Kristinuskon ja kristillisen kirkon synty

Transkriptio

1 Kristinuskon ja kristillisen kirkon synty Jeesus kuoli ristillä vuonna 33. Pääsiäisenä vuonna 33 alkoi levitä opetuslasten keskuudessa sanoma "Jeesus on noussut kuolleista" Viidenkymmenen päivän päästä Pääsiäisestä koittaa Helluntai. Opetuslapset saavat Pyhän Hengen Kristinusko alkaa levitä! Kristinuskon pääsuuntaukset: Juutalaiskristityt joita edusti erityisesti Jerusalemin seurakunta. Heille oli tärkeää noudattaa kaikkia juutalaisuuden puhtausmääräyksiä. Gnostilaisuus Ihmisen päämäärä on saavuttaa tieto, jonka avulla vapautuu aineellisen maailman kahleista. Jeesus oli henkiolento joka toi oikean tiedon ihmiskunnalle. Hellenistikristityt eivät edellyttäneet enää mitään vanhojen juutalaisten tapojen noudattamista. Hellenistien johtajan Paavalin ansiosta kristinusko leviää Eurooppaan. Läntisen kirkon suurin teologi Paavalin jälkeen oli Augustinus. Augustinuksen keskeinen oppi oli armo-oppi. Sen mukaan ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan tahto on synnin turmelema. Näin pelastus on yksin Jumalan lahja. Predestinaatio/ Kaksinkertainen predestinatio Idän kirkossa samanlaisessa asemassa oli Origenes Origenes vaikutti keskeisesti esim. kolminaisuusopin syntyyn. Origenes tuomittiin kuitenkin myöhemmin harhaoppisena, koska hän esitti esim. ajatuksen kaikkien sielujen preeksistenssistä (ennaltaolosta) Voiko Ihminen olla ilman syntiä (Pelagiolaisuus) vai onko sielun pelastuminen kiinni Jumalan ennaltavalitsemisesta (Predestinaatiosta)?

2 Kristityt ja Rooman valtio Keisarit näkevät kristinuskon aluksi uhkaksi Rooman imperiumille, koska kristityt olivat poikkeava ryhmä jonka syyksi voi laittaa valtakuntaa kohdanneet hankaluudet. Myös epäluuloja ja kateutta yhtenäistä ryhmää kohtaan esiintyi VAINOT Konstantinus Suuri kääntyi kristityksi kristinuskon nousu Samalla kun olosuhteet kristinuskolle tulevat myönteisiksi alkaa kirkko muodostaa omaa hierarkista näkyvää rakennetta Theodosius Suuri määrä kristinuskon ainoaksi uskonnoksi KIRKKO ON SYNTYNYT JA KASVAA KOVALLA VAUHDILLA Vuodesta 300 alkaen kirkko alkaa kasvaa voimakkaasti ja muodostaa näkyvän kirkkolaitoksen Myös kirkon jäsenmäärä lähtee kovaan nousuun, kun kristittynä olosta on tullut yhteiskunnallisesti hyväksytty asia... Mitä tästä sitten seuraa...?

3 Kristinuskon synty Kristinuskon syntymiselle olivat seuraavat tapahtumat olennaisen tärkeitä: Jeesuksen elämä, toiminta, kuolema ja ylösnousemus Lähetyskäsky ==> sanoma kuuluu kaikille ==> universaalisuus Helluntai => apostolit saivat Pyhän Hengen ja rohkeuden ryhtyä laajamittaiseen lähetystyöhön Jos ajatellaan kristinuskon ja kirkon synnyn suhdetta toisiinsa, niin kirkon historialliselle synnylle kohdan yksi lisäksi on keskeistä kohta kolme. Kohta kaksi on kirkon synnyn teologinen perustelu. Kirkon kehitys alusta nykyaikaan

4 Kirkkoisät Mitä ovat kirkkoisät? Harhaoppien riehuessa nousi kirkkoa puolustamaan suuria persoonallisuuksia, joita kutsutaan kirkkoisiksi. Opetuksellaan ja elämänsä pyhyydellä, joka antoi heille arvovaltaa, he suojelivat

5 apostolista perinnettä ja auttoivat kirkkoa voittoon harhaopeista. Heidän opetuksensa vahvisti oleellisesti kirkon ykseyttä. Origenes Origenes oli idän kirkon huomattavin edustaja kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Origenes syntyi vuoden 185 paikkeilla tiettävästi Aleksandriassa. Hän oli Aleksandrian koulukunnan merkittävin vaikuttaja, joka työskenteli laajasti teologian eri alueilla. Huolimatta monipuolisesta ja arvokkaasta työstään alkukirkon hyväksi hän sai kuitenkin tuomion harhaoppisuudesta kuolemansa jälkeen. Origenes kuoli kovia kärsineenä vuonna 253. Origeneen isän nimi oli Leonidas, joka oli kärsinyt marttyyrikuoleman Severuksen vainossa Origeneen ollessa vasta lapsi. Origenestä oli jo nuorella iällä valmiiksi uhraamaan itsensä isänsä ja muiden pyhien marttyyrien esimerkin perusteella. Origeneella on kuitenkin Jumalan puolustajan tehtävä edessään ja vain kaitselmus -Origeneen äidin välityksellä - saa Origeneen hillitsemään itsensä. Origeneen erinomaista uskonopin esittämisen lahjaa pidettiin lapsesta asti tarkkaan luettujen pyhien kirjoitusten tuntemisen aikaansaamana. Origeneen isä Leonidas oli johdattanut poikaansa pyhien tieteiden ja myös kreikkalaisen filosofian tuntemiseen. Origeneellä olikin aikansa oloissa erikoinen kaksoispätevyys. Hän pystyi keskustelemaan filosofien omalla kielellä myös kristinopista. Origeneen kenties paras apu oli askeettinen ahkeruus. Tästä seurasi Origeneen laaja Raamatun kirjoituksien tuntemus (Henry Chadwick mainitsee, että Origeen muisti oli jopa niin hyvä, että hän saattoi kaivaa muististaan lähes minkä hyvänsä raamatunlauseen keskustelutilanteessa.) ja toisena Heprean kielen taito. Heprean kielen taito mahdollistikin perinpohjaisen Raamatun selittämisen alkukielestä ja antoi perustan tasavertaiselle keskustelulle juutalaisten Rabbien kanssa. Rabithan olivat moneen otteeseen syyttäneet kristittyjä Vanhan Testamentin epämääräisestä tulkintatavasta ja kreikankielisen käännöstyön epätarkkuudesta. Origeneen Heksapla oli kirjallinen vastaus Rabbien arvostelulle. Kirkkoisä Eusebius näki kirkkohistoriassaan Origeneessa esimerkillisen kristityn, joka eli opetuksensa mukaan. Origenes halusi ottaa Kristuksen käskyt Uudessa testamentissa todesta ja piti tarkkaan huolen siitä, että hän jakoi omastaan köyhille. Eusebius toteaakin, että pitkään ei kulunut, kun Origenes oli saanut sanoissa ja teoissa arvostetun aseman Aleksandrian seurakunnan parissa. Eusebius raportoi myös Origeneen päätöksestä tehdä itsensä avioon kelpaamattomaksi Jumalan valtakunnan tähden. Tällä Eusebius todennäköisesti viittaa siihen, että Origenes olisi nuoruuden innossaan kastroinut itsensä. Eusebiuksen mukaan Origenes olisi tehnyt tämän välttääkseen kaikenlaisen huhuamisen hänen ja oppilaidensa epäsuotavista motiiveista ja pystyäkseen paremmin keskittymään Raamatun tutkiskeluun ja opettamiseen. Vähintäänkin Origeneen myöhemmän teologian nojalla tämä käsitys oli melko omituinen, koska Origeneella ei ollut taipumuksena tulkita tekstiä näin konkreettisesti. Toisaalta teko sopisi hyvin Eusebiuksen kuvaukseen nuoresta ja kiivaasta Origeneestä, joka halusi myös kirjaimellisesti toteuttaa Herransa tahdon. Origenes saavutti katekeettakoulullaan paljon menestystä ja ainakin Jumalan kunniaa. Hänen oppilaansa kunnostautuivat veritodistajina, mikä oli tietenkin meriitti Origeneelle itselleen. Eusebius kuvaa Origeneen puuna, joka tuotti hyvää hedelmää. Erityisenä osoituksena

6 Origeneen oppineisuudesta voidaan pitää sitä Eusebiuksen kuvaamaa tapaa, että myös pakanat kävivät Origenesta kuuntelemassa. Origenes oli niin hyvin perillä pakanallisesta filosofiasta, ettei hän ollut altavastaajana silloinkaan, kun pakanat tai harhaoppiset kyseenalaistivat hänen opetustaan pakanafilosofisin tai harhaoppisin perustein. Origenes pystyi puhumaan kristinopista pakanoiden ja harhaoppisten termein ja ajatusrakennelmin. Origenes johdatti myös oppilaitaan filosofisiin tieteisiin, koska katsoi näiden tieteiden olevan valmistava ja hyödyllinen lisä Jumalan sanan tutkiskelulle. Origenes valmensi myös oppilaitaan samaan dynaamiseen kristinopin puolustukseen, minkä hän itse koki tärkeäksi. Origeneen kirjallista tuotantoa mahdollistivat pikakirjoittajien joukot, jotka vaihtuivat säännöllisesti työn rasittavuuden vuoksi. Saman verran oli Eusebiuksen mukaan myös puhtaaksikirjoittajia ja kaunokirjoitukseen harjaantuneita tyttöjä, jotka kirjoittivat pikakirjoittajien muistiinpanot kirjoiksi. Origeneen opetuksen myötä kuullun Jumalan sanan kautta harhaoppisuudesta oikeaan uskoon kääntyneestä Ambrosiuksesta oli Origeneelle hyötyä tutkimuksessa kirjojen muotoilussa ja erityisesti yhteisön taloudenhoitajana. Origeneen maine levisi nopeasti osaltaan innostuneiden oppilaiden ja uskonveljien, osaltaan opponenttien vaikutuksesta myös Aleksandrian ulkopuolelle. Aleksandrian piispa näkikin tilanteen ongelmallisena, kun Origenes saarnasi matkalla muidenkin piispojen ollessa saapuvilla. Origenestahan ei oltu vielä edes kätten päällepanemisella vihitty presbyteeriksi. Ne piispat, joiden aikana Origenes oli saarnannut eivät kuitenkaan olleet samalla kannalla Aleksandrian piispan Demetriuksen kanssa ja näin Eusebius leimaakin Demetriuksen väärän totuuden palvelijaksi. Jotenkin teksti antaa sellaisen vaikutelman, että piispa Demetrius olisi halunnut pitää Origeneen itsellään ja oli kateellinen, kun Origenes matkusti ja saarnasi jopa muiden piispojen aikana. Origenes vieraili myös keisarin äidin Mammean luona. Eusebiuksen esityksessä sanotaan Origeneen sittemmin ruvenneen kirjoittamaan yksinomaan jumalallisista kirjoista. Tässä työssä Ambrosius tuki Origenestä osallistumalla kirjoitusten laatimiseen. Siihen aikaan Origenes oli myös asetettu kätten päällepanemisella presbyteerin virkaan Kesareassa sikäläisten piispojen toimesta. Origenes oli myös saattanut monia lahjakkaita nuoria kreikkalaisten tieteiden parista jumalallisten tieteiden pariin ja hänen ohjauksessaan nuoret olivat menestyneet niin hyvin, että heidät katsottiin hyvin pian olevan kelvollisia piispanvirkoihin. Viimeisinä vuosinaan Origenes jatkoi Eusebiuksen mukaan ahkeraa kirjallista toimintaansa. Hän sai osakseen monipuolista arvostusta vierailevana puhujana ja ainutlaatuisena opettajana. 60-vuotiaana Origenes oli alkanut sallia hänen julkisesti esittämiensä puheiden ylöskirjoittamisen. Näinä aikoina hän Eusebiuksen mukaan kirjoitutti ylös teoksen Kelsusta vastaan (contra Celsum). Teos oli Origeneen vastine kristinuskolle vaarallisen platonilaisen filosofin Kelsuksen teokselle Tosi oppi. Eusebius tosin väittää, että Kelsus oli epikurolainen, mutta tosiasiassa Kelsus oli platonilainen filosofi. Origeneen teos oli Heikellin mukaan niin yksityiskohtainen ja täynnä otteita Kelsukselta, että Origeneen teoksen avulla on voitu saattaa Kelsuksen kirja entiselleen. Viimeisinä vuosinaan Eusebius kuvaa Origeneen elämän muuttuneen vaikeaksi, koska hän joutui Deciuksen vainossa kärsimyksiin. Eusebius selittää Origeneen joutuneen väkevänä Jumalan miehenä pahan hengen kynsiin. Pahan hengen ruumiillistumana olivat vainoojat. Vainoojien käsissä Origenes joutui kärsimään kovia. Origenes ei kuitenkaan luopunut uskostaan. Se harmitti vallanpitäjiä, joille Origeneen - arvostetun ja kuuluisan

7 uskon miehen - luopumus olisi ollut arvokas voitto. Käskynhaltija ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään ja Origenes selvisi vainosta. Hän ei mukaan kuitenkaan koskaan kunnolla toipunut vainosta, vaan kuoli noin vuonna 253 maanpaossa ruumillisen terveytensä menettäneenä. Epäilemättä Origenes olikin varsinkin kreikkalaisessa katsannossa siihenastisista kristinuskon puolustajista taitavin ja ahkerin. Hän aiheutti päänvaivaa kreikkalaisille filosofeille, jotka olivat pitäneet keskeisiä kristinopin teesejä naurettavina (ylösnousemus). Origeneen vaikutus siirtyi hänen ihailijansa kirkkoisä Eusebiukseen ja sama oppi oli siirtynyt myös Pamfiluksen välityksellä, joka oli vaikuttanut valtavasti Eusebiukseen oppineisuudellaan ja luonteellaan. Eusebius otti tai sai itselleen sen johdosta nimen "Eusebius Pamfiluksen poika". Myös Eusebiuksen oma teologia perustui Origeneen myöhemmin osaksi harhaoppiseksi julistettuun ajatusmaailmaan. Eusebius otti nimittäin osaa Nikean kirkolliskokoukseen ja esitti siellä oman määritelmänsä Isän ja Pojan suhteesta. Hänen ehdotustaan ei kuitenkaan hyväksytty sellaisenaan, vaan siihen tehtiin muutoksia. Eusebius kuitenkin suostui kirjoittamaan nimensä synodin päätöksen alle, ilmeisesti ollakseen mieliksi Konstantinukselle. Eusebiuksen todellisen kristologian voi kuitenkin päätellä Kesarean seurakunnalle osoitetusta kirjelmästä kirkolliskokouksen kulusta. Eusebius oli edelleenkin Origeneen opin pohjalle muotoutuneen areiolaisuuden kannattaja. Tässäkin suhteessa Eusebius oli Origeneen todellinen opetuslapsi, hän uskoi oppi-isänsä olleen oppineempi kuin periaatteessa 'hengessä' toimiva kirkolliskokous. Augustinus Aurelius ( jkr) Läntisen kristikunnan suurin teologi ja kirkkoisä oli kotoisin Thagasten kaupungista Pohjois-Afrikasta nykyisin Algerian alueelta. Hänen äitinsä Monica oli kristitty, isä pakana. Augustinus itse ei ollut nuorena kumpaakaan. Monien vaiheiden kautta Augustinus ajautui epäilemiseen, skeptisismiin. Augustinus noudatti perinteistä pakanallista tapaa pitäen viidentoista vuoden ajan vakituista rakastajatarta ilman aikomustakaan mennä naimisiin tämän kanssa. Avioliiton Augustinus ajatteli solmia myöhemmin jonkun hyvään sukuun kuuluvan perijättären kanssa. Augustinukselle rakastajatar synnytti pojan, jolle anettiin nimeksi Adeodatus (Jumalan antama). Augustinus koki elämänkatsomuksessaan kriisin, kun kaikesta lukemastaan huolimatta hän ei löytänyt vastausta kysymykseen, miten hyvä elämä ja todellinen onni saavutetaan. Augustinus muutti vuonna 383 Roomaan ja pian sen jälkeen Milanoon. Siellä hän joutui voimakkaaseen uskonnolliseen murrokseen 32-vuotiaana. Hän oli vähitellen ajautunut ristiriitaisiin tuntemuksiin eikä noudattanut elämässään sen enempää kristityn äitinsä kuin manikealaisen lahkonkaan ihanteita. Milanossa Augustinus opiskeli puhetaitoa. Hän kävi kuuntelemassa myös puhetaidoistaan kuuluisan piispa Ambrosiuksen saarnoja. Myöhemmin Augustinus selitti, että hän kävi kirkossa tyttöjäkin katselemassa - löytääkseen siten sopivan varakkaan vaimoehdokkaan.

8 Ambrosiuksen julistus ja olemus kuitenkin pysäyttivät Augustinuksen ja hän kiinnostui kristinuskosta. Oman kertomuksensa mukaan hän koki milanolaisessa puutarhassa vuonna 386 voimakkaan hengellisen kokemuksen. Tämä johti Augustinuksen kristityksi. Augustinus kuvaa kokemustaan kirjassaan Tunnustuksia seuraavasti: "Itkin katkeria katumuksen kyyneleitä." "Mutta katso, kuulin viereisestä talosta laulavan äänen, tytön tai pojan äänen, joka toisti: "Ota, lue!"..." "Tukahdutin kyyneleeni ja nousin ylös, sillä en voinut selittää sanoja muuksi kuin jumalalliseksi käskyksi avata kirja ja lukea ensimmäinen löytämäni luku.... Palasin kiireesti paikalle, jonne olin jättänyt Paavalin kirjeet. Tartuin kirjaan, avasin sen ja luin hiljaa luvun, johon silmäni ensiksi osuivat:" "Ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne niin että annatte sen haluille vallan" (Room. 13:13-14).En tahtonut lukea pidemmälle, eikä se ollut

9 tarpeenkaan, sillä viimeisten sanojen mukana virtasi sydämeeni valo ja varmuus, ja kaikki synkät epäilykseni haihtuivat." Sen seurauksena Augustinus löysi vastauksen syvimpään kaipaukseensa ja etsimiseensä. Piispa Ambrosius kastoi hänet puoli vuotta myöhemmin, pääsiäisyönä 387. Augustinus palasi Afrikkaan ja vetäytyi tutkimaan teologiaa luostarinomaiseen yhteisöön. Hänestä tuli pappi, ja sen myöhemmin hänet taivuteltiin puolipakolla Hippon kaupungin piispaksi. Sitä virkaa hän hoiti lopun elämänsä ajan. Augustinus oli teologi, johon on vedottu yleispätevänä auktoriteettinä lähes kaikissa kristillisen teologian kysymyksissä. Hän rakensi siltoja antiikin kulttuuriperinnön kanssa, näki historian Jumalan valtakunnan ja Saatanan valtakunnan voimien taisteluna sekä ihmisyksilöissä että kokonaisissa kansakunnissa. Hän myös oikoi Rooman hävityksen v. 401 pintaan nostamia ajatuksia, joiden mukaan valtakunnan onnettomuudet johtuivat vanhojen jumalien hylkäämisestä. Augustinuksen pääteoksena pidetään apologiaa "De civitate Dei" (=Jumalan valtakunnasta tai Jumalan kaupunki). Myös Augustinuksen omaelämänkerta "Tunnustukset" on arvossa pidetty teos. Augustinuksen opetukset pohjasivat Paavalin opetukseen, joka oli syrjäytynyt läntisessä kristillisyydessä. Paavalin näkemysten tilalle oli tullut lainomainen perussävy, joka korosti nuhteetonta elämää ja hyviä tekoja. Paavalin mukaan ihminen ei omilla teoillaan voi ansaita pelastusta, vaan siihen vaikuttaa yksin Jumalan armo. Augustinus vei opin Jumalan antamasta pelastuksesta vielä pidemmälle, predestinaatioon. Sen mukaan Jumala on ennalta määrännyt jotkut pelastukseen, jotkut kadotukseen. Se, miksi näin tapahtuu, on Jumalan salaisuus ja järjettömyys, johon ei ole olemassa vastausta. Kirkko omaksui Augustinuksen synti- ja armo-opin pääkohdat, mutta ei predestinaatiota. Athanasios Suuri Athanasioksen elämän vaiheet Athanasios ( ) taisteli hellittämättömästi areiolaisuutta vastaan. Hän osallistui Aleksandrian piispan diakonina Nikeassa v. 325 pidettyyn ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen herättäen huomiota syvällisellä Raamatun tuntemuksellaan ja loistavalla väittelytaidollaan. Kohta Athanasios valittiin Aleksandrian piispaksi. Oppi Jumalan Pojasta

10 Horjumattomasti Athanasios puolusti saarnoissaan ja kirjoituksissaan Nikean kirkolliskokouksen oppia jumaluuden toisesta persoonasta. Hän selitti, että Jumalan Poika lähtee Isästä niin kuin valo valosta ja on yhtä olentoa Isän kanssa. Kristuksen jumaluuden kieltäminen, johon Areioksen harhaoppi syyllistyi, riisti Athanasioksen mukaan ihmisiltä yhteyden Jumalan kanssa ja jätti heidät osattomiksi Jumalan armolahjasta.»jumala tuli ihmiseksi, että ihminen jumalallistuisi.» Athanasioksen korostamat Kristuksen tosi jumaluus ja tosi ihmisyys ovat välttämättömiä pelastukselle. Alkukristillinen pelastusoppi välittyy Athanasioksen ajatuksista erittäin hyvin. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Athanasiosta Ortodoksisuuden isän lisänimellä ja kutsuu häntä kirkon pylvääksi. Basileios Suuri Basileioksen nuoruus Basileios Suuri (noin ) oli monipuolinen ja syvällinen idän kirkkoisä, joka jatkoi Athanasioksen työtä vakiinnuttaen oikean opin ja vastustaen areiolaisunutta. Hän syntyi Kappadokian Kesareassa tunnettuun hurskaaseen perheeseen ja opiskeli mm. Ateenassa. Parhaan opiskelutoverinsa kanssa Basileios tunsi vain»kaksi tietä, toisen kirkkoon ja toisen kouluun». Opintonsa suorittanut nuori mies toimi aluksi reettorina eli puhetaidon opettajana, mutta luopui loistavasta urastaan, otti vastaan kasteen ja kävi tutustumassa Syyrian ja Egyptin munkkien elämään.»rukoilin, että mikäli minusta riippuu, seuraisin heidän esimerkkiään.» Luostarisäännöt Basileios vetäytyi tämän jälkeen yksinäisyyteen. Hänen ympärilleen asettui luostarimaiseen yhteiselämään omistautuneita munkkeja, joille hän laati laajalti tunnetut luostari säännöt. Vihdoin toimeliaasta askeetista tehtiin kotikaupunkinsa Kesarean piispa. Piispana hän paransi papiston elämäntapoja, perusti uusia luostareita ja saavutti kansan rakkauden perustamalla köyhäin huoltolaitoksia ja harjoittamalla laajaa hyväntekeväisyyttä. Basileios teki luostareista kikollisia, piispan valvontaan kuuluvia laitoksia. Taistelu areiolaisuutta vastaan Erityisen palveluksen Basileios teki kirkolle vastustaessaan areiolaisuutta, joka tosin oli tuomittu v. 325 Nikeassa mutta vaikutti jatkuvasti elinvoimaisena. Hänen määrätietoisuuttaan eivät horjuttaneet keisarin eivätkä maaherrojen uhkaukset omaisuuden takavarikoinnista ja maanpaosta. Basileios osasi yhdistää idän ja osin myös lännen piispat puolustamaan yhteistä uskoa. Oppi Pyhästä Hengestä Areiolaisuuden väitteitä kumotessaan Basileios käsitteli Pyhän Kolminaisuuden eri persoonia, mutta erityisesti oppia Pyhästä Hengestä. Kuitenkin hän oli mielipiteissään nöyrä.

11 »Meidän tietomme Jumalasta rajoittuvat siihen tuntemukseen, että Jumalaa ei voida käsittää.» Basileios laski pohjan toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Pyhää Henkeä koskevalle oppikeskustelulle. Hän kuoli v. 399, pari vuotta ennen kokouksen alkua. Johannes Krysostomos Johannes Krysostomos saarnamiehenä Johannes Krysostomos ( ) on kuuluisin esipaimen, joka Konstantinopolin piispanistuimella on ollut. Hän oli syntyisin Antiokiasta, ja saatuaan syvälliset tiedot antiikin kulttuurista hän toimi aluksi lakimiehenä Otettuaan kasteen Johannes kilvoitteli kuusi vuotta munkkina sekä ryhtyi sitten diakoniksi ja papiksi. Hän oli ahkera Raamatun tutkija.»en voi viettää päivää ammentamatta Pyhän Raamatun aarteista.» Tämä antiokialainen pappi tuli tunnetuksi loistavana saarnamiehenä, mistä hän on saanut kunnianimen Krysostomos (= Kultasuu). Hänen saarnansa ja opetuksensa ammensivat sisältöä erityisesti apostoli Paavalin lähetyskirjeistä. Johannes Krysostomos oli loputtomasti innostunut sielunpaimentyössään.»saarnaaminen tekee minut terveeksi; niin pian kuin avaan suuni, on väsymys voitettu.» Konstantinopolin piispana Keisarin tahdosta Krysostomos tuli valituksi Konstantinopolin piispaksi vastoin omaa haluaan v Hän ryhtyi voimakkaasti vastustamaan pääkaupungin ja hovin kevytmielistä elämää ja papiston heikkoa moraalia. Hän nuhteli niitä, jotka jättivät kirkossa paikkansa tyhjäksi ja lähtivät roomalaisten huveihin, hevoskilpailuihin, teattereihin ja juominkeihin. Keisari erotti piispan virastaan useita kertoja, mutta hän ei luopunut taistelemasta eettisten ja moraalisten arvojen puolesta. Lopuksi hänet karkotettiin Mustanmeren rannalle, ja matkalla sinne hän kuoli. Liturgia Johannes Krysostomokselta on jäänyt useita satoja kirjeitä ja saarnoja, jotka ovat vielä nykyäänkin vaikuttavaa luettavaa. Jumalanpalveluselämän alalla hänet tunnetaan hänen nimeään kantavasta liturgiasta. Sitä käytetään edelleen yleisesti ortodoksisessa kirkossa, mutta sen nykyinen asu sisältää aikakausien kuluessa syntyneitä uusia muotoja. Krysostomoksen pääsiäissaarnasta: KÄYKÄÄ KAIKKI HERRAMME ILOON; ENSIMMÄISET 1A VIIMEISET, TULKAA SAAMAAN PALKKANNE, RIKKAAT JA KÖYHÄT, RIEMUITKAA YHDESSÄ, PIDÄTTYVÄISET JA PIDÄTTYMÄTTÖMÄT, KUNNIOITTAKAA TÄTÄ PÄIVÄÄ!

12 TE, JOTKA OLETTE PAASTONNEET JA TE, JOTKA ETTE OLE PAASTONNEET, RIEMUITKAA YHTA LAILLA TÄNÄÄN! ÄLKÖÖN KUKAAN MUREHTIKO SYNTEJÄÄN, SILLÄ ANTEEKSIANTAMUS SÄTEILEE HAUDASTA. ÄLKÖÖN KUKAAN PELATKÖ KUOLEMAA, SILLÄ VAPAHTAJAN KUOLEMA ON LUNASTANUT MEIDÄT. KUOLEMAN ON LOPETTANUT SE, JOKA OLI OLLUT KUOLEMAN VALLASSA - -. KRISTUS ON YLÖSNOUSSUT JA ENKELIT RIEMUITSEVAT. KRISTUS ON YLÖSNOUSSUT, NIIN ELÄMÄ VALLITSEE - -. KRISTUS, YLÖSNOUSSUT KUOLLEISTA, ON TULLUT ESIKOISEKSI KUOLOON NUKKUNEIDEN JOUKOSSA. HÄNELLE OLKOON KUNNIA JA VALTA IANKAIKKISESTA IANKAIKKISEEN. AMEN. Kirkon hallinto Diakonin virka Kirkon laajentumisen mukana tuli välttämättömäksi kirkon toiminnan pysyvä organisointi. Jo Jerusalemin alkuseurakunnan keskuudessa apostolit valitsivat seitsemän diakonia huolehtimaan köyhien avustamisesta, mutta he itse omistautuivat yksinomaan julistustehtävään (Ap.t. 6). Karismaattiset eli henkilahjat Uudessa testamentissa mainitaan apostolien ajalta myös karismaattisia henkilöitä, jotka olivat saaneet erilaisia henkilahjoja kirkollista palvelustehtävää varten. Niinpä joillakin oli kyky parantaa sairaita tai tehdä ihmetekoja. Jotkut taas antoivat apua tai harjoittivat laupeutta. Oli myös evankelistoja, profeettoja ja opettajia, jotka vaelsivat eri seurakunnissa ja pitivät yhteyttä niiden välillä (1 (Kor. 12:4-11 ja Room. 12:6-8). Joukossa oli aina myös valheprofeettoja ja muita uskonnollisia huijareita, joiden valvonta osoittautui vaikeaksi kirkon alkuaikojen vakiintumattomissa oloissa. Siksi nämä karismaattiset tehtävät vähitellen lakkasivat. Piispallinen hallinto Vanhimmat eli presbyteerit Kirkon toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi tarvittiin kiinteitä ja pysyviä virkoja. Perustamiinsa seurakuntiin apostolit asettivat kätten päällepanemisen kautta vanhimpia eli presbyteerejä vastaamaan jumalanpalveluksista ja opetuksista, valvomaan siveellistä järjestystä sekä toimittamaan kasteita ja muita sakramentteja. Seurakunnan vanhimmilta edellytettiin korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Piispanvirka Joidenkin seurakuntien johtoon asetettiin taas piispoja (kreik. espiskopos = kaitsija, tarkastaja, valvoja). Kirkon alkuaikoina piispan ja presbyteerin tehtävät eivät olleet täysin eriytyneet, mutta kun piispat katsottiin valvojina apostolien työn suoranaisiksi jatkajiksi, heidän arvovaltansa kasvoi. Piispan virasta tuli perusvirka kirkkoon. Papit ja diakonit toimivat taas piispojen apulaisina.

13 Antiokian piispa Ignatios (k. 117) antoi seuraavanlaisia ohjeita jumalanpalveluksesta:»älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta. Sellaista ehtoollista pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan ja hänen valtuuttamansa henkilön toimesta. Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on. Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkauden ateriaa. Mutta minkä hän hyväksi näkee, on Jumalallekin otollista, jotta kaikki, mitä te teette, olisi turvallista ja pätevää.» Piispan tehtävät Piispan tehtävänä oli tulkita oikeaa uskoa ja vaalia apostolista perinnettä sekä johtaa ja valvoa jumalanpalvelusten oikeaa toimittamista. Piispa vihki kätten päällepanemisen kautta papit ja diakonit sekä valvoi kirkollista kuria ja järjestystä. Piispan virasta tuli tärkeä kirkon yhtenäisyyttä suojaava voima harhaoppeja vastaan. Kirkon laajentumisen mukana piispat uskoivat entistä enemmän seurakuntia presbyteerien hoitoon, mutta itse toimivat niiden valvojina. Siten muodostui piispojen johtamia hiippakuntia. Aluehallinnon porrastus Metropoliitat ja patriarkat Yleisten kirkolliskokousten päätöksellä kirkon hallinto porrastettiin vielä edelleen valtion alueellista hallintoa seuraten. Maakuntien eli provinssien pääkaupunkien piispat saivat metropoliitan arvon (kreik. metropolis = pääkaupunki). Vähitellen useat metropoliittakunnat liittyivät kirkollisiksi kokonaisuuksiksi lähinnä valtiollisen tai kansallisen keskuksen ympärille. Siten syntyi viisi laajaa kirkollista aluetta, joiden keskukset olivat Rooma, Aleksandria, Antiokia, Jerusalem ja Konstantinopoli. Näiden johtajat saivat myöhemmin patriarkan tai paavin arvon. Rooman ja Konstantinopolin arvovalta Metropoliitta oli oman alueensa piispojen synodin puheenjohtaja ja tässä mielessä toisten piispojen esimies. Patriarkalla oli vastaava asema laajemmalla alueella. Rooman piispa tunnustettiin vanhastaan arvovallaltaan ensimmäiseksi, koska hän oli perimätiedon mukaan apostoli Pietarin seuraaja piispanistuimella ja Rooma oli keisarikunnan pääkaupunki. Lännen kirkko, joka oli syntynyt Rooman lähetystyön ansiosta, oli alistettu sen tuomiovaltaan, mutta muut patriarkkakunnat olivat itsenäisiä ja sen tuomiovallan ulkopuolella. Koska Konstantinopolista tuli valtakunnan pääkaupunki ja»uusi Rooma», kohosi myös sen piispa arvossa. Hänet oli mainittava heti Rooman jälkeen, ja neljäs yleinen kirkolliskokous myönsi Konstantinopolin patriarkalle»samat oikeudet» Rooman paavin kanssa uvulla tuli käyttöön arvonimi ekumeeninen patriarkka eli koko valtakunnan patriarkka. Synodit Paikalliset ja ekumeeniset synodit Metropoliitta- ja patriarkkakunnat päättivät omista asioistaan piispojen paikallisissa synodeissa. Koko kirkkoa koskevista ekumeeniset synodit uskonopillisista ja hallinnollisista asioista päättivät tarpeen vaatiessa yleiset kirkolliskokoukset eli ekumeeniset synodit, joihin ottivat osaa mahdollisuuksien mukaan kaikki piispat koko kirkon alueelta tai heidän määräämänsä papit ja diakonit. Kaikki patriarkkakunnat tajusivat kuuluvansa yhteen ja samaan katoliseen kirkkoon, jonka päänä on Kristus. Synodaalinen päätöksenteko sekä paikallisella tasolla että ekumeenisesti eli yleiskirkollisesti oli varsin tavallista monen vuosisadan ajan, mutta kirkon elämän vakiinnuttua ja toisaalta idän ja lännen kirkkojen etäännyttyä toisistaan seitsemäs yleinen kirkolliskokous v. 787 jäi lajissaan toistaiseksi viimeiseksi. Paikallishallinnossa synodien asema säilyi. Kaanonit

14 Kaanonit uskonelämän ohjeita Kaanonien koskemia asioita Ekumeeniset kirkolliskokoukset säätivät paitsi dogmeja eli uskonsääntöjiä, myös kaanoneja, jotka ovat uskonelämän ohjeita. Siten usko ja kristillinen elämä liittyivät toisiinsa. Sana kaanon merkitsee suoraa keppiä tai viivoitinta: vertauskuvallisen nimityksen mukaan kaanonit voi käsittää ohjeellisina periaatteina. Oli myös paikallisten synodien ja yksityisten piispojen antamia kaanoneja, mutta nämä tulivat yleisesti velvoittaviksi vasta ekumeenisten synodien vahvistamina. Kaanonit syntyivät historiallisten tilanteiden pohjalta. Vaikka kristinusko oli ainoa sallittu uskonto ja pakanakultit kiellettyjä, kristityt elivät vielä kauan vanhan kreikkalaisroomalaisen pakanallisen kulttuurin ja elämänmuodon tuntumassa, ja yhteiskunta pysyi itse asiassa moniarvoisena. Kaanonit opettivat tuossa sekavassa tilanteessa, miten oli toimittava jotta teot ja ratkaisut olisivat sopusoinnussa uskon kanssa ja heijastaisivat sitä käytännössä. Kaanonit koskivat paitsi piispoja, papistoa ja luostareita myös jumalanpalvelus- ja rukouselämää, paastoa, kilvoittelua sekä avioliittoon ja perhe-elämään liittyviä kysymyksiä. Yleisesti velvoittavina ne loivat yhtenäisen elämänmuodon kaikkialla kirkossa sekä varjelivat ja vahvistivat kirkon ykseyttä kirkollisen ja kristillisen elämän eri aloilla. Peräsimen tavoin kaanonit ohjasivat kirkon laivaa - kuten kirkkoa usein vertauskuvallisesti esitetään - oikeaa reittiä eteenpäin ohi karikkojen. Esimerkkejä kaanoneista, joiden määrä nousee useihin satoihin: -Piispan vihkimiseen osallistuu kaksi tai kolme piispaa. - Piispana, pappina tai diakonina ei voi olla se, joka on nainut lesken, hyljätyn vaimon, porton, orjattaren tai (kapakka)näyttelijättären. -Piispan tulee olla munkki tai leski. -Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) ja helluntaijuhlapäivänä, niin jotta kaikkialla noudatettaisiin samaa tapaa, pyhä kokous määrää näinä päivinä suorittamaan rukoukset seisten. -Herran hunoneessa eli kirkossa ei pidä toimittaa niin sanottuja rakkaudenaterioita. Jumalan huoneessa ei pidä syödä eikä levittää sinne ruokailusohvia. -Kirkkoon kuuluvien ei tule välinpitämättömästi antaa lapsiaan avioliittoon kerettiläisten kanssa. Kaanonit ja nykyaika Kaanonit eivät yksityiskohtaisesti peitä koko kristillistä elämää eivätkä kirkollista toimintaa etenkään nykyään, kun on kulunut yli tuhat vuotta viimeisestä ekumeenisestä synodista. Kaanoneista tosin voidaan usein soveltamalla saada valoa myös sellaisiin ongelmiin, joita ne eivät suoranaisesti käsittele. Tästä huolimatta on monia avoimia kysymyksiä, jotka odottavat kirkon yhteistä vastausta ja ohjetta. Sen vuoksi ortodoksisessa maailmassa on viime vuosina ryhdytty ekumeenisen patriarkaatin johdolla valmistelemaan uutta»suurta ja pyhää» synodia, jonka vaativana ja vaikeana tehtävänä on soveltaa, selventää ja täydentää kaanonien periaatteita tämän ajan kirkon ja maailman olosuhteiden kannalta, mutta muuttumattoman uskon hengessä. Nykyiset patriarkaatit I. Ekumeeninen patriarkaatti (mukaan luettuna sen alaiset hiippakunnat Amerikassa, Australiassa ja Euroopassa sekä Eestin pakolaiskirkko ja Länsi-Euroopan Venäläinen arkkipiispakunta) 2. Aleksandrian patriarkaatti (mukaan luettuna Kenian, Tansanian, Ugandan ja Zairen ortodoksit) 3. Antiokian patriarkaatti (mukaan luettuna sen hiippakunnat Amerikassa) 4. Jerusalemin patriarkaatti (mukaan luettuna Siinain luostarin kirkkoyhteisö) 5. Moskovan patriarkaatti

15 6. Serbian patriarkaatti 7. Romanian patriarkaatti 8. Bulgarian patriarkaatti 9. Kyproksen kirkko 10. Kreikan kirkko 11. Puolankirkko 12. Albanian kirkko (valtion lakkauttama) 13. Georgian (Gruusian) kirkko 14. Tsekkoslovakian kirkko 15. Suomen kirkko 16. Amerikan ortodoksinen kirkko (ent. venäläinen kirkko) 17. Japanin kirkko Ekumeenisen patriarkaatin virallisen typikonin mukaan 12 ensin mainittua kirkkoa ovat autokefaalisia. Väkilukutiedot ovat useissa tapauksissa arviolukuja, joiden tarkentaminen on mahdotonta. Mainittujen kirkkojen lisäksi on yleisortodoksisen rukousyhteyden ulkopuolella olevia ortodoksisia yhteisöjä, esim. eräät venäläiset emigranttikirkot Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Useimmat muut eri puolilla maailmaa toimivat ortodoksiset pienryhmät kuuluvat edellä mainittuihin kirkkoihin. Ortodoksista jumalanpalvelusperinnettä noudattavia monofysiittisiä, nestoriolaisia ja uniaattikirkkoja sekä Venäjän vanhauskoisia on lisäksi noin 20 miljoonaa.

16 KRISTITTYJEN VAINOT VANHALLA AJALLA 1. Syyt - poliittiset: kieltäytyminen pakollisesta keisarinpalvonnasta oli epäisänmaallista ja aiheutti epäluuloja - uskonnolliset: oudot huhut ja valheet johtivat syytöksiin siveettömyydestä - yhteiskunnalliset: kristittyjen julistus kaikkien samanarvoisuudesta koettiin uhaksi vallanpitäjille 2. Vainojen alku -v.64 keisari Nero aloitti kristittyjen vainot -->Rooman palo -keisarit Domitianus ja Marcus Aurelius jatkoivat paikallisia ja tilapäisiä vainoja -v.112 Keisari Trajanuksen ohje: Kristityksi tunnustautuminen rangaistiin kuolemalla, nimettömiä ilmiantoja ei otettu huomioon 3. Laajat ja ankarat vainot -v.250 alkaen keisarit Decius ja Valerianus pyrkivät kirkon johdon hävittämiseen -v keisari Diocletianuksen tavoitteena oli kirkon totaalinen tuhoaminen 4. Vainojen vaikutukset -marttyyrien suuri määrä -kirkko lujittui ja puhdistui -marttyyrejä alettiin arvostaa -->pyhimyskultti -"Kristittyjen veri on siemen"=vainoista huolimatta kristittyjen määrä kasvoi 5. Vainojen päättyminen -keisari Konstantinus Suuren aloittama uskontopoliittinen käänne v.313 uskonvapaus kristityille v.324 kristinusko valtakunnan kirkoksi

17 v.380 kristinuskosta valtionuskonto, kaikille pakollinen (keisari Theodosiuksen edikti = asetus) Kalixtuksen katakombi Roomassa, vasemmalla marttyyrina kuolleen Pyhän Cecilian muistopatsas, oikealla osa hautakäytävää.

18 Yleiset kirkolliskokoukset Kun kirkko vapautui vainoista, sitä uhkasivat harhaopit sisäisenä vaarana. Viisi vuosisataa kirkkoa repivät suuret oppiriidat. Oikean uskon tunnustaminen koettiin vakavana asiana, elämän ja kuoleman kysymyksenä, pidettiinhän oikeaa uskoa pelastuksen ehtona Kristuksen evankeliumin mukaan (Joh. 3:16). Marttyyrikaudella usko oli ensisijaisesti elämää ja vainojen kestämistä. Nyt syntyi teologiaa eli jumaluusoppia, joka oli totuuden sanallista ilmaisemista. Kun opin muotoilemiseen käytettiin apuna kreikkalaisen filosofian ilmaisukeinoja, sekaantui toisinaan oppikeskusteluun helposti myös rationalistisia eli järkeileviä piirteitä. Ei näet ollut helppo selittää, kuinka Jumala voi olla yksi ja samalla kolmipersoonainen ja kuinka Kristus voi olla samalla kertaa Jumala ja ihminen. Jumaluusopilliset riidat syntyivätkin näuden kristinuskon keskeisten kysymysten ympärille. Mutta ilman tarkkoja opin määrittelyjä kristinuskon perusteet olisivat ennen pitkää murentuneet ja kirkon julistuksen jatkuvuus olisi käynyt mahdottomaksi. Oppi Jumalan Pojasta Suuret oppiriidat alkoivat Aleksandriasta, joka oli merkittävä filosofisen ja teologisen ajattelun keskus. Aluksi syntyi riitaa Kristuksesta Jumalan Poikana. Oli epätietoisuutta siitä, millainen on olemukseltaan Kolminaisuuden toinen persoona, Jeesus Kristus, maailman Vapahtaja. Kyseltiin, kuinka sopii kristinuskon perinteiseen monoteismiin eli yksijumalisuuteen se, että Kristus on olemukseltaan samanlainen Isän kanssa. Aleksandrialainen pappi Areios (k. 336) ryhtyi opettamaan, että Kristus oli ensimmäinen ja korkein luotu olento (eräänlainen puolijumala). Yksin Jumala Isä on hänen mielestään iankaikkinen, ilman alkaa. Tällainen Kristus saattoi olla ihmisille vain opettaja ja esikuva, mutta ei Vapahtaja. Jumalan Poika on Isän kanssa yhtä olentoa Areioksen järkeilevät selitykset synnyttivät paljon kannanottoja. Oppiriita aiheutti suurta levottomuutta, ja riidan ratkaisemiseksi keisari Konstantinus kutsui piispoja neuvonpitoon Nikeaan v Tämä oli ensimmäinen yleinen kirkolliskokous, ekumeeninen synodi. Kokoukseen saapui piispoja kaikkialta kristikunnasta, suurin osa itäisestä osasta. Kokous tuomitsi Areioksen opin ja uskontunnustuksella vahvisti sen kristillisen vakaumuksen, että Kristus on ennen kaikkia aikoja Isästä syntynyt, syntynyt, ei luotu ja on Isän kanssa yhtä olentoa. Usko voitti siis filosofisen järkeilyn. Keisari vahvisti kokouksen päätöksen, josta tuli lain tapaan kaikkia velvoittava. Areiolaiset eivät kuitenkaan alistuneet kokouksen päätökseen, vaan jatkoivat taistelua, joka kesti vielä yli sadan vuoden ajan. Suuret kirkkoisät nousivat puolustamaan Nikean kirkolliskokouksen vahvistamaa uskontunnustusta. Vihdoin keskinäiset riidat harhaopin sisällä veivät sen lopulliseen häviöön.

19 Keisarin valta kirkolliskokouksessa Kirkon ja valtion läheisen yhteistoiminnan vuoksi keisarit vastaisuudessakin kutsuivat koolle ekumeeniset kirkolliskokoukset, johtivat joskus niissä puhetta ja saattoivat vaikuttaa muutenkin kokoustyöskentelyyn. Kenelläkään piispoista ei aluksi olisi ollut tähän tarvittavaa arvovaltaa. Mutta keisarilla ei kuitenkaan ollut äänivaltaa, vaan varsinaiset päätökset syntyivät piispojen ja heidän valtuuttamiensa pappien ja diakonien keskustelujen ja neuvottelujen pohjalta. Keisarit vastasivat näiden kokousten ja matkojen kustannuksista. Oppi Pyhästä Hengestä Makedonioksen käsitys PyhästäHengestä Yhtä vaaralliseksi kuin areolaisuus osoittautui myös Konstantinopolin piispan Makedonioksen oppi Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta. Hänen mukaansa Pyhä Henki on jumalallinen voima eikä Jumalan persoona. Teologinen keskustelu kasvoi voimakkaaksi ja levisi myös tavallisen kansan keskuuteen. Konstantinopolissa kuuli kaduilla ihmisten väittelevän Kolminaisuuden persooniin liittyvistä kysymyksistä, niin kuin nykyään väitellään politiikasta. Piispatkin olivat jakaantuneet jyrkästi toisiaan vastustaviin puolueisiin. Toinen yleinen kirkolliskokous vuonna 381 Keisari Theodosius Suuri ( ) kutsui koolle toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin v Siellä vahvistettiin Nikean uskontunnustuksen seitsemän kappaletta ja täydennettiin sitä opilla Pyhästä Hengestä, seurakunnasta, kasteesta ja tulevan maailman elämästä. Tämä ns. Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus on edelleenkin muuttamattomana ortodoksisen kirkon tunnustuksena. Kristuksen jumaluus ja ihmisyys Nestorioksen harhaoppi Väittely Kristuksesta leimahti aina uudestaan, kun harhaopit korostivat yksipuolisesti joko hänen ihmisyyttään tai jumaluuttaan. Tätä Kristuksen olemusta koskevaa ongelmaa kutsutaan kristologiseksi kysymykseksi. Niinpä Konstantinopolin arkkipiispa Nestorios opetti, että Kristus on syntyjään ihminen, jossa Jumala on ottanut asuinsijan. Tästä syystä Nestorios ei kutsunut Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi vaan ainoastaan Kristuksen synnyttäjäksi. Kolmas yleinen kirkolliskokous vuonna 431 Kiista ratkaistiin kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa, joka pidettiin Efesossa v Se tuomitsi Nestorioksen harhaopin ja hyväksyi jo aikaisemmin käytännössä syntyneen nimityksen Jumalansynnyttäjä. Kirkolliskokouksen päätös vahvisti Jumalanäidin kunnioitusta, jota oli osoitettu kirkon alkuajoista lähtien, innoitti hymnien sepittämiseen, juhlapäuvien viettämiseen ja ikonien maalaamiseen hänen ylistyksekseen.

20 Neljäs yleinen kirkolliskokous vuonna 451 Monofysitismi Nestoriolaisuuden vastustajat menivät kuitenkin toiseen äärimmäisyyteen. He alkoivat opettaa, että Kristus on pelkästään Jumala. Tämä oppi Kristuksen yhdestä luonnosta eli monofysitismi (kreik. monos = yksi, fysis = luonto) tuomittiin neljännessä yleisessä kirkolliskokouksessa, joka pidettiin Khalkedonissa v Kokouksen hyväksymässä uskonmääritelmässä todettiin, että»kristuksessa on yksi persoona mutta kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, jotka ovat sekoittumatta ja muuttumatta, mutta samalla erottamattomasti toisiinsa yhdistyneet». Tämä kirkon oppi oli synteesi nestoriolaisuuden ja monofysitisminvälillä. Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta monofysiitit jatkoivat kiihkeästi kamppailuaan. Useat keisarit koettivat tukahduttaa harhaoppia, toiset taas tukivat sitä. Sekä nestoriolaisuus että monofysitismi juurtui mm. Syyriaan ja Egyptiin ja ovat säilyneet siellä nykyaikaan asti. Kaikkien näiden opillisten ongelmien syntymiseen vaikuttivat osaltaan kielelliset seikat, kun kreikkalainen terminologia aiheutti hämminkiä muiden kielten alueilla. Viidennessä (v. 553) ja kuudennessa (v. 680) ekumeenisessä kirkolliskokouksessa toistettiin vielä edellisten kirkolliskokouksien päätökset ja määriteltiin oppi Kristuksen kahdesta tahdosta: niin kuin hänellä on kaksi luontoa, hänellä on myös kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen. Seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa Nikeassa v. 787 tuomittiin ikonien raastajien harhaoppi eli ikonoklasmi ja hyväksyttiin ikonien kunnioittaminen ja pyhien esirukousten pyytäminen. kesällä Tässä temppelissä Pyhä synodi kokoontui v 787 Oheinen kuva on Nikean pyhän Sofian kirkon raunioista Dogmit kirkon julistuksen runkona Yleisten kirkolliskokousten eli synodien opillisia päätöksiä kutsutaan dogmeiksi. Aiheen dogmien säätämiseen antoi aina jokin harhaoppi. Kirkolliskokoukset eivät tehneet uusia uskonkappaleita, vaan antoivat täsmällisen muodon alkukristilliselle opille, joka pohjautui Uuteen testamenttiin tai muuhun apostoliseen perinteeseen. Kukin synodi»tunnusti, säilytti ja julisti» edellisen kirkolliskokouksen uskonlausuman. Synodit olivat ilmaus kirkon ykseydestä ja viime kädessä sen uskonopillisia auktoriteetteja.

21 Synodien käsittelemät Kolminaisuutta ja kristologiaa koskevat ongelmat ovat nousseet aina uudestaan esille historian kuluessa; harhaopit ovat siinä mielessä ikuisia. Dogmit turvaavat kuitenkin kirkossa oikean julistuksen jatkuvuuden ajan muutoksista huolimatta. Länsi on tehnyt myöhemmin lisäyksen (ns. Filioque) Pyhää Henkeä koskevaan alkuperäuseen oppiin, mutta muuten koko kristikunta yhtyy Nikealaiskonstantinopolilaiseen uskontunnustukseen. Tämä antaa lähtökohdan nykyisillekin kirkkojen lähentymiseen tähtääville ekumeenisille pyrkimyksille. Kristinuskon leviäminen Vanha aika Kristinuskon levinneisyys 400- luvulle mennessä Keskiaika Kristinuskon levinneisyys n luvulle mennessä Uusi aika Kristinuskon levinneisyys n luvulla

22 Erillaisia papillisia varusteita Idän ja lännen kirkoissa

23 KUINKA LAADIN ESSEEVASTAUKSEN JA TUTKIELMAN Lukiotasoisessa reaaliaineen kokeessa edellytetään esseevastausmuotoa. Tällä tarkoitetaan lähinnä ainekirjoituksen muotoon laadittua noin 1-3 sivun mittaista selostusta kysytystä asiasta. Tärkeää on osata purkaa otsikko. Tämä on olennaista, jos halutaan pysyä kysytyssä asiassa eikä esimerkiksi kirjoittaa kaikkea mahdollista, mikä vähänkin voisi liittyä aiheeseen. Esimerkki valaiskoon asiaa. Kysymyksenä voisi olla vaikka : Mitä yhteistä ja erottavaa on uskonnolla ja ideologialla? Hyvä aloitus alkaa useasti kysyttävien asioiden käsitemääritelmistä. Vastaajan on osoitettava, että hän ensinnäkin tietää, mitä käsitteet uskonto ja ideologia tarkoittavat. Sen jälkeen on mahdollista lähteä vertailemaan niiden yhtäläisyyksiä ja eroja. Joskus hyvin tehty vertailu sisältää itsessään näiden käsitteiden purkamisen, jolloin sitä ei tietenkään tarvitse tehdä jo vastauksen alussa. Lisäksi kiitettävästi laadittu vastaus edellyttää esimerkkejä kummastakin maailmankatsomuksesta ja niiden vaikutuksesta todelliseen elämään. Aina kuitenkaan käsitemäärittely ei ole välttämätöntä vaan jää kirjoittajan oman harkinnan varaan, miten hän aloittaa vastauksensa. Otetaanpa toinen esimerkki: Miten Raamattu on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin? Tämäkin kysymys sisältää kaksi käsitettä: Raamattu ja länsimainen kulttuuri, mutta kumpikin termi kuuluu periaatteessa yleistietoon sillä tasolla, miten niitä tässä kysymyksessä käsitellään. Olennaisempaa on ruveta siis kertomaan, miten Raamatun vaikutus eri kulttuurin osa-alueilla näkyy, kuin ruveta perusteellisesti selostamaan ensin, minkälainen kirja Raamattu oikein on, tai mitä itse kulttuuri on. Jos taas kysymys olisi kuulunut: Raamatun synty ja kirjallisuus, niin perusteellinen Raamatun syntyvaiheiden ja kirjallisuuslajien sisältö olisi oikea käsittelytapa. On siis oltava tarkkana ja mietittävä aina muutama minuutti kysymyksen luonnetta, ennen kuin ryhtyy vastaamaan. Jokainen kirjoittaa kuitenkin omalla tyylillään eikä sen vuoksi ole mahdollista antaa tarkkoja ohjeita siitä, minkälainen on kiitettävä vastaus. Hyvin erilaiset vastaukset voivat olla kaikki yhtä hyviä, kunhan on pysytty kysytyssä asiassa ja mikä siis vaatii otsikon purkamista ainakin omassa mielessään. Tutkielman laatimisesta: Tutkielma on periaatteessa pidennetty versio esseestä, jonka tarkoituksena koulutyössä on opettaa sen tekijää poimimaan tietoja käsiteltävästä aiheesta eri lähteistä, sekä yhdistämään nämä asiat johdonmukaiseen ilmaisumuotoon. Tutkielman tekijä joutunee turvautumaan kirjastokäynteihin sekä Internetin käyttöön niin halutessaan. Tutkielman tekemisen suurin hyöty lienee siinä, että se harjoituttaa tekijäänsä järjestelemään asioita mielessään selkeiksi kokonaisuuksiksi ja auttaa siten uuden tiedon oppimisessa ja muistamisessa. Tärkeää on myös se, että tutkielman laatija huomaa eri lähteitä käyttäessään, miten samaankin asiaan löytyy hyvin erilaisia näkökulmia sekä lähestymistapoja, joskus jopa täysin vastakkaisiakin mielipiteitä. Tutkielman laatija oppii myös tietoja keräämällä referoimaan lähteitään eli sanomaan mahdollisimman ytimekkäästi jonkin kirjoittajan ajatukset lyhennetyssä muodossa. Tutkielman perusrakenne on seuraava: 1. Johdanto, joka kertoo mitä aihetta ja mistä näkökulmasta tässä tutkielmassa käsitellään. 2. Aiheen käsittely, joka usein jakaantuu eri luvuiksi. (Työn pisin osio.) 3. Yhteenveto eli tiivistelmä, jossa kerrotaan lyhyesti, mitä tutkittiin ja mihin tulokseen asiassa päädyttiin. 4. Lähdeluettelo, joka muodostuu käytetystä kirjallisuudesta Koulutyössä usein riittää, että käytetyt lähteet ovat mainittu työn lopussa. Tieteellisessä tutkimuksessa esim. yliopistotasoisissa tutkielmissa vaaditaan viitteet lähteisiin itse tekstiin, jotta lukija voi niin halutessaan tarkastaa jonkin kohdan suoraan alkuperäislähteestä. Kirjoittaessasi tutkielmaa opettajalle, keskustele ensin hänen kanssaan siitä, miten lähteet on omassa työssäsi merkittävä.

24 Tutkimusaiheet Tutkimusaiheiden tarkoituksena on luoda katsaus tietyn kirkollisen opin, tavan tai toiminnan kehitykseen kirkkohistorian kuluessa. Opettaja voi antaa selvyyden vuoksi keskeiset aikakaudet, joihin on syytä keskittyä. Tutkielmat palautetaan kirjallisesti tai kurssi rakennetaan osittain niiden varaan, jolloin kunkin aikakauden yhteydessä parit tai ryhmät kertovat omasta aiheestaan tuon aikakauden näkökulmasta. 1. Kirkolliset virat 2. Sakramentit 3. Käsitys Raamatusta 4. Lähetystyö 5. Oppi synnistä ja armosta 6. Jumalanpalvelus 7. Kirkkomusiikki 8. Kirkkorakennukset 9. Kirkollinen kuvataide 10. Kirkon ja valtion väliset suhteet 11. Kummiuiden kehitys 12. Kristillinen avioliitto 13. Kristinuskon käsitys naisesta 14. Kristillinen hartauskirjallisuus 15. Kristinuskon vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen 16. Armolahjat ja karismaattisuus 17. Kristinuskon marttyyrit 18. Paavalin vaikutus kristinuskon kehitykseen 19. Kirkkoisät 20. Kirkkoäidit 21. Kristittyjen vainot 22. Kirkkovuosi 23. Luostarilaitos tai joku yksittäinen sääntökunta 24. Bysantin kirkko 25. Euroopan kansojen kääntyminen kristinuskoon 26. Paaviuden kehitys 27. Pyhimykset 28. Ristiretket 29. Inkvisitio 30. Keskiajan filosofia 31. Naisen asema kristinuskossa 32. Lutherin elämä 33. Reformoitu kirkko 34. Anglikaaninen kirkko 35. Roomalaiskatolisen kirkon sakramentit 36. Uskonsodat 37. Puritanismi 38. Pietismi 39. Baptismi 40. Metodismi 41. Kirkkomusiikki, esiin gregoriaarinen kirkkolaulu, virsilaulu tai gospel 42. Valistus & kirkko 43. Ranskan kirkon historia

25 44. Ortodoksinen kirkko 45. Ikonit 46. Kristillinen fundamentalismi 47. Pelastusarmeija 48. Sosialismi ja kirkot 49. Lähetystyö 50. Toinen maailmansota ja kirkot 51. Ekumenia 52. Vapautuksen teologia 53. Kristinusko Afrikassa 54. Uskonto elokuvassa