Euroopan valtiot Australiaa jakamassa 1800-luvulla? Näkökulmana vaihtoehtoiset maantieteet

Transkriptio

1 Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman XV kevätkonferenssi Johanna Skurnik Yleinen historia Turun yliopisto Euroopan valtiot Australiaa jakamassa 1800-luvulla? Näkökulmana vaihtoehtoiset maantieteet Australian manner, jonka pohjoisrannikko löydettiin hollantilaisten toimesta 1600-luvun alkupuolella ja jonka itäisen puoliskon James Cook kuuluisalla matkallaan kartoitti ja liitti osaksi Britannian imperiumia, ei aiheuttanut 1800-luvun aikana samanlaista kilpailua eurooppalaisten valtioiden kesken kuin Afrikka. Syitä tähän oli monia, mutta keskeisimpänä mainitaan usein Britannian merivoimien vahvuus ja määrätietoinen toiminta mantereella. Pala palalta britit ottivat mantereen haltuun perustamalla siirtokuntia ja estäen näin muiden valtioiden väliintulon. Samaan hengenvetoon esimerkiksi ranskalaisten kerrotaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella tehneen mantereen länsi- ja lounaisrannikolla aktiivisesti kartoitus- ja tutkimustyötä siirtokuntia kuitenkaan perustamatta. Esimerkiksi vuonna 1772 Francois de Saint Alouarn kartoitti ja teki alustavia tutkimuksia mantereen länsirannikolla jättäen paikalle merkiksi käynnistään haudattuja kolikoita ja mahdollisesti myös viestin alueen haltuunotosta. Alouarn miehistöineen kuitenkin katosi paluumatkallaan Ranskaan, eikä siten koskaan päässyt esittelemään löytöjään Ranskan kuninkaalle. Jos näin ei olisi käynyt, olisi mantereelle saatettu perustaa ranskalainen siirtokunta ja brittien hallinta mantereella olisi haastettu. Vai olisiko? Saint Alouarnin jälkeen lukuisat muut ranskalaiset, kuten Bruni d Entrecasteaux, Nicolas Baudin, Jacques Hamelin, Louis de Freycinet ja Durmont D Urville, jatkoivat mantereen kartoitusta ja tutkimusta 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja 1800-luvun alussa. Ranskalaisten toiminta, jonka päämääränä oli kaupallisten mahdollisuuksien löytäminen, mahdollisten satamapaikkojen perustaminen ja brittien haastaminen, keskittyi erityisesti mantereen länsirannikolle. Onnistuneista matkoista huolimatta ranskalaiset eivätkä muut valtiot pyrkineet ottamaan mantereesta osaansa, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut Britannian vaikutusvallan ollessa mantereella varsin rikkonaista. Tilanne Australiassa oli huomattavasti monimutkaisempi kuin usein toistettu kertomus brittien hallinnan leviämisestä mantereella antaa ymmärtää. Brittien mantereelle perustamat siirtokunnat eivät olleet itsestäänselvästi menestystarinoita uuden ympäristön asettaessa haasteita viljelylle ja maataloustoiminnalle. Samalla ranskalaisten matkat herättivät briteissä levottomuutta heijastaen heidän jollain tasolla tiedostaneen hallintansa haurauden, ja britit pyrkivät 1

2 siksi vakiinnuttamaan asemaansa mantereella laajemmin rannikkoa tutkimalla ja siirtokuntia perustamalla. Perustettuaan liudan pisteittäisiä tukikohtia mantereelle erinäisten siirtokuntien muodossa, vuonna 1829 britit julistivat omakseen mantereen koko länsirannikon nimenomaisesti tehdäkseen tyhjäksi ranskalaisten ja yhdysvaltalaisten toimintasuunnitelmat mantereen sillä puolen. Näin mantereesta tuli kansainvälisen lain mukaisesti kokonaisuudessaan Britannian hallitsema alue. Nimellisestä haltuunotosta huolimatta mantereen kolonisaatio ja sen eri osien tuntemisen kehittyminen olivat pitkälle 1900-luvun alkuun asti ennemminkin murtomaisia prosesseja, joiden aikana britit useaan otteeseen pelkäsivät muiden maiden interventiota. Miksi britit kuitenkin lopulta saivat toimia Australiassa pitkälti omissa oloissaan? Miksi muiden maiden toiminta mantereella jäi marginaaliseksi? Australian suhteen toteutetuissa poliitikoissa oli tietysti kyse yksittäisten henkilöiden tekemien päätösten ohella myös laajemmista prosesseista kuten eri maiden suhteellisesta sotilaallisesta vahvuudesta ja poliittisesta tilanteesta Euroopasta, jonka on esitetty johtaneen siihen, että Napoleonin päätti jättää Australian aluksi vähemmälle ja lopulta olemattomalle huomiolle. Toisaalta muiden maiden aktiivisemman toiminnan ja kilpailun toteutumisen mahdollisuutta arvioitaessa olennaista on kiinnittää yksittäisten tapausten (kuten esimerkiksi joidenkin keskeisten henkilöiden tekemien valintojen) ohella huomiota suurempiin kysymyksiin, jotka vaikuttivat yksilöiden päätöksentekoon ja toimintaan Australian suhteen. Keskeisenä tekijänä, joka vaikutti vääjäämättä koko 1800-luvun ajan brittien Australiapolitiikkaan ja muun maailman kiinnostukseen mannerta kohtaan, pidän mantereen luonnonmaantiedettä. Väitöskirjassani tutkin brittien käsitysten muodostumista Australian maantieteestä kohdistamalla huomioni erityisesti siihen, miten mantereelta erilaisten hankkeiden tuloksena tuotettua maantieteellistä tietoa vastaanotettiin, käytettiin ja hallittiin Britanniassa ja Australiassa. Maantieteellinen tieto oli ratkaisevassa asemassa mantereeseen kohdistettujen odotusten muotoilemisessa ja väitöskirjassani tarkastelen miten ymmärrys Australian maantieteestä eri toimijoiden välisessä keskustelussa syntyi. Kyseessä oli prosessi, jossa Australiaa maantieteellisenä tilana realiteetteineen ja mahdollisuuksineen määriteltiin ja pyrittiin ymmärtämään. Itsestäänselvästi eurooppalaisille tuntematon manner herätti kiinnostusta maantieteellisten mysteeriensä ohella myös kaupallisten mahdollisuuksien (kauppa Aasiaan) ja potentiaalisten raaka-aineiden vuoksi. Kysymykset mantereen resursseista kiinnittyvät vahvasti mantereeseen luonnonmaantieteellisten ominaisuuksien määrittämänä tilana, joka osal- 2

3 taan vaikutti siihen, mitä mantereella tapahtui ja mitä siellä tehtiin. Kuten Gilbert ja Lambert ovat esittäneet, kiinnittämällä huomiota myös tilojen vaihtoehtoisiin historioihin aktivoimalla luonnonmaantieteelliset ja biogeografiset ominaisuudet, voidaan paitsi tuottaa varsin radikaali vaihtoehtoinen historia ja maailma, myös problematisoida ihmisen toimijuuden rinnalla usein pelkäksi taustaksi jätetyn luonnon ominaisuuksien merkitystä. 1 Australian maantieteelliset ominaisuudet olivat läpi 1800-luvun keskeinen kiinnostuksen kohde eurooppalaisille, sillä heille, toisin kuin mannerta asuttaneille aboriginaaleille, ne olivat tuntemattomia. Tuntemattomuutensa vuoksi manner itsessään oli erilaisten kontrafaktuaalisten teorioiden kohde, ja keskustelua käytiin aktiivisesti siitä, mitä mantereen sisäosissa oletettavasti voisi olla. Keskeisin teoria, joka pitkään innoitti mannerta tutkineita ihmisiä, sisälsi olettamuksen mantereen sisäosien hydrografiasta: olettamuksena oli, että tutkimusmatkailijat saattoivat kohdata laajan jokiverkoston, suuria järviä tai jopa Välimeren kaltaisen sisämaanmeren. Toiveet ja odotukset mantereen maantieteestä vaikuttivat siellä suunniteltuihin tutkimusmatkoihin: erityisesti tutkimusmatkailija Charles Sturt elätteli pitkään, luvun lopulla toteuttamistaan tutkimusmatkoista alkaen aina 1850-luvun lopulla uusien tutkimusmatkojen toteuttamista ohjeistaessaan, ajatusta mahdollisuudesta löytää sisämaanmeri. Kontrafaktuaaliset maantieteelliset teoriat, joita 1800-luvulla esitettiin, pohjautuivat paitsi jo saatavilla olleisiin tietoihin myös merkittävässä määrin analogioihin jokien toiminnasta ja muiden mantereiden maantieteistä. Tutkimusmatkailijat raportoivat matkapäiväkirjoissaan havaitsemistaan vesistöistä ja joista verraten niitä jo tuntemiensa jokien käyttäytymiseen: jokia pyrittiin jatkuvasti käsitteellistämään vertaamalla niiden anatomiaa eurooppalaisiin vastineisiinsa. Analogioiden pohjalta muodostetut teoriat siitä, mitä saatettiin odottaa kohdattavan, vaikuttivat selkeästi brittien toimintaan mantereella, sillä ne ohjasivat Britannian odotuksia mantereen hallinnan tai tiettyjen osien tutkimuksen tuottamista mahdollisista hyödyistä. Nämä kontrafaktuaaliset teoriat mantereen maantieteestä herättävät perustellun kysymyksen siitä, mitä Australiassa olisi saattanut tapahtua jos sen sisäosien maantiede olisi ollut erilainen kuin se oli. Britannian hallituksen rooli Australian tutkimuksessa 1800-luvulla ei ollut läheskään niin keskeinen kuin esimerkiksi Afrikan kohdalla. Hallitus panosti Australian tutkimukseen suu- 1 Gilbert, David & Lambert, David. Counterfactual geographies: worlds that might have been. Journal of Historical Geography. 36:1, 2010,

4 remmassa määrin oikeastaan vain kolmen tutkimusmatkan kohdalla eikä ollut innokas uusien siirtokuntien perustamisen tukija niiden suurien taloudellisten riskien vuoksi. Hallituksen pienemmän roolin mahdollisti tietysti se, että Australiassa paikalliset toimijat olivat aktiivisia: siirtokuntien asukkaat toteuttivat itse tutkimusmatkoja ja erilaisia hankkeita, joiden avulla laajempia maa-alueita saatiin taloudellisen tuotannon piiriin. Kolme tutkimusmatkaa, joita Britannian hallitus rahoitti, olivat George Greyn ja Thomas Lushingtonin matka mantereen länsi -ja luoteisrannikolla vuosina , jo mainitun Charles Sturtin matka mantereen sisäosiin luoteesta vuosina ja Augustus Gregoryn pohjoisrannikkoa tutkinut matka vuosina Näiden kaikkien matkojen taustalla olivat geopoliittiset pyrkimykset laajentaa brittien hallintaa ja varmistaa selusta ranskalaisten ja amerikkalaisten mahdollisia pyrkimyksiä vastaan. Greyn ja Lushingtonin matkan päämääränä oli selvittää löytyykö länsirannikolta oletettua suurta jokisuistoa, joka mahdollistaisi pääsyn sisämaahan. Gregoryn matkan tavoitteena oli samoin selvittää missä määrin pohjoisrannikon jokia pitkin oli mahdollista liikkua mantereen sisäosiin ja toisaalta tutkia millaisia luonnonvaroja alueella oli. Charles Sturtin matkan tavoitteena oli tutkia mantereen sisäosia, ja Sturt itse asetti henkilökohtaiseksi tavoitteekseen olla ensimmäinen eurooppalainen mantereen keskipisteessä. Edellä kuvatut kolme tutkimusmatkahanketta tuottivat tuloksenaan tietoa mantereen maantieteellisistä oloista pääosin varsin karuina ja resursseiltaan heikkoina. Lännen ja pohjoisen joet eivät tarjonneet lupaavia kuljetusreittejä mantereen keskiosiin eikä Sturt suurista toiveistaan huolimatta löytänyt sisäsosista laajaa vesistöä. Tällaisten tietojen kantautuminen muulle maailmalle vähensi Australian kiinnostavuutta muiden valtioiden silmissä kuten myös Britanniassa. Jos Sturt kuitenkin olisi matkallaan voinut seurata jokia mantereen keskipisteeseen ja Gregory varmentaa kulkukelpoisten jokien jatkuvuuden mantereen pohjoisosissa, olisi tilanne kuitenkin voinut olla toinen. Australia maantieteellisenä tilana ja osana maailmaa olisi tuolloin jäsentynyt täysin erilaisena kuin se jäsentyi. Ranskalaiset tai hollantilaiset olisivat tällöin mantereen tarjoamista mahdollisuuksista kiinnostuneina voineet pyrkiä aktiivisemmin haastamaan brittien vaikutusvallan mantereella, ja osia mantereen rannikosta olisi saatettu liittää toisten maiden hallintaan. Tällöin Australiaa ei ehkä olisikaan jaettu brittisiirtokuntien kesken alueisiin vaan poliittiset rajat olisi vedetty eri valtioiden välisen sopimuksen tuloksena. 4

5 Onko tällaisella maailman perustavanlaatuisiin fysikaalisiin rakenteisiin kohdistuva jossittelu millään tavalla olennaista? Mielestäni se ainakin 1800-luvun Australian kohdalla on relevanttia siksi, että jossittelu mantereen maantieteestä vaikutti selkeästi eri toimijoiden tekemiin ratkaisuihin mantereella. Samanlaisia tilanteita löytyy myös muilta mantereilta: Etelä- Amerikassa ajatus El Doradosta ohjasi monia tutkimusmatkailijoita, Pohjois-Amerikassa ajatus mantereen halkaisevasta jokiverkostosta oli Lewisin ja Clarken 1800-luvun alussa toteuttaman tutkimusmatkan taustalla. Samoin Afrikassa mantereen luonnonmaantieteellisten ongelmien ratkaiseminen tuotti tuloksenaan hypoteettisia maantieteitä, jotka ohjasivat eri toimijoiden tavoitteita mantereella läpi 1800-luvun. Tarkasteltaessa vaihtoehtoisten maantieteiden vaikutusta Australian tai minkä tahansa muun tilan historian kulkuun liikutaan tietysti sellaisten oletusten tasolla, joka tuottaa tuloksenaan valtaisan kontrafaktuaalisen tehtävän. Tilanne Australiassa olisi ollut täysin toinen alusta asti. Mantereen alkuperäisten asukkaiden kulttuuri olisi todennäköisesti muotounut erilaiseksi, mikä olisi vaikuttanut merkittävästi tuleviin kohtaamisiin muiden mantereiden asukkaiden kanssa. Mahdollisten seurausten määrä on siten loputon. Piilotettuna olettamuksiin maantieteen merkityksestä Australian historialle on tietysti ympäristödeterminismin ja -possibilismin problematiikka, ja siten perimmäiset kysymykset luonnon tarjoamien mahdollisuuksien ja esteiden merkityksestä ihmiskunnan historiassa. Australian kohdalla analyysi maantieteellisten ominaisuuksien merkityksestä paitsi mantereen historian kannalta yleisesti myös luvun eurooppalaisten mantereella tekemien valintojen suhteen tarkemmin korostaa mielestäni hyvin sitä, miten kontrafaktuaalisten kysymysten kohdistaminen ihmisten tekemien päätösten ohella myös ihmisten elinympäristöön, antaa mahdollisuuksia kiinnostaviin ajatusleikkeihin. Luonnonmaantieteelliset mahdollisuudet vaikuttivat muiden maiden kiinnostukseen mannerta kohtaan. Mantereen luonnonmaantieteellä oli siksi selkeä merkitys sen kannalta, mitä britit mantereella pystyivät tekemään ja mitä he sen suhteen suunnittelivat. Tämän vuoksi vaihtoehtoisten maantieteiden kuvittelu ja problematisoiminen muiden tekijöiden ohella osaltaan auttaa ymmärtämään, miksi Australiasta ei valtioiden kesken kilpailtu samalla tavalla kuin Afrikasta 1800-luvulla. 5