Kari Tanskanen: PAKO Novelli (2005)

Transkriptio

1 Kari Tanskanen: PAKO Novelli (2005)

2 1 Pakenevaisen sielun lihaksia pakotti. Hän seisahtui, vilkaisi pikaisesti taakseen: ei ketään. Parrakas mies nykäisi karvalakkinsa läpät korvilleen, veti pinnallisesti henkeä ja huokaisi. Miksi minä surmasin hänet? Miksi juuri minä? Se olisi pitänyt jättää naapurin tehtäväksi. Alkoi pyryttää. Pakkasta oli kymmenkunta astetta. Helmikuu oli kääntynyt jälkipuoliskolleen. Pako oli kestänyt yli neljä tuntia, aamu oli valjennut selkeänä. Flunssainen nenä vuoti, siniset silmät verestivät ja suolistossa kurni. Miekka iskeytyi kipeästi kupeita vasten, kun hän pakottautui jatkamaan epätoivoista taivallustaan. Kuusimetsä on turvani, sieltä ne eivät minua löydä, sillä täytyyhän niiden minua jahdata. Henkensä kaupalla Virttyneet nahkavaatteet löyhkäsivät, hengitys pihisi, keuhkoihin pisti. Jalkoja hiersi ja palelsi. Sielua kuumotti. Vaimo oli vaivihkaa usuttanut miksi? Ei! Jokin muu oli tähän ajanut viheliäiset, loputtomat kestitykset Uskonveljet, ei niihin ole luottamista. Käännynnäiset, tulkaa ja riistäkää henkeni! Olen mitätön. Kuinka saatoinkaan Harteikas pakenija pysähtyi metsikön reunaan; hanki imee voiman rippeet, onneksi tihentyvä pyry peittää jäljet. Voin päästä takaisin, minne on meneminen? Onko minnekään? Äkisti susi ilmestyi miehen eteen ja paljasti hampaansa. Hän kohotti miekkansa ja valmistautui iskemään. Huuto kajahti metsikössä: KUOLE, SAATANA, KUOLE! Miekka sivalsi, suden pää katkesi kauniisti, veri värjäsi puhtoisen hangen heleän punaiseksi. Mies läähätti kiihkosta ja helpotuksesta. Karjaisi nälästä. Sitten hän tarttui sudenraatoon, raateli lihaa hampaillaan ja joi verta suoraan sykkivästä valtimosta. Ahnaasti, himokkaasti, jumalaansa uhmaten, uskonveljistään välittämättä. Vaimon ompelema nahka-asu tahriintui, mutta siitäkään hän ei välittänyt. Syö, syö! Päivä alkoi kääntyä illaksi; takaa-ajajista ei havaintoja. Sitkeästi mies taivalsi eteenpäin. Ja lopulta saapui järven rantaan. Kestääkö jää?

3 2 Sen on kestettävä! Paluuta ei ole, sillä niiden täytyy olla melko lähellä, vaikka mitään ei kuulu eikä näy. Ellen sitten ole onnistunut jätättämään niitä. Lumisade oli lakannut. Kovin paljon ei tänä talvena lunta ollut satanut. Vaimoni, oi vaimoni, kuinka kaipaankaan torpan lämpöön. Hiilloksen hehkuun, kupeittesi kutkaa kiehnäämään. Ja lapseni, kaikki viisi, teillä ei enää ole isää. Paluuta ei ole! Mies uskaltautui jäälle. Se narahti hänen painostaan, mutta kesti. Hän siirsi miekan vasemmasta kädestä oikeaan, irvisti ja maistoi eltaantuneen veren suussaan. Susi, ihanainen luontokappale, tarjosit pakolaiselle hetken lohdun. Veresi suolasta juopuu ja lihasi on niin mehevää, paljon maukkaampaa kuin kuivattu naudan suolaliha. Pakenija irvisti uudestaan, hän oli haavoittunut. Hän vaistosi olevansa kuoleman saalis. Ne olivat lävistäneet miekoillaan kyljen kahdesta kohtaa. Tasaisesti tihkuvaa verenvuotoa ei ollut tyrehdyttäminen. Kipua oli vain siedettävä. Hän vilkaisi jään peittämälle järven selälle. Sitten hän pakotti itsensä liikkeelle. Tuska eneni askel askeleelta. Ahdistus otti vallan, varhaiskäännynnäinen romahti koko painollaan polvilleen, lumpio luiskahti iljettävästi moiskahtaen paikaltaan. Parkaisu oli julmettu. Mies kaatui selälleen ja menetti tajuntansa. Pakenija havahtui. Mitä? Mitä tämä on? Susilauma oli piirittänyt hänet. Ne olivat kostamaisillaan laumatoverinsa puolesta. Mies yritti kavuta polvilleen, tuska viskasi oitis salamansa takaraivoon. Oi, jumalani ja pontevat uskonveljet, en halua tulla susien raatelemaksi. Rakkaan kaksoisveljeni ne viime talvena veivät APUA! hän karjaisi. Huuto otti kimmokkeen vastarannalta, ja kaiku kierrätteli sitä hyvän tovin. Tämä ei pääty hyvin Johtajauros lähestyi hitaasti miestä. Jos se uskaltaisi näykkäistä käsivarresta, niin pian se kävisi kurkkuun kiinni, ja sitten muutkin pedot olisivat kimpussa. Eikä hän mahtaisi mitään, ei yhtään mitään.

4 3 APUA! hän karjaisi uudestaan. Johtava susi perääntyi askelparin, kaksi. Jäi tuijottamaan jäällä röhnöttävää miestä. Nuolaisi kuonoaan. Paljasti ikenensä, raateluhampaansa. Tämä ei todellakaan pääty hyvin Mies tarttui miekkaansa, sen terä tuntui kädessä lohdulliselta. Hän pakottautui nousemaan toisen, ehjän polvensa varaan. Kylki oli jäykkä ja turta, verenvuoto oli tyrehtynyt. Pakkas-Ukko, tuhannesti kiitos sinulle! Tästä kenties voisi vielä Mies sinkosi raskaan miekan. Se lensi vaakasuoraan eteenpäin ja osui johtajasuden vasempaan silmään. Otus ulvahti, järven jään lumipeite alkoi värjäytyä punaisin pilkuin. Miekka jysähti jäälle. Silmäpuoli eläin ulvahti uudestaan, kääntyi ja pakeni. Ja uskollinen lauma seurasi sitä. Koeteltu mies konttasi miekkansa luo ja suuteli sen terää. Kahdesti. Kolmannen kerran. Uskoni, saanko sen takaisin? Voinko sovittaa syntini? Annatko uuden mahdollisuuden? Mies tähyili ympärilleen. Hän oli onnistunut ryömimään jäältä rannalle. Yli tunnin se oli vienyt. Pilvet olivat väistyneet. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Hän kokeili rikkonaista polveaan. Saisiko sen väännettyä kohdilleen? Hän tarrasi molemmin kourin lumpioon ja käänsi. Tajuton tuska jäyti sielua ja kehoa. Jatka, jatka, jatka Hän ei pystynyt. Mies lysähti selälleen hankeen. Nyyhkytys vavahdutti vantteran, fyysisesti haavoitetun käännynnäisen sielua. Mikä hätänä, uskonveljeni? Mies hätkähti, irrotti otteensa polvesta ja jäi tapittamaan eteensä. Kuka? Jahtaajat? Voinko auttaa? Näyttää siltä, että polvessanne on jotain vikaa? Jotain vikaa? Se on murskana, en pysty ottamaan askeltakaan Tulokas kumartui ja silitti surmamiehen likaista poskea. Parta tuntui karkealta. Sitten hän kuiskasi jotain niin hiljaa, että surmateon tekijä ei sitä pystynyt kuulemaan tai ei ymmärtänyt.

5 4 Miesten katseet kohtasivat. Tulokas kohautti kulmiaan hitusen. Surmamies ymmärsi olla kysymättä mitään. Antaa toisen hoitaa, mitä sitten ikinä aikookin. Nyt, nouskaa ylös. Polvenne pitäisi oleman kunnossa. Hän katsoi muukalaista silmiin. Ei, hän ei ole meidän kylästä. Eikä naapurikylästäkään. Jostain kauempaa, paljon kauempaa? Sitten hän pakottautui kapuamaan luiseville koivilleen. Polvi rutisi ja kesti. Miehen kiitollinen katse vajosi lumihankeen, kimmahti hangessa lojuvan miekan kautta järven jäälle ja päätyi kohtisuoraan aurinkoon. Hän sokaistui. Kului minuutti, kaksi. Näkö palautui. Sitten hän tömisti lumikokkareita tönköillä jaloillaan, ja veri alkoi kiertää. Mies noukki lunta kouriinsa ja pyyhki kasvojaan. Ilma tuntui lämmenneen eilisestä. Ei tuullut nimeksikään. Jahtaajat, nyt te ette minua tavoita, ette ikinä. Sen vannon, kautta Sitten hän äkkäsi. Auttajansa. Hän kiepsahti ympäri. Kuka Te olette? hän pystyi vaivoin kuiskaamaan. Ei ketään. Hän oli yksin. Yksin kaiken tuskan, nälän ja itsensä kanssa. Kotiin? Uskallanko palata? Onko torppaa enää olemassa? Onko kylääkään enää olemassa? Kostajat ovat varmasti käyneet vierailulla. Hän punnitsi miekkaa oikeassa kourassaan. Miksi minä sen tein? Ei olisi tarvinnut. Meillä oli kaikki niin hyvin kuin saattoi olla. Uskonveljet, lapseni isä tulee kotiin! Koivikko jäi taakse. Maisema tuntui askel askeleelta, minuutti minuutilta, tunti tunnilta tutummalta. Taivas oli vetäytynyt pilveen, pian sataisi lunta. Hyvä! Jäljet peittyisivät jälleen kerran. Enää yksi kumpare, sitten jäätyneen joen poikki ja lopuksi lyhyehkö rykäisy pellon halki. Tuttu pihapiiri. Koti. Rakkaat Murr!

6 5 Mikä se oli? Pakoretkeltä palaava käännähti ympäri. Polvi rusahti. Lumpio irtosi sutjakasti paikaltaan. Hän rojahti kyljelleen hankeen. Murr! Silmäpuoli elukka upotti hampaansa miehen kylkeen, näykkäisi kevyesti lihasta. Ja samassa kymmenpäinen susilauma kävi hänen kimppuunsa. Jumalani! hän karjahti. Sudet lakkasivat raatelemasta. Huutoja kajahti torpan pihan suunnalta. Surmamiehen vaimo kiirehti pellolle. JUMALANI! mies karjahti uudelleen. Miksi Silmäpuoli susi epäröi sekunnin verran. Se vilkaisi lähestyvää naista. Sitten se upotti hampaansa miehen kaulaan. Katuvaisen sielun lihaksia ei enää pakottanut.