Espoon sukututkimusviesti N:o 3,

Transkriptio

1 Espoon sukututkimusviesti N:o 3, Espoo 1 ja Espoo 2 Sisältö: 1. FamilyTree-palvelun harjoitussivusto käytettävissäsi 2. Ohjeita kantakortin merkintöjen tulkintaan 3. Karjala-aiheisia nettisivuja 4. Puzilla.org 5. Henkikirja 6. Torppari, mäkitupalainen, tilallinen 1. FamilyTree-harjoitussivusto Family Tree palvelussa on myös harjoitussivusto, osoitteessa: training.familysearch.org Se toimii lähes kuten oikea FT, ja siellä voit kokeilla, mellastella ja leikkiä aivan vapaasti. Tässä seloste englanniksi: Suomeksi: Käsiteltävät asiat: Mitä tehtäviä voin opettaa tai oppia FamilyTree-hiekkalaatikolla? Onko sellaisia tehtäviä, joita ei pitäisi opettaa tai tehdä hiekkalaatikolla? Vastaukset: FamilyTree-hiekkalaatikko osoitteessa training.familysearch.org on suunniteltu opettamaan FamilyTree-palvelun käyttämistä eikä suinkaan koko familysearch.orgnettisivuston käyttöä. Kaikki harjoitteluhiekkalaatikossa käytetyt henkilöt ovat fiktiivisiä eli keksittyjä. On joitakin tehtäviä, joita ei voi täysin harjoitella tai opettaa hiekkalaatikolla. Lähdeosioon oikeassa familysearch.org:ssa ei voi lisätä lähteitä eikä niitä löydy myöskään lähdeosiosta koulutusversiossa. Jos eteen tulee historiallisia aikakirjoja, jotka näyttävät sopivan hiekkalaatikon henkilöön, ne eivät kuitenkaan koske harjoitteluhiekkalaatikkoa varten keksittyä henkilöä kuvailevia yksityiskohtia vaan ne ovat keksittyjä. Jos aiot liittää historiallisia lähteitä johonkuhun henkilöön hiekkalaatikolla, ne tulee poistaa, kun lopetat harjoittelun. Kuvia ja kertomuksia varten ei ole tehty hiekkalaatikkoa. Voi näyttää siltä kuin sinä lataisit ja linkittäisit kuvia koulutuslähteestä, mutta nuo kuvat ja kertomukset tallentuvat Familysearch.org-valokuvaosioon, jossa ne ovat käytettävissä. Todellisen FamilyTree-palvelun henkilöitten tietoihin liittyy rajoituksia, jotka estävät käyttäjää muuttamasta kyseisen henkilön sukupuolta tai muita tietoja. Näitä rajoituksia ei voi simuloida FamilyTree-palvelussa. 2. Ohjeita (sotilaan) kantakortin merkintöjen tulkintaan Lähde:

2 Sisällysluettelo 1 Miksi kantakorttien merkintöjä pitää osata tulkita? 2 Esimerkki 1: vanhan kantakortin merkintöjen tulkitseminen 3 Esimerkki 2: uuden kantakortin merkintöjen tulkitseminen 4 Miten voin etsiä haluamani sotapäiväkirjan verkosta? Miksi kantakorttien merkintöjä pitää osata tulkita? Kantakorttien merkintöjen tulkitseminen on tärkeää, koska niiden sisältämien tietojen perusteella tutkijan on mahdollista löytää tarvitsemansa sotapäiväkirjat. Seuraavassa kahdessa esimerkissä opetetaan, miten kantakorttien merkintöjä luetaan. Sivun alalaidassa kerrotaan tulkinnan apuvälineistä, joista tärkein lienee arkistolaitoksen sotilaslyhennekone ( Kantakortit jakaantuvat ennen 2. maailmansotaa laadittuihin ns. vanhoihin kantakortteihin, jotka ovat kaksipuolisia pahvikortteja, sekä ns. uusiin kantakortteihin, jotka ovat vihertäviä tai sinertäviä kaksilehtisiä vihkoja. Uudet kortit on laadittu viime sotien päättymisen jälkeen ja niiden tietoja on koottu vanhojen korttien merkintöjä kopioimalla. Esimerkki 1: vanhan kantakortin merkintöjen tulkitseminen Seuraavassa näkyy kuva vanhan kantakortin taustapuolesta, jonka merkinnät ovat tärkeitä oikean sotapäiväkirjan löytämisen kannalta. Kohdat 23 ja ovat tavallisesti tärkeimmät. Alla olevassa mallissa esimerkkihenkilömme on saapunut palvelukseen Järjestelykeskus 1:n 11. komppaniaan (11./Järj.K 1) (ks. kortin kohdat 23 24). Kortin kohdasta 32 ilmenee, että hänet on tämän jälkeen siirretty 14. Divisioonan henkilötäydennyskeskukseen (HTK/14.D) , josta edelleen saman divisioonan osasto Niemeen (Os. Niemi/14.D) Seuraava siirto on tapahtunut , jolloin hänet on määrätty Jalkaväkirykmentti 52:n 7. komppaniaan (7./JR 52). Sodan loppupuolella hän on palvellut vielä rykmenttinsä 9. komppaniassa (9./JR 52) sekä lopuksi Erillinen pataljoona 24:n 4. komppaniassa (4./Er.P 24) Kohdassa 41 olevan merkinnän mukaan hänet kotiutettiin

3 Esimerkki 2: uuden kantakortin merkintöjen tulkitseminen Uuteen kantakorttiin sotapäiväkirjan löytämisen kannalta keskeinen tieto on koottu sen toiselle sivulle, joka on otsikoitu nimekkeellä "VI. Palvelus puolustusvoimissa". Sivulle on koottu palvelus niin rauhan kuin sodankin aikana. Alla olevassa kuvassa näkyy juuri tuo kantakortin toinen sivu. Esimerkkihenkilömme on suorittanut varusmiespalveluksensa (merkitty korttiin tunnuksella "V") muun muassa panssarilaiva Ilmarisella sekä koululaiva Suomen Joutsenella. Näiltä ajoilta ei sotapäiväkirjoja ole. Hän on myös toiminut palkattuna viranhaltijana 1930-luvun lopulla (merkitty korttiin tunnuksella "P"), eikä tältäkään ajalta ole päiväkirjoja. Niitä löytyy käytännössä ainoastaan sota-ajalta, joskin välirauhan ajaltakin on joitakin päiväkirjoja. Talvisodan ajalta kortissa on vain vähän palvelustietoja. Sen sijaan jatkosodan osalta niitä on enemmän. Kuten yllä on henkilön merkitty astuneen palvelukseen Järjestelykeskus 1:n 11. komppaniaan (11./Järj.K 1) Tämän jälkeen hän on palvellut mm. 14. Divisioonan Osasto Niemessä (Os.Niemi/14.D), Jalkaväkirykmentti 52:n 7. (7./JR 52) ja 9. komppaniassa (9./JR 52). Palvelusajat on esitetty ensimmäisessä sarakkeessa. Lyhenteiden tulkitsemisessa auttaa arkistolaitoksen sotilaslyhennekone.

4 Eli suomalaisesta sotilaan kantakortista saatat löytää tietoja mm. - esi-isäsi palveluksesta puolustusvoimissa (ajat, paikkakunnat, yksiköt jne.) - syntymäajasta ja paikasta - hänen osoitteestaan palvelukseen astumis- ja/tai vapautumisvaiheessa - hänen lähiomaisistaan ja heidän saamistaan sosiaalituista - pituudesta, painosta, hiusten väristä, silmäin väristä - kuolinpäivästä ja hautaamisesta - ylennyksistä, palkitsemisista, kunnostautumisista - terveydentilasta, sairauksista - hänen saamistaan rangaistuksista ja niitten syistä - arvioinneista, jotka koskevat esi-isän luonnetta ja kykyjä sekä palvelumahdollisuuksia - mahdollisesta sotavankeudesta ja sen yksityiskohdista 3. Karjala-aiheisia nettisivuja (jos sukujuuresi ovat Karjalassa) Karjala-tietokanta: Mikkelissä toimiva Karjala-tietokantasäätiö tuottaa ja tarjoaa atk-pohjaista väestötieteellistä lähdeaineistoa tieteelliseen tutkimukseen sekä sukututkimukseen. Sen luoman ja ylläpitämän Katiha-ohjelman tietokantaan tallennetaan tietoja luovutetun Karjalan seurakuntien kirkonkirjoista, joita säilytetään Mikkelin maakunta-arkistossa. Katiha-ohjelmasta on käytössä kaksi versiota: entinen KATIHA ja uusi KATIHA2. Molemmat versiot sisältävät tietoja vuoden 1913 loppuun saakka. Tästä 100-vuoden julkisuusrajasta poikkeuksena ovat kuolleiden ja haudattujen luettelot, joista tietoja on haettavissa vuoteen 1950 asti, jolloin ns. siirtoseurakunnat lakkautettiin. Karjalaisia siirtoseurakuntia on ollut yhteensä noin 70. Vanhin kirkonkirjamateriaali on peräisin 1600-luvun lopulta ja nuorin aineisto vuodelta Karjalatietokanta palvelee monentyyppistä tutkimusta ja helpottaa joskus hyvinkin vaikeaselkoisten kirkonkirjojen käyttömahdollisuuksia. Tietokannan tietoja voidaan käyttää historiantutkimuksessa, lääketieteellisessä genetiikassa, yhteiskuntatieteellisessä

5 tutkimuksessa sekä suku- ja nimistötutkimuksessa. Oivallisesti tietokanta sopii esimerkiksi perherakenteen, muuttoliikkeen tai lapsikuolleisuuden selvittämiseen. Tietokanta tarjoaa hyvät mahdollisuudet myös poikkitieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen. Luovutettu Karjala: Ylen Karjala-sivut: Yleisradion karjala-sivusto: Karjalanliitto: karjalanliitto.fi

6 Virtuaaliviipuri: Tampereenammattikorkeakoulun ylläpitämillä nettisivuilla pääsee tutustumaan vanhan kaupungin alueella olleisiin yrityksiin, nähtävyyksiin ja historiaan. Sivuilla tietoa vuodelta 1939 ja kuvia siltä ajalta. 4. Puzzilla.org Lähde: Jos taidat englantia, kannattaa tutustua!!! Todella vaikuttava ohjelma ja demo! Tältä aukeamalta ( löytyy muitakin aarteita (englanniksi):

7 5. Henkikirja LÄHDE: Wikipedia Henkikirja oli maan väestöstä ja kiinteistöistä kutakin kuntaa varten erikseen pidetty väestöluettelo. Sen laati henkikirjoittaja vuosittain pidetyn henkikirjoituksen perusteella ja sen tietoihin perustui maan väkiluku, verovelvollisuuden täyttäminen ja äänioikeuden käyttämismahdollisuus. Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsi-Suomen vuoden 1556 voutijärjestystä, jonka perusteella voudit laskivat väkiluvun kylittäin ja taloittain. Nimi henkikirja tuli käyttöön 1620-luvun lopulla, jolloin luetteloja alettiin ylläpitää henkirahan perimistä varten. Aluksi henkikirjoihin merkittiin vuotiaat henkilöt, ei kuitenkaan aatelisia, sotilaita tai niitä, jotka työkyvyttömyyden tai köyhtymisen vuoksi eivät voineet henkirahaa maksaa. Vuodesta 1766 lähtien niihin merkittiin koko väestö, myös veroista vapautetut. Henkikirjoittajantehtäväksi henkikirjan laatiminen tuli Vuonna 1894 annetun henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan merkittiin ristimänimi, sukunimi, ammatti, syntymävuosi, syntymäpäivä, viimeinen henkikirjoituspaikka, kuuluuko henkilö ei-luterilaiseen uskontokuntaan ja haluaako henkilö tulla vapautetuksi henkirahan maksamisesta. Henkikirja tehtiin maalla kustakin kihlakunnasta siten, että kihlakuntaan kuuluvat seurakunnat tai seurakunnan osat merkittiin erikseen. Kaupunkien väestö merkittiin henkikirjaan erottelematta seurakuntia, joita kaupungissa ehkä oli. Henkiraha lakkautettiin vuonna 1924, mutta henkikirjoja ylläpidettiin sen jälkeenkin väestö- ja kiinteistöluetteloina. Vuoden 1950 henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan merkittiin kiinteistöt kylittäin ja kaupunginosittain, kiinteistön omistaja ja omistajan kotipaikka. Kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin kaikki siellä asuvat henkilöt. Lisäksi kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin ne henkilöt, yhdyskunnat, yhtiöt, muut yhteisöt, laitokset ja säätiöt, jotka pitivät hallussaan huoneistoa, myymälää tai työhuonetta kiinteistössä. Henkikirjaan merkittiin myös jokaisen henkilön täydellinen nimi, syntymäpäivä ja -paikka, ammatti ja siviilisääty. Kaikista 15 vuotta täyttäneistä henkilöistä laadittiin aakkosellinen luettelo, johon merkittiin nimi, syntymävuosi ja asunto-osoite. Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa. Henkikirjoja Suomesta säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä ja niitä sisältyy jossain määrin myös Arkistolaitoksen Internetissä julkaisemaan Kansallisarkiston digitaaliarkistoon. Henkikirjat ovat myös eräänä lähdesarjana 1900-luvun alkupuolella kirjailija Jalmari Finnen aloitteesta osasta Suomea kerätyssä Suomen asutuksen yleisluettelossa. KYSYMYS: Onko kenelläkään henkilökohtaista kokemusta näitten henkikirjojen käyttämisestä sukututkimustarkoituksiin ja millaisia?? Kerropa toimitukselle. 6. Torppari, mäkitupalainen, itsellinen, loinen, lampuoti Lähde: Wikipedia Ovatko moiset ilmaisut hämääviä? Tässä joitakin määritelmiä: LYHYESTI: ITSELLINEN = maaseudulla asuva henkilö, joka ei saanut elatustaan omasta maanviljelystään eikä ollut vakinaisesti kenenkään palveluksessa teki muuta kuin maatöitä LAMPUOTI = koko tilan vuokraaja LOINEN = tilapäistyövoimaa edustava ihminen, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa MUONAMIES = tilaton mutta omillaan asuva, joka teki päivätöitä maanomistajalle ja oli talon ruoissa MÄKITUPALAINEN = vuokratussa mökissä (ilman mittavampia viljelyalaa) asuva, joka teki palkollisia ulkopuolisia töitä TILALLINEN = maatilansa omistava maanviljelijä TORPPARI = vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta perusteellisemmat määritelmät ja kuvaukset: ITSELLINEN Itsellinen tarkoitti sääty-yhteiskunnan ajan Suomessa maaseudulla asunutta henkilöä, joka ei saanut elatustaan omasta maanviljelystään eikä ollut vakinaisesti kenenkään palveluksessa.

8 LAMPUOTI LOINEN Pääansionsa itselliset saivat tekemällä muuta kuin maatöitä, esimerkiksi toimimalla käsityöläisinä. He asuivat vuokralla toisen omistamassa asunnossa ja maksoivat asumisestaan joko rahalla tai työnteolla. Itsellisillä saattoi olla myös omaa pientä viljelystä ja muutamia kotieläimiäkin. Itselliset kuuluivat 1700-luvulla suomalaisessa maaseutuyhteisössä tilattomaan väestöön ja samalla yhteiskunnan alimpaan kerrokseen mäkitupalaisten ja palkollisten ohella. Tämänaikaisen länsisuomalaisen kylän rakenteessa itsellisten mökit sijaitsivat kylän laitamilla, kun taas vauraamman väen asutus muodosti kylän ytimen. Lampuoti (ruots. landbonde) on agraarisessa Suomessa maanviljelyyn tarkoitetun koko tilan vuokraaja. Maanvuokralainsäädännössä käytettiin termiä "lampuotitilan vuokramies.. Tässä suhteessa lampuodit erosivat torppareista, jotka olivat vuokranneet vain osan vuokranantajan tilasta työvastiketta, taksvärkkiä vastaan. Mäkitupalaiset puolestaan olivat vuokranneet vain asuntotontin, eivät viljelymaata. Lampuotien yhteiskunnallista asemaa on jossain määrin vaikea määrittää. Omaa yhteiskunnallista luokkaa he eivät periaatteessa milloinkaan muodostaneet, vaan kuuluivat torpparien ja mäkitupalaisten kanssa ns. tilattomaan väestöön. Heidän ryhmänsä oli melko vähäinen, sillä kokonaan vuokrattavissa olevia tiloja on ollut aina suhteelllisen vähän. Lampuodit eivät maksaneet tuloistaan veroja yhteiskunnalle, vaan kaikki suoritukset tapahtuivat tilan omistajalle, joka puolestaan usein nautti verovapautta. Lampuotien yhteiskunnallinen asema kävi yhä epäselvemmäksi, kun muutkin kuin verovapaat aateliset tai papit hankkivat verovapaita tiloja ja vuokrasivat näitä lampuodeille. Keskiajalla kirkolla oli arvion mukaan noin 800 maatilaa ja usein niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat vuokraa todennäköisesti enemmän kuin tavallinen tilallinen kirkon kymmenyksiä. Arviot lampuotien tuolloisesta lukumäärästä vaihtelevat. Anthoni on arvioinut, että Suomen alueella olisi ollut 1530-luvulla noin 250 kartanoa ja lampuotitiloja vastaavasti noin 720. Lampuotitilojen, kuin myös kartanoiden sijainti keskittyi erityisesti VarsinaisSuomeen, sillä siellä sijaitsi 1500-luvulla ko. tiloista noin puolet. Yhteenvedon omaisesti lampuotitilojen määrää keskiajalla on luonnehdittu "hyvin pieneksi". Lampuotien maksamilla veroilla oli usein suuri merkitys niiden omistajien taloudelle. On arvioitu, että tavallinen verotalonpoika maksoi keskiajan lopulla kuninkaalle ja kirkolle keskimäärin prosenttia tuloistaan, mutta samaan aikaan lampuotien vuokra, joka oli samalla myös vero, nousi prosenttiin tilan tuloista. Myöhemmin tosin lampuoti voitiin velvoittaa huolehtimaan myös tilan veroista, mikäli tila oli ns. veroon pantua maata. Suurvaltakausi merkitsi aateliston voimakasta ekspansiota myös Suomen alueella. Jatkuvasti käydyissä sodissa ansioituneet aateliset saivat hallitsijalta läänityksiä, joilla he eivät usein edes käyneet. Ratkaisu tilojen hoitoon löytyi saatujen läänitysten vuokraamisesta lampuotien viljeltäviksi. Usein myös tavalliset talonpoikaistilat joutuivat läänitetyiksi, ja useasti, eritoten Baltiasta toisenlaisiin maaomistusoloihin tottuneet, läänityksen saajat tekivät, tai ainakin pyrkivät tekemään, näistä entisistä tilansa omistaneista talonpojista lampuoteja. Aateliston ohella myös hiljalleen kehittyvä teollisuus turvautui lampuoteihin luvulla perustetut rautaruukit saivat privilegioita ja niiden myötä muun muassa oikeuden ostaa verovapaata maata. Ruukit viljelivät tilojaan harvoin itse, palkattujen työläisten voimin, vaan ne annettiin lampuotien viljeltäviksi. Järjestely takasi näille lampuodeille hyvin varman ja turvatun aseman. Ruukit saattoivat vaatia osan vuokrasta työnä tai ruukille sopivina tuotteina, kuten hiilinä. Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa elinkeinorakenteen muutokset olivat vähäisiä, niin maatalousväestön sisäisessä sosiaalisessa rakenteessa varsinkin 1800-luku merkitsi merkittäviä muutoksia. Eräänä keskeisinä lähtökohtina olivat isojako ja vähitellen alkanut puun teollinen hyötykäyttö. Erityisen voimakkaasti tämä näkyi maata omistavan ryhmän pienemisenä suhteessa maata omistamattomaan ryhmään. Myös lampuotien määrä väheni ja heidän sosiaalinen statuksen-sa alkoi yhä enemmän muistuttaa torpparien asemaa. Hyvänä esimerkkinä muutoksesta lampuotien asemasta käy Hakoisten kartano. Aiemmin kartanolla oli ollut suhteellisen vähän omaa viljelyä ja lampuodit olivat hoitaneet melko isoilla vuokratiloillaan viljelyn ja maksaneet kartanoon vuokran tiloistaan. Kuitenkin ja 1860-luvuilla kaikki nämä tilat liitettiin suoraan osaksi kartanoa ja lampuodit siirrettiin usein kartanon todellisiin torppiin. Tällöin heille tuli usein verojen lisäksi myös päivätyövelvollisuus, sillä kartanon laajentunut viljelysala vaati runsasti työväkeä, varsinkin kylvön ja korjuun aikoina. Oman lisänsä 1800-luvulla tilanvuokraajien ryhmään toivat lakkautettujen upseerinpuustellien, jotka olivat muuttuneet kruununpuustelleiksi, vuokraajat, jotka usein saattoivat olla myös säätyläisiä. Myös ns. Karjalan lahjoitustilojen talonpoikia pidettiin tuossa vaiheessa lampuoteina. Kokonaismäärältään kokotilanvuokraajat olivat kuitenkin vain noin 2 3 prosenttia maatilatalouden ammatissa toimivasta väestöstä, johon kuuluivat heidän lisäkseen: talonpojat, torpparit, muonamiehet, mäkitupalaiset, sekä piiat ja rengit. Myös Karjalassa oli tilojen lampuotioikeus yleistä 1800-luvulla ja aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Suomen valtio ei kyennyt ratkaisemaan Karjalassa tilojen omistusoikeutta suurjaon yhteydessä (metsävarannoista johtuen), vaan vasta vuosina annetut tilojen omistuskirjat lopettivat lampuotiuden ja tilojen haltijoista tuli niiden laillisia omistajia. Instituutiona lampuotius menetti merkityksensä, kun tilojen verovapaudet kumottiin ja kaikki verosuoritukset ohjautuivat yhteiskunnalle. Vuoden 1918 torpparivapautuksessa ei kuitenkaan aluksi käsitelty lampuotien asemaa. He eivät voineet vielä silloin lunastaa viljelemiään tiloja omiksi torppareiden ja myöhemmin mäkitupalaisten tavoin, vaan oikeus myönnettiin heille lainmuutoksella vuonna 1919 Loinen eli koturi, joutolainen tai kesti tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Suomessa nimitystä käytettiin etenkin Savossa. Sääty-yhteiskunnan

9 MUONAMIES MÄKITUPALAINEN TILALLINEN säätyihin kuuluivat lähinnä ns. säätyläiset eli kolme perinteistä säätyä (aateli, papisto, porvaristo), sekä Suomessa ns. manttaaliin pantua maata omistavat talonpojat. Maaseudulla tilaton väestö jäi säätyjärjestelmän ja siten yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Tilattomaan väestöön kuuluivat muuan muassa vuokratilalliset eli torpparit ja mäkitupalaiset, sekä maaseudun palkkatyöläisinä toimivat itselliset, muonamiehet ja loiset. Torpparit viljelivät päätilalta vuokraamaansa maata, mäkitupalaisten vuokratonttiin kuului ainoastaan tupa ja ehkä pieni maatilkku. Muonamiehet saivat taloista ruoan ja jonkinlaisen yöpaikan työtä vastaan. Loiset olivat yleensä tilapäistyövoimaa, maaseudun työvoimareserviä, jotka tekivät töitä lyhytaikaisesti mahdollisesti useammallekin taholle ja asuivat talojen tai torppien nurkissa. Palkolliset (joita saattoi olla torppareillakin) olivat piikoja ja renkejä, jotka sopivat pestin vuodeksi kerrallaan. Maaseudun asujamistossa täysin epäitsenäisen ryhmän muodostivat rengit ja piiat, jotka yleensä asuivat maalaistalon tiloissa ja saivat vuosipalkkaa sekä ylläpidon. Heidän asemaansa sääteli aina 1800-luvun puoliväliin saakka lainsäädäntö laillisesta suojelusta. Sen mukaan kukaan ei saanut olla vailla omaa viljeltävää maata, käsityöammattia tai vastaavaa. Muussa tapauksessa hänen oli pestauduttava jonkun toisen palvelukseen. Savon seudulla täysin epäitsenäistä, muiden asunnoissa asuvaa ja ilman pestuusuhdetta töitä tekevää ihmisryhmää kutsuttiin loisiksi. Loiset olivat tietenkin pääsääntöisesti yksineläjiä, jotka avioiduttuaan muuttuivat statukseltaan muonamiehiksi (asui muualla mutta oli talon ruuissa) tai mäkitupalaisiksi (jos saivat oman mökin). Joskus koko perhe saattoi olla loisen asemassa, tällöin he asuivat isäntätalon tuvan nurkassa, saunassa, leivinpakarissa tai vastaavassa tilapäismajapaikassa. He tekivät taloon töitä sopivassa määrin elantonsa ja asumisensa edestä. Suomessa puhalsivat muutoksen tuulet 1800-luvun puolivälissä. Yksi suuri muutos koski laillisesta suojelusta luopumista. Tämä mahdollisti entistä selkeämmin ihmisten poistumisen maataloudesta, mikä olikin lainsäätäjien tarkoitus. Esimerkiksi Savon loiset reagoivat hyvin herkästi mahdollisuuksiin maan sisäisessä siirtolaisuudessa ja 1800-luvun loppupuolella suuri joukko heistä lähti kohden lähinnä etelään syntyneitä uusia teollisuuspaikkakuntia ja niiden tarjoamaa parempaa ja ihmisarvoisempaa elämää. Muonamies eli muonatorppari tarkoitti maatalousyhteiskunnan ja torpparijärjestelmän aikaan tilatonta, mutta omillaan asuvaa henkilöä, joka tekee päivätöitä maanomistajalle. Nimitys viittaa siihen, että muonamies on "talon ruoassa" eli osan hänen palkastaan muodostaa työnantajan tarjoama ruoka. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, jotka tekivät talolle esimerkiksi 2 4 työpäivää viikossa. Muonamiehet kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisilla. Mäkitupa tarkoittaa jonkin maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pikku tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa, toisin kuin torppaan. Asukkaita kutsuttiin mäkitupalaisiksi (murteittain myös mäkimökkiläisiksi tai mökkiläisiksi). He kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön. Järjestelmä oli käytössä 1700-luvun loppupuolelta lähtien 1900-luvun alkupuolelle torpparilakiin asti. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä, ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Lainsäädäntöön mäkituvat tulivat vuonna 1762, jolloin talonisännät velvoitettiin rakentamaan naimisissa oleville tai naimisiin aikoville palkollisilleen tilan alueelle mäkitupia asumuksiksi. Pyrkimyksenä oli maataloustyöväestön asunto-oloja parantamalla edistää syntyvyyttä ja työvoiman saatavuutta. Vuokrattu mäkitupa käsitti yleensä vain pienen talon. Viljelysalaa sopimukseen ei kuulunut ollenkaan tai sitä oli vain hyvin vähän. Mäkitupalaiset saivat elantonsa pääasiassa ulkopuolisilla töillä: metsä- ja uittotöillä, satunnaisilla töillä talollisten luona tai käsityöläisinä. Työsuhteet olivat usein kausiluonteisia. Lisäksi mäkitupalaisen tuli maksaa tilalliselle tuvan vuokra työvelvoitteena, taksvärkkinä. Mäkitupia oli eniten Suomen länsi- ja lounaisosissa. Sääty-yhteiskunnassa asumismuoto määritti myös yhteiskunnallista asemaa: mäkitupalaiset miellettiin alempiin yhteiskuntaluokkiin, niukasti irtolaisväestön yläpuolelle. Henki- ja kirkonkirjoissa mäkitupalaiset eroteltiin esimerkiksi talollisista, torppareista, käsityöläisistä ja irtolaisista. Usein sekoitetaan toisiinsa mäkituvat ja torpat. Torppa sisälsi kuitenkin asumuksen lisäksi useimmiten varsin kohtuullisesti viljelyalaa ja tarjosi mäkitupaa olennaisesti paremmat mahdollisuudet omavaraisuuteen. Torppareilla saattoi olla jopa palkollisia. Huonon omavaraisuuden ja niukkojen toimeentulomahdollisuuksien vuoksi mäkitupalaiset olivat herkkiä lähtemään siirtolaisiksi. Heillä ei ollut kotimaassaan paljoa menetettävää, ja kohdemaan leveämpi leipä sekä usein tarjottu oma viljelymaa houkuttivat. Mäkitupalais- ja torpparikysymys nousivat merkittäväksi ongelmaksi 1800-luvun lopulla, sillä vuokratilallisten asema ja asumisen ehdot saattoivat olla kohtuuttoman raskaat. Tähän ahdinkoon lupasi apua nouseva työväenliike, joka sai voimakasta kannatusta mäkitupalaisilta. Liikkeen tärkeimpänä tukiryhmänä maaseudulla on perinteisesti pidetty torppareita, mutta tutkimusten mukaan kyseessä olivat juuri mäkitupien asukkaat. Mäkitupalaiskysymys ratkesi vasta 1919 niin sanotun torpparivapautuslain myötä, jolloin mäkitupalaiset saivat mahdollisuuden lunastaa tilat itselleen. Lex Kallio -lain nojalla tilattomat saattoivat hankkia itselleen lisämaata. Vuosina mennessä mäkitupia lunastettiin itsenäisiksi yhteensä Talollinen tai tilallinen on historiallinen, sääty-yhteiskuntaan liittyvä termi, joka tarkoittaa maatilansa omistavaa maanviljelijää tai muuta ammattikuntaa, joka omisti maatilan. Omistaja vastasi tilalle asetetuista veroista ja muista velvoitteista. Myös talonpoika-termillä tarkoitetaan sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa samaa asiaa, maansa omistavaa viljelijää. Muussa yhteydessä talonpoika-termillä voidaan kuitenkin kuvata myös laajemmassa merkityksessä

10 TORPPARI maata viljelevää väestöä yleensä, ja eri aikoina. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa "talonpoika"-termiä ei määritetä maanomistuksen vaan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen aseman perusteella. Professori Teodor Shaninin mukaan talonpoika on pääasiassa perheen työvoimalla lähinnä omaa kulutustaan varten viljelevä maanviljelijä, joka on yhteiskunnallisesti alistetussa asemassa. Ruotsin ja Suomen suuriruhtinaskunnan säätyyhteiskunnassa talolliset eroteltiin muista säädyistä (aatelisto, papisto, porvaristo), sekä myös maatalousyhteiskunnan muista väestönosista (mäkitupa-aisista, torppareista, käsityöläisistä ja loisista). Erottelu perustui maanomistukeen: talolliset omistivat viljelemänsä maan, ja kuuluivat siksi talo poikaissäätyyn, joka oli yksi nelijakoisen säätyyhteiskunnan valtiosäädyistä. Talonpoikaissääty ei koostunut kuitenkaan ainoastaan talollisista, vaan myös muista maanomistajista esimerkiksi teollisuuden harjoittajista, pienyrittäjistä ja maakauppiaista. Näillä ryhmillä oli erityisesti 1800-luvun loppupuolella talonpoikaissäädyssä talollisia voimakkaampi asema. Tyypillisissä mannereuroop-alaisissa sääty-yhteiskunnissa ei ollut talonpoikaissäätyä erillisenä, vaan se kuului yhdessä porvarissäädyn kanssa "kolmanteen säätyyn". Talonpoikaissäädyllä oli oikeus valita edustajansa valtiopäiville. Kunkin tuomiokunnan edustaja valittiin talollisten ja muiden maanomistajien keskuudesta valitsijamiesmenettelyssä. Ruotsin suurvalta-aikana niin kutsuttujen voittomaiden talollisilla ei ollut kuitenkaan edustusoikeutta: muun muassa Käkisalmen lääni luettiin voittomaihin. Talonpoikaissäädyn poliittinen vaikutusvalta vaihteli ajasta toiseen. Suomen autonomian aikana talonpoikaissäädyn asema ja merkitys korostuivat 1800-luvun lopun valtiopäivillä, jolloin periaatteessa mitään asiaa ei voitu päättää ilman säädyn suostumista. Toisaalta talonpoikaissääty edusti vain pientä osaa maaseudun väestöstä, ja tämä oli omiaan kärjistämään yhteiskunnallisia suhteita. Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, jolloin perustettiin yksikamarinen eduskunta. Torppari oli vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotontit. Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla. Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloilleen torppareita. Torpparilaitos olikin yksi merkittävimmistä lukujen yhteiskunnallisista reformeista. Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin. Torppien määrä nousi ripeästi: 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa noin 1 000, (noin 2,5 prosenttia väestöstä) 1800-luvun alussa noin ja vuosisadan lopulla jo Oman ryhmänsä torppareita muodostavat ruotusotatorppien isännät eli ruotusotilaat. Torppareista muodostui pian uusi yhteiskunnallinen ryhmänsä, joka sijoittui maata omistavien talonpoikien sekä irtaimen työväestön välimaastoon. Torppareiden määrän voimakas kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen, sekä metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna On myös katsottu, että tilattoman väestön kysymys oli enemmänkin ideologinen kuin taloudellinen ongelma, sillä torppareiden elintaso parani melkoisesti 1800-luvun kuluessa, eikä muukaan tilaton väestö kärsinyt työn puutetta (vaikkakaan heidän asunto-olonsa eivät aina olleet kunnossa). Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi. Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon, muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan. Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä tilaa itsenäisiksi.