Sinikka Riihiaho KOLMASIKÄLÄISTEN SOSIAALINEN AKTIIVISUUS POHJOISISSA KAUPUNGEISSA

Transkriptio

1 Sinikka Riihiaho KOLMASIKÄLÄISTEN SOSIAALINEN AKTIIVISUUS POHJOISISSA KAUPUNGEISSA

2 Riihiaho Sinikka (2007):Kolmasikäläisten sosiaalinen aktiivisuus pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi hankkeen osaraportti 1. Lapin yliopisto. Taitto: Tiia Karjalainen Julkaisu netissä: ISBN Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007

3 LUKIJALLE 3 Lapin yliopiston KaupunkiElvi tutkimus- ja kehittämishanke käynnistyi vuoden 2005 alussa. Sen tarkoituksena on tutkia kolmannessa iässä olevia, jotka asuvat Lapin läänin kaupungeissa (Kemi, Kemijärvi, Rovaniemi ja Tornio). Tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 140 henkilöä, iältään vuotiaita. Haastattelun pääalueet ovat kotona asumisen merkitys, elämänvaiheet, sosiaaliset suhteet, kaupunki, naapurit, lähiyhteisö, osallistuminen, arki, terveys, toimintakyky, ikääntymisen kokeminen, apuvälineet ja esineet, asuinolot, pihapiiri ja lähiympäristö, palvelut ja niiden tarve sekä taloudellinen tilanne. Sinikka Riihiahon osaraportti käsittelee kolmasikäläisten sosiaalista aktiivisuutta. Rovaniemellä tammikuussa 2007 Simo Koskinen ja KaupunkiElvin tutkimusryhmä

4 SISÄLLYS 4 LUKIJALLE 3 KUVIOLUETTELO 6 TAULUKKOLUETTELO 6 1 JOHDANTO 9 2 KOLMAS IKÄ JA AKTIIVINEN TOIMINTA Muuttuva vanhuus Kolmannen iän ajanjakso Ikääntymisteoriat ajattelutapojen taustalla Aktiivinen ikääntyminen Osallistuminen ja aktiivinen kansalaisuus 33 3 AIEMPIA TUTKIMUKSIA IKÄÄNTYNEITTEN SOSIAALISESTA AKTIIVISUUDESTA 41 4 TUTKIMUKSEN LÄHESTYMISTAPA JA TOTEUTUS Tutkimustehtävät Tutkimusasetelma Aineiston hankinta Aineiston edustavuus Aineiston analyysi 57 5 TUTKIMUSKAUPUNKIEN JA TUTKIMUSAINEISTON KUVAUS Perustietoja kolmasikäläisistä Kaupunki elinympäristönä 68 6 AKTIIVISUUDEN MUODOT 75

5 5 6.1 Aktiivisuuden ulottuvuuksien muodostaminen Eri tavoin aktiivisten ryhmittely 87 7 AKTIIVISUUS OSANA KOLMASIKÄLÄISTEN ELÄMÄNTYYLIÄ Kulttuuriaktiivisuus Yhdistysaktiivisuus Poliittinen aktiivisuus Sosiaalinen aktiivisuus Harrastusaktiivisuus Tuottava aktiivisuus Uskonnollinen aktiivisuus KOLMASIKÄLÄISTEN AKTIIVISUUTEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT Aktiivisuuden eri ulottuvuuksien yhteys taustatekijöihin Aktiivisuusryhmiä erottelevia taustatekijöitä Ryhmiä parhaiten erottelevat aktiivisuuden ulottuvuudet POHDINTA 139 LÄHTEET 143 LIITTEET 151 Liite Liite Liite

6 6 KUVIOLUETTELO Kuvio 1. Aktiiviseen ikääntymiseen vaikuttavat tekijät Kuvio 2. Teoreettisten käsitteiden suhteet Kuvio 3. Tutkimuskaupungit Kuvio 4. Väestön ikäjakauma kaupungeittain Kuvio 5. Väestön sukupuolijakauma kaupungeittain Kuvio 6. Harrastuksista saadut asiat sukupuolen mukaan TAULUKKOLUETTELO Taulukko 1. Ajankäyttöä ja harrastuksia koskevia tutkimuksia.. 41 Taulukko 2. Tutkimuksessa käytetyt kysymykset Taulukko 3. Tutkimuksen perusjoukon jakautuminen kaupungeittain Taulukko 4. Tutkimukseen suostuneet ja kieltäytyneet Taulukko 5. Lopullisen perusjoukon, alkuperäisen perusjoukon ja tutkimusjoukon suhde kaupungeittain Taulukko 6. Perusjoukon ja tutkimusjoukon vastaavuus ikäluokittain Taulukko 7. Perusjoukon ja tutkimusjoukon vastaavuus sukupuolittain Taulukko 8. Perus- ja taustatietoja aineistosta kaupungeittain Taulukko 9. Elämäntilannetietoja prosentteina sukupuolen ja ikäryhmän mukaan Taulukko 10. Peruskoulutus prosentteina iän ja sukupuolen mukaan Taulukko 11. Ammatillinen koulutus prosentteina iän ja sukupuolen mukaan Taulukko 12. Toimintamahdollisuudet prosentteina kaupungeittain Taulukko 13. Kaupalliset palvelut prosentteina kaupungeittain. 73 Taulukko 14. Voiko tehdä kaupungissa kaikkea haluamaansa?. 74 Taulukko 15. Kulttuuriaktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 16. Yhdistysaktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan... 79

7 7 Taulukko 17. Poliittinen aktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 18. Sosiaalinen aktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 19. Harrastusaktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 20. Tuottava aktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 21. Uskonnollinen aktiivisuus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 22. Aktiivisuuden ulottuvuuksien väliset yhteydet Taulukko 23. Ryhmien jakautuminen ryhmittelyanalyysissa prosentteina taustatietojen mukaan Taulukko 24. Kulttuuriaktiivisuus ryhmissä Taulukko 25. Yhdistysaktiivisuus ryhmissä Taulukko 26. Poliittinen aktiivisuus ryhmissä Taulukko 27. Sosiaalinen aktiivisuus ryhmissä Taulukko 28. Harrastusaktiivisuus ryhmissä Taulukko 29. Tuottava aktiivisuus ryhmissä Taulukko 30. Uskonnollinen aktiivisuus ryhmissä Taulukko 31. Osallistuminen erilaisiin kulttuuritapahtumiin vuoden aikana sukupuolen mukaan prosentteina Taulukko 32. Osallistuminen opiskeluun ja itsensä kehittämiseen sukupuolen mukaan Taulukko 33. Matkustelu viimeisen vuoden aikana sukupuolen mukaan Taulukko 34. Yhdistysten jäsenten aktiivisuus yhdistystoiminnassa prosentteina Taulukko 35. Eri yhdistysten toimintaan vähintään kuukausittain osallistuvat prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 36. Mitä saa yhdistystoiminnasta? Sukupuolen mukaan prosentteina Taulukko 37. Mitä antaa yhdistystoiminnalle? Sukupuolen mukaan prosentteina Taulukko 38. Äänestyskäyttäytyminen sukupuolen ja iän mukaan prosentteina Taulukko 39. Läheisten tapaaminen prosentteina iän ja sukupuolen mukaan

8 8 Taulukko 40. Perhejuhlissa käyminen prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 41. Harrastuspiireihin osallistuminen prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 42. Esimerkkejä kolmasikäläisten harrastuksista Taulukko 43. Harrastukset sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 44. Tärkeimmät harrastukset eri ryhmissä Taulukko 45. Läpi elämän jatkunut tärkeä harrastus prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 46. Vapaaehtoistyön tekeminen prosentteina sukupuolen ja iän mukaan Taulukko 47. Uskonnollisissa tilaisuuksissa käyminen sukupuolen mukaan Taulukko 48. Korrelaatiomatriisi aktiivisuuden ulottuvuuksista ja taustatekijöistä Taulukko 49. Taustamuuttujien erottelufunktiokertoimet Taulukko 50. Ryhmiä eniten erottelevat taustamuuttujat Taulukko 51. Ryhmät taustamuuttujien erotteludimensiossa Taulukko 52. Aktiivisuuden ulottuvuuksien erottelufunktiokertoimet Taulukko 53. Ryhmiä erottelevat aktiivisuuden ulottuvuudet Taulukko 54. Ryhmät aktiivisuuden ulottuvuuksien erotteludimensiossa

9 1 JOHDANTO 9 Tässä tutkimuksessa käsitellään kolmatta ikäänsä elävien aktiivisuutta ja toimintaa. Kolmas ikä on uusi elämänvaihe, ja on tärkeää tietää mitä he tekevät ja millaisia merkityksiä he antavat toiminnalleen. Ikääntyneiden määrä kasvaa kaikissa länsimaissa. He ovat myös hyväkuntoisempia kuin koskaan aiemmin. Työnjätön ja varsinaisen vanhuuden väliin jäävä aika on melko pitkä, noin vuotta. Eläkkeelle jäämisen ja varsinaisen raihnaisen vanhuuden väliin jäävää ajanjaksoa on ryhdytty kutsumaan kolmanneksi iäksi. Suurin osa kolmasikäläisistä on hyväkuntoisia ja varsin aktiivisia. Keskimääräisen iän noustessa toimintakyvyn puutteet eivät siis lisäänny samassa suhteessa. Näin ollen osallistuminen ja monenlainen tekeminen nousevat keskeiseksi osaksi kolmatta ikää. Kyseessä on elämänvaihe, jossa voi omistautua sille, mikä itseä kiinnostaa. Ihminen kaipaa rytmiä elämäänsä, ja sitä harrastukset ja osallistuminen erilaisiin toimintoihin tuottavat. Mielekäs vapaaajan tekeminen ja itsensä toteuttaminen ovat tärkeitä tekijöitä ihmisen hyvinvoinnille. Jokaisella on omat mielenkiinnonkohteensa, joita ei ole syytä asettaa paremmuusjärjestykseen. Tärkeintä on, että on kiinnostunut jostakin, sillä mielenkiinnon kohteen puuttuessa ihmistä uhkaa tylsyys. Tylsyyden tunne taas kertoo kokemusköyhyydestä ja siitä, ettei merkityksellisten kokemusten tarve tyydyty. (Karisto & Konttinen 2004, 107.) Harrastukset, aktiivisuus, ihmisten tapaaminen ja monenlainen tekeminen auttavat pitämään vireyttä ja mielenkiintoa yllä. Kolmannessa iässä olevien elämää ja aktiivisuutta on tärkeää tuntea, koska heille sopivien toiminta-areenoiden kehittämiseen tarvitaan tietoa. Tutkimus on osatutkimus Lapin yliopiston KaupunkiElvi-tutkimushankkeesta. Tutkimus rakentuu siten, että toinen luku koostuu teoriaosuudesta, jossa käsitellään mm. kolmatta ikää ja aktiivista ikääntymistä. Seuraava, kolmas luku käsittelee muutamia aiempia suomalaisia sosiaalista aktiivisuutta

10 10 koskevia tutkimuksia. Luvussa 4 kerrotaan tutkimusasetelmasta, tehtävistä ja suorittamisesta. Luku 5 koostuu tutkimusaineiston ja tutkimuskaupunkien alustavasta kuvauksesta. Luvut 6 8 ovat varsinaisia tuloslukuja, joissa analysoidaan aineistoa tarkemmin.

11 11 2 KOLMAS IKÄ JA AKTIIVINEN TOIMINTA 2.1 Muuttuva vanhuus Vanhuuskäsitys Milloin vanhuus alkaa? Ihmiset elävät kauemmin ja terveempinä ja tämän seurauksena vanhuuden raja on siirtynyt kauemmas (Walker & Maltby 1997, 13). Aiemmin on ollut tavallista, että vanhuuden katsottiin alkavan yleisessä vanhuuseläkeiässä 65- vuotiaana. Vanhuuden raja on noussut ja on nykyisin noin ikävuoden tienoilla. Ikäihmiset itse kokevat vanhuuden alkavan tällä välillä (esim. Heikkinen 2003). Myös esimerkiksi dementian esiintyvyys lisääntyy merkittävästi iän myötä. Kun vuotiaista noin 10 % sairastaa keskivaikeaa tai vaikeaa dementiaa, niin vuotiaista yli 30 % sairastaa dementiaa. (Erkinjuntti & Huovinen 2001, ) Ikivihreät-projektin 8-vuotisessa seuruututkimuksessa todettiin, että sekä miehet että naiset kokivat terveytensä huonommaksi seuruuvaiheessa (73 92-vuotiaana) kuin alkututkimuksessa (65 84-vuotiaana). Tutkimuksen alussa vuotiaista naisista 20 % ei ollut yhtään sairautta, seuruun lopussa vuotiaista naisista vain kuudella prosentilla ei ollut yhtään sairautta. Myös terveys ja toimintakyky siis laskevat 80 ikävuoden paikkeilla. (Laukkanen & Leinonen & Heikkinen 1999, 133.) Eläkkeelle jäänti ei enää sovi vanhuuden rajan määrittämiseksi, koska monissa ammateissa eläkeikä on alhaisempi kuin 65 vuotta. Lisäksi monet jäävät tai ovat jääneet eläkkeelle ennen varsinaista eläkeikää eri syistä. Iän myötä tapahtuu myös roolimuutoksia, joita ei myöskään voi ottaa vanhuuden määritelmäksi, koska niitä ei tapahdu kaikille, eivätkä ne ole sidoksissa ikään, esimerkiksi eläkkeelle jääminen, leskeytyminen tai isovanhemmuus. Vanhenemista voidaan mitata myös subjektiivisen kokemisen perusteella. (Esim. Jyrkämä 2001, 282; Koskinen 2004, 30.) Nykyisin liitetäänkin vanhuuden alkaminen usein toimintakyvyn heikkenemiseen tai kansan suussa periksi antamiseen. On

12 12 tärkeää muistaa, etteivät ikääntyneet ole mikään homogeeninen ryhmä, vaan yksilöiden välillä on suuriakin eroja. Termillä vanha tai vanhus tarkoitetaan yleisissä mielikuvissa sairautta, raihnautta ja muistamattomuutta. Toisaalta sanalla vanha voi olla myös lämmin ja kaunis merkitys. Rubinstein (2002, 36) toteaa, että monet ikääntyneet saattavat sanoa, etteivät kokeneet itseään vanhaksi ennen kuin sairastuivat. Vanhuuden ja sairauden yhdistäminen on vahingollista, koska se antaa vanhuudelle negatiivisen leiman. Toisaalta se tarkoittaa myös, että ellei sairauksia ole, ihminen todennäköisesti ei koe itseään vanhaksi. Nykyään ikääntymistä on alettu kuvata esimerkiksi sanoilla toimintakyky, vireys ja nuorekkuus (Muhonen & Ojala 2004, 10). Jyrkämä (2001, 286) toteaa, ettei kyse ole pelkistä mielikuvista, vaan siitä, miten vanhoihin ihmisiin todellisuudessa suhtaudutaan. Ikääntyvät eivät halua joutua samaistetuksi vanhuspuheen diskurssiin, koska he kokevat, ettei se koske heitä itseään. Oma merkityksenanto ikääntymiselle ja vanhuudelle on aina osaltaan sosiaalisesti konstruoitua. Yhteiskunnassa vallitsevat vanhenemisen kuvat muodostavat ympäristön, jossa yksilölliset, toimintaan vaikuttavat minäkuvat syntyvät. Niitä voidaan muuttaa kollektiivisesti vaikuttamalla vanhenemisen kuviin. Esimerkiksi kolmannen iän käsitettä voidaan pitää tällaisena vaikuttamisyrityksenä. (Karisto 2004, 99.) Eläkeläisyys Eläkkeelle siirrytään usein eri syistä jo ennen virallista eläkeikää. Huovisen ja Piekkolan (2002) mukaan korkeat palkkatulot pienentävät eläkkeelle siirtymisen todennäköisyyttä. Toisaalta suurten ikäluokkien korkeampi varallisuus johtanee varhaiseläkeläisten määrän kasvuun. Suomalaiset kuitenkin haluavat jäädä eläkkeelle yhä nuorempina. Tämän jälkeen eläkevuosia on monilla edessä yhtä paljon kuin työurakin on kestänyt. Haluun jäädä varhain eläkkeelle ehkä vaikuttavat työelämän kovenevat paineet. (Levonen 2001, 106; ks. myös Julkunen 2003.)

13 13 Vuoden 2005 alussa Suomessa otettiin käyttöön eläke-uudistus, jonka tavoitteena on työuran pidentäminen. Siinä yhtenäinen vanhuuseläkeikä (65 vuotta) korvattiin yksilöllisesti valittavalla eläkeiällä (63 68 vuotta) ja työssä pysymiseen houkutellaan kannustinkarttuman avulla (ikävuosina 63 68). Lisäksi karsittiin työnjättöväyliä. Uusimpien tulosten mukaan tällä mallilla on jo ollut vaikutusta ihmisten eläkkeelle jäämiseen. Vain noin joka neljäs käytti mahdollisuutta siirtyä eläkkeelle vuotiaana. Mikäli Eläketurvakeskuksen pitkän aikavälin ennuste toteutuu, myöhentää uudistus eläkkeelle siirtymistä 2 3 vuodella. (Eläketurvakeskus 2006.) Vuonna 2004 eläkkeelle siirtyneiden mediaani-ikä oli 60,1 vuotta, eikä siinä ole eroa miesten ja naisten välillä. Keskiarvoikä oli hieman alhaisempi, 57 vuotta. Eläkkeelle siirtyneistä 41 % on vuotiaita ja 16 % yli 65-vuotiaita. Eläkkeelle siirtyneistä 15 % on alle 50-vuotiaita. (Eläketurvakeskus 2005.) Eläketurvakeskuksen laskelman mukaan eläkkeelle siirtymisiän keskiarvo Suomessa vuonna 2005 oli 58,6. Keskiarvoikä siis nousi vuodesta Mediaani-ikä oli vuonna ,2, joten siinäkin tapahtui pieni nousu. Vuonna 2005 eläkkeelle siirtymisiän odote oli 59,1 vuoden iässä. Muutosta edellisvuoteen ei ollut tapahtunut. (Kannisto & Hiltunen 2006.) Eläkkeelle jäämisen aikaistuminen on ilmiö joka näkyy paitsi Suomessa myös kansainvälisesti. Leslie Morgan ja Suzanne Kunkel (2001, 285) arvelevat, että suuntaus voi tulevaisuudessa muuttua. Jos epävarmuus työelämässä vain lisääntyy, yhä harvemmat saavat (kunnon) eläkkeitä ja sosiaaliset etuudet heikkenevät; heikommassa asemassa olevat (naiset, vähemmistöt ja vähän koulutetut) joutuvat mahdollisesti jatkamaan työelämässä pidempään kuin paremmin koulutetut. Toisaalta teknologinen kehitys ja taloudelliset syyt saattavat aiheuttaa sen, että vanhimpien työntekijöiden eläköitymistä suositaan edelleen. On epävarmaa ryhtyä arvioimaan tulevaisuuden suuntauksia. Uskoisin, että eri maiden välillä tulee olemaan jonkin verran vaihtelua erilaisten yhteiskunnallisten instituutioiden, esimerkiksi eläkekäytäntöjen takia.

14 14 Hyvä vanheneminen Hyvän vanhuuden katsottiin luvuilla syntyvän elämään tyytyväisyydestä. Elämään tyytyväisyyden elementtejä taas ovat elämänhalu, periksi antamattomuus, rohkeus, halu ottaa vastuu omasta elämästä, tunne siitä että on saavuttanut haluamansa, arvostaa itseään ihmisenä ja on optimistinen ja näkee toivoa vielä edessä. Elämään tyytyväisyyttä on tutkittu useissa tutkimuksissa ja todettu, että suurin osa ikääntyneistä on erittäin tyytyväisiä. Se taas tarkoittaa onnistunutta ikääntymistä. (Atchley 2000, ; ks. Koskinen 2004, 39.) Myöhemmin alettiin pitää parempana käsitettä hyvän elämän saavuttamisesta, johon liittyy neljä ulottuvuutta: kompetentti käyttäytyminen, psyykkinen hyvinvointi, koettu elämisenlaatu ja objektiivisen ympäristön myönteiset ominaisuudet. Hyvän vanhuuden tärkeä kriteeri on ikääntyvän ihmisen omien valintojen ja toiminnan sekä ympäristön suomien edellytysten tasapainoinen suhde. (Lawton 1983, 355; Atchley 2000, 175; Koskinen 2004, 40.) Onnistunut vanheneminen on ollut tärkeä käsite hyvän vanhuuden tutkimuksessa jo kauan. Onnistunut vanheneminen muodostuu aktiivisesta osallistumisesta yhteiskuntaan, sairauksien puuttumisesta ja kognitiivisten ja fyysisten toimintojen ylläpitämisestä. (Hooyman & Kiyak 1999, 172.) Hyvää vanhenemista on määritelty myös useilla muilla termeillä. Voidaan puhua esimerkiksi vahvasta, tuottavasta, terveestä, aktiivisesta tai liikkuvasta vanhenemisesta (Koskinen 2004, 41 42). Ikääntyneiden omasta mielestä hyvä vanhuus on muutakin kuin mielialakysymys. Jyrkämän (1995) mukaan ikääntyneet pitävät keskeisenä terveyttä ja ruumiillisen kunnon säilymistä. Tämän lisäksi esiin nostetaan riittävä toimeentulo. Myönteinen elämänasenne on vasta kolmantena ikäihmisten mielissä. Neljänneksi tärkeimpiä ovat ihmissuhteet. Myös aktiivisuus ja vireys ovat ikäihmisten mukaan hyvän vanhuuden osatekijöitä, Jyrkämän tutkimuksessa noin joka kymmenes mainitsi tämän. Kaupunkilaiset painottivat aktiivisuutta enemmän kuin maaseutukunnissa asuvat. Nämä tekijät ovat kulttuurissamme

15 15 yleisesti hyväksyttyjä, mistä kertoo se, että myös nuoremmat ikäluokat nimeävät samoja asioita. (Jyrkämä 1995, ) 2.2 Kolmannen iän ajanjakso Kolmannella iällä tarkoitetaan aikaa eläkkeelle jäännin jälkeen, mutta ennen varsinaista vanhuuden aikaa. Peter Laslettin (1989) mukaan ihmisen elämässä on neljä vaihetta, jotka eivät välttämättä määräydy kronologisen iän perusteella. Ensimmäinen ikä viittaa lapsuuteen, muista riippuvuuteen, sosialisaatioon ja koulunkäyntiin. Toinen ikä on työssäkäynnin, kodin perustamisen, avioliiton ja lasten kasvatuksen aikaa. Kolmas ikä on työnjätön ja lasten kotoa lähtemisen aikaa. Kolmannessa iässä, kun ihminen on eläkkeellä ja vapaa, hän pystyy toteuttamaan omat tavoitteensa niin täydellisesti kuin mahdollista. Kolmas ikä on henkilökohtaisten saavutusten ja onnistumisten aikaa. Neljäs ikä nähdään helposti kolmannelle iälle vastakkaisena, jolloin se merkitsee varsinaista vanhuutta, muista riippuvuutta ja hoidon tarpeen lisääntymistä sekä raihnaisuutta, vaikkei näin tarvitsekaan olla. (Laslett 1989, 192.) Vastakkainasettelua ei ole syytä tehdä näin selvärajaisena: myös neljännessä iässä olevat voivat olla hyväkuntoisia ja aktiivisia toimijoita. Toisaalta myös kolmannessa iässä voi olla toiminnanvajauksia. Karisto (2002, 138) toteaa, että jaottelu neljään ikäkauteen ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi ensimmäinen ikä olisi syytä jakaa lapsuuteen ja nuoruuteen. Näin ollen se, mitä kutsumme kolmanneksi iäksi, olisi pikemminkin neljäs. Suomessa kolmannen iän käsite on yleinen lähinnä tutkimuskielessä, mutta muualla maailmassa se on yleisemminkin käytössä. Esimerkiksi ikääntyvien yliopisto on monissa maissa nimeltään kolmannen iän yliopisto. Kariston mukaan kolmas ikä on tarpeellinen käsite, koska elinajan odote on kasvanut eivätkä aiemmat ikäluokitukset eivät jäsennä elämänkulkua riittävän kattavasti. Ennen varsinaista vanhuutta on olemassa ajanjakso, joka tarvitsee oman nimen. (Karisto 2002, )

16 16 Kolmas ikä edellyttää, että eletään pitkän iän oloissa, on saavutettu tietty elinajan odotteen pituus, kuten Suomessa on. Kolmas ikä määritellään useimmiten alkamaan 50, 55 tai 60- vuotiaana ja päättymään vuotiaana. Laslettin (1989) mukaan on olemassa väestöllisiä, taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ehtoja, joiden on täytyttävä, jotta kolmannen iän käsitettä voidaan käyttää. Väestöllisen eli demografisen ehdon täyttyminen edellyttää, että jokaisella yli 25-vuotiaalla kansalaisella on oltava mahdollisuus saavuttaa 70 vuoden ikä (mt., 1 7, 85 88). Suomessa elinajanodote vuonna 2004 oli 25- vuotiaalla miehellä 76,2 vuotta ja naisella 82,8 vuotta (Tilastokeskus 2005). Lisäksi väestöstä vähintään 10 % on oltava yli 65-vuotiaita ja neljännes yli 25-vuotiaasta väestöstä on yli 60- vuotiaita. Suomessa nämä mittarit on saavutettu 1970-luvulla (esim. Tikka 1991, 36; Koskinen 2004, 32). Vuonna 2004 Suomessa koko väestöstä 16 % oli yli 65-vuotiaita ja yli 25- vuotiaasta väestöstä 30 % oli yli 60-vuotiaita (Tilastokeskus 2005). Laslettin (1989, 192) mukaan on oleellista, että ihmiset voivat jo varhaisaikuisuudessa suurella todennäköisyydellä ennakoida elävänsä pitkäikäisiksi. Kolmannen iän käsitteen käyttö edellyttää tiettyä elintasoa maassa, kansallisvarallisuutta ja sen oikeudenmukaista jakoa sekä ikääntyvän henkilökohtaisia voimavaroja ja pääomia. Kolmas ikä edellyttää myös yhteiskunnallisia instituutioita kuten eläkejärjestelmiä, joiden avulla voidaan turvata eläkeläisten taloudellinen asema, sillä tietty vaurauden taso on oltava, jotta kolmas ikä voisi olla olemassa. (Laslett 1989.) Suomessa näin onkin. Lisäksi Suomi on hyvinvointivaltio, joka turvaa toimeentulon kaikille, eikä eläkkeellä olo Suomessa merkitse köyhyyttä. Lisäksi on oltava yhteiskunnan toiminta-areenoita ja foorumeita, joilla kolmasikäläiset voivat toimia (Laslett 1989). Myös näitä toiminta-areenoita Suomessa on kehitetty ikääntyneille, esimerkiksi Ikääntyvien yliopisto. Mahdollisuus viettää kolmas ikä itseään toteuttaen riippuu oleellisesti siitä, onko yksilöllä itsellään riittävästi henkilökohtaisia resursseja käytössään.

17 17 Kolmas ikä edellyttää myös sosiokulttuurisesti uusien ajattelu- ja elämäntapojen kehittymistä (Laslett 1989, 110; Koskinen 2004, 32). Tikan (1991, 38) mukaan tähän liittyy vanhuuden elämäntyylillisiä muutoksia aikaisempiin sukupolviin verrattuna. Lisäksi uudet ajattelutavat näkyvät arvojen, normien, moraalikäsitysten ja ajattelutapojen saamissa perinteisistä poikkeavissa sisällöissä. Kaikki asiat kietoutuvat yhteen monin tavoin. Laslettin (1989, 192) mukaan kolmasikäläinen on vapaa tyydyttämään omia pyrkimyksiään ja tarpeitaan, koska on eläkkeellä, vapaana työelämästä. Eläkeläisyydellä sinänsä on monia vaikutuksia yksilön elämään riippuen siitä, mitä merkityksiä työllä on ollut ihmiselle. Monille eläkeläisille kolmas ikä merkitsee onnellista ja tuottavaa elämänvaihetta. Kolmas ikä määritetään usein vapaa-ajan ja itsensä toteuttamisen ajaksi. Monille kolmas ikä on fyysisesti ja sosiaalisesti aktiivista aikaa, onnellisesti tapahtuvaa vanhenemista. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei kaikilta eläkkeellä olevilta vaadita liikaa aktiivisuutta ja tuottavuutta. (Mt.) Kolmas ikä tarkoittaa vapautta jostakin, kuten vapautta aiemman elämän vaatimuksista, vaatimuksista ansaita elanto, vastuusta muita kohtaan. Esiin nouseekin kysymys vapautta mihin? Kolmasikäläisillä on mahdollisuus päättää mikä on heidän omasta mielestään mielekästä viimeisinä täyden aktiivisuuden vuosina. Kolmas ikä tekee mahdolliseksi monia vaihtoehtoja, kuten matkustamisen ja seikkailujen kokemisen, vapaaehtoistyön, kouluttautumisen ja opiskelun, käsityöt ja taideharrastukset, kotielämän, puutarhanhoidon, taloudenhoidon, aiempien mielenkiintojen jatkamisen sekä isovanhemmuuden tarjoamat mahdollisuudet. Osa ikääntyneistä kokee, ettei mikään ole yhtä mielekästä kuin aiempi työ ja he torjuvat muutoksen. (Weiss & Bass 2002, 4 5, Rubinstein 2002, 29.) Kariston (2002, 139) mukaan kolmas ikä koostuu kolmesta tekijästä. Ensimmäinen tekijä on eläkkeelle siirtyvien ikäluokkien parempi kunto aiempiin ikäluokkiin verrattuna, jolloin terveitä elinvuosia on odotettavissa aiempaa enemmän. Toiseksi

18 18 eläkkeelle siirtyvät syntymävuosiluokat ovat lähivuosina paljon edeltäjiään suurempia, ja tämäkin tekijä kasvattaa kolmannessa iässä olevien määrää. Karisto toteaa, että nämä väestömuutokset ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle, sillä väestön vanhenemista katsotaan yleensä lähinnä palvelupaineiden lisääntymisen näkökulmasta. Kolmannessa iässä olevat ovat myös sosiaalipoliittisesti kiintoisa ryhmä esimerkiksi terveyden edistämisen näkökulmasta. Kolmas tekijä on kulttuurinen ja liittyy siihen, että kolmanteen ikään tullaan uusin odotuksin ja asentein. Kolmas ikä saakin varsinaisen sisältönsä uusista elämänkäytännöistä sekä kulttuurisista ja institutionaalisista muutoksista. (Karisto 2002, ) Kaikki nämä tekijät ovat muutoksessa, sillä kolmas ikä on parhaillaan muotoutumassa. Kolmas ikä ei jää vain tieteelliseksi käsitteeksi, vaan se perustuu empiirisiin tutkimuksiin ja ihmisten itsensä kertomiin asioihin. Esimerkiksi Ikihyvä Päijät-Häme-tutkimushankkeessa (Karisto & Konttinen 2004, 100) on todettu, että 77 % ikäihmisistä on joko täysin tai osittain sitä mieltä, että tässä iässä minulla on parhaat mahdollisuudet tehdä ja harrastaa juuri sitä mitä itse haluan. Kolmannelle iälle on tyypillistä ajatus aktiivisesta elämänjaksosta. Tämä aktiivisuuden ajatus ei siis tule ulkoapäin, vaan ikäihmiset ovat itse sanoneet elävänsä elämänsä parasta aikaa ja olevansa innokkaita, aktiivisia toimijoita. Kolmannessa iässä olevat muodostavat hyvin heterogeenisen ryhmän, jonka käyttäytyminen ei välttämättä määräydy ikäperustaisesti. Kolmannessa iässä olevien elämää ei siksi pidäkään kuvitella yhdenmukaiseksi. Kolmas ikä vaikka siitä puhuttaessa aina tunnutaankin tietävän mitä se on on vielä melko tuntematon käsite. Sitä myös vieroksutaan sen vuoksi, että se tuntuu olevan ristiriidassa käytännön havaintojen kanssa, eivätkä kaikki ihmiset toimi aktiivisesti. Kolmannessa iässä esiintyy paljon yksilöllisiä vaihteluita. Toimintakyky ei ole asia, jota joko on tai ei ole, vaan se tulee heikkenemään jo ennen kuin toimintakyvyssä on vakavia ongelmia. Osalla ikääntyneistä on myös toimeentulo-ongelmia.

19 19 Lisäksi kolmas ikä saattaa vaihtua sitovaan omaishoitotilanteeseen. (Jyrkämä 2005, 355.) Karisto (2002, 138) pohtii, onko kolmas ikä todellisuudessa oleva yhteiskunnallinen ilmiö vai vain uudenlainen elämänkulun odotushorisontti. Kyseenalaista on hänen mukaansa myös, mikä on käsitteen käypyysalue. Pitkän iän olot voidaan saavuttaa vain kehittyneissä maissa, jolloin teoria ei käy muualla. Entäpä sopiiko kolmannen iän teoria sekä miehiin että naisiin, maalaisiin ja kaupunkilaisiin? Toisaalta on muistettava pohtia myös käsitteen piilosisältöä. Onko kolmannen iän käsite vain tapa paeta vanhuutta ja pakottaa ikääntyneet puuhakkaiksi? Mihin joutuvat ihmiset jotka eivät pysty tai halua elää kolmannen iän nostamien mielikuvien mukaisesti? Onkin syytä huomata, että kaikilla yksilöillä kolmas ikä ei esiinny samanlaisena. Kolmasikäläisten kokemuksia ja aktiivisuutta on tutkittu Suomessa mm. Ikääntyvien yliopiston opiskelijoiden opiskelijakokemusten kautta. He kertoivat mm. pitkään kyteneestä opiskelun halusta, sosiaalisten suhteiden merkityksestä ja ryhtmin löytämisestä arkeen. Myös aikansa seuraamista pidetään tärkeänä opiskelusta saatavana hyötynä. Nämä kaikki asiat ovat mukana myös kolmannen iän keskusteluissa. (Muhonen & Ojala 2005, 12.) Kolmannen iän esiintulossa on osaltaan kyse kulttuurisesta muutoksesta, joka Suomessa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Koulutus, vapaa-aika, vapaus, tulot ja sosiaalinen turva lisääntyivät. Vanhempien koulutus ja asenteet kouluttautumiseen vaikuttivat lasten mahdollisuuksiin opiskella. Kolmannessa iässä on kyse myös sukupuolittuneesta ilmiöstä. Kolmannessa iässä on naisia enemmän kuin miehiä, mutta toisaalta miehillä on käytettävissään naisia enemmän taloudellisia resursseja. Ikääntyvien yliopiston opiskelijoita koskevassa tutkimuksessa naisten ja miesten kertomuksissa ei ollut eroja. Pääasiallinen ero syntyy kirjoittamisen tavassa: miehet kertovat eläkkeelle jäämisen myötä elämään syntyneestä aukosta, naiset taas kokevat olevansa vihdoinkin vapaita. (Muhonen & Ojala 2005, )

20 20 Kolmannen iän näkökulma vahvistaa ikääntyvien ihmisten omaa toimijuutta. Toiminta tapahtuu kuitenkin jokaisen ihmisen omien reunaehtojen puitteissa. Vanhenemiseen kuuluu myös erilaisten sairauksien kanssa eläminen. (Karisto 2004, 99.) Kolmannen iän teoriaa voidaan kritisoida siitä, etteivät kaikki kuitenkaan pysty elämään aktiivisesti ja toteuttamaan itseään vapaasti (Laslett 1989, 195). Osan kohdalla raihnaistuminen ja terveysongelmat alkavat ilmetä jo kolmannessa iässä. Samoin kolmasikäläiset saattavat kohdata sosiaalisia menetyksiä ja ikäsyrjintää. Esimerkiksi terveyden menettäminen, pienituloisuus, kulkuvaikeudet, yksinäisyys ja suuret elämänmuutokset vaikeuttavat ja estävät osallistumista (Koskinen 2004, 35). Vielä ei voida olla varmoja siitä, miten ihmiset tosiasiassa kokevat ja toimivat kolmannessa iässä. Työ on monille elämää määrittävä tekijä ja kolmannessa iässä se on päättynyt. He saattavat etsiä elämään uutta mielekkyyttä esimerkiksi urheilun, matkustelun tai harrastusten kautta, mutta tästä ei voida olla vielä varmoja. (Rubinstein 2002, 35.) Saattaa myös olla, etteivät kolmasikäläiset hakeudu kovin aktiivisesti uusien toimintojen pariin, vaan haluavat nimenomaan nauttia vapaudestaan. Vaikkei kolmas ikä käsitteenä se vielä ole arkikielessä yleisessä käytössä, on se jo väestöilmiönä olemassa. Kulttuurisesti se on vasta tulossa. Eläkeikään tulevien elinajan odote on pidentynyt eikä se merkitse sairauksien täyttämän vanhuuden pitenemistä. Kolmas ikä on edelleen jatkuvassa muutoksessa. Eläkeikää pyritään nostamaan, jolloin varsinainen velvoitteista vapaa ajanjakso lyhenee. Nähtäväksi jää myös, lisääkö pidempi työssäoloaika ikäihmisten sairastavuutta ja lyhentääkö se kolmatta ikää myös sitä kautta. Myös toisenlainen suunta on mahdollinen. 2.3 Ikääntymisteoriat ajattelutapojen taustalla Sosiaaligerontologiassa on monia ikääntymisteorioita, jotka määrittelevät hyvän vanhenemisen tapoja. Kuvaan tärkeimpiä ikäihmisten aktiivisuutta selittäviä teorioita lyhyesti, koska ne ovat osaltaan vaikuttaneet siihen kuvaan, mikä yleisesti ottaen on

21 21 ikääntyneistä ja heidän aktiivisuudestaan. Ne ovat myös kaikki normatiivisia teorioita, jotka kuvaavat, onko ikäihmisten aktiivisuus hyvä vai huono asia. Esittelemäni klassiset ikääntymisteoriat suuntautuvat yksilöihin ja vuorovaikutukseen sekä kokemukseen. Samoja yksilöitä voidaan kuvata eri teorioiden valossa, tällöin ne vain piirtävät erilaisen kuvan. Jyrkämä (2003, 267) toteaa, että sosiaaligerontologian yksilötason teoriat ovat teorioita vanhenevasta yksilöstä ja hänen suhteestaan yhteiskuntaan. Teoriat pyrkivät kuvaamaan hyvää vanhenemista. Hyvyydellä tarkoitetaan usein sopeutumista ja tyytyväisyyttä. Teoriat ilmenevät myös eri tavoin ikääntymisen arkikäsityksissä. Yksilö ei ole vain passiivinen kohde tai sopeutuja vaan myös aktiivinen toimija, joka rakentaa omaa vanhenemistaan ja vaikuttaa ympäristöönsä omalla toiminnallaan. Vaikka teoriat poikkeavat toisistaan, niiden perusasetelma on samantyyppinen: ne esittävät millainen on onnistunut vanhuus. Erot liittyvät siihen, millä tavoin tämä tavoite saavutetaan. (Jyrkämä 2001, 292; 2003, 267.) Teorioissa onkin siis kyse lähinnä siitä, miten ikääntymisen pitäisi tapahtua, ei siitä miten se tapahtuu. Aktiivisuusteoria on tämän tutkimuksen kannalta tärkein, koska siinä on sisäänrakennettuna ajatus aktiivisuuden tärkeydestä ikäihmisen hyvinvoinnille. Se liittyykin kiinteästi kolmanteen ikään. Myös tämä tutkimus perustuu ajatukselle aktiivisuuden ja hyvän elämän yhteydestä toisiinsa. Aktiivisuusteorian mukaan kiinnittyminen yhteiskuntaan on välttämätöntä elämäntyytyväisyyden saavuttamiseksi. Ihminen vanhenee onnistuneesti, jos hän säilyttää aiemman aktiivisuustasonsa. Aktiivisuusteoria sopii hyvin käsityksiin kovasta työstä, riippumattomuudesta ja aktiivisena pysymisestä. Aktiivisuus tuo onnea, ja ellei ole aktiivinen, ei ole onnellinen. Esimerkiksi vapaaehtoistyö ja ikäihmisten työssäkäynti yhdistävät tämän teorian käytäntöön. (Tirrito 2003, 122.) Kuitenkin monet tekijät vaikuttavat aktiivisuuden määrään, esimerkiksi terveys ja koulutustaso, eikä aktiivisuusteoria ota niitä huomioon (Morgan & Kunkel 2001, 276).

22 22 Aktiivisuusteoriaa on kritisoitu siitä, että se kuvaa pikemminkin keski-iän jatketta kuin erityisen myöhäistä ikää (Tirrito 2003, 123). Voisikin ajatella, että se sopii erityisesti kuvaamaan kolmatta ikää. Vanheneminen tuo mukanaan erilaisia roolimenetyksiä (esimerkiksi työroolin menetys) ja aktiivisuusteorian mukaan on parasta, jos yksilö kykenee korvaamaan menetyksensä uusilla rooleilla (Jyrkämä 2003, 268). Laslett (1989) on todennut, että hänen kirjansa edustaa pikemminkin näkemystä aktiivisuus- kuin irtaantumisteoriasta. Tietynlainen aktiivisuusajattelu välittyy muistakin kolmanteen ikään liittyvistä teoksista ja artikkeleista. Myös tämän tutkimuksen taustalla on ajatus aktiivisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Irtaantumisteoria taas korostaa aktiivisuuden vähenemistä iän myötä. Sen mukaan ihminen irtaantuu ikääntyessään sekä yhteiskunnasta että henkilökohtaisista asioista ja aiemmista toiminnoista. Irtautuminen jatkuu kuolemaan saakka. Teorian mukaan tämä on universaalia eli irtaantumista tapahtuu kaikissa kulttuureissa. Näin on tapahduttava, jotta nuoret pystyvät kiinnittymään yhteiskuntaan ikääntyneiden tilalle. Ei kuitenkaan ole olemassa paljon todisteita siitä, että ikääntyneet itse haluavat irtaantua yhteiskunnasta. Ikääntyminen merkitsee teorian mukaan onnistuessaan yksilön ja yhteiskunnan molemminpuolista irtautumista toisistaan, joka on hyödyksi molemmille. Eläkkeelle jääminen on teorian mukaan hyvä osoitus irtaantumisesta. (Morgan & Kunkel 2001, 275, Tirrito 2003, ) Aiempi keski-iässä muodostunut tasapaino korvautuu uudella, paremmin ikääntyvälle sopivalla tasapainolla. Monet vanhuspoliittiset toimet perustuvat piilotajuisesti irtaantumisteoreettisiin lähtökohtiin. (Jyrkämä 2003, 268.) Irtaantumisteoriaa voidaan kritisoida mm. siitä, että jos ikääntynyt ei vielä ole irtautunut, niin kyse on vain siitä, ettei sitä vain ole vielä yksilölle tapahtunut, tai sitten hän on epäonnistunut irtautumisessaan. Toisin sanoen irtautumisen muoto ja ajoitus vaihtelevat eri ihmisten kohdalla. Irtaantumisteoria jättää avoimeksi monia kysymyksiä, esimerkiksi sen millä irtaantumista

23 23 mitataan. (Jyrkämä 2001, 293; Morgan & Kunkel 2001, ) Jatkuvuusteoria puolestaan pitää ikääntymistä dynaamisena prosessina, jossa muutos on välttämätöntä. Yksilöt säilyttävät aktiivisuutensa koko elinaikansa. Jatkuvuus edellyttää sosiaalisia suhteita ja sosiaalista ympäristöä, joka tukee elämänkokemuksia. Ihminen nauttii samanlaisista asioista kuin nuorempana myös vanhemmalla iällä. Sosiaaliset, psyykkiset tai fyysiset tekijät voivat estää jatkuvuutta. Tulevaisuuden terveemmät ja aktiivisemmat ikäihmiset tulevat jatkamaan samoja aktiviteetteja pidempään, mutta odottamaan myös tukea ympäristöltään. Itse asiassa eläkeläisten ei välttämättä tarvitse toimia yhtä aktiivisesti kuin aiemmin toteuttaakseen jatkuvuutta, vaan riittää, että he puhuvat ja suunnittelevat, mitä tekisivät tulevaisuudessa. (Morgan & Kunkel 2001, ; Tirrito 2003, ) On olemassa myös useita muita ikääntymisteorioita. Ne eivät kuitenkaan liity samalla tavoin suoraan aktiivisuuteen ja sen tasoon kuin tässä esittelemäni kolme teoriaa. Teoriat ovat kapeita ja antavat yksittäin ajateltuna hyvin yksipuolisen kuvan ikääntymisestä. Ne peilaavat historiallisen kontekstinsa arvoja ja normeja, sitä mikä olisi paras tapa tehdä asioita. Niiden tärkeys on siinä, että ne voivat olla taustalla perusteltaessa jotain arkista toimintaa. Esimerkkeinä tällaisista ikääntymisteorioihin liittyvistä perusteluista voidaan mainita vaikkapa vanhainkodin askartelutoiminta, jota voidaan perustella aktiivisuusteorialla; tai yli 50-vuotiaiden irtisanomiset, jota taas voidaan perustella irtaantumisteorian perusteella. Eräs osoitus jatkuvuusteoriasta taas saattaisi olla vaikkapa ihminen, joka jatkaa työtekoa vielä eläkeiän jälkeenkin. Huovisen ja Piekkolan (2002, 49) mukaan varsinkin hyväkuntoiset ikääntyneet lisäävät enemmän aktiivisia kuin passiivisia aktiviteetteja eläkkeelle siirtyessään. Naisten ajankäyttöä leimaa jatkuvuus myös eläkkeelle siirtymisen jälkeen. He eivät aloita uusia harrastuksia eivätkä lisää vanhoja suhteessa passiivisempiin toimintoihin. Miehillä vapaa-ajan käytön aktivoituminen on yleisempää.

24 24 Jyrkämän (1995, 146) tulokset viittaavat siihen, että miehet kokevat ikääntymisen myötä joutuvansa luopumaan harrastuksistaan, naiset taas hankkivat uusia. Eri tutkimuksissa saadut tulokset vaihtelevat ja osoittavat, ettei mikään klassisista ikääntymisteorioista yksin voi kuvata todellisia ikääntymisprosesseja. Jyrkämä (1995, 217) toteaakin, että ikääntymisteorioita tulisi tarkastella mieluummin vaihtoehtoisina toimintastrategioina kuin yleispätevinä teorioina. Ikääntymisteoriat on helppo ottaa annettuna ja hyväksyä niiden tarjoamat näkemykset. Ne sisältävät kuitenkin monia merkityksiä, joista osa on syvällä teorian sisällä. Mielestäni mikään edellä esitetyistä teorioista ei yksinään sovi kuvaamaan koko ikääntymisen prosessia, joka on ensinnäkin hyvin pitkä ajanjakso, ja toisaalta ikäihmiset ovat hyvin heterogeeninen joukko. Toimintastrategioina teoriat eivät sulje toisiaan pois edes yksittäisellä ihmisellä: ihminen voi irtautua yhdestä toiminnosta, liittyä toiseen ja jatkaa kolmatta. Ikääntyvät ovat aktiivisia toimijoita päättäessään mitä tekevät, eivät passiivisia vastaanottajia. (Jyrkämä 1995, 217.) Klassisia teorioita yhdistelemällä voi mielestäni kuvata ikääntymisen prosessia, sillä yhden yksilön elämässä eri aikoina ja jopa yhtä aikaa voi näkyä piirteitä useista teorioista. Terveiden ja ns. nuorten vanhojen osalta aktiivisuusteoria sopii, sillä ihminen tarvitsee jonkinlaista toimintaa elämäänsä tyydyttääkseen tarpeitaan. Jatkuvuusteoria sopii tarkentamaan kuvaa liittämällä aktiivisuuteen hyväkuntoisen ihmisen toiminnan tason. Hekään eivät kaikki ole kovin aktiivisia, vaan aktiivisuuden määrä riippuu ihmisestä, hänen luonteestaan ja siitä mihin hän on tottunut. Iän ja huonokuntoisuuden lisääntyessä ihminen pyrkii vähentämän osallistumistaan erilaisiin toimintoihin ja näin irtautumaan yhteisön toiminnasta. Tämä irtautuminen ei pääsääntöisesti liity ikään, vaan terveysongelmiin. Jyrkämä (2005, 356) toteaa, että hyvän vanhuuden yksinkertainen selitys voisikin olla mahdollisuus tehdä valintoja, olla aktiivinen tietyissä tilanteissa, irtautua toisissa ja jatkaa sitä mitä haluaa.

25 25 Valintoihin tietysti vaikuttavat muutkin asiat kuin omat halut ja mieltymykset. Ikääntyvien integraatio on perinteisesti ollut tärkeä sosiaaligerontologian kiinnostuksen kohde. Se liittyy keskeisesti gerontologisiin vanhenemisteorioihin, erityisesti irtaantumisteoriaan, koska myös niissä on kyse ikääntyvien liittymisestä ympäröivään yhteiskuntaan (Unruh 1983, 22 23). Ikääntyneiden integraatio on tutkimuksen kohteena ongelmallinen, koska se on monimutkaisempi ilmiö kuin irtautuminen vuorovaikutuksesta tai aktiivisuuden jatkuminen (Jyrkämä 1995, ). Sosiaalisella integraatiolla tarkoitetaan osallistumista sosiaaliseen vuorovaikutukseen, rooleihin ja suhteisiin ja toisaalta myös yleisten arvojen ja kollektiivisten normien jakamista. Sosiaalinen integraatio on vastakkainen sosiaalisen, syrjäytymisen käsitteelle. Ikäihmisten integraatiota tulisi tukea siten, että suosittaisiin osallistuvaa ja aktiivista ikääntymisen mallia, eikä pidettäisi ikäihmisiä automaattisesti riippuvaisena muista. Sosiaalinen integraatio, osallistuminen, aktiivisuus ja tuottava ikääntyminen ovat hyväksi sekä ihmisen fyysiselle että psyykkiselle terveydelle. Yhteys on myös toisinpäin, terveys on tärkeä osallistumiseen vaikuttava tekijä. (Walker & Maltby 1997, ) Ikääntyneiden sosiaalisessa integraatiossa on kolme ulottuvuutta: epävirallinen, perhe ja ystäväverkosto; näennäisvirallinen, vapaaehtoinen toiminta; ja virallinen taloudelliset ja poliittiset instituutiot. Ikäihmisten integraatio perheisiinsä säilyy, mutta yhä lisääntyvä määrä ihmisiä ikääntyy ilman perhettä ja perheen tarjoamaa tukea. Näin ollen sosiaalisen eristäytymisen riski lisääntyy. (Walker & Maltby 1997, ) Lisääntyvä aktiivisuus kolmannessa iässä, väestön ikääntyminen ja yhteiskunnalliset hyvinvointijärjestelmän muutokset ovat saaneet huomion kiinnittymään vapaaehtoistoimintaan. Vaikka enemmän on kyse nuorempien ikäihmisille tarjoamista palveluista ja avusta, myös osa ikäihmisistä on aktiivisesti mukana vapaaehtoistoiminnassa. Erilaiset kerhot ja yhdistykset voivat aktiivisesti kehittää ikäihmisten sosiaalista integraatiota

26 26 yhteisöihinsä. Epäviralliseen vapaaehtoistoimintaan sisältyy mm. sairaiden tuttavien luona vierailu, tarjoutuminen tekemään kotitöitä tai ostoksilla käynti. Kun kyse on tällaisesta toiminnasta, ikäihmisten osallistumisaktiivisuus on korkeaa. Vapaaehtoistoiminnan aktiivisinta aluetta ovat urheilu ja harrastukset, tämän jälkeen tulee sosiaalinen hyvinvointi ja palvelutyyppinen toiminta ja sen jälkeen koulutus (Walker & Maltby 1997, 38 41). Kaikki ikäihmiset eivät ole täysin integroituneita yhteisöihinsä. Neljä tärkeintä estettä integraatiolle ovat vähäiset tulot, ikäsyrjintä, sosiaali- ja terveydenhuolto ja pelko. Sosiaali- ja terveyspalveluita on harvoin järjestetty osallistumista ja integraatiota suosivalla tavalla. Ikäihmiset pelkäävät erityisesti rikoksia, mikä rajoittaa heidän liikkumistaan ja osallistumistaan. (Walker & Maltby 1997, ) 2.4 Aktiivinen ikääntyminen Viime aikoina on esiin noussut ajatus aktiivisesta ikääntymisestä (active ageing). Käsite on monien kansainvälisten järjestöjen (esimerkiksi YK ja WHO) ajattelussa mukana. YK ja WHO pyrkivät voimavaralähtöisen ja terveen ikääntymisen tukemiseen. Ne korostavat, kuinka hyvään vanhuuteen ei vaikuteta vain myöhäisellä iällä, vaan ihmisen koko elämänkulun ajan. WHO (2002) on julkistanut aktiivisen ikääntymisen kehykset, jonka mukaan aktiivinen ikääntyminen on prosessi, jossa mahdollisuudet terveyteen, osallistumiseen ja turvallisuuteen optimoidaan, jotta ihmisen ikääntyessä myös elämänlaatu paranisi. (WHO 2002, 12; ks. Kautto 2004, 9.) Aktiivisen ikääntymisen käsite sopii kuvaamaan sekä yksilöitä että ryhmiä. Aktiivinen ikääntyminen perustuu kolmeen tekijään: osallistuminen, terveys ja turvallisuus. Kun ikääntyneellä on mahdollisuus osallistumiseen, hän voi jatkuvasti toimia aktiivisesti ja tuottavasti yhteiskunnassa. Terveenä ihminen voi nauttia elämästä pidempään ja laadukkaammin. Terveet ikääntyneet myös voivat hallita omaa elämäänsä paremmin.

27 27 Turvallisuudella tarkoitetaan huolenpidon, suojelun ja ihmisarvon takaamista myös sitten kun ihminen ei pysty enää itse huolehtimaan itsestään. (Kalache, Barreto & Keller 2005; 40, 43.) Aktiivinen ikääntyminen mahdollistaa ihmisen osallistumisen yhteiskunnan toimintaan omien tarpeidensa mukaan. Aktiivisuudella viitattaan sosiaaliseen, taloudelliseen, kulttuuriseen, henkiseen ja kansalaisosallistumiseen, ei pelkästään fyysiseen aktiivisuuteen. Ihmiset, jotka ovat esimerkiksi eläkkeellä tai sairaita, voivat olla aktiivisia perheensä, ystäviensä ja omien yhteisöjensä parissa. (WHO 2002, 12.) Myös tällainen aktiivisuus on tärkeää, eikä aktiivisuutta pidä rajoittaa vain virallisiin yhteyksiin. Aktiivisen ikääntymisen näkökulma perustuu seuraaville YK:n periaatteille: itsenäisyys (independence), osallistuminen (participation), ihmisarvo (dignity), huolenpito (care) ja itsensä toteuttaminen (self-fulfillment). Sen tarkoituksena on siirtyä tarvelähtöisestä näkökulmasta oikeusperustaiseen näkökulmaan, jolloin ikäihmisiä ei nähtäisi passiivisina kohteina. Ikäihmisillä on oltava tasavertaiset mahdollisuudet kaikilla elämänalueilla. (WHO 2002, 13.) WHO:n (2002, 16) mukaan aktiivisen ikääntymisen näkökulma voisi kaikilla alueilla toteutuessaan saada aikaan monia tuloksia. Se voisi vähentää ennenaikaisia kuolemia ja ikääntyneiden kroonisia sairauksia. Ihmiset voisivat enemmän nauttia hyvästä elämänlaadusta iäkkäinä ja myös osallistua enemmän sosiaalisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti. Aktiivisen ikääntymisen politiikka voisi myös vähentää terveydenhuollon kustannuksia. Kolmannen iän näkökulma ja aktiivinen ikääntyminen ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Kolmas ikä antaa mahdollisuudet aktiiviseen ikääntymiseen ihmisen omien tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Aktiivisessa ikääntymisessä tärkeää on ihmisten hyvä elämänlaatu iäkkäänä, samoin kuin kolmannessa iässä. Samoin tavoitteena molemmissa on ikäihmisen osallistuminen eri toimintoihin omien tarpeidensa ja halujensa mukaisesti

28 28 Kuviossa 1 esitetyt tekijät vaikuttavat ikääntymiseen, ihmisten terveyteen ja voimavaroihin. Tällä hetkellä ei voida todistaa suoraa yhteyttä näiden tekijöiden ja aktiivisuuden välille, mutta niiden avulla voidaan ennustaa kuinka hyvin yksilöt tai ryhmät ikääntyvät. Kaikki kuviossa olevat tekijät vaikuttavat myös toisiinsa. (WHO 2002, 19; Kalache ym. 2005, 42.) Kuvio auttaa näkemään aktiivisuuteen vaikuttavien tekijöiden moninaisuuden. Lähde: WHO 2002, 19. Kuvio 1. Aktiiviseen ikääntymiseen vaikuttavat tekijät. Kulttuuri ja sukupuoli leikkaavat läpi koko kuvion. Kulttuuri vaikuttaa ikääntymisen tapaan vaikuttamalla kaikkiin muihin tekijöihin, jotka ovat yhteydessä aktiiviseen ikääntymiseen. Kulttuuriin liittyvät arvot, asenteet ja perinteet. Sukupuoli taas vaikuttaa kaikkiin valintoihin ja siihen, miten eri vaihtoehdot nähdään. Tähän liittyy naisten ja miesten erilainen asema yhteiskunnassa. (WHO 2002, 20.) Aktiivisen ikääntymisen edistämiseksi terveys- ja sosiaalipalveluiden täytyy huomioida elämänkulkunäkökulma, joka keskittyy terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn. Iästä riippumatta kaikilla tulee olla mahdollisuus saada hoitoa. Ihmisen käyttäytyminen ja terveellinen elämäntyyli ovat tärkeitä kaikissa elämänvaiheissa. Myös iäkkäät voivat omaksua uusia, terveellisiä elämäntapoja, joiden avulla voidaan ehkäistä

29 29 sairauksia ja toiminnanvajauksia ja lisätä elämänlaatua ja pituutta. (WHO 2002, 21 22, Kalache ym. 2005, 42.) Henkilökohtaiset tekijät ovat moninaisia. Biologiset ja perinnölliset tekijät vaikuttavat aktiiviseen ikääntymiseen omalta osaltaan, mutta siihen vaikuttavat myös monet muut yksilöön liittyvät tekijät. Yksilö on geneettisten tekijöiden, ympäristön, elämäntyylin, ravitsemuksen ja sattuman yhteistulos. Ihmisen psykologiset tekijät ovat hyvin tärkeitä aktiivisen ikääntymisen kannalta. (WHO 2002, 26.) Fyysinen ympäristö voi vaikuttaa ihmisen itsenäisyyteen ja riippuvuuteen kaikissa ikävaiheissa, mutta ikääntyneillä se on erityisen tärkeää. Fyysisellä ympäristöllä tarkoitetaan asuinaluetta ja asuntoa ja kuinka ne sopivat ikäihmiselle. Ihmisen pitäisi voida asuinalueellaan osallistua perhe- ja yhteisöelämään. Asumisen kuuluu olla turvallista. Ikäihmisen asuminen yksin on yhä yleisempää. Riskinä on sosiaalinen eristäytyminen, erityisesti jos ympäristö on turvaton tai siinä on muita aktiivisuutta estäviä tekijöitä. (WHO 2002, 27; Kalache ym. 2005, 42.) Sosiaaliset tekijät kuten sosiaalinen tuki, mahdollisuudet opiskella, rauha, suoja väkivaltaa vastaan ovat sosiaalisessa ympäristössä avaintekijöitä, jotka vaikuttavat terveyteen, osallistumiseen ja turvallisuuteen ihmisen ikääntyessä. Yksinäisyys, sosiaalinen eristyneisyys, koulutuksen puute, hyväksikäyttö ja konfliktitilanteille altistuminen lisäävät ikääntyneiden riskiä sairastua ja kuolla aikaisin. (WHO 2002, 28.) Taloudelliset tekijät voidaan jakaa kolmeen aktiiviseen ikääntymiseen vaikuttavaan osioon: tulot, työ ja sosiaalinen turvallisuus. Työhön kuuluvat virallinen palkkatyö ja epävirallinen työ, palkaton työ kotona, vapaaehtoisjärjestöissä ja myös vapaaehtoistyö virallisten järjestöjen ulkopuolella. Monissa maissa ikääntyneiden tulot ovat vähäiset, joten sosiaalinen turvallisuus ja perhe ovat hyvin tärkeitä ikääntyneen taloudellisessa tukemisessa. (WHO 2002, 29.) Kautto (2004, 10) toteaa, että esimerkiksi EU ja OECD painottavat ikääntyneiden ihmisten aktiivisuuden ja resurssien

30 30 suuntaamista yhteiskuntaa hyödyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä mietitään usein ikäihmisten työpanoksen lisäämistä joko tuottavassa työssä tai muussa toiminnassa. OECD onkin korostanut, että yhteiskuntapolitiikalla tulisi saada ikääntyneet käyttämään aikansa aktiivisella tavalla. Aktiivista ajankäyttöä ovat esimerkiksi työnteko, järjestötoiminta ja hoivatyö, passiivista taas esimerkiksi televisionkatselu. Keskustelussa aktiivisesta ikääntymisessä on kaksi erillistä juonnetta. Toisaalta ikääntyneiden tai kolmasikäläisten taloudellisen potentiaalin korostaminen, toisaalta pyritään parantamaan ikääntyneiden toimintakykyä terveyden edistämisen näkökulmasta (Kautto 2004, 10). Tässä tutkimuksessa pyrin selvittämään, millaista aktiivinen ikääntyminen Lapin kaupungeissa on. Kolmas ikä liittyy aktiiviseen ikääntymiseen kiinteästi, sillä siihen liittyy aktiivisuutta mahdollistavia tekijöitä. Kolmannessa iässä olevat ovat hyväkuntoisia, monet heistä ovat taloudellisesti hyvässä tilanteessa, heillä on aikaa ja ennen kaikkea he ovat kiinnostuneita osallistumaan ympäristönsä tapahtumiin. Kolmas ikä ja aktiivinen ikääntyminen ovat osittain päällekkäisiä: molemmissa puhutaan ikääntyneiden resursseista ja mahdollisuuksista. Nämä lisääntyneet mahdollisuudet erilaiseen toimintaan näkyvät eri ihmisillä eri tavoin, mutta sekä kolmannessa iän että aktiivisen ikääntymisen yhteydessä esitetään ajatus siitä, että ikääntyneen ei tarvitse luopua aktiivisesta ja osallistuvasta elämäntyylistään eläkkeelle jäämisen jälkeen. Kautto (2004, 16) toteaa, että eläkkeelle siirtyminen ja työhön käytetyn ajan väheneminen merkitsevät monille mahdollisuuksia lisätä harrastus-, järjestö-, tai muuta kansalaistoimintaa. Erityisesti paremmin koulutetut eläkeläiset käyttävät osan lisääntyneestä vapaa-ajastaan yhteiskunnan asioiden seuraamiseen ja vaikuttamiseen. Terveet ja toimintakykyiset eläkeläiset voivat haluta käyttää lisääntynyttä vapaa-aikaansa myös lastensa ja lastenlastensa auttamiseen eri tavoin, esimerkiksi tarjoamalla lastenhoitoapua. Hyvä terveys, toimintakykyisyys ja energisyys näyttävät lisäävän aktiivisuutta eri elämänulottuvuuksilla.

31 31 Aktiivinen elämä taas näyttää tuottavan iloa, terveyttä ja toimintakykyä. (Kautto 2004, 22.) Vapaa-ajan aktiviteetit vähentävät dementian riskiä. Niin henkinen, sosiaalinen kuin tuottavakin aktiivisuus vaikuttavat vähentävästi dementian riskiin. (Karp ym ) Sosiaalisen aktiivisuuden ja tyytyväisyyden välillä ei voida todeta selvää yhteyttä. Kun sosiaaliset toiminnot vähentyvät, mielen kokemusmaailma painottuu enemmän. Tyytyväisyydellä vanhukset tarkoittavat arkielämän realiteetteihin sopeutumista ja pyrkimystä harmoniaan oman toimintakyvyn asettamien ehtojen puitteissa. (Elovainio 1996, 23.) Aktiivisuuden ja tekemisen täytyy olla osallistujilleen merkityksellistä, eikä sillä ole arvoa sinällään. Asioiden tekeminen, aktiivisuus, ei siis ole absoluuttisesti hyvää. Aktiivisuutta luonnehtivat kaksi asiaa: aktiivisuuden tarkoitus ja prosessi, jolla se saavutetaan. Kotitöitä tekemällä ihminen pysyy kunnossa, mutta tavoitteena ei ole pysyä kunnossa, vaan pitää koti siistinä. Eri ihmiset haluavat tehdä erilaisia asioita: toinen pitää kuntosalilla käymisestä, toisesta se on ajanhukkaa. (Clough & Leamy 2002, 54.) Monille ihmisille hyvä vanhuus merkitsee muutamia uusia aktiviteetteja ja kokemuksia sekä siirtymistä pois vanhoista vastuista ja aktiviteeteista. Aktiivisuus itsessään liittyy hyvinvointiin vain kun se on kannattavaa ja jollain tavoin hyödyllistä. (Clough & Leamy 2002, ) Aktiivisen ikääntymisen tavoitteena ei ole aktiivinen ikääntyminen sinänsä, vaan esimerkiksi mielenkiintoiset harrastukset, sosiaaliset suhteet tai esimerkiksi vapaaehtoistoiminnasta saatava mielihyvä. Väestön ikääntymisen myötä on ryhdytty paljon pohtimaan ikääntyvää väestöä yhteiskunnan voimavarana, ei pelkästään taakkana kuten pitkään aiemmin. Puhutaan tuottavasta ikääntymisestä, joka käsite nousi vastustamaan ageismia, ikärasismia. Tuottavan ikääntymisen käsitteen avulla pyritään tuomaan esiin, että ikäihmisillä voi olla sosiaalista ja taloudellista merkitystä. Eri määritelmät eroavat toisistaan sen mukaan,