhtiön entinen johtaja Krohn oli joutunut monien riitojen jälkeen vararikkoon vuonna On sanottu, että oluttehtailija Carl Krohn ehti käyttää Myllyrannan ja sen apuruukkien keskeneräisiksi jääneisiin ja tuottamattomiin rakennustöihin hopearuplan edestä ruukkiyhtiön varoja. Näkyväksi muistomerkiksi Krohnin aikaansaannoksista jäi Myllyrantaan uusi hirsinen päärakennus, pohjamitoiltaan kyynärää. Talossa oli 20 tulisijaa ja 13 huonetta alaja 9 huonetta yläkerrassa. Talo tarjosi hyvät tilat juhlimiseen ja asunnon monille ammattimiehille, mutta ei tuottanut yhtään rautakippuntaa! Puretun muistomerkin hirsiä käytettiin myöhemmin hyödyksi Vaalan matkailuhotellin rakentamisessa. Hotelli paloi talvella 1940 talvisodan aikaisissa pommituksissa. Rahoittajia Krohn löysi, vaikka ei saanutkaan raudantuotantoa käyntiin. Ei saanut, vaikka hänellä oli rakennustöiden johdossa pätevänä pidetty ammattimies, Ruotsin Piitimestä kotoisin oleva rakennusmestari L. A. Wallmark. Tämäkin joutui perimään palkkasaataviaan Muhoksen käräjillä. Vuonna 1860 Krohn lainasi yhtiön kolmelta pietarilaiselta osakkaalta Alexander Gregorieffiltä, Sergei Sobolovilta ja Platon Kopileffiltä, kultakin hopearuplaa teollisuusoperaatioita varten ja lupasi maksaa lainan takaisin kahden vuoden kuluessa. Venäläinen kauppiaskolmikko haki ja sai lainojen vakuudeksi kiinnityksen yhtiön omaisuuteen Muhoksen syyskäräjillä Kun lainaa ei määräajassa maksettu takaisin, velkojat panivat saatavansa uloshakuun pidettiin Oulun lääninkansliassa pakkohuutokauppa, jossa venäläisten asiamies huusi ruukin kaikkine tiluksineen markalla. Asiamies kuitenkin huomasi maksaneensa turhan paljon ja sai uudessa huutokaupassa Myllyranta-yhtiön kaiken omaisuuden markalla. Oudosti sujuneesta pakkohuutokaupasta aiheutuneiden monimutkaisten valitusmenettelyjen jälkeen ruukki siirtyi pietarilaisten kauppiaiden Gregorieffin, Sobolovin ja Kobilefin omistukseen. Pietarilaiset saivat lainhuudon ja kiinnekirjat Myllyrannan, Kauonniskan, Vaalan ja Ahmalan tiloihin Muhoksen syyskäräjillä Oulun Viikkosanomat kirjoitti talvella 1864: Myllyrannan isot rakennusaikeet ovat pysähtyneet sikseen, kun pruukin asiat ovat olleet kauan aikaa riidassa. Lumma viimeinen ruukinpatruuna Myllyrannan uudet omistajat lähettivät talvella 1868 Myllyrannan ruukin hoitajaksi Pietarissa

7 hopeaseppä Gustaf Åkerblomin poikana syntyneen ja siellä teknillisen koulun käyneen 24-vuotiaan Viktor Åkerblomin ( ). Hänestä tuli Myllyrannan ruukin viimeinen ja myös värikkäin ruukinpatruuna, joka järjesteli ruukin asioita siihen malliin, että omisti lopulta koko Myllyrannan rautaruukin tehtaineen ja mantuineen. Åkerblom osti elokuussa 1875 Gregorieffin ja Kopilefin osuudet eli ⅔ Myllyrannan ruukista markan hinnalla itselleen. Siperiaan karkotettuna olleen kauppias Sobolevin osuuden hän sai haltuunsa pari vuotta myöhemmin jättämällä yhtiön veroista tämän osuuden maksamatta. Viralliset kuulutukset lääninhallituksen järjestämästä pakkohuutokaupasta eivät kulkeutuneet Siperiassa karkotettuna eläneen Sobolovin tietoon, ja lääninhallitus pani maksamattomat verot, joita oli vain noin markkaa, uloshakuun. Åkerblom teki pidetyssä pakkohuutokaupassa markan tarjouksen ja sai tällä huudolla viimeisenkin kolmanneksen Myllyrannan ruukista omistukseensa. Samalla hänestä tuli Ahmalan, Kauonniskan, Mannilan, Myllyrannan ja Vaalan verotilojen omistaja. Syyskuun 13. päivänä 1879 pidetyillä käräjillä Åkerblom sai lainhuudon kaikkiin maatiloihinsa, jotka hän oli näin saanut haltuunsa markan hinnalla. Niskankylän tilojen lisäksi hän sai nimiinsä Taipaleen talon Kivesjärveltä ja osan Paltamon Jokiniemen tilasta. Lisää varallisuutta Åkerblom, jota Niskankylässä kutsuttiin Lummaksi, hankki valitsemalla vuonna 1886 itsensä viisi vuotta aiemmin perustetun Oulujoen lauttausyhdistyksen lauttauspäällikön virkaan. Tämän jälkeen hänen oli entistä helpompi vaatia rantakorvauksia muilta uittajilta, joiden oli pakko varastoida tukkejaan talvivarastoihin Lumman maille. Pieniä murusia rantakorvauksista liikeni myös niille muutamille Oulunniskan talollisille, jotka olivat malttaneet olla myymättä maitaan Myllyrannan ruukille tai sen omistajille. Asunnokseen Lumma kunnostutti Ahmalan talon. Toisena asuntona hänellä oli Oulun Seurahuoneelta vakituisesti varattu huone. Työnantajana hän oli tärkeä, suorastaan leivän isä lukuisille niskankyläläisille, sillä hän tarvitsi paljon työvoimaa savotoilleen sekä uittourakoihinsa ja viljelyshankkeisiinsa. Vuonna 1886 Åkerblom hankki omistukseensa myös Särkijärven Kurimon ja Suomussalmen Ämmän rautaruukit. Vaikka Lumma osasi hankkia tuloja ja omaisuutta kyseenalaisiakin liiketapoja käyttäen, raudantuotantoa ei hän pystynyt enää käynnistämään. Lummalla oli Vaalassa myös kauppa, jota hoiti hänen Robert-veljensä. Ahmalassa Lumma harjoitti melkoisen laajaa maataloutta. Talossa oli hänen aikanaan 13 lypsylehmää, 7 hevosta ja 26 lammasta. Työvoimaa tarvittiin tuolloin melkoinen määrä hoitamaan maataloutta. Ei kumma, että monet vaalalaiset kutsuivat Lummaa leivän isäksi. Lumma eli leveästi; oululaiset kauppiaat hankkivat hänelle ulkomailta vaatteita, ruoka- ja juomatavaroita sekä sikareja. Hänellä oli Niskankylässä perhekin hän asui avoliitossa niskankyläläisen Amanda Raappanan kanssa, ja pariskunta sai viisi lasta. Amanda oli räätäri Heikki Raappanan tyttärentytär. Viktor Åkerblom kuoli Oulussa syksyllä Hänen aikalaistensa suureksi arvioima omaisuus riitti nipin napin tyydyttämään velkojien vaateet. Lumman elämää on kirjailija Erkki Kivijärvi kuvannut elävästi romaanissaan Tervaporvari. Myös Eino Leino kirjoitti Varisjoella käytyään runon ruukinpitäjien vauhdikkaasta elämänmenosta: Joka päivä vieraita ja joka päivä joulu! Onpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu. Tulee pojat porvarien: Tukka kaunis kiiltää. Rouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää. Virkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa. Siellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa. Venskan kieli vengertaa ja virtaa viittä renskaa Ruununvouti rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.

8 Ruukinpatruuna Viktor Åkerblomin kuoleman jälkeen Myllyrannan ruukki lahoavine rakennelmineen sekä ruukkiyhteisöön sidoksissa olleet maatilat siirtyivät vuonna 1896 suurimman velkojan, J. W. Snellmanin kauppahuoneen, haltuun ja seuraavana vuonna eli 1897 Ab Uleå Oy:n omistukseen. Amanda Raappana asui lapsineen ränsistyvässä Myllyrannassa kymmenkunta vuotta Lumman kuoleman jälkeen. Lähteet: Oulujoki Oy / Karjalainen, Claudelin. Entinen Oulujoki. Mäkelä, Simo. (toim.) Vaala Oulujärven pitäjä. Vahtola, Jouko. Oulujokilaakson historia. Hietamäki, Bertta. Melalahden ihmisistä ja taloista. Sipola, Tuulikki. Kurimon rautaruukin vaiheita. Genos nro 3/2004: Smedskivan 3. Haapanen, Seppo. Kinnunen-Asp-Haapanen. Utajärven kirkonarkisto. Pekka Oilingin kotiarkisto. Kirjoittaja: Pekka Oilinki