Pekka Visuri JUHLAPUHE (pvkajaani ), luonnos Kajaani MAAILMANTILANTEEN MUUTOS JA PUOLUSTUSVALMIUS

Transkriptio

1 Pekka Visuri JUHLAPUHE (pvkajaani ), luonnos Kajaani MAAILMANTILANTEEN MUUTOS JA PUOLUSTUSVALMIUS Ajankohtaiset talousongelmat ja päivittäiset uutiset monilta kriisialueilta antavat maailmasta ristiriitaisen kuvan ja vaikeuttavat turvallisuuspoliittisen kokonaistilanteen ja kehityslinjojen hahmottamista. Elämme keskellä suurta maailmanpolitiikan murrosvaihetta, jolloin on syytä kyseenalaistaa monia, paljolti euro-atlanttisen alueen mahtiaseman kestävyyteen perustuneita ajatustottumuksia. Samalla pitäisi pystyä kokemuksista poimimaan käyttökelpoista tietoa uusien tilannearvioiden pohjaksi. Historiallisilla ja maantieteellisillä tekijöillä on yhä perustava merkitys, sillä ne edustavat ihmisten mielissä pysyviä arvoja ja antavat päättäjille kokemusperäistä tietoa ajankohtaisten ratkaisujen tekoon. Ongelmana kuitenkin on, että käsitys historiasta opetuksineen on vahvasti subjektiivista ja ajan myötä elävää, eivätkä maantieteelliset olosuhteetkaan ole pysyviä vaan muuttuvat yleistilanteen kehityksen mukana. Tuon esille geopoliittisesti ja geostrategisesti painottunutta näkökulmaa Suomen turvallisuuspoliittisen aseman hahmottamiseksi. Ajankohtaisena taustana on eteläisen Aasian tilanne sekä suurvaltasuhteiden kehitys. Niihin suhteutettuna Euroopan ja Suomen tilanne on pysynyt vakaana, mutta muualta heijastuva turvallisuuspoliittinen kehitys pakottaa tilannearvioiden jatkuvaan päivittämiseen. Yhdysvaltojen asema maailmanpolitiikassa Erityisellä mielenkiinnolla on arvioitu Yhdysvaltojen roolia maailmanvaltana ja terrorismin vastaisen sodan kävijänä. Yhdysvaltojen tulevaisuutta koskevista kysymyksistä tärkeimmät liittyvät sen asemaan Lähi-idässä ja laajemminkin eteläisessä Aasiassa sekä Kiinan ja muiden haastajien mahdollisuuksiin kiistää amerikkalaisten hegemoniaa. Taloudellisilla tekijöillä on tällöin ratkaisevan tärkeä asema, sillä edes Yhdysvalloilla ei ole enää varaa esiintyä vahvana kaikkialla tai ostaa suosiota dollareilla. Tähän liittyy kamppailu energiavaroista, etenkin Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueiden hallinnasta. 1

2 Irakin tilanne on vähitellen rauhoittunut. Yhdysvaltojen joukkojen asema määritettiin uudelleen ja poistumiselle asetettiin takaraja. Yhdysvaltojen tappiot Irakissa vuodesta 2003 alkaen ovat olleet kuollutta ja yli haavoittunutta sotilasta sekä tuhatkunta kuollutta siviilityöntekijää. Nämä eivät vielä lähene Korean tai Vietnamin lukuja, mutta miljardin dollarin sotakustannukset ylittävät Vietnamin sodan kulutuksen. Afganistanissa tilanne on jatkuvasti kärjistynyt ja tappiot kasvaneet. Kansainvälisten ISAF-joukkojen ja Yhdysvaltojen sotilaita on siellä kuollut yhteensä Suhteellisesti pahimmat tappiot on kärsinyt Kanada, jonka sotilaita on kuollut jo 142. Hallitus päätti jo aloittaa joukkojen kotiuttamisen. Merkittävintä ehkä on Englannin hallitukseen kohdistuva paine. Afganistanissa brittisotilaita on kuollut yli 280 ja sen myötä myös vaatimukset joukkojen poisvetämiseen voimistuneet. Naton piirissä on käyty kiivaita väittelyjä Afganistanin sodan ja koko liiton tulevaisuudesta. Jäsenmaita vaaditaan lisäämään osallistumista taistelutoimiin, ja myös kustannusten epätasainen jakautuminen herättää ristiriitoja. Valheellisin perustein aloitettu ja suuria tuhoja aiheuttanut Irakin sota on monien asiantuntijoiden mielestä nopeuttanut Yhdysvaltojen aseman suhteellista heikentymistä. Talouden taantuma ja sen hillitsemiseen tarvittavat satojen miljardien dollarien tukipaketit ovat edelleen vähentäneet Yhdysvaltojen käytettävissä olevia voimavaroja. Presidentti Barack Obamalla oli heti ratkottavanaan huomattavasti pidempi lista ongelmia kuin hänen edeltäjällään oli virkakautensa alussa. Obama lupasi poistaa sotilaat Irakista mutta toisaalta lisää niiden määrää Afganistanissa. Maailman sotilasmenoista Yhdysvallat käyttää noin puolet, vaikka mukaan ei otettaisi kaikkia sotakustannuksiakaan. Läntisen Euroopan maat yhteensä kuluttavat lähes neljänneksen, joten lännen osuus on yli 70 prosenttia koko maailman yhteenlasketuista sotilasbudjeteista. Se on paljon, kun otetaan huomioon, että länsimaiden osuus maailman väestöstä on alle 15 prosenttia. Yhdysvaltojen liittovaltion budjetin alijäämä on kasvanut ennätysvauhtia. Arvioitsijat ovat olleet erimielisiä siitä, kuinka kauan velkaantuminen voi jatkua, mutta kukaan ei usko, että suurvalta voisi säilyttää johtavan asemansa lainaamalla jatkuvasti rahaa ulkomailta. Ajankohtaisessa rahoituskriisissä Yhdysvallat turvautuu paljolti aasialaisen pääoman tuontiin. 2

3 Paisuneesta sotilasbudjetista huolimatta Yhdysvaltojen asevoimat ovat joutuneet sulkemaan tukikohtia ja lakkauttamaan useita aseohjelmia. Maantieteellisesti se tarkoittaa, että amerikkalaisten vetäytyminen Euroopasta jatkuu. Saksaan jää sotilaslaitoksia vain interventiojoukkojen käyttöön, mutta amerikkalaiset kylläkin rakentavat uusia tukikohtia Romaniaan ja Bulgariaan varmentaakseen toimintakykyä Lähi-idän suuntaan. Aasian nousu jatkuu Kiina on kasvattanut taloudellista ja poliittista voimaansa huolimatta maata vaivaavista monista sisäisistä ongelmista. Strateginen yhteistyö Kiinan, Venäjän ja Keski-Aasian maiden muodostaman Shanghain yhteistyöjärjestön puitteissa on tehostunut ja antanut aihetta puhua Naton aasialaisesta vastakappaleesta. Kiina on kuitenkin ulkopolitiikassaan toiminut varovaisesti ja laajentanut taloudellisia sijoituksia ulkomaille, erityisesti öljyteollisuuteen. Se on jo merkittävä vaikuttaja Afrikassa ja Lähi-idässä. Ajankohtaisin ja näkyvin on kamppailu energiavaroista. Kiina on lisännyt sijoituksiaan ja samalla vaikutusvaltaansa etenkin Kaspianmeren ja Keski-Aasian öljy- ja maakaasukentille, mutta myös Persianlahdella kiinalaiset varmistavat energiahuoltoaan. Puolustusbudjettinsa suuruudeksi Kiina ilmoittaa noin 60 miljardia dollaria, mutta ostovoimalla arvioituna summa kasvaa yli 100 miljardiin. Se on alle 15 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasmenoista, joten Kiina ei ole ryhtynyt kilpavarusteluun. Kiinalaisten tekninen taito paranee silti kovaa vauhtia. Amerikkalaiset ovat erityisen huolissaan kyvystä lamauttaa sotilaallisia satelliitteja, joiden varassa on koko paikantamis- ja viestijärjestelmä. Tulevaisuuden näkymät Aasiassa eivät länsimaille ole hyvät, jos ne jatkavat siellä interventioita. Tähän asti Kiina ja alueen muut merkittävät valtiot eivät ole puuttuneet amerikkalaisten käymiin sotiin, vaan ovat seuranneet Yhdysvaltojen juuttumista Irakiin ja Afganistaniin. Ei ole odotettavissa, että Yhdysvallat ja sen Nato-liittolaiset kykenevät kauan asevoimalla vastustamaan yhä tiivistyvää aasialaista rintamaa. Siinä on kolme miljardia ihmistä, joista suurin osa on nuorta ja aktiivista joukkoa. Aasialaisten sissi- ja vastarintaliikkeiden strategia on yksinkertainen: Meillä on aikaa, teillä ei ole. Me kestämme tappioita, te ette kestä. Siksi me voitamme pitkän taistelun. Viimeisin kehityspiirre suurvaltasuhteissa on Yhdysvaltojen pyrkimys ratkaista neuvotteluilla presidentti George W. Bushin kaudella kärjistyneitä konflikteja. Siihen kuuluu Venäjän-suhteiden parantaminen muun muassa ydinaseistuksen 3

4 supistamisneuvotteluilla. Päämääränä on suurvaltayhteistyön lisääminen Lähi-idän ja eteläisen Aasian konfliktien hillitsemiseksi, jolloin Yhdysvallat vastaavasti Euroopan suunnalla välttää Venäjää provosoivia toimia, esimerkiksi Naton laajentamisen jatkamista. Euroopan asema ja maailmanpolitiikan painopisteen muutos Suuret konfliktit 1900-luvulla, kaksi maailmansotaa ja kylmä sota, painottuivat Eurooppaan. Kylmän sodan jälkeisen vuosikymmenen aikana maailmanpolitiikan huomio keskittyi yhä Eurooppaan, missä blokkijaon purkautumista hallittiin kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden avulla sekä valtioiden välisellä yhteistyöllä. Yhteistyöhenkinen politiikka tuottikin myönteisiä tuloksia, sillä kylmän sodan asetelmat Euroopasta saatiin puretuksi rauhanomaisesti, lukuun ottamatta Jugoslavian hajoamissotia. Maanosan tilanne kokonaisuutena katsottuna on nyt vakiintunut. Euroopan yleistilanteen rauhoittuessa maailmanpolitiikan painopiste on jo siirtynyt muualle. Suuri kysymys kuuluu: Kuinka läntinen Eurooppa sopeutuu maailman uusien valtakeskusten syntyyn ja erityisesti Aasian nousuun? Kylmän sodan jälkeen eurooppalaisia asevoimia on muunnettu uusiin oloihin sopiviksi. Suurtaistelujen käymiseen tarkoitettujen armeijoiden tilalle on pyritty kehittämään nopeasti kaukaisille alueille siirrettäviä interventio- ja kriisinhallintajoukkoja. Se on tullut kalliiksi ja tuottanut hitaasti tuloksia. EU-maiden sotilaallisesta voimasta on annettu turhan huono kuva juuri interventiokyvyn puutteiden vuoksi. Oman alueen puolustamiseen voimat riittävät hyvin. EU-valtioiden 500 miljoonaa asukasta käyttävät yhteen laskien 20 prosenttia maailman sotilasmenoista (200 mrd euroa) ja pitävät aseissa kahta miljoonaa sotilasta. Kun sotilaallista haastajaa ei ole näköpiirissä, ei myöskään ole todettu tarvetta Euroopan unionin asevoiman vahvistamiseen. Euroopan unionin voima on yhteisöllisyydessä ja keinojen laaja-alaisuudessa. Unionin päätöksenteon hajanaisuus ja eri maiden intressien poikkeavuudet eivät salli EU:lle sotavoiman käyttöä perinteisen suurvallan tapaan. On turvauduttava rauhanomaisempiin keinoihin, joiden käyttö vie aikaa mutta takaa pysyvämpiä tuloksia. Yleisestä asevelvollisuudesta on luovuttu useimmissa länsimaissa, kun oman alueen puolustaminen ei enää ole ajankohtaista. Esimerkiksi Tanskassa ja Baltian maissa ei ole enää varsinaisia raskaasti aseistettuja taistelujoukkoja. 4

5 Saksa on pitänyt kiinni asevelvollisuudesta, mutta palvelusaikaa on voimakkaasti lyhennetty ja vahvuuksia supistettu. Saksan Bundeswehrin henkilöstö on puolittunut kylmän sodan aikaisesta puolesta miljoonasta sotilaasta. Kutsuntaikäisistä vapautetaan vuosittain eri syistä miehiä siinä määrin, että palvelukseen lopulta saapuu vain 10 prosenttia eli alokasta. Venäjän sotilaspolitiikka Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto käytti lähes kolmasosan tuotannostaan sotilastarkoituksiin ja lopulta varusti itsensä kuoliaaksi. Venäjän voimavarat heikkenivät Neuvostoliittoon verrattuna noin puoleen, ja sotilasalalla lasku oli vieläkin jyrkempi. On arvioitu, että Venäjä käytti 1990-luvulla sotilasmenoihin vain viisi prosenttia Neuvostoliiton tasosta, eikä kalustoa uudistettu juuri lainkaan. Viime vuosina Venäjä on jonkin verran kasvattanut sotilasbudjettiaan, mutta varustuksen uusiminen on edelleen ollut vähäistä. Venäjän puolustusmenot ovat nykyisin alle 10 prosenttia Yhdysvaltojen ja 20 prosenttia Euroopan unionin tasosta. Talousongelmien vuoksi Venäjän asevoimien rakenteellisen reformin ja hankintojen toteutuksen aikataulu on jälleen hidastunut. Varusteluohjelman painopiste on strategisen ydinaseistuksen alalla, mikä kuvastaa pyrkimystä suurvalta-aseman säilyttämiseen. Kokonaisuutena arvioituna Venäjä tähtää asevoimien vähittäiseen normalisoimiseen yli 15 vuotta kestäneen rappiokauden jälkeen. Maavoimien toiminnan painopiste pysynee etelässä Kaukasian ja Keski-Aasian suunnilla. Mikään ei viittaa siihen, että Venäjä alkaisi jälleen rakentaa Neuvostoliitolle tyypillisiä, suurhyökkäykseen kykeneviä asevoimia. Siihen ei ole strategisia syitä eikä budjettivaroja. Merkillepantavaa on, että pohjoisessa Leningradin sotilaspiirin käytössä on enää alle sotilasta (IISS: The Military Balance 2010), mikä on noin kymmenesosa kylmän sodan aikaisesta vahvuudesta, eikä reservijoukkoja enää ylläpidetä. Sotilaspiirin alueella on lisäksi meri- ja ilmavoimien sekä tukitehtäviin käytettäviä sotilaita. Kylmän sodan tapaista kilpavarustelua suurvaltojen välillä ei siis ole käynnissä, mutta Kiina, Venäjä ja muut aasialaiset maat muodostavat vastavoimaa Yhdysvalloille. Itämeren alue on pysynyt rauhallisena Suomelle tärkeällä Itämeren alueella varustelutaso kylmän sodan päättyessä aleni selvästi, kun Varsovan liitto romahti ja Nato heikensi valmiuttaan. Itämeren 5

6 merimahti on nyt Saksa, mutta senkin laivasto suuntautuu lähinnä Välimerelle ja Itä- Afrikan vesille. Neuvostoliitolta jäänyt Itämeren laivasto rappeutui tyystin, mutta parhaillaan sille rakennetaan muutaman fregatin ja sukellusveneen täydennystä. Ruotsissa muodostetaan pienen ammattiarmeijan ja vapaaehtoisjoukkojen yhdistelmää, jolla on valmius lähinnä ulkomaantehtäviin. Ruotsin puolustusbudjetti, noin 40 miljardia kruunua (4 mrd euroa) on 1,4 prosenttia bruttokansantuotteesta, eli samaa tasoa kuin Suomella. Ratkaisuna kustannusten kohoamisen ongelmaan on ehdotettu pohjoismaisen yhteistyön tehostamista. Yhteistoimintakohteita on löydetty useita, mutta niiden käytännön toteutus on silti epävarmaa. Kun esimerkiksi Ruotsi yritti myydä modernisoituja JAS-hävittäjiä Norjalle, tarjous hylättiin kyseenalaisin perustein. Samaa ovat kokeneet suomalaiset pyrkiessään Ruotsin markkinoille. Entä Suomi? Kun maailman konfliktien painopiste on yksiselitteisesti Lähi-idässä ja eteläisessä Aasiassa, ei tänne sivusuunnalle ole odotettavissa merkittäviä sotilaallisia keskityksiä. Toisaalta Pohjoisen jäämeren alue on nousemassa kiinnostuksen kohteeksi lähinnä energiavarojensa vuoksi. Suomi sijaitsee kuitenkin yhä geopoliittisesti ja geostrategisesti verraten aralla vyöhykkeellä Venäjän naapurissa, jolloin tulevaisuudessa ehkä kaukanakin alkavat suurvaltakriisit saattavat heijastua tänne. Suomi ei ole erityisen uhanalaista aluetta, vaan kysymys on lähinnä mahdollisuudesta joutua epäsuorasti suurvaltaselkkausten vaikutuksien piiriin. Euroopan unionin tai Naton puitteissa tehdyt tilannearviot eivät sellaisenaan ole päteviä Suomen uhka-arvioiden pohjaksi. Turvallisuuspolitiikan peruslinjaukset eivät Suomessa välttämättä vastaa muiden EU-maiden ratkaisuja, sillä maantieteelliset tekijät ja historialliset kokemukset tuottavat erilaisia johtopäätöksiä. Suomella ei esimerkiksi ole siirtomaavallan menneisyyttä kuten monilla EU-mailla. Suomi on mukana pohjoismaisessa kriisinhallintayhteistyössä ja eräissä kalustohankkeissa. Merivalvontaa hoidetaan Ruotsin kanssa yhteistyönä, ja sen laajentaminen myös ilmavalvontaan on kehitteillä. Sen sijaan on vaikea nähdä syvemmän operatiivisen yhteistyön tehostamistarpeita ja -mahdollisuuksia. Norjalla on toiminta-alueena pohjoinen Atlantti ja Ruotsilla eteläinen Itämeri. Ei Suomella ole mitään asiaa noille alueille, eivätkä myöskään läntisten naapurien intressit ulotu tänne. 6

7 Vaatimus oman alueen puolustuskyvystä on Suomelle itsestäänselvyys, sillä missään muualla siitä ei kanneta huolta. Suomen linjauksissa on korostettu tarvetta säilyttää Pohjolan tilanne vakaana ja sotilasasioissa päätösvalta omissa käsissä, jolloin on vedetty rajaa kansainväliseen sotilasyhteistyöhön osallistumisen ja sotilaallisen liittoutumisen välille. Vaikka sotilaspoliittiset ratkaisut eivät ole kovin paljon muuttuneet, turvallisuuspolitiikan muilla lohkoilla uudet vaatimukset on jo otettu huomioon yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategiassa (YETT, 2006). Sen mukaisesti yhteiskuntaa ja kansalaisia suojataan erilaisia vaaroja ja uhkia vastaan joustavasti alkaen normaaliaikojen häiriötilanteista aina sodan kaltaisiin poikkeusoloihin. Suomessa on ollut toimiva kokonaismaanpuolustuksen järjestelmä vaikeita kriisitilanteita varten. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 2009 kiinnitettiin huomiota tarpeeseen kehittää varautumisjärjestelmää edellä mainitun YETT-strategian pohjalta. Siihen liittyen tutkitaan muun muassa mahdollisuutta kehittää Valtioneuvoston tilannekeskusta entistä suorituskykyisemmäksi, jolloin se voisi toimia myös valtioneuvostoa avustavana kriisinhallinnan johto- ja koordinaatioelimenä. Olennaista on, että kaikkia voimavaroja on voitava käyttää tehokkaasti yhteisen päämäärän hyväksi, siis yhteiskunnan toiminnan ja kansalaisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden suojaamiseksi. Tämä vaatii eri hallinnonaloilla viranomaisyhteistyön kehittämistä yhtenäistämällä johtamisjärjestelmiä, koulutusta ja varustehankintoja. Puolustusvoimilla on paljon vakinaista ja reservin henkilöstöä sekä erikoisvarustusta, joka soveltuu hyvin käytettäväksi myös rauhanaikaisissa onnettomuus- ja muissa kriistilanteissa. Näiden voimavarojen käyttöönsaannin tehostaminen on lähitulevaisuudessa entistä tärkeämmäksi nähty tehtävä. 7