Vapaussota eräässä maalaiskunnassa Rotaryesitelmä / Erkki Uotila

Transkriptio

1 Vapaussota eräässä maalaiskunnassa Rotaryesitelmä / Erkki Uotila Näinä aikoina on kulunut 75 vuotta Suomen vapaussodan alkamisesta. Päivittäin saamme uutisia maista, joissa käydään sisällissotia eri puolilla maapalloamme. Perussyy on mielestäni sama: reviirin laajentaminen,- toivo helpommasta toimeentulosta ja rikkaaammasta elämästä. Kansantalouden eväsreppu oli kuitenkin yhteinen. Se piti jakaa uudella tavalla. Tarkoitukseni on kertoa ruohonjuuritasolla, mitenkä vapaussota käytiin syntymäkunnassani Lopella Etelä-Hämeessä. Vanhempani muuttivat sinne vapaussodan jälkeen, mutta minulle se on syntymäkunta. Väinö Linna on käsitellyt samaa aihetta kirjassaan "Täällä pohjan tähden alla". Konkretisoin samoja asioita tietoisena siitä, että Linna kuvasi ne paljon paremmin. Vuosisadan alussa yhteiskuntamme oli maatalousyhteiskunta. Lopen asukkaista yli 80 % sai niukan toimeentulonsa maataloudesta. Näistä suuri osa olisi halunnut olla itsenäisiä yrittäjiä, mutta järjestelmä ei antanut siihen mahdollisuutta. Ruotsin kuninkaat Kustaa Vaasasta lähtien olivat katsoneet, että kaikki maa oli kruunun, mutta sitä voitiin luovuttaa veronmaksua vastaan talonpojille, -ja aatelisille muita palveluita vastaan. Jotta veronmaksukyky, nykyisin sanottaisiin Eurokelpoisuus, olisi säilynyt, taloja ei saanut ositella liian pieniksi. Väestö lisääntyi kuitenkin. Isojaon jälkeen tilannetta helpottamaan perustettiin kylien ulkopuolelle jääneelle kruunun liikamaalle uudistaloja. Muuta asutustoimintaa ei ollut, ennenkuin tällä vuosisadalla. Aatelisten omistamista taloista syntyi Lopelle 7 noin 2000 ha;n suuruista kartanoa, kahdeksas yli ha:n Kytäjän kartano oli siirretty Nurmijärven kuntaan jo 1700 luvulla. Suomen sodan jälkeen, vaikka hallitsija muuttui. Kuninkaan tilalle tuli Venäjän keisari. Säännöt pysyivät autonomian vuoksi ennallaan, vasta noin 100 vuotta sitten alettiin purkaa osittamisrajoituksia. Niistä johtui, että kuntaan alkoi syntyä 1700 luvun puolivälistä alkaen torppia luvulla niiden määrä oli jo suurempi kuin verotalojen, vaikka kruunun maalle perustettiin uudistaloja. Tämän vuosisadan alussa vuokra-alueita oli 558, joista torppia oli yli 250, 2/3 viljelmien lukumäärästä. Niitä syntyi kunnan länsiosassa olevien kolmen kartanon maille 67. Kartanot olivat pääasiassa metsämaata. Niiden omistajat halusivat lisätä viljelysmaitaan torpparien avulla. Kunnan itälaidalla viime vuosisadan lopulla pastori H.G. Paloheimon omistukseen siirtyneiden kartanoiden mailla oli 42 sekä seurakunnan Pappilan läänissä 8 torppaa. Joillakin torppareilla ja lampuoteilla oli matkaa kartanoon linnun tietäkin mitattuna puolitoista penikulmaa. Taksvärkkiin piti lähteä jo edellisenä iltana, koska töihintuloaikaa ei laskettu työajaksi. Mieheksi varttuneet torpparien pojat lähtivätkin mielellään kartanoon jo illalla pelehtimään piikojen kanssa. Jotkut saivat sieltä elinikäisen kumppanin itselleen. sivu - 1

2 Lopen torpista suurempi osa oli kuitenkin ns verotalojen mailla ympäri pitäjää. Mm liikamaalle perustetun Jalaistuksen uudistalon mailla Metsäkylässä oli kuusi torppaa. Syntymäkotini oli tämän uudistalon puolikas. Jaossa 1916 syntymäkotini talouskeskukseksi oli valittu autioksi jäänyt torppa Kruununmaan rajalta. Muisakin Hämeen läänin niinkuin myös Turun ja Porin sekä Uudenmaan läänien kunnissa viljelmistä oli keskimäärin 60 % torppia, Jokioisilla ja Ypäjällä peräti 95%. Paloheimon kartanoissa oli vuosisadan alussa n ha peltoa, saha, mylly, meijeri, tiilitehdas ja kapearaiteinen rautatie Riihimäeltä Lopelle. Näissä oli torpparien lisäksi runsaasti muutakin työväkeä. Muuta teollisuutta kunnassa ei sanottavasti ollut. Järvistä nostettiin vielä jonkin verran rautamalmia ja ajettiin Högforsin tehtaalle Karkkilaan, jonne rakennettiin kapearaiteinen rautatiekin Hyvinkäältä Lopen eteläosan poikki. Verotaloissa oli myös renkejä, piikoja sekä päiväläisiä. Myös lampuotiviljelijöillä ja suuremmilla torppareilla saattoi olla palkollisia. Vuonna 1910 asui Paloheimon omistamilla mailla 944 henkeä ja Kytäjän kartanossa asuneen Hjalmar Linderin Lopen puolella omistamilla mailla 661 henkeä eli yhteensä n. 21 % koko kunnan väestöstä. Linderin omistaman Kenan lampuotitilan rajalle oli kodistani matkaa n 100 metriä, vaikka kartanoon oli matkaa ainakin 15 km. Vuosisadan alun rauhattomina aikoina perustettiin Lopelle työväenyhdistyksiä. Mm ylioppilas Sakari Pälsi oli mukana vuonna 1905 perustamassa ensimmäistä työväenyhdistystä. Johtokunnan jäsenistä kolme neljästä oli torppareita. Yhdistykset liittyivät heti sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 1907 puolue saikin n. 60 % loppelaisten äänistä. Lopelta kaksi maatilaa ostaneen Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johtama Suomalainen puolue sai 37 % ja Sajaniemen kyläsepän pojan maisteri Jooseppi Dahlin edustama Nuorsuomalainen puolue vain n 3 % annetuista äänistä. Jooseppi tunnettiin Mikkelissä syntymäkylänsä nimen ottaneena Sajaniemenä. Yrjö- Koskisen puoluejohtajana omaksuma myöntyväisyyspolitiikka Venäjää kohtaan sai Lopella osakseen lähes täydellistä vastakaikua. Sitä himmensi vuosisadan alun venäläistämis- ja ruotslaistamispyrkimykset, joita loppelaiset puoluekantaan katsomatta vastustivat yksinmielisesti. Sosialidemokraattien enemmistö säilyi ja vahvistui kunnassa koko vuosisadan alun. Maailmansodan aikana alkoi puolueeseen kuitenkin muodostua radikaalimpi vasemmistosiipi. Pitäjällä liikkui monenlaisia mielipiteen muokkaajia, venäläisiä laukkuryssiäkin, joihin nimismies kiinnitti huomiota kirjeessään kuvernöörinvirastolle vuonna Näissä oloissa tultiin vuoteen Yhteiskuntarauha alkoi horjua, syntyi maantaloustyöväestön lakkoja. Niiden seurauksena toukokuussa oli mm Paloheimon tiloilla sovittu lyhyemmästä työsivu - 2

3 ajasta ja paremmista palkoista. Kuntaan yritettiin perustaa järjestyskaarteja tai suojeluskuntia maanomistajien aloitteesta. Kuntakokouksessa, jossa sosialidemokraatit olivat enemmistönä, nämä katsottiin kuitenkin tarpeettomiksi. Senaattori Oskari Tokoi vietti silloin kesäänsä Sajaniemen kylässä ja puheessaan työväenyhdistyksessä valoi innostusta kannattajiinsa pyrkimään parempiin oloihin. Työväenyhdistyksen ensimmäinen sihteerirahastonhoitaja, joidenkin väärinkäytösten vuoksi tehtävästään erotettu ja Viaporin kapinaankin osallistunut koristeveistäjä Jooseppi Rajala oli myös liikkeellä kahden venäläisen henkivartijansa kanssa lietsomassa aseellista toimintaa. Lakkoilu jatkui vielä syksyllä, erityisesti marraskuun suurlakon jälkeen. Sosialistit olivat menettäneet lokakuun eduskuntavaaleissa enemmistönsä (108-92) vastoin loppelaisten enemmistön tahtoa. Tämä herätti pelkoa ja epäilyksiä, etteivät suunnitellut uudistukset toteudukaan. Itsenäisyysjulistuskaan ei sytyttänyt loppelaisia mielenilmaisuihin. Marraskuussa alkoi syntyä työväenyhdistysten piiriin punakaarteja, joissa annettiin sotilaskoulutusta. Aseita saatiin ensin takavarikoimalla niitä Karkkilasta kutsuttujen venäläisten sotilaiden avulla ja lisää tammikuussa venäläisiltä, joiden tavoitteet olisivat toteutuneet paremmin uuden hallituksen avulla. Aseet piti noutaa jokaisen itse Helsingistä, jonne oli matkaa jopa 100 km. Työväenyhdistysten maltillista suuntaa edustaneet jäsenet suhtautuivat kielteisesti kaartien aseelliseen toimintaan, eivätkä liittyneet niihin, liittyminen oli vapaaehtoista. Vasta tilanteen kiristyessä seuraavana vuonna toimitettiin pakko-ottoja. Huonon työllisyystilanteen vuoksi moni liittyi punakaartiin, koska siellä maksettiin palkkaa. Niihin kuului työväkeä, torppareita ja heidän poikiaan, pientalollisia ja jopa talollisten poikia. Valkoisten armeijaan Lopelta ei ollut etappireittiä, eikä ilmeisesti värväystoimintaakaan, koska siellä ei ollut suojeluskuntia, lukuunottamatta Paloheimon kartanoiden alueelle lokakuussa perustettua suojeluskuntaa. Sieltä viisi muilta paikkakunnilta kotoisin olevaa maatalousharjoittelijaa pakeni valkoisten joukkoihin. Tässä kunnan ainoassa suojeluskunnassa oli vuoden 1918 alussa 31 miestä, lähes kaikki Paloheimon palveluksessa olevia työnjohtajia, harjoittelijoita, konttoristeja, karjanhoitajia ja työmiehiä. Tammikuun 28 päivänä valkoiset alkoivat riisua hallitsemillaan alueilla olevia venäläisiä joukkoja aseista ja päivää aikaisemmin punakaartien johto antoi taistelukäskyn joukoilleen. Lopella ei heti tapahtunut mitään, mutta helmikuun alkupäivinä, jolloin kunnassa oli 10 erillistä punakaartia ja niissä yli 600 miestä, alkoi tapahtua. Tasan 75 vuotta sitten 1 päivänä helmikuuta Sajaniemen kylässä viisi naamioitunutta miestä saapui Harrin taloon ja ampui isäntää niskaan. Hän jäi kuitenkin henkiin. Olin hänen poikansa kanssa samalla luokalla oppikoulussa. Seuraavana päivänä sattuivat jotkut kuulemaan Läyliäisten punakaartista tulleen puhelinkeskustelun, jossa pitäjän keskustassa olevaa Jokiniemen punakaartia kehoitettiin varustautumaan ja harjoituttamaan miehiä suurta siivousta varten 4 päivänä helmikuuta. Sitä ennen muutamilla oli vakaa käsitys, että sivu - 3

4 sosialistien keskuudessa olisi laadittu lista surmattavista noin 30 kuntalaisesta. Muutamat isännät lähtivätkin pakoon latoihin. Mainitun päivän aamuna muodostettiin käskyn saaneessa punakaartissa lentävä osasto, johon otettiin myös naapuripunakaartista 4 miestä. Tämä 9 miehinen osasto haki apteekkari Sohlströmiltä spriitä, joten ryhmä oli iltapäivällä vahvassa humalassa. He menivät pappilaan, jossa ampuivat sairaana olevan kirkkoherra Juho Tuorin vuoteeseensa. Senjälkeen ryhmä jakautui parin miehen ryhmiin ja muutama mies lähti kotiinsa. Pienryhmät jatkoivat annettua tehtävää. Yksi ampui elintarvikelautakunnan sihteerin Ilmari Laakson työpöytänsä viereen kunnantuvalla, toinen Hernemäessä hänen veljensä metsänvartija Lenni Laakson ja kolmas kuntakokouksen esimiehen, Uotilan talon isännän, Juho Mäkisen kotiinsa. Lisäksi kaksi ryhmään kuulunutta nuorukaista vaati kauppias Emil Borgströmiä lähtemään työväentalolle, mutta matkalla ampuivat hänet. Muutamaa päivää aikaisemmin 20 miehinen punakaartilaisjoukko oli käynyt minismies Forstenin asunnossa ja kehoittaneet häntä poistumaan Lopelta 48 tunnin kuluessa. Kuitenkin helmikuun 5 päivänä Tammelan punakaartilaiset ampuivat pakomatkalla olleen nimismiehen. Vielä kunnan etelälaidalla eräs helsinkiläinen paikalliseen punakaartiin liittynyt mies ampui tuntemattoman vieraspaikkakuntalaisen. Muutamat Lopen punakaartilaiset osallistuivat naapurikunnissakin murharyhmiin. Isäni oli vielä silloin kotipaikkakunnallaan Hattulassa. Hän oli veljensä kanssa palokunnassa. Se valvoi myös järjestystä Parolan ympäristössä ja sitä pidettiin suojeluskuntana. Isäni lähti tammikuun lopussa etappiteitä valkoisten puolelle ja osallistui sitten Vilppulan, Messukylän ja Tampereen taisteluihin. Hänen veljensä jäi kotiin vanhusten turvaksi, mutta hänet ammuttiin kotipihalleen. Tapahtumat herättivät punaistenkin puolella olevassa väestössä kauhua ja suuttumusta ja tilanne rauhoittui. Punakaartilaisia lähetettiin rintamille ja Lopelle perustettiin työväestön luottamusta nauttiva vallankumouksellinen kunnallishallinto. Suoritettu taksoitus kumottiin ja määrättiin uusi harkintaan perustuva verotus, jossa oli otettava huomioon varallisuus ja toimeentulo omantunnon mukaan. Perintään ei ennätetty ryhtyä ennen valtakauden päättymistä. Järjestyksenpitoa varten perustettiin 6 jäseninen järjestystoimikunta, jonka puheenjohtaja August Pihlajisto sai käytettäväkseen nimismiehen virkahuoneen. Samoin asetettiin vallankumousoikeus ratamestari Emil Lyytikäisen johdolla. Hän kuului maltillisiin sosialisteihin, mutta vastoin paikallisen suojeluskunnan pyrkimyksiä hänet ammuttiin Hyvinkäällä toukokuun alussa vieraspaikkakuntalaisten tai saksalaisten toimesta. Tämä Lyytikäisen oikeus ehti käsitellä parikymmentä asiaa lähes kaikki vähäisiä elintarvikerikoksia, varkauksia tai vääriä punakaartin nimissä tapahtuneita pakkoluovutuksia. Punakaarti määräsi elintarvikkeiden luovutusvelvollisuuksia ja huhtikuun aikana miesten pakko-ottoja punakaarteihin rintamille. Monet miehet piiloutuivat tässä vaiheessa, mutta noin 30 aseistakieltäytyjää vietiin Riihimäelle tarkoituksena saada heidät sivu - 4

5 taistelujoukkoihin. Sinne muistakin kunnista pakotetut miehet kuitenkin kieltäytyivät edelleen, jonka jälkeen saksalaisten jo lähestyessä Riihimäkeä, pantiin toimeen verilöyly ampumalla miehiä pitäjittäin. Tämä ei ehtinyt kuitenkaan Lopelta vietyjen miesten kohdalle. Eloon jääneitä lähdettiin kuljettamaan läheiselle Vantaan sillalle, missä heidät oli tarkoitus räjäyttää sillan mukana. Räjäytyksellä pyrittiin estämään saksalaisten eteneminen Riihimäelle. Matkalla vangit kuitenkin onnistuivat pakenemaan ja sillalla ei menetetty ihmishenkiä. Lopella ei käyty taisteluja punaisten ja valkoisten välillä lukuunottamatta Vojakkalassa toukokuun alussa käytyä kahakkaa. Kreivi Ehrensvärdin johtama Turun saariston ruotsinkielisestä väestöstä kokoonpantu vapaehtoisjoukko kohtasi pääasiassa vieraspaikkakuntalaisia punakaartilaisia ja syntyneessä laukaustenvaihdossa lähes kymmenen punaista sai surmansa. Hyvinkään ja Riihimäen valtauksen jälkeen huhtikuun 21 ja 22 päivinä paikalliset punakaartilaiset antautuivat ja muutamia piiloutui jopa kahdeksi vuodeksi, alkoi lopputilityksen aika, valkoisten valta. Antautuneet ja pidätetyt punaiset joutuivat toukokuun alussa täysin lakiin perustumattomiin kenttäoikeuksiin. Senhetkisen tilanteen synnyttämän ja valkoisten puolellakin hyväksytyn oikeuskäsityksen mukaan kapinan johtajia ja väkivaltaisuuksiin osallistuneita oli rangaistava ankarasti jopa kuolemantuomiolla. Moni kapinaan tavalla tai toisella osallistunut tuli surmatuksi ilman tutkintoa ja ilman osuutta tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Näin Lopella 4 päivänä toukokuuta ammuttiin 7 vankia saaristolaisretkikunnan toimesta. Omaa suojeluskuntaa ei ollut eikä todennäköisesti aseitakaan. Yhden vangeista ampui kuitenkin oman pitäjän mies. Kolme päivää myöhemmin sama retkikunta ampui 11 vankia ja muutaman päivän kuluttua vielä 4. Näin noin 25 vankia oli murhattu kostohengessä. Saman verran loppelaisia punakaartilaisia sai surmansa muilla paikkakunnilla kostotoimenpiteinä. Kesällä 1918 perustettu laillinen valtiorikosoikeus määräsi vielä kaksi kuolemantuomiota, joista toinen ehdittiin panna täytäntöön. Joulukuussa valtiorikosoikeuden määräämät kuolemantuomiot muutettiin elinkautiseksi vankeustuomioksi. Helmikuun murharyhmän jäsenistä kolme pakeni Venäjälle, kaksi kuoli vankileirillä ja 4 murhattiin. Ryhmän johtajan loppelaiset isännät ampuivat, kun häntä oltiin viemässä Riihimäelle. Punaisten kokonaistappiot olivat noin 130 henkeä, joista rintamilla kaatui 25, 46 kuoli vankileireillä, 52 murhattiin ja 4 kuoli päästyään vankileiriltä. Moni isäntä haki kapinavangin työhönsä parantaakseen hänen asemaansa. Pitäjään jäi 64 alaikäistä lasta sotaorvoiksi. Näissä oloissa piti aloittaa elämä itsenäisesä Suomessa. Jo vuonna 1911 oli kansanedustaja myöhemmin myös senaattori H.G. Paloheimo kutsunut Lopelle Santamäen kartanoonsa suomalaisen puolueen johtavia agraaripoliitikkoja mm. Lopella kesiään viettäneen sivu - 5

6 osuustoimintamiehen ja kansanedustajan Hannes Gebhardin, kansanedustaja Oswald Kairamon, Senaatin oikeusosaston (KKO:n) jäsen Alfred Kävyn (myöh. Turun Hovioikeuden pres.), kansanedustaja, Valtiokonttorin ylitirehtööri J.K. Paasikiven, puoluejohtaja Y.S. Yrjö-Koskisen, Kyösti Haatajan jne. Tässä seminaarissa luotiin lähtökohdat torpparivapautukselle ja seuraavana vuonna asetettiin komitea valmistelemaan lakeja. Ainakin Haataja edellämainituista oli mukana komiteassa sen sihteerinä. Kesällä 1918 tynkäeduskunta ilman sosialisteja sääti vuokra-alueiden lunastamislain, joka koski yksityismaita. Vähän myöhemmin säädettiin lait myös seurakuntien ja valtion maalla olevien vuokra-alueiden lunastamisesta. Hyvin lyhyessä ajassa itsenäistettiin Lopella 300 torppaa ja 150 mäkitupa-aluetta. Paloheimon kartanoista lunastettiin yli 1000 ha. Kunnan länsiosassa Salon kartanosta yli puolet erotettiin torppareille. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa kapinan jälkeen sosialistit eivät saaneet aikaan ehdokaslistaa. Vapaamielisemmät porvarit ottivat kuitenkin heitä listalleen ja valtuustossa oli 22 porvaria sekä 5 sosialistia. Jo vuonna 1922 kuitenkin valtuustoon valittiin 9 porvaria ja 18 sosialistia. Voimasuhteet pysyivät samoina viisikymmentäluvulle. Lapuanliikkeen aikana kolme sosialistivaltuutettua joutui kuitenkin luopumaan tehtävästään kommunistiyhteyksiensä vuoksi. Ns muilutuksia ei tapahtunut. Kolmekymmentäluvun lopulla lähdettiin Lopeltakin puolustamaan maata yksinmielisesti. Talvi- ja jatkosodan aikana loppelaisia menehtyi noin 250 miestä eli kaksinkertainen määrä vapaussodan menetyksiin. sivu - 6