POLIITIKOT VERKOSSA SEKOITTUNUT MEDIA

Transkriptio

1 7 POLIITIKOT VERKOSSA SEKOITTUNUT MEDIA Mediapoliitikko ei esiinny nykyään pelkästään lehdissä, radios sa tai televisiossa. Internet on nykyään osa mediaa myös poliitikolle. Muutos alkoi 1990-luvulla, kun internet levisi yleiseen käyttöön. Ensin tuli sähköposti, sitten World Wide Web ja sen mukana verkkosivut luvun puolivälissä blogeista muodostui osa jokapäiväistä poliittista viestintää. Samoihin aikoihin myös muut sosiaalisen median sovellukset alkoivat tulla vähitellen poliitikkojen käyttöön. Ensin asemansa osana poliittista viestintää vakiinnutti Facebook, sitten Twitter, ja koko ajan käyttöön tulee uusia sovelluksia. Itselläni on ollut ilo vanheta seuraamalla tätä kehitystä sen alkuvaiheista asti. Tätä lukua suunnitellessani mietin paljon, miten otsikoisin sen ja mitä termejä käyttäisin. Määritelmällisestihän kysymys on tietokonepohjaisesta ja tietoverkkoihin perustuvasta viestinnästä, mutta nämä kuulostavat jo kovin vanhentuneilta termeiltä. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan paljon uudesta teknologiasta ja varsinkin englanninkielisessä maailmassa uudesta mediasta (new media), mutta kuinka kauan teknologiasta voidaan puhua uutena? Puhunkin tässä luvussa lähinnä verkkoviestinnästä, joka sisältää niin sähköpostin, verkkosivut kuin erilaiset sosiaalisen median sovelluksetkin. 189

2 Jo verkkoviestinnän alkaessa 1990-luvulla moni tutkija ennusti, että internet muuttaa ratkaisevasti myös poliittista viestintää. Halpa, helppokäyttöinen ja kaikkien ulottuvilla oleva verkkoviestintä on nähty mahdollisuutena uudenlaiseen poliittiseen viestintään, joka korjaisi aikaisempia politiikan ja viestinnän epäkohtia. Verkkoviestinnän on odotettu mahdollistavan esteettömän ja demokraattisen keskustelun sekä päättäjien ja kansalaisten välillä että kansalaisten kesken. Julkisen keskustelun ideaalin on usein toivottu toteutuvan verkon avulla. Useissa visioissa varsinkin sosiaalinen media on nähty innovaationa, joka mahdollistaa radikaalisti uudenlaisen vuorovaikutuksen poliitikkojen ja kansalaisten välillä. Tällainen verkossa tapahtuva suora vuorovaikutus on nähty mahdollisuutena saada kansalaiset aivan uudella tavalla mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Jokaisen uuden sovelluksen yhteydessä on ilmaantunut niitä, jotka uskovat juuri tuon sovelluksen tuovan uudenlaisen ulottuvuuden demokratiaan. Moni tutkija onkin nähnyt verkkoviestinnän tulemisen politiikkaan viestinnällisenä vallankumouksena tai ainakin mahdollisuutena siihen. On myös ajateltu, että tämä uusi media tulee syrjäyttämään perinteisen median; on povattu vuoroin sanomalehtien ja vuoroin television kuolemaa. Toinen ääripään näkökulma on, että verkkoviestintä ei ole oikeastaan muuttanut mitään poliittisessa viestinnässä. Nämä tutkijat mielellään osoittavat, että varsinainen poliittinen vaikuttaminen toteutetaan edelleen perinteisen median kautta tai että eri sosiaalisen median sovellukset ovat vaikuttamisen näkökulmasta pelkkiä kuplia eli pienen eliitin keskustelukerhoja. On myös esitetty, että uuteen mediaan ovat siirtyneet sellaisenaan vanhat valtarakenteet tai mielipidevaikuttajien asemat eikä visioi tua uudistumista valtarakenteissa ole sittenkään tapahtunut. Uudet sovellukset saatetaan nähdä myös hetken päiväperhoina, jotka innostavat vähän aikaa mutta korvautuvat pian 190

3 uusilla medioilla. Lisäksi on huomattu, että rahalla saa näkyvyyttä verkossakin. Tutkimukset kieltämättä tukevat näkemystä, että mitään radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Vaikka poliittinen viestintä ja kampanjointi ovat lisääntyneet verkossa valtavasti ja kaikki osallistuvat siihen, verkkoviestintä ei ole syrjäyttänyt television valta-asemaa politiikassa. Internetin merkityksen kasvu politiikan uutislähteenä ei siis näyttäisi olevan pois ainakaan televisiolta. Verkkoviestintä ei myöskään ole ravistellut perinteisiä valtarakenteita eikä muuttanut perinteistä medialogiikkaa ratkaisevasti. Poliitikot käyttävät samoja viestintästrategioita sekä perinteisen että uuden median kanssa. Uskaltaisin sanoa, että kummankaan ääripään edustajat eivät ole oikeassa. Internet ei ole mullistanut politiikkaa tai edes poliittista viestintää. Toisaalta kaikki ei ole ihan ennallaankaan, sillä esimerkiksi sosiaalisen median vaikutus politiikassa on oikeasti kasvanut. Jokaisen politiikassa toimivan täytyy ottaa viestinnässään huomioon myös verkkoviestintä. Näin verkkoviestintä on tuonut muutoksen mutta ei vallankumousta. Brittiläinen tutkija Andrew Chadwick puhuu hybridimediasta eli uuden ja vanhan median sekamuodosta. Politiikkaan osallistuvat joutuvat suunnittelemaan toimintaansa ja ottamaan viestinnässä huomioon niin uusien kuin vanhojenkin medioiden mahdollisuudet ja vaatimukset sekä valitsemaan kulloinkin tarkoituksiinsa sopivan alustan. Myös Chadwick käyttää medialogiikan käsitettä (ks. luku 2). Hän kuitenkin puhuu mieluummin medialogiikoista monikossa kuin yhdestä vallitsevasta medialogiikasta. Uudenlainen medialogiikka ei kuitenkaan korvaisi vanhaa, vaan pikemminkin kysymys on uuden ja vanhan logiikan vuorovaikutuksesta, omaksumisesta ja yhteisarvioinnista. Hyvänä esimerkkinä tästä Chadwick pitää Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjaa, jossa yhdistyivät esimerkillisesti perinteisen median sekä uuden median, etenkin 191

4 verkkosivujen ja YouTuben, hyödyntäminen. Viestintää ei voitu suunnata enää suurille äänestäjäjoukoille vain perinteisen median kautta, vaan sitä suunnattiin myös pienemmille kohdeyleisöille uuden median avulla. Lisäksi sosiaalinen media antaa yleisölle mahdollisuuden olla mukana tuottamassa kampanjanviestintää. Suurin osa tällaisesta uudenlaisesta viestinnästä onkin hybridiä. Esimerkiksi jokin viesti voi saada alkunsa televisiossa tai lehdissä, mutta se jatkaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa. Tai sitten sosiaalisen median viestit saavat tilaa myös vaikkapa perinteisissä uutisissa. Vahvimmillaan tällainen sekoittunut media on arjessamme läsnä, kun toimimme samanaikaisesti kahdella ruudulla. Saatamme esimerkiksi katsoa televisiota ja samalla kommentoida ohjelmaa sosiaalisessa mediassa. Tai päinvastoin voimme seurata sosiaalisesta mediasta muiden kommentteja jostakin televisio-ohjelmasta ja samalla syrjäsilmällä katsoa itse ohjelmaa. Ajatus uuden ja vanhan median sekamuodosta sopii hyvin tämän kirjan ideaan. Kokonaisuudessaan kirjassa on puhuttu vain yleisesti mediasta, mutta aikaisemmissa luvuissa on pääasiassa käsitelty perinteistä mediaa. Tässä luvussa käsittelen puolestaan lähinnä verkkomediaa. Erottelua uuden ja vanhan median välille ei ole kuitenkaan tehty, sillä se olisi ollut useimmissa tapauksista epätarkoituksenmukaista. Äänestäjäkään ei erottele, onko hän lukenut jonkin uutisen Twitteristä vai sanoma lehdestä, sillä useimmat uutiset löytyvät kaikista välineistä. Myös poliitikko valitsee käytössään olevista medioista sen, joka kulloinkin parhaiten sopii hänen tarkoitukseensa. Poliitikosta syntyvä imago voi muokkautua samalla tavalla riippumatta siitä, katsotaanko esiintyminen YouTubesta tai televisiosta. Ja kuten edellä todettiin, viestit siirtyvät mediasta toiseen ja niillä on usein jonkinlaisia yhteisvaikutuksia. 192

5 POLIITIKON OMISTA VERKKOSIVUISTA SE ALKOI Poliitikot ja puolueet ovat aina olleet kiinnostuneita hyödyntämään uusinta teknologiaa. Poliittiset toimijat ovatkin usein olleet edelläkävijöitä viestintäteknologioiden omaksumisessa. Erityisesti yhdysvaltalaiset poliitikot ovat ottaneet nopeasti käyttöönsä uuden teknologian, ja varsinkin kampanjoiden aikaisessa vaikuttamisessa he ovat olleet suunnannäyttäjiä. Muissa maissa tätä kehitystä on seurattu tiiviisti ja on omaksuttu ripeästi uudet keinot. Yhdysvalloissa Bill Clinton oli ensimmäinen presidentti, joka alkoi hyödyntää verkkoviestintää. Hänen kaudellaan Valkoiselle talolle luotiin sen ensimmäiset verkkosivut vuonna 1994 ja aloitettiin sähköpostin käyttö. Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa vuonna 1996 molemmilla pääehdokkailla, Clintonilla ja Bob Dolella, oli jo omat verkkosivut, mutta vuoden 2000 kongressivaaleissa kaikilla ehdokkailla ei vielä ollut omia sivuja. Tuolloin verkkosivuilla alkoi jo olla merkitystä. Yhdysvalloissa yksi merkittävimmistä verkkosivujen tehtävistä on ollut toimia tehokkaana välineenä elintärkeän kampanjarahoituksen hankkimisessa. Vuonna 2000 uutuuksiin kuului myös verkon keskusteluryhmien, chattien ja sähköpostin hyödyntäminen kampanjoinnissa. Poliitikkojen blogit löivät vuorostaan itsensä läpi Yhdysvalloissa vuoden 2004 vaaleissa. Varsinainen verkkoviestinnän läpimurto poliittisessa kampanjoinnissa koettiin vuoden 2008 Yhdysvaltain presidentinvaalien aikana. Tuon vaalikampanjoinnin ja etenkin Obaman kampanjan on sanottu aloittaneen internet-ajan politiikassa. Obaman kampanjaorganisaatio osasi hyödyntää aivan uudella tavalla YouTubea, Facebookia, Twitteriä ja tekstiviestejä. Myös erilaisia pienille ryhmille kohdennettuja verkkosivuja valjastettiin kampanjakäyttöön. Internetin vaikutusta vuonna 2008 on verrattu television vaikutukseen vuonna 1960, jolloin televisio 193

6 nousi keskeiseksi, kampanjointia pysyvästi muuttaneeksi poliittisen viestinnän areenaksi. Toisaalta kriittisemmät tutkijat ovat todenneet, että myös Obaman kampanjassa verkkoviestintää käytettiin pikemminkin perinteisen median tavoin kuin uudella, vuorovaikutteisella tavalla, joka olisi syventänyt ehdokkaan ja kannattajien suhdetta. Suomessa verkkoviestintää hyödynnettiin vaaleissa ensimmäistä kertaa vuoden 1996 europarlamenttivaalien yhteydessä. Ne olivat myös ensimmäiset europarlamenttivaalit, joissa Suomi oli mukana. Tuolloin verkossa oli pari palvelua, jotka auttoivat sopivan ehdokkaan löytämisessä. Lisäksi puolueilla ja osalla ehdokkaista oli omia verkkosivuja. Olen tiettävästi tehnyt ensimmäisen suomalaisen tutkimuksen poliitikkojen verkkosivuista, kun analysoin tuoreeltaan ehdokkaiden verkkosivuja kyseisissä vaaleissa. Tätä tutkimusta tehdessäni poliitikkojen verkkosivuista oli kansainvälisestikin tehty vasta pari yhdysvaltalaista tutkimusta. Näiden tutkimusten mukaan verkkosivujen mahdollisuuksia olisi voitu hyödyntää tehokkaammin, sillä monet sivuista jäivät pelkiksi sähköisiksi ilmoitustauluiksi. Sivut myös muistuttivat perinteisen median viestintää, eikä sivujen vuorovaikutusmahdollisuuksia ollut osattu hyödyntää. Välittömästi havaittiin myös rahan vaikutus verkkoviestintään, sillä vaurailla puolueilla oli mahdollisuus luoda kiinnostava visuaalinen ilme sivuille ja käyttää vuorovaikutteisia elementtejä. Sivut nähtiin kuitenkin heti erinomaisina keinoina sekä informaation välittämiseen että imagon luomiseen. Imagon rakentamisessa koettiin eduksi, että poliitikko saattoi itse päättää, mitä hän itsestään kertoo ja millaisen vaikutelman haluaa antaa. Informaatio ei siis enää kulkisikaan äänestäjille vain toimittajien kautta. Poliittista vaikuttavuutta sivuilla ei juuri vielä ollut, koska internetin käyttäjiä oli varsin vähän. Omassa tutkimuksessani tarkastelin 57 eurovaaliehdokkaan verkkosivuja analysoimalla niistä, millaisia kuvia ja rakennetta 194

7 niissä oli käytetty, mitä ja millä tavoin ehdokas kertoi itsestään ja kuinka hän puhutteli vastaanottajaa. Lisäksi tarkastelin, oliko sivuilla pyrkimyksiä vuorovaikutukseen. Nykyisiin verkkosivuihin verrattuna sivujen ulkoasu ja rakenne olivat aika vaatimattomia ja yksinkertaisia, mutta esimerkiksi Jörn Donnerilla oli jo tuolloin erittäin tyylikkäät ja selvästi ammattilaisen tekemät mustavalkoiset sivut. Sivuilta löytyi tavallisesti ehdokkaan henkilötiedot sekä hänen puheitaan, haastattelujaan ja kirjoituksiaan. Myös ehdokkaan tavoitteet EU:ssa esitettiin ja kerrottiin faktatietoa EU:sta. Sivuilla kerrottiin silti enemmän ehdokkaasta henkilönä kuin hänen poliittisista näkemyksistään. Itsestään ehdokkaat kertoivat ammatillisia asioita, kuten koulutuksensa, työnsä ja luottamustoimensa. Usein sivuilla kerrottiin myös ikä, syntymäpaikka ja siviilisääty. Osalla oli mainintoja kieli- ja viestintätaidoista sekä harrastuksista. Tavallisinta oli kertoa näitä tietoja laittamalla sivuille oma CV. Sivujen tiedoissa oli myös haparointia, sillä sieltä saattoi puuttua äänestysnumero tai puolue. Joillekin sivuille oli omaksuttu kirjeistä tuttu aloitustapa, ja sivulle tulevaa käyttäjää puhuteltiin esimerkiksi tervehdyksellä hyvä ystävä. Kiinnostavaa on, että ehdokkaasta kerrottiin eri sivuilla varsin eri tavoin. Osa sivuista oli kirjoitettu minä-muodossa ja osa kolmannessa persoonassa. Osassa sivuja nämä kaksi persoonamuotoa jopa vaihtelivat ja osittain epäloogisesti. Myös käyttäjän puhuttelutapa vaihteli paljon. Lähes kaikilla sivuilla oli kuitenkin kuva ehdokkaasta. Yleensä se oli kasvokuva, eikä kuvilla juuri yritetty muokata imagoa. Vuorovaikutteisuuteen pyrittiin yleensä yhteystietojen ilmoittamisella, mutta osa myös kannusti ottamaan yhteyttä sähköpostilla tai puhelimitse. Kaikkiaan verkkosivujen analyysi kertoo, että sivuilla jaettu tieto ehdokkaista oli vielä vuonna 1996 varsin yhdenmukaista ja vaikutti jo tuolloin sisällöltään vakiintuneelta. Sen sijaan kerrontatavassa oli paljon vaihtelua, mitä voisi näin jälkikäteen sanoa haparoinniksi. Sivujen audiovisuaalisuutta sekä vuoro- 195

8 vaikutuksen ja käyttäjäsuhteen luomisen mahdollisuuksia hyödynnettiin niukasti. Jo tämä analyysi osoitti, että verkkosivut ovat hyvin henkilökeskeisiä. Myöhemminkin on todettu, että verkkoviestintä keskittyy tiettyyn henkilöön. Verkkoviestintä siis entisestään lisää politiikan henkilöitymistä. Tarkastelin ehdokkaiden verkkosivuja myös vuoden 2000 presidentinvaalien yhteydessä. Silloin kaikilla ehdokkailla oli jo omat verkkosivut. Varsinkin sivujen visuaalinen ilme oli kehittynyt neljän vuoden aikana huomattavasti. Selvä muutos oli myös se, että kaikilla sivuilla oli jonkinlainen vuorovaikutteinen elementti, jolla pyrittiin aktivoimaan kävijöitä. Tämä saattoi olla esimerkiksi jokin kysely tai tietokilpailu. Sivujen yleislinja ja kerrontatapa olivat vakiintuneet, eikä haparointia enää juuri näkynyt. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa erityistä oli myös sähköpostin hyödyntäminen. Kampanjaorganisaatiot käyttivät ensimmäisen kerran sähköpostia tehokkaasti apunaan tavoittaakseen ehdokkaan tukiryhmän. Etenkin Tarja Halosen kampanjan yhteydessä on raportoitu sähköpostin hyödyntämisestä. Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin mennessä kolmen suurimman puolueen ehdokkaista 95 prosentilla oli jo oma verkkosivu, joten sivut vakiinnuttivat asemansa normaalina kampanjoinnin keinona ja poliitikon henkilökohtaisena viestintävälineenä. Vuoden 1996 europarlamenttivaaleihin Yleisradio kehitti myös ensimmäisen vaalikoneen, ja ilmeisesti se oli samalla maailman ensimmäinen vaalikone. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa vaalikoneita oli jo useita, ja tästä eteenpäin ne vakiinnuttivat asemansa. Niiden suosio näyttää jopa jatkuvasti kasvaneen äänestäjien käytössä. Nykyisin vaalikoneita on kuitenkin jo niin paljon, että niihin vastaaminen käy vaalien ehdokkaille raskaaksi. Lisäksi on havaittu, että osa poliitikoista taktikoi vaalikonevastauksissaan. Esimerkiksi välttämällä vastauk sissaan ääripäitä poliitikon mielipiteet vastaavat useamman vaalikoneen käyttäjän näkemyksiä verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka tekevät jyrkkiä kannanottoja vastauksissaan. 196

9 On myös havaittu, että poliitikot eivät välttämättä lopulta toimi poliittisissa ratkaisuissa siten, kuin he ovat vaalikoneissa vastanneet. Nykyinen tutkimus verkkosivuista kertoo, että esimerkiksi Euroopassa poliitikkojen verkkosivut ovat huomattavan yhdenmukaisia. Yhä edelleen verkkosivujen viestintä on pääasiassa yksisuuntaista, eli mahdollisuutta vuorovaikutukseen joko hyödynnetään huonosti tai sitten poliitikot ovat haluttomia synnyttämään vuorovaikutusta näillä sivuilla. Sivut ovat useimmiten hyvin henkilökeskeisiä eli keskittyvät poliitikon esittelemiseen. Henkilökeskeisyys on erityisen korostunutta vasta 2000-luvulla EU:hun liittyneissä Keski-Euroopan maissa. Henkilökohtaisemmista asioista verkkosivuilla kerrotaan yleensä vain poliitikon perheestä. Verkkosivujen henkilökeskeisyys ei ole välttämättä pahasta, koska tutkimukset kertovat, että sillä ja vuorovaikutteisuudella on myönteistä vaikutusta kansalaisten poliittiseen sitoutumiseen. Kun kansalainen vierailee yksittäisen ehdokkaan sivulla, jossa on vuorovaikutteisia ominaisuuksia, hän todennäköisesti kiinnostuu enemmän politiikasta kuin vieraillessaan puolueen sivuilla, joilla sellaista ei ole tarjolla. Vuorovaikutteisuus poliitikon henkilökohtaisella sivulla antaa kansalaiselle helpommin tunteen siitä, että hänellä on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa poliitikon kanssa. Näin politiikka tuntuu aikaisempaa läheisemmältä. Tämä saattaa heijastua myönteisesti myös kansalaisten poliittiseen toimintaan. Vaikka nykyisin oletetaan, että kaikilla varteenotettavilla poliitikoilla on omat verkkosivut, kaikkiaan verkkosivut ovat kahdessakymmenessä vuodessa muuttuneet yllättävän vähän. Poliitikko voi yhä jakaa siellä paljon yksityiskohtaista tietoa ja kertoa asioista, joista perinteinen media ei ole kiinnostunut. Poliitikko voi sivustonsa kautta myös osoittaa äänestäjille, mitä on saanut tehtävässään aikaiseksi. Myös imagoonsa poliitikko voi helposti vaikuttaa verkkosivujen avulla valitsemalla sinne 197

10 itselleen edullisia sisältöjä ja kuvia sekä paljastamalla henkilökohtaisia asioita juuri siinä mitassa kuin haluaa. Poliitikot näyttäisivät yleisimmin pyrkivän antamaan verkkosivuilla itsestään kuvan asioista perillä olevana ja poliittisesti kokeneena henkilönä. Vuorovaikutteisuus on sivuilla edelleen vähäistä. Tämä selittynee sillä, että sosiaalinen media on täyttänyt tämän tarpeen ja helpottanut ja lisännyt vuorovaikutusta äänestäjien kanssa. SOSIAALINEN MEDIA SAAPUU POLITIIKKAAN Ajatus mediasta uuden ja vanhan median sekamuotona tarkoittaa sitä, että uusi media kertoo vanhan median uutisista ja vanha media seuraa uutta mediaa uutisten toivossa. Tämä asetelma pätee etenkin sosiaaliseen mediaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan valtavat määrät perinteisen median tekemiä juttuja, ja tätä mediatalot myös pyrkivät edistämään erilaisin keinoin. Sosiaalinen media toimii vanhalle medialle kuitenkin tärkeänä uutislähteenä. Tästä syystä poliitikot eivät sosiaalisen median kautta pyri vuorovaikutukseen vain kansalaisten kanssa, vaan heille on tärkeää, että myös toimittajat seuraavat heitä. Medioituminen ei siis koske vain vanhaa mediaa, vaan sosiaalisessakin mediassa poliitikot pyrkivät mukauttamaan viestintäänsä sellaiseksi, että se herättäisi sekä kansalaisten että median kiinnostuksen. Ensimmäisiä sosiaalisen median muotoja olivat 2000-luvun alkupuolella yleistyneet blogit, jotka aluksi haastoivat perinteisen median. Myöhemmin perinteinen media mukautui blogeihin ja alkoi seurata niitä. Poliitikon bloggaaminen on sitä, että poliitikko julkaisee verkossa kirjoituksen ja lukijat pystyvät usein kommentoimaan sitä. Blogien keskeinen tavoite on ollut ja on edelleen rakentaa suhdetta seuraajiin sekä herättää laajempaa huomiota. Blogissa voidaankin ohittaa perinteinen media ja viestiä suoraan kansalaisille. Parhaimmillaan kirjoitus 198

11 synnyttää vuorovaikutusta poliitikon ja lukijan välille. Tutkimusten mukaan jo käyttäjän tunne vuorovaikutteisuudesta lisää myönteisiä arvioita blogisivusta. Vuorovaikutteisuus saattaa vahvistaa vaikutelmaa henkilötason suhteesta poliitikkoon, eli se mahdollistaa parasosiaalisen suhteen muodostumisen. Parasosiaalinen suhdehan tarkoittaa politiikassa, että kansalainen on kehittänyt mielessään johonkin pelkästään median kautta tutustumaansa poliitikkoon suhtautumistavan, joka muistuttaa läheiseen sosiaaliseen suhteeseen kuuluvaa suhtautumistapaa. Blogin synnyttämällä parasosiaalisella suhteella voi olla myönteisiä vaikutuksia arvioihin poliitikoista ja, se voi vaikuttaa jopa äänestyspäätökseen. Blogit mahdollistavat sen, että myös muut kuin entuudestaan tunnetut poliitikot voivat saada kirjoituksilleen laajaa huomiota ja näin toimia mielipidevaikuttajina. Suomessa esimerkiksi perussuomalaisten Jussi Halla-aho keräsi poliittista kannatusta aluksi blogikirjoituksillaan. Myös poliittisesti aktiiviset kansalaiset saattavat herättää poliittista keskustelua tai nostaa jonkin asian yleiseen keskusteluun. Blogeissa voi myös kertoa näkemyksistään laveasti, ja kirjoituksia on helppo jakaa muussa sosiaalisessa mediassa. Jos poliitikko julkaisee kiinnostavia blogikirjoituksia, hän saa blogilleen säännöllisiä seuraajia, jolloin kirjoitusten poliittinen vaikuttavuus kasvaa. Blogeista onkin havaittu, että ne saattavat vahvistaa karismaattista johtajuutta. Kiinnostavat ja karismaattisiksi koetut blogien kirjoittajat saavat enemmän seuraajia, ja heidän kirjoituksiaan jaetaan muita enemmän. Suomessa vuoden 2007 eduskuntavaaleja on kutsuttu blogivaaleiksi, vaikka jo vuoden 2006 presidentinvaaleissa kaikilla ehdokkailla oli oma blogi. Eduskuntavaaleissa myös isoimpien puolueiden puheenjohtajilla oli omat blogit. Merkittäviksi muodostuivat myös muutaman politiikan toimittajan blogit eri mediatalojen verkkosivuilla. Blogit eivät yleistymisestään huolimatta ole muuttaneet poliittista viestintää ratkaisevasti, vaikka 199

12 ne tarjoavatkin poliitikoille lähes ilmaisen väylän kertoa poliittisista näkemyksistään sillä tavalla ja niin usein kuin itse haluaa. Vaikka esimerkiksi toimittajien blogit ovat jonkin verran lisänneet julkista poliittista keskustelua, blogien rooli poliittisessa viestinnässä on ollut lähinnä toimia keskustelunaiheiden esiin nostajina ja äänestäjä poliitikko-suhteen ylläpitäjinä. Blogeista käytetään tutkimuskirjallisuudessa myös käsitettä agendalle pyrkijät, eli blogit pyrkivät muiden julkaisujen mukana vaikuttamaan julkiseen agendaan. Blogien merkitystä on vähentänyt muiden sosiaalisen median foorumeiden lisääntyminen. Kuitenkin esimerkiksi Timo Soini, joka ei muulla tavalla ole mukana sosiaalisessa mediassa, näyttää nykyäänkin saavan toistuvasti huomiota omilla ploki -kirjoituksillaan. Tutkimuskirjallisuudessa on katsottu, että Yhdysvalloissa bloggaaminen vakiintui osaksi poliittista viestintää vuonna 2003 ja puolestaan sosiaaliset verkostot, kuten MySpace ja Facebook, vuonna 2004, YouTube vuonna 2006 ja Twitter vuonna Suomessa MySpace ei ole koskaan kasvanut suureen suosioon. YouTube sen sijaan on Suomessakin suosittu, mutta politiikassa sen vaikutus on jäänyt marginaaliseksi. Toki poliitikoilla ja puolueilla on omilla YouTube-kanavillaan televisiomainoksia ja muita videoita, joita osaa on katsottu runsaastikin. Käsitykseni mukaan mikään YouTube-video ei ole silti Suomessa saanut erityisen suurta yleistä huomiota tai ollut poliittisesti vaikuttava. Itselläni parhaiten mieleen jäänyt politiikkaan liittyvä YouTubevideo on vuoden 2011 eduskuntavaalien tulosillasta. Tähän videoon oli kerätty peräkkäin kaikki ne kerrat, kun Jutta Urpilainen illan aikana kiittää äänestäjiä aivan samoin sanoin. Video sai lyhyessä ajassa suuren määrän katsojia, ja siitä raportoi myös perinteinen media. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa oli puolestaan leimallista, että puolueiden ulkopuoliset toimijat tekivät useita videoita kannattamansa ehdokkaan tueksi. Facebook ja Twitter ovat sen sijaan saaneet Suomessakin poliittisessa viestinnässä vahvan aseman. Jo vuoden 2008 kunta- 200

13 vaaleista ennakoitiin tulevan meillä Facebook-vaalit. Suurella määrällä ehdokkaista olikin tuolloin julkinen Facebook-sivu, ja puolueet järjestivät koulutusta tämän uuden median hyödyntämisestä. Kaksi opiskelijoistani teki yhdessä opinnäytteen Facebookin käytöstä vuoden 2008 kuntavaaleissa. Tutkielman mukaan moni ehdokas oli perustanut Facebook-tilin tultuaan ehdokkaaksi vaaleissa, ja he ajattelivat, että sellainen täytyy olla varsinkin nuorten äänestäjien tavoittamiseksi. Sivuilla ei silti useinkaan tapahtunut juuri mitään. Päivityksiä saattoi kampanjan aikana tulla hyvin vähän, eivätkä ne herättäneet keskustelua. Vain pieni osa ehdokkaista osasi hyödyntää Facebookin mahdollisuuksia noiden vaalien aikana, joten tällä uudella medialla ei vielä tuolloin ollut mitään poliittista vaikutusta. Katsoisin, että ensimmäisen kerran Facebookilla oli suomalaisissa vaaleissa merkitystä vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Tuolloin kaikkien ehdokkaiden varsinkin Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön sivuista tykänneiden määriä seurattiin päivittäin, ja kannattajat viestivät sivujen kautta ahkerasti. Vaalien välillä Facebookin merkitys poliitikolle on lähinnä se, että se on yhteydenpitokanava kannattajiin. Välillä jokin päivitys voi myös herättää toimittajien kiinnostuksen. Facebookin rajoitteena pidetään sitä, että sitä kautta tavoitetaan lähinnä entuudestaan samanmielisiä, koska päivitysten näkeminen edellyttää yleensä tykkäämistä tai Facebook-kaverina olemista. Päivitykset eivät myöskään ole samalla tavalla kaikkien nähtävissä kuin osassa muista sosiaalisen median kanavista. Vaikka nykyisin on lähes itsestään selvää, että poliitikko on Facebookissa, on edelleen epäselvää, mikä sen poliittinen vaikuttavuus on. Välillä yksittäinen Facebook-päivitys saa silti laajempaa huomiota. Suurimpiin poliitikon Facebook-päivityksen aiheuttamiin kohuihin kuuluu kansanedustaja Olli Immosen kesällä 2015 kirjoittama viesti, jonka moni tulkitsi rasistiseksi vihapuheeksi. Myös Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa 201

14 Facebook sai paljon huomiota, ja jälkikäteen on keskusteltu erityisesti valeuutisten leviämisestä Facebook-sivuilla. Kansainvälisesti on todettu, että vaalien lähestyessä moni ehdokas avaa uusia sosiaalisen median tilejä, mutta vaalien jälkeen monen aktiivisuus vähenee selvästi. Syntyy helposti kuolleita sivuja, joita ei vaalien jälkeen enää ylläpidetä. Poliitikkojen seuraaminen Facebookissa ei myöskään ole jakautunut tasaisesti, vaan sielläkin seurataan eniten niitä, jotka ovat jo entuudestaan julkisuudesta tunnettuja poliitikkoja. Tämä lienee yksi syy siihen, että joissakin tutkimuksissa on havaittu aktiivisimmiksi Facebookia käyttäviksi poliitikoiksi sellaiset, jotka eivät pääse paljonkaan esille perinteisessä mediassa. He ovat usein politiikan keskisarjalaisia tai nuoria vasta asemaan pyrkiviä poliitikkoja, joille sosiaalinen media voi tuoda lisää yleisöä ja näkyvyyttä. Kansainvälinen tutkimus kertoo puolestaan, että poliitikot jakavat sivuillaan paljon muiden medioiden sisältöjä ja että vuorovaikutusta ei juuri synny seuraajien kanssa. Tässä lähinnä yksisuuntaisessa viestinnässä poliitikot siis vain jakavat päivityksiä seuraajilleen. Varsinkin niin sanottujen tavallisten kansalaisten kanssa vuorovaikutusta on harvoin. Facebookin on myös havaittu entisestään vahvistavan henkilöitymistä, sillä sivut ovat hyvin henkilökeskeisiä ja niitä käytetään lähinnä itsensä markkinointiin. On tutkittu myös sitä, mitä poliitikot kirjoittavat omille Facebook sivuilleen. Ensimmäinen päivitystyyppi on kiitokset, eli poliitikot kiittävät tukijoitaan ja yhteistyökumppaneitaan. Tavallisinta on kiittää kampanjan päätteeksi. Toinen tyyppi on kampanjauutiset, eli poliitikko raportoi kampanjatapahtumista. Kolmas tyyppi on informointi, ja tämä on yksi vakiintuneimmista tavoista tehdä päivityksiä. Näissä päivityksissään poliitikko siis kertoo poliittisista näkemyksistään tai ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Usein informointi on käytännössä poliitikon yksisuuntaista viestimistä omille seuraajille. Neljäs tyyppi on kritisointi, eli nimensä mukaisesti poliitikko 202

15 kritisoi muiden puolueiden tai poliitikkojen näkemyksiä. Tämä voi olla myös negatiivista kampanjointia, eli vastustajasta kielteisten asioiden kertomista. Viides tyyppi on kannattajien aktivointi, eli poliitikko pyrkii lisäämään kansalaisten poliittista sitoutumista. Tavoitteena voi olla saada kansalaisia mukaan kampanjointiin ja vaalitilaisuuksiin tai esittämään kysymyksiä sekä tietenkin äänestämään. Kuudes tyyppi on henkilökohtaistaminen, joka tarkoittaa, että poliitikko kertoo itsestään jotakin yksilönä eikä vain poliitikkona. Näitä edellä mainittuja tyyppejä analysoitiin norjalaisten poliitikkojen Facebook-päivityksistä vuoden 2013 vaalikampanjan aikana. Tavallisimmiksi tyypeiksi osoittautuivat kampanjauutiset ja informointi. Facebook-sivujen seuraajilta saatu palaute viittaisi siihen, että Facebook oli hyvä areena tuoda näkemyksiään esiin ärhäköille poliitikoille, joille perinteisen mediajulkisuuden saaminen oli vaikeaa. Eniten seuraajien reaktioita eri viestityypeistä keräsivät kiitokset ja kritiikki. Hyvä keino aktivoida seuraajiaan verkossa näyttäisi olevan vastustajien ja kilpailevien puolueiden kritisoiminen. Kotimainen Esa Reunasen ja Auli Harjun tutkimus kertoo, että suomalaiset poliitikot kokivat sosiaalisen median käytön lähinnä pakkona ja välttämättömyytenä. Poliitikot käyttivät kotisivuja, blogeja sekä Facebookia, jonka käytössä pohditutti erityisesti julkisen ja yksityisen raja. Poliitikot olivat sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista kyllä tietoisia, mutta heidän omat taitonsa eivät riittäneet hyödyntämään niitä. He kuitenkin ajattelivat, että sosiaalinen media tarjoaa uudenlaisen yhteyden kansalaisten elämään. Suurin osa poliitikkojen saamasta yleisöpalautteesta tuli sähköpostin, blogin tai Facebookin kautta. 203

16 POLIITIKOT TWITTERISSÄ Vaikka Facebook on Twitteriä vanhempi media ja sillä on huomattavasti enemmän käyttäjiä, poliittisen viestinnän saralla Twitteriä on tutkittu paljon enemmän. Twitter on myös nopeas ti levinnyt erilaisten poliittisten toimijoiden aktiiviseen käyttöön eri maissa. Poliitikkojen lisäksi myös toimittajat suosivat Twitteriä, koska se sopii hyvin uutisten haisteluun. Twitterin onkin toistuvasti todettu olevan poliittisen eliitin media, eli siellä politiikan aiheista keskustelevat poliitikot, toimittajat ja yhteiskunnallisesti aktiiviset kansalaiset, jotka ovat verkostoituneet keskenään. Twitterin elitismistä on havaintoja sekä Suomesta että kansainvälisesti. Twitterissä viestivät elävät siis helposti jonkinlaisessa kuplassa, sillä kyseessä ei edelleenkään ole koko kansan media. Pelkkä poliittinen asema ei takaa suosiota Twitterissä, vaan olennaista on viestiä aktiivisesti. On todettu, että eliitin ulkopuoleltakin voi Twitterissä päästä mukaan keskeisiin keskusteluihin. Twitterin perusominaisuuksiin kuuluu, että se on avoin media. Twitterissä vaikuttavuutta on usein tarkasteltu siitä näkökulmasta, kuinka paljon henkilöllä on seuraajia. Seuraajien määrä kertoo, kuinka paljon lukijoita esimerkiksi poliitikon viestit saavuttavat suoraan kyseisessä palvelussa. Seuraajat ovat siis ensisijainen yleisö, koska heille voi viestiä suoraan. On kuitenkin havaittu, että merkittävää on myös se, kuinka paljon seuraajat jakavat poliitikon viestejä eteenpäin omille seuraajilleen. Näistä seuraajien seuraajista muodostuu poliitikon toissijainen yleisö. Esimerkiksi Italiassa on todettu, että poliitikon tai puolueen vaikuttavuus voi kasvaa selvästi, jos sillä on aktiivisesti toimivia Twitter-seuraajia. Twitterillä on läheinen yhteys perinteiseen mediaan, sillä suuri osa twiiteistä sisältää linkin johonkin perinteisen median juttuun. Twitter noudattaakin osin perinteisen median logiikkaa. Vaalikampanjan yhteydessä tämä näkyy esimerkiksi siinä, 204

17 että myös Twitterissä politiikasta viestiminen henkilöityy ja keskittyy kampanjointiin. Silti siinä on havaittu myös uudenlaisen logiikan piirteitä. Twitterille ominaista logiikkaa on esimerkiksi se, että siellä saattavat nousta esiin ei-perinteiset poliittiset toimijat. Se sisältää paljon näkyvää julkista väittelyä poliittisista kannoista sekä humoristisia ja ironisia kommentteja politiikasta. Twitter mahdollistaa esimerkiksi Facebookia paremmin erilaisten näkemysten kohtaamisen ja väittelyn, koska kaikki viestintä on kaikkien nähtävissä eikä vain kannattajien seurattavissa. Poliitikoille uudenlainen logiikka merkitsee muun muassa sitä, että huomio täytyy saada kohdistettua itseen. Viestintää ei voi myöskään suunnata suurelle kasvottomalle yleisölle. Lisäksi erona perinteiseen mediaan siinä suositaan usein negatiivisten viestien sijaan myönteisiä sisältöjä, tai niin ainakin oli Twitterin alkuaikoina. Twitter toimii myös erilaisella ajallisella rytmillä kuin perinteinen media. Twitter on siis hyvä esimerkki uuden ja vanhan median logiikoiden yhdistelmästä. Twitteriä käytetään paitsi keskustelualustana myös uutislähteenä. Ruotsissa onkin tutkittu, miten toimittajat ovat käyttäneet poliitikkojen twiittejä uutislähteinään. Tulosten mukaan uutisten painopiste alkoi siirtyä poliittisista asiakysymyksistä kohti poliitikkojen henkilökohtaisia ja yksityisiä asioita. Twitter näytti näin lisäävän politiikan henkilöitymistä. Myös politiikan viihteellinen puoli korostui Twitteristä lähtöisin olevassa uutisoinnissa, sillä niissä painottuivat esimerkiksi skandaalit. Toisaalta juuri se on usein katsottu Twitterin vahvuudeksi, että se mahdollistaa uudenlaisen, henkilökeskeisen kampanjatyylin. Twitterissä on nimittäin helppoa liittää poliittisten asioiden oheen henkilökohtaisia kommentteja. Twitterissä poliitikon ei tarvitse olla pelkkä puolueen äänitorvi, vaan hän voi tuoda omaa persoonaansa paremmin esille. Tutkimusten mukaan tällaiset henkilökohtaiset twiitit herättävät myönteisiä reaktioita poliitikkoa kohtaan. On todettu, että kun poliitikon twiitti on ollut henkilökohtainen, se on herättänyt enemmän 205

18 huomiota ja viestiä on pohdittu tarkemmin. Henkilökohtainen twiitti on näin vahvistanut tunnetta suorasta vuorovaikutuksesta ja läheisyydestä poliitikon kanssa mutta ainoastaan, jos vastaanottajaa on kiinnostanut tällainen sosiaalisuus. Vaikutukset saattoivat olla myönteisiä myös niiden kohdalla, joilla ei ollut vahvaa puolueidentiteettiä. Sen sijaan puoleen vahvojen kannattajien joukossa reaktiot henkilökohtaisiin twiitteihin saattoivat olla kielteisiä. Myönteistä näyttää olevan myös tunteiden ja arvioiden sisältyminen poliitikon twiitteihin, sillä sellaisia viestejä todennäköisemmin levitetään muillekin luettavaksi. Lisäksi tutkimukset kertovat, että poliitikot eivät välttämättä osaa hyödyntää Twitterin antamaa mahdollisuutta olla henkilökohtaisempi vaan viestivät samalla lailla sosiaalisessa mediassa kuin muuallakin mediassa. Henkilökohtaisuus twiiteissä ei toteudu siinäkään tapauksessa, jos tiliä ylläpitää esimerkiksi poliitikon avustaja eikä hän itse. Twitterin seuraajille on merkitystä, havaitsevatko he twiiteissä sellaisia henkilökohtaisia piirteitä, jotka osoittavat poliitikon itse ylläpitävän tiliä. Twitter-viestintää on tutkimuksissa verrattu samansisältöisiin lehtihaastatteluihin. Tulosten mukaan lehtijuttuun verrattuna Twitter lisäsi vastaanottajassa suoran vuorovaikutuksen tuntua eli sosiaalista läsnäoloa. Tämä vuorostaan herätti myönteisempiä vaikutelmia poliitikosta ja lisäsi todennäköisyyttä äänestää häntä. Seuraamalla poliitikkoa Twitterissä vastaanottajat tunsivat myös olevansa hänen kanssaan enemmän samaa mieltä kuin lukemalla lehtijuttuja hänestä. Lehtiä lukemalla huomio kiinnittyi enemmän itse asioihin ja vähemmän henkilöön. Kun Twitter-viestintää verrattiin samansisältöiseen televisiohaastatteluun, vastanottajan kognitiivinen aktiivisuus vaikutti olennaisesti reaktioihin. Viestejä aktiivisesti pohtivien käyttäjien keskuudessa Twitter vahvisti televisiohaastattelua enemmän sosiaalisen läsnäolon ja parasosiaalisen suhteen tuntua sekä myönteisiä arvioita poliitikoista. Vähän asioiden 206

19 pohtimiseen panostavien joukossa oli televisiohaastattelulla vastaavanlaisia vaikutuksia. Twitterin mahdollisuuksiin kuuluu myös se, että kansalaisilla on siellä erityisen matala kynnys olla vuorovaikutuksessa poliitikkojen kanssa. Tämäkään mahdollisuus ei kuitenkaan toimi niin hyvin kuin olisi mahdollista. Monessa tutkimuksessa on todettu, että varsinaista vuorovaikutusta on vähän. Esimerkiksi osa poliitikoista ei Twitterissäkään ryhdy keskustelemaan muiden kanssa, vaan he edelleen viestivät yksisuuntaisesti. Poliitikot siis twiittailevat ja kertovat omia näkemyksiään mutta eivät reagoi muiden twiitteihin tai vastaa saamiinsa kommentteihin. On myös todettu, että poliittinen eliitti keskustelee usein Twitterissä keskenään, mutta tavalliselle kansalaiselle ei välttämättä vastata yhtä helposti. Lisäksi on todettu, että tunnetut poliitikot saavat Twitterissä muita enemmän seuraajia. Yksi keskeinen tutkimuskirjallisuuden perusteella esitetty näkemys onkin, että sosiaalinen media ei ole muuttanut valtarakenteita vaan lähinnä toistaa olemassa olevia valtasuhteita. Tosin tutkimuksissa on osoitettu, että syy vähäiseen vuoro vaikutukseen saattaa olla kansalaisissakin, sillä mahdollisten nimimerkkien takaa huuteleminen ja poliitikkojen kritisoiminen vähentävät poliitikkojen halua osallistua tähän keskusteluun. Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot ymmärrettävästikin vastaavat todennäköisemmin kansalaisten neutraaleihin ja myönteisiin kysymyksiin ja kommentteihin kuin kriittisiin tai uhkaaviin kommentteihin. On myös todettu, että luottamus kansalaisen ja poliitikon välillä edistää vastavuoroisuutta ja vastavuoroisuus puolestaan edistää keskinäistä luottamusta Twitterissä. Joidenkin tutkijoiden mielestä Twitterillä on ollut erittäin huono vaikutus julkisen keskustelun tasoon. Twitterin keskustelutapaa on haitallisuudessaan verrattu jopa tarttuvaan tautiin. Twitterin viestinnälle tyypillisinä piirteinä on nähty vaatimus pitää asiat yksinkertaisina sekä impulsiivisuuden suosiminen 207

20 ja epäkohteliaisuuksien leviäminen. Esimerkkinä tällaisesta Twitter-viestijästä on pidetty Donald Trumpia. Ensimmäiset analyysit hänen twiittaamisestaan kertovat, että Trump käyttää yksinkertaista sanastoa, jota hän toistelee ja jossa usein esiintyvät esimerkiksi sanat hyvä ja huono. Hänen twiiteissään korostuvat kielteinen sävy ja jopa loukkaukset. Lisäksi hän käyttää tehokeinona joidenkin sanojen kirjoittamista isoilla kirjaimilla. Tämä usein lisää kielteisiä vaikutelmia hänen twiiteissään luvun puolivälissä tehdyissä tutkimuksissa Twitterin viestinnästä on tehty myös myönteisiä havaintoja ja todettu esimerkiksi, että vuorovaikutus on vilkastumassa Twitterissä. Norjalaisessa tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että puolueiden puheenjohtajat painottivat Twitterissä yhä enemmän vuorovaikutusta pelkän yksipuolisen itsensä markkinoimisen sijaan. Heillä oli varsin paljon twiittejä, jotka olivat vastauksia muille käyttäjille. Tämäkin tutkimus silti osoitti, että nämä viestienvaihdot jäivät yleensä vain pariin twiittiin, eli varsinaista keskustelua ei syntynyt. Lisäksi kyseiset keskustelut käytiin omassa ryhmässä, omien seuraajien kanssa, ja erilaisten ryhmien välillä oli vuorovaikutusta vain niukasti. Tutkijoiden johtopäätös olikin, että Twitter toimii parhaiten välineenä ylläpitää yhteyttä nimenomaan omiin seuraajiin. Myös Suomen vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä havaittiin, että keskustelu Twitterissä jumittuu helposti puoluepoteroihin. Vielä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Twitter oli Suomessa pienessä roolissa, mutta vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa Twitterin käyttö lisääntyi meilläkin. Jonkinlainen läpimurto tapahtui vasta vuoden 2015 eduskuntavaalien aikana, jolloin vaalien ehdokkaista 1091:llä eli 51 prosentilla oli oma tili Twitterissä. Silti tutkijat eivät kutsu näitäkään vaaleja Twitter-vaaleiksi vaan pikemminkin hashtag-vaaleiksi. Vaalien aikana Twitterissä lähettiin todella paljon twiittejä aihetunnisteella #vaalit2015, eli kyseiset viestit liitettiin meneillään oleviin vaaleihin ja ne osallistuivat siihen laajaan keskusteluun, jota Twitterissä käytiin 208

21 kyseisistä vaaleista. Suomalaisista poliitikoista selkeä edelläkävijä Twitterin käytössä on ollut Alexander Stubb, joka on ollut erittäin aktiivinen Twitter-poliitikko jopa kansainvälisen mittapuun mukaan. Aktiivisesta kansalaisten kanssa keskustelemisesta Twitterissä esimerkkiä ovat näyttäneet puolueiden puheenjohtajista vihreiden Ville Niinistö ja vasemmistoliiton Li Andersson. Toistaiseksi varsin vähäinen suomalainen tutkimus tästä aihepiiristä kertoo, että poliittisista toimijoista Twitterin käyttö on keskittynyt Etelä-Suomeen, ja aktiiviset käyttäjät edustavat näiden alueiden keskeisiä puolueita, kuten kokoomusta ja vihreitä. Yhteenvetona Twitteristä voidaan todeta, että se on tuonut uusia piirteitä poliittiseen viestintään, mutta sen mahdollisuuksia ei ole käytetty koko laajuudessaan. Twitter tuo poliittiseen viestintään entistä henkilökeskeisemmän ja henkilökohtaisemman ulottuvuuden. Henkilökohtaisuus poliitikon twiiteissä näyttäisi olevan äänestäjien mielestä pääosin myönteistä. Myös onnistuneella vuorovaikutuksella on myönteisiä vaikutuksia, mutta sitä on toistaiseksi melko vähän. Näyttäisi siltä, että Twitteriä voitaisiin käyttää tehokkaammin politiikassa ja poliittisessa keskustelussa. Lisäksi Twitter on alkanut vasta vähitellen saada jonkinlaista poliittista vaikutusta Suomessakin. LIVE-TWIITTAAMINEN Kaksoisseuraaminen (dual screening, second screening) on sosiaa lisen median mukanaan tuomia uusia ilmiöitä. Yhä tavallisempaa on seurata jotain tapahtumaa kahdesta mediasta tai kahdesta näytöstä yhtä aikaa. Tavallisinta on, että samaan aikaan sekä katsotaan televisiosta jotain suoraa lähetystä että seurataan puhelimen tai tietokoneen kautta tästä lähetyksestä sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua. Kaksoisseuraa- 209

22 minen tuo viestintään aivan uudenlaisen muodon ja pakottaa irrottautumaan yhteen mediaan keskittyvästä tarkastelusta. Twitterillä näyttää olevan erityinen yhteys televisioon. Useissa tutkimuksissa on todettu, että vaalikampanjaan liittyvät televisio-ohjelmat lisäävät aktiivisuutta Twitterissä. On havaittu, että twiittaaminen on erityisen aktiivista television vaaliohjelmien, etenkin vaaliväittelyiden, aikana. Tätä Twitterissä television vaaliohjelmien aikana kommentoimista kutsutaan live-twiittaamiseksi. Vastaavanlaisia havaintoja on tehty useista eri maista. Ilmiö selittyy sillä, että on helppoa seurata televisio-ohjelmaa isolta televisioruudulta ja samaan aikaa kommentoida sitä ja käydä siitä keskustelua Twitterissä puhelimella tai tabletilla. Tutkimuksissa on osoitettu, että poliittinen eliitti on ollut poikkeuksellisen aktiivista live-twiittaamisessa. Esimerkiksi toimittajilla on ollut keskeinen sija Twitterin keskusteluissa, ja he ovat osin määritelleet keskustelua. Lisäksi poliittiset toimijat ovat pyrkineet ohjailemaan live-twiittaamisen sävyä osallistumalla siihen ahkerasti. On esimerkiksi näyttöä siitä, että Yhdysvalloissa puolueet ovat jo etukäteen laatineet strategiaa, kuinka he twiittaavat vaaliväittelystä omaa ehdokasta puolustaen ja vastustajaa kritisoiden. Tavoitteena on ollut vaikuttaa tätä kautta yleiseen mielipiteeseen. Eliitin rinnalle on kuitenkin tullut huomattava määrä muitakin live-twiittaajia. Eräässä tutkimuksessa on osoitettu, että politiikan ulkopuoliset julkisuuden henkilöt ovat toimineet mielipidevaikuttajina, kun heidän vaaliohjelmia koskevia twiittejään on ahkerasti uudelleentwiitattu eli jaettu omille seuraajille. Myös jokin äänekäs ja aktiivinen vähemmistö voi live-twiittauksella nousta mielipidevaikuttajaksi. Useat tuoreet tutkimukset nostavat myös tavalliset kansalaiset esiin tähän poliittiseen keskusteluun osallistuvina twiittaajina. Live-twiittaaminen television vaaliohjelman aikana on uudenlainen yhteiskunnallisen keskustelun muoto. Kyseessä on myös uudenlainen sosiaalinen katsomiskokemus, sillä live- 210

23 twiittaaminen mahdollistaa uudenlaisen vuorovaikutuksen esimerkiksi televisionkatselijoiden välillä. Sosiaalisessa katsomisessa ihminen voi live-twiittauksen avulla tuntea olevansa osa jotakin yhteisöä. On havaittu, että live-twiittaamisella voi olla monia myönteisiä vaikutuksia tapaan, jolla politiikkaan suhtaudutaan. Sen on huomattu yleisesti lisäävän sitoutumista politiikkaan. Joissakin tutkimuksissa live-twiittauksella on puolestaan havaittu olevan myönteisiä vaikutuksia vaalikeskustelusta oppimiseen. Tai sitten twiittaajien on havaittu kiinnittävän enemmän huomiota väittelyyn tai ajattelevan myönteisemmin politiikasta kuin ei-twiittaajat. Aktiivisuus Twitterissä vaalikeskustelun aikana näyttää siis heijastuvan myönteisesti siihen, miten poliittiseen keskusteluun osallistutaan ja suhtaudutaan. Vaalikeskustelusta twiittaaminen on myös selvästi politiikan herättämää keskustelua. Leimallista tälle keskustelulle on, että humorististen twiittien määrä on todettu huomattavaksi. Varsinkin erityisen suositut ja uudelleentwiitatut viestit ovat usein huumorin sävyttämiä. Twitterissä kukoistaakin uudenlainen poliittinen huumori. Valtaosa live-twiiteistä on kuitenkin katsojien omia mielipiteitä ja kannanottoja asioihin, tosin kaikki kantaa ottavat twiitit eivät suinkaan puutu yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin. Yhdysvaltaisen tutkimuksen mukaan vaalikeskustelun suosituimpia twiittauksen aiheita olivat kommentit ehdokkaiden ja toimittajien esiintymisestä sekä ylipäänsä ohjelman etenemisestä. Onkin syytä pohtia, missä määrin Twitterin viestintä on keskustelua. Tavallaan jokainen twiitti osallistuu laajaan keskusteluun, mutta toisaalta ei ole takeita siitä, että kukaan huomaisi twiittiä. Suurin osa twiiteistä on kuitenkin lähettäjän mielipiteitä tai havaintoja, jotka eivät synnytä mitään reaktiota. Tällöin keskustelu näyttäytyy yksinäisten viestijöiden huuteluna tyhjyyteen. Tavallisin vuorovaikutuksen muoto tai keskustelun osoitus Twitterissä on uudelleentwiittaaminen eli jonkun toisen kirjoittaman twiitin lähettäminen omille seuraajilleen. 211

24 Tätä on välillä runsaastikin. Eniten uudelleentwiittauksia saavat henkilöt, joilla on paljon seuraajia ja jotka ovat ennestään tunnettuja. Kuitenkin kenellä tahansa on mahdollisuus saada twiittiinsä runsaastikin uudelleentwiittauksia. Toinen tapa keskustella on liittää joku mukaan keskusteluun. Kolmas tapa on vastata johonkin twiittiin, mutta yleisesti tämä jää aika vähäiseksi. Toisaalta esimerkiksi vaalikeskustelun aikana lähetetään nykyisin niin paljon live-twiittejä, ettei keskustelu sen perinteisessä merkityksessä ole mitenkään mahdollista. Trumpin ja Clintonin toisen vaaliväittelyn aikana vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa lähetettiin yli 17 miljoonaa twiittiä. On itsestään selvää, ettei kukaan pysty seuraamaan tällaista twiittien määrää ja käymään jotenkin yhteistä keskustelua muiden live-twiittaajien kanssa. Vastaaminen ja vastausten lukeminen lähetysvirrasta on hyvin haastavaa. Niinpä tavallisinta on tehdä uudelleentwiittauksia, koska se onnistuu nopeasti. On kuitenkin aiheellista kysyä, voiko pelkkää uudelleentwiittausta pitää keskusteluna, sillä se lähinnä osoittaa, että twiitti on noteerattu. Tavallista on myös liittää twiitti jollakin hashtagilla eli aihetunnisteella laajempaan keskusteluun, mutta sekään ei takaa, että twiittiä oikeasti huomattaisiin. Toisaalta moni live-twiittaaja todennäköisesti lukee muidenkin twiittejä kyseisestä ohjelmasta, vaikka ei niihin reagoisikaan. Näin voidaan ajatella, että jokainen twiitti osallistuu keskusteluun. Twiitteihin voidaan myös aina palata jälkikäteen esimerkiksi hakemalla Twitteristä sisältöä tietyllä aihetunnisteella. Lisää tutkimustietoa tarvittaisiinkin siitä, millaista kaksoisseuraaminen oikeasti on yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta. 212

25 POLIITIKON UUDENLAINEN VIESTINTÄOSAAMINEN Kun haastattelin puolueiden puheenjohtajia viestintäosaamisesta vuosina 2008 ja 2009, niin sosiaalisella medialla ei vielä ollut suurta roolia poliittisessa viestinnässä. Teknologiasta puheena oli lähinnä sähköpostiviestinnän kuormittavuus. Toisinaan mainittiin, että sosiaalisen median mahdollisuuksiin pitäisi perehtyä paremmin. Sittemmin sosiaalinen media on tullut jäädäkseen poliittiseen viestintään. Nykyisin näyttääkin siltä, että poliitikot ovat omaksuneet ajatuksen, jonka mukaan sosiaalisessa mediassa pitää olla läsnä. Sen sijaan siellä toimimisen aktiivisuus vaihtelee runsaasti. Osalle läsnäolo on jäänyt pelkäksi tilin tai sivun avaamiseksi, ja osalla sen ylläpitäminen on pysähtynyt edellisiin vaaleihin. Osa poliitikoista on kuitenkin erittäin aktiivisia joko Twitterissä tai Facebookissa tai molemmissa ja pystyy hyödyntämään niiden mahdollisuuksia varsin hyvin. Kaikkien sosiaalisten median sovellusten ongelma poliittisessa viestinnässä näyttää olevan se, että ne ovat keskittyneet pienelle hyvin aktiivisten käyttäjien joukolle. Politiikan tutkija Kim Strandberg on selvittänyt 2000-luvulla sosiaalisen median hyödyntämisen kehittymistä Suomessa vaalien yhteydessä. Hänen tutkimustulostensa mukaan sekä poliitikkojen että kansalaisten sosiaalisen median käyttö on lisääntynyt jatkuvasti. Myös erilaisia poliittiseen viestintään käytettäviä sosiaalisen median sovelluksia on yhä enemmän. Varsinkin poliitikot ovat ottaneet sosiaalisen median käyttöönsä. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa yli puolet ehdokkaista hyödynsi omia verkkosivuja, blogia, Facebook-sivustoa ja Twitteriä. Näistä Facebook oli kaikkein yleisin. Jos ehdokas oli jo entuudestaan kansanedustaja, erittäin todennäköisesti hän hyödynsi jo sosiaalista mediaa viestinnässään. Naisehdokkaista suurempi osa käytti sosiaalista mediaa kuin miesehdokkaista. Sosiaalisen median käyttäjissä oli myös enemmän nuoria 213

26 ja suurten puolueiden ehdokkaita kuin iäkkäitä ja pienten puolueiden ehdokkaita. Kansalaisten sosiaalisen median käyttö vaalien yhteydessä ei sen sijaan ole yhtä kattavaa kuin ehdokkailla. Vaaleja ei mitenkään erityisen aktiivisesti seurata verkosta, tai sieltä ei haeta tietoa. Lisäksi verkkoviestinnällä on vain vähäinen vaikutus äänestyspäätökseen. Verkossa suosituimmat toimet ovat vaali koneiden käyttäminen ja vaaleihin liittyvien uutisten seuraaminen. Eniten vaalikoneilla näyttäisi olevan vaikutusta nuorten henkilöiden äänestyspäätökseen. Vanhemmat äänestäjät tukeutuvat enemmän perinteiseen mediaan. Nuoret ovat tunnetusti aktiivisempia sosiaalisen median käyttäjiä kuin vanhemmat äänestäjät, mutta tämä ero on vuosien varrella tasaantunut. Ahkerimpia sosiaalisen median käyttäjiä ovat ne, jotka ovat muutenkin kiinnostuneita politiikasta. Miesten ja naisten sosiaa lisen median käyttö on ollut melko tasaista, mutta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa ahkerien sosiaalisen median käyttäjien joukossa oli enemmän miehiä kuin naisia. Poliitikoilta sosiaalinen media vaatii uudenlaista viestintäosaamista. Aikaisemmin tässä luvussa todettujen tutkimustulosten perusteella esimerkiksi vuorovaikutus on tärkeää. Verkkosivuilla ja blogeissa vuorovaikutteisuudella on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia, ja osaa poliitikkojen Facebooksivustoista kritisoidaankin vuorovaikutuksen puutteesta. Myös Twitterissä vuorovaikutus on tärkeää, ja sen pitäisi tuntua nimenomaan siltä, että viestit tulevat suoraan poliitikolta eivätkä hänen avustajiltaan. Tällaisen henkilökohtaisuuden vaikutelman synnyttäminen edellyttää henkilökohtaisen tiedon ja tunteiden sisällyttämistä viesteihin. Vuorovaikutus ja henkilökohtaisuus edesauttavat sitä, että kansalaisen tunne henkilökohtaisesta suhteesta poliitikkoon vahvistuu, mikä voi edesauttaa poliitikon menestymistä monellakin tavalla. Tällainen viestintä sosiaalisessa mediassa vaatii kuitenkin poliitikolta aikaisempaa enemmän itsensä likoon laittamista. Se edellyttää valmiutta olla 214

27 vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa eli taitoa kuunnella, vastata ja väitellä sosiaalisen median foorumeilla. Se vaatii myös valmiutta jakaa näkemyksiään, tunteitaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan. Tällaisen viestinnän hallitseva poliitikko pystyy paremmin saamaan huomiota, ohjaamaan keskustelua ja saamaan poliittista vaikutusvaltaa sosiaalisen median avulla. Puhutaan myös läsnäolon politiikasta, jossa poliittinen julkisuus on tunteenomaista. Se edellyttää poliitikolta jatkuvaa empaattista läsnäoloa mediassa. Sosiaalinen media näyttäisi korostavan tällaista läsnäolon politiikkaa. Poliitikon henkilökohtaisuuden myönteistä vaikutusta voidaan selittää aitouden vaikutelmalla, illuusiolla autenttisuudesta. Poliitikon uskottavuudelle on tärkeää, että hän vaikuttaa aidolta. Tätä aitouden vaikutelmaa on rakennettu jo perinteisen median puolella, sillä kuuluisan poliitikon näkeminen kansalaisen roolissa, tavallisena ihmisenä, lisää mahdollisuuksia samaistua poliitikkoon ja tuntea yhteyttä hänen kanssaan. Aitouden vaikutelma voi myös rikkoutua, mikä voi olla kohtalosta poliitikon uskottavuudelle. Tämän on sanottu olleen ongelma esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ehdokkaana olleelle Al Gorelle, jonka puheet tuntuivat opetelluilta. Norjalaisen viestinnän tutkijan Gunn Enlin mukaan poliitikon aitoudella sosiaa lisessa mediassa on kolme ulottuvuutta: 1. Symbolinen aitous, mikä tarkoittaa, että sosiaaliseen mediaan liitetään aitous jo lähtökohtaisesti vahvemmin kuin perinteiseen mediaan. Ajatellaan, että sosiaalisessa mediassa viestit ovat yksilöiden lähettämiä, ei mediayhtiöiden. 2. Itsensä esittämisen aitous, eli poliitikko voi toimittajien sijaan itse päättää, kuinka hän esittää itsensä. Tässä olennaista on, vaikuttaako poliitikko itse olevan viestijänä vai tuntuuko joku muu viestivän hänen puolestaan. Toisaalta vaikka poliitikosta syntyisi aidolta tuntuva vaikutelma, aitouskin voi olla suunniteltua ja lavastettua. 215

28 3. Spontaaniuden esittäminen tarkoittaa kulissien takaisten spontaaneilta vaikuttavien kuvien ja lainausten esittämistä. Kun jotakin näytetään poliitikon yksityisyyden alueelta, poliitikko vaikuttaa rehelliseltä ja vilpittömältä tai ainakin vähemmän kyyniseltä ja suunnitellulta kuin tilanteessa, jolloin näytetään valmiiksi suunniteltuja tilanteita. Yksityisyyden aluetta edustavat vaikkapa kuvat, jotka on otettu kulissien takana ilman poseerausta, ja vaikkapa Barack Obamasta tällaisia kuvia on internet pullollaan. Italiassa esimerkiksi Beppe Grillo on poliitikko, joka on noussut suureen suosioon politiikan ulkopuolelta verkkoviestinnän avulla. Hänen keskeinen mediansa on ollut hänen bloginsa, joka on saanut suurta suosiota myös muualla sosiaalisessa mediassa. Grillo on pikemminkin kieltäytynyt lehtien ja television haastatteluista kuin hyödyntänyt niitä. Vaikka hän on entuudestaan tunnettu nimenomaan televisiokoomikkona, hän edustaa uudenlaista poliitikkotyyppiä, joka on noussut valtakunnallisesti tunnetuksi ja vahvaan asemaan ilman perinteistä mediaa ja sosiaalista mediaa hyödyntäen. Beppe Grillo edustaa myös populistista poliittista johtajaa, joita Euroopan eri maissa on noussut viime vuosina keskeisiin asemiin. Usein juuri nämä populistiset poliitikot ovat olleet erityisen taitavia hyödyntämään sosiaalista mediaa omiin tarkoituksiinsa. Joidenkin mielestä tällaiset esimerkit osoittavat, että on siirrytty aivan uudenlaisen poliittisen viestinnän aikakauteen. Esimerkiksi poliittisen viestinnän tutkijat Joshua Scacco ja Kevin Coe ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa on siirrytty retorisen presidenttiyden ajasta ubiikkiin eli kaikkialla läsnä olevaan presidenttiyteen. Retorinen presidenttiys alkoi, kun televisiosta tuli keskeinen media poliittisessa viestinnässä. Tällöin tärkeää oli presidentin retoriikka eli taito viestiä televisioon sopivalla tyylillä suurille yleisömassoille. Nykyisin yleisöt ovat kuitenkin pirstaloituneet niin, että massojen saavuttaminen ja niille vies- 216

29 Suomalaisista poliitikoista Alexander Stubb on ollut edelläkävijä sosiaalisen median käytössä poliittisessa viestinnässään. Kuvassa ministeri Stubb Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa vuonna (Magnus Fröderberg / Wikimedia Commons.) timinen samanaikaisesti ja samalla tavalla ei ole mahdollista. Viestintää täytyy kohdentaa eri kansalaisryhmille, ja heidän tavoittamisekseen pitää käyttää erilaisia välineitä ja viestejä. Presidentinkin täytyy viestiä verkon kautta ja kyetä vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa. Ubiikki presidenttiys tarkoittaakin helposti lähestyttävää, henkilökohtaisen esiin tuovaa ja moniarvoisuuden sisäistänyttä presidenttiä. Tähän suuntaan yhdysvaltalaisten presidenttiehdokkaiden on myös havaittu kehittyneen, joten kyseessä saattaa olla uudenlaisen media- 217