Raportti Reposaaren asukkaiden haastatteluista keväällä 2007

Transkriptio

1 1 Raportti Reposaaren asukkaiden haastatteluista keväällä 2007 Porin ympäristötoimisto Haastattelija: Anssi Riihiaho

2 Sisällysluettelo 2 Raportti Reposaaren asukkaiden haastatteluista keväällä Sisällysluettelo...2 Johdanto...3 Lukuohjeita ja alustuksia haastattelun teemoille Saha Saha asuinpaikkana Saha työpaikkana Takaranta Sahalaiset (nro. 31), Länteläiset (nro. 32) ja Haminalaiset (nro. 33) Reposaarelainen lapsuus: pelit, leikit ja tapahtumat Yleiset leikit Haminalaiset, Länteläiset ja Lännen Rautakaarti Sahan pojat Pirtulinna Metsä Kalastus ja merenkäynti Kalastus Merenkäynti Linnakepuisto ja sota-aika Reposaarelaisia henkilöitä Reposaaren onnettomuuksia ja kummitus Reposaaren vanha kalaravintola Nykyisyys Reposaaren ominaispiirteitä...22 Lähteet...24 Haastattelut...24 Muut lähteet...24 Liite Paikkatiedot...25 Reposaaren paikkatietojen selitykset....26

3 Johdanto 3 Haastattelin tämän työn yhteydessä kaikkiaan yhdeksää reposaarelaista yhteensä seitsemässä puolistrukturoidussa haastattelussa, joiden pituudet vaihtelivat runsaasta tunnista kolmeen tuntiin. Kirjoittamaani koosteeseen olen kirjannut haastatteluista niitä tarinoita, sattumuksia ja tapahtumia, jotka selvästi liittyvät Reposaarelaisten yhteiseen elämään ja muodostavat osaltaan saaren omaleimaista identiteettiä. Kaikki tarinoihin liittyvä aineisto on kirjattu raporttiin siten, kuin haastateltavat ovat ne minulle kertoneet. Eri ihmisten kokemukset ja muistot tapahtumista voivat tietysti vaihdella, mutta haastattelujen perusteella voi ainakin todeta, että tällä tavoin asiat saarella kerrotaan. Raportin olen jäsennellyt esiin nousseiden teemojen mukaan. Haastattelunauhat sisältävät myös hajanaisempia ja yleisempiä tietoja henkilöistä ja paikoista, joita en sisällyttänyt raporttiin. Nauhat ovat Porin ympäristötoimiston arkistoissa. Tässä raportissa painotutaan Reposaaren ns. pehmeään historiaan, eli siihen mitä Reposaarelaisten kotiseutu merkitsee heille itselleen. Aihetta on lähestytty tarinoiden muodossa, sillä niiden kertominen eteenpäin vakiinnuttaa tarinoiden miljöisiin omat merkityksensä. Reposaaren historiaan ja kuuluisimpien nähtävyyksien vaiheisiin voi tutustua mm. teoksien: Reposaaren historia, Kalle Granathin näkökulmia reposaarelaisten elämään, ja Reposaari elävä idylli avulla sekä reposaari.net - sivuston kautta. Lisäksi jo kirjattuja Reposaarelaisia värssyjä ja tarinoita löytää teoksesta Kun sahanpilli vielä huusi. (Huomioonotettavaa on, että teosta etsiessä, esim. kirjaston tietokannasta, pitää hakusana sahanpilli kirjoittaa yhteen.) Lukuohjeita ja alustuksia haastattelun teemoille Karttaliitteeseen olen koonnut haastatteluiden yhteydessä esiin tulleita paikkatietoja saaren asukkaille merkityksellisistä paikoista ja rakennuksista ja merkinnyt ne numeroin. Raportissa näihin paikkoihin ja rakennuksiin viitataan kartasta löytyvillä numeroilla. Kartta ja sen kohteiden lyhyet selvitykset löytyvät raportin lopusta liitteestä 1. Paikkatietoja ei ole kohdennettu koordinaattitarkkuuteen, enkä ole henkilökohtaisesti käynyt muissa, kuin rakennuksiin liittyvissä kohteissa. Luonnossa olevat kohteet on siis merkitty n metrin tarkkuudella. Saarella on vielä 1900-luvun puolivälin jälkeenkin ollut kolme eriytynyttä asuinaluetta, jotka määräytyivät ihmisten työpaikkojen mukaan. Nämä alueet olen merkinnyt karttaan vihreällä, sinisellä ja oranssilla. Sahan työntekijät ja heidän lapsensa olivat ns. sahalaisia ja laivanvarustajat ja -lastaajat sekä konepajan työntekijät lapsineen jakautuivat ns. länteläisiin (tunnetaan myös nimellä Villi-Länsi) ja haminalaisiin. Sahalaiset olivat selkeästi oma ryhmänsä, kun taas länteläisten ja haminalaisten raja hämärtyi jo asuinalueiden yhtenäisyyteenkin. I MS:n jälkeen tämä eriytyneisyys näkyi parhaiten saaren lasten ja nuorison keskuudessa. Sahalaiset, länteläiset ja haminalaiset nuoret olivat usein kilpasilla keskenään ja aina välillä heidän yhteenotoissaan joku saattoi loukkaantuakin. Yleensä kyse oli kivien nakkelusta, härnäämisestä, huutelusta tai muusta kiusanteosta, toisinaan myös jousipyssyistä, palavista nuolista tai ritsoista. Lapsille ja nuorille heidän reviirinsä rajat ovat olleet tärkeitä ja niiden rajaamia liikkuma-alueita on noudatettu melko tarkkaan. Alueiden lounaisrajat ovat vaikeasti hahmotettavissa, koska saaren metsä ja varsinkin takaranta olivat kaikkien yhteisessä käytössä. Sahalaisten alueen olen rajannut muista poiketen yltämään siikarantaan saakka, koska se lienee ollut eniten heidän käytössään.

4 Sahalaisista, länteläisistä ja haminalaisista puhuttaessa tässä tarkoitetaan näiden alueiden lapsia tai nuorisoa ellei muuten mainita. 4 Alueiden eriytyneisyys näkyi myös aikuisissa siten, että mikäli esim. länteläisellä ei ollut sukulaissuhteita tai muita siteitä sahan alueeseen, niin hänellä ei luultavasti ollut koskaan syytä mennä toisten puolelle. Tätä edesauttoivat myös palvelujen paljous Lännen ja Haminan alueilla. Vielä nykyäänkin saarella erotetaan Lännen, Haminan ja Sahan alueet, mutta positiivisemmassa mielessä, kuin ennen. Voi olla, että 1900-luvun alussa aikuisetkin olisivat olleet keskenään luokkajakoihin liittyvissä vihanpidoissa. Useasta lähteestä kuulemani tarina kertoo, että saha olisi kerran pysäytettykin sahan työntekijöiden toimesta näiden lähtiessä joukolla tappelemaan Haminaan. Totuuspohjan vankkuudesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Sakkometsällä tarkoitetaan 1930-luvulla istutettua ja aidattua metsikköä, jota ympäröivässä aidassa oli kyltti: kulku sakon uhalla kielletty. Tästä muodostui lapsille ja nuorille suosittu leikkipaikka, jota käytettiin monenlaisissa leikeissä. Nykyään sakkometsä erottuu vielä helposti ympäristöstä, vaikka sinne onkin rakennettu voimalaitoskoppi. Villin-Lännen sisällä oli eräs oma nuorisoporukkansa joka ilmeisesti noin sotien aikaan liittyi länteläisiin. Tätä joukkoa kutsuttiin Pyykönpihalaisiksi heidän asuinpaikkansa mukaan. Reposaaren ja Ison-Katavan väliin jäävä lahti merkitään karttaan edelleen nimellä Tukkiviiki. Se toimi aikoinaan sahan tukkivarastona niin, että tukit kelluivat puomien sisäpuolella kukin puulaji ja -laatu omassa lokerossaan. Tämä oli sahan pojille yleensä ensimmäinen kesätyöpaikka, johon pääsi jo vuotiaana. Työtehtäviin kuului puomeilla ja sillalla seisten tukkien lajittelu. Saha käytti Kyy-5 nimistä myrkkyä puutavaran käsittelyssä sinistymisen estämiseksi. Valmiit laudat uitettiin Kyy-5 altaan läpi ennen kuin ne tapuloitiin. Torpedovene S2 upposi myrskyssä Reposaaren Outoorin edustalle 4. lokakuuta Aluksen haaksirikon yhteydessä menehtyi sen koko 56-henkinen miehistö. S2:n uppoaminen on Suomen merivoimien historian pahin rauhanaikainen onnettomuus. Alus löydettiin seuraavan vuoden kesäkuussa ja se nostettiin pintaan. Aluksesta tyhjennettiin 23 merisotilaan ruumiit. (Kalle Granathin näkökulmia reposaarelaisten elämään. Isto Kauhanen. Porin kaupungin kulttuuritoimisto s. 54, ) Junnila on nykyisin seurakunnan omistuksessa, mutta alun perin sen rakennutti apteekkari Robert Aleksander Junnelius kesähuvilaksi vuonna Eri vaiheiden jälkeen sen omistajiksi tuli Porin seurakunta vuonna toukokuuta vuonna 1991 Junnilan päärakennus syttyi tuleen ja paloi nopeasti maan tasalle. Sen paikalle rakennettiin uusi päärakennus, joka toimii saarella tänäänkin. Pengertie mantereelta Reposaareen valmistui vasta vuonna Ennen tätä kulkeminen Reposaareen tapahtui ainoastaan vesiteitse.

5 1. Saha 5 Ennen vuotta 1857 Suomessa oli kielletty höyryvoiman käyttö sahalaitoksissa, koska sen suuren puuntarpeen vuoksi pelättiin hävittävän kaikki Suomen metsät. Höyryvoiman laillistaminen kuitenkin merkitsi sahateollisuuden nousua sellaisillakin paikoilla, joilla ei ollut virtaavaa vettä. Reposaari on tästä oiva esimerkki. Sahanpatruuna Erik Johan Längman anoi lupaa saada perustaa höyrysaha Isoon-Katavaan vielä höyryvoiman laillistamisvuonna Lupa-anomus kuitenkin hylättiin höyryvoimaan kohdistuvien ennakkoluulojen vuoksi. Parempi onni oli tehtaanisäntä Gustaf Tigerstedtillä, jonka lupaanomus hyväksyttiin Senaatissa yli kymmenen vuotta myöhemmin Aivan mutkattomasti eivät hänenkään suunnitelmansa sujuneet, sillä Porin kaupungin suunnalta tuli aluksi kieltävä vastaus, joka muuttui myönteiseksi vasta Tigerstedtin muutettua suunnitelmiaan ja päätettyään sijoittaa sahan Ahlholman saareen, joka sittemmin yhtyi Reposaareen kuoritun parkin täyttäessä saarien välisen uoman. Kesällä 1872 laajentui sahanalue Reposaaren puolelle Tigerstedtin saatua luvan rakentaa sahaa vastapäätä asuinalueen sahan työläisille. 1 Tällaiset olivat sahan alkuvaiheet. Lisää sahan omistajanvaihdoksista ja muista vaiheista voi lukea Reposaaren historia -teoksesta. 1.1 Saha asuinpaikkana Reposaarella on entisten sahalaisten mukaan tapahtunut valtavasti muutoksia. Varsinkin sahan toiminnan loppuminen ja uudisrakennusten tulo vanhalle sahan asuinalueelle ovat heille entisinä sahan työläisinä suurimpia muutoksen merkkejä. Vanhoista sahan rakennuksista jäljellä ovat enää konttorirakennukset (nro. 31) ja kolme riviin rakennettua asuintaloa joita kutsutaan kolmosiksi (nro. 18) Monet vanhat asuinrakennukset, kuten Nummero ja Klampparin Pyknikki, ovat tuhoutuneet useissa sahalla sattuneissa tulipaloissa. Eläminen sahanalueella oli ahdasta ja niukkaakin, mutta sahalaiset muistavat nuo ajat kuitenkin pääasiassa onnellisina. Pelkästään Vanhassa Pohjolassa asui kertoman mukaan 1930-luvulla 53 lasta, eli elämä oli hyvin sosiaalista. Sahan asuinalueen ihmiset välittivät, ja pitivät toisistaan tarpeen vaatiessa huolta. Ruoka-aineksia lainailtiin puolin ja toisin eikä naapureissa vierailuun tarvittu sen kummempia sopimuksia. Sen aikainen sosiaalihuolto toimi siis hyvin. Saunominen oli aina tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Lasten oli mukava istua aikuisten kanssa lauteilla ja kuunnella heidän juttujaan. Saunareissut saattoivat helposti kestää neljäkin tuntia. Sahan yhteinen sauna (nro. 6) oli 1930-luvulla Kellarikarissa, jossa näkyy edelleen saunan perustuksen jäännökset. Lisäksi saarella oli kaksi muutakin yleistä saunaa. Toinen oli Hacklinin sauna Lontoossa ja kolmas, eli Niemisen sauna (nro 24) Haminassa. Siellä kävivät ne, jotka eivät olleet töissä sahalla eivätkä Hacklinilla. Sahan saunasta on tehty laulukin: Entäs sitten uusi sauna, jonka saimme vasta? Vanha sauna, kaikkein sauna lakkas toimimasta. Pullopeli, lippupeli, siellä tuli muotiin. On sahan sauna paras sauna saarella! 1 Lähteenoja & Hacklin 1942, s

6 Sahan saunassa oli sama kiuas miehille ja naisille, mutta laudetilat oli erotettu väliseinällä. Kiuas meni siis läpi seinästä. Miehillä oli joskus tapana tehdä naisille kiusaa heittämällä väliseinän räppänästä ämpärillinen vettä toisen puolen kiukaalle niin, että naisten oli paettava ankaraa löylyä. 6 Elämä ei tietenkään ollut pelkkää työläisromantiikkaa. Sahan töiden ohelle monet kävivät myös kalastamassa ja naisten oli tietysti hoidettava myös kotia. Parhaaseen kalanpyyntiaikaan ei nukkumiseen jäänyt päivittäin montaakaan tuntia, kun päivätöiden jälkeen lähdettiin kokemaan pyydyksiä. Poliittisilla ristiriidoilla oli oma, jännitteitä herättelevä vaikutuksensa. Tilanteet saattoivat kärjistyä esimerkiksi silloin, kun kommunistit kävivät lakkoon ja sosiaalidemokraatit menivät kuitenkin töihin. Muuan sahalainen esimerkiksi tapasi tuolloin lauleskella, että Aasinkorvat sai hän siksi, että kansa merkitsi hänet rikkuriksi. Saaren toisessa päässä, Haminassa, ei sen sijaan ollut niin avointa poliittista liikehdintää. Reposaaren kerrostalon valmistuttua jouluksi 1972, muuttivat monet sahalaiset siihen asumaan. Ensimmäisenä vuonna säästeliäiksi oppineet sahalaiset kuluttivat ainoastaan viitisenkymmentä litraa vettä kuukaudessa henkeä kohden, kun normaali määrä on noin 160 litraa päivässä. Kesti kolme vuotta ennen kuin veden käyttömäärä nousi sataanviiteenkymmeneen litraan päivässä henkilöä kohden. Muutenkin hissit ja kuumavesihanat olivat ennennäkemättömiä uutuuksia. Kerrostaloja oli Reposaareen suunniteltu 1970-luvulle tultaessa useampiakin, mutta ympäristötietoisuuden lisääntyminen juuri tuolla vuosikymmenellä tyrehdytti nämä hankkeet. Nykyisin Reposaaren kerrostalo on hauska esimerkki 1960-luvun asuntobuumista ja asuinalueen historiallisesta kerrostuneisuudesta. 1.2 Saha työpaikkana Työaika sahalla oli kahdeksan tuntia päivässä ja eri töistä maksettiin erisuuruista palkkaa. Se jakautui niin, että yhdestä työtehtävästä sai esimerkiksi 110 prosenttia peruspalkasta, toisesta 100 ja oli sellaisiakin töitä joista sai vain 75 prosenttia. Esimerkiksi repsikat, jotka syöttivät puuta ylös, saivat 89 prosenttia ja työnjohtajat puolestaan 110 prosenttia. Tilipäivä kaksi kertaa kuussa ja silloin Reposaaressa oli aina suuret markkinat, jotka pidettiin saaren vanhalla torilla (nro 7). Reposaaren koillisenpuoleinen merenlahti merkitään karttoihin edelleen nimellä Tukkiviiki (nro. 17.) siellä aikanaan säilytettyjen tukkien vuoksi. Se oli myös sahanalueen poikien ensimmäinen palkallinen kesätyöpaikka, jossa työnteko aloitettiin n vuotiaina. Tuolloinen työlakikin suosi nuorten töitä, sillä he saivat mm. viikon pitemmän kesäloman, kuin vanhemmat työläiset. Eri puulajit ja paksuudet lajiteltiin omiin karsinoihinsa Tukkiviikin poikki kulkeneiden puisten ja laiturimaisten siltojen päältä käsin (esim. nro. 16.) Tukkivaraston uloin puomi oli nelinkertainen ja jokaiselle puulajille oli vielä puomin sisäpuolella erikseen pienemmin puomein rajattuja lokeroita, jotteivät puut olisi menneet sekaisin keskenään. Kokonaispinta-alaa tällä tukkivarastolla saattoi suurimmillaan olla noin 60 hehtaaria. Näiden tukkilauttojen päällä sahan lapsilla oli tapana myös mitellä ketteryyttään ja rohkeuttaan. I MS:n aikaan on Tukkiviiki täyttynyt litkatuista tukeista rannasta rantaan. Litkaaminen tapahtui siten, että ensin laitettiin tukkeja riviin esimerkiksi 20 rinnakkain, sitten seuraava kerros poikittain edellisten päälle. Näin jatkettiin niin monta kerrosta, että alimmaiset tukit ottivat pohjaan kiinni. Näin veden alla estettiin tukkien pilaantuminen säilytyksen aikana,

7 7 sillä ne pysyivät aivan kuin tuoreina. Sodan jälkeen pohjaan jääneitä tukkeja tultiin hakemaan kauempaakin. Tarina kertoo, että pohjoisesta tulleet työmiehet olisivat nostelleet tukkeja sata-, ellei jopa tuhatmäärin. Kovan myrskyn sattuessa kohdalle saattoivat tukit murtautua ulos lokeroistaan ja ajelehtia ympäri lahtea ja osa lähteä kauemmaksikin. Kymmenentuhannen tukin kerääminen avoimilta vesiltä on vaatinut paljon miestyövoimaa ja sisukkuutta. Tukkiviikissä oli kesätyöntekijöille sellainenkin sääntö, että kiroilusta vedettiin merkki seinään ja tilipäivänä jokaista kirousta kohden piti johtajalle tuoda yksi kääreellinen karamelli. Nämä jaettiin sitten lähimpien miesten kesken. Kiroilu Tukkiviikissä väheni tällä tavoin huomattavasti. Ansaittua tiliä eivät lapset tietenkään saaneet pitää itse, vaan se vietiin yleensä kotiin äidille. Tukit sahattiin sahalla valmiiksi puutavaraksi, joka sitten lastattiin proomuihin ja vedettiin sen jälkeen ulommas merelle ns. redille. Siellä sahatut laudat, lankut ja muut sahatuotteet lastattiin laivoihin joilla ne kuljetettiin määränpäihinsä luvun lopulla ei ollut erikoista, että redillä oli yhtä aikaa toistasataa laivaa. Tällöin painolastimaan ja puutavaran siirtelyyn tarvittava työvoiman määrä on ollut huomattava. Sahan lautatarha eli tapulit sijaitsivat nykyisen uudisasutuksen kohdalla (nro. 1), ja siellä säilytettiin valmiita, Kyy5-myrkyllä käsiteltyjä lautoja. Sahan vanha työntekijä kertoo miten talvella lautojen päälle kertyi helposti sentin paksuinen kerros myrkkyjäätä, joka kevään tullen suli ja valui maahan. Nykyinen uimaranta (nro. 4) tehtiin paikkaan, jonka viereen saha aikoinaan kaatoi paljon mm. Kyy5 myrkkyä ja muuta jätettä (nro. 2). Paikka oli myös sahalaisten kaatopaikka. Uuden uimapaikan alue on aikoinaan kyllä putsattu mutta sen ympäristöön ei liene koskettu. Eräs syy sahanalueen osittaiseen eristäytymiseen muusta saaresta johtui varmasti sen fyysisestä linnoittautumisesta. Sahan kaakkoispuolella oli peltoja ja muuta aukeaa tilaa aina Noormannin kulmaan (nro 15.) saakka ja sittemmin rakennuskäyttöön purettuja kiviaitoja niiden reunuksilla. Lisäksi sahan länsipuolelle rakennettiin tiensuuntainen, kolme metriä korkea aita estämään asiattomien pääsy sahan varastoille. Toisella puolella meri ja Tukkiviikin puomit taas rajasivat tehokkaasti sahan itärajaa. Konkreettinen esimerkki sahan eriytyneisyydestä liittyy saaren poliiseihin. Heidänkin nimittäin kerrotaan vältelleen sahanaluetta niin, etteivät he sinne kutsumatta menneet. Sahan tyttärille kesätyöpaikkoja oli poikiin nähden vähemmän tarjolla, mutta konttorirakennukseen otettiin kesäisin ainakin yksi tyttö tsubbariksi, eli aputytöksi. Hänen tehtäviinsä kuului mm. pankissa ja postissa käynti, pienet asiakaspalvelutehtävät, konttorin kakluunien sytytys, apteekissa ja kaupassa käynti, konttorin juoksevien asioiden hoito, sekä satunnaisesti konttorinjohtajan henkilökohtaisten asioiden hoito. Sahan isännöitsijä, eli johtaja, työskenteli samassa rakennuksessa ja häntä kunnioitettiin suuresti ja vähän pelättiinkin. Konttorin seinässä oli soiva kello, jolla isännöitsijä kutsui työntekijöitä luokseen toimistoon. Jokaiselle työntekijälle oli oma äänimerkkinsä ja sen kuuleminen oli aina vatsaa kouristava kokemus, sillä isännöitsijän toimistoon ei ollut mieluista mennä seisomaan. Sahan yleiset valtasuhteet olivat seuraavanlaiset: isännöitsijä oli sahan korkein esimies ja hän asui konttorirakennusten yhteydessä. Työnjohtajia oli yhteensä viisi; yksi sahalla, kaksi lautatarhassa, yksi Tukkiviikissä ja yksi liikuteltavissa oleva yleismies. Saaren ensimmäiset radiopuhelimet nähtiin myös sahan konttorissa. Niillä pidettiin yhteyttä lähestyviin tukkilauttoihin, mm. Rauma 2:een joka upposi myöhemmin

8 seitsemänkymmentäluvulla Rauman edustalla kuljettaessaan nuorisoa tansseihin. Tässä hukkui noin kymmenisen nuorta. Sahatavaran sivutuotteena syntyi paljon hyvin palavaa tervaista puujätettä, jota työntekijät eivät olisi saaneet viedä mukanaan. Kielloista huolimatta tervaksia kerättiin sahalla omiin piiloihin, joista ne työpäivän päätteeksi kannettiin kotiin. Tästä tuli toisinaan valituksia työnjohdolta ja välillä työntekijät riitelivät keskenäänkin parhaista tervaspaloista. Sahan toiminnot ovat johtaneet lähialueiden nimeämiseen näiden toimintojen mukaan. Ripakari esimerkiksi on saanut nimensä puuripojen säilytyspaikasta ja Proomukari taas proomujen korjauspaikan mukaan. Ripakarin ja Kettukarin ympärille on aikojen saatossa upotettu monta rikkinäistä proomua Takaranta Reposaaren takaranta on tuulisuutensa vuoksi jäänyt miltei kokonaan asumatta. Purjelaivakaudella, jolloin talvi tarkoitti satamatyöläisille tilikauden loppumista, saaren väki kerääntyi kevätpäivinä takarannalle seuraamaan jäiden lähtöä ja odottamaan ensimmäistä mastohavaintoa horisontista. Se merkitsi palkkakauden alkua ja laivureilla olikin takarannalla usein omat luottomiehensä, jotka lähestyvän maston huomattuaan riensivät kilpaa oman pomonsa luokse. Ensimmäisenä laivaa vastaan veneellä ehtinyt laivuri sai yleensä purku ja lastaustehtävät itselleen. Lapsia takaranta on myöhemminkin palvellut hyvänä leikkipaikkana, jossa sai yleensä touhuilla rauhassa. Siellä leikittiin leikkilaivoilla, ongittiin tai keksittiin meriaiheisia roolileikkejä. Hukkumistapauksia Reposaarella tapahtui kohtuullisen vähän ottaen huomioon, että suurehko osa leikeistä tapahtui juuri veden äärellä. Takarannan maasto koostuu erikokoisista kivistä aina hiekasta lohkareisiin. Aikoinaan sitä luonnehtivat sorasta muodostuneet dyynimäiset muodostelmat, jotka 1950-luvulla kaivettiin Reposaaren pengertien perustuksiin. Kasvillisuus on näin päässyt paikoin lähentymään rantaa, joka on osin pusikoitunut. Nykyäänkin Takarannalta avautuvat hienot meri- sekä rantamaisemat. Sen kallioihin on varsinkin Junnilan kohdalla ja siitä kaakkoon päin kaiverrettu satoja nimikirjaimia ja viestejä, joista osa on yli satavuotiaita. Takarannan punaiset kalliot (nro. 35.) Siikarannassa, eli nykyinen Campingin alue ympäristöineen, oli ennen sahalaisten pyykinpesupaikka. Pyykit kuivattiin läheisten mäntyjen väliin kiinnitetyillä naruilla ja samalla paikalla keiteltiin pyykkipäivän kalakeitot ja muut ruoat. Alueella järjestettiin myös juhlia mm. palokunnan ja sahan toimesta, mutta nämä toiminnot siirtyivät 1940-luvulla palokunnan hankkimiin sisätiloihin. Takarannalta löytää myös toisen Maailmansodan aikaisen valonheittimen alustan (nro. 38). Sodanaikaisesta valonheittimestä on nykyään vielä jäljellä valonheittäjän huone, jonka ovi turvallisuussyistä hitsattu umpeen. Huoneessa sisällä käyneet saarelaiset muistelevat huoneen olleen kaakeloitu lattiasta kattoon ja yhdessä sen nurkassa seisseen hienon kakluunin.

9 9 3. Sahalaiset (nro. 31), Länteläiset (nro. 32) ja Haminalaiset (nro. 33) Sahalaisten, Länteläisten ja Haminalaisten kesken on 1900-luvun alussa käyty tappelunujakoita aikuistenkin kesken. Tarina kertoo, että kerran on jopa saha pysäytetty siksi aikaa, kun työntekijät läksivät tappelemaan haminalaisten kanssa. Aseiksi otettiin tuolloin sahalla valmistettuja kolmen metrin ripoja. Syy tappelunhaluihin ei ole enää tiedossa, mutta ajankohtaan nähden tapahtuman voisi arvella liittyneen veljessodan kahakoihin. Sahalaiset olivat pääasiassa punaisia, ja haminalaiset taas valkoisia. Vielä ja 1950-luvuilla yleinen puheenaihe työntekijöiden keskuudessa oli kapina työnantajaa ja vihollisjoukkoja vastaan. Aikuisten kesken isommat vihollisuudet hävisivät kuitenkin viimeistään sodan (II MS) jälkeen. Pienet kahnaukset asuinalueiden lasten keskuudessa olivat yleisiä, mutta silloin harvoin kun isot pojat tulivat aseineen paikalle, alkoi meno yltyä turhankin kiivaaksi. Kohti ei poikien kahinoissa koskaan ammuttu vaan lyijyä lensi taivaalle pelottelumielessä. Koulussa eri jengien jäsenet olivat kavereita keskenään ja aamuisin kouluun tultaessa vallitsi aina aselepo. Koulupäivän päätyttyä sahalaiset saivat kuitenkin äkkiä häädön länteläisten alueelta (koulu sijaitsi lännessä.) Noormanninkulmassa (nro. 15) oli portti, joka rajasi länteläisten ja sahalaisten alueet. Sen kohdalla alkoivat sahalaiset saada länteläisten kiviryöppyjä niskaansa. Mitään varsinaista riitaa ei koskaan välttämättä tarvittu, sahalaiset vain eivät haminalaisten ja länteläisten mielestä kuuluneet alueelle ja siksi heidät koulupäivän päätteeksi häädettiin takaisin sahalle. Pojat kyhäilivät tuolloin toki omatekoisia pommejakin. Ne tehtiin kiväärinhylsyistä, jotka täytettiin tulitikkumassalla. Vanhemmat lopettivat lasten kahnaukset 1930-luvulla joksikin aikaa, kun sahalaisten lapset ampuivat sahan läheisyydessä sijainneelta lavalta kangaspäisiä, bensaan kastettuja ja sytytettyjä nuolia. Vanhemmat puhuivatkin, etteivät poikien hurjat leikit lupaa mitään muuta kuin sotaa. Syyllisyyttä ei lasten päälle kuitenkaan enää sodan syttymisen jälkeen pyritty kaatamaan. Kähinää oli poikien lisäksi myös tyttöjen välillä ja tytöt kulkivat ainakin osittain lapsiporukoissa mukana. Osa Haminalaisista ei koskaan käynyt sahan alueella ja päinvastoin. Jotkut Reposaarelaiset tunsivat molemmat paikat sukulaissuhteidensa johdosta. Kuitenkaan osa Haminalaisista ei esimerkiksi ole koskaan nähnyt vanhaa Pohjolaa, vaikka se jonkinasteinen nähtävyys on saarella ollut. Ainakin kaikki sahalaiset muistavat sen usein mainita. Vielä viime aikoinakaan eivät Reposaarelaiset ole välttämättä tunteneet kaikkia entisiä samanikäisiään, vaikka asuinalueiden sosiaaliset erot ovatkin hävinneet. Niin omissa porukoissa aikanaan oltiin. Eräs yhteinen kohtauspaikka saarelaisilla kuitenkin oli, nimittäin palokunnan tanssit. Niitä pidettiin kolme kertaa viikossa ja niissä saatettiin tavata tulevia sulhasia ja morsiamia yli asuinaluerajojen. Vain harvat sahalaiset kävivät töissä konepajalla tai länteläiset sahalla, vaikka tällaisia poikkeuksia jokunen olikin. Länteläisten ja haminalaisten suurimmat työllistäjät olivat konepaja ja satama. Sahan pilli huusi aina neljältä ja Konepajalla pilli huusi myös kahdeltatoista, jolloin alkoi ruokatunti.

10 4. Reposaarelainen lapsuus: pelit, leikit ja tapahtumat Yleiset leikit Ennen talvisotaa kylän lapset leikkivät usein sotaleikkejä. Vanhat ihmiset puhuivat, että sota tulee ja leipä loppuu, kun kakarat jatkuvasti leikkii sotaa ja savikakkuja muovailee. Ja sota tuli ja leipä loppui, mutta turhia omantunnontuskia eivät lapset tästä kuitenkaan joutuneet potemaan. Reposaaren metsä oli lapsille mieluisa leikkipaikka. Siellä tehtiin esimerkiksi intiaanileirejä ja leikittiin muita metsäleikkejä. Joskus lapset uppoutuivat niin leikkeihinsä, ettei aina edes muistettu käydä kotona syömässä. Kalaa tuli myös paljon ja ne vietiin kotiin äidin laitettavaksi. Lapset eivät koskaan laittaneet sitä itse ruoaksi. Plankkaileminen oli ainakin vuosisadan alkupuolella suosittu huvitus lasten keskuudessa. Se tarkoitti Tukkiviikissä kelluvien tukkien päällä juoksua. Monet kastuivat sitä yrittäessään, mutta kukaan ei kuitenkaan ilmeisesti tässä leikissä hukkunut. Seilaaminen oli myös suosittu kesäajanviete. Tavalliseen veneeseen laitettiin pieni masto ja purje, jolla päästiin seilaamaan Reposaaren edustalla. Uimassa käytiin Nylundin rannassa (nro. 3) Leppänokassa. Pohja oli savea ja lehmät laidunsivat sen edustalla. Lasten mennessä uimaan tulivat lehmätkin usein kastautumaan utareisiin asti. Usein lehmien jätökset kelluivat uimareiden seassa, mutta tämä ei uintia haitannut. Koskaan ei kukaan tämän vuoksi myöskään sairastunut. Kalle Granath piti myös uimakoulua, jossa saattoi suorittaa tutkinnon uimamaisteriksi asti. Nykyinen uimaranta sijaitsee edelleen Sahan vanhan kaatopaikan tuntumassa. Kortinpeluu on ollut tietysti suosittu harrastus, vaikka se välillä oli aivan laissakin kiellettyä. Sitä pelattiin yleensä ulkosalla ja näitä pelipaikkoja kutsuttiin korttimetsiksi ja pelaajaporukoita korttisakeiksi. Reposaaren Sakinkatu on saanut nimensä tällaisten porukoitten mukaan, vaikka katu sijaitseekin paikassa, jonka läheisyydessä ei oikeasti koskaan ollut korttimetsiä. Eräs korttimetsä oli vanhan Plevnan (nro. 20) takana. Tanssiminen oli sodan aikaan myös kielletty, koska sitä ei nähty soveliaaksi harrastukseksi toisten kuollessa rintamalla. Lapset eivät tätä tietenkään tulleet ajatelleeksi, vaan järjestivät salaa keskenään tansseja. Muutaman kerran tanssiporukoita tultiin nuhtelemaan ja sakottamaankin. Sodan jälkeen ei näitä sakkoja enää kuitenkaan peritty. Talvisaikaan laskettiin mäkeä, hiihdettiin, luisteltiin ja pelattiin jääpalloa ja -kiekkoa. Junnilanjärven jäällä oli kylän lapsilla lupa käydä luistelemassa. Lammen rannassa olevassa Ankkalan etuhuoneessa käytiin vaihtamassa luistimet jalkaan ja järven jäälle saatiin vuosisadan vaihteessa sähkölamppukin. Junnilan puutarhuri oli vastuussa luistinkentästä ja hän taisi osittain sitä hoitaa aivan talkootöillä. Sukset olivat vuosisadan alussa melko arvokkaita ja varattomammissa perheissä ne tehtiinkin itse. Suksien kärjet kuumennettiin ja käyristettiin lumihangessa. Pohjaan laitettiin kynttilää ja päälle hangattiin sipulia. Sillä sai hyvän luiston suksiin. Lyhyitä suksia sanottiin lipareiksi ja niillä oli hyvä laskea sahan rouhekasoja alas.

11 Haminalaiset, Länteläiset ja Lännen Rautakaarti Länteläisistä pojista muodostunutta porukkaa alettiin 1900-luvun puolivälissä kutsua Lännen Rautakaartiksi ilmeisesti jonkun aikuisen keksimän pilkkanimen johdosta. Lännen Rautakaartissa palveli sangen kekseliästä porukkaa, ja heidän tempauksistaan kuulee paljon tarinoita. Rautakaartilaisten jousipyssyjen kaaret esimerkiksi tehtiin kuusesta ja joskus nuolien päihin laitettiin naulat, niin että nuolista tuli todella vaarallisia. Sahalaisten valmistettua samanlaisia nuolia, sellainen sattui osuman johdosta juuttumaan eräänkin kaartilaisen silmän yläpuolelle niin lujasti kiinni, että hänen isoisänsä piti kiskoa se hohtimilla irti. Hamina, eli saaren kaakkoispääty, on joissain tapauksissa erotettu Lännestä. Tässä sitä kuitenkin käsitellään yhdessä Lännen kanssa alueiden maantieteellisen yhtenäisyyden vuoksi ja siksi, etteivät haminalaiset haastatellut itsekään juuri erotelleet Länttä Haminasta. Lisäksi länteläiset ja haminalaiset olivat yhdessä sahalaisia vastaan. Tällainen liittouma oli ehkä pakollinen, koska Sahanalueen suurista perheistä johtuen sahalaisilla olisi muutoin ollut miesylivoima. Suurin ero Lännen ja Haminan välillä lienee ollut taloudellinen. Haminan asukkaat olivat varsinkin vuosisadan alkukymmenillä keskimääräisesti hieman länteläisiä varakkaampia, johtuen monista alueella asuneista laivanvarustajista. Metsiin rakennettiin paljon leirejä esimerkiksi niin, että nuoria puita taivutettiin kaarelle ja välit tilkittiin havuilla. Kaatuneiden kuusten juuripaakkuihin oli myös hyvä rakentaa leirejä. Tällainen tehtiin 1950-luvulla mm. urheilukentän viereen. Joskus näihin majoihin rakennettiin tynnyreistä ja peltiputkista kamiinat. Näin majoissa saattoi oleilla syksyllä myöhemmin. Pari korsuakin pojat ovat tehneet urheilukentän lähelle saviseen maaperään. Nämä tehtiin talvisodassa käytettyjen korsujen malliseksi mukaan lukien katolle asetetut piikkilangat. Korsun sisäseinät ja katto vahvistettiin puilla sortumisvaaran välttämiseksi. Korsujen välille kaivettiin oja, johon aseteltiin pohjattomia peltitynnyreitä tunneliksi. Näiden päälle lapioitiin maata niin, ettei tunnelia erottanut ylhäältä päin. Kaivuutöissä tarvittuja lapioita ei tuolloin ollut kovin monessa taloudessa, ja niiden saanti oli ajoittain hankalaa. Varsinkin kun vanhemmat alkoivat ihmetellä miksi onkimatoja täytyy joka päivä käydä kaivamassa. Kerran oli eräs saaren juomareista tullut kokeilemaan korsun katon kestävyyttä ja tanssinut ja laulahdellut sen päällä pitkän tovin. Pojat pääsivät käyttämään pakotunneleitaan ja seurailivat miehen remuamista turvallisen matkan päästä. Myrskyisinä aikoina pojat kävivät urheilemassa Siikarannan kallioilla. Tämä oli vaativaa, koska seitsenmetriset tyrskyt vetivät paetessaan helposti ihmisen mukaansa mereen. Oli myös tärkeää tietää koska kello ehti neljään ja äiti pääsi töistä, että ennätti lähteä kielletyistä leikeistä ja istuutua ennen hänen kotiin saapumistaan tuvan rappusille. Tätä varten valonheitinkalliolle pystytettiin aurinkokello siltä varalta, ettei sahan pilli kuulunut tyrskyjen yli rantaan saakka. Erästä viinaan menevää perhettä Rautakaartilaiset olivat huvikseen kiusanneet. Ensin oli käyty heittämässä omatekoinen pommi talon kuistille ja saatu hyvät reaktiot perheen isältä ja pojilta, jotka tulivat huutamaan pihalle, ketään kuitenkaan kiinni saamatta. Seuraavaksi

12 12 kannettiin iso männynkanto talon rappusille ovea vasten niin, ettei talosta päässyt ulos kuin ikkunasta. Tämän jälkeen ei uskallettu moneen tuntiin mennä katsomaan mitä pihalla tapahtuu. Sakkometsä (nro. 30.) oli ja 1960-luvuilla vielä yhtenäinen alue, vaikkei ollutkaan enää aidattu. Sinne istutetut männyt olivat sen ikäisiä, että ne kestivät poikien kiivetä miltei latvaan asti. Siitä syntyikin leikki, jossa männyn latvassa heilutettiin puuta edestakaisin niin, että ylettyi ottamaan seuraavasta puusta kiinni ja siirtymään näin siihen. Ensimmäisenä menevän tehtävä oli etsiä hyvä reitti ja muut tulivat perässä. Lopulta pojat kehittyivät niin taitaviksi, että ensimmäisen vaihtaessa puuta seuraava sai hänen vanhan puunsa kiinni vauhdista ja vaihdot olivat todella nopeita. Joskus kävi kuitenkin niin, ettei puusta saanutkaan tarpeeksi tukevaa otetta ja silloin tultiin alas kovaa ja korkealta. Eräskin kaartilainen muistaa tippuneensa noin kolmesta metristä selälleen maahan. Muut laskeutuivat maahan ja seisoivat nauraen hänen ympärillään tämän yrittäessä haukkoa henkeä sisäänsä. Sakkometsä oli myös aikuisten kortinpeluupaikka, pelureita oli hauska käydä härnäämässä esimerkiksi käpyjä heittelemällä. Variksenpesien rikkominen oli myös yleinen harrastus pojilla - niitä etsittiin ja hajotettiin. Pajakallioilla (nro. 9.) oli sepän paja ja asumukset, joissa asuttiin. Sepän pihan lapset tulivat sanomaan kaartilaisille, että: Nyt on variksenpesä sellaisessa paikassa, josta ette sitä saa. Tämä oli selvä haaste. Varis oli rakentanut pesänsä Canet tykkiasemien sisäpuolelle Junnilanjärveltä tultaessa ensimmäisen tykin asemaan (ei näy kartalla, nykyisin jo purettu) hyvin korkeaan ja liukkaaseen mäntyyn. Tuhon aikaan (1960-luvun alku) Reposaaren Canet-tykkiasemat (nrot. 28 ja 29) olivat vielä miehitettyjä ja aidattuja ja niissä kiersi vartiomies vartioimassa. Haaste otettiin joka tapauksessa vastaan. Kaupungin työmiehiä oli samaan aikaan töissä Reposaaressa ja pojat tiesivät heillä olevan tolppakengät muuntajakopissa säilössä. Ensin piti selvittää mihin työmiehet piilottavat muuntajakopin avaimen työpäivän päätteeksi. Kun tämä oli saatu vakoilemalla selville, haettiin kopista tolppakengät sekä siihen kuuluva kiipeämisvyö ja lähdettiin tykkiasemille. Seuraavaksi piti odottaa vartiomiehen kierroksen loppumista. Tämän mentyä muut nostivat piikkilanka-aitaa niin, että syntyi rohkeimman mentävä rako, josta pääsi aitauksen sisälle ja aloittamaan kiipeämisen. Helppoa ei tolppakenkien käyttö ensikertalaiselle ollut, mutta lopulta hän pääsi puun latvaan, sai pesän ja saattoi aloittaa laskeutumisen. Pojat ehtivät pesineen pois alueelta ennen kuin vartiomies palasi kierrokselleen. He palauttivat tolppakengät ja vyön takaisin muuntajakoppiin ja laittoivat avaimen paikoilleen. Sen jälkeen pesä vietiin haasteen antaneiden poikien rappusille voitonmerkiksi. Muita puuhun kiipeämisen apuvälineitä oli mm. rautalanka, joka laitettiin kenkien ympärille niin, että sen saattoi kiristää puun pintaan kiinni kiivetessä. Urheilukenttä oli lapsuusaikana Länteläisille se paikka, jossa tavattiin kavereita ja jonka läheisyydessä viihdyttiin varsinkin kesäisin. Keväällä koulun jälkeen miltei kaikki tutut kerääntyivät urheilukentälle, jossa pelattiin mm. finpania. Siinä pelaajat makasivat selällään maassa, jalat ilmassa ja heittäjä yritti osua muita pallolla takapuoleen. Se, johon osui, joutui heittäjäksi. Joillakin kaartilaisilla oli kouluikäisenä muutama asekin: mm. kotitekoinen 7,65 ja.22 rullarevolveri. Näillä pojat ammuskelivat kaatopaikan rottia hengiltä kunnes eräs saaren viinanmyyjistä ilmoitti tästä toiminnasta poliisille. Pojat epäilivät, että ilmiannon syy oli viinanmyyjän oman imagon kiillotus. Poliisi Rupiranne tuli kaatopaikalle ja vei rullarevolverin mennessään. Tästä oli mennyt tieto kouluunkin, koska seuraavana aamuna aseen omistaja sai varsin kolean vastaanoton. Opettaja sanoi että: Rosvot ei sitten istu

13 13 täällä, ja muiden käydessä kotona syömässä piti hänen edelleen seisoa paikallaan pulpetin ääressä. Kolmantena päivänä Kalle-opettaja kysyi miten ase oli osunut ja innostui muutenkin entisenä suojeluskuntalaisena juttelemaan sattuneesta ja aseista yleensä. Kun varmentui, että kohteena olivat todella olleet pelkät rotat, opettaja heltyi ja päästi syytetynkin kotiin. Seuraavana aamuna sai hän muiden mukana normaalisti istua pulpettiinsa ja asia oli loppuunkäsitelty. Pistooli lienee edelleen Porin poliisin takavarikkoalueella. Sodan jälkeen Reposaaressakin oli syytinkiläisiä. Monet heistä olivat usein kesäisin laitureilla juopottelemassa. Pojat kävivät kiusaamassa juopuneita esimerkiksi kutittelemalla nukkuvia ukkoja ja saivat kerran nopean lähdön kun yksi syytinkiläisistä vetäisi Parabellumin takkinsa sisästä, vaikkakin ainoastaan pelottelumielessä. Lapsuusaika Reposaaressa oli monien mukaan yhteisöllistä siinä mielessä, että kaikki leikit, pulkkamäet ja luistinradat tehtiin yhdessä ja omatoimisesti. Suuri luistinrata oli urheilukentällä ja pienempiä tehtiin minne sattui. Tytöt olivat mukana tavallisissa leikeissä, mutta Rautakaartiin ei ollut asiaa muuten kuin harvoin vierailukäynnille. Nekin onnistuivat ainoastaan siinä tapauksessa, jos velipoika kuului Rautakaartiin. Tytötkin yrittivät kerran rakentaa oman korsunsa, mutta siitä ei tullut valmista sillä metsässä oli tuolloin paljon sammakoita. Muutoin ei tytöillä ollut mitään yhtä suljettua yhteisöä kuin pojilla. Tyttöjen leikit tapahtuivat usein metsässä ja lehmuskallioilla (Pajakallioiden lounaispuolella.) Paikka tunnettiin myös Pirukallioina. Tyttökerhossa ja Pyhäkoulussa tavattiin muita saaren nuoria joiden kanssa pelattiin seurapelejä, kuten Afrikan tähteä, korttipelejä, Hattupeliä tai Koronaa. Porissa ei juurikaan käyty harrastamassa pitkän matkan vuoksi. Rannat olivat kiellettyjä leikkipaikkoja, ja tytöt ilmeisesti noudattivat tätä kieltoa poikia paremmin. Sakkometsästä käsin harjoitettiin pientä kiusantekoa mm. Pirtulinnalaisille. Pirunviulua soittamalla saatiin eräitä asukkaita erikoisen hyvin liikkeelle ja takaa-ajoon. Pirunviulun toisessa päässä oli avonainen hakaneula, joka painettiin ikkunan pieleen kiinni. Siihen sidotun narun toinen pää vietiin metsään, ja kun se kiristettiin ja siihen hangattiin kvartsin palaa, alkoi soida pirullinen, vinkuva nuotti. Rantakatu oli haminalaisten seurustelupaikka. Takarannalla ei niinkään viihdytty. Kesäisin pelastusarmeija tuli veneellä rantaan ja järjesti juhlia, joissa soitettiin musiikkia ja tanssittiin. Lisäksi helluntailaiset pitivät telttojansa rannassa. Sahalaisia näissä karkeloissa nähtiin kuulemma harvakseltaan. Laivan saapuminen satamaan oli aina illan kohokohta, jota piti päästä katsomaan. Samoin postin jakaminen iltaisin oli tapahtuma, joka keräsi väkeä postirakennuksen eteen. 4.3 Sahan pojat Sahalaisten lapset olivat jakautuneet kahdeksi porukaksi, joista toisessa olivat köyhemmät lapset ja toisessa herrain kakarat, jotka asuivat entisen konttorirakennuksen yhteydessä. Tätä sisäpihaa kutsuttiinkin herrain pihaksi. Heidän välillään oli aina pientä kahnausta, mutta kun kahinaa tuli haminalaisten tai länteläisten kanssa niin sahan köyhät ja rikkaat liittoutuivat aina yhteen rintamaan aivan kuin punikit ja lahtarit olivat talvisodassa yhdessä venäläisiä vastaan. Jengien kesken ei erikseen tarvittu sen kummempia syitä kahinointiin, vaan tappelut kehittyivät aina spontaanisti.

14 14 Kerran sahalaiset pojat päättivät anastaa Pyykönpihalaisilta (nro. 11) heidän neliuraisen nuolipyssynsä, joka ampui neljä nuolta yhdellä laukauksella. Tämän nuolipyssyn anastuksessa ja tuhoamisessa oli mukana yhteensä neljä sahalaista. Pyssyä säilytettiin Pyykönpihan puuvajassa ja sahalaisilla oli tieto sen olinpaikasta. Eräänä yönä kaksi sahalaista harhautti pyssyn vartijoita, niin että nämä poistuivat vartiopaikaltaan ja toinen sahalaispari haki sillä aikaa aseen vajasta. Se istutettiin sen jälkeen vesikelkkaan. Kauaa ei nuolipyssystä riittänyt iloa lapsille, sillä kylän poliisit hajottivat niin pyssyn kuin vesikelkankin. Toisella kertaa kaksi sahan poikaa löysi sahan viinatrokareiden viinakätkön. Se oli viinanmyyjien ulkohuussissa, jossa meni katon rajassa ikään kuin valeseinä, joka oli ylhäältä auki. Viinapullot olivat tässä välikössä kätkössä, kun pojat vahingossa sattuivat ne löytämään. Seurasi päivän mittainen ryöstöretken suunnittelu ja seuraavana yönä pojat lähtivät toimeen. Adrenaliinia oli veressä kun he hiipivät viinojen kätköpaikalle. Pullot oli kuitenkin siirretty pois tästä piilosta ja ryöstöretki epäonnistui. Lienevätkö viinanmyyjät ennustaneet tapahtuman, vai olivatko he nähneet pojat jo aiemmin tunnustelupuuhissaan? Eräät sahan pojat kaivoivat isohkon tunnelin (nro. 23) sahan entisten navettojen (nro. 22) taakse, missä he kävivät syömässä pelloilta ottamiaan porkkanoita ja muita vihanneksia. Välillä porkkanavarkaissa sai olla hyvinkin varuillaan ja ryömiä mahallaan ojissa. Varsinkin yhden talon emäntä oli tarkkana porkkanoistaan. Koskaan he eivät kuitenkaan jääneet kiinni tekosistaan. Kerran oli käynyt niinkin, että länteläiset huomasivat sahalaisten lekran (leirin) Korven pellon vieressä. He olivat matkalla hakemaan vastaleivottuja pullia yhden länteläisen mummolasta ja päättivät takaisin tullessaan tyhjentää sahalaisten leirin jousipyssyistä ja muista tavaroista. Ei kestänyt paria tuntia kauempaa, kun sahalaiset olivat jo joukolla Lännessä. Kukaan ei ollut nähnyt länteläisten suorittamaa varkautta eikä kukaan myöskään tunnustanut tekoa. Tästä alkoi asevarustelu ja parin päivän päästä oli molemmilla puolilla ritsa-arsenaalit valmiina. Sahalaisten ritsoissa oli sukkanauhoista tehdyt joustimet, mutta länteläiset olivat saaneet jostain pyöränkumeja ritsojensa täydennykseksi ja ne olivat tietysti tehokkaampia. Hyvien ritsahaarojen etsiminen puunoksista oli tehtävä sinänsä. Niiden oli oltava hyvin tasaiset, jotta ritsan suorituskyky yltäisi maksimiin. Nämä yhteenotot tapahtuivat aina kesäisin eikä talvisin ollut koskaan mitään kummempia kärhämiä. Toinen riita alkoi siitä, kun eräs sahalainen oli tähtäillyt urheilukentän kopin takaa ritsallaan länteläisiä. Länteläisten puolelta oli ammuttu yksi ainoa kivi, joka sattui osumaan sahalaisen ritsakädessä olevaan kelloon ja rikkoi sen täysin. Tämä oli iso asia, koska kenelläkään ei juuri ollut rannekelloja tuohon aikaan. Urheilukenttä ja Korven pelto olivat usein näiden taistelujen näyttämönä. Mitään kovin vakavia tapaturmia ei koskaan sattunut. Yksi vakavimmista lienee se, kun eräälle pojalle oli tullut kivi silmämunan valkuaiseen niin, että silmä mustui, turposi umpeen ja valui vähän vertakin. Tähän poikien vanhemmat lopettivat nämä taistelut, eikä sen jälkeen enää Reposaarella ole sodittu ainakaan isoilla porukoilla. Näkö ei kuitenkaan onneksi mennyt pojan silmästä.

15 15 5. Pirtulinna Reposaaren Pursimiehen kadulla (alue tunnettu aiemmin myös Käppäränkankaana) sijaitsevaa kolmikerroksista kivitaloa kutsutaan Pirtulinnaksi (nro. 8). Sen rakennuttaja oli kertoman mukaan pirtun salakuljettaja, joka käytti laittomista bisneksistään saatuja rahoja kerrostalon rakennuttamiseen. Hän maksoi myös lapiomiehille palkan pirtuna, ja hänen kerrotaan joskus myös istuneen vankilassa pirtubisneksiensä vuoksi. Rakennusta hän ei koskaan menettänyt valtiolle, vaan se on edelleenkin yksityisomistuksessa. Pirtulinna oli alun perin täynnä pieniä asuntoja joita on sittemmin yhdistelty suuremmiksi huoneistoiksi ja rakennus on edelleen asuinkäytössä. Pirtun salakuljetus oli Reposaaressa niin yleistä, että sinne lähdettiin kauempaakin hakemaan laittomia juotavia. 6. Metsä Asutuksen ja takarannan välinen metsä on saarelaisille ensiarvoisen tärkeä. Mikäli se kaadettaisiin, saari muuttuisi likipitäen asuinkelvottomaksi tuulten päästessä iskemään asumuksiin. Myrskytuulen puhaltaessa mereltä ovat puut ja niiden juuret kovalla koetuksella. Metsässä maakin tuntuu lainehtivan puunjuurten kohotessa ja laskiessa puiden huojunnan mukaan. Kylän pojilla oli toisinaan tapana mennä myrskyisin metsään kirveineen ja hakata otollisten puiden juuria poikki, niin että isot puut kaatua mätkähtelivät tuulten voimasta maahan. Reposaaren metsä on hyvin pitkään ollut havupuuvoittoista. Rannoilla on aina tosin kasvanut lehtipuita, pääasiassa leppää. Ennen saaren vakituista asuttamista vuonna 1780 on siellä todennäköisesti myös kaskettu maata pelloiksi tai karjan laidunmaaksi 2. Asutuksen leviämisen jälkeen saaren metsän polttaminen on aina ollut miltei syntiä. Metsää on aina, ainakin aikuisten toimesta, suojeltu erityisen huolella palamiselta ja kaatamiselta. Jotkut haastateltavat ihmettelivät, miten viitisenkymmentä vuotta sitten sahalle kaadettiin vanhimpia puita Reposaaren metsästä. Puut olivat kuitenkin niin täynnä lasten askelmiksi ja tikapuiksi hakkaamia rautaisia traaspiikki-nauloja, että sahanteriä kului paljon normaalia enemmän. Myrskyt ovat aiheuttaneet suuria vahinkoja Reposaaren metsässä jo 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1887 suoritettiin metsän puhdistus ja vuonna 1893 kaadettiin metsänhoidollisista syistä 810 puuta luvun lopussa kaupunginvaltuustossa kannatettiin ehdotusta, jonka mukaan saarelta poistetaan kuivaa metsää vähitellen ja tilalle istutetaan männyn, koivun ja kuusen siemeniä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut sillä kertaa, mutta vuosisadan vaihteessa alkoi uusi yritys, jonka yhteydessä suurimpia puita kaadettiin noin 200 runkoa kymmenen vuoden aikana ja metsän aukiot raivattiin. tilalle istutettiin kaksivuotisia männyntaimia noin metrin päähän toisistaan. Tällä tavoin saatiin alulle metsän muuttaminen mäntyvoittoisemmaksi. 3 2 Lähteenoja & Hacklin 1942, s Lähteenoja & Hacklin 1942, s

16 7. Kalastus ja merenkäynti Kalastus Aikuiset harjoittivat harjuslaudan vetoa paljon vielä 30-luvun loppupuolella. Harrilauta koostui monesta koukusta, siten että yhteen siimaan saattoi tarttua monta harjusta. Nykyisin harjusta ei enää esiinny lähistöllä. Myös usean kilon painoisia lohiakin nousi runsaasti Reposaaren edustalta. Silakka oli tietysti yleisin ravintokala ja jotkut Reposaarelaiset ovat lapsuudessaan niin kyllästyneet sen makuun, ettei se tahdo nykyäänkään oikein hyvin maistua. Tämä on ymmärrettävää, kun haastateltavan muistoissa jokaisen ruoan toinen ainesosa oli silakka. Usein syöty ruoka oli silakkaperunat. Se valmistettiin niin, että perunat kuorittiin ja halkaistiin ja päälle lisättiin suolauspöntöstä silakkaa. 7.2 Merenkäynti Reposaaren korkeimmat kohdat, eli Pajakalliot ja nykyinen kirkon seutu (Harmaamäki), kohosivat merestä noin vuoden 500 jaa. tienoilla. Tuolloin niillä ei tietenkään kasvanut puita ja vuosisatoja myöhemmin Reposaari koostui erikokoisista riutoista. Tästä juontui tietysti alkuperäinen nimikin Refzöö, Riuttasaari luvun puolivälissä saari oli jo saanut kuusimetsän peitokseen ja sitä käytettiin ilmeisesti hevosten laitumena, kalastajien välietappina ja Ulvilan kaupungin Porvarien ulkosatamana. Talvisin saari kuitenkin autioitui, sillä siellä ei ollut vakituista asutusta ennen vuotta 1780, jolloin Reposaaren ensimmäinen satamavouti nimitettiin virkaansa. Tällöin Reposaaren varustelu oikeaksi satamaksi kävi välttämättömäksi, koska Porin entinen satama, Hietanenä, alkoi käydä liian matalaksi isommille laivoille. 4 Reposaaren asutus pysyi merkantilismin, Napoleonin sotien ja vuosien 1808 ja 1809 sotien vuoksi vähäisenä, koska em. asiat vaikuttivat lamauttavasti myös maamme merenkäyntiin. Vielä 1800-luvun alkuvuosina satamavouti oli saaren ainut vakituinen asukas. Vuonna 1815 siirtyi saarelle asumaan myös luotsi, joka oli satamavouti Malmqvistin poika Johan Erik. Reposaaren vanhin laivalaituri sijaitsi osittain nykyisen kallistuslaiturin paikalla ja se valmistui vuonna luvun 70 ensimmäistä vuotta Reposaari palveli satamana, mutta kehitys saarella ei ollut erityisen nopeaa. Vasta luvulla tapahtui hämmästyttävä nousu kaikilla elämän aloilla. Reposaaresta tuli suursatama, joka oli maamme huomattavin vientisatama vuoteen 1880 asti, jolloin Kotka viimein ohitti sen. 5 Kun vuonna 1870 satamamaksuja maksoi 128 laivaa, niin 1873 maksajia oli yhteensä 367 ja vuonna 1874 jo 404 laivaa 231. Syinä liikenteen vilkastumiseen olivat poliittiset olot ja Reposaaren edullinen sijainti. Sen ympäristön vedet sulavat aikaisin keväällä ja jäätyvät vasta myöhään talvella. Lisäksi saaren maantieteellinen asettuminen luo laivoille ja työntekijöille suojaisan ympäristön meren myrskyiltä. 6 4 Ibid. s Ibid. s , 160, Ibid. s

17 17 Reposaaren veistämöllä, eli varvilla, tehtiin laivoja jo 1860-luvulla. Niitä vietiin mm. Venäjälle sen merivoimien käyttöön. Reposaaren satamasta, varvilta ja konepajalta, on lähtenyt lukemattomia laivoja matkoilleen ympäri maailman meriä. Yksi niistä oli nimeltään Polaris ja eräs haastatelluista on työskennellyt sillä useamman vuoden. Hän kertoo, että vuosisadan vaihteessa Polariksen matkat kohdistuivat ainakin Välimerelle, Englantiin ja Venäjälle. Englantiin kuljetettiin voita ja paluulastissa tuotiin autoja, traktoreita ja muita koneita mm. Hankoon. Vieraissa satamissa eivät merimiehet kerinneet yleensä olemaan kuin 6 8 tuntia ennen uutta matkaa. Englannissa käytetyin satama heillä oli Hull. Venäjän Arkangelista haettiin punahonkaa englantilaisiin huonekaluliikkeisiin. Näillä matkoilla satamassa saattoi vierähtää puolitoistakin viikkoa puutoimitusten hitaudesta riippuen. Tavaratoimituksen viipyessä venäläiset tulivat joka ilta hakemaan merimiehet laivasta ja veivät heitä paikallisiin tanssipaikkoihin ja toivat illan päätteeksi takaisin. Kaikki ruoka ja juoma näissä paikoissa oli ainakin suomalaisille merimiehille ilmaista. Punahonkatukit olivat hyvin isoja. Satamaan saattoi tulla kerrallaan viisikymmentä tukkirekkaa, joista jokaisessa oli ainoastaan kolme tai neljä puuta. Laivan vinssit olivat vahvoja ja niillä tukit nosteltiin laivaan. Satamassa odotuksen pitkä kesto saattoi kuulemma johtua siitä, että tukit kaadettiin vasta tilauksen tultua perille tai laivan saavuttua satamaan. Pisin matka, mistä tukkeja tuotiin Arkangelin satamaan, oli noin sata kilometriä. Välimeren maihin vietiin suomalaisia tukkeja. Toisen haastateltavan isä on ollut merimies ja lopettanut merityöt hänen ollessa 4-5- vuotias. Muistot isän merimiesajoilta liittyvät isään palaamassa meriltä kamelinkarvatakissa, hattu päässä ja merimiessäkki olalla. Hänen merimatkansa olivat yleensä ainakin useita kuukausia pitkiä, ja hän muisti lastensa syntymäajatkin sen mukaan, missä maassa tai satamassa hän milloinkin oli silloin ollut. Isän paluu oli aina odotettu tapahtuma ja hän oli poikkeuksellisesti pidetty koko suvussa, vaikka merimies olikin. Hän toi mukanaan aina käyttöesineitä ja eksoottisia hedelmiä matkoiltaan. Kolmannen haastateltavan isä oli merillä II Maailmansodan aikaan. Muutamia kertoja olivat jenkkien pommikoneet pommittaneet Saksan lähellä merellä olleita laivoja, ja vaikka aivan lähistöllä olleita laivoja upposikin, hänen laivaansa ei koskaan kunnolla osuttu. Sirpaleita kyllä oli kuulemma putoillut kannelle kuin rakeita. Sodan aikaan he myös salakuljettivat yhteensä parikymmentä juutalaista Saksasta Ruotsiin laivansa hiiliruumaan tehdyssä salakammiossa. Oltuaan pitkiä aikoja kerrallaan ja peräkkäin merillä, isä tuntui välillä aivan vieraalta mieheltä. Mukanaan hänkin toi aina tuliaisia kuten kumisaappaita tai tupakkia myytäväksi. Hän oli muutenkin kovin solidaarinen ihminen. Hän muun muassa hoiti omatoimisesti eläkkeet vajaalle kymmenelle ihmiselle (eläkelain tultua voimaan), leikkasi sahalaisten tukat, teki heidän veroilmoituksensa ja paljon muutakin naapuriensa hyväksi. 8. Linnakepuisto ja sota-aika Reposaaren merisuojeluskunta rakensi Reposaaren patterin vuonna Sen päätehtävä oli Reposaaren ja Porin suojaaminen ja se oli Suomen ainoa yksityisin varoin rakennettu sotilaallinen toimintapiste. Patteri laajeni linnakkeeksi vuonna 1939 ja toimi osana meripuolustusta Talvi- ja Jatkosodassa. Linnakepuistossa nykyäänkin nähtävissä

18 18 olevilla tykinalustoilla seisoi ennen II Maailmansotaa ja niiden aikana Werner Hacklinin lahjoittamia Englantilaisia, Armstrong-merkkisiä laivastotykkejä. Nämä tykit vietiin pois saarelta joko heti sodan jälkeen tai jo sen vielä ollessa käynnissä. Niiden uudelleensijoituspaikoista on kaksi eri näkemystä. Ensimmäisen mukaan ne vietiin Tallholman saareen Ahvenanmaan puolustukseen ja toisen tukemaan Laatokan taisteluja. Linnakepuistosta luoteeseen sijaitsevat Canet tykit oli miehitetty kuusikymmentäluvulle saakka ja ne tuotiin saarelle ilmeisesti vasta sodan jälkeen. Canet-tykkien jäännökset ovat edelleen näkyvissä ja niillä ammuttiinkin vielä 1980-luvulla. Ammukset olivat puolikkaita mutta nekin riittivät helistämään Reposaarelaisten ikkunoita. Vartiomiehiä oli kolme tai neljä ja he kävivät hotellilla syömässä päivisin. Parakit olivat suunnilleen samoilla paikoilla, kuin venäläisillä sotilailla aikoinaan Junnilan rakennusten yläpuolella, saattoivatpa olla aivan samat rakennuksetkin. Linnakepuisto on entisöity 1990-luvulla, mutta on kesällä 2007 taas huonossa kunnossa ja vaatisi uudelleen entisöintiä ja korjaustöitä. Eräälle sotilaalle oli käynyt huonosti hänen jätettyään vartiopaikkansa ja lähdettyään lauantaitansseihin Myrskylään. Hänen palaillessaan lautalla takaisin Reposaareen olikin sitten varikon päällikkö odottamassa karkuria satamassa. Hyvää palautetta ei sotilas tästä palvelusrikkeestään saanut. Tuohon aikaan oli sotilailla vielä hevonen työkoneena. Yksi haastatelluista kertoo olleensa vähän toisella kymmenellä sodan syttymisen aikaan. Hänen perheensä lähti ensin laivalla ja sitten junalla Poriin. Siellä asetuttiin ensiksi mummolaan ja myöhemmin lähdettiin Noormarkkuun jonka arveltiin olevan turvassa pommituksilta. Siellä ei kuitenkaan oltu pitkään, vaan piakkoin palattiin takaisin myös rauhalliseksi koettuun Poriin. Reposaareen jäi ainoastaan sotilaita, joiden joukossa oli myös haastatellun isä. Rauhanjulistuksen tultua palattiin nopeasti takaisin Reposaareen. Koko saari vaikutti kuulemma todella kuolleelta, koska maassa oli paljon lunta, missään ei näkynyt valoa eikä pihoja tai teitä oltu aurattu. Kauppojen ikkunoissa oli laudoitukset ja ainoat elonmerkit olivat sotilaiden jättämät muutamat ladut. Kotiovellakin oli lunta oven puoleen väliin asti. Haastatellun isä ei ollut enää tässä vaiheessa saarella, mutta palasi välirauhan ajaksi takaisin kotiin. 9. Reposaarelaisia henkilöitä Paskaerkko oli Haminan jätekuski. Hän oli ottanut tämän työn, koska hänellä ei kertoman mukaan ollut lainkaan hajuaistia. Erkon tyhjennettyä Mäntyluodossa S2-laivaaan hukkuneita ruumiita, Werner Hacklin kutsui hänet luokseen oman laivansa ylähyttiin. Satamassa olleet ihmiset seurasivat tilannetta ja näkivät Hacklinin ojentavan Erkolle nipun seteleitä sekä Erkon kiittelevän Hacklinia runsain mitoin. Erkon laskeuduttua alas laivasta häneltä kysyttiin mitä rahoja Hacklin oikein antoi hänelle. Tähän Erkko vastasi vaan: Perkkele. Makso vanhat velkas. Toisella kertaa Erkko oli ollut tyhjentämässä kansakoulun vessan alustaa, kun joku pojista oli onnistunut lirauttamaan vessan reiästä suoraan Erkon piippuun. Erkko paiskasi heti lapiollisen lientä ylös reiästä poikien päälle. Erkosta sanotaan myös että hänen oli pakko potkia kaikki edessään olevat kivet pois tienpientareille, etteivät hevoset loukkaisi kavioitaan. Reposaaren tiet olivatkin hänen aikanaan täysin kivettömiä. Erkko oli muutenkin erikoislaatuinen persoona. Kerrankin silakoita ostettuaan hän esimerkiksi kuljetti ne päänsä päällä hatussaan kotiinsa asti.

19 Erkon kuopille kärrättiin kaikki mahdollinen jäte ulosteista rautaromuun. Myöhemmin kuopat tyhjennettiin ja kärrättiin nykyisen sillan perustuksiksi. Sinne vietiin myös takarannasta suuret määrät soraa ja näin hieno ranta kärsi vaurioita. 19 (Erkkoon liittyviä tarinoita löytää paljon teoksista Kalle Granathin näkökulmia reposaarelaisten elämään ja Reposaaren historia. ) Antti Tallholmin kauppa sahan alueella vanhassa pohjolassa oli auki kaikkina vuorokauden aikoina. Sieltä saattoi hakea tavaraa aina tarpeen sattuessa. Semmi Haapakka oli toinen kauppias Reposaarella. Hän avasi ensimmäisen kauppansa nykyiseen Kirkkokatu 5:een vuonna 1924 ja laajensi myöhemmin toimintaansa perustamalla toisen myymälän Kristallipalatsiin (nro. 10) Nykyinen Semmilän kuppila Kauppasataman kyljessä on saanut nimensä perustajansa mukaan. Haapakan oli tarkoitus perustaa ko. rakennukseen kalankäsittelylaitos, mutta nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. Itse haapakka oli lähes sokea, mutta hoiti tavaroiden kuljetukset ja kaupankäynnin moitteettomasti. Hänen kerrottiin laskeneen pyöräillessään polkimiensa polkaisut ja tiesi niiden lukumäärästä missä kohtaa Reposaaren raittia oli menossa. Hänen polkupyöränsä oli kolmipyöräinen. Reposaari oli palvelujen puolesta hyvin omavarainen. Siellä oli mm. lääkäri ja hammaslääkärikin, jotka olivat naimisissa keskenään. Hammaslääkäri oli isokokoinen nainen, joka kiskoi helposti huonot hampaat irti. Mikäli hammas ei tahtonut irrota, niin hän haki aina miehensä apuun. Tuohon aikaan kaikki mitä hampaille tehtiin tapasi sattua kovasti, haastateltava kertoo. Lääkäri pelasti kerran pienen tytön hengen, kun tämä oli pienenä syönyt ison läjän taikinaa. Yön aikana taikina oli tukkinut ohutsuolen kolmenkymmenen sentin matkalta ja alkanut käymään mädätessään. Lääkäri Jääskeläinen lähti kotoaan niin nopsaan, ettei ehtinyt edes vaihtaa vaatteitaan. Niinpä hän saapui paikalle kylpytakissaan ja tilanteen todettuaan tilasi välittömästi paikalle ambulanssin, jolla potilas saatiin nopeasti Poriin hoidettavaksi. Entisen viinakaupan pitäjä oli itsekin kova juomaan ja korvasi juomansa viinat ovelasti vedellä. Tästä hän jäi kiinni kun useat saaren miehistä rupesivat yhtä aikaa ihmettelemään, miten kaikkien vaimot ovat yhtä aikaa löytäneet heidän viinapullonsa ja täyttäneet ne vedellä. Saarella oli myös omat kevytkenkäiset naisensa kuten Barcelona, Ratsu-Olga ja Paska- Iida. Jälkimmäinen oli saanut nimensä pudottuaan käymälän alustaan. Hän oli kotoisin pohjoisesta ja kävi synnyinseudullaan aina kesäisin. Hänellä oli tapana harmitella, että kun häntä pohjoisessa sanotaan etelän tummaksi ruusuksi ja etelässä Paska-Iidaksi. Ratsu- Olga taas meni lopulta naimisiin ja muutti ruotsiin. Lisäksi merimiehille oli omat naisensa, joilla oli omat vakituiset pöytänsäkin kalaravintolassa. Näitä ei kuitenkaan ole ollut enää 1900-luvun alun jälkeen. 10. Reposaaren onnettomuuksia ja kummitus Ruumiinkuljetukset ovat jääneet hyvin erään haastateltavan mieleen. Lapset tiesivät aina ruumisauton kyydissä olleista omaisista, kuka kylältä oli kuollut. Muutenkin kuoleman läheisyys saarella oli hänen mielestään usein läsnä. Oli sairauksia joiden takia koko

20 20 perheen piti jäädä kotiin ja aina välillä joku kyläläinen hukkui ja ruumishuonekin oli näkyvällä paikalla. Haastateltu ei enää asu saarella, ja vaikka hän pitääkin aluetta miellyttävänä on hänellä kuitenkin välillä siitä huonoja tuntemuksia, eikä hän haluaisi enää vakituisesti siellä asua. Hän sanoo, että lapsuus oli kaikin puolin onnellinen mutta edellä mainitut asiat ja maailman tilanne sotineen ja huolineen tuntui lapsesta pelottavalta, ja välillä turvattomaltakin. Lisäksi lapsen mielessä pelottavilta tuntuivat avaruuteen ammutut satelliitit Laika-koirineen; koskaan ei tiennyt milloin Laika tipahtaa taivaalta päähän. Sotien jälkeisessä elämässä joutui ehkä liikaakin kuulemaan pelottavia tarinoita ja asioita. Hautausmaa oli myös pelottava paikka ja on vieläkin toisinaan, koska paljon surullisia tarinoita on sinne haudattu. Lapset tapasivat mitellä rohkeuttaan lähestymällä ruumishuonetta; lähimmäs uskaltautunut oli voittaja. Entisessä sahan konttorissa eli nykyisessä ympäristöntutkimuskeskuksen toimistorakennuksessa kummittelee. Outoja kulkijoita liikuskelee toisinaan rakennuksen käytävillä, ovissa ja rappusissa. Pamauksia ja kolauksia saattaa kuulua yhdestä yläkerran huoneesta. Siellä eräs sahan patruunoista tappoi itsensä ampumalla. Asuntolatiloissa ei kuulemma ole lainkaan samanlaista, ikävää henkeä. Haastateltava ihmettelee miten ikänsä veden äärellä eläneistä saarelaisista niin moni oli huono uimari. Eräskin saarelainen hukkui armeijassa, kun häntä oli uimataidottomana komennettu hyppäämään muiden mukana uima-altaaseen. Muutamia hukkui avoimeen mereen ja muutamia taas meni jäiden läpi. Mitään rikoksiin liittyviä kuolemantapauksia ei hän saarella muista tapahtuneen. Torpedovene S2 upposi myrskyssä Reposaaren Outoorin edustalle 4. lokakuuta Se oli osana neljän laivan saattuetta, joka lähti Uudestakaupungista kohti Vaasaa perinteiselle vierailu- ja koulutuspurjehdukselle. Porin kohdalla saattue joutui odottamattoman kovan myrskyn kouriin ja aluksen haaksirikon yhteydessä menehtyi sen koko 56-henkinen miehistö. S2:n uppoaminen on Suomen merivoimien historian pahin rauhanaikainen onnettomuus. Alus löydettiin seuraavan vuoden kesäkuussa ja se nostettiin pintaan. Aluksesta tyhjennettiin 23 merisotilaan ruumiit.7 S2:en löytymiseen liittyy tarina, jonka mukaan Semmi Haapakka oli rakentanut ystävänsä kanssa eräänlaisen metallinpaljastimen, jonka avulla aluksen uppoamispaikka saatiin kartoitettua tarkalleen. Epämääräinen uppoamispaikka oli tiedossa heti onnettomuuden satuttua, mutta jäiden tulo siirsi etsinnät kevääseen. Talven aikana kaverukset olivat rakentaneet laitteen, joka koostui pitkästä kuparilangasta, magneetista ja herätyskellonkoneistosta. Laite toimi siten, että kuparilangan päässä, lähellä merenpohjaa vedetty magneetti aiheutti metalliin osuessaan kilahduksen kellokoneistossa. Aikansa merta haravoituaan miesten kello lopulta kilahti ja uponnut laiva löytyi. (Muista laivojen onnettomuuksista voi lukea teoksesta Reposaaren historia.) 11. Reposaaren vanha kalaravintola Reposaaren vanha hotelli (kalaravintola) on saaren vanhimpia liikkeitä. Vuonna 1838 satamahallitus rakennutti Reposaareen asuinrakennukset, joiden tarkoituksena oli tarjota matkustajille puitteet ruokailuun ja yöpymiseen korvausta vastaan. Lisäksi näihin 7 Kauhanen, 1990 &